Botolf Bernhard Björklund syntyi Snappertunassa länsi-Uudellamaalla vuonna 1844. Hän sai osakseen ankaran kasvatuksen ja kasvoi sen seurauksena hiljaiseksi ja vakavaksi. Nämä luonteenpiirteet pysyivät hänellä vallitsevina läpi elämän. Kiinnostus lähetystyötä kohtaan hänellä oli jo nuoruudesta lähtien, mutta varsinaisen henkilökohtaisen kutsun lähetystyöhön hän sai dramaattisella tavalla: kerran talvella hän putosi jäihin ja lupasi hädissään Jumalalle omistaa koko elämänsä lähetystyölle mikäli pelastuisi avannosta. Botolfin lupaus piti, vaikka tästä suoraselkäisyydestä seurasi hänelle lähetystyössä monenlaista vaivaa, harmia ja vaaraakin.

Snappertuna oli tuolloin, ja on suurilta osin edelleen, täysin ruotsinkielinen alue. Tavallisen puusepän poika Botolf Björklund ei siis Helsingin lähetyskouluun tullessaan vuonna 1863 osannut juuri ollenkaan Suomea, vaan sai Suomen kielen tukiopetusta muun opiskelunsa ohella. Tämä ei ollut kuitenkaan mitenkään tavatonta, sillä noin puolet ensimmäisistä suomalaisista lähetystyöntekijöistä oli suomenruotsalaisia.  Oppilaat olivat syntyneet alempiin säätyihin, eivätkä opinnot olleet kaikille helppoja, mutta Botolf oli tunnollinen ja kuuliainen oppilas ja oppi lopulta Suomen kielen todella hyvin. Tämä käy ilmi hänen myöhemmin kotimaahan lähettämistään, kieliopillisesti lähes täydellisistä, suomenkielisistä kirjeistään. Kielellistä lahjakkuuta hänellä riitti muutenkin. Hänen kerrotaan osanneen elämänsä ehtoopuolella yli kymmentä kieltä.

Matka Afrikkaan

Björklund vihittiin lopulta opintojensa päätteeksi lähetyssaarnaajaksi vuonna 1868 Nikolain kirkossa, eli Helsingin nykyisessä tuomiokirkossa. Lähetyssaarnaajaksi vihkiminen antoi hänelle ja muille hänen kanssaan vihityille nuorille miehille täydet pappisoikeudet lähetyskentällä, mutta ei Suomessa. Juhannuksena samana vuonna nuoret lähetit matkasivat laivalla Saksan, Englannin ja Etelä-Afrikan kautta nykyisen Namibian alueelle. Pitkä matka Ambomaalle pysähdyksineen ja opintojaksoineen kesti kaiken kaikkiaan kaksi vuotta.

Lähetysseuran johtokunta asetti Björklundin ensimmäisen lähetystyöntekijöiden esimieheksi, kun ei kukaan muukaan läheteistä erottunut muita ansioituneempia. Hänen tehtäväkseen lankesi myös toimia taloudenhoitajana, sillä sekin risti oli jonkun läheteistä kannettava.

Vaimopulmia

Lähetyskentällä olot olivat karut sekä yksinkertaiset ja ensimmäiset suomalaiset lähetystyöntekijät kärsivät jopa nälkää. Ymmärrettävää siis on, että vaimoehdokkaitakaan ei nuorille lähettimiehille Ambomaalla ollut tungokseksi asti. Tuolloin oli tapana, että lähetystyöhön lähtevän miehen tuli mennä itse edeltä lähetyskentälle ja sen jälkeen lähetystyön johtokunta lähetti hänelle morsiammen seuraksi perästä, mikäli lähteneellä miehellä siis oli kihlattu valmiina.

Björklund oli ennen lähtöään Suomesta kosinut itseään vanhempaa Amanda Johanssonia, mutta kihlaus purkaui vuonna 1872, kun Amanda sai eräältä Ambomaalta palaavalta lähetiltä kuulla millaiset rasitukset häntä kentällä odottivat. Kihlauksen purkautuminen oli Björklundin kannalta jälkikäteen ajateltuna kenties onni onnettomuudessa, sillä välillä lähetit joutuivat odottamaan kihlattujaan luokseen vuosikaupalla. Tästä menettelystä surullisin esimerkki on Björklundin kollega Gustav Skoglund, joka odotti vaimoaan Suomesta saapuvaksi kymmenen vuotta. Morsiamen vihdoin saavuttua Skoglund kuoli vain muutaman viikon kuluttua askeettisen elämän riuduttamana.

Björklundille siunaantui onneksi kuitenkin hyvä ja uskollinen vaimo, Kitty Kleinschmidt, jonka kanssa hänet vihittiin vuonna 1873. Kitty oli lähetyssaarnaajan tytär, jonka sisko Frieda meni Martti Rautasen kanssa naimisiin. Lapsia Botolfille ja Kittylle syntyi kuusi, joista viisi saavutti aikuisiän.

Ambomaan arki

Kun ensimmäiset suomalaiset lähetit saapuivat Ambomaalle vuonna 1870, joukko päätettiin jakaa kahteen ryhmään, jotta Ambomaan useammasta kuningaskunnasta jo kaksi saisi heti lähetystyön alusta pitäen omat lähettinsä. Ensimmäinen ryhmä, johon Björklund kuului, jäi myöhemmin suomalaisen lähetystyön keskuspaikaksi muodostuneeseen Ondongan kuningaskuntaan. Toinen, johon mm. Martti Rautanen kuului, jatkoi matkaansa Uukuambin kuningaskuntaan.

Björklund kollegoineen aloitti lähetystyön rakentamalla itselleen talon. Myös koulutyö aloitettiin pikapuolin. Kaikki tuntui kuitenkin menevän pieleen: juuri rakennettua taloa oli jo seuraavana vuonna korjailtava mittavasti ja oppilaita ei koulunkäynti juuri kiinnostanut. Toimeentuloon liittyviä huolia ja töitä oli niin paljon, että varsinaiseen lähetystyöhön jäi vain vähän aikaa. Etäisyydet olivat pitkiä, liikkuminen paikasta paikkaan härkkävankkureilla tuskallisen hidasta. Myös päätöksenteko tärkeissäkin asioissa oli hankalaa, sillä lähetysseuran johtokunta oli pidättänyt itsellään oikeuden tehdä kaikki vähänkään suuremmat lähetystyötä koskevat päätökset ja linjaukset. Tämä aiheutti toistuvasti vaikeita tilanteita, kun nopeasti tarvittavia päätöksiä jouduttiin Ambomaalla odottamaan kuukausikaupalla Helsingistä, jossa ei edes kunnolla tunnettu kentällä vallitsevia olosuhteita.

