Raamatussa paratiisissa olon ja täydellisessä luottamuksessa elämisen kuvaus päättyy sanoihin: ”eivätkä he tunteneet häpeää.” Sen jälkeen alkaa viikunanlehtiepisodi, jonka lopputulema on se, että häpeä on meissä jokaisessa. Ei niinkään synti. Synti on todella hankala sana. Suomen kielessä me yhdistämme sen välittömästi syyllisyyteen ja rangaistukseen.

Toinen lähde, jonka pohjalta käsittelen syyllisyyden ja häpeän teemoja on Tove Janssonin Kertomus näkymättömästä lapsesta. Se on mielestäni yksi kirjallisuuden nerokkaimmista häpeästä toipumisen kuvauksista. Näen sen kirjailijan omana kehityskertomuksena, josta välittyy hänen elämänkokemuksensa ja kamppailunsa oman identiteetin löytämiseksi.

Tiedättehän, että jos jotakuta säikäyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi, sanoi Tuu-tikki.

Tove Jansson, Kertomus näkymättömästä lapsesta, 1962.

Minä olen huono ihminen

Vasta niinkin myöhään, kun 1990-luvulla psykoanalyytikot ja -terapeutit havahtuivat siihen tosiasiaan, että häpeää on hoidettu syyllisyytenä, häpeän synonyyminä on ollut syyllisyys. Se oli aika traaginen oivallus, koska samalla todettiin, että häpeäidentiteetti on kaikkein hankalimmin hoidettava identiteetin ongelma.

Häpeän ydin on ajatus siitä, että ”minä olen huono ihminen”, se kohdistuu persoonaan. Häpeä eristää. Meillä on kaikilla oma häpeäpisteemme, se arka kohta, jota yritämme suojella kaikin keinoin. Pelkäämme, että toiset ihmiset löytävät sen, osuvat siihen – ja silloin me reagoimme. Yhdestä tulee aggressiivinen, toinen vetäytyy, kolmas alkaa heittää vitsiä.

Se, että yritämme eri tavoin peitellä häpeäpistettämme, johtaa yksinäisyyteen. Yksinolemisessa ei itsessään ole mitään vikaa. Mutta kun yksinäisyys on sitä, että et kuulu mihinkään yhteisöön, sinulla ei ole kokemusta siitä, että sinua ikävöidään tai sinä ikävöit, yksinäisyys tuntuu pahalta. Joukossa se tuntuu todella pahalta. Ja pahimmillaan yksinäisyys tappaa.

Ota minut syliin

Tutkijat ovat tänä päivänä yhtä mieltä siitä, että häpeällä on juurensa ihmisen eri elämänvaiheissa. Yhtenä klassisena esimerkkinä käytetään pinnasängyssä olevaa lasta. Kun lapsi kuulee aikuisen askeleet, hän nostaa itsensä pinnoista pidellen pystyyn ja odottaa kädet avoimina: ”Ota minut syliin!”. On ihan luonnollista, että aina ei aikuinen lasta huomaa ja kävelee ohi – mutta tästä sinänsä viattomasta tilanteesta syntyy lapselle häpeäkokemus, hän ei tule nähdyksi.

Häpeä on meissä kaikissa, emme voi välttää sitä – aina löytyy joku, joka kävelee meidän ohitsemme. Joillakin ihmisillä häpeäkokemukset toistuvat ja vahvistuvat – iskut osuvat aina siihen samaan, kipeään kohtaan. Pahimmassa tapauksessa koko ihmisen identiteetti muodostuu tällöin häpeän ympärille. Tämän päivän keski-ikäiset ovat valitettavasti vielä sitä ikäluokkaa, joiden lapsuudessa häpeää, häpäisemistä, on käytetty peräti kasvatusmetodina.

Vankilapappina työskennellessäni tapasin Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkäri Hannu Lauerman ja esitin ajatuksen, että, että suurin osa suomalaisista henkirikoksista johtuu itse asiassa häpeästä. Jossakin kohti joku osuu tismalleen häpeäpisteeseeni ja jos reagoin väkivaltaisesti, eikä minulla ole syyllisyyden aikaansaamia pidäkkeitä, voin äärimmäisessä tapauksessa riistää toisen hengen. Hetken mietittyään Lauerma sanoi olevansa samaa mieltä. Toki useimpiin henkirikostapauksiin liittyvät vahvasti myös päihteet, joilla yritetään peittää ja lääkitä omaa häpeäpistettä.

