Komulainen on tullut tunnetuksi erityisesti hindulaisuuden ja katolisen kirkon asiantuntijana. Molempien suhteen hän on aina säilyttänyt vahvan tutkijan asenteen, vaikka uskaltaakin sukeltaa molempien aarteisiin myös kokemuksellisesti.

Koetun uskonnon merkitys

Eletty uskonnollisuus on viime vuosina noussut monissa tutkimuksissa ja niitä seuranneissa julkaisuissa eri tavoin tarkastelun alle. Komulainen viittaa tähän näkökulmaan useissa kohdissa kirjaansa. Sen keskeinen anti on siinä, miten jokainen yksilö ja myös laajat ihmisjoukot kaikissa uskonnoissa elävät uskoaan. Tämä tapahtuu pääasiassa varsin irrallaan akateemisesta ja uskontojen johtajien käymistä opillisesta keskustelusta. Oleellisempaa ihmisille on uskonnon merkitys elämän arjessa, jossa loppujen lopuksi punnitaan uskon anti ja vaikutus.

Komulainen antaa esimerkkejä, joissa ihmisten toimintaan sekoittuu vaikutteita monista perinteistä, jopa uskontojen rajat ylittävistä käytänteistä. Tätä on teologisessa keskustelussa usein väheksytty merkityksettömänä tai eksoottisena poikkeuksena. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä tähän on havahduttu mielestäni varsin myöhään, kun on alettu keskustella vaikkapa hengellisyyden (spiritualiteetin) uusista muodoista. Erityisesti matalan koulutus- jopa lukutaidon maissa perinteiden sekoittuminen on varsin suoraviivaista, kuten kuvataan esimerkiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä, katolista kirkkoa valottavassa kirjassa Roomasta maailman ääriin (Gaudeamus 2025).

Globaalin etelän omat teemat

Toinen juonne Komulaisen kirjoituksissa liittyy luterilaisuuden monimuotoisuuteen ja siihen, miten se liittyy muihin kirkkoihin ja uskontoihin. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on pudonnut jäsenmäärältään suurimpien kirkkojen joukossa kauas kärkikolmikosta. Siihen kuuluu nykyisin kaksi afrikkalaista (Etiopiassa ja Tansaniassa) ja yksi aasialainen kirkko (Indonesiassa!). Olemme kenties liiaksi tottuneet teologiassamme saksalais-pohjoismaalaiseen katsantokantaan, ettemme huomaa maailmankartan muuttuneen.

Globaalin etelän teologit ovat jo paljon ennen meitä nostaneet esiin teemoja, kuten epäoikeudenmukaiset rakenteen, luonnon monimuotoisuuden kaventuminen ja ilmastonmuutos, kolonialismin painolasti. Moni suomalainen on korostanut, että meidän tulisi oppia globaalin etelän kirkoilta evankelioimis ja iloisia rytmejä. Näihin liittyy paljon sellaista lähetysromantiikkaa, joka ei pitkälle kanna. Sen sijaan monikaan ei ole Komulaisen ja joidenkin missiologien tapaan nähnyt niitä teologian virtauksia, joista enemmistömaailman edustajat ovat puhuneet vuosikymmeniä.

Esimerkkinä tästä toimikoon Tambaramin maailmanlähetyksen konferenssi vuodelta 1938. Voi olla kyse omista silmälaseistani, mutta Komulainen tuo minulle ensimmäisenä nähtäväksi, miten merkittäviä puheenvuoroja kolonialismista ja sen vaikutuksista paikalliseen kristillisyyteen nimenomaan intialaiset tutkijat tuolloin pitivät. He julkaisivat myös kirjan Rethinking Christianity in India, jossa he ”arvostelivat ankarasti sitä, että Intian kirkot omaksuivat länsimaista tuotuja ajatuksia sen sijaan, että kehittäisivät omaa teologiaansa lähtien liikkeelle intialaisesta kulttuurista”. (Komulainen s. 118).

Yleensä Tambaramin kokouksesta nostetaan esiin ajatus kirkosta evankelioimisen välineenä, Kristuskeskeisyys suhteessa muihin uskontoihin, erilaiset lähetystyön ja evankelioinnin menetelmät ja se, että konferenssiin osallistui ennätysmäärä ”nuorten” kirkkojen edustajia. Sen sijaan edellä mainitun kaltainen kontekstuaalisuus ja toisaalta kolonialismin painolastista puhuminen jäävät vähemmälle huomiolle. Jos tuohon antiin olisi kiinnitetty enemmän huomiota, ei 1970-luvulla noussut keskustelu ulkomaalaisten työntekijöiden ja rahan kahlitsevasta vaikutuksesta paikallisten kirkkojen omaehtoiseen toimintaan ja teologian muodostukseen (moratorium) olisi kenties herättänyt niin paljon ihmetystä.