Kun tarkastelee niitä vaivoja, jotka olivat ensimmäisten suomalaislähettien arkea, ei ole ihme, että useampi pioneeriläheteistä tympääntyi ja jätti lähetyskentän. Björklund kuitenkin pysyi uskollisena lupaukselleen, jonka oli nuorena antanut Jumalalle ja jäi lähetystyöhön niin pitkäksi aikaa kuin vain suinkin pystyi. Hänen ja muiden lähetystyöntekijöiden arki muodostui mm. jatkuvasta paikallisen kielen opiskelusta, Raamatun sekä virsien käännöstyöstä, saarnaamisesta ja köyhien auttamisesta erityisesti suurien nälänhätien aikana. Iso osa lähetystyöntekijöiden ajasta meni toki arkisissa askareissa ja oikukkaita heimokuninkaita lepytellessä, jotta lähetystyön työrauha saataisiin turvattua.

Alkuaikojen hankaluuksista huolimatta lähetystyö alkoi hitaasti tuottaa tulosta Ambomaalla. Ensimmäisissä jumalanpalveluksissa kävi Björklundin mukaan paikallisia noin 10-20 henkeä ja hänen palvelustyönsä loppuaikoina jo 100-150. Botolf Björklundin kohdalla kävi kuitenkin toteen Raamatun sana “Toinen kylvää, toinen korjaa” (Joh. 4:37). Näistä kylväjän osa jäi Björklundille, sillä ensimmäinen kastetuista paikallisista koostuva kristillinen seurakunta muodostui Ondongaan vasta Björklundin jätettyä Ambomaan.

Paluu Suomeen

Björklund perheineen joutui lopulta palaamaan Suomeen perheenpään jatkuvan sairastelun vuoksi vuonna 1887. Suomeen palattuaan Botolf Björklund ei saanut jakaa ehtoollista, kastaa tai suorittaa muitakaan Suomessa vain papille kuuluvia tehtäviä, joita hän oli menestykkäästi hoitanut vuosia lähetyskentällä, vaan toimi lähetysseuran palveluksessa erinäisissä matalapalkkaisissa tehtävissä kuolemaansa saakka vuonna 1902. Viiitoista vuotta hän piti lähetystilaisuuksia malarian murtaneen terveytensä niin salliessa, toimi johtokunnan sihteerinä, kirjoitti artikkeleita lähetyslehteen ja opetti kieliä lähetyskoulussa ja toimi aktiivisesti sen puolesta, että Suomen Lähetysseura sai avattua uuden työkentän Kiinaan.

Botolf Björklund on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin, jossa hän lepää vaimonsa Kittyn ja kahden lapsensa kanssa varsin vaatimattoman hautakiven alla. Hautakiven ovat kustantaneet heidän ystävänsä. Satunnaiselle ohikulkijalle hauta ei kerro, kuinka suurta vaivaa kestivät nämä uskossaan vahvat kristityt, jotta evankeliumin sanoma saavuttaisi Ambomaankin perimmäiset kolkat.

Kirjoittaja on Vantaan ruotsinkielisen seurakunnan kirkkoherra

Lähteet:

• Heininen, Simo: Afrikan kutsu, Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat, Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2024.
• Kilpeläinen, Irja: He lähtivät kauas – Piirteitä eräiden Ambomaan raivaajien elämästä, Suomen Lähetysseura, 1958.
• Peltola, Matti: Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia. Suomen Lähetysseura, 1958.

Artikkeli Suomenruotsalainen lähetyspioneeri: Botolf Bernhard Björklund (1844-1902) julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Simo Heininen jatkaa tutkimushanketta, jossa aiemmin ovat ilmestyneet kokoelma Martti Rautasen kirjeistä saksalaiselle lähetysjohtaja Hahnille sekä hänen päiväkirjansa vuosilta 1868–1870. Tunnustan, että pidän Heinisen tiiviistä tyylistä ja tavasta kuljettaa sekä asioita että tarinoita. Aiemmin julkaistut Martti Rautasen joskus varsin poleemiset kirjoitukset valmistivat tämän kirjan sisältöön. Kirjan antama kuva Rautasesta on huomattavasti rauhallisempi, harkitsevampi ja viisaampi, kuin mitä noista kirjeistä ja päiväkirjoista olisi voinut kuvitella. Ei ihme, että hänestä tuli Namibiassa tehtävän lähetystyön kulmakivi ja esimerkki. Kirja nostaa esiin sellaisia tärkeitä tietoja työn ensimmäisiltä vuosikymmeniltä, joista tutkimuspohjaisesti luen ensimmäistä kertaa: siirtomaavallan kosketus, vahva torjuva asenne naisten mahdollisuuksiin lähteä lähetystyöhön ja lähetystyöntekijöiden keskinäiset jännitteet, jopa riidat työalueella.

Rheinin lähetysjärjestön merkitys

Saksalaisen sisarjärjestön merkitys kirkkomme lähetystyön alkutaipaleella on varsin ratkaiseva. Tsaari kielsi vasta perustettua Suomen Lähetysseuraa tekemästä lähetystyötä Venäjällä, koska ortodoksinen kirkko hoiti suomensukuiset kansat. Niinpä etsittiin toisia mahdollisuuksia. Rheinin lähetysseura esitti kutsun tulla Lounais-Afrikkaan, heidän työalueensa pohjoispuolelle.

Sama sisarjärjestö koulutti myös kaksi ensimmäistä lähetystyöntekijäksi valmistunutta, nimittäin Alexander Malmströmin ja Karl Emanuel Jurvelinin. Malmströmin vihittiin lähetyssaarnaajaksi 1866 ja oli tarkoitus jäädä seuran palvelukseen. Eräiden erimielisyyksien takia hän pyysi saada siirtyä Suomen Lähetysseuran palvelukseen ja niinpä hänet lähetettiinkin Eteläiseen Afrikkaan odottamaan Suomessa perustetun lähetyskoulun valmistuneita. Jurvelin vihittiin 1867 ja hän puolestaan palasi Suomeen lähteäkseen muiden kanssa Ambomaalle.