Synninpäästö häpeästä vahvistaa häpeää

Syyllisyys on aina terve tunne. Väitän jopa niin päin, että ainoastaan mieleltään terve ihminen kykenee aidosti tuntemaan syyllisyyttä. Toki sosiopaatillakin voi olla käytöstapoja ja hän osaa vaikkapa pyytää anteeksi, mutta aito, oikea syyllisyyden kokemus vaatii kohtalaisen tervettä mieltä. Jos rangaistusta käytetään kasvatuskeinona, sen pitää aina liittyä syyllisyyteen – yksittäiseen tekoon, joka hyvitetään.

Papit ja muut hengellisen työn tekijät ovat tehneet ehkä eniten vahinkoa siinä, että kun ihminen tulee ripittäytymään ja sanoo olevansa huono ihminen, mennään siihen antamaan synninpäästö. Tällöin tullaan itse asiassa vain vahvistaneeksi ihmisen häpeäkokemusta. Ihminen ajattelee, että kun kerran pappikin on sitä mieltä, että olen huono, niin kyllä varmaan sitten Jumalakin on.

Teologian tohtori Paavo Kettunen, joka on kirjoittanut kirjan Suomalainen rippi, totesi tutkimansa aineiston perusteella, että yli 70 prosenttia ripittäytyjistä ei ollut mennyt ripittäytymään synnin tai syyllisyyden vuoksi vaan häpeän, jolloin rippikokemus oli poikkeuksetta ollut negatiivinen. Tunne, johon ripin toivottiin alun perin tuovan helpotusta, vain vahvistui.

Hän ei osaa suuttua, sanoi pikku Myy. Se hänessä on vikana.

Tove Jansson, Kertomus näkymättömästä lapsesta, 1962.

Rajalta on vain yksi tie eteenpäin

Mutta mitä Raamatun kuvaamassa lankeemuksessa sitten pohjimmiltaan tapahtui? Kaksinkertainen tragedia: ihminen joutui eroon toisesta ihmisestä – ja ihminen joutui eroon Jumalasta. Jeesus yritti opettaa meille tien takaisin: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Isä meidän -rukous on aivan nerokas: anna meille anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme. Ihmiselle tämän rakkauden tien kulkeminen on elämän mittainen matka. Kysymys on nimenomaan matkasta, ei päämäärästä. Täydellisesti ja täydelliseksi ei tarvitse oppia.

Meille ihmisille maailman pelottavin asia on muutos – mieluummin kärsimme löyhässä hirressä kuin vapaudumme. Muutoksen mahdollisuus on suurin ihmisen tullessa tilanteeseen, jossa elämä ei voi enää jatkua entisenlaisena. Tällaisia rajatiloja voivat olla esimerkiksi avioero, työpaikan menetys, päihderiippuvuus, vakava sairastuminen tai läheisen kuolema. Kipeät rajatilat ovat ihmisen matkalla väistämättömiä ja välttämättömiä. Ne ovat kohtia, joissa Luojamme pysäyttää meidät. Ne ovat tilanteita, joissa ihminen ei voi enää tehdä muuta, kuin mennä peilin eteen ja kysyä: kuka minä olen? Rajalla ei voi enää uhriutua, etsiä vikaa toisista.

Häpeäidentiteetin omaavan ihmisen hoidosta vaikeaa tekee se, että hän yrittää kaikin keinoin välttää häpeäpisteensä tulemista näkyväksi. Toipuakseen ihminen kuitenkin tarvitsee aina peilikseen toisen ihmisen – ja Jumalan kohtaamisen. Soisi, ettei yksikään auttamistyötä tekevä antaisi kenellekään väärää peilikuvaa. Ei saisi käydä niin, että auttaja palauttaa häpeäkokemuksen takaisin autettavalle. Pitäisi pystyä välittämään se varmuus, että Jumalan silmissä yksikään ihminen ei ole huono ihminen. ”

Juttu julkaistu ensimmäisen kerran Lakeuden Risti -lehden numerossa 6/2021.

