Lähetysportaali – kaikki tieto yhdessä paikassa

Työhön tullessani huomasin, että seurakunnan lähetyskohteita oli hyvin paljon, mikä teki kokonaisuuden hahmottamisesta vaikeaa. Sama haaste koski myös muita työntekijöitä. Ratkaisuksi päätimme luoda lähetysportaalin, joka kokoaa kaiken tiedon yhteen paikkaan. Portaalissa kokoaa yhteen:

• ajantasaiset tiedot nimikkoläheteistä ja lähetyskohteista
• kuvat, videot ja kirjeet kentältä
• lähetyspiirien ja -tapahtumien materiaalit
• rukousaiheet ja ajankohtaiset päivitykset

Alustaksi valittiin Weebly, jonka avulla loimme sivuston nimikkokohteista, lähetyspiireistä, lähetyskahvilasta ja lähetyskirpputorista. Osa kohteista toimii alueilla, joissa turvallisuussyistä tieto ei voi olla julkista. Siksi portaali on salasanan takana ja tarkoitettu vain työntekijöille. Työntekijöille on myös oma WhatsApp-ryhmä, jossa ilmoitamme uusista päivityksistä.

Olemme huomanneet, että seurakuntalaisia kiinnostavat erityisesti ihmiset. Siksi olemme valinneet nimikkokohteiksi perheitä ja pariskuntia, jotka kertovat aktiivisesti elämästään ja työstään kentällä.

Suoralähetykset työntekijäkokouksissa

Joka kuukausi pidettävissä työntekijäkokouksissa on mukana 10 minuutin suoralähetys yhdestä lähetyskohteestamme.  Kerromme itse yhdestä kohteestamme kuvien ja viimeisimpien uutisten kera, kutsumme nimikkolähetin työntekijäkokoukseemme vierailulle tai otamme Teams-yhteyden esimerkiksi Afrikkaan ja haastattelemme lähettejä heidän omassa ympäristössään.

Suoralähetyksissä:

• työntekijät voivat esittää kysymyksiä
• kuulemme tuoreimmat kuulumiset kentältä
• rukoilemme ja siunaamme lähetit yhdessä

Vuodesta 2025 alkaen seurakunnan eri työalat ovat valinneet omat lähetyskohteensa ja kertovat niiden kuulumisista vuorollaan. Mukana ovat varhaiskasvatus ja perhetyö, aikuistyö, kirkkomusiikki, diakoniatyö ja nuorisotyö. Muiden kohteiden esittelyistä vastaa lähetystyö.

Lähetystyö osana seurakunnan arkea

Pienet, konkreettiset teot ovat tehneet lähetystyöstä koko seurakunnan yhteisen asian. Kun työntekijät tietävät, mitä lähetystyö on ja mitä kohteita tuemme, he voivat luontevasti liittää sen osaksi omaa työtään. Tästä esimerkkeinä:

• Varhaiskasvatus on tehnyt lähetysaiheisen korttipelin, jota pelataan kerhoissa ja kouluissa.
• Majataloilloissa vierailee lähettejä eri puolilta maailmaa.
• Messuissa nostamme esiin nimikkokohteita ja kerromme ajankohtaisia kuulumisia.

Lähetystyö kutsuu meitä yhteyteen, rukoukseen ja vastuuseen – ja ennen kaikkea näkemään, miten Jumalan työ kantaa yli rajojen.

Artikkeli Korttipelistä majataloiltoihin – lähetystyö on Lempäälässä kaikkien yhteinen juttu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Eräänä pääsiäisenä munien saalistajat löysivät yllätyksekseen keittiön pöydän alle teipatun salaperäisen avaimen, johon oli kaiverrettu numero, ja mukana oli myös jänön omin käpälin kirjoittama viesti: ”Ken oven tämän aukaisee, hän suklaamunan syödä saa. Siis riennä taloon avaraan, joss’ matkalippuja ostetaan.”

Viesti aiheutti etsijöille aivosumua, mutta ankaran pohdinnan jälkeen he äkkäsivät, että suippokorva oli tehnyt pesänsä kotimme lähellä olevan rautatieaseman säilytyslokeroon. Pupu siis onkin VR:n miehiä!

Lisäksi jänöjussi kuuluu tietojemme mukaan Pupulan ev.lut. seurakuntaan ja sopii vakaumuksensa vuoksi mainiosti pääsiäisen vertauskuvaksi. Sen pesäkolo on pimeä maakuoppa, joka muistuttaa Jeesuksen viimeistä leposijaa. Sieltä pupu pomppaa esiin, kuten Herra haudastaan.

Pupun etujalat ovat lyhyemmät kuin takajalat. Siksi se juoksee ylämäkeen nopeammin kuin pirullinen ketun kehveli.  Niin se pystyy karistamaan kiusaajansa jäljiltään.

Minua ei aina huvita juosta ylämäkeen. Mutta jos kerran pupu – niin miksen minäkin! Sillä tavalla tuo munien jakelija sopii meille malliksi. Ajattelehan pupun nöyrää asennetta elämäsi vaikeina hetkinä ja miettiessäsi hiljaisen viikon tapahtumia. Pääsiäisenä saat sitten iloita Vapahtajan ylösnousemuksesta niin kuin pesästään pomppaava pupu.

Lasse Karppela
kappalainen, Kouvolan seurakunta
Kirjoittaja pomppii tilaisuudesta toiseen Kouvolan seurakunnassa

Artikkeli Pääsiäispupu onkin VR:n miehiä! julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kun jyväskyläläinen Timo Suutarinen jäi työttömäksi runsas 12 vuotta sitten, hän järkyttyi ja ahdistui.

– Uskon, että siltä tuntuu monesta muustakin saman kokeneelta. Työttömyyttä pelätään. Jokainen haluaa päästä töihin, hän miettii.

Verkkoliiketoiminnan tradeno­miksi ensimmäisenä Suomessa vuonna 2004 valmistunut Suutarinen ehti työskennellä hyväpalkkaisella it-alalla reilut viisi vuotta. Opiskeluvuosina hänellä oli oma firmakin.

– Kun katselin kaupunkia työpaikkani ikkunasta Lutakossa, en olisi voinut kuvitella, millaisia vuosia edessäni on.

Työttömäksi jäätyään Suutarinen etsi alansa töitä Jyväskylästä, Helsingistä ja Tallinnasta. Pikkuhiljaa hänen oli pakko hyväksyä, ettei töitä löydy muiltakaan aloilta. Jyväskylän työllisyystilanne on maan heikoimpia. Suutarinen hakee työtä edelleen. Vähintään neljää työpaikkaa kuukaudessa on haettava, jotta työnhakuvelvoite täyttyy ja työttömyysturvaan on oikeus.

Vuosien myötä Timo Suutarinen alkoi tottua tilanteeseensa. Hän näkee siinä hyvääkin: on ollut aikaa uusille ihmisille ja asioille.

– Olen saanut sellaista, jota rahalla ei saa. Kulttuurin ja alakulttuurin tapahtumissa olen tutustunut ihmisiin, joita en välttämättä työelämässä olisi tavannut. Esimerkiksi punkkarit ovat hirveän rehellisiä ja mukavia ihmisiä.

– Jyväskylän Kesä -tapahtumassa tutustuin balettitanssijaan, jonka kanssa olen tehnyt runo- ja tanssiesityksiä, ja myöhemmin kuvataiteilijaan, joka on tehnyt kuvituksia kirjoihini. Näiden ystävieni kautta olen oppinut ymmärtämään tanssia ja kuvataiteita.

Ruoka-apua hakiessaan ”leipäjonossa” hän on tutustunut monenlaisiin ihmisiin ja kohdannut harvinaista sydämellisyyttä.

– Lapsuuden kodin jälkeen en ole missään kohdannut niin lämmintä tunnelmaa. Leipäjonossa on valtavasti solidaarisuutta ja kaikki hyväksytään iästä ja taustasta riippumatta. Varsinkin jouluna ihmiset tervehtivät toisiaan erityisen lämpimästi. Tunnelma välittyy vain, jos olet itse siinä osallistujana.

