Huhtikuun Lakeuden Risti -lehden numerosta alkaen Minna Lainimo on myös päätoimittaja. Tähän uuteen titteliin hän kertoo vasta totuttelevansa.

– Meitä kannattelee suuri sanoma ja on voimaannuttavaa saada kirjoittaa ensimmäinen pääkirjoitus juuri pääsiäisen teemoista.

Viestinviejän rooli sopii Lainimolle, evankeliumi on tarkoitettu levitettäväksi ja sitä työtä tehdään niin saarnastuolista kuin kerhonohjaajana, virrenveisuussa tai vaikka leipoen.

– Ja ehtoollisleipäkin on mitä vahvin viesti. Kun saa jakaa ehtoollisen ja todeta: Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu, on siinä hetkessä paljon enemmänkin kuin vain sanotut sanat – Jumalan rakkaus painautuu vastaanottajan käteen.

Miten upeaa on saada ojentaa armo.

Kirkkoa koskevaa kriittistä keskustelua Lainimo seuraa surullisena, mutta korvat ja sydän auki. On tärkeää pohtia, miksi joku ihminen huutaa, miksi hän vaikenee tai poistuu paikalta.

– Kuinka paljon tässä kaikessa onkaan oikeasti kyse vain siitä, että kunpa minäkin mahtuisin mukaan. Sinä mahdut, olet tervetullut.

Polku papiksi

Pappina Lainimo on ”aina ja kaikkialla”, myös päätoimittajan pöydän takana. Matka papiksi lienee alkanut jo varhain ja tiedostamatta.

– Polulleni on pienestä pitäen annettu hyviä ihmisiä ja hyvää evästä.

Lainimon ensimmäinen työpaikka oli Laihian seurakunnassa nuortentilojen siivoojana.

– Sen vastuutehtävän myötä oli luontevaa kulkea seurakunnan nuorisotyön tietä. Lukiolaisena haaveeni oli päästä opiskelemaan joko kauppakorkeaan tai teologiseen.

Kasvun vuosiin mahtui myös kriisejä ja Lainimo kertoo välillä esittäneensä Jumalalle tiukkaankin sävyyn kysymyksiään. Jumala jaksoi kasvattaa.

– Kun piispa Simo Peura vihki minut papiksi Lapuan tuomiokirkon alttarilla helluntaina 2009 ymmärsin, että Isän rakkaudella minua vietiin
tälle polulle. Tällaisesta ”kiukuttelevasta kersastaan” Jumala päätti papin tehdä!

Korkeakoulussa Evijärvellä

Papin uran alkutaipaleella Lainimon tie vei yhteiseksi seurakuntapastoriksi Ylistaroon ja alueseurakuntaan. Hän toimi Herättäjä-Yhdistyksessä
aluesihteerin sijaisena ja pääsi laajasti kiertämään Etelä-Pohjanmaata.

– Olihan se papinkoulu, kun joka pyhä pääsi saarnaamaan ja aina uudelle seurakunnalle. Seurapuheitakin sai pitää viikossa monta.

Ylistaron johtavan kappalaisen tehtävää Lainimo hoiti ensin vuorotteluvapaan sijaisena ja tuli myöhemmin valituksi vakituiseksi virkaan.

Viime vuonna Lainimolle avautui mahdollisuus toimia pienen, itsenäisen ja yksipappisen seurakunnan vt. kirkkoherrana Evijärvellä.

– Parempaa seurakuntaelämän korkeakoulua ei olisi voinut olla. Työssä oli koko ajan läsnä kirkkoherran tehtävän ”kolminaisuus”: hengellinen elämä, hallinto ja työyhteisön johtaminen.

Uusia alkuja

Sydän täynnä kiitollisuutta Ylistaron hyvästä ajasta Lainimo siirtyy toukokuun alusta uutta kohti, Seinäjoen alueseurakunnan johtavaksi kappalaiseksi. Lähtösaarna Ylistaron Komiassa kirkossa on toisena pääsiäispäivänä.

– Yläkerran ohjausta lienee tämäkin askel. Ajattelen, että Jumala varustaa meitä ihmisiä omiin tehtäviimme.

Tärkeysjärjestykseen työtehtäviä ei voi laittaa.

– Kaste on joka kerta suuri juhlahetki. Samoin elämän toisessa päässä, kun piirtää hiekkaristin arkun kannelle ja jäädään iankaikkisen elämän
toivoon.

Kaikkia työtehtäviä yhdistää kutsu välittää sanomaa ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Herrasta.

