Onko parisuhteessa oleminen näin helppoa? Kokemuksestani voin sanoa, että ei ole. Mutta, tiedän myös, että alun rakastumisen jälkeen on mahdollista ylläpitää ja vahvistaa rakkautta ja kiintymystä toiseen. Ja rakkaan luo voi löytää takaisin, vaikka yhteys olisi ollut kadoksissa pitkään.

Miten parisuhdetta sitten hoidetaan arjen keskellä? Yksi tärkeimmistä on itsestä ja omasta hyvinvoinnista huolehtiminen. Hyvinvoivana on helpompi olla läsnä toiselle, nauttia yhdessäolosta ja keskustella myös kiperistä asioista.

Erityisesti parisuhteessa meillä on kaipuu tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Se ei tarkoita samanmielisyyttä, vaan kiinnostusta ja myönteistä uteliaisuutta toisen ajatuksia, tarpeita ja tunteita kohtaan. Toinen opitaan tuntemaan kuuntelemalla.

Tärkeä arjen teko on myös huomion kiinnittäminen hyviin asioihin. Myönteinen palaute tuntuu hyvältä ja lisää uskoa ja tahtoa olla yhdessä. Se, mihin keskitymme, se kasvaa ja vahvistuu.

Yhdessä iloitseminen ylläpitää läheisyyttä. Yhdessä voi hullutella ja keksiä omanlaisia ja hauskoja perinteitä, joita on helppo toteuttaa arjessa. Vain taivas on rajana.

3 X Vahvista rakkautta parisuhteessa

1. Hyväksyminen
   Toisen hyväksyminen vikoineen ja ärsyttävine piirteineen ei ole helppoa, mutta tärkeää, koska toista ei kuitenkaan voi muuttaa. Ainoa, johon meillä on valta, on oma toimintamme.

2. Puhuminen ja kuunteleminen
Omien ajatusten sanoittaminen selkeästi ja toisen kuunteleminen kiinnostuneena ovat hyvä alku toimivaan vuorovaikutukseen. Ilmapiiri, jossa on lupa puhua vaikeistakin asioista, luo luottamusta ja halua jakaa syvempiäkin ajatuksia.

3. Hyvät teot
Rakkaus on tekoja. Pienet hyvät teot saavat puolison tuntemaan itsensä tärkeäksi ja arvostetuksi. Hyvää on helppo jakaa takaisin.

Kirjoittaja on kirkon perheneuvoja.

Artikkeli Jokainen parisuhde on ainutlaatuinen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Molemmille oli selvää, että avioliitolle piti saada kirkollinen siunaus. Sen aika koitti 18.8.2018. Juhlapaikka oli jo katsottuna. Kymijoen Kultaankoskille parin johdatti Piian geokätköilyharrastus.
– Ajattelimme suunnata sinne kirkkosiunauksesta. Yllätyimme, kun perhepappimme, Anjalankosken Helena Lorentz totesi voivansa siunata meidät vaikka laiturilla.

JUMALAN EDESSÄ

Niin tapahtui kauniin tuulisena loppukesän päivänä, sadan kutsuvieraan todistaessa. Pappi puhui koskettavasti, taustallaan kosken kuohut ja edessään pari, joka ei vaihtanut sormuksia. Hehän olivat jo naimisissa.
– Oli se silti iso tilanne, kun muistutetaan Jumalan edessä tahdosta rakastaa, Piia huoahtaa.

– Juhlista jäivät mieleeni kauneus, luonto ja ilo yhdessä rakkaiden ihmisten kanssa, Lassi toteaa.

Yhdeksänkuinen Sofie juhli vanhempiensa mukana. Piian morsiuspuku oli sama vuoden vanha, mutta paljon oli uutta, kai jotain sinistä ja lainattuakin.

Piian yllätyksen konemusiikkifani-Lassille toteutti kanttori Risto Eskola taikomalla klassikoista uusversioita. Häätanssia ei nähty, mutta häälauluna kuultiin parille tärkeä, Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt. ”Kun yössä yksin vaeltaa, voi kaltaisensa kohdata …” tulkitsi trubaduuri Pete Tolonen. Taikuri Aatu Itkonen piti tunnelman katossa.

Lassi luonnehtii häitä kunnon maalaisiksi. Laiturikin oli oiva vihkipaikka luontoa rakastaville.

KATSEET KOHTASIVAT

Vuodesta 2016 yhtä pitäneen parin mielestä häät eivät elämää juuri muuttaneet. Tuntui kuitenkin tärkeältä saada yhteiselämälle siunaus ja juhlia sitä. Ikään kuin täydentää kokonaisuus.

Siunausta – ja rakkautta – tarvitaan arjessa, joka ei ole pelkkää juhlaa, vaan usein yhtä ruuhkaa. Marraskuussa 2017 syntynyt Sofie sai Aron-veikan kesäkuussa 2019.

Piian ja Lassin yhteinen tarina alkoi syksyllä 2015, kun noin vuotta aiemmin Joensuusta Kouvolaan muuttanut Piia Ripatti alkoi etsiä sopivaa tallia. Jo lapsena ratsastuksen aloittanut kaipasi hyvää harrastustaan. Samalla tallilla vuorovapaastaan nautti moottoripyörät hevosiin vaihtanut Lassi Vilander.

Stora Enson tehtaalla yli 40-vuotisen työuran tehnyt mies tahtoi elämäänsä uusia asioita. Eipä tiennyt, mitä kaikkea oli tulossa.

Katseet kohtasivat useaan kertaan. Piia totesi Lassin rauhallisen ja kiltin oloiseksi, hauskaksikin. Lassi oivalsi oitis, että tuo nainen saisi hommat hoitumaan.
– Ihmisestähän huokuu heti tietty olemus, Piia täsmentää.

Lassi tapasi käydä ratsastustunnin päätteeksi kahvilla. Pian Piia kutsui itsensä mukaan. Toisesta alkoi paljastua mielenkiintoisia asioita.

VAALITAAN AIKAA

– Piialla oli bassokitara! Ei oo totta, ajattelin, Lassi muistelee.
– Jota en edelleenkään osaa soittaa, Piia muistuttaa.

Lassi soittaa kitaraa, nyt taas pitkän tauon jälkeen Mystinen Piste -bändissä. Lisäplussaa tuli Imatralla syntyneen Piian eteläkarjalaisuudesta, ja Lassin komeasta talosta Myllykosken Yläpäässä. Siellä perhe nyt asuu.