Artikkeli Häpeä ja syyllisyys julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Ei työpäivän jälkeen jaksa lähteä kotisohvalta sururyhmään Nykyajan työelämä merkitsee monelle myös matkatyötä. Skype mahdollistaa heidän osallistumisensa, ryhmän toinen vetäjä, seurakunnan diakoniasta vastaava Heini Lekander sanoo.

Sekä ryhmän ensimmäinen että viimeinen kokoontuminen ovat Kuokkalan kirkossa, väliin mahtuu viisi skype-kokoontumista.

– Moni löytää vertaisryhmiä netistä, ja nyt on tarjolla luottamuksellinen vertaisryhmä myös surun käsittelyyn, Lekander kertoo.

Ilmoittautuminen Skype-sururyhmään on parhaillaan menossa.

Ryhmässä jaettu jää ryhmään

Läheisen kuolema muuttaa elämän uudelle tolalle. Suru ei ole sairaus, mutta se voi tuoda muun muassa univaikeuksia ja muistin pätkimistä.

– Sururyhmässä saa kuulla, että muilla on samantapaisia kokemuksia. Jokaisen suru on ainutlaatuinen, mutta silti surussa on myös yhteisiä piirteitä, Lekander sanoo.

Suositus on, että sururyhmään tullaan noin vuoden sisällä kuolemantapauksesta, mutta ei heti hautajaisten jälkeen. Puolentoista tunnin mittaisia kokoontumisia on seitsemän. Ryhmä on luottamuksellinen paikka puhua surusta.

– Ryhmässä jaetut asiat jäävät aina ryhmään.

Sururyhmässä et ole yksin

Asta Vilpposen elämä muuttui, kun hänen miehensä sai syöpädiagnoosin ja menehtyi neljän kuukauden kuluttua taudin toteamisesta. Seuraava sururyhmä alkoi muutaman kuukauden kuluttua menetyksestä, surun polulla vähän liian pian.

– Olin vielä shokkitilassa, eivätkä tapahtumat olleet jäsentyneet mielessäni.

Vaajakosken kirkolla kokoontuneessa sururyhmässä Vilpponen sai vertaistukea ja myös teoriatietoa surun vaiheista.

Tutkittu tieto auttoi ymmärtämään, ettei surua voi kiirehtiä. Ahdistus hellittää aikaa myöten.

– Toisten kokemusten kuuleminen antoi käsityksen, etten ole tilanteessa yksin.

Tunteiden kirjo yllätti

Vilpponen huomasi, että menetykseen liittyy monenlaisia tunteita. Surun, kaipauksen ja ahdistuksen lisäksi mieltä kaihertaa syyllisyys. Olisiko pitänyt huomata sairaus aikaisemmin? Olisiko pitänyt puhua puolison kanssa enemmän kuolemasta? Miten olisi pitänyt ottaa puheeksi hengelliset asiat?

– Sururyhmän vetäjät, pappi ja diakoni, korostivat, että ihminen ei voi hallita elämää eikä kuolemaa. Toisen taivasosuus ei ole minun vastuullani

Vilpposen sururyhmässä oli vain neljä osallistujaa, mikä oli hänen mielestään liian vähän. Toisten menetysten kuuleminen oli positiivinen kokemus, vaikka oma suru estikin paneutumasta toisten kokemuksiin syvällisesti.

Hengellisyys ei ollut ryhmässä tyrkyllä, vaan läsnä lohduttavalla tavalla.

Sururyhmiä Skypessä ja kirkoissa

Sururyhmä Skypessä
Ohjaajina diakoni Heini Lekander ja pastori Kati Reukauf. Osallistujilla pitää olla oma kone ja Skype-yhteys. Ilmoittautumiset 15.9. mennessä heini.lekander@evl.fi tai 050 521 5416. Alkaa Kuokkalan kirkossa 4.10. klo 18–9.30, ja päättyy 10.1. Skypekokoontumiset ovat 11.10., 1.11., 8.11., 29.11. ja 13.12.