– Saan kertoa, että armollinen Jumala oikeasti haluaa olla huolehtimassa meistä.

Pappisuran yksi merkkihetki on ollut tilanne, jossa Lainimo sai ikään kuin taluttaa ihmisen takaisin kirkkoon.

– Näin hän itse myöhemmin kohtaamisemme sanoitti. Jumala tais huomaamattani käyttää minua työssään juuri siinä ja sillä hetkellä. En olisi osannut ajatella, että pienellä kohtaamisella olisi onnellinen ja iso seuraus. Se oli kotiinpaluu.

Minun polkuni

• 1984 Kaste Minnan päivänä
• 1994 Jouluevankeliumin lukeminen Perälän ala-asteen joulujuhlassa Laihialla
• 1998–2002 Laihian seurakunnan nuortentilojen siivooja
• 1999 Ripille pääsy
• 2003–2009 Opiskeluaika teologisessa
• 2009 Pappisvihkimys helluntaina
• 2009–2014 Seurakuntapappina Ylistarossa ja Seinäjoen alueseurakunnassa
• 2009 Herättäjä-Yhdistyksessä E-P:n aluesihteeriä sijaistamassa
• 2014–2022 Ylistaron kappeliseurakunnan johtava kappalainen
• 2021 Evijärven vt. kirkkoherra
• 2022 Seinäjoen alueseurakunnan johtavaksi kappalaiseksi ja Lakeuden Risti -lehden päätoimittajaksi

Artikkeli Pieni ihminen ja suuri Jumala julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Opetusneuvos, professori Niina Junttila katsoo pysäyttävää kuvaa. Nuoren kasvoihin on maskin muotoon kirjoitettu suurilla kirjaimilla teksti: ”Lahjoita mulle huominen”.

– Meidän tulee nähdä nuori maskin takaa. Yksin jääminen ahdistavien asioiden äärellä voi rikkoa nuorta. Ukrainan kriisin myötä tämä korostuu vielä enemmän, Junttila sanoo.

Kaikkien tilastojen mukaan yksinäisyyttä on nyt enemmän kuin koskaan. Lukioikäisistä nuorista 27 %, eli lähes joka kolmas kokee yksinäisyyttä melko usein tai jatkuvasti. Keskeisimpiä keinoja yksinäisyyden vähentämiseksi on vaikuttaa yleiseen asenneilmapiiriin. Yksinäisyystutkijan viesti nuorelle on selkeä.

– Yksinäisyys ei ole sinun vikasi. Yksinäisyys ei ole nolo eikä häpeä, Junttila sanoo.

”Mietin paljon, mikä minussa on vikana ja mitä voisin tehdä, että kelpaisin muiden seuraan. En keksinyt yhtä vikaa, joten ajattelin olevani kokonaisuudessani vääränlainen ihminen.”

Koskettava tutkimusaihe

Junttilan polku yksinäisyyden luo kulki sattumanvaraista reittiä. Aihe löytyi jo graduvaiheessa, jolloin Junttila sai haastatella noin kaksisataa 5–6-vuotiasta lasta.

– Kokemukset olivat niin koskettavia, että kun tuli mahdollisuus jatkaa väitöskirjaan, tartuin siihen, Junttila kertoo.

Junttilan mukaan on tärkeää, että kiinnostus yksinäisyyden tutkimukseen on kasvanut.

– Yhteiskunnan tasolla kyllä ymmärretään, mikä merkitys asioiden eteenpäin saattamisella on. Silti avaimet yksinäisyyden lukkojen avaamiseen eivät ole yksin yhteiskunnalla, vaan sen jokaisella aikuisella, Junttila korostaa.

Nuoren ihmiskuva rakentuu sosiaalisissa suhteissa. Se rakentuu suhteessa toisiin ja sillä on vaikutuksensa, että on pitkään jouduttu välttämään sosiaalisia tilanteita.

– Ei me aikuiset sitä täysin ymmärretä, millaisessa sosiaalisessa maailmassa nuoremme elävät. Sosiaalisessa kanssakäymisessä on eri säännöt ja normit riippuen siitä, millä foorumilla toimitaan. Sosiaalisia taitoja ei silti opita vain älypuhelimien kautta, näiden taitojen harjoittelu vaatii kasvokkain kohtaamisia, Junttila sanoo.

”Minulla ei ole ketään, jolle puhua. Minua on haukuttu ja kiusattu ja tuntuu ettei kukaan välitä. Kaikki vihaavat minua. Tuntuu kuin välillä haluaisin kuolla.”