Suutarista kiinnostavat tavallisten ihmisten tarinat. Hän haluaa ymmärtää ihmisiä ja maailman tapahtumia, vaikka niihin ei juuri voikaan vaikuttaa. Häntä hämmästyttää, että kirjallisuuteen apurahoja jakavat tahot eivät pidä tärkeänä esimerkiksi työttömien monenkirjavien elämäntarinoiden julkaisemista.
Suutarinen toivoo, että voisi auttaa ihmisiä tulemaan paremmin toimeen toistensa kanssa ja toimimaan yhdessä.

En ole koskaan arvioinut itseäni työn tai rahan kautta.

– Moni työtön toivoo, että pääsisi jakamaan osaamistaan, mutta on varovainen sitoutumaan. Pelkona on, että vapaaehtoistyö vaikuttaa työttömyystukeen, vaikka niin ei pitäisi olla. Vapaaehtoistyö voisi tuoda monelle merkitystä ja jaksamista.

Työttömyys ei ole vaikuttanut Suutarisen kokemukseen ihmisarvostaan.

– En ole koskaan arvioinut itseäni työn tai rahan kautta. Työttömänä ihminen hakeutuu sellaisten seuraan, jotka hyväksyvät hänet ja ymmärtävät häntä. Tapaan vain satunnaisesti vanhoja ystäviä työ- ja yritysmaailmasta. Ystäväpiirini on muuttunut tosi paljon työttömyyden aikana, ja veikkaan, että se on aika yleistä.

Ymmärrys ihmisen arvosta riippumatta suorituksista saattaa perustua Suutarisen huolehtivaan lapsuuskotiin ja hyviin kokemuksiin.

– Pääsin alle kouluikäisenä vanginvartijaisäni mukana vankilaan ja sairaanhoitajaäitini mukana terveyskeskukseen. Muistan, kuinka pelkkä läsnäoloni ilahdutti ja piristi sekä vankeja että vuodepotilaita.

Suutarinen tekisi nytkin mielellään sellaista työtä ihmisten parissa, joka toisi iloa heidän elämäänsä.

– Mutta en ole osannut kouluttautua tai hakeutua sen tyyppiseen työhön.

Työttömyysvuosina Timo Suutarisen kirjallinen lahjakkuus on saanut tilaa kasvaa muun muassa runoiksi. Hänen kirjailijuutensa sai innoitusta jo vuosituhannen vaihteessa Luovan kirjoittamisen opinto-ohjelmassa Oriveden opistossa. Erityisen vaikutuksen Suutariseen teki kursseilla opettajana toiminut runoilija Risto Ahti.

Tänä keväänä ilmestyi runokokoelma Taivaan punalasin läpi, johon Suutarinen on koonnut ja kääntänyt juutalaisten pääosin jiddishinkielisiä runoja holokaustin ajalta. Kiinnostus holokaustiin eli natsi-Saksan suorittamaan juutalaisten kansanmurhaan toisen maailmansodan aikana sai alkunsa, kun Suutarinen matkusti veljensä kanssa keskitysleirien muistopaikoille vuonna 2014. Silloin kohteina olivat Auschwitz-Birkenau, Sachsen­hausen ja Dachau. Myöhemmin Suutarinen matkasi vielä yhdeksälle muistopaikalle.

– Näin ensimmäisen matkan jälkeen painajaisia kuusi viikkoa. Halusin tehdä jotain holokaustissa kuolleiden muistamisen säilymiseksi. Kun sain apurahan, aloin tutkia tapahtumia ja kirjoittaa ja kääntää aiheesta runoja. Minua kiinnostavat yksilöiden tarinat: mitä juutalaiset itse ovat ajatelleet ja tunteneet menettäessään ensin kotinsa ja sitten kaiken. Yksi löytöni oli Helga Weissin päiväkirja.

Kirjoittamisen lisäksi Suutarinen on harrastanut taidevalokuvaamista.

– Nyt se on jäänyt. Kun on pitkään työttömänä, moni asia jää, vaikka yrittää pysyä aktiivisena. Lähtemisen kynnys nousee vuosien myötä, vaikka tietää, että ihmisten pariin hakeutuminen tekee hyvää. Leipäjonon eläkeikäisten elämänpiiriksi saattaa rajautua koti, televisio, leipäjono ja Aseman Pysäkki.

Yllättäviin menoihin ei olisi varaa.

Peruspäivärahalla selviytyminen vaatii Timo Suutarisen mukaan tarkkaa taloudenpitoa ja suunnitelmallisuutta. Hän on hakenut ruoka-
apua pari kertaa viikossa kahdeksan vuoden ajan. Ruoka-apu kattaa noin kolmanneksen hänen ruokatarpeistaan. Hän hyödyntää myös kauppojen alennusmyyntiä kello 20 jälkeen, jolloin ruokaa saa 60 prosentin alennuksella.

– Hammaslääkärikäynteihin ja silmälasien hankintaan pitää säästää pitkään. Yllättäviin menoihin ei olisi varaa. Monien terveyspalvelujen hinnat ovat nousseet, esimerkiksi irronneen hammaspaikan korjaus maksoi aiemmin 30, nyt 60 euroa.

Säästäväisen elämäntyylin hyvä puoli on Suutarisen mukaan ekologisuus: vaatteet käytetään loppuun, ruokaa ei heitetä pois, veden ja sähkön kulutus minimoidaan.

Timo Suutarisen mielestä yhteiskunnan ilmapiiri on koventunut. Poliitikoilta tulee jyrkkiä lausuntoja lähes viikoittain. Työttömyystuet ovat palkansaajien tuloihin verrattuna pieniä, mutta elintärkeitä tukien varassa eläville. Jos voisi, Suutarinen poistaisi pahimmat työttömyysturvaan tehdyt leikkaukset.

– Palauttaisin 300 euron suojaosan. Sen verran sai aiemmin tienata ilman tuen pienenemistä. Toiseksi poistaisin toimeentulo­tuen kiristyksen, jonka mukaan työpaikkoja pitää hakea terveysongelmista huolimatta. Kolmanneksi lieventäisin rangaistusta, jonka mukaan yhteensä jopa kuukauden tuen menettää, jos esimerkiksi myöhästyy työvoimaviranomaisen tapaamisesta tai haettujen työpaikkojen ilmoittamisesta.

Suutarinen kehuu Jyväskylän kaupungin rekrytointitukea, jolla työllistyvän palkasta maksetaan puolet. Hänen mielestään kaupunki voisi myös työllistää työttömiä tehokkaammin esimerkiksi kaupunkikuvan kaunistamiseksi.

– Eivät ihmiset tahallaan ole työttömiä, moni hakee töitä epätoivoisesti. Itsekin olen hakenut kaikenlaisia töitä, viimeksi hain kirjastoon kesätöihin. Olisi kiva päästä töihin edes muutamaksi kuukaudeksi.

Timo Suutarinen muuttaisi myös apurahojen myöntämistä. Apurahojakin on leikattu ja niitä saa yhä harvempi.

– Mielestäni apurahoja voisi puolittaa, jolloin useammat saisivat niitä ja voisivat tehdä jotain hyödyllistä. Tuhatkin euroa on iso raha monelle. Se on verotonta tuloa ja enemmän kuin käteen jäävä peruspäiväraha.

46-vuotiaalla Suutarisella on vielä parikymmentä vuotta eläkeikään. Hän on jutellut työllisyyspalvelun omavalmentajansa kanssa mahdollisuudesta kouluttautua alalle, jolla työtä saattaisi olla paremmin tarjolla. Mutta opiskelussa on riskinsä.

– Jos tarvittavia opintopisteitä ei saa määräajassa kasaan, voi menettää jopa kuukausien tuet. Se olisi katastrofi.

Tiesitkö?

Tammikuussa 2026 Jyväskylässä oli 11 800 työtöntä työn­hakijaa. Heistä 4 800 oli pitkäaikaistyöttömiä eli yli vuoden työttöminä olleita. 

