Hiljainen viikko alkaa palmusunnuntaina, jolloin aasilla Jerusalemiin ratsastava Jeesus on vielä suosion kohteena. Palmusunnuntai on ilontäyteinen keväinen juhlapäivä pajunkissoineen ja virpojineen. Suosio vaihtuu kuitenkin pian syytöksiin ja alkuviikon sanoma kertoo Jeesuksen ahdistuksesta Getsemanessa, hänen vangitsemisestaan ja oikeudenkäynnistään.

Kärsimysaiheiden keskellä eräänlainen keidas on kiirastorstai, jolloin muistamme Jeesuksen viimeistä ateriaa oppilaidensa kanssa ja ehtoollisen asettamista. Tällaista lämmintä yhteyttä toisiimme ja Jumalan rakkautta ”meidän puolestamme annettuna ja vuodatettuna” mekin saamme kokea tuon päivän messussa ja kumartua ehtoollispöytään. Kiirastorstain messun päättyessä tunnelma kuitenkin vaihtuu nopeasti. ”Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se” virren aikana on herkistävää katsoa, kun alttari riisutaan yhtä kynttilää lukuun ottamatta kaikesta muusta ja kirkon valaistus hämärretään.

Pitkäperjantain jumalanpalveluksessa seuraamme vakavin miettein Jeesuksen kärsimystien viimeisen vaiheen Via Dolorosan ja ristiinnaulitsemisen. Mustaan puetun alttarin viimeinenkin kynttilä sammutetaan, kun kuulemme Jeesuksen sanovan ”Isä, sinun käsiisi, minä uskon henkeni” ja henkäisevän viimeisen kerran. Ristin juurella ihmettelemme välinpitämättömyyden, vihan ja väkivallan voimaa ja tunnemme omankin syyllisyytemme. Kuitenkin kuulemme juuri ristin kertovan sovinnon mahdollisuudesta ja meitä kantavasta Jumalan armosta ja rakkaudesta.

Hiljaisen viikon alussa pajunkissat muistuttavat roudan alta nousevasta elämästä. Myös hiljaisen viikon päättyessä pääsiäisyön ja pääsiäispäivän jumalanpalveluksiin saamme kuulla sanomaa Jumalasta, joka luo uutta. Jeesuksen ylösnousemuksen ihme rohkaisee meitä luottamaan Jumalan rakkauteen, joka ulottuu kaikkiin elämämme vaiheisiin aina haudan pimeyteen saakka. Tämä pääsiäisen toivo olkoon sieluillemme kuin ympärillämme puhkeavan kevään ihanuutta.

Arto Viitala
Jyväskylän seurakunnan kirkkoherra

Artikkeli Hiljaisen viikon vaihtuvat sävyt julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Suurin osa toivoon liittyvästä puheesta on Paavalilla ja muissa Uuden testamentin kirjeissä, mutta toivo löytyy myös Vanhasta testamentista. 

Puhuessaan toivosta myös Paavali viittaa Vanhan testamentin aikaan. 

– Paavali nostaa Abrahamin esikuvaksi. Abraham luotti Jumalan lupaukseen jälkeläisestä ja jaksoi toivoa. 

– Toivo ei ole voi kunpa -toivottelua. Elämässä on monia asioita, joille emme voi mitään, vaikka kuinka toivoisimme. Rahat eivät riitä, vaatimukset lisääntyvät, maapallo lämpenee ponnisteluistamme huolimatta. Silti Raamatusta nousee viesti, että toivottomassa tilanteessakin ihminen voi toivoa ja toimia sen mukaan. 

– Eikä kyse ole vain ihmisistä. Paavali sanoo, että koko luomakunnalla on toivo. 

Toivo saa toimimaan 

Vaikka Jeesus ei opeta toivosta, monet parantamiskertomukset kannustavat toivoon. 

– Verenvuotoa sairastava nainen Markuksen evankeliumissa hiipii väkijoukossa salaa Jeesuksen taakse ja koskettaa tämän viittaa. Hän toivoo, että pelkkä kosketus voi parantaa. Näin tapahtuukin, ja Jeesus huomaa hänet (Mark. 5:25-34). 

Matteuksen evankeliumissa nainen pyytää Jeesusta parantamaan sairaan tyttärensä (Matt. 5:22-28). Jeesus kuitenkin kieltäytyy, koska hänen sanomansa on tarkoitettu juutalaisille, eikä nainen kuulu tähän joukkoon. ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille”, hän sanoo tylysti. 

– Tässä näkyy, että toivominen vaatii aktiivisuutta. Nainen ei luovuta ja vastaa: ”saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia”. Jeesus näkee naisen luottamuksen ja parantaa tyttären. 

Toivo näyttää uusia mahdollisuuksia 

Abrahamin kertomuksesta Outi Lehtipuu löytää myös toisen toivoon liittyvän henkilön, orjatar Hagarin. 

Lapsettomuuden pitkän odotuksen aikana Saara ehdottaa Abrahamille, että Hagar synnyttäisi heille lapsen. Saara ei kuitenkaan kestä katsoa odottavaa äitiä vaan ajaa tämän autiomaahan, jossa olosuhteet ovat hengenvaaralliset. Jumala ilmestyy Hagarille enkelin hahmossa ja kehottaa tätä palaamaan takaisin. 

– Toivo voi myös näyttää realistiset vaihtoehdot. Hagarilla oli kuitenkin suoja Saaran luona, vaikka kohtelu oli tylyä, pohtii Lehtipuu. 

Myöhemmin Saara ajaa Hagarin uudelleen autiomaahan. Hagar odottaa jo kuolemaa, mutta ihme tapahtuu, Jumala näyttää hänelle kaivon. Niin Hagar lapsineen pelastuu. 