Piilossa oleva ilmiö

Junttila kuvaa yksinäisyyttä piilossa olevaksi. On olemassa nuoria, jotka käpertyvät kuoreensa, eivätkä kerro yksinäisyyden kokemuksistaan. Monien voi olla sanoin vaikea kuvata esimerkiksi niitä tilanteita, jos hänet suljetaan ulos kaveriporukasta.

”Ympärillä paljon ihmisiä, kenelläkään ei mitään sanottavaa minulle, eikä minullakaan juuri heille. Yritän, tulen torjutuksi, ihminen kääntyy pois, ei kuuntele, ryhtyy keskusteluun jonkun toisen kanssa. Siinä olen, ihmisten ympäröimänä, ihmisten jotka vakuuttavat läheisyyttä. Yksin.”

Junttilan mukaan olisi tärkeä vahvistaa nuorten sosiaalisia taitoja luomalla tilanteita, jotka mahdollistavat yhteisöllisyyden kokemuksia ja sosiaalisia kontakteja. Myös nuorten arkeen olisi hyvä kiinnittää huomiota.

– Moni nuori voi kokea yksinäisyyttä perheessä, jossa aikuiset ovat niin kiireisiä ja omissa älylaitteissaan kiinni, etteivät kohtaa perheenjäseniään. Tämä on sosiaalista ostrakismia, eli ulossulkemista, jota tapahtuu paljon myös tahattomasti. Nuoret ansaitsevat tulla kohdatuksi ja saada hyvää kohtelua.

”Yksinäisyys on murskaavaa. Se iskee ja lyö vyön alle. Usein tulee tunne, ettei ole tarpeeksi hyvä eikä kukaan välitä. Mä luulen, että kun on yksinäinen, ei masennu vaan siitä yksinäisyydestä, vaan kaikki tunteet nousee pintaan. ”

Kirkko osallisuuden edistäjänä

Kirkko on yksi tärkeä kumppani yksinäisyyden taltuttamisen talkoissa. Se on alusta saakka ollut mukana Lähde-verkostossa, jossa on nyt jo yli 400 toimijaa. Seurakunta voi osaavien nuorisotyöntekijöiden kautta olla hyvin innovatiivinen toimija ja nuori voi saada apua esimerkiksi Walk in -terapiatoiminnasta.  

– On näyttöä siitä, että rippikoululla voi olla merkitystä nuorten yksinäisyyden vähentäjänä. Eri toimijoiden yhteistyö on merkittävää, Junttila sanoo.

Junttilan haaveena on, että ottaisimme kaikilla sektoreilla yksinäisyyden tosissamme. Meidän tulisi tiedostaa, että voimme nuorten kautta turvata tulevaisuutemme.

– Yksinäisyydestä seuraa vakavia asioita. Kyseessä ei ole mikään pikku juttu, Junttila toteaa.

Niina Junttilan mukaan aikuisten tulee arvostaa nuorten todellisuutta ja heidän näkemyksiään. Nuorten kokemuksissa yhdeksi heitä satuttavimmaksi asiaksi nousee välinpitämättömyys. Sen vuoksi aikuisten on oikeasti nähtävä, kuultava ja kohdattava nuoriamme.

– Nuorten tulevaisuuden asioita ei voida ratkoa ilman heitä.

Harriet Urponen 

• Sitaatit tekstin lomassa ovat Niina Junttilan kirjasta Kavereita nolla (Tammi 2019)

• Haluatko mukaan Lähde-verkostoon ja osallistua talkoisiin yksinäisyyttä vastaan? Katso lisää osoitteesta lahdemukaan.fi

Artikkeli Nuorten yksinäisyyden avaimet ovat aikuisilla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Piispainkokouksen pääsihteerinä työskentelevä teologian tohtori Jyri Komulainen kouluttaa seurakuntien henkilöstöä analysoimaan uskontojen välisiä eroja ja sen vaikutusta ihmisten kohtaamiseen.

Komulaisen asiantuntijuuteen kuuluvat kirkon ajankohtaiset kysymykset, joista tällä kertaa tartuttiin Kirkko ja moniuskontoistuva Suomi –teemaan.

– Suomalainen uskonnollinen kenttä on dramaattisesti muuttunut siitä, kun kävin Korkalovaaran ala-astetta muutama vuosikymmen sitten.

Komulaisen lapsuudesta löytyy lyhyt ajanjakso, jolloin hän asui Rovaniemellä isänsä työskennellessä Ilmavoimien palveluksessa. Muistikuvat rajoittuvat enimmäkseen kotiin ja kouluun.