Jyväskylän työllisyysaste oli tammikuussa 15,9. Keski-Suomen kunnista suurin työttömyysaste oli Saarijärvellä 18,1 ja pienin Toivakassa 9,3 prosenttia.

Lähde: KEHA/työllisyystilastot

Artikkeli Aikaa avautua uudelle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mikä oli parasta 1980-luvulla?
Vaikea sanoa, olin kuitenkin niin nuori silloin. Sitähän sanotaan, että 1980-luku on Suomen historian paras vuosikymmen ja 1990-luku historian pahin.

Mitä et kaipaa tuolta vuosikymmeneltä?
Tietynlaista ankeutta. 80-luvulla elettiin jo nousukautta, mutta se ei vielä näkynyt ympäristössä tai ainakaan Porissa. Kun tultiin pikkuhiljaa 2000-luvulle, hommat alkoivat kasvaa semmoiseksi, mitä se nyt on ja mikä mun silmiini näyttää hyvältä.

Minkä trendin toivoisit tekevän paluun 80-luvulta?
Takatukka ja vaatteet. 80-luvulla trendeille naurettiin, mutta nyt ne kelpaavat taas. Katselin Areenasta vanhoja Metsoloita, ja nehän pukeutuvat yhtä trendikkäästi kuin Kallion nuoret.

Uusin sooloesityksesi on nimeltään Kasarilapsi.
Miksi juuri 1980-luku inspiroi sinua?
Olen syntynyt 1982 ja elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni 80- ja 90-lukujen vaihteessa. Sieltä alkaa tulla koko ajan enemmän ja enemmän havaintoja, joista haluan lavalla kertoa.

Miten sinusta tuli stand up -koomikko?
Innostui jo nuorena Conan O’Brienin kautta stand up -komediasta. Myöhemmin hyvä ystäväni ilmoitti minut stand up -kurssille, johon sisältyi ensimmäinen keikka. Se oli menoa oikeastaan heti. Tiesin, että tätä haluan tehdä.

Millaisia muistoja nousee omasta lapsuudestasi?
Hyviä muistoja, varsinkin koulusta ja kesälomista. Kesät pyöräiltiin ja pelattiin jalkapalloa. Kasettisoittimelta kuunneltiin Offspringiä ja ajettiin ympäri kyliä.

Millaista oli kasvaa aikana ennen älypuhelimia ja somea?
Meille se oli silloin normi. Eihän sitä osannut kaivata mitään muuta. Varmasti hyvä juttu silloin. Mulle tuli kännykkä 14–15-vuotiaana.

Mitkä 80-luvun musiikki-, elokuva- tai tv-ilmiöt ovat sinulle rakkaimpia?
Niitä on hurja määrä. Elokuvien puolelta kaikki klassiset Arnold Schwarzenegger -pätkät on katsottu. Beverly Hills kyttä oli kova juttu ja myöhemmin Star Wars -elokuvat ja muut. Musiikissa olen mennyt samaa reittiä kuin monet muutkin. Yhtäkkiä tuli Guns N’ Roses ja Metallica ja se oli menoa. MusiikkiTV alkoi näkyä ja se toi mukanaan tosi paljon musiikkia ja elokuvia.

Millaista on tehdä huumoria 80- ja 90-lukujen ilmiöistä?
Erittäin mukavaa, koska niihin liittyy paljon aiheita ja asioita, jotka ihmiset muistavat ja joihin he samaistuvat. On hienoa nähdä miten paljon ihmiset innostuvat, kun alan puhua ajan ilmiöistä. Ihmiset voivat innostua pienistäkin asioista, kuten vaikkapa siitä, millainen prosessi oli piirtoheittimen käynnistäminen koulussa. Tällaiset asiat saavat ihmiset hykertelemään.

Antti Haapalan Kasarilapsi-stand up show Villa Ranassa Jyväskylässä 
pe 24. huhtikuuta kello 19.

Artikkeli Takatukka takaisin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Reilut kaksi vuotta sitten Hannes Asikainen kysyi pitkän pakkasjakson aikana Jyväskylän Vaajakoskella rintamamiestalon vesiputkia sulatellessaan itseltään tärkeän kysymyksen.

– Onko ihmisellä pakko olla aina näin kylmä?

Vähän sen jälkeen Jyväskylän seurakunnan kanttorin silmiin sattui tärkeä ilmoitus. Merimieskirkko etsi kausityöntekijöitä ulkosuomalaisiin seurakuntiin, mukaan lukien Costa del Solille, Espanjan Aurinkorannikolle.

Kanttori pääsi vuorotteluvapaalle, laittoi hakupaperit ja sai työpestin Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan kausikanttoriksi.

Nyt hän istuu ilmeisen onnellisena Las Salinas -kadulla Fuengirolan keskustan lähellä sijaitsevalla seurakuntakodilla. Ympärillä porisee iloista puhetta. Perhekerhon pikkuisten lisäksi paikalla on hyväntuulisen oloisia suomalaisia vanhuksia.

Meneillään on kakkostalvi merimieskirkon ulkosuomalaistyössä, Vaajakosken pakkasia lämpimämmässä ilmanalassa.

Vaikka kanttorin työnkuvan mieltäisi olevan lähinnä urkujen soittoa eri kirkollisissa juhlatilaisuuksissa, Aurinkorannikon suomalaisessa seurakunnassa normaali työpäivä on vallan toinen.

– Suomessa kanttorilla on paljon töitä vihkimisissä ja hautajaisissa, mutta Espanjassa niitä tulee vastaan minullekin puolen vuoden aikana vain muutama, Asikainen yllättää.

Jokainen työpäivä on erilainen.

– Vertaisin työtä täällä ennemmin liikennepoliisin hommaan. Olen täällä ohjaamassa seurakunnan musiikkielämää, joka soljuu ja muotoutuu eri ihmisten mukana.

Asikaisen kokemuksen mukaan Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan toiminta ei ole työntekijävetoista, vaan vapaaehtoiset ovat hyvin suuressa roolissa seurakuntaelämän muotoutumisessa.

– Jokainen työpäivä on erilainen. Ohjaan ja johdan esimerkiksi kuoroja, autan jatkuvasti erilaisten musiikkiesiintymisten järjestelyissä ja hoidan myös tekniikan juttuja konserteissa, valottaa kausikanttori.

Seurakuntaelämän maallikkovetoisuus on eräs asia, josta Asikainen ottaisi mielellään hieman lisää vaikutteita Suomeenkin.

Kotimaan seurakunnista poikkeava piirre on Asikaisen mukaan myös vahva jumalanpalveluskeskeisyys.

– Kaikki tähtää seuraavana sunnuntaina pidettävään messuun. Siihen osallistuvat vuorollaan kaikki seurakunnan musiikkiryhmät. Voimallisempaa laulua itse seurakuntalaisilta kuin mitä messuissa säännöllisesti kuulen, saa hakea.

Asikaisen työ poikkeaa kotimaasta jo aivan lähtökohdiltaan siinäkin, ettei Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan toimintaansa käyttämistä katolisista kirkoista yleensä löydy suomalaiskanttorien perustyövälineitä, urkuja.

Harvoin tulee näet ajatelleeksi, että virrenveisuu on enimmiltä osiltaan Martti Lutherin aloittaman reformaation oheistuotetta.

– Seurakunnan messu pidetään vuorotellen seurakuntakodilla ja katolisissa kirkoissa aurinkorannikon eri kaupungeissa, Asikainen kertoo.

– Koska katoliseen kirkolliseen elämään yhteislaulettavat virret eivät Espanjassa yleensä kuulu, kirkoissa ei ole urkuja. Minun on siten raahattava kannettavia digitaalisia urkuja Nissan Micrallani eri puolilla rannikkoa.

Urkujen soiton lisäksi kausikanttori kaivaa mielellään seurakunnan tilaisuuksissa kotelosta soittimen, jonka taitajana hän on erityisen tunnettu. Muusikko on levyttänyt ja konsertoinut soittaen kitarallaan virsiä jo reilut 20 vuotta.