– Näin toivo toimii minusta nykyaikanakin. Jos pidämme siitä kiinni, silmämme avautuvat myös uusille vaihtoehdoille. Ihme voi olla se uusi ajatus, joka auttaa eteenpäin toivottomalta näyttävästä tilanteessa. 

Nuorten toivo on tärkeintä 

Outi Lehtipuun mielestä ihmiskunnan tärkein kysymys on se, miten pystymme pitämään yllä nuorempien sukupolvien toivoa. 

– On raskasta nähdä, miten moni nuori on pelokas ja näkee tulevaisuuden toivottomana. Me vanhemmat sukupolvet saatamme elämässä koettujen pettymysten vuoksi pessimistisesti ajatella, ettei tästä mitään tule. 

– Mutta toivolle tällainen ajattelu on myrkkyä. Nuoruuteen pitäisi kuulua suorastaan uhkarohkeus, tai tekisi mieli sanoa uhkatoivo. Kaikki on mahdollista, pystyn mihin vain. Enkä vain minä vaan me: me oikaisemme virheet, joita vanhemmat sukupolvet ovat tehneet, me ratkaisemme ongelmat, painottaa Lehtipuu. 

– Se, että toivoo, ei tarkoita, ettei tekisi mitään. Se ei vie vastuuta. Toivoa voi ja pitää tehdä kollektiivisesti todeksi. 

Artikkeli Raamatusta löytyy vahva toivon viesti  julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– On ollut lohduttavaa olla yhteydessä kansainvälisesti muiden pappien, erityisesti naisten kanssa. He ovat suurimpia tukijoitani ja olen voinut kysyä heiltä käytännön kysymyksiä, kuten miten kohdata naisten pappeutta vastaan olevat ihmisiä, hän kertoo.

Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilainen kirkko on erityisesti tehnyt yhteistyötä Kuopion hiippakunnan kanssa. Kuopion piispa Jari ja hänen delegaationsa osallistuivat Sallyn pappisvihkimykseen, jonka jälkeen piispa Jari oli yhteydessä Sallyn kanssa.

– Arvostan, että piispa Jari soitti minulle hieman vihkimyksen jälkeen, miten minulla menee ja miten voin, Sally muistelee.

Ihmisten parissa

Pappeudessa on Sallyn mukaan ehdottomasti parasta ihmisten kanssa työskentely. Erityisen palkitsevana hän mainitsee kohtaamiset nuorten parissa, jotka hän tuntee jo opintojaan edeltävältä ajalta. Lapsuutensa ja nuoruutensa papin perheessä kasvanut Sally oli usein mukana pyhäkouluissa ja muussa seurakunnan toiminnassa.

Hän kertoo, että moni pyhäkoulusta tuttu lapsi on nyt kasvanut viisaaksi, välittäväksi nuoreksi. Sally on tärkeä esikuva ja esimerkki erityisesti kirkkonsa nuorille naisille. Naiset kuulemma myös vitsailevat, vihdoin papistossa on joku, joka ymmärtää heitäkin.

Sallyn toiveena olisi tuoda kirkkoonsa neuvontapalveluita ja lisätä tietoa siitä, että papin puheille voi mennä monissa ongelmatilanteissa. Kyllä ongelmatilanteissa nykyäänkin voi jutella papin kanssa, mutta virallisesti sitä ei pidetä esillä tai tueta.

– Meidän yhteiskuntamme ei ole vielä valmis sille, mutta toivon että tulevaisuudessa ihmiset pystyisivät avoimemmin puhumaan ongelmistaan sen sijaan, että piilottelisivat niitä kotona itsekseen, Sally pohtii.

Ennen kuin Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon on mahdollista kehittää pidemmän aikavälin tukipalveluita, on alueen akuutti kriisi ratkaistava.

– Olemme kaikki erittäin väsyneitä ja meillä on haasteita jaksaa. Kirkkona olemme toivo ihmisille, jonka vuoksi keskitymme sen toivon ylläpitämiseen usein enemmän kuin omaan hyvinvointiimme.

Sallyn kotikirkon, Jordanian ja Pyhän maan evankelis-luterilaisen kirkon työtä tekevät ovat haastavassa tilanteessa. Sally kertoo, että hän löytää toivoa erityisesti seurakuntansa ihmisistä.

– He jaksavat tulla kirkkoon joka sunnuntai ja vaikka he ovat menettäneet perheenjäseniä, heidän uskonsa Jumalaan kannattelee heitä surunkin läpi, Sally kertoo.

Sinnikästä yhteistyötä

Luterilaiset, mutta ylipäätään kristityt ovat Sallyn kontekstissa Pyhällä maalla vähemmistössä. Hän kehuu ekumeenista yhteistyötä alueella – hänen mukaansa kirkot tekevät yhteistyötä, yhtenä esimerkkinä maailman rukouspäivän kunniaksi suunnitellut tapahtumat.

Rukouspäivän kunniaksi alueen kirkkojen ja seurakuntien naisia kokoontuivat yhteen suunnittelemaan jumalanpalveluksia, jotka järjestettiin eri yhteisöjen tiloissa. Oli sattumaa, että maailman rukouspäivän aihe oli viime maaliskuussa Palestiina. Yhteen tuleminen oli osoitus sinnikkäästä, ekumeenisesta pyrkimyksestä, jota alueen kristityt rakentavat. Yhteistyö on tärkeää mutta haastavaa, sillä alueella eletään kriisin keskellä monin eri tavoin.

