Minna Heimola kertoo kirjan esipuheessa vierailun Etelä-Afrikkaan antaneen kipinän kirjan kirjoittamiseen. Hän tutustui matkallaan raamatuntulkintoihin, joilla reformoitu kirkko tuki apartheidia. Toisaalta hän hän havaitsi, miten monet eteläafrikkalaiset kristityt kyseenalaistivat näitä apartheidia tukevia ja muita liian yksioikoisia tulkintoja. Siirtomaavallan ja rotuerottelun ajat opettivat raamatunlukijat kovimman kautta kriittisyyteen.

Etelä-Afrikassa näkyväksi tullut jännite kulkee halki kirjan. Raamattua on käytetty tukemaan sekä rasismia että taistelua sitä vastaan. Toisinaan Raamattua ja jopa sen samoja kertomuksia ovat lukeneet sekä sortajat että sorretut. Toiset ovat hakeneet Raamatusta tukea – usein ympäröivästä kulttuurista omaksutulle – ajatukselle omasta ylivertaisuudestaan, toiset ovat nähneet sen puhuvan ihmisten tasavertaisuuden puolesta.

Heimola esittelee tapauksia antiikista tähän päivään. Maantieteellisesti kirjassa liikutaan Raamatun syntysijoilta laajemmin Välimeren alueelle, Eurooppaan ja Atlantin taakse. Monet tapauksista ovat globaalin tason tunnettuja ilmiöitä. Tällaisia ovat mm. eurooppalaisten toiminta Amerikoissa uuden ajan ensimmäisillä vuosisadoilla, orjakauppa, antisemitismi ja apartheid. Heimola nostaa esille myös Raamatun käytön suomalaisen venäläisvihan ja saamelaisiin kohdistetun halveksunnan yhteydessä. Rasistiset asenteet ovat vaikuttaneet lähellä ja kaukana.

Me ja ne 

Monien kirjan esittelemien tapausten ytimessä on selvärajaisesti määriteltävä raja ”meidän” ja ”niiden” välillä. Ulkonäöltään, tavoiltaan ja tottumuksiltaan omasta ryhmästä poikkeavat ihmiset ovat ennakkoluulojen ja syrjinnän kohteita. Rajoille ja niiden eripuolilla olevien ihmisryhmien eriarvoisuudelle on haettu tukea niistä raamatunkertomuksista, joissa jakolinjat ovat vahvoja. Tällaisia ovat esimerkiksi kertomukset Kainista ja Aabelista, Baabelin tornin rakentamisesta, Iisakista ja Ismaelista, Kanaanin kiroamisesta ja luvatun maan valloituksesta.  

Raamatunkertomusten tulkintaan on toisinaan liitetty spekulaatioita varsinaisten tekstien ulkopuolelta, esimerkiksi kirjan esittelemät tulkinnat Haamin synnistä ovat erittäin villejä. Joskus käännösvirheet ovat ohjanneet tulkintaa rasistiseen suuntaan. Esimerkiksi Mooseksen kasvojen loiste on muuttunut käännösvirheen myötä sarviksi ja johtanut juutalaisvastaisissa kirjoituksissa koko kansan kuvailemiseen sarvipäisinä paholaisina. On myös ilmeistä, että monet ympäristössä vaikuttaneet ennakkoluulot ovat vaikuttaneet tulkintoihin. Heimola osoittaa, että jo muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten toimintatavoissa näkyi ennakkoluuloja ulkomaalaisia kohtaan.

Monessa tapauksessa merkittävää on se, mihin joukkoon raamatunlukija itsensä sijoittaa. Alkuperäiskansoja Amerikoissa sortaneet ja surmanneet konkistadorit ja uudisraivaajat pitivät itseään luvatun maan valloittajina, joilla oli oikeus koviinkin toimiin. Orjien omistajat vetosivat Haamin syntiin, kun taas orjat odottivat vapautusta Babylonian vankeudesta tai Danielin tavoin leijonien luolasta. Kirjan esittelemät mustat teologiat ovat tämän kysymyksen suhteen mielenkiintoisia. Ne tiedostavat toisinaan hyvinkin tarkasti kertomuksissa vaikuttavat valtarakenteet ja jännitteet eivätkä kulje yksinkertaisten tulkintojen tietä.