Aurinkorannikolla elää suurin ulkosuomalaisten yhteisö koko maailmassa. Arvioiden mukaan suomalaisia alueella on talvikausilla jopa noin 30 000–40 000 henkeä.

Normaaliarjesta erillinen paratiisi Aurinkorannikkokaan ei ole. Lämmön, hyvän ruuan ja kauniiden maisemien ohella alueella elävillä on omat, normaalit elämänhaasteensa.

Suomalaisia erilaisissa tilanteissa auttavat kaksi Merimieskirkon palkkaamaa pappia ja yksi valtion rahoituksella työtään tekevä sosiaalikuraattori. Seurakunnassa on heidän ja kausikanttorin lisäksi myös yksi toimistotyöntekijä.

– Henkilömäärä on käytännössä tehtäviin nähden riittämätöntä, mutta yritämme palvella seurakuntalaisia parhaamme mukaan, Asikainen tiivistää.
Aurinkorannikon alueeseen kuuluu Merimieskirkon ulkomaantyöstä isompikin siivu.

– Järjestämme jumalanpalveluksia 1–2 vuodessa esimerkiksi Madridissa sekä Portugalin Portimaossa ja Lissabonissa, Asikainen sanoo.

– Portugalin puolella musisoin esimerkiksi kauneimmat joululaulut kiertueella viime joulukuussa.

Artikkeli Kitara, kanttori jaVälimeren taivas julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Yksin emme työtä tee, toinen toista tarvitsee

Kirkkoherran tehtävänkuvan hajanaisuus aiheuttaa sen, että suurimman osan aikaa tunnen syyllisyyttä siitä, että lähetystyölle ei jää riittävästi aikaa. Tätä huolta kantoi moni kyselyyni vastannut. Tämä huoli kertoo minulle sitoutuneisuudesta ja halusta toimia lähetystyössä mahdollisimman hyvin ja täysipainoisesti. Haasteena on myös työn rajattomuus, aina voisi tehdä enemmän ja koota lisää varoja lähetystyölle. Työn rajaaminen on hankalaa ja on tehtävä valintoja siitä, mihin aikansa ja voimavaransa kulloinkin käyttää. Joku harmittelee sitä, että lähetystyö kuuluu työnkuvaan, mutta sen tekemiseen ei ole aikaa. On kurjaa, kun on vastuussa jostakin, eikä siihen pysty panostamaan.

Monesti hallinnolliset tehtävät vievät aikaani ja energiaani niin, että ei ole mahdollisuutta kehittää lähetystyön työsaralla uutta tai pohtia pidemmän ajan näkymiä. Samaa kokivat myös monet kyselyyn vastanneet. Kun tietää työparinkin pöydällä olevan pinoittain tehtävää, ei halua häntäkään taakoittaa enempää.

Ajankäyttö koetaan siis ongelmalliseksi, mutta moni on oppinut järjestelemään työtään niin, että ainakin perustason toimintaan riittää aikaa. Yksi vastaajista totesi, että lähetystyö on työjärjestelyjen kärkipäässä. Toinen toteaa: sen ehtii, mitä on suunnitellut. Uuden kehittämiselle pitäisi kuitenkin pystyä järjestämään aikaa. Ehkä pitäisi oppia iloitsemaan siitä, mitä ehtii tekemään.

Täysin yksin onneksi ei tarvitse useimmissa seurakunnissa olla. Rinnalla on esim. jonkin muun työalan ihminen, jonka kanssa voi jakaa ajatuksia. Monella on lähetystön vastuutiimi, johtokunta tai muu tiimi, joka on tukena ja apuna työssä. Yksi vastaaja totesi, että suuria linjoja suunnitellaan yhdessä, mutta jokainen toteuttaa oman alueensa työn yksin. Omassa rovastikunnassamme rovastikuntatiimi on hyvä paikka jakaa ajatuksia, ideoita ja myös huolenaiheita toisten samassa tilanteessa olevien kanssa.

Yleisenä palautteena moni totesi, että seurakunnassa on oltava yksi palkattu työntekijä lähetystyön saralla, sillä taataan parhaiten asian pysyminen kuuluvilla ja näkyvillä.

Omansa hän kokoaa, alttiutta odottaa, heitä kutsuu, herättää, palvelukseen lähettää

Merkitystä on sillä, onko lähetystyö keskeistä tai tärkeää muillekin kuin tehtävään nimetyille seurakunnan työntekijöille. Lähetyksen vastuunkantajat kokevat, että lähetystyötä ei aina arvosteta työyhteisössä; puheissa ja arvoissa merkityksellisyys näkyy, mutta käytännön toimissa arvostus ei aina näy. Lähetystyön läpäisevyys kaikilla työaloilla ei välttämättä aina toteudu ihanteellisella tavalla. Kaivataan yhteistyötä työalojen yli ja läpi. Paikkakunnan pitkät ja vahvat perinteet lähetystyön kannatuksessa, auttaa pitämään lähetystyötä esillä eri työaloilla.

Joissakin seurakunnissa työaloilla on paljon työtä. Lähetystyötä ei ehditä tai pystytä pitämään esillä omalla työalalla (esim. lapsityö) ja silloin tehtävä ja vastuu jää helposti lähetyssihteerille.

Omassa seurakunnassani koen, että innostusta on ja lähetystön merkityksellisyys nähdään. Realiteetti vain on, että jokaisella on omat tehtävänsä, painopistealueensa ja tavoitteensa, joihin sitten lähetystyö sovitellaan tilanteen mukaan. Jos olisi aikaa, laatisin enemmän valmista aineistoa työtovereille eri tilanteissa käytettäväksi. Pyrin vinkkaamaan eri järjestöjen tai toisten seurakuntien sivustoilta huomaamistani materiaaleista ja ideoista työyhteisölle aina, kun sellaisia löydän.

Helposti käyttöön otettavalle lähetystyön materiaalille, toimintaideoille ja -malleille olisi käyttöä seurakunnissa. Kuka perustaisi yhteisen sähköisen lähetystyön ideapankin koko kirkon käyttöön? Sille olisi tarvetta.

Menkää työhön, vainiolla vilja on jo kypsynyt

Huoli siitä, että ymmärrys lähetystyön merkityksestä kapenee, on olemassa. Tätä huolta tuotiin esiin saamissani vastauksissa. Joissain seurakunnissa kannettiin huolta myös työntekijöiden lähetystyön tuntemisesta. Tutkimusten mukaan nuorempien seurakuntien työntekijöiden ja esim. teologian opiskelijoiden joukossa tieto lähetystyöstä on ohentunut. Taustalla saattaa osittain olla myös lähetyksen oikeutuksen kyseenalaistamista. Onneksi esim. ordinaatiokoulutuksissa lähetystyö on yhä ohjelmassa.

Omassa seurakunnassa koen, että työntekijät ovat varsin hyvin perillä lähetystyön perusteista ja merkityksestä osana kirkon olemusta. Seurakuntalaisten kohdalla tieto ja käsitys vaihtelee, mutta toivon, että ainakin jonkinlainen käsitys kaikilla olisi. Aina voisi toki viestiä ja kertoa paremmin lähetystyön kuulumisista.

Lähetystyöstä viestimisessä ongelmaksi koetaan se, että lähetystyöntekijöiden työkaudet ovat lyhentyneet eikä enää välttämättä solmita nimikkolähettisopimuksia vaan kohdesopimuksia. Seurakunnissa koetaan, että lähetystyön kasvot puuttuvat.

Tämän vuoksi työstä viestiminen pitkäjänteisesti ei ole helppoa. On helpompi kertoa tutun henkilön kuulumisista kuin kokonaisesta työalasta. Ymmärrän kyllä ratkaisun siirtyä uudenlaisiin sopimuksiin, mutta en ole vielä oppinut siitä luontevasti kertomaan. Hyvää on se, että työhän aina jatkuu, vaikka tuttu lähetti tuleekin Suomeen. On vain opeteltava kertomaan työstä pitkäjänteisemmin ja laajemmin kuin vain yhden henkilön tai perheen kautta.