Samat asiat toisessa viehättävät yhä. Suhteen alussa nautittiin yhteisistä matkoista, joista yhdellä, elokuussa 2016 Lassi kysäisi Piialta, josko jo kihloihin. Holmenkollenin kosintaa Piia ei vielä kelpuuttanut, kun ei ollut sormustakaan mukana. Saana-tunturilla hän jo vastasi myöntävästi. Sormukset käytiin ostamassa yhdessä Norjan puolelta.

Koronavuosiin ei matkoja ole mahtunut, mutta nyt taas niistä voi jo haaveilla.

Hektisen arjen keskelläkin pyritään vaalimaan sekä yhteistä että kummankin omaa aikaa. Joustoa elämään tuo Lassin, 66 eläkkeellä olo. Piia, 38 saa rauhassa suhata päivittäin töihin Kouvolaan.

Artikkeli Tie on kevyt kaksin kulkea julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Virtahevon jälkeen Hellsten on julkaissut ihmisen sisäiseen kasvuun liittyvistä teemoista parikymmentä teosta. Kirjassa Saat sen mistä luovut (2000) hän kuvailee, kuinka elämän hallinta on harhaa ja kuvitelmaa, ja että tie parempaan elämään kulkee paradoksien kautta.

Samankaltainen paradoksi on myös apostoli Paavalin kuvaus kristityn elämästä Jumalan armon varassa: ”Minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Vuonna 2016 ilmestyneessä teoksessa Tähän olen tullut Hellsten kirjoittaa avoimesti uskostaan ja omasta hengellisestä tiestään.

Juuri ilmestyneessä uutuusteoksessaan Enää en pelkää Hellsten pohtii rakkauden voimaa ja läsnäolon ihmettä. Terapeutin mukaan ei ole muuta tilaa, missä ihminen voisi elää ja selviytyä, kuin rakkaus. Rakkaus edellyttää aitoa kohtaamista. Liittymisen ja kohtaamisen vastakohta on pelko.

”Pelko, josta puhun, on perustavaa laatua olevaa turvattomuutta. Rakenteellinen, syvällä olemuksessa oleva elämän pelko on syntynyt yhteyden puutteesta, läsnä olevien vanhempien ikävästä. Se on minuun valettu jo lapsuudessa”, kertoo alkoholistiperheessä kasvanut Hellsten.

Turvattomuuden seurauksena hänen kokemuksensa mukaan on usein pyrkimys suorittaa ja hallita, halu ottaa elämä omiin käsiin sen sijaan, että itse antautuisi elämän käsiin. Tämä vahvuutena näyttäytyvä suojapanssari voi ilmetä esimerkiksi pakonomaisena tarpeena onnistua ja menestyä, omaisuuden keräämisenä, vallanhaluna tai elämysten ja nautinnon metsästämisenä.

Ego ei voi luoda turvaa. Vain rakkaus luo.

”Tällaisen rautaisen egon kehittänyt ihminen ei itse näe omassa tilanteessaan mitään problemaattista. Mutta elämää ei voi hallita, eikä ego voi luoda turvaa. Syvällä sisimmässä oleva pelkotila syvenee vain entisestään, kun ihminen intuitiivisella tasolla tämän kuitenkin tajuaa.”

Pimeys nousee varjostani

Hellsten pitää itsetuntemusta ja -ymmärrystä toimivan ihmissuhteen edellytyksenä. ”En voi nähdä sinua, ellen näe itseäni”, lukee hänen nettisivullaan.

”Kun ei näe varjoaan, heijastaa sen toisten päälle ja pimentää sillä ihmissuhteensa. Turvaton ihminen ei pysty liittymään toiseen, vaan ainoastaan käyttämään toista omiin tarpeisiinsa. Hän näkee vikoja muissa ja kyselee kumppaniltaan, miksi toimit noin tai näin, eikä ymmärrä, että pimeys nouseekin hänestä itsestään. Jos suhteessa molemmat toimivat näin, syntyy krooninen rähinä, joka voi kestää vuosikymmeniä.”

Jos kaikki tapahtuu täysin tiedostamattomasti, kuten kirjailija-terapeutti väittää, miten tästä kierteestä voi sitten vapautua, miten tulla tietoiseksi omasta varjostaan?

”Monesti tarvitaan kärsimystä. Vaikeudet kenties alkavat kammeta ihmistä ulos vankilastaan. Ihminen joutuu nöyrtymään ja alkaa hahmottua tietoinen kysymys: Miksi näin aina tapahtuu?

Todellisuus on spiraalinmuotoinen. Hellsten palaa jatkuvasti samoihin perusasioihin ja -sanoihin. Nöyryys, tietoisuus, liittyminen, rakkaus.

Haluan liittyä sinuun, en käyttää sinua.

”Kun alkaa tiedostaa itseään, näkee itsensä ja toisen erillisenä. Voin sanoa hänelle: Haluan liittyä sinuun, en käyttää sinua. Ja kun sitten vihdoin on elämälle avoin, voi kokea läsnäolon ihmeen ja rakkauden voiman omassa elämässään.”

Uinuvan tietoisuuden herättelijä

Hellstenin mukaan meissä kaikissa on sama tietoisuus elämän ja ihmisyyden perusasioista. Itsestään tietoiseksi haluava voi saada tukea kirjoista ja koulutuksista.

”Jos luennoitsija tai kirjailija puhuu tietoisuudesta käsin, puhuu totta oman kokemuksensa ja elämänsä kautta, kuulijoissa oleva uinuva tietoisuus resonoi.”

Terapeutin kokemuksella Hellsten väittää meidän olevan koko kulttuurin kattavassa unessa. Suurin osa ihmisistä nukkuu – eikä nukkuva tiedä nukkuvansa.

”Kaikki voidaan huonosti, ollaan kateellisia ja katkeria. Mutta tässä ei ole mitään ihmeellistä, sillä se on normi. Se on tiedostamattomuus, jossa massa elää. Valheellinen uni, joka tuntuu todellisuudelta. Kysymyksessä on massiivinen elämän hukkaan heittäminen!”

Luennoijana ja kirjailijana Hellsten on kuin tutkimusmatkailija joka on jatkuvasti liikkeellä. Hän kulkee kysymykset ja ihmettely edellä ja haluaa jakaa ihmisille oivalluksia, joita on löytänyt.