 Jotkut esitetyt tulkinnat hätkähdyttävät. Esimerkiksi kertomus Filippoksesta ja etiopialaisesta hoviherrasta (Ap.t. 8:26–40) nähdään usein merkittävänä esimerkkinä rajanylityksistä, joihin Kristuksen seuraaminen hänen oppilaitaan johti. Tälle kertomukselle on löytynyt tulkitsijoita, jotka uskoivat etiopialaisen muuttuneen kasteessa iholtaan – tai ainakin sielultaan – valkoiseksi. Ajatus valkoihoisten ylivertaisuudesta mustaihoisiin nähden on tullut osaksi tulkintaa.

Hyvä eksegetiikka on rasisminvastainen teko  

Kirja osoittaa hyvän raamatuntutkimuksen ja muun teologian merkityksen kirkolle. Heimola korostaa vastuullisten tulkintojen merkitystä. Raamatussa on kohtia, joissa vastakkainasettelut ovat ilmeisiä ja joissa retoriikka on voimakasta ja viholliskuvia vahvistavaa. Tutkimus auttaa näkemään tekstien syntytilanteen merkityksen rajoja luovan ja niitä vahvistavan retoriikan takana. Kun tekstejä luetaan uusissa tilanteissa, tulee alkuperäisen retoriikan luonne tiedostaa.

Kirjan lukeminen laittaa pohtimaan lähetyksen suhdetta erilaisiin tulkintoihin Raamatusta. Kirja nostaa esille kolonialismin ajan lähetyksen virheitä. Ajatus kristikunnan uskonnollisesta ja kulttuurisesta ylivertaisuudesta on heijastunut Raamatun tulkintoihin ja toimintaan. Toisaalta kirja löytää samasta lähetyshistoriasta myös esimerkkejä Raamatun motivoimasta taistelusta sortoa ja rasismia vastaan. Jännite on vahva.

Rasismi ei valitettavasti ole historiaa kirkonkaan piirissä. Maailmanlaajuiseksi kasvanut kristinusko on toki poistanut monia rajalinjoja. Kirkon strategia Ovet auki toteaa, että tarvitsemme tietoisuutta kristinuskon globaalista kehityksestä. Kristinuskon globaali identiteetti on vahva lääke rasistisia Raamatun tulkintoja vastaan. Se toimii peilinä, joka auttaa huomaamaan omat rajoitukset. Se auttaa myös löytämään suhtautumistapoja muihin uskontoihin ja katsomuksiin. 

Raamattu ja rasismi on yleistajuinen ja merkittävään aiheeseen pureutuva kirja. Sen lukeminen auttaa lukemaan ja tulkitsemaan Raamattua niin, etteivät omat tulkinnat päädy varoittaviksi esimerkiksi tulevaisuudessa kirjoitettavien vastaavanlaisten kirjojen sivuille.

Minna Heimolan haastattelun vuodelta 2017 voi kuunnella Yle Areenassa: Jakso 1: Raamattu ja rasismi | Audio Areena (yle.fi) . Jakso on osa kahdeksanosaista kokonaisuutta ”Rotuopin kahdeksat kasvot”.

Artikkeli Minna Heimola: Raamattu ja rasismi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Nykyään on ylipäänsä vaikea kuvitella sitä maailmaa, jossa mertentakaisten siirtomaiden suruton haltuunotto ja hyväksikäyttö nähtiin jonkinlaiseksi luonnonjärjestykseksi, ellei peräti Jumalan tarkoittamaksi asiantilaksi. Suomen Lähetysseuralla ei tällaista taloudellista intressiä kuitenkaan ollut.

Brittiläisiin lähetystyöntekijöihin verrattaessa suomalaislähetit olivat ainakin siinä mielessä erilaisia, että he eivät tulleet maasta, joka harjoitti Afrikassa kolonialismia, ja heiltä puuttui näin ollen ymmärrys itsestään kolonialismia harjoittavan imperiumin edustajina. Tosin on mahdotonta arvioida, millä tavoin kuuluminen Venäjän valtakuntaan, joka toteutti itäisillä rajoillaan aggressiivista laajentumispolitiikkaa, vaikutti suomalaislähettien itseymmärrykseen.

Kohtalaisella varmuudella voidaan kuitenkin sanoa, että oletus valkoisen rodun kehittyneisyydestä afrikkalaisiin verrattuna ei ollut suomalaisille vieras. Kovin vähän kuitenkin tiedetään siitä, kuinka paljon ensimmäisten suomalaisten lähetystyöntekijöiden suhtautumiseen paikallisia ihmisiä kohtaan vaikutti se, että he olivat suhteellisen kouluttamattomia ja noin puolet heistä käsityöläisiä. Ja kuten Martti Rautasesta puhuttaessa usein muistetaan sanoa, hän oli inkeriläisen maaorjan poika, joka joutui isänsä kuoleman jälkeen jo nuorena ottamaan vastuun torpan hoidosta.

