Lähetysportaali – kaikki tieto yhdessä paikassa

Työhön tullessani huomasin, että seurakunnan lähetyskohteita oli hyvin paljon, mikä teki kokonaisuuden hahmottamisesta vaikeaa. Sama haaste koski myös muita työntekijöitä. Ratkaisuksi päätimme luoda lähetysportaalin, joka kokoaa kaiken tiedon yhteen paikkaan. Portaalissa kokoaa yhteen:

• ajantasaiset tiedot nimikkoläheteistä ja lähetyskohteista
• kuvat, videot ja kirjeet kentältä
• lähetyspiirien ja -tapahtumien materiaalit
• rukousaiheet ja ajankohtaiset päivitykset

Alustaksi valittiin Weebly, jonka avulla loimme sivuston nimikkokohteista, lähetyspiireistä, lähetyskahvilasta ja lähetyskirpputorista. Osa kohteista toimii alueilla, joissa turvallisuussyistä tieto ei voi olla julkista. Siksi portaali on salasanan takana ja tarkoitettu vain työntekijöille. Työntekijöille on myös oma WhatsApp-ryhmä, jossa ilmoitamme uusista päivityksistä.

Olemme huomanneet, että seurakuntalaisia kiinnostavat erityisesti ihmiset. Siksi olemme valinneet nimikkokohteiksi perheitä ja pariskuntia, jotka kertovat aktiivisesti elämästään ja työstään kentällä.

Suoralähetykset työntekijäkokouksissa

Joka kuukausi pidettävissä työntekijäkokouksissa on mukana 10 minuutin suoralähetys yhdestä lähetyskohteestamme.  Kerromme itse yhdestä kohteestamme kuvien ja viimeisimpien uutisten kera, kutsumme nimikkolähetin työntekijäkokoukseemme vierailulle tai otamme Teams-yhteyden esimerkiksi Afrikkaan ja haastattelemme lähettejä heidän omassa ympäristössään.

Suoralähetyksissä:

• työntekijät voivat esittää kysymyksiä
• kuulemme tuoreimmat kuulumiset kentältä
• rukoilemme ja siunaamme lähetit yhdessä

Vuodesta 2025 alkaen seurakunnan eri työalat ovat valinneet omat lähetyskohteensa ja kertovat niiden kuulumisista vuorollaan. Mukana ovat varhaiskasvatus ja perhetyö, aikuistyö, kirkkomusiikki, diakoniatyö ja nuorisotyö. Muiden kohteiden esittelyistä vastaa lähetystyö.

Lähetystyö osana seurakunnan arkea

Pienet, konkreettiset teot ovat tehneet lähetystyöstä koko seurakunnan yhteisen asian. Kun työntekijät tietävät, mitä lähetystyö on ja mitä kohteita tuemme, he voivat luontevasti liittää sen osaksi omaa työtään. Tästä esimerkkeinä:

• Varhaiskasvatus on tehnyt lähetysaiheisen korttipelin, jota pelataan kerhoissa ja kouluissa.
• Majataloilloissa vierailee lähettejä eri puolilta maailmaa.
• Messuissa nostamme esiin nimikkokohteita ja kerromme ajankohtaisia kuulumisia.

Lähetystyö kutsuu meitä yhteyteen, rukoukseen ja vastuuseen – ja ennen kaikkea näkemään, miten Jumalan työ kantaa yli rajojen.

Artikkeli Korttipelistä majataloiltoihin – lähetystyö on Lempäälässä kaikkien yhteinen juttu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lähetystyöhön liittyvistä haasteista huolimatta on tärkeää muistaa, että Suomessakin Jumalan ”Henki jatkuvasti uudistaa ja elävöittää seurakuntia”. Yksi mahdollisuus tähän on seurata maailmanlähetyksen kehitystä ja antaa sitä kautta maailmanlaajojen lähetysnäkymien vaikuttaa oman seurakunnan lähetysajatteluun ja -käytäntöön. Tällöin korostuu se, että lähetys kuuluu jokaiselle kristitylle, koska jokainen seurakunnan jäsen on kasteessa saanut kutsun todistajan tehtävään. Tätä kasteen ulottuvuutta ja siihen liittyvää todistajan tehtävän merkitystä ovat viime vuosina painottaneet lähes kaikki maailmanlähetyksen suuret toimijat. Suomen ev.-lut. kirkon jäsenillä on kasteessa saatu kutsu osallistua lähetystyöhön. Kun näin tapahtuu, lähetyksen Henki pääsee ”uudistamaan ja elävoittämään” niin yksittäisten kristittyjen kuin seurakuntienkin elämää.

Lähetysteologian suuri oivallus

Willingenin lähetyskonferenssista 1952 alkaen lähetysteologian suuri oivallus on ollut se, että lähetys on Jumalan lähetys (missio Dei). Käsitettä on myös haastettu, mutta kritiikki ei ole kumonnut tai tehnyt tyhjäksi sen perusajatusta siitä, että lähetys kuuluu viime kädessä kolmiyhteiselle Jumalalle – Isä, Poika, Pyhä Henki – ennemmin kuin kirkoille tai erilaisille organisaatioille.

Kirkko tai lähetysjärjestöt tai mitkään organisaatiot eivät siis ”omista” lähetystä vaan se kuuluu Jumalalle, jonka ominaisuuksiin kuuluu lähetys. Lähetys on rakkauden liikettä ihmiskuntaa ja luomakuntaa kohtaan. Se, että lähetys on Jumalan lähetystä ja että Jumala on lähetyksen Jumala ja rakkaus (1. Joh. 4:8b), saavuttaa huipennuksensa Jeesuksessa ristillä. Isä lähettää Pojan maailmaan, Isä (ja Poika) lähettää Hengen, Poika lähettää seuraajansa, Henki perustaa seurakunnan ja vahvistaa ja varustaa Jeesuksen seuraajat todistajan tehtävään.

Kaikki tämä kuuluu suureen elämän liikkeeseen, joka jatkuu ja on tälläkin hetkellä käynnissä maailmassa, joskus näkyvämmin, joskus näkymättömämmin. Mahdollisuus osallistua tähän liikkeeseen on suuri etuoikeus ja kunnia, armo ja lahja, joka perustuu kasteessa saatuun todistajan tehtävään.

Todistus liittyy kiinteästi Jumalan pelastavaan toimintaan maailmassa. Se on sekä julistamisen että diakonisen palvelun muodossa todistamista siitä, että Jeesus Kristus on Vapahtaja ja Herra. Siihen kuuluu myös rauhan ja sovinnon rakentaminen. Kristilliseen todistukseen ja lähetystyöhön sisältyy myös marttyyrikuoleman mahdollisuus (Ilm. 6:9). Kristittyjen marttyyrien verta onkin verrattu [kirkon] siemeneen (kirkkoisä Tertullianus, n. 155–220).