”Sanon usein, että en puhu mitään sellaista, mitä te ette jo tiedä. Unessa olevaa tietoisuutta vain pitää herätellä joskus raskaidenkin kerrosten alta.”

Artikkeli Rakkaus voittaa pelon julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Jotkut neuvotteluun tulevien parien tilanteet osuivat aika lähelle omia kokemuksia. Kyllähän se vaati välillä kovaakin työtä erottaa omat ja asiakkaiden asiat, hän toteaa.

Empatia, kyky tavoittaa jotakin toisen ihmisen kokemuksesta, on äärimmäisen tärkeä osa terapeutin ammattitaitoa.

– Samalla täytyy ymmärtää, että ihmisen kokemus on kuitenkin aina ainutlaatuinen. Silloin kun kuohunta omassa elämässä on kovaa, oman kokemuksen erottaminen toisen kokemuksesta on erityisen vaikeaa.

Ammattilainenkin tarvitsee välillä apua elämän kriisitilanteissa, yli 20 vuotta perheneuvojana toiminut Puukko tietää. Ulkopuolisen avun lisäksi tukea tarjosivat säännölliset keskustelut esimiehen kanssa.

– Sanoin hänelle, että tämä asia huolettaa minua ja että arvioi sinä, olenko riittävän työkykyinen.

Työ jatkui, ja asiakkaat tulivat autetuiksi. Nyt, kymmenisen vuotta eron jälkeen Puukko ajattelee, että on myös ammatillisesti kehittävää olla joskus itse avun hakijana ja saajana.

– Jos olen ihan rehellinen, niin kyllä oma avioero auttoi ymmärtämään, mistä tässä työssä on syvimmillään kyse.

– Tutkimusten mukaan suomalaiset selviävät erosta hyvin ja ovat tyytyväisiä eron jälkeiseen elämään. Ok, mutta onhan se aikamoinen mylläkkä. Ainakin omassa elämässä ero on ollut murroskohta. Koen, että nyt minulla on ainakin pikkuisen enemmän tarttumapintaa siihen hätään ja kipuun, jota ihmiset parisuhdekriiseissä kokevat.

Hätää parisuhteissa koetaankin, ainakin erotilastojen valossa. Tutkimustiedon mukaan nykyisistä aviopareista eroon päätyy noin 40 prosenttia, kertoo Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontula. Tilastokeskuksen viimeisimmän tilaston mukaan esimerkiksi vuonna 2016 avioliittoja solmittiin 24 464 ja purettiin 13 541.

Jokaisella parilla – ja erolla – on tarinansa.

– Ero on normaalisti useampia vuosia kestävä prosessi, jota puntaroidaan ja harkitaan pitkään. Sen taustalla on harvemmin mitään yksittäistä syytä, aihetta laajasti tutkinut Kontula selvittää.

– Pelkistetysti voi kuitenkin sanoa, että eropäätöksen kannalta oleellisia ovat tunne-elämään liittyvät asiat. Käytännön asioista, kuten kotitöistä, voidaan kiistellä, mutta ne eivät ole eron syitä. Eropäätöksen kannalta ratkaisevia kysymyksiä ovat, voiko suhteessa kokea tulevansa arvostetuksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi ja pystytäänkö ristiriitoja kumppanin kanssa ratkomaan.

Vuorovaikutuksen ongelmia ja eroon liittyviä kysymyksiä keskisuomalaiset parit saapuvat käsittelemään myös Jyväskylän perheasiain neuvottelukeskukseen. Kilpisenkadulla sijaitsevan rakennuksen ikkunoista näkyy teatteri, kirkko ja jatkuva autovirta. Pekka Puukon huone on hiljainen.

– Näen tässä työssä paljon surua, pettymyksiä, pelkoa ja vihan tunteitakin. Mutta toisaalta näen paljon uusia alkuja, toivon heräämistä ja ihmisten välistä kohtaamista. Se on hurjan tärkeä osa tätä työtä, hän sanoo.

Jotkut parit tulevat neuvotteluun selvittämään, kuinka parantaa parisuhdetta, toiset hahmottamaan, onko jotakin vielä tehtävissä. Monesti kysymys erosta on ainakin jossain rivien välissä, yhtenä ratkaisuvaihtoehtona.

– Usein asiakkailla on pohjalla paljon pettymystä ja eroajatus voi olla hyvin vahva. Se on kuitenkin toinen juttu kuin se, että rakkaus on todella kuollut. Ajattelen, että työskentely voi tuottaa tulosta niin kauan, kun siellä sisällä palaa edes pieni liekki, Puukko pohtii.

Rakkautta etsitään myös eron jälkeen. Kontulan tutkimuksen mukaan pyrkimys löytää uusi kumppani on suuri sekä eronneilla miehillä että naisilla. Kolmen vuoden jälkeen erosta jopa 90 prosenttia on ainakin seurustellut, puolet jo muuttanut yhteen uuden kumppanin kanssa.

Mistä kertoo se, että kipeänkin erokokemuksen jälkeen kaipuu parisuhteeseen on niin voimakas?

– Ajattelen että meidän ihmisten perimmäinen tarve on yhteys toiseen ihmiseen. Se on kaikkein syvintä mitä meissä on, Puukko toteaa.

Valmiutta uuteen suhteeseen joutuu kukin punnitsemaan itse, eikä helppoja vastauksia ole tarjolla.

– Tärkeää on herkkyys, se että ohjautuu itsestään käsin eikä tee asioita miellyttääkseen toista tai näyttääkseen muille. Aika moni sanoo jossain vaiheessa, että nyt alkaa olla sellainen tunne, että voisin olla valmis. Se on hyvä merkki.

Puukon omaan elämään uusi rakkaus astui vuonna 2016. Uudenvuoden aattona 2018 Pekka Puukko ja Mirca Mäensivu-Puukko sanoivat toisilleen ”tahdon” Säynätsalon kirkossa.

– OIi hyvin pian selvää, että tässä se on. Suhteessamme on valtavasti hyviä asioita, kuten arvot. Se näkyy pinnalle niin, että olemme molemmat kirkon työntekijöitä ja teemme töitä perheiden kanssa. Mutta syvimmillään se kokemus on, että katsomme elämässä samaan suuntaan.