Saksalaisen sisarjärjestön keskeinen henkilö kirkkomme lähetystyön kannalta oli Carl Hugo Hahn, joka toimi Lounais-Afrikan työn johtajana. Hän oli vieraillut Suomessa jo aiemmin ja esitti sittemmin kutsun työhön ambolaisten keskuuteen. Hahnista tuli Martti Rautasen luottohenkilö, jonka kanssa hän kävi vilkasta kirjeenvaihtoa.

Saksalaiset työtoverit avustivat ja opastivat Suomesta saapuneita kielen ja kulttuurin tuntemiseen ja lopulta työn alkuun Namibian pohjoisosissa.

Ristivetoa työalueella

Martti Rautasen päiväkirjat matkasta Ambomaalle toi jo esiin erilaisia jännitteitä työtovereina lähetettyjen kesken. Afrikan kutsu kuvaa niitä enemmän, valottaen eri osapuolten näkemyksiä ja jännitteiden vaikutuksia. Kyse oli varmasti persoonallisuuksienkin eroavuuksista, mutta myös periaatteista, moraalista ja työntekemisen tavoista, joista kaikista vallitsi erimielisyyksiä. Yksi jännitteitä synnyttänyt asia oli lähetyssaarnaajien ja maallikkoveljien kesken jo lähetysseuran puolesta synnytetty kahden kerroksen ajattelu.

Suomalaiset olivat jaksoivat myös ahkerasti valittaa seuran johdolle toinen toistensa laiskuudesta tai huonoista tavoista. Näyttää siltä, että suomalaisten kokemattomuus ja tietämättömyys elämästä toisenlaisen kulttuurin ja elämänpiirin keskellä nosti esiin monia täyttymättömiä toiveita ja niiden myötä syntyneitä hankaluuksia. Paikallinen kuninkuus hallintomallina oli outo, samoin erilaiset siirtymäriitit, joita lähetystyöntekijät katsoivat karsastaen.

Poikkeuksena Heinisen kirja tuo esiin Rautasesta jonkinlaisen sisäsyntyisen kyvyn asettua toisten ja toisenlaisten tilanteeseen. Niinpä hän oli usein sovittelijan ja neuvottelijan paikalla. Vielä tärkeämpää lienee ollut kärsivällisyys, jolla hän suhtautui kuninkaitten oikkuihin. Tätä viisautta ja kärsivällisyyttä tarvittiin erityisesti silloin, kun saksalainen siirtomaavalta armeijan muodossa kolkutteli ovelle.

Siirtomaavallan kosketus

Saamme olla ylpeitä tavasta, jolla erityisesti Martti Rautanen luovi tilanteessa, jossa Saksan keisarikunta ulotti siirtomaavallan aivan Lounais-Afrikan pohjoisosiin, suomalaisten lähetystyöntekijöitten porteille. Tapa, jolla saksalaiset ottivat alueen ”haltuunsa”, on kuvaava koko siirtomaavalta ajatukselle. He saapuivat saksalaisen lähetystyön oikeuttamana huolehtimaan alueen turvallisuudesta, kuten he sen ilmaisivat.

Niin suomalaiset, kuin Rheinin lähetysseurankin työntekijät arvostelivat suojelualueen hallintoa ja sen kuvernöörejä. Hererot taivuteltiin sopimukseen, jossa saksalaisella kuvernöörillä oli valta alueen asioihin ja ennen kaikkea alueen luonnonrikkauksiin.  Suomalainen Roiha kirjoittikin varsin selväsanaisesti oman näkemyksensä: ”Niin hyvä kuin tuo valkoisten valta näissä maissa yhdeltä puolelta olisikin, näyttää se kuitenkin toiselta puolelta, ainakin alussa saattavan näissä alkuasukkaissa suurta levottomuutta aikaan, sillä he näkyvät ainakin aavistavan, jos ei selvään ymmärtävän, että he siten ennemmin tai myöhemmin kadottavat vapautensa ja joutuvat tavallaan valkoisten orjiksi.” (s. 148) Tilanne johti myöhemmin 1904 hererojen kansannousuun ja kansanmurhaan. Tältä ambolaiset välttyivät ehkä suurelta osin Martti Rautasen neuvottelutaitojen ansiosta. 

Naiset ja lähetystyö

Olen kasvanut tietoisena ensimmäisestä lähetyslääkäristä Selma Rauniosta ja hänen merkityksestään. Samalla olen pitänyt jotenkin itsestään selvänä sitä, että ensimmäiset lähetetyt olivat miehiä. Heininen kuitenkin paljastaa, että jo ensimmäiselle lähetyskurssille oli tarjolla naisia. Heitä ei kuitenkaan otettu vastaan vielä vähään aikaan, sillä lähetyskurssin rehtori ei nähnyt naisilla olevan edellytyksiä lähetystyöntekijäksi.

Heininen nostaakin näkyviin lähetyssaarnaajiksi lähettyjen puolisot. Heidän keskeisenä tehtävänään oli olla mahdollistamassa se, ettei miesten tarvinnut omassa kodissaan olla ”mies ja nainen samassa persoonassa” eli hoitaa muun ohessa siivousta, vaatehuoltoa ja ruoanlaittoa. Näistä huolehtimisen lisäksi nämä vaimot osoittivat monenlaista osaamista suhteessa paikalliseen väestöön, erityisesti naisten ja lasten elämään. Vaimoista oman lukunsa saa Ida Weikkolin, joka tuli ikään kuin jälkikäteen työalueelle ja pisti siellä tuulemaan: hän perusti lastenkodin ja hankki sille tarvikkeita ja kannatusta Suomesta. Ida oli myös aktiivinen kirjoittaja ja havainnoin ihmisten elämää omaehtoisesti. Suomeen tultuaan hän ”ilman miehensä ja johtokunnan lupaa” julkaisi kokemuksistaan kirjasen.

Tilanne muuttui nopeasti vuosituhannen vaihtuessa. Selma Raunion kanssa samoihin aikoihin lähti Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen ensimmäinen Japanin lähetystyöntekijä. Hän oli nainen, Namibiaan ensimmäisten mukana lähteneen Pietari Kurvisen tytär. Kurvinen puolusti naisten mahdollisuuksia ja kutsumusta lähetystyöhön. Myöhemmin hänen poikansa puolusti yhdistyksessä naisten pappeutta niin, että joutui syrjäytetyksi johtokunnasta.