Komulainen kuitenkin muistuttaa, että kristinusko myös inspiroi – omista lähtökohdistaan käsin – antikolonialistista ajattelua ja toimintaa. Council for World Mission onkin osoittanut, että esim. Lontoon Lähetysseuran lähetystyöntekijät tulivat usein työväenluokasta, eivätkä jakaneet järjestön yläluokkaisen johdon ajatustapoja eivätkä aina edes noudattaneet saamiaan käskyjä. Tämä synnytti jännitteitä erityisesti orjakysymyksen kohdalla (Peter Cruchley – Silent No Longer– Insight Issue 11 – June 2020, s. 19-24)). Komulainen viittaa afrikkalaisiin kotoperäisiin kirkkohin, Intiassa ja Kiinassa syntyneisiin liikkeisiin ja yksittäisten teologien kirjoituksiin. Nämä kaikki ovat omalta osaltaan ilmentäneet tai voimistaneet halua vapautua kolonialismista ja etsiä omaa tapaa ilmentää uskoa.

Karttojen uudelleen silmäilyä

Komulaisen ansiona voi pitää sitä, miten vahvasti hän on jo aiemmin ja nyt tässä kirjassaan pyrkinyt tuomaan esille sellaista kristillisen kirkon ja samalla lähetystyön historiaa, joka harvoin on päässyt esille Eurooppa keskeisessä ajattelussa. Kristinusko levisi jo ensimmäisinä vuosisatoina kauas itään. Patriarkka Timoteus -yhtenä Komulaisen nostamista esimerkeistä – vaikutti 700-luvulla Bagdadista käsin aina nykyisen Pekingin alueelle saakka. Siis valtavalla maantieteellisellä alueella. Eikä Timoteus ollut ainoa.

Patriarkka eli likeisessä yhteydessä muslimeihin ja pyrki rakentamaan hyviä suhteita. ”Avarakatseisuuden ohessa Timoteus omasi rohkean asenteen, sillä hän rukoili avoimesti kalifin edssä, että muslimit voisivat vielä jakaa ’evankeliumin helmen’ yhdessä kristityjen kanssa.” (Komulainen, s. 58)

Se, että monin paikoin Aasiassa ja Afrikassa kristittyjen määrä ja vaikutus myöhemmin kutistui ei tarkoita sitä, etteikö näillä alueilla olisi ollut kristillistä ajattelua eli teologiaa ja sen käytänteitä paljon ennen, kuin meidän leveysasteillamme oli edes kuultu evankeliumista.

Samalla Komulainen muistuttaa, että yhä meistä katsottuna idässä elää kirkkoja, joiden juuret ulottuvat ajanlaskun alkuvaiheisiin. Näillä kirkoilla on omat tarinansa kerrottavana kristittyjen yhteisessä pöydässä, emmekä me voi arvioida näitä tarinoita vain omien mittapuidemme mukaan. Vain tasa-arvoisessa keskustelussa, dialogissa ja halussa oppi, voimme rikastuttaa toinen toisiamme.

Siitäkin Komulaisen tapa katsella karttoja muistuttaa, että protestanttinen lähetystyö – josta saamme aidosti iloita – on melko myöhäsyntyistä verrattuna katolisen kirkon lähetystyöhön. Molempien riesana on ollut ja yhä toisinaan on sitoutuminen valtahierarkioihin. Lähellä vallanpitäjiä saa helposti toimintavapauksia, jotka muutoin jäisivät saamatta. Silloin on kuitenkin vaarana menettää oleellinen osa siitä raamatullisesta ja pitkästä kristillisestä perinteestä, jota kutsutaan profeetallisuudeksi. Kirjan esimerkit latinalaisamerikkalaisesta teologian tekemisestä ja profeetallisesta elämisestä muistuttavat, että myös marttyyrius on todellisuutta silloin, kun kirkko ei suostu kumartamaan vääriä kuninkaita.

Vahvaa asiantuntijuutta ja tarinoita elämästä

Kuten jo alussa kirjoitin, Komulainen nivoo kokemuksiaan, tutkimuksiaan ja pohdintojaan kudokseksi, jota on yllättävänkin helppo seurata. Kirjalla näyttää olevan juoni, joka avautuu vähitellen, isojen linjojen ja pienten yksityiskohtien vuorotellessa kirjan lehdillä.

Pidin kirjassa eniten luvusta ”Uskoa paikallisella kielellä”, jossa käsitellään kontekstuaalisen teologian ja toiminnan merkitystä ja mahdollisuuksia, sekä luvusta ”Köyhien evankeliumi”, jossa Komulainen varsin vakuuttavasti osoittaa, miten vahvasti Raamatussa sitoudutaan uskoon ja elämiseen köyhien kanssa ja miten heillä on oikeus itse määritellä, mitä usko tarkoittaa ja miten sitä tulkitaan elämän keskellä.