Samanlainen huumorintaju, keskinäinen intohimo ja yhdessä viihtyminen – myöhemmin puntaroitavaksi tuli myös se, millaisen roolin toinen otti suhteessa toisen lapsiin.

– Koen, että Mirca on rakentanut tosi hyvää suhdetta tyttäriini ja lapsenlapseeni, ja itse olen kiitollinen näistä lahjalapsista, jotka olen saanut Mircan kautta, sanoo Puukko, joka elää uuden avioliiton myötä ”eri puolille Suomea sijoittuvassa 10-henkisessä suurperheessä”.

Erilaisia uusperheitä Suomessa on viimeisen tiedon mukaan 51 300, eli 9 prosenttia kaikista lapsiperheistä.

– Siinä se tutustumistilanne on vähän toisenlainen kuin nuorena. Lapset tulevat osaksi yhteistä elämää nopeasti, ja ajattelen, että myös lapsen näkökulma on hyvin tärkeä, Puukko pohtii.

– Uusperheissä se näkökulma tiivistyy sanaan väljyys. Lapsen elämässä pitää olla sellainen väljyys, että häntä ei liian nopeasti pakoteta tiettyyn asumismuotoon tai perhemalliin. Lapset saavat itse sanoa kuka heidän perheeseensä kuuluu ja ikään kuin hiljalleen kasvaa uuteen perheeseen.

Jos elämänkokemukset ovat tuoneet näkökulmaa työhön, on myös ammatin kautta koettu tuonut näkökulmaa perheneuvojan siviilielämään.

– Kyllähän tässä ammatissa näkee juuri sitä, mikä on elämässä haasteellisinta, ja yrittää sitten varautua siihen. Toivottavasti jotakin oppia on tarttunut omaankin hihaan, Puukko hymyilee.

Hyvän eron monta tekijää

Paljon puhuttuun ”hyvään eroon” liittyy useita eri näkökulmia, kertoo Väestöliiton psykoterapeutti ja parisuhdetiimin esimies Heli Vaaranen. 

– Siinä puolisot ovat selvittäneet, miksi erottiin. On myös molemmille selvää, että ero ei tarkoita kostoa, loukkaamista tai toisen ihmisarvon polkemista. Hyvässä erossa on kahden kesken tai terapeutin kanssa käyty läpi, mikä liitossa oli hyvää ja miksi sitä ei voitu enää jatkaa, Vaaranen summaa. 

Viisaassa erossa lasten suhteet molempiin vanhempiin säilyvät hyvinä. Kumpikin vanhemmista kasvattaa ja pitää heistä edelleen huolta. 

– Lasten ei tarvitse myöskään seurata vanhempien riitelyä, eivätkä he joudu viestinviejiksi vanhempien välille, Vaaranen lisää. 

Uusi kumppani voi Vaarasen mukaan tehdä paljon sen eteen, ettei tekisi hyvästä erosta huonoa. 

– Jos ex-puolisoilla on lapsia, uusi kumppani tarvitsee lujan itsetunnon antaakseen biologisille vanhemmille aikaa ja tilaa tavata, keskustella ja hoitaa lastensa asioita. Toisaalta ero ei saa muuttua uuden kumppanin työmaaksi – niin kuin usein saattaa käydä. 

– Uusperheen taas ei voi vaatia olevan ydinperhe. Uusperheen näkökulmasta hyvä ero tarkoittaa, että perheeseen mahtuu monenlaista ihmistä ja jokaisen erilaisuus hyväksytään. Kaikille uuden perheen jäsenille on tärkeää antaa huomiota, jokaisen omia tarpeita tulee kuunnella tasapuolisesti.

Artikkeli Syvintä meissä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

− Muisti välillä reistailee, Laukkanen harmittelee.

Vuosiluvut tuottavat vaikeuksia, mutta yllättävän hyvin vanhat asiat tulevat mieleen keskustelun edetessä.

Kukapa olisi parempi henkilö muistelemaan tänä vuonna sata vuotta täyttävää äitienpäivää kuin samaan ikään ehtinyt Laukkanen. Moni asia on sadassa vuodessa muuttunut, mutta äitiyden ydin – rakkaus – on pysynyt samana.

− Onko ylitsevuotavampaa iloa ja riemua kuin äitiyden ilo, Laukkanen sanoo.

Onnea, iloa ja vastoinkäymisiä

Vesangassa syntyneen Laukkasen elämään on mahtunut paljon onnea ja iloa, mutta myös vastoinkäymisiä. Oma äiti kuoli keuhkotautiin Laukkasen ollessa vasta 8-vuotias. Isän ja kolmen veljeksen taloudessa vastuu kotitöistä jäi perheen ainoan tyttären harteille. Isä opetti laittamaan ruokaa ja tekemään muita askareita. Arki ei ollut aina helppoa.

Omasta perheestä Laukkanen haaveili jo nuorena. Kun lääkäri myöhemmin kertoi, ettei munuaisviasta kärsinyt Laukkanen voisi koskaan saada omia lapsia, tieto oli musertava.

− Kun lapset pihalla huusivat äitiä, mietin, eikö kukaan koskaan huuda minua.

Mutta elämä voi yllättää. Perheen esikoinen ilmoitti tulostaan pian häiden jälkeen. Onnea ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä keskosena syntynyt tytär menehtyi melko pian syntymänsä jälkeen.

− Oli kova paikka, etten saanut häntä pitää. Lapsen kuolema on raskainta, mitä vanhemmalle voi tapahtua. Olin vihainen Luojalleni, Laukkanen sanoo.
Pari vuotta myöhemmin perheeseen syntyi kuitenkin toinen tytär Heidi ja muutaman vuoden päästä kuopus Pekka.

Äitiys elämän iloista suurin

Ihanaa-sana toistuu Saara Laukkasen puheessa tuon tuosta, kun puhe kääntyy äitiyteen.

− Äidin rakkaus on niin voimakas tunne, ettei sitä voi selittää. Kun yhdeksän kuukauden odotuksen jälkeen saa painaa pienen vastasyntyneen rintaansa vasten, voi sitä riemua. Samalla niin ihmeellistä ja luonnollista.

Laukkaselle äitiys on ollut elämän iloista suurin.

− Rakkaudella kasvatettuja, Laukkanen sanoo.