Instituutioista kumppanuuteen

Monia erilaisia tulevaisuuden näkemyksiä on esitetty 2000-luvun lähetystyöstä ja sen piirteistä, osa jo oikeaan osuneita, osa hieman varjoon jääneitä. Yksi tärkeimmistä näkemyksistä liittyen tämän päivän lähetystyöhön esitettiin itse asiassa jo toista sataa vuotta sitten Edinburghin maailmanlähetyskonferenssissa 1910. Siellä intialainen V. S. Azariah lausui seuraavat sanat konferenssin lähes kokonaan eurooppalaisille ja pohjoisamerikkalaisille osanottajille, joita oli yli 1200: “Kaikkina aikoina Intian kirkko tulee osoittamaan kiitollisuutta ja todistamaan lähetystyöntekijöiden sankarillisuudesta ja itseään säästämättömästä vaivannäöstä. Te olette antaneet omastanne voidaksenne antaa ruokaa köyhille. Te olette antaneet ruumiinne poltettavaksi. Me pyydämme myös rakkautta. Antakaa meille ystävyyttä.”

Jotain on tapahtunut reilussa 100 vuodessa, kun tänä päivänä hyvin monet lähetykseen sitoutuneet kirkot, lähetysjärjestöt ja lähetyksen toimijat painottavat ystävyyttä, vieraanvaraisuutta ja kumppanuutta maailmanlaajassa lähetysliikkeessä enemmän kuin instituutioita, byrokratiaa tai hallintoa. Azariahin sanat ovat edelleen täysin ajankohtaisia tämän päivän kristityille. Universaalilla kirkolla ja maailmanlähetyksellä on nimittäin edelleen vaikeuksia nähdä ja elää todeksi yhtä kristillisen uskon keskeisintä osaa: kristittyjen ykseyttä ja keskinäistä rakkautta (Joh. 13:34–35; 17:11, 21–23).

Kuka tekeekään työt?

Maailmanlähetyksen parissa on suuri joukko kulttuurirajat ylittäneitä lähetystyöntekijöitä (yli 450 000). Kuitenkin, vaikka heidän lukuunsa lisätään kaikki kristillisissä kirkoissa, järjestöissä tai verkostoissa työntekijöinä toimivat ihmiset, he ovat yhteensä noin 1 % maailman kaikista kristityistä, ja loput 99 % ovat ns. ”maallikoita”, seurakuntien ja kirkkojen rivijäseniä. Juuri heidän mukaan saamisensa maailmanlähetykseen on ratkaisevan tärkeää, ainakin kolmesta syystä.

Ensinnäkin jo määrällisesti heitä on 99 kertaa enemmän kuin kristinuskon ”ammattilaisia”, kun suhde on 99–1. Toiseksi, kristillinen todistus Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan ja evankeliumin muuttavasta voimasta on uskottavampi, kun sen antaa joku, joka ei leipätyökseen toimi uskonnollisen yhteisön palveluksessa. Ja kolmanneksi, kirkkojen ja seurakuntien jäsenet toimivat monissa hyvin erilaisissa ympäristöissä, joihin lähetystyöntekijöillä tai pastoreilla saattaa olla vaikeaa, jopa mahdotonta päästä, ja tuollaisissa ympäristöissä toimivilla kristityillä on luonnollisella tavalla mahdollisuus olla todistajina siitä, että evankeliumin sanoma kuuluu yhtä hyvin niihin ympäristöihin kuin kirkkoihin ja kappeleihin.

Paikallinen jumalanpalvelusyhteisö on se paikka ja tapahtuma, jossa kristittyjä rohkaistaan ja varustetaan toimimaan evankeliumin hyväksi omissa ympäristöissään. Lähetys nousee seurakunnan keskuudesta, sen rukouksista ja jumalanpalveluselämästä.

Globaalin etelän painoarvo

Toisena tärkeänä maailmanlähetyksen piirteenä 2000-luvulla voidaan mainita globaalin kristinuskon demografinen muutos, kun yli 2/3 kaikista maailman kristityistä asuu ns. globaalissa etelässä. Vuonna 1900 noin 18 % kristityistä asui Afrikassa, Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa tai Oseaniassa, kun vastaava luku Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa oli yhteensä 82 %.

Tänä vuonna maailmassa arvioidaan olevan n. 2,67 miljardia kristittyä, joista asuu globaalissa etelässä 69 % ja globaalissa pohjoisessa 31 %. Yleisesti voidaan todeta, että etelässä kirkot jatkavat kasvamista, pohjoisessa sen sijaan perinteisten kirkkojen jäsenmäärän väheneminen jatkuu. Esimerkkinä tästä kehityksestä mainittakoon, että maailman suurimmat luterilaiset kirkot ovat tänä päivänä Afrikassa.

Kyseessä on suurempi muutos kuin Suomessa ehkä tiedostetaan tällä hetkellä, koska se vaikuttaa ja tulee vaikuttamaan Suomen kristillisyyteen, globaaliin kristinuskoon ja maailmanlähetykseen tulevina vuosikymmeninä monin tavoin. Se vaikuttaa jo nyt kristinuskon itseymmärrykseen ja identiteettiin samoin kuin ekumeeniseen lähetysteologiaan ja tekee lähetystyöstä kokonaisvaltaisempaa, koska globaalin etelän kristityt elävät usein materiaalisessa köyhyydessä ja ilmastonmuutoksen aiheuttamien luonnonkatastrofien vaikutusalueella, toisin kuin useimmat globaalissa pohjoisessa elävät kristityt.

Kokonaisvaltainen lähetystyö tarkoittaa samanaikaista evankeliumin julistamista ja sen sanoman todeksi elämistä. Se ei tarkoita niinkään julistamisen ja palvelun esiintymistä rinnakkaisina tapahtumina, vaan sitä, että julistamisella on aina myös yhteiskunnallisia vaikutuksia, koska se kutsuu ihmisiä katumukseen ja rakastamaan lähimmäisiä, mikä johtaa muutokseen myös yhteiskunnallisesti. Samoin evankeliumista nousevalla palvelulla ja yhteiskunnallisella osallistumisella on väistämättä julistuksellisia vaikutuksia, koska ne ovat todistusta evankeliumin muuttavasta voimasta ja Jumalan armosta Kristuksessa.

Kristinuskon demografisen painopisteen siirtyminen globaaliin etelään tarkoittaa myös sitä, että ne, joita ennen pidettiin reuna-alueilla tai lähetysalueilla olevina marginaaliryhminä, ovatkin nyt lähetyksen keskeisiä toimijoita. Tästä ilmiöstä Kirkkojen maailmanneuvoston lähetysasiakirja toteaa: ”Lähetyksen toimijoita ovat vallan ja voiman keskuksista syrjässä elävät ihmiset. Heillä on profeetallinen tehtävä, joka julistaa kaikille kuuluvaa yltäkylläistä elämää. Yhteiskunnan syrjäytetyt ihmiset ovat Jumalan lähetyksen ensisijaisia kumppaneita.” (#107).

Paikallisuus on globaalia

Maailmanlaaja lähetystyö näyttää 2000-luvulla painottavan paikallistasoa mutta globaalissa kehyksessä, ja nykyiset viestintävälineet mahdollistavat kaukanakin vallan ja voiman keskuksista syrjässä elävien kristittyjen osallistumisen yhteiseen oppimisen ja toimintaan – jos heille annetaan siihen tilaisuus. Tämä on globaalin pohjoisen kristillisyyden mahdollisuus ja haaste.