Yksi ratkaisu tähän voisi olla paikallisten työntekijöiden laajempi esittely ja viestiminen heidän työnsä kautta. Tähän toki liittyy monenlaisia ongelmia esim. maissa, joissa lähetystyötä tehdään teltantekijätyönä.  Voisiko tätä ajatusta kehittää eteenpäin?

Seurakuntalaisille ja asiasta kiinnostuneille on seurakunnassamme luotu sähköpostilista, Lähetysrinki, jonka kautta kerrotaan lähetystyön kuulumisia ja välitetään nimikkokohteista tulleet kirjeet. Rinkiin voi liittyä kuka tahansa. Lisäksi olen liittänyt vastaanottajiin myös kaikki luottamushenkilöt. Toisinaan lähetän tätä kautta rinkiläisille myös tietoa lähetystyön perusteista ja toteuttamisesta kirkossamme. Uuden valtuustokauden alussa tai kannatussopimusten muuttuessa lähetän ajankohtaisen tiedon siitä, mitä lähetyskohteita talousarviovaroillamme kannatamme.

Joka päivä eteemme avautuvat uudet mahdollisuudet ja tiet

Mikä on lähetystyön asema seurakunnissa tulevaisuudessa? Tähän en pysty vastaamaan, mutta näen monia kysymyksiä ja huolenaiheita, joita esiintyi myös kyselyyni vastanneilla. Moni nosti esiin huolen uusien vapaaehtoisten löytämisestä. Nykyiset vapaaehtoiset ovat jo pitkälle eläkeiässä eivätkä enää kauan ole mukana. Työtä on paljon, mutta työmiehiä vähän ja ne vähätkin vanhenevat, totesi yksi vastaaja.

Omalla paikkakunnallani nuoret lähtevät toisen asteen koulutukseen tai viimeistään sen jälkeen toisille paikkakunnille ja useimmat jäävät sille tielleen. Vaikka lähetystyötä pidetäänkin hyvin esillä nuorisotyössä, eivät tulokset tämän muuttoliikkeen takia juuri näy omassa seurakunnassamme. Toivottavasti lähetystyön asia on jäänyt nuorten mieleen itämään ja toteutuu tekoina sitten siellä uusissa asuinseurakunnissa.

Lähetysmyyjäiset ovat tuoneet toimintaan mukaan työikäisiä ja eläkeiän kynnyksellä olevia ihmisiä. Leipomistalkoot ovat mukava yhteinen tapahtuma, joka ei vaadi jatkuvaa, viikoittaista sitoutumista. Ihmiset osallistuvat nykyään mieluummin yksittäisiin projekteihin kuin säännölliseen toimintaan.

Monelle ajatus kehitysyhteistyöstä tai lapsien auttamisesta on suurempi kannustin tukea lähetystyötä kuin perinteisen seurakuntatyön tukeminen lähetyskohteissa. Liekö taustalla jälleen ajatus lähetystyön oikeutuksesta?

Yksi vastaus, jonka kyselyyni sain, ilahdutti erityisesti näitä tulevaisuuden huolia miettiessäni: ”Koen vahvasti, että lähetyskasvatus ja lähetykseen liittyvä pedagoginen mahdollisuus voisi olla yksi syvä avain kirkon tavoittavaan työhön ja kaikenikäisten uuteen innostukseen osallistua toimintaan: lähetyksen teemoissa on iloa, se on toiminnallista ja saa olla osana globaaleja asioita ja ilmiöitä.”  Ihastuin tähän ajatukseen ja sen sisältämään toiveikkuuteen. Siinä nähdään hienosti lähetystyö kaiken läpäisevänä ja seurakuntaa uudistavana toimintana. Lähetystyöhön panostaminen tuottaa hedelmiä kaikkiin työmuotoihin. Ja lähetystyön ymmärtäminen laaja-alaisesti tekee siitä kaikkien asian.

Kirkon julkaisu Yhteinen todistus 2023 on käsitellyt tätä kysymystä lähetystyöstä, sen asemasta ja merkityksestä hyvin.

Jotkut toivat esiin internetin mahdollisuudet tiedon levittäjänä ja yhteyksien luojana. Skype-yhteydet tuovat kaukana olevat lähetit lähelle ja sitä kautta saadaan ajantasaista tietoa ja rukousaiheita. Erilaisten verkkoyhteisöjen perustaminen voi olla myös yksi tapa pitää lähetystyötä esillä. Ja teknologian kehittyessä löytyy aina uusia mahdollisuuksia.

Lähetystyö on aina Jumalan lähetystä ja Hän kyllä vie asiaansa eteenpäin. Löytyy uutta, löytyy uusia ihmisiä.

Me kaukana ja lähellä olemme yhtä perhettä

Yksin työskentelyn vastapainona ja rinnalla yhteys lähetystyöntekijöihin eri puolilla maailmaa koetaan tärkeänä ja merkityksellisenä. Erilaisissa tapahtumissa ihmisten kohtaaminen on suuri ilo. Seurakunnan muut työntekijät ovat samoin yksi voimavara yksinäisessä työssä.  

Näitä ilonaiheita sanoitettiin mm. näin: ”Saa olla osa ja mukana maailmanlaajuisen Kristuksen kirkon työssä.” ”Yhdessä tekeminen.” ”Eri taustoista ja kulttuureista olevien ihmisten kohtaamiset.” ”Yhteydet ja ikkuna maailmalle.”

Maailmalta kuullut kertomukset evankeliumin muutosvoimasta ovat motivoivia ja palauttavat samalla työpöydän ääressä ahertavan perusasian ääreen, siihen miksi tätä työtä tehdään. Ilo toisen ihmisen elämän muuttumisesta ja olosuhteiden kohenemisesta tuovat iloa täällä toisella puolella maailmaakin.

Tuomme vaihtopöydälle lahjamme ja puutteemme

Olin perheeni kanssa 1994 alkaen kaksi työkautta Suomen Lähetysseuran työntekijänä Jerusalemissa. Usein kuultu kysymys oli: Mitä siellä teit. Kysymykseen oli aina yhtä vaikea vastata, koska työtä ja tehtäviä oli niin monenlaisia. Miten määrittelet, onko naapurin kanssa käyty keskustelu vaikkapa katolisen kirkon juhlavuodesta 2000 lähetystyötä vai naapurien kanssa rupattelua? Siinä ympäristössä jo kristittynä eläminen oli oma sanomansa. Erityismausteensa toivat juutalaisen kansan mielissä sanaan lähetystyöntekijä liittyvät kielteiset mielikuvat ja asenteet. Oli helpompi esittäytyä kirkon työntekijäksi. Kuulija kyllä täydensi ajatuksen loppuun halutessaan.

Kohtaamiset ja dialogit – siinä tiivistetysti lähetystyön ydinalueita.

Lähetystyössä koin usein olevani saamapuolella. Kokemukset, ihmiset, ihmisten mielenkiintoiset tarinat, mahdollisuus kulkea rinnalla, kaikki tämä rikastutti omaa elämää vahvasti. Uuteen kieleen ja kulttuuriin sukeltaminen paitsi uuvutti, myös innosti. Koko kristillisen kirkon kirjo avautui aivan uudella tavalla eteeni siellä uskon synnyinsijoilla. Mitä enemmän siihen tutustuin sitä enemmän koin olevani luterilainen. Vanha haave teologian opiskelusta virisi ja lopulta päädyin opiskelemaan Joensuuhun ja sitä kautta tulin työhön nykyiseen seurakuntaani ja viimein nykyiseen tehtävääni.