− Kun neuvoja ja apuja on tarvittu, olen pyytänyt niitä aina välillä Taivaan Isältä.

Laukkanen kehuu, miten lapsista on kasvanut rehellisiä ja hyviä ihmisiä.

− Enempää en voisi vaatia ja odottaa. Pitävät minusta hyvää huolta ja käyvät ahkerasti katsomassa.

Kirjahyllyssä on valokuvia lastenlapsista ja lastenlastenlapsista. Useammassa kuvassa lapset ovat Saara-mummon hellässä syleilyssä. Myös jokaisella jälkikasvulla on tärkeä paikka Laukkasen sydämessä.

Lapset tarvitsevat rakkautta

Saara Laukkanen huokaa, miten paljon maailma on muuttunut.

− On paljon hyvää, mutta myös paljon pahaa ja ikävää, kuten huumeita. Ainahan äideillä on kova huoli lapsista, jotta he eivät eksyisi väärään seuraan ja vääriin paikkoihin.

Tämän päivän äideille Laukkasella on vain yksi neuvo.

− Antakaa lapsillenne rakkautta ja pitäkää heitä sylissä. Se tekee teistä läheisiä.

Äitienpäivää Saara Laukkanen viettää Lutakon palvelutalossa perinteisin menoin. Läheiset muistavat kukkasilla ja yhdessä juodaan kakkukahvit. Näin taidettiin äitienpäivää viettää jo sata vuotta sitten.

Äitienpäivä 100 vuotta

• Äitienpäivän vietto on alkanut Yhdysvalloista. Suomessa äitienpäivää on juhlittu vuodesta 1918 lähtien.
• 1927 äitienpäiväksi vakiintui toukokuun toinen sunnuntai.
• Tänä vuonna äitejä muistetaan 13.5.
• Tasavallan presidentti myöntää ansioituneille äideille äitienpäivän kunniamerkin. Se on myönnetty vuodesta 1946 saakka.
• Äitienpäivä on virallinen liputuspäivä.

Artikkeli Tärkeintä on rakkaus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Millainen äiti olisi mummuna?”

Luopumisen tuskaa on annosteltu yhdelle ihmiselle suurella kauhalla. Miten olet selvinnyt ja selviytynyt?
”No, jotenkin, hän hymähtää. – Tahdonvoimalla, tukiverkostolla ja terapialla.”
”Kun niin monta ydinperheen jäsentä kuoli peräkkäin, ja kun päivämäärätkin menivät niin lähekkäin, ajattelin, voiko tämä olla totta ja voiko tällaista edes tapahtua. Tuli olo, vieläkö joku viedään ja kuka seuraavaksi. Pystyn elämään asian kanssa, mutta jonkinlainen kuolemanpelko jäi. Kun lapset nukkuvat, käyn herkästi katsomassa, hengittävätkö he ja onko kaikki kunnossa.”
Marika Ijäs on uskaltanut avoimesti surra.
”Olen pystynyt puhumaan, eikä minua pelota itkeä muiden nähden. Se on helpottanut oloa.”
Aikakin on vähän auttanut, tapahtumista on kulunut muutama vuosi.
”Kyllä minä silti läheisiäni yhä melkein joka päivä mietin. Usein käy mielessä, millainen äiti olisi nyt mummana tai veli enona, ja millainen tyttäremme olisi tällä hetkellä.”
Työnteko on osoittautunut terapeuttiseksi.
”Pari viikkoa vauvamme kuoleman jälkeen aloin taittaa Kotikirkko-lehteä. Ei suru mihinkään kadonnut tai unohtunut, mutta siitä pääsi hetkeksi pois, kun piti ajatella ja keskittyä muuhun.”
Rauhoittaviin lääkkeisiin Marika turvautui hetkeksi äitinsä kuoleman jälkimainingeissa.
”Ne veivät kuitenkin tunteet. Kun veli kuoli, en enää halunnut lääkitystä, vaan mieluummin puhuin ystävien kanssa.”

Askel kerrallaan eteenpäin

Marikan mielestä on vaarallista, jos jää lamaantuneena makaamaan sängynpohjalle.
”Pitää lähteä liikkeelle vaikka väkisin. Muutamia kertoja mies joutui kiskomaan minut ylös ja pakotti syömään. Onneksi pakotti!”
Uni ja ruoka ovat arjen välttämättömyyksiä silloinkin, kun ihminen on puristettu järeän murheen mankelin läpi.
”Askel askeleelta on kuljettava eteenpäin, pimeydestä pois. Tuntuu hienolta, kun jossain vaiheessa huomaa pystyvänsä taas nauramaan.”
Marika Ijäs on huomannut, kuinka vaikeaa surevan kohtaaminen joillekin on. He vaihtavat jopa kadulla puolta välttyäkseen silmätysten joutumiselta.
”Ihmiset eivät uskalla tulla lähelle silloin kun pitäisi tulla. Mikseivät? En tiedä. Eikö haluta tai kestetä nähdä toisen itkevän? Pelätäänkö kenties omaa musertumista? Vai ajatellaanko, ettei ole toiselle mitään sanottavaa, vaikka mitään ei tarvitsisi sanoa. Sureva kyllä sitten itse puhuu. Parasta osanottoa minulle oli, kun kaverit toivat ruokaa ja olivat läsnä. Kun vauvamme kuoli, kaksi ystävääni tuli seurakseni sairaalaan sen jälkeen, kun puoliso lähti kotiin. He olivat kanssani niin kauan, kunnes nukahdin.”

Lapset ja muut läheiset lainassa

Hämeenlinnassa syntynyt Marika asuu nykyisin Hattulassa. Siellä on meneillään ”ikuisuusprojekti” eli vanhan talon kunnostus. Perheessä on kaksi pientä lasta.
Esikoisen kuolinsyy oli murheellinen sattuma eli toistumisen riskiä ei pitänyt oleman. Silti toinen raskaus jännitti tulevaa äitiä yhdeksän kuukautta.
”Pelotti. Mitään emme uskaltaneet hankkia tai laittaa kotona etukäteen valmiiksi. Yllättävän tasapainoinen vauva stressistä huolimatta syntyi. Oli helpotus, kun poika syntyi 10. heinäkuuta, siis kaksi päivää ennen veljeni ja esikoiseni kuolinpäivää. Tunneskaalani vaihteli laidasta laitaan: olin yhtä aikaa onnellinen vauvan syntymästä ja surullinen ensimmäisen kuolemasta.”
Nyt Olli on kaksivuotias ja kuopus Vilja puolivuotias.
”Olen kiitollinen siitä, mitä minulla on. Koko ajan yritän ajatella, että lapset ja kaikki läheiset ovat vain lainaa. En voi omistaa tai hallita ketään, eikä koskaan tiedä, milloin kaikki voi hetkessä muuttua. On asioita, joihin ei itse pysty vaikuttamaan. Se on kova läksy opeteltavaksi.”