Suomessa paikallistasolla näitä ”reuna-alueita” edustavat mm. maahanmuuttajakristityt, joiden on ollut usein vaikea löytää tiensä suomalaisiin seurakuntiin. Siihen on monia syitä, mm. molemminpuoliset pelot ja ennakkoluulot. Tämä on johtanut siihen, että monesti maahanmuuttajakristityillä on omia, ns. etnisiä seurakuntia. Ilmiö on yleinen myös muualla Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa. Maahanmuuttajakristityt eivät ole uusi ilmiö, koska kirkko on alusta asti ollut liikkeellä oleva, vaeltava Jumalan kansa. Tärkeää olisi, että niin suomalaiset kristityt kuin muualta tulleet kristityt muistaisivat Jeesuksen sanan: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” (Joh. 13:35).

Artikkeli Kenen tehtävä on lähetys? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Hän tarttui minua kädestä ja kertoi tuntevansa, kuinka Jumala sanoo, että minun pitää tehdä levy.

Leppä otti vinkistä vaarin ja rukoili Jumalalta apua, mutta tämä ei alkuun puhunut hänelle. Kunnes tulppa avautui, ja sitten se olikin menoa.

– Tekstiä alkoi tulvia, sanoittaminen avautui ja nyt sanoja riittää vielä tosi moneen lauluun.

Alkoi vuoden kestävä projekti, minkä aikana Leppä sanoitti, sävelsi, sovitti, soitti, lauloi, äänitti ja tuotti levyllisen gospelmusiikkia. Hänen tapansa sanoittaa on kirjoittaa teksti ensin englanniksi ja kääntää se sitten suomeksi. Näin siksi, koska hän tykkää laulaa englanniksi. Mutta mistä laulut kertovat?

– Raamatun kohtia, kuten laulu ”Rakkauden valo”, joka on Johanneksen evankeliumista (Joh. 3:16). Laulut ovat hyvin henkilökohtaisia, mukana on paljon rukous-, ylistys- ja rakkaustyyppistä laulantaa.

Leppä kuvailee tapaansa säveltää yksinkertaiseksi, joka lähtee melodian tapailusta. Hänen gospelmusiikkinsa on countryhenkistä amerikkalaistyylistä rockgospelia. Levyprojekti vei Lepän täysin mennessään, mutta paneutuminen kannatti.

– Ensimmäinen levy on tehty ja olo on hyvä. Seison levyni takana suorin selin.

Armon Voimalla-levy on kuunneltavissa nykytyylisesti Spotify-, iTunes- ja muissa julkaisupalveluissa. Levystä on tehty myös perinteinen cd-versio.

MUSIIKKI on kulkenut Lepän elämässä mukana pitkään, hän on tehnyt sitä ammattimaisesti jo 22 vuotta. Juuret musiikkiin istutettiin jo lapsena ja kodin esimerkillä on ollut iso merkitys.

– Äitini on laulanut paljon, ja isäni on soittanut bändeissä. Kun kuulee ja näkee paljon musiikkia, se tarttuu.

Moni yhdistää Leppään sanan Elvis. Innostus legendaariseen laulajaan syttyi jo 2-vuotiaana. Elvistä Leppä on kuunnellut eniten ja kun hän lauloi ensimmäisen kerran julkisesti muitten kuullen, se oli Elvistä karaokessa 18-vuotiaana. Esiintyminen Voice of Finlandissa 2014 löi lisää vettä Elvis-myllyyn ja Leppä onkin toteuttanut paljon yhteisiä projekteja Elvis Finland -kerhon kanssa.

Laulamisen lisäksi Leppä hallitsee kaikki perusbändisoittimet. Hänen omassa musiikissaan maistuvat roots-pohjaiset country ja blues.

– Haluan, että minut tunnetaan ja muistetaan myös omasta musiikistani.

Leppä kertoo olevansa vahvasti Jumalan lapsi, uskon hän löysi itse rippukouluikäisenä. Etsikkoaika ja kasvu uskoon kesti pitkään, kun hän hakeutui Jumalan lähelle vaikeuksissaan. Viime aikoina hän on tullut mukaan Kuusankosken seurakunnan vapaaehtoistyöhön, mikä lähti musiikin kautta.

– Olen rukoillut monta vuotta, että pääsisin esittämään hengellistä musiikkia. Olen erittäin kiitollinen, kun se on vihdoin toteutunut.

Artikkeli Levyllinen omakohtaista gospelia julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Artikkeli Viisauden jäljillä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirkkohallitus on myöntänyt Kokkolan seurakuntayhtymälle Kirkon ympäristödiplomin. Ympäristödiplomi on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ympäristöjärjestelmä, jonka avulla seurakunnat voivat ilmaista tahtonsa toimia esimerkillisesti suhteessa luontoon ja ympäristöön sekä kehittää toimintaansa entistä ympäristöystävällisemmäksi. Kirkon ympäristödiplomi ei ole pelkkä palkinto, vaan konkreettinen väline muutokseen – tapa kantaa vastuuta luomakunnasta ja edistää kestävää kehitystä kristillisen uskon pohjalta.

Ympäristökysymykset koskettavat kaikkia seurakunnan toimintoja. Lainsäädäntö edellyttää ympäristövaikutusten huomioonottamista esimerkiksi rakentamisessa, kiinteistönhoidossa, jätehuollossa, metsänhoidossa ja hautausmailla.

– Ympäristödiplomin avulla voidaan tunnistaa toiminnan ympäristövaikutukset, minimoida riskejä, ennakoida tulevia haasteita ja kehittää toimintaa jatkuvasti. Pitkällä aikavälillä tämä on myös taloudellisesti järkevää, kertoo Kokkolan seurakuntayhtymän kiinteistöpäällikkö ja ympäristövastaava Veli-Matti Raappana.

Nivomme ympäristöasiat osaksi seurakunnan toimintaa.

Veli-Matti Raappana

Kokkolan seurakuntayhtymässä ympäristöasioita on huomioitu jo pitkään. Sen ansiosta Kirkon ympäristödiplomin hakemiseen tarvittavat peruskriteerit täyttyivät suhteellisen helposti. Yhtymä saikin ympäristödiplomiprosessiin kuuluvassa ympäristökatselmuksessa erinomaisen arvosanan.

Seurakunnissa on totuttu kiertotalouteen. Kalusteet saavat usein uuden elämän toisessa ympäristössä. Kalusteiden välivarastoa kutsutaankin leikkisästi IKEAksi. Kerhojen askarteluissa hyödynnetään luonnonmateriaaleja, tyhjiä elintarvikepakkauksia tai muuta ylijäämätavaraa.

Energian ja veden kulutusta on vähennetty nykyaikaisilla, teknisillä järjestelmillä. Monista vähällä käytöllä olevista rakennuksista ja toimitiloista on luovuttu. Ullavaan on rakennettu pölyttäjille pörriäispelto ja sähköautojen latauspisteet on asennettu tänä vuonna moniin kiinteistöihin.

Seurakunnissa tarjotaan Reilun kaupan kahvia ja teetä, keittiöissä suositaan lähiruokaa ja leireillä tarjotaan viikoittain 3–4 kasvisateriaa. Ylijäämäruokaa jaetaan diakonian kautta tai myydään ResQ Club -palvelun avulla.