Korpilahden sururyhmä alkaa 14.9. klo 18. Ilmoittautumiset 11.9. mennessä 050 557 9003.

Keljonkankaan sururyhmä vuodenvaihteen jälkeen. Lisätiedot 050 549 7015.

Sururyhmä lapsensa tai nuorensa menettäneille vuodenvaihteen jälkeen. Lisätiedot 050 413 9294.

Lasten sururyhmä vuodenvaihteen jälkeen. Lisätiedot 050 380 0583.

Sururyhmä itsemurhan tehneiden läheisille Kortepohjassa to 12.10. klo 18. Ilmoittautuminen suvi.leppapuisto@evl.fi tai 050 549 7008.

Artikkeli Suru muuttaa koko elämän julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Nyt, reilut kuusi vuotta myöhemmin, Johanna Tikkanen kertoo onnettomuudesta, minkä siitä tänä päivänä tietää. Perheen kaksi lasta olivat olleet hoidossa Pyhäjärven mummolassa. Paluumatkalla kolmevuotias Sohvi istui turvaistuimessa äidin vieressä etuistuimella ja nelivuotias Elia yksin takapenkille kiinnitetyssä turvaistuimessa.

Kotimatka alkoi puolilta päivin, sopivasti lasten päiväunien aikaan.
Tikkanen oli ajanut jo edellisenä iltana mummolaan saadakseen levättyä ennen paluumatkaa. Vatsatauti oli vaivannut hieman aiemmin, mutta hyvin nukutun yön ja maistuvan aamiaisen jälkeen kaikki tuntui olevan kunnossa.

Nukahdus ratissa?

Äänekoskea lähestyttäessä jotakin kuitenkin tapahtui. Varmaa tietoa ei ole, mutta lääkäri epäilee vahvasti Tikkasen nukahtaneen rattiin. Auto ajautui arviolta satasen vauhdilla ulos tieltä ja törmäsi puihin. Tikkasella ei ole edeltäneistä kilometreistä mielikuvaa, ja itse onnettomuudesta ainoastaan se, että joku olisi onnettomuuden jälkeen huutanut autossa aivan hirveästi.

Takana ajaneet pysähtyivät auttamaan ja saivat lapset ulos autosta. Heidät kyydittiin ensimmäisellä ambulanssilla sairaalaan. Äiti saatiin lopulta tajuttomana ulos autosta katon kautta, ja äidin matka alkoi toisella ambulanssilla kohti sairaalaa. Poliisi oli jossain vaiheessa soittanut aviopuolisolle ja kertonut tapahtuneesta. Hän ehti sairaalaan ennen ambulanssia, jossa lapsia kyydittiin. Tikkanen kertoo, että aviomiehen on täytynyt olla shokissa. Mies on myöhemmin muistellut pohtineensa, että millä bussilla pääsisi nopeasti sairaalaan. Hänellä ei ollut tullut tuossa tilanteessa edes mieleen ottaa taksia.

Vähillä vammoilla

Sairaalassa selvisi, että äidin vammat olivat pahimmat. Keuhkot olivat painuneet kasaan ja niskaan oli tullut pieni murtuma. Myös nilkka oli nyrjähtänyt. Käsissä Tikkasella on muistona ikuiset arvet lasinsiruista.  Lapset selvisivät varsin pienillä vammoilla ja he kotiutuvatkin sairaalasta aika nopeasti. Äiti oli joitakin päiviä hoidettavana teho-osastolla ja sen jälkeen vielä jonkun aikaa tavallisella osastolla.

– Myöhemmin yksi hoitajista sanoi, että olimme selvinneet niin vähillä vammoilla kuin on voinut tuollaisesta onnettomuudesta selvitä, Tikkanen muistelee.

Laajoissa neurologisissa tutkimuksissa ei löytynyt mitään normaalista poikkeavaa, joka olisi selittänyt onnettomuuden syitä. Tieto toisaalta helpotti, mutta samalla nosti pintaan voimakkaat syyllisyyden ja häpeän tunteet. Onnettomuudesta ei voinut syyttää olosuhteita tai muita tielläliikkujia, pelkästään itseään. Myös auto ja turvavarusteet olivat kunnossa.  Tikkanen pohti pitkään, että olisi voinut käydä todella huonosti. Autohan olisi voinut ajautua myös vastaantulevien kaistalle ja täysin sivullisia olisi voinut kuolla.