– Meidän on hankala päästä yhteen, mutta olemme kuitenkin tässä kaikki yhdessä. Pohdimme paljon, millä tavoilla voimme tukea seurakuntalaisia. On hankala löytää tapoja tukea toisiamme, kun kaikki elävät tilannetta eri tavoin.

Kumppanuus ja yhteistyö nousevat esiin, kun tarkastellaan lähetystyötä nykypäivänä. Siitä huolimatta Jordanian ja Pyhän maan luterilaisen kirkon näkökulmasta maailman kirkot, heidän kumppaninsa menivät kuitenkin lokakuussa hiljaisiksi.

– Valitettavasti jotkut kirkot ovat ottaneet meihin etäisyyttä, koska olemme palestiinalainen kirkko. Toki monet kirkot ottivat meihin yhteyttä, mutta tukea ei selkeästi ollut tarpeeksi. Satuttavinta on kuulla kumppanikirkkojemme toimijoista, jotka kertovat asioita totuuksina ymmärtämättä meidän kontekstiamme kunnolla, Sally kertoo.

Hän jatkaa, ettei kirkon koskaan tulisi valita, ”kenen” puolella olla, vaan keskittyä puolustamaan inhimillisyyttä ja ihmisoikeuksia. Voimme kaikki olla sitä mieltä, että ihmisten tappaminen ja lasten kuolemat ovat väärin.

Mitä me täällä Suomessa voisimme tehdä?

Sally ajattelee, että yksittäiset ihmiset voivat toimia palestiinalaisten äänenä. Voi joskus tuntua, että yksittäinen seurakuntalainen ei voi tehdä paljoa tilanteen parantamiseksi, mutta Sally rohkaisee jokaista levittämään tietoa.

– Älkää unohtako meitä. Älkää lakatko puhumasta meistä. Tällä hetkellä tarvitsemme ainoastaan, että Israel lopettaisi sodan. Sota on jo jatkunut liian kauan, Sally sanoo.

– Tulkaa vierailulle, ehkei nyt mutta myöhemmin. Ja jos vierailullasi näet epäoikeudenmukaisuutta, älä pysy siitä hiljaa, hän jatkaa.

Artikkeli ”Älkää lakatko puhumasta meistä”, pyytää pastori Sally Azar julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Siitä, miten me kaikki tarvitsisimme hiljaista tilaa, jossa pohtia rauhassa asioita, elämäämme. Hetkiä, joina kukaan ei vaadi sinulta mitään.

Keskustelu johdatti paikkaan, jossa tämä olisi paitsi mahdollista, myös turvallista.

– Kirkon kynnys lienee monille korkea: Osaanko olla siellä oikein?

– Tahdoimme rikkoa rajoja, avata kirkon oven kaikille ilman vaatimuksia, sääntöjä ja tiukkoja aikatauluja. Toki muistaen, että kyseessä on sakraalitila, Saija Sarkasuo kertoo.

Ensimmäisen hiljaisen vaelluksen kävijät saivat kellotapulista mukaansa turvenapin ja kukansiemenen. Moni otti auringonkukan. Tänä vuonnakin ajatuksena on istuttaa yhdessä toivonsiemen, viedä se mukanaan ja siten levittää valon sanomaa.

Tänä vuonna ei avata kellotapulia, mutta käytössä on koko kirkko, missä hiljaisuuden teemat tulevat esiin musiikin, liikeilmaisun ja taideteosten keinoin. Hiljentyä voi niin kiitollisuuden, ajan rajallisuuden kuin elämänmuutosten äärellä.

Kaiken keskiössä on toivo

– Pidetään sitä yllä! Kaikkea ei ole menetetty, aina tulee uusia mahdollisuuksia.

Tässä ajassa on paljon epävarmuutta, pelkoja ja turvattomuutta. Mikä olisi kirkkoa turvallisempi paikka kohdata niitä.

– Kirkkorakennuksessa voi konkreettisesti kokea, että tässäkin maailmanajassa on jotain pysyvää, turvaa.

Pääsiäisen aika kertoo samaa viestiä. Jumala tarjoaa poikansa kautta maailmaan toivoa ja armoa. Valoa on aina, vaikket sitä juuri nyt näkisikään. Täytyykö se oivaltaa kärsimysten kautta?

– Niinhän se monesti menee. Tuskin kärsimys kuitenkaan on oivaltamisen edellytys.

Kukaan ei elämässä välty kivulta, tuskalta, menetyksiltä. Ne vain koetaan eri tavoin elämän eri vaiheissa. Tämän ajan tiedonvälitystulvassa maailmantuskakin tulee turhan lähelle. Siltä on vaikea välttyä, mutta sen tuomaa ahdistusta voi jakaa. Aina siihen ei tarvita sanoja. Joskus voi vain olla yhdessä hiljaa, rinnakkain. Koronan jälkeen ihmisten on ehkä vaikea palata entiseen, kokoontua yhteen.

– Pandemia kieltämättä jätti syvät jäljet, vei luottamusta ja toi varovaisuutta. Joudumme asemoimaan itsemme uudelleen voidaksemme palata yhteen.

Sarkasuo uskoo ihmisten myös ymmärtäneen, miten tärkeää on yhteys toisiin, lähimmäisiin. Miten raskasta on, kun se viedään.

Kärsimystien kautta kohti valoa

Hiljainen vaellus valmistaa pääsiäiseen. Yhdessä Jumalan Pojan kärsimystien kautta kuljetaan kohti valoa. Kevättä, kesää, toivoa! Se tarjoaa myös tilaisuuden pysähtyä pohtimaan omaa jaksamistaan. Kevään valo on joskus liiankin kirkas. Se paljastaa pimeän aikana unohdettua, kenties itseltäkin kätkettyä kuormitusta.