Seurakunnissa järjestetään luontokirkkoja ja vietetään luomakunnan sunnuntaita. Kokkolasta löytyy Mietiskely- ja rukouspolkuja. Metsiä hakataan kestävästi alle vuotuisen kasvun verran.

Ympäristödiplomin hakeminen on vaatinut yhtymältä myös syvällisempää ympäristöasioiden pohdintaa.

Kokkolan seurakuntayhtymä onkin laatinut ympäristöohjelman, joka tukee ympäristötyön suunnittelua ja seurantaa. Ohjelman pääteemoja ovat jätehuolto ja kiertotalous, hiilidioksidipäästöjen vähentäminen, metsien ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminen sekä ympäristövaikuttaminen.

– Tavoitteena on muuttaa kulutusta yhä enemmän kiertotalouden periaatteiden mukaiseksi. Haluamme myös suojella vanhimpia metsiä ja luonnontilaisia soita sekä hyödyntää luontoalueitamme monipuolisesti, Veli-Matti Raappana listaa.

Yhteinen kirkkoneuvosto teki viime lokakuun kokouksessaan päätöksen hakea noin sadan hehtaarin suuruista, pääosin luonnontilassa olevaa suoaluetta yksityiseksi luonnonsuojelualueeksi METSO-ohjelman kautta.

Ympäristödiplomin hakuprosessin aikana on myös toteutettu hiilitaselaskelmat, tehty jätehuoltokartoitus ja laadittu jätehuoltosuunnitelma. Kokkolan suomalainen seurakunta sekä Kälviän ja Lohtajan seurakunnat ovat laatineet myös omat ympäristökasvatussuunnitelmansa.

Ympäristötyö ei Raappanan mukaan suinkaan pääty Kirkon ympäristödiplomin saamiseen.

– Nyt meillä on hyvät työkalut ja suunnitelmat ympäristöasioiden huomioimiseen myös jatkossa. Sidomme ympäristötavoitteet osaksi toimintaamme ja päätöksentekoamme. Tilojen käytön tehostaminen ja tarpeettomista kiinteistöistä luopuminen ovat osa tätä prosessia. Siihen meitä ohjaa sekä Kirkon energia- ja ilmastostrategia Hiilineutraali kirkko 2030 että myös taloudelliset ja jäsenmäärän muutoksiin liittyvät realiteetit.

Kokkolan seurakuntayhtymä ja sen seurakunnat haluavat kannustaa sekä työntekijöitä että seurakuntalaisia näkemään oman paikkansa
luomakunnassa ja kantamaan ympäristövastuuta yhdessä.

Kokkolan seurakuntayhtymä on vahvasti hiilinegatiivinen

Kokkolan seurakuntayhtymän tuoreet hiilitaselaskelmat osoittavat, että seurakuntayhtymän omistamat metsät sitovat hiiltä moninkertaisesti enemmän kuin seurakuntayhtymän toiminnasta aiheutuu päästöjä. Hiilitaseen laskeminen oli osa Kokkolan seurakuntayhtymän ympäristöohjelman suunnittelua.

Hiilinegatiivisuudesta voidaan kiittää seurakuntayhtymän noin
4 400 hehtaarin metsäomaisuutta. Kokkolan seurakuntayhtymä onkin Suomen seurakuntatalouksien suurimpia metsänomistajia.

Seurakuntayhtymän toiminnan vuotuiset päästöt investointeineen ovat noin 2 030 tonnia hiilidioksidiekvivalenttia (CO2e), kun taas seurakuntayhtymän metsien vuotuinen hiilinielu on peräti 8 730 tonnia CO2e. (CO2e on ilmastotieteessä käytetty suure, joka kuvaa kasvihuonekaasujen ilmastovaikutusta.)

– Olemme siis tällä hetkellä vahvasti hiilinegatiivisia, iloitsee kiinteistöpäällikkö ja ympäristövastaava Veli-Matti Raappana.

Keskivertosuomalaisen vuotuinen hiilijalanjälki on 9,61 tonnia CO₂e. Seurakuntayhtymän metsät kompensoivat siis omien päästöjensä lisäksi noin 697 seurakuntalaisen hiilijalanjäljen. (Laskelma: (8 730 – 2 030) / 9,61 ≈ 697)

Hiilitaselaskelmassa on arvioitu, miten seurakuntayhtymän metsien hiilivarasto ja hiilensidonta kehittyvät seuraavan 50 vuoden aikana, mikäli hakkuut säilyvät nykyisellä tasollaan.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on sitoutunut tavoittelemaan hiilineutraaliutta vuoteen 2030 mennessä.

Hiilineutraalius tarkoittaa, että seurakuntatalouksien kasvihuonekaasupäästöt ovat yhtä suuret kuin niiden omistamien maiden hiilinielut tai että päästöt kompensoidaan muilla tavoilla.

Kokkolan seurakuntayhtymän tilanne näyttää erittäin hyvältä. Hiilitaselaskelmien mukaan yhtymä pysyy hiilinegatiivisena myös seuraavat 50 vuotta, mikäli metsänhoidolliset toimintatavat säilyvät ennallaan.

Hiilitaselaskelmat toteutti Tapio Palvelut Oy.

Kirkon ympäristödiplomi

• on kirkon oma ympäristöjärjestelmä, jonka avulla seurakunnat voivat kehittää toimintaansa mahdollisimman ympäristöystävälliseksi.
• toimii yhdessä Kirkon energia- ja ilmastostrategian Hiilineutraali kirkko 2030 sekä Kirkon ilmasto-ohjelman Kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus kanssa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ympäristötyön pohjana.
• on voimassa viisi vuotta kerrallaan.

Artikkeli Viljelemme ja varjelemme julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Botolf Bernhard Björklund syntyi Snappertunassa länsi-Uudellamaalla vuonna 1844. Hän sai osakseen ankaran kasvatuksen ja kasvoi sen seurauksena hiljaiseksi ja vakavaksi. Nämä luonteenpiirteet pysyivät hänellä vallitsevina läpi elämän. Kiinnostus lähetystyötä kohtaan hänellä oli jo nuoruudesta lähtien, mutta varsinaisen henkilökohtaisen kutsun lähetystyöhön hän sai dramaattisella tavalla: kerran talvella hän putosi jäihin ja lupasi hädissään Jumalalle omistaa koko elämänsä lähetystyölle mikäli pelastuisi avannosta. Botolfin lupaus piti, vaikka tästä suoraselkäisyydestä seurasi hänelle lähetystyössä monenlaista vaivaa, harmia ja vaaraakin.

Snappertuna oli tuolloin, ja on suurilta osin edelleen, täysin ruotsinkielinen alue. Tavallisen puusepän poika Botolf Björklund ei siis Helsingin lähetyskouluun tullessaan vuonna 1863 osannut juuri ollenkaan Suomea, vaan sai Suomen kielen tukiopetusta muun opiskelunsa ohella. Tämä ei ollut kuitenkaan mitenkään tavatonta, sillä noin puolet ensimmäisistä suomalaisista lähetystyöntekijöistä oli suomenruotsalaisia.  Oppilaat olivat syntyneet alempiin säätyihin, eivätkä opinnot olleet kaikille helppoja, mutta Botolf oli tunnollinen ja kuuliainen oppilas ja oppi lopulta Suomen kielen todella hyvin. Tämä käy ilmi hänen myöhemmin kotimaahan lähettämistään, kieliopillisesti lähes täydellisistä, suomenkielisistä kirjeistään. Kielellistä lahjakkuuta hänellä riitti muutenkin. Hänen kerrotaan osanneen elämänsä ehtoopuolella yli kymmentä kieltä.