Jerusalemin ajoilta jäin kaipaamaan pienen seurakunnan yhteisöllisyyttä: jokainen tunsi kuuluvansa seurakuntaan. Jokaisella oli paikka ja tehtävä, kaikki tunsivat toisensa, huolet ja ilot jaettiin. Suomen isoissa seurakunnissa tällaista on vaikeampaa saavuttaa. Vapaaehtoistyö oli Jerusalemin seurakunnassa selvempää, täällä Suomessa se on otettava yhä vakavammin osaksi seurakunnan elämää. Seurakunta, elävä Kristuksen ruumis, tarvitsee kaikkia jäseniään.

Kirjoittaja on Leppävirran seurakunnan kirkkoherra ja kirkon lähetystyön toimikunnan jäsen

Artikkeli Maailmanlaajassa lähetyksessä yksin ja yhdessä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Syyskuun 11. päivän iltana, palattuani töistä kotiin, näin sosiaalisen median tulvivan kunnianosoituksia miehelle, jota ylistettiin kristittynä marttyyrina. Uteliaana etsin hänen nimensä ja sain tietää, että hän oli amerikkalainen oikeistolainen poliittinen aktivisti.

Se, mikä häiritsi minua heti, oli se, kuinka intohimoisesti ihmiset surivat häntä samalla kun pysyivät hiljaa dalitien[1], adivasien[2], heimokansojen, mustien, palestiinalaisten ja muiden kärsimyksestä. Kamppailtuani ajatusteni kanssa ja pohdittuani vilpittömästi, en voinut paeta Jeesuksen sanojen kaikua: “En ole koskaan tuntenut teitä.” ((Matt. 7:21–23; 25:31–46)) Näistä sanoista tuli linssi, jonka kautta tarkastelin aikaamme – niiden tekopyhyyttä, jotka väittävät uskoa mutta kieltävät oikeudenmukaisuuden.

Nykyään maailma on täynnä melua – sotaa, kansanmurhaa, ekologista romahdusta, rikoksia ihmisyyttä vastaan ja niin edelleen. Mutta kaaoksen keskellä Raamattu puhuu yhä. Kuullaksemme, mitä Raamattu puhuu, meidän on luettava sitä avoimin sydämin ja kriittisin silmin.  Raamattu on inspiroinut rakkautta ja vapautta, mutta sitä on myös käytetty väärin orjuuden, patriarkaatin ja väkivallan oikeuttamiseen. Sama kirjoitus, joka vapauttaa, on myös käytetty aseena sortoon.

Etelä-Aasiassa dalitien, heimokansojen ja adivasien tarinat kaikuvat kuin sorrettujen huudot Jeesuksen omana aikana Rooman valtakunnan alla. Ymmärtämällä tuon maailman näemme, kuinka Jeesuksen sanoma haastoi riistojärjestelmät silloin – ja kuinka se kutsuu meitä toimimaan nyt.

Valta ja imperiumi ensimmäisellä vuosisadalla

Ensimmäisellä vuosisadalla Rooman valtakunta hallitsi rauhan ja edistyksen lupauksella, mutta sen rauha tuli alistamisen kautta. Vain 1–2 % väestöstä hallitsi puolta varallisuudesta. Köyhät, joita verotettiin raskaasti sekä imperiumin että temppelin toimesta, kamppailivat selviytyäkseen, kun taas orjuus ja velka vangitsivat monet.

Uskonnolliset johtajat tekivät yhteistyötä imperiumin kanssa, ja Jeesuksen sanoma oikeudenmukaisuudesta ja laupeudesta uhkasi heidän valtaansa. Hänen teloituksensa ei ollut vain hengellinen tapahtuma; se oli poliittinen – rangaistus siitä, että hän julisti valtakuntaa[3], jossa viimeiset olisivat ensimmäisiä. Varhaiset kristityt, jotka julistivat “Jeesus on Herra” eivätkä “Caesar on Herra”, uhmasivat imperiumin ideologiaa ja joutuivat vainon kohteiksi.

“En ole koskaan tuntenut teitä”

Sanoilla “en ole koskaan tuntenut teitä” (Matt. 7:23) on syvä merkitys. Raamatussa “tunteminen” tarkoittaa suhdetta, läheisyyttä ja kuuliaisuutta, ei pelkkää tietoisuutta. Jeesuksen nuhde kohdistuu niihin, jotka väittävät toimivansa hänen nimessään, mutta elävät vastoin hänen sanomaansa. Se paljastaa sisällöttömän uskonnon vaaran.

Nykyajassa tämä varoitus kuuluu entistä kovempaa. Maailmanlaajuisesti eliitit – poliittiset, taloudelliset ja uskonnolliset – keräävät valtaa samalla kun saarnaavat hyveitä. Monikansalliset yritykset riistävät työntekijöitä ja tuhoavat ekosysteemejä “yhteiskuntavastuun” varjolla. Hallitukset käyttävät miljardeja aseisiin, kun viljelijät tekevät itsemurhia ja ihmiset näkevät nälkää. Poliitikot vetoavat Jumalan nimeen saadakseen ääniä ja säätävät sortavia lakeja. Uskonnolliset johtajat puolustavat oppeja, mutta sivuuttavat kärsimyksen. Heillekin Jeesus sanoo: “En ole koskaan tuntenut teitä.” Hänen sanansa tuomitsee järjestelmiä, jotka siunaavat ahneutta, ja kutsuvat solidaarisuuteen köyhien ja marginaalissa olevien kanssa.

Etelä-Aasiassa näemme karua todellisuutta. Sri Lankassa perheet kamppailevat inflaation ja köyhyyden kanssa, kun eliitit suojelevat itseään. Nepalissa dalitit kohtaavat yhä kastiväkivaltaa huolimatta kastisyrjinnän kiellosta. Bangladeshissa naiset ompelevat vaatteita maailmalle mutta pysyvät alipalkattuina ja kuulumattomina. Bhutanissa maaseudun viljelijät ja jakinpaimenet kärsivät ilmaston paineesta huolimatta maan “onnellisuus”-imagosta.

Nämä esimerkit osoittavat, kuinka varallisuus ja usko voivat tulla vääryyden naamioiksi. Evankeliumeissa Jeesus julisti vapautusta köyhille ja näki syntisinä pidettyjen ihmisyyden. Hänen palvelutyönsä rakensi myötätunnon vastakulttuuria imperiumia vastaan. Nykyisessä globaalissa “imperiumissa” – ahneuden ja mediakontrollin maailmassa – meitä kutsutaan kulkemaan samaa tietä. Vallan keskittyminen – jossa maailman viisi rikkainta hallitsevat julkista ajattelua muokkaavia alustoja – luo illuusion vapaudesta samalla, kun totuus vaiennetaan.

Kristityt, jotka hurraavat vihaa saarnaaville johtajille, ovat unohtaneet Kristuksen, joka seisoi ristiinnaulittujen, ei valloittajien rinnalla. Jeesus ei ole vallan palatseissa tai kiillotetuissa etuoikeuden pyhäköissä. Hän on Gazassa, raunioiden alla haavoittuneiden kanssa. Hän on dalit-naisten ja alaikäisten luona, joita on raiskattu ja murhattu; heimoperheiden luona, jotka on karkotettu kodeistaan; adivasien luona, joilta on riistetty maa. Hän on nälkäisten, vangittujen ja unohdettujen luona. Oikein luettuna Raamattu on sorrettujen kirja – ei imperiumien tai eliittien. Se kutsuu meitä mittaamaan totuutta, ei sen mukaan, kuinka “raamatulliselta” se kuulostaa, vaan sen mukaan, vähentääkö se kärsimystä ja vahvistaako se elämää.

Imperiumin haastaminen ja vastustaminen

Vääryyden nimeäminen on ensimmäinen askel kohti parantumista. Kuten Kimberlé Crenshaw[4] muistuttaa, sitä mitä emme voi nimetä, emme voi korjata. Kastisyrjintä, sukupuoliväkivalta ja heimokansojen karkotus on kohdattava, ei hengellistettävä pois. Jeesus ristiinnaulittiin, koska hän uhkasi valtarakenteita – ei siksi, että hän oli vain “hyvä mies”. Hänen ylösnousemuksensa julistaa, ettei rakkautta ja oikeudenmukaisuutta voi haudata ikuisesti. Hänen seuraamisensa tarkoittaa imperiumin vastustamista, hyvän uutisen tuomista marginaaleille ja elämistä Jumalan ”sukukunnassa, jossa kuuluminen tulee hierarkian tilalle.