– Omaa väsymistä tai heikkoutta ei ole helppo kohdata, mutta aika ajoin se on vain pakko hyväksyä. Myöntää, että maailma pyörii hetken ilman minuakin, Saija Sarkasuo naurahtaa.

Omien rajojen tunnistaminen – tunnustaminen – voi myös tarjota toisille tilaa olla vahva. Auttaa vuorostaan, kuten ehkä moni vierellä olisi jo pitkään halunnut. Avun vastaanottaminen on joskus vaikeaa. Hiljainen vaellus saattaa syventää vielä paastoa, joka monilla liittyy muuhunkin kuin ruokaan ja juomaan.

– Suureen ilon ja valon juhlaan voi valmistautua myös luopumalla tietyistä tavoista tai tavaroista. Ja siten tutkailla omia arvojaankin.

Hiljainen vaellus

Hiljainen vaellus järjestetään Valkealan kirkossa 2.-5.4. kello 17-21.

Koko kirkko on neljänä iltana auki kaikille, jotka tahtovat hiljentyä omiin ajatuksiinsa. Tai kohdata kaltaisiaan – hektisen, epävarman ja turvattoman maailman uuvuttamia ihmisiä.

Kirkossa on tarjolla erilaisia teemoja, musiikkia ja taide-elämyksiä. Paikalla on seurakunnan työntekijöiden ohella muun muassa muusikoita. Ja tyynyjä sekä vilttejä, jos tahtoo vaikka käydä penkille pitkäkseen.

Illan viimeinen tunti täysin hiljainen.

Artikkeli Aina on toivoa! julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Faktat lannistavat, mutta silti on toivoa

Yli 400 pappia ja diakoniatyöntekijää kokoontui syyskuussa Hämeenlinnan Verkatehtaalle pohtimaan mitä on pelastus.

Yleisöllekin avoimen paneelikeskustelun avasi Hämeen Sanomien päätoimittaja Tuulia Viitanen kysymyksellä voimmeko pelastaa luomakuntaa, vai jätämmekö sen Herran haltuun?

Huolestunut mutta ei ahdistunut professori

Akatemiaprofessori, Helsingin yliopiston aerosoli- ja ympäristöfysiikan professori Markku Kulmala aloitti:

– Maailman haasteet liittyvät toisiinsa. Siksi ei voida keskittyä ratkaisemaan vain yhtä ongelmaa. Kaikkia ihmisiä tarvitaan ratkaisemaan niitä. Olemme ihmiskuntana tehneet syntiä, emme ole viljelleet ja varjelleet niin olisi pitänyt. Synnistä on seuraus.

– Olen erittäin huolestunut, en ahdistunut ympäristön tilasta. Osa työtäni on toivon tuottaminen. Olen toiveikas, vaikka tuotan madonlukuja. Perustoivoni on Jumalassa ja toinen toivoni on se, että riittävän moni herää ymmärtämään tilannetta ja otetaan askeleita kohtuuteen, Kulmala jatkoi myöhemmin keskustelussa.

Luomakunta on lähimmänen, sanoi kirkkoherra

Kirkkoherra Tero Matilainen Harjun seurakunnasta Tampereelta on pohtinut paljon ihmisen ja luonnon suhdetta uskon näkökulmasta.

– Puhumme pelastuksesta ja nyt onkin kyse elämästä ja kuolemasta, luomakunnan eloonjäämiskamppailusta. Suhteessamme luomakuntaan olemme olleet isäntänä ja tilanhoitajana luonnon yläpuolella. Nyt meidän pitäisi olla kumppaneita luomakunnan kanssa. Meidän pitää olla vastavuoroisessa kumppanuudessa luonnon kanssa ja antaa myös luomakunnan varjella ja kasvattaa meitä. Koko luomakunta on lähimmäinen, eivät vain eläimet, vaan koko biomassa, koko luomakunta. Haluaisin nostaa kumppanuuden luomakunnan kanssa kirkon työn ytimeen.

Kirjailija muistuttaa, että ihminen ei paljon kehity

Hämeenlinnalainen kirjailija JP Koskinen koulutukseltaan luonnontieteilijä, matemaatikko.

– Olen kirjoittanut paljon tuhannen, kahden tuhannen vuoden takaisesta historiasta. Ihminen ei paljon kehity, vaikka tekniikka kehittyy. Kieltäminen, kiistäminen, rimpuilu tosiasioiden edessä on aina samaa. Ihminen määrää luomakunnan säännöt ja luulee johtavansa sitä. Ihmisen kannattaisi keskittyä aluksi muuttamaan itseään.

Diakoniatyöntekijä näkee toimeentulohuolet

Kirsi Simpanen, teologi ja johtava diakoniatyöntekijä Lahden Salpausselän seurakunnasta, kohtaa työssään ihmisiä, joilla on hyvin vähän:

–Ilmastokriisi on ehdottomasti diakonian asia, se vaikuttaa työhön ja on ihmisarvokysymys. Siitä ei puhuta paljon suoraan vastaanottotyössä, mutta ympäristön tila vaivaa ihmisten mieliä muiden huolien ohessa. Minua kiinnostaa, miten diakoniatyössä voidaan käsitellä ilmastoon liittyviä tunteita. Miten ilmastopolitiikka vaikuttaa ihmisten toimeentuloon? Asiakkaat voivat kokea, etteivät voi itse vaikuttaa ilmastoon, mutta ilmastopolitiikka haittaa toimeentuloa. Mitä kirkko voi tehdä? Meillä pitää olla tietoa, jotta voimme tukea ihmisiä arjen valinnoissa.