Matka Afrikkaan

Björklund vihittiin lopulta opintojensa päätteeksi lähetyssaarnaajaksi vuonna 1868 Nikolain kirkossa, eli Helsingin nykyisessä tuomiokirkossa. Lähetyssaarnaajaksi vihkiminen antoi hänelle ja muille hänen kanssaan vihityille nuorille miehille täydet pappisoikeudet lähetyskentällä, mutta ei Suomessa. Juhannuksena samana vuonna nuoret lähetit matkasivat laivalla Saksan, Englannin ja Etelä-Afrikan kautta nykyisen Namibian alueelle. Pitkä matka Ambomaalle pysähdyksineen ja opintojaksoineen kesti kaiken kaikkiaan kaksi vuotta.

Lähetysseuran johtokunta asetti Björklundin ensimmäisen lähetystyöntekijöiden esimieheksi, kun ei kukaan muukaan läheteistä erottunut muita ansioituneempia. Hänen tehtäväkseen lankesi myös toimia taloudenhoitajana, sillä sekin risti oli jonkun läheteistä kannettava.

Vaimopulmia

Lähetyskentällä olot olivat karut sekä yksinkertaiset ja ensimmäiset suomalaiset lähetystyöntekijät kärsivät jopa nälkää. Ymmärrettävää siis on, että vaimoehdokkaitakaan ei nuorille lähettimiehille Ambomaalla ollut tungokseksi asti. Tuolloin oli tapana, että lähetystyöhön lähtevän miehen tuli mennä itse edeltä lähetyskentälle ja sen jälkeen lähetystyön johtokunta lähetti hänelle morsiammen seuraksi perästä, mikäli lähteneellä miehellä siis oli kihlattu valmiina.

Björklund oli ennen lähtöään Suomesta kosinut itseään vanhempaa Amanda Johanssonia, mutta kihlaus purkaui vuonna 1872, kun Amanda sai eräältä Ambomaalta palaavalta lähetiltä kuulla millaiset rasitukset häntä kentällä odottivat. Kihlauksen purkautuminen oli Björklundin kannalta jälkikäteen ajateltuna kenties onni onnettomuudessa, sillä välillä lähetit joutuivat odottamaan kihlattujaan luokseen vuosikaupalla. Tästä menettelystä surullisin esimerkki on Björklundin kollega Gustav Skoglund, joka odotti vaimoaan Suomesta saapuvaksi kymmenen vuotta. Morsiamen vihdoin saavuttua Skoglund kuoli vain muutaman viikon kuluttua askeettisen elämän riuduttamana.

Björklundille siunaantui onneksi kuitenkin hyvä ja uskollinen vaimo, Kitty Kleinschmidt, jonka kanssa hänet vihittiin vuonna 1873. Kitty oli lähetyssaarnaajan tytär, jonka sisko Frieda meni Martti Rautasen kanssa naimisiin. Lapsia Botolfille ja Kittylle syntyi kuusi, joista viisi saavutti aikuisiän.

Ambomaan arki

Kun ensimmäiset suomalaiset lähetit saapuivat Ambomaalle vuonna 1870, joukko päätettiin jakaa kahteen ryhmään, jotta Ambomaan useammasta kuningaskunnasta jo kaksi saisi heti lähetystyön alusta pitäen omat lähettinsä. Ensimmäinen ryhmä, johon Björklund kuului, jäi myöhemmin suomalaisen lähetystyön keskuspaikaksi muodostuneeseen Ondongan kuningaskuntaan. Toinen, johon mm. Martti Rautanen kuului, jatkoi matkaansa Uukuambin kuningaskuntaan.

Björklund kollegoineen aloitti lähetystyön rakentamalla itselleen talon. Myös koulutyö aloitettiin pikapuolin. Kaikki tuntui kuitenkin menevän pieleen: juuri rakennettua taloa oli jo seuraavana vuonna korjailtava mittavasti ja oppilaita ei koulunkäynti juuri kiinnostanut. Toimeentuloon liittyviä huolia ja töitä oli niin paljon, että varsinaiseen lähetystyöhön jäi vain vähän aikaa. Etäisyydet olivat pitkiä, liikkuminen paikasta paikkaan härkkävankkureilla tuskallisen hidasta. Myös päätöksenteko tärkeissäkin asioissa oli hankalaa, sillä lähetysseuran johtokunta oli pidättänyt itsellään oikeuden tehdä kaikki vähänkään suuremmat lähetystyötä koskevat päätökset ja linjaukset. Tämä aiheutti toistuvasti vaikeita tilanteita, kun nopeasti tarvittavia päätöksiä jouduttiin Ambomaalla odottamaan kuukausikaupalla Helsingistä, jossa ei edes kunnolla tunnettu kentällä vallitsevia olosuhteita.

Kun tarkastelee niitä vaivoja, jotka olivat ensimmäisten suomalaislähettien arkea, ei ole ihme, että useampi pioneeriläheteistä tympääntyi ja jätti lähetyskentän. Björklund kuitenkin pysyi uskollisena lupaukselleen, jonka oli nuorena antanut Jumalalle ja jäi lähetystyöhön niin pitkäksi aikaa kuin vain suinkin pystyi. Hänen ja muiden lähetystyöntekijöiden arki muodostui mm. jatkuvasta paikallisen kielen opiskelusta, Raamatun sekä virsien käännöstyöstä, saarnaamisesta ja köyhien auttamisesta erityisesti suurien nälänhätien aikana. Iso osa lähetystyöntekijöiden ajasta meni toki arkisissa askareissa ja oikukkaita heimokuninkaita lepytellessä, jotta lähetystyön työrauha saataisiin turvattua.

Alkuaikojen hankaluuksista huolimatta lähetystyö alkoi hitaasti tuottaa tulosta Ambomaalla. Ensimmäisissä jumalanpalveluksissa kävi Björklundin mukaan paikallisia noin 10-20 henkeä ja hänen palvelustyönsä loppuaikoina jo 100-150. Botolf Björklundin kohdalla kävi kuitenkin toteen Raamatun sana “Toinen kylvää, toinen korjaa” (Joh. 4:37). Näistä kylväjän osa jäi Björklundille, sillä ensimmäinen kastetuista paikallisista koostuva kristillinen seurakunta muodostui Ondongaan vasta Björklundin jätettyä Ambomaan.

Paluu Suomeen

Björklund perheineen joutui lopulta palaamaan Suomeen perheenpään jatkuvan sairastelun vuoksi vuonna 1887. Suomeen palattuaan Botolf Björklund ei saanut jakaa ehtoollista, kastaa tai suorittaa muitakaan Suomessa vain papille kuuluvia tehtäviä, joita hän oli menestykkäästi hoitanut vuosia lähetyskentällä, vaan toimi lähetysseuran palveluksessa erinäisissä matalapalkkaisissa tehtävissä kuolemaansa saakka vuonna 1902. Viiitoista vuotta hän piti lähetystilaisuuksia malarian murtaneen terveytensä niin salliessa, toimi johtokunnan sihteerinä, kirjoitti artikkeleita lähetyslehteen ja opetti kieliä lähetyskoulussa ja toimi aktiivisesti sen puolesta, että Suomen Lähetysseura sai avattua uuden työkentän Kiinaan.