Naislähetystyöntekijöistä on onneksi kirjoitettu muidenkin kuin Heinisen toimesta.

Kokonaisuuksia ja yksityiskohtia

Kirja muodostuu toisaalta teemoista, toisaalta lyhyistä henkilökuvauksista. Molemmat nivoutuvat hyvin yhteen. Teemojen kautta kokonaiskuva piirtyy paremmin, mutta henkilöhistoriat valottavat arkea, sen kamppailuja ja ihmisten välisiä suhteita.

Henkilöhistorioiden kautta kuvataan myös Namibian ulkopuolisia tapahtumia. Erityisesti lähetystyöntekijöiden vaikutus kotimaahan ja muutaman seikkailut Yhdysvalloissa enemmän ja vähemmän kirjavissa olosuhteissa. Yllättävän paljon näistä seikkailuista tihkui myös Suomeen ja täällä tehtäviin päätöksiin.

Kaikista tapahtumista ja henkilöistä on varmasti kerrottu aiemminkin, mutta en ole saanut tartutuksi lähetyshistorian paksuihin opuksiin. Siksi olen iloinen Heinisen kirjasta ja suosittelen sitä sukellukseksi kirkkomme lähetystyön varhaisvaiheisiin. Se houkuttanee lukemaan myös laajempia selvityksiä, tutkimuksia ja kuvauksia.

Kirjansa lopussa Heininen lupailee kirjottavansa vielä erillisen teoksen lähetystyöhön lähteneistä naisista. Sitä jään odottamaan.

Esittelut Simo Heinisen aiemmista, samaan tutkimussarjaan liittyvistä julkaisuista:

• Sydämellisin terveisin meiltä kaikilta sinulle ja rakkaillesi (Martti Rautasen kirjeet Carl Hugo Hahnille) – Lehteri 1.4.2019
• Simo Heininen: Matka Afrikkaan – Martti Rautasen päiväkirja 1868–1870 (Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 2021) – Lehteri 19.1.2022

Artikkeli Afrikan kutsu – Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lähetystyöntekijät Päivi ja Sakari Löytty rakentavat uutta eteläisen Afrikan maissa.

Diakoni Päivi Löytty tekee sukupuolten tasa-arvoa edistävää työtä. Hänen puolisonsa, musiikin tohtori Sakari Löytyn työtä on auttaa alueen rikasta musiikkiperinnettä kuulumaan luterilaisissa kirkoissa.

Nyt kirkoissa kuuluu pääosin lähetystyöntekijöiden tuoma musiikki
urkuineen ja vakavahenkisine virsineen.

Tuontimusiikistakin on tosin jo tullut omaksi laulettu perinne. Esimerkiksi Namibian evankelisluterilainen kirkko syntyi suomalaisen lähetystyön hedelmänä. Siksi sen liturgiassa ja virsissä kuuluu yhä suomalaissaksalainen perintö, vaikka kirkko itsenäistyi jo vuonna 1954.

Sakari Löytty ei tuomitse alkuaikojen lähetystyöntekijöitä paikallisen kulttuurin ohittamisesta.

– He yrittivät parhaansa ja toimivat ymmärryksensä pohjalta. He pitivät esimerkiksi rumpuja ja tanssia kirkkoon sopimattomina. Tietenkin nyt voi ajatella, että ambokulttuurin rikkaasta lauluperinteestä olisi voinut omaksua elementtejä kirkon liturgiaan ja lauluihin. Samoin olisi voinut antaa laulujen ja liikehdinnän ilon kuulua ja näkyä myös kirkossa.

Afrikka kuuluviin
virsiin ja liturgiaan

Kirkkomusiikin uudistamishanke alkoi Namibiassa, mutta pari vuotta sitten se laajentui kymmeneen eteläisen Afrikan maahan ja niiden 15 luterilaiseen kirkkoon.

– Rohkaisen ja tuen afrikkalaisia uudistamaan jumalanpalveluksen
musiikkia niin, että se kuulostaa enemmän heidän omaltaan, Sakari Löytty kertoo.

Hänen musiikin väitöskirjansa käsittelee juuri liturgisen musiikin kontekstualisoinnin mahdollisuuksia afrikkalaisessa kirkossa. Kontekstualisointi tarkoittaa tässä liturgisen perinteen ja kirkkomusiikin sopeuttamista paikalliseen kulttuuriympäristöön.

Käytännössä uudistus etenee niin, että pappien ja muusikkojen työryhmässä mietitään, miten jumalanpalveluksen eri osien melodioina voisi käyttää afrikkalaisia sävelmiä, jotta ne kuulostaisivat omilta.

Löytyn mukaan yllättävän usein perinteestä löytyy sopiva melodia. Liturgiaa voidaan myös rikastaa uudella afrikkalaisella elementillä, kuten rytmiikalla tai melodialla. Lisäksi Löytty on säveltänyt joitakin liturgian osia ja kysynyt sitten afrikkalaisten mielipiteitä niistä.

– Minä en kuitenkaan ole uudistuksen tekijä. Tehtäväni on herätellä ja rohkaista afrikkalaisia työhön. He itse ottavat siitä vastuun.

Myös muualta lainattujen virsikokoelmien tilalle kaivataan uusia virsikirjoja afrikkalaisin sävelmin. Löytyn mukaan kuorolauluja sävelletään paljon ja ne ansaitsevat tulla nuotinnetuiksi virsikirjoihin.

Oman musiikkiperinteen tuominen kirkkoon vahvistaa afrikkalaisen kirkon identiteettiä ja voi vaikuttaa muutenkin.

– Jumalanpalvelus on afrikkalaisissa kirkoissa seurakuntaelämän keskus ja sen uudistaminen loisi varmasti uutta henkeä muuhunkin toimintaan, Löytty uskoo.

Parasta on laulun ja tanssin harmonia Mutta ovatko afrikkalaiset itse
innokkaita uudistamaan jumalanpalvelustensa musiikkia?

Johtajat
haluavat uudistaa

Sakari Löytyn mukaan uudistus kiinnostaa erityisesti kirkollisia johtajia. Ainakin Namibiassa myös osa seurakuntalaisista kannattaa uudistusta. Osa haluaa pitäytyä nykykäytännössä.