Tekeekin mieli ajatella, että sääty- tai luokkaero suomalaisten ja paikallisten ei ollut ainakaan niin suuri kuin se olisi ollut, jos lähetit olisivat edustaneet ylempiä säätyjä. 1800-luvun lopun Afrikassa monilla käytännön elämän taidoilla oli varmasti suurempi merkitys kuin esimerkiksi kirjallisella sivistyksellä. Lisäsi kamppailu jokapäiväisestä leivästä yhdisti lähettejä ja paikallisia ihmisiä toisiinsa.

Lähetys oli kansallinen hanke

Vaikka lähetystyö jo määritelmällisesti suuntautuu ulospäin, on sillä myös kansallisia merkityksiä. Suomessa Lähetysseuran perustaminen oli siinä mielessä kansallinen hanke, että sitä perusteltiin juuri sen kautta, että se olisi itsenäisen kansakunnan tuntomerkki. Näin seuran perustamisesta iloittiin Helsingfors Tidningarissa vuonna 1859:

”Täten tämä kansa ensi kerran selvästi tajuten päämäärän, astuu ihmiskunnan, kansakuntien riveihin, valmiina voimainsa mukaan työskentelemään maailman valkeuden hyväksi, – siinä varmassa päätöksessä, ettei se enää uskonnon alalla tahdo olla kansakuntien keskuudessa kuokkavieras, joka ainoastaan ottaa vastaan, vaan myös muille antaa mitä se voi.”

Perustamishankkeen kansallisesta luonteesta kertoo sekin, että sen allekirjoittajina oli joukko aikakauden merkkihenkilöitä (mm. Topelius ja Lönnrot), samoin kuin se, että alun perin suuntana olivat suomensukuisten heimojen asuinsijat Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa. Kun Venäjän keisari kielsi aikeen, suomalaiset noudattivat saksalaisen lähetysjärjestön kutsua alueelle, jota alettiin kutsua Ambomaaksi.

Ambomaasta tulikin sitten tuttu paikka suomalaisille. Sen lisäksi, että noin 500 lähetystöntekijää on työskennellyt alueella, tuhannet suomalaiset lähetysharrastajat ovat jo 150 vuoden ajan seuranneet tiiviisti sen elämää.

Muutosagentit

Ambomaalla suomalaiset vaikuttivat perustavalla tavalla paikalliseen kulttuuriin ja elämänmenoon. Keskustelua suomalaisten alulle panemien muutosten laadusta käydään tällä hetkellä niin Suomessa kuin Namibiassa. Tätä keskustelua vauhdittamassa on Marjo Kaartisen, Leila Koivusen ja Napandulwe Shiwedan toimittama (ja verkossa vapaasti luettavissa oleva) artikkelikokoelma Intertwined Histories: 150 Years of Finnish Namibian Relations.

Lähetystyön aiheuttamaa muutosta arvioitaessa ei välttämättä ole olennaista se, olivatko vaikutukset tarkoituksellisia. Lähetit eivät esimerkiksi voineet ennakoida sitä, että heidän saapumisellaan oli seurauksia paikallisten yhteisöjen valtasuhteisiin. Se, että yksi Ovambo-johtajista, Ondongan kuningas Shikongo shaKalulu, suhtautui suopeasti suomalaistulokkaisiin ja näki heidän merkityksensä uusien tietojen ja taitojen oppimisen kannalta, aiheutti sen, että kyseisen alueen ja siellä puhutun kielen merkitys kasvoi muihin ryhmiin verrattuna. Ndongan kieli on ensimmäinen, jolle kehitettiin kirjallinen muoto.

Lähetystyön aiheuttamia kulttuurisia jälkiä ja ovambojen muistitietoa tutkinut Kim Groop toteaakin (artikkeli löytyy täältä), että ”[h]yödyntämällä suomalaisten vieraidensa tietämystä ja taitoja muuan muassa terveydenhuollossa, politiikassa ja rakentamisessa, Ondongan kuninkaat kasvattivat kuningaskuntansa alueellista ylivoimaa”.