Hyvä uutinen marginaaleille

Lopulta “en ole koskaan tuntenut teitä” on sekä tuomio että kutsu pois näennäisestä uskosta kohti aitoa, myötätuntoon juurtunutta opetuslapseutta. Se lohduttaa köyhiä samalla kun varoittaa mahtavia. Jeesuksen “tunteminen” tarkoittaa seisomista siellä, missä hän seisoo: historian ristiinnaulittujen joukossa. Se tarkoittaa nälkäisten ruokkimista, alastomien vaatettamista, vangittujen luona käymistä ja halveksittujen puolustamista. Mikä tahansa vähempi on uskontoa ilman suhdetta, uskoa ilman oikeudenmukaisuutta.

Tulkoon meistä Kristuksen seuraajista ihmisiä, jotka kuuntelevat syvästi, toimivat rohkeasti ja rakentavat yhteisöjä, joissa on rakkautta ja arvoa kaikille. Antakoon Pyhä Henki meille voiman – rakastaa, toimia ja toivoa.

Kirjoittaja Lalmuanpuii Hmar on Uuden testamentin apulaisprofessori Bishop´s Collegessa, Intian Kalkuttassa.

Reproduced with permission from CWM INSiGHT, November issue (Kirjoitus on julkaistu suomennettuna Coucil for World Missionin Insight julkaisun luvalla, marraskuun 2025 numerosta.)

Suomentaja Vesa Häkkinen.

[1] dalitit perinteisesti kastittomiksi kutsuttujen itsestään käyttämä nimitys.

[2] adivasit ovat Intian erilaisia etnisiä ja heimoryhmiä, joiden sanotaan olevan alkuperäisiä asukkaita maassa

[3] Englanninkielisessä alkutekstissä tässä on sanaleikki. Kirjoittaja käyttää sanaa kin-dom. Englanniksi kingdom tarkoittaa kuningaskuntaa. Kin-dom voitaisiin kääntää sanalla sukukunta.

[4] Kimberlé Crenshaw on amerikkalainen ihmisoikeusaktivisti.

Artikkeli ”En ole koskaan tuntenut teitä” – raamattupohdinta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Meissä ihmisissä elää syvä tarve olla oikeassa. Se on inhimillistä ja usein myös ymmärrettävää. Oikeassa oleminen tuo turvaa, hallinnan tunnetta ja kokemuksen siitä, että tiedämme, missä seisomme. Mutta samalla siihen kietoutuu vaara: oikeassa olemisen tarve voi sulkea korvamme ja kovettaa sydämemme. Keskitymme puolustamaan itseämme, näkökulmaamme ja asenteitamme sen sijaan, että pysähtyisimme kuuntelemaan, mitä toinen todella sanoo – tai mitä Jumala saattaa yrittää meille sanoa toisen kautta.

Tämä omavoimaisuus ei aina näytä kovalta tai hyökkäävältä. Se voi pukeutua huolellisesti muotoiltuun kieleen, vakuuttavaan retoriikkaan ja vilpittömäänkin haluun tehdä hyvää. Silti sen ytimessä on usein itsekkyys: tarve säilyttää oma totuus koskemattomana. Neljäs adventti kutsuu meitä riisumaan nämä kerrokset yksi kerrallaan ja kysymään, mitä jää jäljelle, kun emme enää nojaa omaan varmuuteemme.

Jeesuksen syntymän odotus ei kutsu meitä terävöittämään argumenttejamme tai vahvistamaan omiemme asemia. Se kutsuu meitä tekemään tilaa. Ilosanoma ei kasva adventtiajan loppumetreilläkään melussa vaan hiljaisuudessa, ei itsepuolustuksessa vaan avoimuudessa. Se rohkaisee löytämään sydämen, joka uskaltaa kuulla enemmän kuin puhua ja ihmetellä enemmän kuin hallita.

Itseämme suurempaa

Odotamme valoa, mutta emme sellaista valoa, joka syntyy etuoikeuden keskeltä tai enemmistön turvasta. Kristuksen valo syttyy hauraana, härkäin ja juhtien keskellä. Betlehemin lapsi ei syntynyt vallan keskukseen vaan sivuun, sinne missä ei ollut varmuutta eikä näkyvää voimaa. Juuri siellä valo syttyi, ja juuri sellaiseen tilaan valo yhä haluaa tulla.

Evankeliumin vastaanottamiseen emme tarvitse retorista itsevarmuutta. Emme tarvitse valmiita lauseita tai viimeisteltyä ymmärrystä. Tarvitsemme jotain paljon syvempää: kykyä kuulla ja rohkeutta ihmetellä. Kykyä olla hetken tietämättä ja kestää keskeneräisyyttä. Rohkeutta kyseenalaistaa oma totuutemme ja tunnistaa, kuinka usein katsomme maailmaa ensisijaisesti oman etumme ja kokemuksemme kautta.

Neljäs adventti asettaa meidät kahden sisäisen liikkeen väliin. Toisaalta se kutsuu rohkeuteen luopua itsekkyydestä ja omavoimaisuudesta, jopa niistä osista itseämme, joita olemme pitäneet erityisen oikeina ja tarpeellisina. Toisaalta se kutsuu nöyryyteen vastaanottaa jotakin itseämme suurempaa – Jumalan lahjaa, jota emme voi hallita emmekä ansaita. Tämä nöyryys ei ole itsensä vähättelyä, vaan avointa suostumista siihen, että Jumala toimii myös siellä, missä emme ole varmoja tai vahvoja.

Valo syttyy sittenkin

Tässä odotuksessa nousee väistämättä kysymys: millaista valoa me itse Kristuksesta heijastamme maailmaan? Heijastammeko valoa, joka kutsuu, kuuntelee ja luo tilaa, vai valoa, joka sokaisee ja sulkee? Ja uskallammeko nähdä Kristuksen jokaisessa vastaantulijassa – erityisesti niissä, jotka haastavat meitä, horjuttavat varmuuttamme tai pakottavat meidät kuuntelemaan uudella tavalla? Valo laajenee kyvystä kohdata toinen ihminen sellaisena kuin hän on – ilman valmiita vastauksia, ilman tarvetta määritellä tai korjata Jumalan luomaa.

Päivän rukouksen sanoin:

Armon ja rakkauden Jumala.
Joulun odotus tiivistyy näihin päiviin.
Sielumme kaipaa pyhää hiljaisuutta
ja todellista rauhaa ja riemua.
Jumala, armahda meitä.
Avaa silmämme näkemään,
mitä sinä olet meille valmistanut.
Opeta meitä jakamaan joulun iloa keskenämme
ja antamaan yltäkylläisyydestämme niille,
joilla on tyhjät kädet
ja joiden elämä huutaa lähimmäistä.
Tätä pyydämme rakkaan Poikasi Jeesuksen nimessä.

Aamen.

Artikkeli Tilaa ilosanomalle – neljännen adventin kutsu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kuluneen vuoden aikana on vahvistunut puhe, jonka mukaan tärkeintä on pitää huolta omista ja toisaalta ajatus siitä, että vahvimmilla ja rikkaimmilla on sellaisia luonnollisia oikeuksia, jotka ylittävät tavallisten ihmisten oikeudet. Molemmat ajatukset ovat räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mitä Raamattu puhuu köyhistä, asemaa vailla olevista ja syrjäytetyistä. On suorastaan hämmentävää, miten vähän meillä luterilaisessa kirkossa on puhuttu näistä raamatullisista näköaloista. Onneksi sentään diakoninen ajattelu on alkanut laajentua pelkästä diakoniatyön ammattilaisten tekemisestä koko seurakunnan ominaisuudeksi ja myös vaikuttamistoiminnaksi.