– Nyt päästiin yllättävän pienin vammoin, mutta jos joku olisi kuollut tai loukkaantunut vakavasti, olisi syytösten määrä tietysti ihan toinen.

Synninpäästönä puhelu poliisilta

Tikkanen joutui sairaalasta päästyään myös poliisikuulusteluihin, koska oli aiheuttanut vakavan liikenneonnettomuuden. Lopullisena synninpäästönä hän koki Äänekosken poliisilta tulleen puhelun. Poliisi oli tullut siihen tulokseen, että tapaus ei anna aihetta jatkotoimiin.

Poliisin mielestä kaikki onnettomuudessa mukana olleet olivat joutuneet kokemaan kärsimystä jo omasta takaa ihan riittävästi. Tikkaselle tuli tunne, että edes joku oman perheen lisäksi uskoo ja näkee tilanteen samoin kuin hän itse, eihän hän aiheuttanut onnettomuutta tahallaan.

Kriisiterapia olisi ollut tarpeen

Vuosien varrella Tikkaset ovat puhuneet perheen kesken tapahtuneesta. Johanna Tikkanen arvioi, että lapsen silmin tilanteen on täytynyt olla kauhea. Esikoinen on muistellut, että äiti ei herännyt, vaikka hän kuinka huusi.

– Lapsethan heräsivät törmäykseen. Yhtäkkiä ollaan jossakin ja äiti on tajuttomana eikä häneen saa minkäänlaista yhteyttä.

Myös lasten kokemukset olisi ollut hyvä jakaa tuoreeltaan.

Jälkikäteen ajatellen Tikkasesta tuntui hurjalta, ettei äitinä tiennyt mitään siitä, kuinka lapsille oli käynyt.

Vaikka onnettomuudesta ei jäänyt suoranaisia traumoja, olisi Tikkasen mielestä koko perheelle suunnattu kriisiterapia ollut tarpeellista ja paikallaan.

– Minähän näin vain oman osuuteni ja prosessoin sitä itsekseni.

Miehelleni tilanne oli varmasti aivan toinen, hänhän joutui tuolloin pyörittämään koko perheen arkea ihan yksin. Myös lasten kokemukset olisi ollut hyvä jakaa tuoreeltaan.

Tikkanen arvelee, että raja kriisiterapian tarjoamiselle näyttäisi kulkevan siinä, että joku kuolee tai loukkaantuu todella vakavasti. Hän itse kokee, että tilanteen purkamisesta olisi hyötyä myös vähemmän traumaattisissa tilanteissa, ja että se edistäisi toipumista.

Takaisin auton rattiin

Kuntoutumisen jälkeen Tikkanen oli vähän aikaa ahdistunut ja pelkäsi, että sama voisi toistua. Ajatus kävi mielessä, varsinkin jos tiesi joutuvansa ajamaan yöaikaan. Silti onnettomuus ei jättänyt hänelle pelkoa istuutua auton ratin taakse. Myös lapset toivoivat monesti, että äiti ajaisi.

Tikkanen muistelee vielä yhtä yksityiskohtaa, joka on jäänyt mieleen ennen onnettomuutta. Perheen nuorimmaisella oli joskus tapana pujottaa kätensä vapaiksi turvaistuimen vöistä. Äidille tuli ajon aikana erityisen vahva tunne, että asia pitää tarkistaa. Se olikin tarpeen ja äiti korjasi nukkuvan lapsen turvavyöt kuntoon.

Tiesitkö?

• Kriisikeskus Mobile puh. 014 266 7150 (24h/vrk), jonka toiminta-alueena ovat Jyväskylän lisäksi myös monet ympäristökunnat
• Suomen Mielenterveysseuran Valtakunnallinen kriisipuhelin puh. 010 195 202 arkisin klo 9.00–07.00 sekä viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00

• www.mielenterveysseura.fi-verkkosivuilla on tarjolla myös vertaistukea ja Selma-oma-apuohjelma

Artikkeli Muistona vain ikuiset arvet julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.