Botolf Björklund on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin, jossa hän lepää vaimonsa Kittyn ja kahden lapsensa kanssa varsin vaatimattoman hautakiven alla. Hautakiven ovat kustantaneet heidän ystävänsä. Satunnaiselle ohikulkijalle hauta ei kerro, kuinka suurta vaivaa kestivät nämä uskossaan vahvat kristityt, jotta evankeliumin sanoma saavuttaisi Ambomaankin perimmäiset kolkat.

Kirjoittaja on Vantaan ruotsinkielisen seurakunnan kirkkoherra

Lähteet:

• Heininen, Simo: Afrikan kutsu, Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat, Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2024.
• Kilpeläinen, Irja: He lähtivät kauas – Piirteitä eräiden Ambomaan raivaajien elämästä, Suomen Lähetysseura, 1958.
• Peltola, Matti: Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia. Suomen Lähetysseura, 1958.

Artikkeli Suomenruotsalainen lähetyspioneeri: Botolf Bernhard Björklund (1844-1902) julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Papit tietävät, että vakaasta vakaumuksesta huolimatta ihmisellä herää kriisissä melkein aina epäilys, riittääkö hänen uskonsa. Epäilijöille papeilla on ilosanoma.

– Jos ihminen miettii uskonsa riittävyyttä, hän on jo kääntynyt Jumalan puoleen. Se riittää, Parttimaa vakuuttaa.

– Pienikin usko, hapuilukin riittää. Jeesus ei tallaa pientäkään uskon versoa. Raamatussa hän vakuuttaa: joka minun puoleeni kääntyy, sitä minä en aja pois. Kristus-luukku on aina auki. Kristuksella on aina armollista asiaa. Se on tämän työn helmi, Kari jatkaa.

Sairaus voi vetää ihmisen lähemmäksi Jumalaa. Kuoleman lähestyessä jotkut kokevat syvää Jumalan läheisyyttä ja kiitollisuutta elämästä.

– Tällä viikolla juttelin saattohoitoon siirtyneen iäkkään potilaan kanssa, josta huokui rauha ja levollisuus. Hän sanoi, että kaikki on hyvin ja Jumala tietää, miksi nyt on hänen aikansa lähteä, Parttimaa kertoo.

– Minuakin kannattelee siinä potilaan vieressä ajatus, että Jumala ei koskaan hylkää. Se antaa rohkeuden vakuuttaa potilaalle kuoleman lähestyessä, että kaikki on hyvin, sinua odotetaan, hän jatkaa.

Sairaalapappi saa jakaa herkkiä hetkiä ihmisen elämän illassa.

– Ihana vanha rouva, joka oli palliatiivisessa hoidossa syövän vuoksi, kertoi onnellisena, että hänen hiuksensa oli pesty. Hän oli myös saanut ehtoollisen ja sanoi olevansa valmis kuolemaan. Siinä me sitten itkimme yhdessä. Voiko olla kauniimpaa, Kari kysyy.

Toisenlaisiakin kokemuksia on. Joidenkin usko murentuu, kun Jumala ei parannakaan.

– Eräs syöpää pitkään sairastanut nainen uskoi Jumalan parantavan hänet. Hänellä oli vahva yhteys seurakuntaan ja hänen puolestaan rukoiltiin paljon. Kun lääkäri kertoi, ettei enää ole mitään tehtävissä, nainen tunsi tulleensa hylätyksi ja petetyksi. Hän katkaisi kaikki yhteydet seurakuntaan, Kari kertoo.
Toisilla on epärealistinen usko lääketieteen mahdollisuuksiin. Uskotaan uusien hoitojen ja lääkkeiden voivan tehdä ihmeitä.

– Sitten onkin järkytys, kun lääkäri ilmoittaa, että kaikki keinot on käytetty, Parttimaa sanoo.

Myös vakavasti sairastuneen läheisten usko joutuu koetukselle. On raskasta katsoa avuttomana rakkaan ihmisen kärsimystä. Kaikkea kipua ei aina saada tainnutettua, vaikka kivunhoito on nykyään tehokasta. Miksi Jumala ei paranna? Kipeitä kysymyksiä ei voi ohittaa.

– Kysymykset on hyvä sanoa ääneen. Meidän tehtävämme on kuunnella ja auttaa niin potilasta kuin läheisiä käsittelemään vaikeita tunteita, papit sanovat.

– Yksi elämän pahimpia paikkoja on olla kuolevan läheisen sängyn vierellä, kun mitään ei voi tehdä. Kiitän usein potilaan läheisiä, että he jaksavat olla siinä, Kari kertoo.

Hän on itse joutunut kokemaan läheisen kärsimyksen, kun hänen Martti-puolisonsa sairastui syöpään ja menehtyi loppukesällä 2023.

– Uskoin, että Jumala auttaa, ettei hän ota Maraa pois. Mutta lopulta oli pakko nöyrtyä siihen, että toisin kävi. Syöpä koskettaa niin monia, miksei siis myös meitä. Miksi minä tai Mara olisimme jotenkin erityisiä?

– Jumala sallii sairauden, kärsimyksen ja kuoleman – en tiedä miksi. Mutta jollain tavalla hän kantaa meitä siinä kaikessa, Kari uskoo.

Sairaalassa ihminen on riisuttu omista vaatteista, titteleistä ja asemasta. Olo on usein heikko ja avuton. Vakavasti sairastunut kaipaa läheisyyttä.

– Meidän tehtävämme on vakuuttaa, että hänestä pidetään huolta. Olemme hänen vierellään ja uskon, että Jumala on läsnä myös. Pidän sairasta usein kädestä tai silitän jalkaa peiton päältä, Kari kertoo.

– Pyrin katsomaan potilasta silmiin, jos se vielä on mahdollista. Katsekontakti viestii, että olemme siinä yhtä arvokkaina riippumatta hankalasta olosta, Parttimaa jatkaa.

Toisen ihmisen rauhallinen ja myötätuntoinen läheisyys lohduttaa sairasta. Usein potilaat liikuttuvat kyyneliin saakka. Sairaalapapeilla onkin aina nenäliinapaketti mukana.

Elämän päättymisen lähestyessä papit saattavat kysyä potilaalta, pelottaako kuolema. Usein heille vastataan, että kuolema ei pelota, mutta kuoleminen pelottaa. Tai sanotaan, että välit ovat kunnossa yläkertaan. Kuolemasta ei mielellään puhuta.

Jotkut torjuvat ajatuksen kuolemasta kokonaan. Papit arvelevat, että silloin ihminen ei pysty käsittelemään asiaa ja ehkä pelkää, että kuolemasta puhuminen kutsuu kuolemaa. Jotkut vihastuvat, jos läheiset kysyvät heidän ajatuksiaan kuolemasta. He luulevat, että heistä halutaan eroon.