Pienin askelin surusta kaipaukseen

Suru on kipeä, kokonaisvaltainen kokemus. Sietämättömän sietäminen on ihmisen osa. Elämän päättyminen tulee usein täytenä yllätyksenä, vaikka tuskin mikään on varmempaa kuin kuolema. Ei-toivottu vieras on suljettu sairaaloihin ja laitoksiin, pois arjesta, silmistä ja mielestä. Maaseutuyhteiskunnassa sukupolvien välillä oli luonteva yhteys. Lapsi näki, kuinka mummu tai pappa vanheni, sairastui ja hiipui pois, ja kun hän kuoli, kyläläiset kävivät hyvästelemässä vainajan. Naapurit toivat surutaloon ruokaa hautajaisia varten, perheen ei tarvinnut yksin huolehtia kaikista arjen asioista.

Tuska ulos kivun kautta?

Kristitylle kuolema ei ole piste, vaan kaksoispiste. Uskon ytimessä on jälleennäkemisen toivo.
Marraskuun pyhäinpäivänä saa tähytä tähtein tuolle puolen, miettiä elämän rajallisuutta ja muistella edesmenneitä rakkaita.
”Pyhäinpäivänä on lupa puhua kuolemasta, ja hyvä niin”, sanoo Tampereen yliopiston hoitotieteen professori, surututkija Marja Kaunonen.
”Kirkko on olemassa siksi, että täällä kuollaan”, määritteli professori Osmo Tiililä aikanaan. Ylivoimainen enemmistö vainajista siunataan yhä hautaan kristillisin menoin. Prosenttiosuus on paljon suurempi kuin kirkkoon kuuluvien osuus koko väestöstä.

Käynnit haudoilla ovat tyypillistä suomalaista suremista. Hautausmaita hoidetaan meillä hyvin, ja useilla on oma suremispaikka muualle haudatuille. Jotakin pyhän kosketuksen kaipuuta on tavassa sytyttää kynttilöitä. Pimeässä yössä hautausmaat loistavat valomerenä sekä pyhäinpäivänä että jouluna.
Moni sureva saa voimaa luonnosta.
”Mies ei välttämättä näytä tunteitaan, mutta hän voi mennä metsään huutamaan tuskaansa ulos”, tietää perheiden surua väitöskirjassaan tutkinut Kaunonen.

Älä pakene, älä jätä yksin

Suru on henkilökohtainen kokemus, johon vaikuttavat esimerkiksi oma elämänhistoria ja persoonallisuus, kuolleen ikä ja kuolinsyy.
Vertaistuella on iso merkitys, ja sen tarve on tunnistettu niin kirkossa kuin monissa yhdistyksissä. Sosiaalisesta mediasta on muodostunut suosittu kohtaamispaikka, muun muassa nuorilla leskillä on useita facebook-ryhmiä.
Kun uskontotieteilijä Mari Pulkkinen tutki väitöstyössään suomalaisten surun kokemista, tulokset paljastivat, että moni toivoi erilaista osanottoa ja myötätuntoa kuin oli saanut. Kanssaihmisten kyvyssä kohdata sureva on parantamisen varaa.
Nykyisin puhutaan usein surutyöstä, mutta Pulkkisen mielestä termi ja siihen liittyvä ajatus surusta dynaamisena prosessina kuvaavat huonosti surun kokonaisvaltaisuutta. Suru jättää pysyvän jäljen, eikä siitä tarvitse yrittää päästä yli mahdollisimman nopeasti.
Raamatun roomalaiskirje kehottaa iloitsemaan iloitsevien kanssa ja itkemään itkevien kanssa. Miten professori Marja Kaunonen neuvoo kohtaamaan tuttavan, jolta on lähiomainen kuollut?
”Älä karkaa, älä pakene, älä sano, että kyllä se siitä kohta helpottaa. Kuuntele, anna surevan puhua, mene aina hänen ehdoillaan. Useimmiten kyse on hyvin pienestä – muutamasta sanasta, kosketuksesta, eleestä. Joku arvostaa halaamista, toinen ei sitä kestä, joten tunnustele tilannetta. Tärkeintä on, että yrittää. Menee lähelle, sanoo jotakin, ei jätä surevaa yksin.”

Kuin aaltoliikettä

Kuollutta ei saa takaisin, mutta elämä jatkuu. Arki asettuu uomiinsa, kun sureva on siihen valmis. Jokainen etenee omaa tahtiaan.
”Ulospäin emme näe, kuka on menettänyt rakkaan ihmisen. Hän voi istua vieressä bussissa tai kahvipöydässä.”
Moni haluaa palata töihin mahdollisimman pian, jotta päivät täyttyvät ja tuttu rytmi säilyy.
Suru muistuttaa aaltoliikettä: välillä helpottaa, sitten iskee taas musta hetki. Ensimmäinen vuosi on vaikein, koska silloin kokee ensi kertaa tärkeät merkkipäivät ja juhlapyhät ilman läheistään. Vuosia tietty tuoksu tai musiikkikappale yhdistyy kuolleeseen ja aktivoi surun uudestaan.
Itsemurhan tehneen läheiset saattavat lopun ikäänsä kysellä itseltään, olisinko voinut tehdä jotakin, miksi en huomannut tai tajunnut.
”Syyllisyyteen kiinni jääminen katkeroittaa mielen. Tunnetasolla täytyisi päästä siihen, ettei aikaa voi kääntää taaksepäin. Ulkopuolisena on tietenkin aina helppo sanoa, miten olisi hyvä tehdä. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä”, Kaunonen tietää.
Surematta jäänyt suru on tutkitusti vaarallista.
”Sairastuvuus ja kuolleisuus ovat isompia kuin muilla. Kun suru jää päälle, ei näe tai ymmärrä sitä hyvää, mitä elämässä on jäljellä.”
Kaunonen muistuttaa, että jokaiseen kuolemantapaukseen liittyy muitakin kuin ydinperhe. Vuosittain Suomessa menehtyy 250 lasta, ja suru heidän kuolemastaan koskettaa moninkertaista joukkoa.
Hiljaiset hautajaiset ovat yleistyneet ja saattoväki vähentynyt.
”Voi olla, ettei vainajalla ole paljon sukua tai ystäviä. Voi olla, että vainaja on toivonut pienimuotoista tilaisuutta. Hautajaiset on kuitenkin paikka, missä on lupa surra. Siellä saa muistella ja juhlia elämää, joka on ollut. Se on hyvin hoitavaa.