Olemme aivopestyjä kuluttajiksi

Kirjailija Koskinen toi keskustelussa esiin koko maapallon aikamittakaavan:

– Kun katsomme koko historiaa, kuka on hallinnut maapalloa? Eivät ihmiset, vaan dinosaurukset ovat maapallon pitkäaikaisimmat hallitsijat. Ihmiset eivät koskaan pääse samaan.

Koskinen myös kuvaili, miten nykyinen kulutusyhteiskunta ei tosiaankaan ole ainoa mahdollinen.

–Tunnistamme, että vaikkapa Pohjois-Korean kansa on aivopestyä, mutta niin olemme mekin. Meidät on kulutusaivopesty. Kaupassa on 70 erilaista juustoa. Mihin niitä kaikkia tarvitaan?

– Juuri näin, alkuperäiskansojen kuluttajuus on ollut ”ota vain mitä tarvitset”. Melko lyhyessä ajassa tilalle on tullut ”ota irti kaikki mitä saat”. Kohtuullisuuden pitäisi olla myös kristillisen kilvoittelun aihe, Tero Matilainen jatkoi.

– On yksilön vastuu ja on vastuu yhteisönä. Tilanne voi parantua, kun tarpeeksi moni tekee jotakin. Omasta kulutuskäyttäytymisestä ja äänestämisestä voi aloittaa, Kirsi Simpanen mainitsi.

Keskustelijat olivat yksimielisiä siitä, että ihmisen tulisi toimia toisin, jotta toteuttaisimme myös määräystä varjella maata.

Mikä herättää toivon?

Ympäristöfaktat eivät ole kovin toiveikkaita. Mikä sitten antaa aihetta toivoon paremmasta?

– Liikkeellä on monta pientä puroa. Emme tiedä, mikä on se tapa, joka herättää ihmiset. Olen 38 vuotta tehnyt tiedettä, ja sinä aikana ihmisten asenne on muuttunut paljon. Nyt tiedettä halutaan kuunnella paljon enemmän, muutos on ollut huomattava 10 vuodessa. En usko repäisevään läpimurtoon, vaan tämä on hiljaista hivuttamista: henkilökohtaisia päätöksiä, valtiot tekevät jotakin… Markku Kulmala kuvasi.

Tero Matilainen vertasi ympäristötietoisuutta terveystietoisuuteen:

– Kansanterveystyössä on nähty, miten hyviä tuloksia voidaan saavuttaa, isot joukot voidaan saada muuttamaan elintapojaan. Minulla on toivo, että samankaltaisia isoja muutoksia voidaan saavuttaa ympäristöasioissakin.

– Sitten ovat yllätyskortit. Me voimme eräänä aamuna herätä uuteen todellisuuteen. Joku tulivuori on purkautunut, ja kylmentää koko maapallon, tai sitten lämmittää… Meidän kannattaa vain jatkaa ja tehdä parhaamme, JP Koskinen totesi.

Me osataan tää

Tero Matilainen muistutti myös, että ilmastonmuutoksen torjuminen on pitkä, ylisukupolvinen työ, jollaisesta kirkolla on kokemusta:

– Vaikkapa reformaatio (uskonpuhdistus) ja valistus ovat olleet ylisukupolvisia muutoksia. Me osaamme sellaiset, kirkon kvartaali on 250 vuotta. Kirkon pitää liittyä niihin, jotka ovat jo liikkeellä maapallon pelastamiseksi, meillä on sama huoli.

Omat arjen valinnat

Mitä ympäristöasioihin paneutuneet keskustelijat sitten itse tekevät ympäristön hyväksi yksityiselämässään?

– Käytän melkein aina julkisia kulkuneuvoja. Lensin viimeksi vuonna 1999. Mitä olen viimeksi ostanut? Kirjan. Ja sitä ennen? Kirjan. Ja sitä ennen samaten. Eivät nämä välttämättä ole nimenomaan ilmastovalintoja, nämä ovat minulle luonnollisia. Helpointa on muuttaa omaa käytöstä, pohti JP Koskinen.

– Syön mieluiten kotimaista, lihan syömisen lopettaminen oli minulle helppoa, kun en erityisemmin tykännyt lihasta. Riisiä yritän vähentää, Simpanen mainitsi.

– Minulla on liikkumisen asiat paljon mielessä, olen luonteeltani autoilija. Ajan kaasuautolla. Kotona syön kasvisruokaa. Retkeilyharrastus ruokkii helposti kuluttamista, aina voisi hankkia entistä parempia varusteita, mietti Tero Matilainen.

– Olen lopettanut riisin syömisen. Se on sen tapaisista ruuista suurin ilmastopahis. Tämä on valinta sikäli, että minä pidän riisipuurosta. Riisin sijaan suosin ohraa, perunaa, spelttivehnää, Markku Kulmala kommentoi.

Kulmalan muut tee se itse -vinkit ovat: matkustamista vaativat kokoukset verkkoon, kohtuullisuus kuluttamisessa, lähiruoka, vähennä ruokahävikkiä, pese täysiä koneellisia, istuta puita, jos suinkin voit.

Artikkeli Voimmeko pelastaa luomakuntaa? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mitä toivo merkitsee sinulle?
Toivo on ovi salaperäiseen selittämättömään, jonka kautta mahdoton voi muuttua mahdolliseksi. Toivo on vahvistumisen näkymätön lähde ja hyväenteisyyden silta eteenpäin. Viime kädessä minulle toivo on tunne, että hyvä voittaa.