– Potilaat saattavat kokea, että toivo häviää, jos lääkäri tai hoitaja mainitsee kuoleman. Mutta vaikka ihminen eläisi vahvasti, kuolemasta pitäisi puhua enemmän. Nyt se on vain mörkö jossain kaukana, Kari pohtii.

– Me sairaalapapit olemme juuri sitä varten, että puhumme myös kuolemasta potilaiden kanssa. Se on meidän tärkeimpiä juttujamme, Parttimaa painottaa.
Potilas ei yleensä halua rasittaa läheisiään puhumalla kuolemastaan, eivätkä läheiset aina kestä puhua kuolemasta sairaan kanssa.

Sairaalapapit menevät yleensä potilaan luokse potilaan pyynnöstä. Poikkeuksena on syöpäosasto, jossa pappi voi käydä tervehtimässä potilaita ilman pyyntöä. Joskus hoitohenkilökunta kysyy potilaalta, haluaisiko tämä tavata pappia. Kaikessa toimitaan potilaan ehdoilla, uskoa ei koskaan tuputeta.

– Voimme kysyä, tuntuisiko rukous luontevalta tai saanko siunata sinua. Harva kieltäytyy siunaamisesta. Monet kokevat turvalliseksi Isä meidän -rukouksen. Pyydän usein läheisiä osallistumaan potilaan siunaamiseen. Suuri osa heistä kokee sen hyvänä, Kari kertoo.

Sairaalapapin työllä on raskas puolensa, mutta työn merkityksellisyys antaa voimaa.

– Kuoleman varjo kulkee aina mukana, mutta se varjo saa elämän lahjan kirkastumaan. On arvokasta ja ihanaa kuulla, kuinka rikkaan elämän ihmiset ovat saaneet elää, Parttimaa sanoo.

– Koen, että Pyhä Henki antaa voimaa ja johdattaa sinne, missä meitä tarvitaan. Emme mene yksin potilaan luokse. Työ on vahvistanut uskoa, että kuoleman jälkeen meitä odottaa jokin ihana, Kari hymyilee.

Marjo Parttimaa ja Niina Kari puhuvat sairastumisesta ja uskosta Sunnuntaivuoro-videohartauden jaksossa 11. Suorat linkit seurakunnan Youtube-kanavalle löytyvät osoitteesta jyvaskylanseurakunta.fi.

Tiesitkö?

Sairaalasielunhoitoa 100 vuotta

• Ensimmäinen Suomen ev-lut. kirkon sairaalasielunhoitaja Kullervo Ilmonen aloitti työnsä Lapinlahden sairaalassa vuonna 1925. Jyväskylässä ensimmäinen sairaalapappi aloitti vuonna 1957.
  
• Sairaalapappeja on Suomessa noin 120. Jyväskylän seurakunnan neljä sairaalapappia toimivat Novan sairaalassa ja Kyllön terveysasemalla. Heidän yhteystietonsa löytyvät seurakunnan verkkosivuilta jyvaskylanseurakunta.fi/sairaalapapit.

Artikkeli Ethän ota häntä pois julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Sanaristikoiden laatiminen ei ole Vuokilalle liukuhihnatyötä. Ristikoiden pitää olla laadukkaita ja tarkoitukseensa sopivia.

– Monelle laatijalle on tärkeää, ettei ristikon tekemisestä tulisi koskaan liian helppoa. Siinä pitää olla jokin haaste, Vuokila sanoo.

Kokeneemmat ratkojat voivat yrittää päätellä, kenen ristikosta on milloinkin kyse, mutta Vuokila pyrkii tekemään ristikoita ilman minkäänlaisia rajoja.

– Ehkä tavaramerkkini on, ettei koskaan voi tietää, millainen ristikko seuraavaksi on tulossa.

Vuokila muistuttaa, että ristikoita tehdään ratkojien iloksi, joten ristikoiden pitää olla ratkottavissa.

Osa ammattitaitoa on ajan tasalla pysyminen. Kieli muuttuu ja uudissanoja ja henkilöitä ilmestyy koko ajan lisää.

– Aina kun tulee uutta, siirryn käyttämään mieluummin uutta kuin vanhaa. Ennen esimerkiksi Aaro viittasi lähinnä Hellaakoskeen, nyt sanalla voi viitata vaikka Aaro Niinistöön, Vuokila havainnollistaa.

Ristikoiden ratkominen on sekä tekniikkaa, yleissivistystä että päättelyä.

– Jos halutaan oikein visaisia ristikoita, pitää olla ovela ja harhauttava, panna ihmiset ajattelemaan sanan monimerkityksellisiä muotoja.

Suomen kieli on Vuokilasta erinomainen ristikkokieli. Maailman paras, hän sanoo.

– Sanastoa on valtavasti ja uusia yhdys­sanoja on helppo rakentaa. Esimerkiksi ruotsinkieliset ristikot ovat paljon suomenkielisiä ristikoita alkeellisempia.

Minulla on kova usko, että ristikot pitävät pintansa myös tulevaisuudessa.

Vuokilalla on vuosikymmenten kokemus ristikoiden ratkomisesta ja laatimisesta. Isänsä vanavedessä Vuokila alkoi innostua ristikoista 1960-luvulla ja julkaisi ensimmäisen ristikkonsa 13-vuotiaana. Ristikoiden laatimisesta tuli myöhemmin myös ammatti, ja kokemusta Vuokilalla on myös seurakunnallisista teemoista esimerkiksi Kirkko ja kaupunki -lehdestä. Vuokilan perustama Sanaris-yritys täyttää ensi vuonna 40 vuotta.

– Fuusioiduimme kesäkuun alussa hollantilaisyrityksen kanssa, mutta hommia se ei ole vielä vähentänyt. Tahti on yhä kova, 68-vuotias Vuokila sanoo ja kuvaa ristikoiden laatimista enemmän mukavaksi harrastukseksi kuin työksi.

– En ole koskaan kyllästynyt tähän työhön. En pidä itseäni työnarkomaanina, mutta aina kun ei ole mitään muuta tekemistä, laadin ristikoita. Teen mielelläni töitä viikonloppunakin, kun ei ole muita häiriötekijöitä. Se rauhoittaa.

Ristikoita on totuttu pitämään vanhemman väen harrastuksena. Aktiivisten ristikko­harrastajien Sanasepot-yhdistyksessä pohditaan kovasti, miten nuoret saataisiin mukaan ristikoiden pariin. Ristikoiden julkaiseminen verkossa on yksi keino tavoittaa uusia harrastajia.

Juuri nyt kohistaan Pop-Ristikko-lehdestä, joka on erityisesti nuorille aikuisille suunnattu pop-aiheinen ristikkolehti. Pop-Ristikot erottuu muista ristikoista paitsi ulkoasunsa myös uusitun sanastonsa avulla.

– Tuntuu siltä, että ristikoita halutaan ratkoa nimenomaan paperilla. Se on rentouttavaa puuhaa jatkuvan kännykän ja netin selaamisen sijaan. Minulla on kova usko, että ristikot pitävät pintansa myös tulevaisuudessa, Vuokila sanoo.

Vuokila ratkoo ristikoita enää harvakseltaan.
– Harrastan toki ristikoita ja tutkin niitä, mutta vähemmän enää ratkon. Silloin tällöin herkuttelen oikein vaikealla ristikolla, jossa on jotain uutta tai ovelaa.