Artikkeli Surua isolla kauhalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Elämä on arvokasta, mielenkiintoista ja monipolvista. Kuolemme vain kerran, mutta elämme joka päivä!”

Riikan kokemuksen mukaan lähestyvä kuolema tuo näkyviin niin eletyn kuin jäljellä olevankin elämän arvon. Ihmiset kokoavat elämänsä; mitkä ovat olleet tähtihetket, mitä elämä on ollut.

”Kuolema viimeistelee ihmisen tarinan ja on tärkeä osa suurta mysteeriä nimeltä elämä. Se ansaitsee kunnioitusta”, Riikka sanoo.

Sairauteen hiipuva joutuu luopumaan lähes kaikesta: harrastuksista, kontakteista, materiasta, liikkumisesta ja viimein kodistakin. Riikka painottaa, että sairaudet eivät tarkoita samaa kuin epäonnistunut elämä. Kaikki riippuu siitä, mistä kukin löytää merkityksen elämälleen. Kun kokemusmaailma kapeutuu, toisten ihmisten merkityksen huomaa.

Olemme olemassa, kun meitä kosketetaan, katsotaan ja kannatellaan!

”Jos ihmiset haluaisivat sitoutua toisiinsa, jos arvostettaisiin toista ihmistä enemmän, nostettaisiin esiin itse elämän arvoa. Sitä ikä tai sairaudet eivät vähennä.”

Riikan mielestä on saattohoidon tärkeä tehtävä auttaa ihmistä asettumaan siihen tilaan, kun kuolema on lähellä, mutta sitä joutuu vielä odottamaan. Joskus tärkeimmät hetket ja kohtaamiset ovat vasta aivan tämän elämän lopussa. Riikka vakuuttaa, että kuoleman voi oikeasti toivottaa tervetulleeksi. Voi olla myös siunaus, kun saa valmistautua omaan kuolemaansa, vaikka moni toivoo kuolevansa ”saappaat jalassa”.

Kaikissa jotain ikuista

Riikka kertoo oman kuoleman lähestymisen herättävän myös iankaikkisuuden kysymyksiä. Monet potilaat ja omaiset osallistuvat sairaalateologien pitämiin hartauksiin. Riikka kertoo, että pappi on tullut myös erikseen pyydettäessä aina todella nopeasti paikalle.

”Eräs vannoutunut ateisti ilmoitti hoitoneuvottelussa, ettei halua mitään uskontoon liittyvää. Hartauksiin hän ei osallistunutkaan, mutta bongasi papin aina kahville kahdenkeskisiin keskusteluihin. Meissä kaikissa on jotain ikuista”, Riikka toteaa.

Ymmärrys eliniästä on lahja

Kun Riikka oli 12-vuotias, hänellä todettiin Hodginin lymfooma. Koulutytön arki katkesi siihen paikkaan, jossain määrin jopa lopullisesti. Jalasjärvellä asuvaa lasta hoidettiin Oulussa ja Seinäjoella. Lääkäriksi tähtäävä tyttö tipahti täysin koulunkäynnistä, vaikka hän kävi sairaalakoulua sen mitä jaksoi ja pystyi. Sairauden jälkeenkin Riikka oli pitkään väsynyt. Hullua kyllä, mutta Riikan saama ”erityiskohtelu” oli ikätovereille myös kateuden aihe. Muista oli epäreilua, ettei hänen tarvinnut käydä koulua.

”Jouduin tekemään paljon töitä, että sain kaverit ja elämäni takaisin. Olin vieraantunut yhteisöstä – tosi irti kaikesta. Se, etten saanut koskaan kunnolla kirittyä koulussa enkä jaksanut opiskella tietäni lääkikseen tuntuu edelleen puutteelta. Olen jopa miettinyt minkälainen lääkäri olisin ollut.”

Toinen sairastumisjakso oli viime kesänä, kun Riikan olkapäästä leikattiin lapsena sairastetun syövän ja sädehoitojen seurauksena kehittynyt alkava melanooma.

Täytyy uskaltaa

Riikka on ensimmäiseltä ammatiltaan vartija. Kouluttauduttuaan sosiaalipsykologiksi hän päätyi työskentelemään syöpäjärjestöille ja syöpäsairaala Docrateksen kehitysjohtajaksi. Koivikko-kodissa Riikka on ollut vuodesta 2011. Häntä on työssä johtanut vahva ajatus ihmisen ja ihmisyyden viimeisten vaiheiden kunnioittamisesta.

”Elämä on mennyt näin. Täytyy uskaltaa kulkea omaa tietään. On ollut tärkeää asettua ihmisten lähelle ja oppia kuolevilta elämästä. En ole itsekään kärsinyt turhaan. Olen voinut katsoa kuolevia silmiin.”

Sanat välittäminen ja ihmisyys toistuvat usein Riikan puheessa. Hän ei roolita ihmistä esimerkiksi potilaaksi. Koivikko-koti ei hoida potilaita vaan ihmiset toisia ihmisiä.

”Minä olen sinä, sinä olet minä. Meidän pitäisi enemmän rakastaa”, Riikka vetoaa.

Saattohoidossa ei ole aikaa muulle kuin läsnä olemiselle. Sama koskee kaikkea elämää. Riikka Koivisto kuuluttaa vähemmän rooleja ja enemmän arvostamista.

”Ei elämää voi elää liikaa varoen. Joskus on tullut takkiin, mutta en ole antanut sen murentaa uskoa ihmisyyteen.”

Hyvä on totta

Kangasalla on koti ja elämän keskipisteet, teini-ikäiset pojat. Riikka keskustelee paljon poikiensa kanssa, he ovat puhuneet avoimesti myös kuolemasta luonnollisena elämään kuuluvana asiana.