Entä epätoivo?
Epätoivo on röyhkeä ja itsekäs ihmisyyden kaventaja. Se väärinkäyttää realismia ja ratsastaa kylmillä totuuksilla. Epätoivo on henkinen musta aukko, joka imee elämän ihmeen omiin yksipuolisuuksiinsa. Kun vaivun epätoivoon, tiedän olevani väärässä, mutta henki ei silti jaksa kammeta pystyyn tunteen peiton alta.

Mistä löytää toivoa, kun ympärillä myrskyää?
Toivo on uskon ja rakkauden sisarusparvea. Toivon ytimessä on ajattelu, mutta ajattelun liikkeet toteutuvat hengen logiikalla: kukaan ei tiedä mistä se tulee ja minne se menee. Siksi toivoa pitää vaalia ja vahvistaa lähimmäisissä.

Millainen on suhteesi yrittäjyyteen?
Innostunut ja kunnioittava. Rakastan Suomea, siksi rakastan suomalaista yrittäjyyttä.

Mitä yrittäjyys on pohjimmiltaan?
Yrittäjyys on asennetta. Yrittäjä tuottaa yhteistä hyvää työllistämällä itsensä ja muita. Se on tekemisen tyyliä, joka taiteen tekemisen lailla ilmenee itsensä likoon laittamisena. Yrittäjän työssä oma etu ei ole keskeisin viitepiste. Varsinainen vipu syntyy hyödystä, minkä yrittäjä synnyttää muille työpaikkoina, tuotteina, palveluina ja verotuloina.

Minkä ajatuksen haluaisit jakaa stressaantuneelle yrittäjälle?
Olen huono antamaan neuvoja, enkä halua vähätellä kenenkään kokemaa umpikujaa. Mutta aika myös antaa perspektiiviä, samoin kovatkin kokemukset. Yhden hetken epäonni voi kääntyä toisen hetken siunaukseksi. Omassa stressissäni paras lääke on rakkaus ja tunne siitä, että lopulta elämä kantaa.

Kuinka kulkea kohti parempaa elämää?
Omasta näkökulmastani kyse on ajattelusta, joka etsiytyy eteenpäin, syvenee ja uskaltaa elää. Kyse on ihmisenä olemisesta, joka yhdistyy yhä uusin muodoin siihen kokonaisuuteen, minkä keskellä olemme ja jonka perimmäistä luonnetta emme tunne. Kyse on kunnioittavuudesta ja nöyryydestä, herkkyydestä ja ihmetyksestä. Mutta ehdoton ensiaskel on vääntäytyä ulos oman egon linnakkeesta.

Mikä elämässä lopulta on tärkeää?
Lopulta tärkeää on vain yksi ainoa. Tiedämme kyllä, mikä se yksi ainoa on.

Toivo: Ilta filosofi Esa Saarisen ja pastori Marika Närhin kanssa Taulumäen kirkossa 16.10. kello 18. Ilta on kaikille avoin, ja suunnattu erityisesti yrittäjille. Tilaisuus on katsottavissa myös suorana osoitteessa youtube.com/henkielama. Lisätiedot: jyvaskylanseurakunta.fi.

Artikkeli Elämäntehtävänä parempi elämä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Keski-Pohjanmaan keskussairaalassa potilaita, omaisia ja sairaalan henkilökuntaa tukevat sairaalapapit Anne Peltomaa ja Matti Aho. Kummallakin on vankka kokemus sairaalasielunhoidosta. Molemmat ovat toimineet sairaalapappina noin 20 vuotta.
Henkilökohtaiset keskustelut ja rukoushetket, saattohartaudet sairaalan kappelissa, ryhmäkeskustelut, hartaustuokiot, kirkolliset toimitukset sekä työnohjaukset rytmittävät sairaalapappien työviikkoja.
– Yleensä aamulla ei vielä tiedä, mitä päivä tuo tullessaan. Tapaamiset voivat olla ennalta sovittuja tai päivystysluonteisia, kertoo Matti Aho.
– Kuuntelun lisäksi olemme valmiita yhdessä pohtimaan elämää. Kohtaamme ihmiset lähimmäisinä, kanssakulkijoina.
Keskustelun aiheet nousevat asiakkaan tarpeista. Aiheet voivat risteillä maan ja taivaan väliltä.
Ahon mukaan aiheet liittyvät usein omaan tai läheisen hyvinvointiin, mutta joskus käydään läpi vaikkapa harrastuksia, läheisiä ihmissuhteita, hengellisiä kysymyksiä tai elämänkokemuksia aivan lapsuudesta asti.

Sairaalasielunhoito toimii yhteistyössä sairaalan hoitohenkilöstön kanssa.
– Kokonaisvaltaiseen hoitoon kuuluu myös potilaan hengellisten ja eksistentiaalisten kysymysten huomioiminen. Se on juuri sairaalasielunhoidon erityisalaa, Aho täsmentää.
Sairaalan henkilökunta toimiikin usein tärkeänä linkkinä avun tarvitsijoiden ja sairaalapappien välillä. Lääkäri tai sairaanhoitaja voivat rohkaista keskusteluun ja tarjota sairaalapapin palveluita potilaalle.
– Joskus mielenpäällä on asioita, joita ei voi tai halua jakaa läheisten kanssa. Silloin ulkopuoliselle on helpompi puhua. Sairaalapapilla on vaitiolovelvollisuus, mikä tarkoittaa myös sitä, että keskusteluja ei kirjata ylös, Anne Peltomaa muistuttaa.
– Eikä sen tarvitse olla edes iso asia. Riittää, että haluaa jutella. Me olemme sitä varten, Aho lisää.

”Lohtu ei ole aina sanoissa, vaan läsnäolossa. Toivon sanoma on aina läsnä.”