Artikkeli Harhauttaja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Useimmiten vainajan tuhkat päätyvät seurakunnan ylläpitämille hautausmaille, mutta hautaustoimilaki antaa mahdollisuuden tuhkan hautaamiseen myös muualle. Tuhkan voi sirotella esimerkiksi omalle tontille, mökille tai vesistöön. Muistomerkkiä ei saa kuitenkaan pystyttää ilman aluehallintoviraston lupaa.

– Tuhkan sirotteleminen tai hautaaminen vaatii aina maa- ja vesialueen haltijan tai omistajan luvan, Pajunen muistuttaa.

Useissa kaupungeissa on määritelty erikseen kaupungin omistamat alueet, jonne tuhkia saa sirotella. Jyväskylässä on kaksi paikkaa, joihin kaupunki on myöntänyt pysyvän luvan tuhkan sirottelulle. Tuhkan voi sirotella Vaajanvirtaan Vaajakosken Varassaaressa tai Päijänteelle Nenäinniemen kaakkoispuolella. Nenäinniemen sirottelupaikka on saavutettavissa ainoastaan veneellä. Varassaaressa tuhka on mahdollista sirotella veteen rannalta.
Tuhkan sijoittamisesta määrää hautaustoimilaki. Vainajan tuhka on sijoitettava pysyvästi yhteen paikkaan vuoden kuluttua tuhkauksesta.

Tiesitkö?

Tuhkahautauksessa on
monta vaihtoehtoa.

Uurnahauta

Arkkuhauta

Uurnaholvi eli kolumbaario. Uurnaholvi on tuhkauksen säilytyspaikka. Uurnaholveja voi olla esimerkiksi hautausmaan muurissa, kappeleissa tai kirkoissa. Jyväskylässä uurnaholvit ovat muurirakenteissa.

Muistolehto. Hautaamisen suorittaa hautausmaan henkilökunta. Omaiset eivät ole hautauksessa läsnä, ja hautasija on vain seurakunnan tiedossa. Tuhka haudataan ainoastaan sulan maan aikana.

Sirottelualue. Omaiset voivat olla halutessaan mukana tuhkan sirottelussa. Tuhka sirotellaan ainoastaan sulan maan aikana.

Muualle kuin hautausmaalle. Tuhkan voi haudata tai sirotella maa-alueelle sekä sirotella vesialueelle. Tällöin tulee aina olla alueen omistajan tai haltijan kirjallinen suostumus.

Artikkeli Tuhkauksen suosio kasvaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kymenlaakson kanttori ja urkuriyhdistys ry:n nykyinen puheenjohtaja, Kuusankosken seurakunnan kanttori Risto Eskola,37, kertoo, että satavuotias Kymenlaakson yhdistys on lajissaan vanhin maassamme.

Alun perin yhdistyksen tarkoitus oli käsitellä ammatillisia asioita, mutta myös seurustelu ja keskinäinen vuorovaikutus miellettiin tärkeiksi yhdistyksen toiminnassa.

– Kokoontumisten kollegiaalinen tuki ja kokemusten ja ajatusten jakaminen on yhtä tärkeää tänä päivänä kuin sata vuotta sitten, Eskola sanoo.

KYMENLAAKSON Kanttori-urkuriyhdistykseen kuuluu vajaat 30 jäsentä. Eskolan mukaan kanttorin työ vaatii pääsääntöisesti monipuolista musiikin hallintaa. Hän luonnehtiikin kanttoreita leikkisästi ”muusikkouden talonmiehiksi.”

Kanttorin työn kulttuurillinen muutos vuosien saatossa näkyy siinä, että tänä päivänä kanttorit toteuttavat myös ihmisten henkilökohtaisia toiveita, mikä tarkoittaa useimmiten kevyemmän musiikin esittämistä.

– Ihmisellä voi olla hyvin henkilökohtainen suhde tiettyyn lauluun. Ainakin minusta on tärkeää, että toiveita pystytään toteuttamaan varsinkin elämän taitekohdissa.

Eskola kertoo, että kanttoreiden esittämä musiikki on kaikkiaankin muuttunut.

– Pelkällä Bachilla ei enää pärjätä. Gospel ja kevyempi musiikki kasvattavat jatkuvasti suosiotaan.

MYÖS konsertteja ja musiikki-iltoja järjestetään Kymenlaakson Kanttori- ja urkuriyhdistyksen kokousten yhteydessä.

Risto Eskola kertoo, että konserttien yhteydessä yhdistys työllistää muita paikallisia muusikoita.

– Me kanttorit olemme omalta osaltamme osa maakuntamme musiikkikenttää.

Satavuotista taivaltaan yhdistys juhlistaa kahdella juhlakonsertilla, joita Kymenlaakson kanttorit ovat valmistelleet aivan erityisellä pieteetillä. Konserteissa kuullaan Eskolan mukaan suuria teoksia kanttorien orkesterin lisäksi sekä kuorojen että solistien esittäminä.

– Meidän tarkoituksemme on ylittää itsemme, kun juhlimme satavuotiasta yhdistystämme.

KYMENLAAKSON Kanttori- ja urkuriyhdistys ry:n sihteeri, Pyhtään seurakunnan kanttori Marjo Kaijansinkko, 49, kertoo, että tätä nykyä yhden kanttorin seurakunnissa kanttorin työnkuvaan kuuluu seurakunnan musiikkielämästä vastaamisen lisäksi esimerkiksi tiedottaminen ja erilaiset järjestelytehtävät.

– Kanttori joutuu olemaan moniosaaja muullakin kuin musiikin alalla, Kaijansinkko sanoo.

Kaijansinkolle yhdistys on ”henkireikä”, mikä yhdistää hänet kollegoihinsa. Yhdistys järjestää 2-3 vuoden välein jäsenilleen myös matkoja. Pari vuotta sitten Kymenlaakson kanttorit vierailivat Itävallan Salzburgissa, missä he myös konsertoivat sikäläisten kollegojensa kanssa.

Kaijansinkon mukaan nyt olisi kuitenkin kenties aika pohtia yhdistyksen keskuudessa, miten yhdistyksen on tarkoitus toimia tulevaisuudessa.  

– Tietenkin toivon, että jatkossa on yhteisiä kokoontumisia ja yhdistysmusisointi saa jatkua.

Kymenlaakson Kanttori- ja urkuriyhdistyksen syyskonsertti on Pyhtään kirkossa 28.9. klo 18.

Kymenlaakson kanttori- ja urkuriyhdistyksen juhlakonsertit pidetään Kymin kirkossa 8.11. klo 18 ja Kuusankosken kirkossa 9.11. klo 16.

Konsertteihin vapaa pääsy, ohjelmamaksu 10 €.

Kymenlaakson Kanttori- ja urkuriyhdistys

• Perustettu 14.5.1925
• Suomen Kanttoriurkuriliiton alaosasto
• Jäseniä hieman alle 30
• Toimii kirkkomusiikin ja kanttoreiden ammatillisen yhteisön tukipilarina. Edistää musiikillista osaamista, yhteisöllisyyttä ja kulttuuriperinnettä Kymenlaaksossa.

Artikkeli Sata vuotta urkujen takana julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.