– Isossa vanhassa kirkossa uudistukset tapahtuvat hitaasti. Nuoria seurakuntalaisia vetää puoleensa perinteitä enemmän usein gospelmusiikki, joka leviää erityisesti uusien karismaattisten
liikkeiden mukana, Löytty selvittää.

Parasta eteläisen Afrikan musiikkiperinteessä on Löytyn mielestä kokonaisvaltaisuus ja laulun ja tanssin harmonia. Perinteisesti laulu on aina liittynyt johonkin toimintaan, esimerkiksi rukoukseen, työhön tai vaikkapa
sadonkorjuujuhlaan.

Nykypäivän namibialaisessa kirkossa musikaalisuus ilmenee
ennen kaikkea upeana kuorolauluna, jossa kuuluu myös afrikkalaisia vaikutteita. Jumalanpalveluksessa on usein mukana useita kuoroja.

– Laulaminen yhdistää ja aktivoi kirkon jäsenyyteen, Sakari Löytty kiteyttää.

Tamperelainen Sakari Löytty on asunut noin kolmanneksen
elämästään Namibiassa. Hän syntyi vuonna 1959 lähetystyöntekijäperheeseen Namibian pohjoisosassa, silloisella Ambomaalla ja eli varhaislapsuutensa siellä.

Työvuosia Suomen Lähetysseuran palveluksessa Namibiassa
Sakarille ja Päiville on kertynyt noin 15. Seuraava lento työalueelle on pian haastattelun jälkeen.

– Koronatilanne Namibiassa on kohtaisen hyvä. Kesällä tartunnat lisääntyivät hurjiin lukuihin, mutta tiukka sulku tehosi hyvin, Löytty kertoo.

 Kotikirkko kertoo Päivi Löytyn työstä tasa-arvon hyväksi
 erikseen myöhemmin.

Artikkeli Kulttuurilähettiläs afrikkalaisen musiikin jäljillä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Sairaanhoitaja nimeltään Hilma Likius Awene

Kuvan sairaanhoitaja on nimeltään Hilma Likius Awene. Hän oli tunnettu sairaanhoitaja, joka usein avusti sairaalapappi Abisai Henokia työssään. Sairaanhoitajien koulutus alkoi Onandjokwen sairaalassa vuonna 1930 ja on jatkunut näihin päiviin asti. Hilma Likius oli siis yksi sen ensimmäisten vuosikymmenien oppilaista.

Tietolähteeni tässä on ystäväni, ELCIN-kirkon pääsihteeri Alpo Enkono, joka tunnisti lopulta Hilman sairaanhoitajatätinsä työtoveriksi ja hyväksi perheystäväksi. Paljastui myös, että Hilma oli hänen nykyisen puolisonsa Taamban anoppi tämän ensimmäisestä liitosta. Alpo jakoi myös lisätietoa kuvan sairaalapapista, isosedästään Abisai Henokista.

Eurooppalaista rajanvetoa

Abisai Henok Aludhilun tarina alkaa Onaihedassa etelä-Angolassa, jossa hän syntyi noin vuonna 1872, kuten namibialainen pappismatrikkeli kertoo. Jotta voisi ymmärtää miten hän päätyi Onandjokwen sairaalapapiksi vuosiksi 1954–1965, täytyy tarinaa avata hieman laveammalti. Tällöin aukeaa myös näkymä Ambomaan lähetystyön historiaan, aikaan, jolloin luterilainen lähetystyö alkoi Oukwanjaman heimoalueella, Namibian ja Angolan rajamailla. Pohdittaessa suomalaista lähetyshistoriaa, ei ehkä muisteta aina sitä, että Ambomaan pohjoisosissa uraauurtavaa työtä kristinuskon leviämisen edistämiseksi teki suomalaisten lisäksi myös saksalaiset ja lopulta hyvin merkittävällä tavalla namibialaiset itse.

Oukwanjaman kuningaskunta kattoi ja kattaa edelleen alueen, jonka jakaa kahtia ikävällä tavalla viivasuora raja. Se oli ilmiselvästi piirretty karttaan viivoittimella Berliinin konferenssissa 1884 Afrikan siirtomaita jaettaessa. Puolet alueesta jäi nykyisen Angolan ja puolet Namibian valtioille. Suomalaisista lähetystyöntekijöistä Karl L. Tolonen oli yrittänyt aloittaa työtä tuossa pohjoisessa heimossa jo 1871, mutta oli tullut kuningas Mweshipandekan torjumaksi ja palannut Ondongaan.

Saksalaiset Reinin lähetyksen työntekijät August Wulfhorts ja Friedrich Meisenholl onnistuivat paremmin ja perustivat vuonna 1891 Oukwanjaman kuninkaan, Weyulu Hedimbin luvalla lähetysaseman Ondjivaan, noin 40 km nykyiseltä rajalta pohjoiseen. Saksalaiset perustivat vielä kolme muuta asemaa Omupandaan, Omatembaan ja Namakundeen.  Mainittakoon, että Martti Rautasen vävy, Herman Tönjes teki myös merkittävää työtä tällä alueella, jossa saksalaiset toimittivat ensimmäisen kasteen jo vuonna 1895. Se kristillinen seurakunta, josta voidaan laskea luterilaisen lähetystyön saapuminen Oukwanjamaan, syntyi siis nykyisen etelä-Angolan alueelle.

Kansainvälistä valtataistelua

Portugalilainen siirtomaahallinto ei katsonut tätä toimintaa hyvällä, vaan suosi mieluummin katolilaisten työtä. Uusien siirtomaiden välinen rajalinja ei ollut aivan tarkkaan Reinin lähetyksen työntekijöiden tiedossa ja he tulivat asettuneeksi seudulle, joka ei kuulunutkaan Saksan Lounais- Afrikalle vaan Portugalin varaamalle alueelle. Tämä hiersi välejä siirtomaahallintoon.

Tilannetta ei helpottanut se, että Oukwanjaman kuninkaaksi tuli v 1911 Mandume yaNdemufayo, joka ei suhtautunut saksalaisiin ollenkaan niin myönteisesti kuin edeltäjänsä. Lisäksi saksalaisten työtä koetteli trooppiset taudit ja kuolemantapaukset. Ensimmäisen maailmansodan vaikutuksesta Saksa joutui luopumaan Lounais- Afrikasta. Kuningas Mandume ajautui huonoihin väleihin sekä portugalilaisten, että alueelle saapuneiden englantilaisten siirtomaajoukkojen kanssa ja tuli noissa kahnauksissa polttaneeksi Ondjivan lähetysaseman.