– 70-luvulla kristillinen eetos oli arkipäivää koulussa. Nyt yhteiskunnan suhtautuminen uskontoon on muuttunut. On tullut paitsi lisää uskontoja, myös uushenkisyyttä, joka näkyy kirkon jäsenistössä.

Miksi uskonnonopetus on tärkeää?

Komulainen on kouluttanut uskonnonopettajia toimisessaan Helsingin yliopistossa uskontodidaktiikan yliopistonlehtorina vuosina 2004-2010. Komulaisen mukaan uskonnonopetus on tärkeää globaalien selviytymistaitojen näkökulmasta.

– Kun mennään Euroopan ulkopuolelle, uskonnot tulevat vastaan jo katukuvassa. Uskontojen tuntemus on avain kulttuurin syvimpään rakenteeseen. Jokaisen on hyvä tuntea oma taustansa ja uskonnollinen pohjakerrostuma, joka Suomessa on luterilaisuus. Se taas on punoutunut kulttuuriimme niin, ettei se aina edes näy. Uskonnonopetus toimii kulttuurin läpivalaisijana.

Komulainen on pohtinut paljon myös moraalisia ja eettisiä voimavaroja, joita uskonnonopetuksen kautta voi välittää.

– Raamatun kertomukset sisältävät paljon kiteytettyä viisautta. Luulisi, että sitä voivat kaikki arvostaa. Tällainen kulttuurikristillisyys voi olla merkittävä asia ihmisen elämässä.

Uuden opetussuunnitelman myötä myös pohjoisen kunnissa ollaan ryhdytty toden teolla tarkastelemaan sitä, miten uskontoa pitäisi koulussa opettaa tai miten kristillinen kasvatus voi näkyä päiväkodeissa. Komulaisen viesti kuntiin on selvä.

– Olen ymmärtänyt, että uudet varhaiskasvatus- ja opetussuunnitelmat painottavat laajempaa oppimisympäristöä. Tästä todellisuudesta tarkasteltuna kirkko ja seurakunnat ovat nimenomaan osa opetuksen laajempaa viitekehystä. Yhteistyössä ei tule pelätä vuoropuhelua.

Komulaisen mukaan avoimelle yhteistyölle ei ole estettä.

– Uskonnonvapauslakiin liittyvät näkökohdat on otettava huomioon. Harmi, että tässä asiassa on ollut niin paljon väärää tulkintaa. Onneksi monissa kunnissa korjausliikkeitä on jo tehty.

Uskontojen välisen vuoropuhelun kysymykset ovat Komulaisen vahvaa osaamisaluetta. Hän on perehtynyt erityisesti Aasian uskontoihin.

– Uskontokohtaiset erot ovat suuria. Islam suhteutuu eri tavalla kristinuskoon kuin hindulaisuus tai buddhalaisuus. Vaikka uskontoperinteillä on käytännön tasolla yhteisiä arvoja, ovat teologisten syvärakenteiden erot suuria.

Kristillisistä perinteistä katolisuus ja ortodoksisuus suhtautuvat myönteisemmin ihmisen luontaiseen uskonnollisuuteen kuin luterilainen protestantismi. Luterilaisuus ajattelee pessimistisemmin ihmiskunnan tilasta eikä anna siksi parasta mahdollista lähtökohtaa muiden uskontojen ymmärtämiseen ja kohtaamiseen.

Komulainen on tutkinut erityisesti kristinuskon ja hindulaisuuden välistä vuoropuhelua. Kristillinen perinne voi saada uusia muotoja.

– Uskontodialogi vaikuttaa myös kristillisen uskon ilmaisutapoihin. Suomessakin on pohdittu kristillistä joogaa, joka voisi olla tapa elää kristillistä rukouselämää. Tällaiset uskontojen rajapinnalla tapahtuvat tulkinnat kiinnostavat minua tutkijana mutta myös kirkossa työskentelevänä teologina.

Papiston teologinen koulutus antaa Komulaisen mukaan hyvät välineet ymmärtää ateismia ja sekularisaatiota eli maallistumista. Mutta näin ei ole uushenkisten ilmiöiden kanssa.

– On vaativa tehtävä peilata kristillistä uskoa vasten näitä tämän päivän ilmiöitä. Toisaalta esimerkiksi muslimien kohtaaminen on lopultakin helppoa, sillä toisen uskonnon seuraajan voi kohdata hyväntahtoisen vuoropuhelun säännöillä.

Artikkeli Piispainkokouksen pääsihteeri Jyri Komulainen: Uskontojen tuntemus on avain kulttuurin syvimpään rakenteeseen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.