Johannes Kastaja ja muut syrjästä katsojat

Jeesuksen puheet Matteuksen evankeliumissa ovat joskus aika hankalia ymmärtää. Ei tuo kolmannen adventinkaan puhejakso (Matt. 11:11–19) ole niitä helpoimpia. Poimin siitä kuitenkin tänä vuonna ajatuksen syrjässä olevista.

Jeesukselta on juuri kysytty, mitä Johannes Kastajalle pitäisi kertoa Jeesuksesta itsestään. Vastattuaan hän alkaa puhua Johanneksesta, sukulaisestaan ja ikätoveristaan. Johannes on vankilassa, koska hänen sanansa häiritsivät vallanpitäjää. Jeesus tekee yllättävän rinnastuksen. Johannes on suurin ihmisistä, mutta pienempi kuin yksikään taivasten valtakunnassa. Miksi? Koska hänen mukaansa taivaiden valtakunta se on hengeltään köyhien ja vainottujen. Jeesus ei siis sano, että Johannes olisi vähäarvoinen. Kyse on siitä, että taivaiden valtakunnassa arvojärjestykset ovat toisin.

Jeesus vertaa sukupolveaan torilla toisilleen huutaviin lapsiin:

’Me soitimme teille huilua,
mutta te ette tanssineet ilosta.
Me lauloimme valituslauluja,
mutta te ette halunneet surra.’

Tämä osuu myös meidän aikaamme, polarisoituneeseen yhteiskuntaan, jossa jokainen näyttää ajattelevan vain itseään. Tällaisessa ajattelutavassa voi aina osoittella syyttävällä sormella. On helppoa osoittaa toisen virhe, jos peilinä käytämme ääripäätä ja unohdamme kokonaan kontekstin. Paastoavaa ja erämaassa asuvaa Johannesta kutsuttiin demoniksi, koska hän ei syönyt. Jeesusta taas mässäilijäksi ja syntisten ystäväksi, koska hän söi ja joi syrjäytettyjen ja kultillisesti epäilyttävien kanssa.

Syntisten ystävä syntisten pöydässä

Syntisten ystävä Jeesus onkin. Hän ei osoittanut kovia sanoja kenellekään, joka eli yhteiskunnan tai uskonnon keskuksista syrjässä. Sen sijaan hän puhui suunsa puhtaaksi valtaa pitäville. Hän näyttää suorastaan torjuvan heidät, jotka katsoivat omistavansa totuuden. Tai vallan.

Kun uutiset täyttyvät vallan ja rahan tarinoista, Jumalan ääni kuuluu usein toisaalla: vapaaehtoisessa, joka jakaa ruokaa kodittomille, nuorissa, jotka puolustavat kiusattua koulussa, tai hiljaisessa rukouksessa sairaalan käytävällä. Jumala toimii siellä, missä emme osaa odottaa. Sielläkin, minne emme osaa edes mennä.

Jeesus suostui yhteyteen, jakamiseen ja syvään kanssakäymiseen kaikkien niiden kanssa, jotka olivat valmiita jakamaan elämänsä toisten kanssa. Juuri siksi tärkeimmät huomiot evankeliumista eivät nykyäänkään kuulu vallan keskuksista, vaan marginaaleista, yhteisen elämämme syrjäkujilta.

Artikkeli Ilosanoma kuuluukin syrjästä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Meidän omat joulukiireemme ja jouluruokamme ja joulujuhlamme usein kätkevät adventin aikaan liittyvän paaston merkityksen. Adventin aikaan voisi kuulua jouluvalmistelujen lisäksi esimerkiksi ruokailujen säännöstelyä ja omastaan antamista, enemmänkin kuin vain omaisille annettavien joululahjojen muodossa. Se tarjoaa mahdollisuuden luopua jostakin ja pidättäytyä vaikkapa ostamasta sellaisia tavaroita, jotka tiedämme jo etukäteen tarpeettomiksi tai kertakäyttöisiksi.

Adventtipaaston aikana voimme erityisellä tavalla hiljentyä kuulemaan Jumalan puhetta meille, mm. käymällä kirkossa ja hiljentymällä rukouksessa, voimme erityisellä tavalla tutkistella itseämme Raamatun tekstien äärellä ja katua vääriä tekojamme – tai oikeiden tekojen tekemättömyyttä – sanojamme ja ajatuksiamme. Paasto on mahdollisuus arvioida ja tarkentaa oman elämämme tärkeysjärjestystä.  Samalla se muistuttaa meitä lähimmäisen rakastamisen ja heille tehtävän hyvän merkityksestä.

Odottava valvoo

Adventin aikana meidän on siis hyvä kilvoitella kristityn elämässämme. Mutta adventin ajan paastolla – riippumatta siitä, millaisen muodon se itse kunkin meistä elämässä saa – on toinenkin tehtävä: se muistuttaa meitä hengellisesti valveilla pysymisen merkityksestä (Luuk. 12:35). Sana ”adventti” tulee sanoista adventus Domini, Herran tuleminen. Jeesuksen sanat tämän vuoden 2. adventtisunnuntain evankeliumitekstissä (Luuk. 12:35–40) ovat vakavat ja osuvat suoraan meidän usein kiireiseen elämäntapaamme joulua edeltävinä päivinä.

Taivaallinen isäntä, Jeesus, on vain tilapäisesti poissa, mutta hän on luvannut tulla takaisin, ja sen tulisi vaikuttaa siihen, mitä me teemme tänään ja huomenna, adventin aikana ja joka päivä. Vaikka odotus venyisi kuinka pitkäksi tahansa, meidän tehtävämme Luukas 12:36 mukaan on odottaa isäntämme Jeesuksen paluuta, niin että voimme heti hänen saapuessaan avata hänelle elämämme ovet ja ottaa hänet vastaan.

Jae 40 asettaa meidät merkittävän haasteen eteen: ”Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista.” Se on tärkeä muistutus omasta erehtyväisyydestämme: juuri silloin, kun me aavistamme, tai me luulemme, tai me arvelemme, tai meistä vaikuttaa siltä (kreikan verbillä dokeō on monia merkityksiä), että Ihmisen Poika ei tule, niin juuri silloin Jeesus tulee. Silloin ei ole aikaa suurempiin eikä pienempiin joulusiivouksiin tai rästitöiden tekemiseen, vaan meidän on syytä olla valmiita kohtaamaan hänet.

Kaikki ei sittenkään ole meidän käsissämme

Ja kuitenkin me kenties mieluummin haluaisimme hallita jouluamme. Monella onkin omasta mielestään joulun vietto hallinnassaan. Mehän tiedämme, että joka vuosi 24.–25.12. välisenä yönä Jeesuksen syntymää juhlitaan. Me valmistaudumme ja suunnittelemme oman joulumme ja sen vieton aikataulun. Me hallitsemme joulumme, kun Jeesus on pieni avuton vauva Betlehemissä, joka ei pyydä meiltä mitään. Ja kuitenkin seimen lapsi on kaiken keskus ja joulun herra. Joulussa keskeisintä on Jumalan ihmiseksi tuleminen ja se, miksi Jumala tuli ihmiseksi.

Nikean uskontunnustus sanoo asian tiivistetysti: Jeesus Kristus syntyi ihmiseksi ”meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden”. Adventin aika ja Jumalan ihmiseksi tuleminen ovat lahja meille ihmisille. Ihmeellistä on se, että sen sijaan, että me ihmiset alkaisimme Jeesuksen palatessa palvella häntä, joka on isäntä ja Herra, hän pyytää meitä palvelijoita käymään pöytään ja hän alkaakin palvella meitä! (Luuk. 12:37). Hämmästyttävä osien vaihto, joka kertoo siitä, millainen Jumala on: hän on rakkaus ja kaiken alku ja loppu, elämämme antaja ja ylläpitäjä. Seimeen syntynyt Jeesus on kaikkien ja kaikkein paras joululahja – tänäkin jouluna.

Artikkeli Valkoisesta violettiin – miksi? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.