Lopulta saksalaiset joutuivatkin vetäytymään Angolasta vuonna 1916. Noin 1400 luterilaista kristittyä jäi kahden vahvan seurakunnan jäsenen Simson Shituwan ja Wilhelm Kafitan johdettaviksi. Monet tästä joukosta siirtyivät heidän mukanaan nykyisen Namibian puolelle Omafoon, noin 10 km nykyiseltä rajalta etelään. Kun suomalaisten sitten onnistui perustaa lähistölle Engelan lähetysasema vuonna 1921 – paikkaan, jonka Shituwa heille osoitti – oli alueella jo olemassa kristillinen seurakunta, joka alkoi myös nopeasti kasvaa.

Abisai Henok Aludhilun tie kirkon töihin

Abisai sekä hänen veljensä Joel ja Aaron olivat siis kotoisin Angolan puoleisesta Oukwanjamasta. Heidät oli kastettu (Abisai vuonna 1902 tai 1903), Namakundessa saksalaisten Reinin lähetystyöntekijöiden asemalla.  Tämä selittää myös heidän raamatulliset nimensä, jollaiset eivät vielä tuohon aikaan olleet itsestäänselvyys ambolaisten keskuudessa. Lieneekö syynä kuivat katovuodet ja nälkä vai alueella vallinnut muu ahdinko, nämä veljekset siirtyivät Namibiaan jo 1900 luvun alkuvuosina, jo ennen suuremman joukon muuttoa. Ondongan heimoalueella he päätyivät aikanaan Oshigamboon ja Olukondaan, jossa Abisai Henok kävi rippikoulun ja konfirmoitiin 1905.

Kun Oniipan opettajaseminaari perustettiin vuonna 1913, näistä Angolasta muuttaneista kastetuista kristityistä rekrytoitiin oppilaita ensimmäisille vuosikursseille. Heistä muodostui myös nuoren Ambo-Kavangon kirkon uuden sukupolven tukijalka. Aaron ja Joel toimivat opettajina Oshigambon alueella, jossa heidät vieläkin muistetaan. Yhteydet Oshigamboon saattavat selittyä sillä, että ennen kuin August Hänninen perusti Engelan lähetysaseman vuonna 1921, hän palveli Oshigambosta käsin Omafossa Angolasta muuttaneita kristittyjä. Emil Liljeblad suoritti siellä ensimmäisen kasteen vuonna 1918.

Opettaja Abisai Henok, samoin kuin aiemmin mainittu angolalaisten hengellinen paimen, Simson Shituwa päätyivät ensimmäisen, vuonna 1922 Oniipassa aloittaneen pappiskurssin opiskelijoiksi. Shituwa vihittiin papiksi 1925 ensimmäisessä ordinaatiossa. Henok opiskeli ensimmäisellä kurssilla, mutta sai jostain syystä pappisvihkimyksen vasta 1929 Engelassa. Sen jälkeen hän palveli ensimmäisenä ambolaisena pappina Olukondan seurakuntaa vuosina 1929–1944.

Esikuvia ja muutosagentteja

Jälkeen päin voidaankin havaita näiden ensimmäisen pappisvuosikurssin oppilaiden, Shituwan, Henokin ja, niin ikään Oukwanjamasta tulleen Paulus Hamutenyan, samoin kuin läntiseltä Ambomaalta kotoisin olleen ja siellä merkittävän pappisuransa tehneen Sakeus Iihuhwan historiallinen vaikutus. Heidän kaltaisensa pioneerit olivat luomassa kirkkoa molemmin puolin rajaa.

Valtakunnan raja ei nimittäin estänyt Angolan puolelle tehtyjä lähetysmatkoja. Vilho Kaulinge, emeritus piispa Apollos Kaulingen isä, teki sinne vierailuja Ondobesta käsin, jonne hän oli perustanut seurakunnan 1937.  Tässä yhteydessä on syytä mainita myös Simson Ndatipo, jonka Ambo-Kavangon kirkko lähetti lähetystyöhön Angolaan vuonna 1954 sekä Nakayalesta, Ombalantusta syntyisin oleva Noa Ndeutapo, joka lähetettiin pohjoiseen naapurimaahan vuonna 1962. Hänen sitkeän työnsä tuloksena sai syntynsä Angolan evankelisluterilainen kirkko, joka rekisteröitiin virallisesti vuonna 1994.

Nämä ovat niitä kirkkohistorian merkkihenkilöitä, joiden muistoa lähetystyöntekijöinä suomalaisten rinnalla nykypolvet Namibiassa vaalivat, mutta joiden nimiä suomalainen historian kirjoitus ei useinkaan mainitse. Jokaisesta heistä voisi kirjoittaa mielenkiintoisen elämänkerran.

Lähteinä käytetty:

• Enkono, Alpo: Puhelinkeskustelut 26.8. ja 7.9.2020 sekä whatsapp viestit 24.8-7.9.2020
• Löytty, Päivi ja Sakari 2017.    Research on Mission, Diakonia and Social Services in ELCIN Western Diocese. The past, the present and the future opportunities in Holistic Mission. Human Development Office of ELCIN Western Diocese, Namibia. Julkaisematon tutkimus.
• Nambala, Shekutaamba V.V. 1995: Ondjokonona yaasita naateolohi mu ELCIN. (Pappismatrikkeli). ELOC Printing Press, Oniipa, Namibia.
• Paunu, Uno 1937: Kertomukset Afrikan lähetysalalla vuonna 1937 toimitetuista tarkastustilaisuuksista. Suomen Lähetysseura, Helsinki.
• Peltola, Matti 1958: Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia. Sata vuotta suomalaista lähetystyötä II. Suomen Lähetysseura, Helsinki.
• Pentti, Eljas 1958:  Ambomaa. Suomen Lähetysseura. Helsinki.
• Sheefeni, Nehemia 2013: The Lutheran Missionaries´ Work in Oukwanyama since 1891 – 1921. Mini Thesis for a Bachelor’s Degree of Theology. The United Lutheran Theological Seminary – Paulinum, Windhoek, Namibia.