Anne Peltomaa
sairaalapastori

Sairaus ja kuoleman läheisyys herättävät ihmisissä sellaisia kysymyksiä, joita ei normaalin arjen keskellä tule ajatelleeksi.
– Kun joudutaan tunnustamaan oma heikkous oman tai läheisen sairastumisen myötä tai läheisen kuoltua, silloin voidaan kaivata hengellistä tukea, rukousta yhdessä toisen kristityn kanssa ja Jumalan läsnäolon kokemista, tietää Aho.
Sairaalasielunhoidon tehtävä on tarjota lohtua sitä tarvitsevalle.
– Joku viisas on sanonut, että lohdutus on ei-lohduttamista. Lohtu ei ole aina sanoissa, vaan läsnäolossa. Toivon sanoma on aina läsnä, Peltomaa toteaa.
– Lohduttaminen on suostumista siihen, että en pysty enempää, mutta tahdon olla tukenasi ja ottaa kannettavakseni sen osan taakastasi, mitä pystyn ottamaan, Aho lisää.
– Joillekin ihmisille myös raamatunluku, virsi ja rukous ovat suuri lohdutus: Jumala on tässä hetkessä lähellä.

Kohtaamisten voisi luulla olevan useimmiten surun sävyttämiä. Sairaalapapit näkevät kuitenkin asian toisin, tai laajemmin. Heidän mielestään kaikki kohtaamiset ovat ainutkertaisia.
– Tapahtuupa kohtaaminen osastolla, käytävällä, Hiljaisessa huoneessa, kappelissa, papin työhuoneessa tai asiakkaan kodissa, yhdistävänä tekijänä on se, että siinä hetkessä olemme vain häntä varten, pohtii Aho.
– Ahdistunut ihminen saa helpotusta oloonsa, kuoleva potilas henkäisee viimeisen kerran rukoushetken aikana, työhuoneen avautuvasta ovesta tulee sisään onnellinen äiti vastasyntyneen lapsensa kanssa. Kyllä näistä ja monista muista kohtaamisista jää jälki omaankin sisimpään.
Peltomaan mielestä kohtaamiset voivat olla joskus ahdistuksen tai pelon sävyttämiä, mutta usein myös ilon ja toivon.
– Sairaalassa on paljon iloisiakin asioita. Hoidot auttavat ja helpottavat. Diagnoosin saaminen ja syyn löytäminen on monelle myös helpotus. Vaikka sairaalapappi mielletään kuolemaan ja suruun, on kohtaamisissa kuitenkin usein enemmän naurua kuin itkua.

Rukous on tärkeä, paljon käytetty työkalu.
– Ennen kuin astun potilashuoneeseen tai menen kriisi-istuntoon, vedän syvään henkeä ja pyydän mielessäni, että Jumala ohjaisi sanojani ja toimintaani tulevassa kohtaamisessa. Hiljennyn myös viikoittain Hiljaisessa huoneessa sinne jätettyjen esirukouspyyntöjen kanssa, Aho kertoo.
– Monelle ihmiselle rukous on luonteva ja tärkeä tapa kokea hyvän Jumalan läsnäolo elämässään.
Myös Anne Peltomaalla rukous kulkee koko ajan mukana. Joskus enemmän vain huokauksena kuin ääneen puhuttuna.

”Monelle rukous on luonteva tapa kokea Jumalan läsnäolo.”

Matti Aho
sairaalapastori

Sairaalasielunhoito alkoi Keski-Pohjanmaan keskussairaalassa 50 vuotta sitten. Yhteiskunta on muuttunut puolen vuosisadan aikana merkittävästi, niin myös sairaala, joka on nyt paljon isompi.
– Nyt hoitoa saadaan useampiin eri sairauksiin ja hoitojaksot ovat lyhentyneet.
– Muutosten keskellä sairaalasielunhoitokin pyrkii vastaamaan ihmisten avuntarpeeseen nykyaikana hyväksi koetuilla keinoilla. Siksi päivitämme osaamistamme ja osallistumme erilaisiin sielunhoidon koulutuksiin.
Sairaalasielunhoidon perusajatus on kuitenkin pysynyt samana: ”Valo loistaa pimeydessä! Pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.”
– Sairaalasielunhoidon tehtävänä on tukea ja rohkaista tukemaan niitä, jotka tukea tarvitsevat.

Lähimmäisen kuolema tai sairaus voivat hämmentää. Aihe voidaan kokea vaikeaksi, eikä tiedetä, kuinka lähestyä menetyksen tai kipeän asian kohdannutta.
Sairaalapapit rohkaisevat kuitenkin läsnäoloon. Pienikin huomioiminen voi olla surevalle tai sairaalle tärkeä asia. Hän kaipaa sitä, että joku välittää ja pysähtyy kysymään: ”Kuinka voit?” ja on valmis kuuntelemaan hetken tai olemaan hiljaa vierellä.
– Ei kuuntelijan tarvitse olla ammattilainen, ihmisenä oleminen on tärkeintä. Siinä voi yhdessä itkeä ja ihmetellä elämää, Aho rohkaisee.
Peltomaa muistuttaa, että voi olla hyvä miettiä, miten haluaisi, että itseä kohdeltaisiin ja lähestyttäisiin, jos olisi samanlaisessa tilanteessa.
– ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt 7:12).