Enempää minulla ei ole lapsillenikaan tarjota kuin ihmisyys ja rakkaus.

”Toivon, että he oppisivat tekemään valintoja onnellisuuden puolesta. Tämä voi olla hyvin konkreettista, voimme esimerkiksi pohtia, miten läksyjen teko asettuu tähän kuvioon, mitä asioita se vie eteenpäin.”

Lapsuuden ja nuoruuden kokemus yhteisöstä vieraantumisesta vaikuttaa Riikassa toisinaan edelleen ulkopuolelle asettumisena.

”Ulkopuolisuuden kautta pystyn olemaan missä vaan ja jaksan tätä työtä. Käyn yksinäisyydessä välillä lepäämässä. Persoonana olen hiljainen, mutta työasioissa vahva. Minussa, kuten kaikissa, on monta puolta. Tärkeintä on kuitenkin hyvän haluaminen. ”

Hyvä on yhtä totta kuin kaikki paha ja murhe.

Matka itseen

Vapaa-ajallaan Riikka kuskaa poikiaan pelaamaan jääkiekkoa ja harrastaa itsekin henkisen työn vastapainona fyysisiä lajeja. Vannoutunut hevostyttö on joutunut työkiireiden vuoksi luopumaan hoitohevosestaan, mutta kalastaa sekä treenaa kuntosalilla aina tilaisuuden tullen. Jokin haave pitää myös aina olla. Uusi moottoripyöräkortti kuumottelee taskussa ja Riikka kertoo säästävänsä sinnikkäästi moottoripyörää varten.

”Toki menen joskus myös vaikkapa siihen moodiin, että olen pitkän asuntolainan maksaja varmaan koko elämäni. Mutta haluan uskoa, että voi ja saa elää. Minulle on tullut ihan silmille, että voi käydä miten vain. Unelmia ei voi siirtää, voin kuolla kolmanteen syöpään milloin tahansa. Se mihin pystyn, se minun täytyy tehdä. Jos en tekisi, keräisin katkeruuden aiheita kuolemani läheisyyteen.”

Riikan unelmana on kokea pitkä matkan kypärän sisällä, ajaa vaikka Norjaan. Tehdä matkan itseen.

”Eksyn helposti siihen, mitä muut minulta tarvitsevat. Haluan aika ajoin päivittää, mikä on todella oleellista ja ydintä.”

”Aika mikä maan päällä vietetään on lyhyt. Ihmiset tuhlaavat aikaansa toisten mustamaalaamiseen ja riitoihin. Paljon laitetaan aikaa ja elämää viemäriin. Ymmärrys eliniästä on lahja, joka pitäisi käyttää hyvin.”

Riikka Koivisto

Syntynyt 10.07.1978 Jalasjärvellä.

Koti Kangasalla, jossa asuu kahden poikansa kanssa.

YTM sosiaalipsykologi, erityistason psykoterapeutti.

Hämeenlinnassa sijaitsevan saattohoitokoti Koivikko-kodin toimitusjohtaja.

Pitää omalla nimellään blogia, jossa kirjoittaa ”kaikesta siitä, mikä on merkityksellistä”.

Harrastaa kalastusta ja kuntoilua ja haaveilee moottoripyörästä.

Toivoo, että ihmiset käyttäisivät aikansa hyvään ja rakastamiseen.

Artikkeli Elämää ei saa tuhlata julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ote on Taina Ristikiven kuvateoksesta Alman ja Toivon Taisto. Valokuvaopintojen lopputyönä valmistunut kirja kertoo Ristikiven isovanhempien kirjeenvaihdosta jatkosodan aikana. Kirja on myös ennen kaikkea kertomus rakkaudesta – kahden ihmisen toisiaan kunnioittavasta ja arvostavasta suhteesta sodan keskellä.

Vuoden kestäneen kirjaprojektin aikana Ristikivi kävi läpi toista sataa isoäitinsä Alman kirjettä. Kirjeistä huokuu vahvoja tunteita ikävästä suruun, mutta myös syvää rakkautta rintamalla taistellutta puolisoa kohtaan.

Elämä kotirintamalla oli kovaa ja raskasta. Kirjeet paljastavat, miten yksinäinen Alma oli omissa pienissä ympyröissään. Hän ei kuitenkaan halunnut rasittaa huolillaan miestään, vaan toivon pilkahdus on vahvasti läsnä kaikissa kirjeissä, Ristikivi sanoo.

Tunteet ovat samalaisia ajasta riippumatta.

Sotavuosina pariskuntaa kohtaa myös suruista suurin, kun Alman ja Toivon Taisto-poika kuolee melko pian synnytyksen jälkeen. Kirjeissä esikoisen kuolema välittyy äärettömänä suruna.

Kirjasta saamansa palautteen perusteella Ristikivi on huomannut, miten helppo Alman ja Toivon rakkaustarinaan on samaistua tänäkin päivänä.

– Tunteet ovat samanlaisia ajasta riippumatta.

Tutustuminen omiin juuriin

Ristikivelle kurkistus isovanhempien maailmaan on antanut mahdollisuuden tutustua omiin juuriin.

– Se on merkinnyt todella paljon paitsi minulle, myös äidilleni, siskolleni ja koko perheelle. Isovanhempieni tarinan kokoaminen kirjaksi on vahvistanut omaa minäkuvaani, Ristikivi sanoo.

Tutustuessaan kirjeiden kautta sota-ajan elämään Ristikivi on tuntenut suurta kiitollisuutta niin rintamalla taistelleita miehiä kuin urheita kotirintamanaisia kohtaan.

– Miten paljon heidän sukupolvensa on tehnyt sen eteen, että meillä olisi hyvä olla, Ristikivi huomauttaa.

Omassa elämässään Ristikivi on havahtunut olemaan iloinen pienistäkin asioista.

– Elämässä ei voi pitää mitään asioita itsestään selvinä.

Sattumat ohjaavat elämää

Alman ja Toivon Taistolla on myös yllättävä yhteys tähän päivään. Mistä on kysymys, sitä Ristikivi ei halua paljastaa. Yhteys selviää kirjan lopussa.
– Koskaan ei voi tietää, miten sattumat ohjaavat elämää. Kaikella on tarkoituksensa, hän vihjaa.

Artikkeli Kirjeitä kotirintamalta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.