Artikkeli Post post scriptum: Abisai Henok Aludhilu ja muita Namibian kirkkohistorian merkkihenkilöitä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

LUCSA on yksi Luterilaisen Maailmanliiton kolmesta aluejärjestöstä Afrikassa. Jäseninä on 15 kirkkoa, noin kaksi miljoonaa luterilaista kymmenessä eteläisen Afrikan maassa. Järjestö kehittää ja avustaa jäsenkirkkojensa diakoniatyötä, teologista koulutusta ja kristillistä kasvatusta. Diakoniaosastoon kuuluu hiv/aids- ja malariaprojektit sekä pakolaisten ja maahanmuuttajien parissa tehtävä työ. Uusi hanke on sukupuolten tasa-arvoa edistävä Gender Justice, jota rahoittaa Suomen Lähetysseura ja Luterilainen Maailmanliitto.

Päivi: Vuosina 1998–2010 työskentelin Namibian evankelis-luterilaisen kirkon diakoniatyössä koulutustehtävissä, tukihenkilönä ja koordinaattorina. Palattuamme Namibiaan vuonna 2017 työskentelin diakonia- ja lähetystyön sekä sosiaalisten palvelujen suunnittelijana ja kehittäjänä Namibian evankelisluterilaisen kirkon läntisen hiippakunnan Mission, Diakonia and Social Services yksikössä kokonaisvaltaisen lähetysnäyn mukaisesti.

Vuoden 2019 lopulla siirryin työhön LUCSA:an, sukupuolten tasa-arvoa edistävään Gender Justice -hankkeeseen. Kartoitamme tilannetta jäsenkirkoissa ja suunnittelemme toimintaa näiden kanssa. Hankkeessa pyritään naisten aseman parantamiseen kirkossa ja yhteiskunnassa. Eteläisen Afrikan maissa on vallalla hyvin patriarkaalinen kulttuuri, joka näkyy myös kirkkojen arjessa. Erityisesti nyt koronapandemian aikana on kotiväkivalta lisääntynyt. Valitettavasti se usein kohdistuu naisiin. Pyrimme tietoisuuden lisäämiseen naisten oikeuksista ja tasa-arvosta sekä yritämme vahvistaa yhteisöjen vaikutusmahdollisuuksia. Tarvitaan puolesta puhumista ja koulutusta sekä kampanjoita, joissa asioita pidetään esillä ja samalla vahvistetaan paikallista kapasiteettia.

Sakari: Työhöni ELCIN-kirkon palveluksessa 12 vuoden (1998–2010) aikana sisältyi muun muassa musiikkikoulutusta ja jumalanpalveluksen uudistamista. Viimeiset kolme vuotta (2017–2020) tein työtä hiippakuntien musiikkitoimistojen vahvistamiseksi ja kirkon musiikkitoimiston perustamiseksi. Viime syksynä järjestimme kirkon musiikkijuhlat yli 20 vuoden tauon jälkeen.

Nykyinen tehtäväni on LUCSA:n uudessa tutkimus- ja kehittämishankkeessa, jossa kartoitetaan kirkkojen jumalanpalveluselämän, liturgiikan ja musiikin tilannetta sekä tarjotaan kehittämiskeinoja. Hanke on vasta alussa, mutta kunhan korona-tilanne sallii, kutsumme koolle alueellisia ja paikallisia työpajoja, joissa keskustellen etsimme yhteisiä keinoja jumalanpalveluselämän kehittämiseksi.

Haasteena on hitaasti uudistuva kirkkomusiikki ja liturgiikan sisältöjen heikko tuntemus jäsenkirkoissa. Toisaalta alueella kasvaa vapaiden suuntien seurakunnat, joiden teologia on usein hyvin kyseenalaista, mutta rytmikäs musiikki ja äänekäs julistustyyli vetoaa paremmin. Tämä, muiden seikkojen rinnalla, on vaikuttanut jäsenmäärien laskuun luterilaisissa kirkoissa. On tärkeää kysyä, miten afrikkalainen luterilainen identiteetti voisi vahvistua lähetystyön jäljiltä syntyneissä kirkoissa, joiden musiikki, virret ja liturgiset käytännöt on muualta tuotua joiden uudistamiseen ei ole taitoa tai puuttuu rohkeutta.

LUCSA:n päätoimisto sijaitsee Johannesburgissa, koordinoimme hankkeita Namibian Windhoekista käsin. ELCIN-kirkko on yksi LUCSA:n jäsenistä. Läsnäolomme Namibiassa tarjoaa mahdollisuuden olla edelleen suorassa yhteydessä vanhaan kumppaniimme, ELCIN-kirkkoon hankkeita suunnitellessamme.

Missä tunnelmissa olette palanneet Suomeen koronapandemian takia?

Tilanne on hyvin hämmentävä. Lähtö Namibiasta tapahtui nopeasti Suomen Windhoekin Suurlähetystön suosituksesta. Työt ja monet suunnitelmat keskeytyivät äkisti. Joitain niistä pyrimme siirtämään eteenpäin loppuvuoteen. Namibian koronatilanne on kehittynyt hitaasti. Alkuun näytti, että säikähdyksestä huolimatta tartunnat eivät leviäkään, mutta viimeaikaiset uutiset kertovat kuitenkin niiden lisääntyneen esimerkiksi rannikolla Walvis Bayn tiheästi asutuissa lähiöissä (maassa 76 tartuntaa, joista 55 aktiivia, 7740 testattua, kuoleman tapauksia ei vielä. Tiedonanto 24.6.2020 Namibian Terveysministeriö). Namibian hallitus ja terveysministeriö reagoivat mielestämme nopeasti ja olosuhteisin nähden tehokkaasti. Tiedotus pelaa hyvin, testausta järjestetään, sairaala- ja karanteenioloja on kehitetty.

Olemme tehneet työtämme täältä Suomesta etänä vähennetyllä työajalla. Onneksi on mahdollista olla yhteydessä videoneuvottelujen kautta myös kauaksi ja siten edistää hankkeita edes joiltain osin tänä haastavana aikana. Odotamme toiveikkaana paluuta Namibiaan ehkä elo-syyskuussa.

Miten järjestönne on hoitanut kotiuttamisenne?