Yksi mielenkiintoinen ja aivan liian vähälle huomiolle jäänyt ilmiö lähetystyön piirissä on lähetystyöntekijöiden ”apulaiset” eli ne paikalliset ihmiset, jotka työskentelivät jonkinlaisessa palvelusuhteessa lähetysasemilla. Apulaiset olivat usein ensimmäisiä kastettuja kristittyjä ja joutuivat tästä syystä kokemaan torjuntaa omassa yhteisössään. Omaksuessaan lännestä peräisin olevia arvoja ja toimintatapoja ja siirtyessään näin ainakin osittain yhdestä elämäntavasta toiseen he olivat eräänlaisia muutoksen agentteja.

Tähänastisessa suomalaislähetyksen historiankirjoituksessa on keskitytty pitkälti suomalaisiin toimijoihin, ja paikalliset ihmiset on nähty pitkälti toiminnan kohteiksi. Afrikantyöstä on kirjoitettu perusteellisia kokonaisesityksiä, joista ohittamaton on yhä Matti Peltolan vuonna 1958 ilmestynyt SLS:n Afrikan työn historia. Sitä ja monia muita seuran piirissä syntyneitä historiateoksia lukiessa voi kuitenkin kysyä, saavatko paikalliset kumppanit kertomuksessa tarpeeksi tilaa ja huomiota. Se kumppanuuden ihanne, johon lähetystyö nykyään perustuu, edellyttää halua ja kykyä tarkastella kriittisesti lähetyshistoriassa vaikuttaneita valtasuhteita.

Historiankirjoitus sisältää aina monenlaisia valintoja. Kun lähetyshistoria kuvaa lähetystyön kulttuurisia ansioita, kirjakielen, koulutuksen ja terveydenhuollon kehittämistä, kerrotaanko silloin vain suomalaisista? Missä ovat paikalliset kieliasiantuntijat, katekeetat, sairaanhoitajat? Hyvä alku kuvan oikaisemiseksi olisi jo se, että heidän nimensä mainittaisiin.

PS: Nimellä on väliä

Kun etsin kuva-arkistoista kuvitusta edellä olleeseen kirjoitukseen, silmiini osui oheinen Suomen Lähetysseuran kokoelmista peräisin oleva kuva. Se oli varustettu tällaisella tekstillä:

”Sairaanhoitotyöhön kuuluu myös evankeliumin julistus. Sairaalan oma pappi Abisai kiertää kirjalaukun kanssa potilaan luota toisen luo kertoen Vapahtajasta. Musta sairaanhoitajakin halusi tulla kuvaan sinivalkoisessa työpuvussaan. Valok. S.Löytty”

Minua kiehtoivat paitsi kuvan hahmot myös se, että sen oli ottanut vuonna 1956 Namibiassa työnsä aloittanut, vastikään edesmennyt isäni. Melkoinen sattuma, ajattelin, vaiko peräti silmänisku rajan takaa.

Kuvaa tarkastellessani minua kuitenkin harmitti, että papista oli mainittu vain etunimi ja sairaanhoitajalla ei ollut nimeä lainkaan. Saman aikakauden kuvissa mainitaan kyllä suomalaisten lähetystöntekijöiden henkilöllisyydet, mutta afrikkalaiset jäävät harmittavan usein tuntemattomiksi. Kieliikö nimettömyys arvostuksen puutteesta?

Lähetin sitten kuvan veljelleni Sakarille, joka on vuosia työskennellyt Namibiassa ja tuntee paljon kirkon työntekijöitä. Jospa joku heistä tunnistaisi Abisai-papin.

Jos maailma on pieni, kuten sanotaan, on Pohjois-Namibia pikkuruinen. Sakarin ystävä Alpo Enkono, Namibian evankelis-luterilaisen kirkon pääsihteeri, tunnisti kuvasta isoäitinsä Beatan veljen.

Abisai Nghimudimo Henok (n. 1872–1965) vihittiin papiksi 3. toukokuuta vuonna 1929. Hän oli itse asiassa ollut oppilaana jo ensimmäisellä eli vuonna 1922 aloittaneella pappisseminaarin kurssilla mutta sai pappeuden vasta järjestyksessä toisessa pappisvihkimyksessä.

Henok oli kotoisin Onaihendasta, Angolan puolelta, mutta hänen perheensä muutti Namibian puolelle Olukondaan, jossa hän kävi rippikoulun ja konfirmoitiin vuonna 1905. Käytyään ensin opettajaseminaarin hän siirtyi pappisseminaariin. Seurakuntapappina hän toimi Olukondassa 1929–1944 ja Onandjokwen sairaalassa 1945–1965.