Myös sairaalapappi tarvitsee tukea jaksaakseen.
– Pitää muistaa, että vaikka ottaa toisten kuormat vastaan, niistä pitää myös päästää irti. Siinä auttaa työnohjaus ja terapiakin. On tärkeää ylläpitää omaa henkistä ja fyysistä hyvinvointiaan, Peltomaa summaa.
– Hyvä työtoveri, perhe, rukous ja harrastukset, lisää Aho jaksamista edistävää listaa.
– Välillä on silti raskasta. Jatkuva sairauden ja kuoleman lähellä oleminen ei ole helppoa.
Työ itsessään toimii myös kiitoksena ja auttaa osaltaan jaksamaan.
– Tulee hyvä mieli, kun huomaa, miten ihmisen olo helpottuu keskustelun, rukoushetken tai ehtoollisen myötä: Sain olla välittämässä jotakin sellaista hyvää, jota ihminen juuri silloin tarvitsi, Aho iloitsee.

Artikkeli Sairaalapapit välittävät toivon sanomaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Dialogiin altistuminen vaatii uskallusta. Kirkko on perinteisesti ollut totuuden, julistamisen ja opettamisen yhteisö. Samalla luterilaisuudessa kuitenkin tuetaan jokaisen ihmisen omaa hengellistä pohdintaa ja vastausten etsimistä.

Kirkossa on useita työntekijöitä, jotka uskaltautuvat keskusteluun, jossa tavoitteena ei ole konsensus, vaan ymmärryksen lisääminen. Ensimmäisenä mieleeni tulevat kirkon oppilaitostyöntekijät: papit, diakonit ja nuorisotyönohjaajat. He tekevät työtä yhteisöissä, joissa kehitytään jatkuvasti tieteissä, taidoissa ja tiedon lisäämisessä.

Esimerkiksi yliopistoissa toimivat oppilaitospapit tukevat sekä opiskelijoita että henkilöstöä ilojen ja surujen keskellä. Iso osa yhteisön jäsenistä ei välttämättä kuulu kirkkoon tai he tulevat erilaisista katsomuksellisista taustoista. Työotteen täytyy siis olla dialoginen, erilaisuutta kunnioittava ja yhteisöä palveleva. Samalla hyvä ja oma hengellinen identiteetti tuo näille kirkon työntekijöille voimaa.

Kuuntelemalla oppii

Tällä tavalla työtä tekee moni muukin kirkon työntekijä. Usein palaute on seurakunnan tai yhteisön jäseniltä kiittävää. Kun ihmisellä on tarve puhua oman elämän kriiseistä tai käännekohdista, arvostetaan sitä, ettei tarvitse pelätä tuomitsemista tai välttämättä edes kuulla mahdollisia hyviä tapoja toimia. Tärkeintä on, että tulee ajatuksineen kuulluksi ja saa yhdessä jonkun kanssa pohtia, miltä oma maailma näyttää.

Samaan aikaan monet seurakuntalaiset käyvät jatkuvasti keskustelua erilaisista maailmankuvista läheistensä kanssa, työpaikoilla, oppilaitoksissa ja kuppiloissa.

Meille työntekijöille olisi tärkeää kuulla erilaisia ihmisiä ja heidän pohdintojaan elämästä ja maailmasta. Nähdä yhteiskuntaa ja ihmisiä myös kirkon sisäpiirien ulkopuolella. Sillä tavoin oppii itsekin ja voi saada paremmin kiinni siitä, millaiset asiat ovat ihmisille merkityksellisiä ja tärkeitä, mikä heitä liikuttaa.

Tärkeä pysyy tärkeänä

Maailma muuttuu jatkuvasti, mutta ihmisen peruskysymykset eivät kovasti muutu. Elämää ja sen eri vaiheita, erilaisia tunteita saatetaan sanoittaa vähän eri tavoin, mutta pääasiassa ihmisiä liikuttavat samat tärkeät kysymykset.

Onko tällä kaikella mitään merkitystä? Olenko minä rakastettu? Tällaiset kysymykset koskettavat jo suurta osaa ihmisistä. Tarkemmat pohdinnat näiden osalta voivat liittyä elämään, työhön, talouteen, perheeseen, rakkauteen, tulevaisuuteen, syrjintään, ahdistumiseen tai sairastumiseen.

Vastaukset taas ovat moninaisia. Nykyinen Suomi on erilainen kuin se oli viisikymmentä vuotta sitten. Elämän voi elää valitsemalla monenlaisista vaihtoehdoista, yhteiskunnallisia tabuja sen sijaan on entistä vähemmän. Valinnan vapaus, auki oleva maailma ja tasa-arvoiset mahdollisuudet valita voivat myös ahdistaa. Kun vaihtoehtoja on paljon, voi olla pelottavaa valita jokin tietty polku tai päättää, mihin suuntaan jatkaa risteyksestä.

Toivon sanoittajat

Kirkon olisi tärkeämpää kuunnella kysymyksiä, kuin antaa valmiita vastauksia. Ihmiset arvostavat sitä, että heidät otetaan todesta. Joskus taas hyvillä vastauksilla voi olla hyviä vaikutuksia. Sellaisia ovat vaikkapa toivon sanoittaminen, Jumalan ehdottomasta rakkaudesta kertominen tai sen sanominen, että ihminen on toistekin tervetullut keskustelemaan. Tällaisilla pienillä pilkahduksilla on tuotu ainakin hieman rauhaa monelle kärsimyksen tai kohinan keskellä elävälle. Jos ihmiset ja heidän pohdintansa otetaan vakavasti, voi sillä olla vaikutuksia myös seurakuntalaisuuden tunteen vahvistumiselle tai sille, miten kirkkoa arvostetaan. Tämä vaatii kirkon työntekijöiltä pitkäjänteistä työtä, erinomaisia vuorovaikutustaitoja ja dialogista työotetta.

Artikkeli Maailmankuvat keskustelussa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.