Mielestämme Lähetysseura on hoitanut kotiuttamisen hyvin. Matkajärjestelyissä avustettiin, karanteeniasunto järjestyi ja henkistä tukeakin oli saatavana. Sisäinen tiedotus ja kommunikointi on koko ajan pelannut hyvin. Paluulento Windhoekista Frankfurtiin järjestyi Saksan hallituksen kotiuttamislennolla.

Miten teidän ”koronaelämänne” on sujunut täällä Suomessa?

Olemme olleet osa-aikaisesti lomautettuina taloudellisista ja tuotannollisista syistä. Ymmärrämme tilanteen ja syyt siihen. Tuntuma työhön on säilynyt ja palaamme vuosiloman jälkeen taas hankkeiden pariin täysipäiväisesti. Kiitollisina terveydestä olemme seuranneet kevään tuloa ja nautimme juuri Suomen kauniista, vihreästi kesästä.

Miten koronapandemia on jo, tai tulee mielestä nnemuuttamaan lähetystyötä?

Tilanne on muuttunut niin nopeasti, että vaikutuksia ei ehkä vielä näy. Paloista koostuva kuva on vasta hitaasti muotoutumassa. Lähetyskannatuksessa todennäköisesti tullaan näkemään notkahdus. Sen suorat vaikutukset tuntuvat jo. Samaan aikaan paluu perusarvojen äärelle, siihen mikä elämässä näyttäytyy olennaisena, on nostanut auttamishalua. Tämä on nähtävissä tahtona auttaa lähimmäisiä täällä Suomessa esimerkiksi diakoniatyön kautta. Tämä on todella hienoa yhteisöllisyyttä!

Nousee myös kysymys: Miten tässä tilanteessa koetaan kansainvälistä vastuuta? Löytyykö esimerkiksi lähetysjärjestöjen kautta tehtävään humanitääriseen työhön varoja? Koronapandemia on globaali ilmiö, jossa olemme kaikki osallisia ja aika lailla samalla tavalla. Globaali ja lokaali tulevat nyt todeksi konkreettisesti. Jospa se yhdistäisi myös yhteiseen kokonaisvaltaiseen vastuuseen. Kristuksen ruumis on nyt COVID-19-positiivinen. Sillä on hengitysvaikeuksia ja kipuja, mutta se on autettavissa.

Onko jokin Raamatunkohta ollut teille erityisen merkityksellinen koronapandemian aikana?

Sekä Päivän tunnussanan että Sanan aika -kirjasen tekstit ovat ihmeellisesti tarjonneet lohtua ja sattuneet kohdalleen monena päivänä näinä aikoina. Palasimme Suomeen 1.4 ja kahden viikon karanteenin päättyessä 15.4 Päivän tunnussanan mukaan luimme 5. Moos 2:7 ”Herra, teidän Jumalanne on ollut teidän kanssanne, eikä teiltä ole puutunut mitään.” Vapun päivänä 1.5, koronauutisten vain jatkuessa, meitä lohdutti 4. Moos 11:23 ”Onko Herralle mikään mahdotonta!”

Mitä ilonaiheita teillä on tällä hetkellä? Mitä murheita tai huolia?

Tänä vuonna iloitsemme erityisesti siitä, että 9.7.2020 tulee kuluneeksi 150 vuotta ensimmäisten suomalaisten lähetystyöntekijöiden saapumisesta Ambomaalle, Omandongolle. Siitä alkoi yhteistyö, ystävyys ja edelleen jatkuva kumppanuus. Tästä vuorovaikutuksesta syntyi yhteistä historiaa. Tällä yhteistyöllä on laajalle levinneet seuraukset, jotka näkyvät myös Namibian ja Suomen välisissä valtiollisissa suhteissa. Tätä iloa ei poista se, että lähetysjuhlat Namibiassa piti siirtää ensi vuoteen, mutta sitä nostaa tietoisuus siitä, että iloitsemme yhdessä namibialaisen kirkon jäsenten kanssa.

Nyt, 150 vuoden jälkeen, kun katsotaan taaksepäin yhteistä historiaa, on hieno huomata se, miten Namibian evankelisluterilainen kirkko ELCIN on tukevasti omilla jaloillaan ja jatkaa työtään itsenäisesti. Kirkko kasvaa: nyt jo yli 850 000 jäsentä, kaksi hiippakuntaa ja kolmannen perustamisesta keskustellaan. Seurakuntia on noin 150 ympäri koko maata, noin 200 pappia ynnä muita työntekijöitä. Kirkko tekee lähetys- ja diakoniatyötä, sillä on oma hallinto ja strategia työhönsä. Tätä kehitystä on ollut hieno seurata. Haasteitakin toki on alati muuttuvassa yhteiskunnassa, mutta niihin osataan tarttua ja reagoida omien resurssien mukaan.

Kansainvälisiä kumppaneita edelleen tarvitaan, mutta niistä ei olla enää riippuvaisia samalla tavalla kuin ennen. Suhde suomalaisiin on erityinen. Osuuttamme kirkon kehittymisessä arvostetaan. Jos on yksi asia, josta suomalaisia lähetystyöntekijöitä aina kiitetään, niin se on se, että ”he toivat meille evankeliumin”. Mielenkiintoisa on nyt pohtia mitä seuraavat 150 tuovat tullessaan? Minkälaisen hahmon kumppanuus saa ja miten yhteistyötä jatketaan?

Ajatuksemme kulkevat työtovereiden ja ystävien luokse Namibiaan ja eteläiseen Afrikkaan. Seuraamme tilannetta siellä, samalla kuin seuraamme kotimaan asioita. Nämä kaksi todellisuutta kulkevat mukanamme koko ajan. Aika monta huokausta nousee armollisen Jumalan puoleen: Siunaa koko maailmaa!

Millaisia terveisiä haluatte lähettää Kirkkomme Lähetyslehden lukijoille?

Lähetys on Jumalan, joka tarvitsee meitä työtovereikseen. Tarvitaan niitä, jotka lähtevät ja niitä, jotka lähettävät. Arvostamme entistä enemmän kaikkea tukea jota ”kotijoukoilta” olemme saaneet, niin rukouksia, kuin henkistä ja taloudellista tukea. Keep it up!

Haastattelijana Kirkon lähetystyön keskuksen asiantuntija Vesa Häkkinen.

Artikkeli Iloa yhteistyöstä, ystävyydestä ja kumppanuudesta jo 150 vuotta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.