Abisai Henok oli ensimmäisiä namibialaisia pappeja, joiden muistoa kunnioitetaan Namibian evankelis-luterilaisen kirkon (ELCIN) piirissä. Hän on yksi niistä, joiden elämäntarinan kautta kirjoitetaan lähetystyön ja sen myötä syntyneen namibialaisen kirkon historiaa.

Kuvan sairaanhoitajan henkilöllisyyttä emme saaneet selville, mutta on selvää, että koulutettuna naisena myös hänellä oli tärkeä rooli maansa historiassa.

PPS (lisätty 10.9.2020)

Lue jatkona ja täydennyksenä tähän Sakari Löytyn kirjoitus ”Post post scriptum: Abisai Henok Aludhilu ja muita Namibian kirkkohistorian merkkihenkilöitä”. Kuvan sairaanhoitajan nimi löytyi kuin löytyikin ja samalla muitakin namibialaisten merkkihenkilöitä.

Artikkeli Suomalainen lähetystyö ja historian muutosagentit julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirkkojen maailmanneuvosto on tehnyt tärkeää työtä rasismin torjumiseksi, mutta viime aikojen tapahtumat ovat paljastaneet, että paljon on vielä tehtävää, todetaan julkilausumassa. ”Rikkinäinen kansakunta, rikkinäinen terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmä, rasismin ja taloudellisen epätasa-arvon hallitsemat poliittiset ja taloudelliset järjestelmät sekä laajalle levinneet valkoisten etuoikeudet asettavat ei-valkoiset (people of colour; ilmaisulle ei ole hyvää vakiintunutta suomennosta) ihmiset ympäri maailmaa vaaraan. Valkoinen ylimielisyys ei ole enää hyväksyttävää”.

Kristityllä ei ole oikeutta sulkea silmiä pahuuden edessä

Fatim Diarra, joka itsekin opiskelee teologiaa, korostaa akateemisesti koulutettujen pappien vastuuta: ”Akateemisessa teologisessa koulutuksessa saa myös niin valtavan historiallisen perspektiivin, että ei voi välttyä ymmärtämättä sitä mistä mustien ja ruskeiden ihmisen sorto juontaa juurensa. Orjakaupan ja kolonialismin vaikutukset ovat totista totta edelleen tänään.”

Jotkut ovat Suomessa kritisoineet #BlackLivesMatter -kampanjaa sillä perusteella, että se ei koskisi Suomea. Diarra nostaa esiin tuoreen selvityksen, jonka mukaan Suomessa afrikkalaistaustaisista syrjintää koulutuksessa on kokenut lähes 70 % ja työelämässä noin 60 %.
Selvitys: Afrikkalais­taustaiset voivat kohdata Suomessa rasismia ja syrjintää jopa päivittäin

”Minä olen Suomessa syntynyt ja kasvanut ruskea suomalainen, minun päälleni on valkoinen mies sylkenyt bussipysäkillä ja valkoinen vanha herttainen nainen on haukkunut minua ja pikkuveljiäni n-sanalla, kun vein veljeäni futistreeneihin. Nämä ovat vain pienen pieniä esimerkkejä siitä minkälaista on olla ruskea ja suomalainen”, Diarra kertoo. ”Yhdysvalloissa tilanne on tietenkin pitemmällä. Niin pitkällä, että vuosisatoja kestäneet protestit, marssit, puheet ja mielenilmaukset eivät ole muuttaneet tilannetta. Nyt ihmiset ovat kyllästyneet ja kuten eräs aktivisti sanoi ’They lucky Black people only want equality and not revenge.’ Tämä on se mistä on kysymys.”

Jokainen ihminen on Jumalan kuva

Simo Peura toimii piispana Lapuan hiippakunnassa. Hänellä on laaja tausta kirkon kansainvälisiin asioihin. Hän johti 15 vuotta kirkon lähetystyön toimikuntaa ja oli myös pitkään aiemmin toimineen kirkon ulkoasiain neuvoston jäsen. Nykyisin hän kuuluu Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomiteaan. Suomikaan ei ole vapaa rasismista, toteaa Peura. ”Myös Suomen historiasta löytyy esimerkkejä rasismista – ajatellaan esimerkiksi sitä, kuinka valtaväestö on kohdellut saamelaisia ja romaneja. Eri kulttuureista eri puolelta maailmaa tulevat maahanmuuttajat ovat myös joutuneet kohtaamaan rasistisia asenteita. Vaikka valtaosa suomalaisista suhtautuu maahanmuuttajiin ymmärtävästi ja hyväksyvästi, olemme kuulleet myös ihmisarvoa loukkaavaa puhetta.”

”Piilevää rasistista asenteellisuutta on tullut julki. Martin Luther King on sanonut osuvasti, että ilmeneepä epäoikeudenmukaisuutta missä tahansa, vaarantaa se kaikkialla oikeudenmukaisuuden toteutumista.”

Rasismi on syntiä Jumalaa ja lähimmäistä kohtaa

Pekka Metso on keski-ikäinen valkoinen mies, ortodoksi ja käytännöllisen teologian dosentti. Miksi sinun mielestäsi kristittyjen tulee aktiivisesti toimia rasismia vastaan? ”Kristittyjen tulee vastustaa pyrkimyksiä, joilla ihmisyyttä lokeroidaan ja halvennetaan. Kieltäessään ihmispersoonien arvon ja pyhyyden rasismi on syntiä Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Siksi on toimittava sitä vastaan. Jumalan kuvaksi ja kaltaisuuteen luotu ihmisyys on yksi ja yhteinen: jokainen ihminen on Jumalan luoma ja Kristuksessa koko ihmisyys kaikkinensa on palautettu Jumalan yhteyteen”, hän sanoo

Pekka Metso toteaa, että kirkko on globaali yhteisö. Näin ollen meillä on yhteyksiä eri puolille maailmaa ja runsaasti tietoa tapahtumista kaikkialla maailmassa. Siksi Yhdysvaltojen kuohunta koskettaa myös meitä suomalaisia. Kirkon katolisuudesta seuraa lisäksi, että mikään paikallinen alue ei ole irrallaan muista. Reagointi rasismiin ei ole pelkästään Yhdysvaltojen kirkkojen vastuulla, vaan se koskettaa kaikkia kirkkoja ympäri maailman.

Solidaarisuus rasismin uhreja kohtaan vaatii katseen kohdistamista myös omaan kotimaahamme. ”Rasismi ja muukalaisviha ovat osa suomalaista todellisuutta. Vaikka me emme ehkä näe sitä yhtä järkyttävällä tavalla kuin viime viikkoina Yhdysvalloissa, ilmiö on todellinen maassamme ja myös kirkoissamme. On varmasti tarpeellista miettiä keinoja, joilla itsetuntemusta voidaan kirkastaa kirkollisen rasismin tunnistamiseksi”, Pekka Metso toteaa. ”Ortodoksisessa kirkossa on tuomittu harhaoppina ”kirkkorasismi”, jossa jotakin kansallista tai etnistä kirkollista identiteettiä pidetään ylivertaisena ja vähätellään muiden identiteettiä.”

Metso nostaa esiin myös yksittäisen kristityn mahdollisuuden vaikuttaa tilanteeseen. ”Yksittäisinä kristittyinä meillä on monta hyvää mahdollisuutta edistää sopuisaa rinnakkaineloa monikulttuurisessa Suomessa. Yksin tutustuminen eri taustaisiin ihmisiin ja heidän yhteisöihinsä luo hyviä ihmistenvälisiä yhteyksiä. Jos kohtaamme rasistista puhetta tai toimintaa, siihen on uskallettava puuttua. Tämä vaatii rohkeutta, jota toivon meiltä kaikilta tarvittaessa löytyvän”, Metso sanoo.

Kirkkojen maailmanneuvoston hallituksen julkilausuman kokonaisuudessaan voi lukea englanniksi verkkosivuilla: Statement on Racial Justice in the USA. Hallitus oli täysin yksimielinen julkilausuman antamisesta. Sillä tuetaan USA:n kristillisten kirkkojen kansallisen neuvoston pyrkimyksiä vastustaa rasismia.

Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomitean suomalaisina jäseninä toimivat piispa Simo Peura sekä apulaisprofessori Pekka Metso Suomen ortodoksista kirkosta. Kirkkojen maailmanneuvostoon kuuluu 350 kirkkoa yli 120 maasta ja niiden yhteenlaskettu jäsenmäärä on yli 500 miljoonaa.

Artikkeli Epäoikeudenmukaisuus missä tahansa uhkaa oikeudenmukaisuutta kaikkialla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.