Omimmillaan Komulainen on luvussa ”Teologiaa vuoropuhelussa uskontojen kanssa”. Varsin rohkeasti hän kuvaa monia sellaisia sovelluksia teologiasta ja jumalanpalveluselämästä, joiden uskoisin Suomessa herättävän kovaäänistä keskustelua, mutta jotka paikallisesti ovat aitoa kristinuskon omakohtaista elämistä.

Kirja soveltuu hyvin Suomen Lähetysseuran julkaisuksi. Monissa järjestön julkaisuissa – puhutaan matkoilla olemisesta. Tällä kertaa keskitytään kirkon mission ymmärtämiseen ja toisaalta kirkon monimuotoisuuden kunnioittamiseen. Tähän tämä matkakirja on erittäin suositeltava.

Artikkeli Kristinuskon muuttuva kartasto eli mitä maailmanlaaja kirkko voisikaan meille opettaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Olen 28-vuotta täyttänyt pitkän linjan järjestöaktiivi, triplamaisteri, tohtorikoulutettava ja juristi Vaasasta. Tällä hetkellä teen töitä tuomioistuimessa sekä kirjoitan väitöskirjaa ympäristöjärjestöjen roolista lainvalmistelussa ja oikeusprosesseissa.

Kuinka pitkään olet ollut Changemaker -verkostossa ja miten tulit liittyneeksi siihen mukaan?

Olen liittynyt kunnon aktiiviksi tänä vuonna; aiemmin kirjoitin joskus Globalistiin, mutten ollut sen enempää aktiivisena, koska viime vuoden johdin ympäristöjärjestö Maan ystävät ry:n hallituksen toimintaa. Liityin mukaan, koska olin aiemmin ollut päätoimittamassa Suomen vanhinta järjestölehti Hälläpyörää Helsingin yliopistolla ja aloin etsiä jotain uutta mielenkiintoista lehteä päätoimitettavaksi. Törmättyäni Changemakeriin ja Globalistiin touhu ns. vei sydämeni mukanaan.

Mikä Changemakerissa on parasta?

Changemakerissa on parasta arvomaailma ja se, että yhdessä on tekemässä porukka, joka oikeasti haluaa parantaa maailmaa.

Kuinka laajasta verkostosta on kyse?

Järjestössä on noin tuhat jäsentä, aktiiveja on muutamasta kymmenestä viiteenkymmeneen.

Mitä sinulle merkitsee se, että Suomen ev.-lut. kirkko haluaa kantaa vastuuta maailmalaajasti?

Minulle kristillisessä ajattelussa tärkeintä on ajatus lähimmäisen rakastamisesta. Koska maailma on nykyään globalisoitunut ja välimatkat ovat lyhentyneet, ei lähimmäisenrakkaus voi koskea enää vaan harvoja ja valittuja.

Mitä toivot, että Suomessa asuvat nuoret oppisivat maailman parantamisesta?

Toivon, että Suomessa asuvat nuoret kiinnittäisivät huomiota kulutusvalintoihinsa sekä siihen, että todellakin asumme lintukodossa. En arvosta esim. ns. pikamuotia ollenkaan, ja minusta on surullista seurata, kuinka nykypäivän some on täynnä kommentointeja siitä, kuinka me muka asuisimme diktatuurissa ja Suomessa ei olisi sananvapautta tai muitakaan ihmisoikeuksia. Suomen tilanne on globaalissa mittakaavassa erinomainen, ja niinpä meillä on velvollisuus auttaa muita esim. kehitysyhteistyön keinoin.

Changemakerit ovat alusta asti ottaneet kantaa erilaisiin asioihin. Onko tällainen kantaa ottaminen hyödyllistä?

Kannanottojen laatiminen on aina hyödyllistä. Jos ei ääntä pidä, niin mikään ei muutu.

Olette parhaillaan aktiivisia kuntavaalien suhteen. Mitä kuntatasolla voi tehdä, jotta koko maailman tilanne olisi parempi?

Kunnissa on syytä kiinnittää huomiota erityisesti ilmastopolitiikkaan. Meidän tulee kantaa vastuumme ilmastoasioissa sekä näyttää muille esimerkkiä siitä, millaista on ympäristöystävällinen päätöksenteko.

Millaisia kesäsuunnitelmia itselläsi on ja millainen on Changemakerien kesä?

Omat kesäsuunnitelmani liittyvät lähinnä väitöskirjan kirjoittamiseen, joten lomailulle saan sanoa heipat, paitsi olen sopinut lähteväni isäni seurassa katsomaan vihdoin ja viimein pandoja Ähtäriin. Changemakerin kesä on puolestaan yhdistelmä erilaisia tapaamisia sekä lomailuja, ainakin on puhuttu jo Changemaker-viikonlopun järjestämisestä, jos korona sallii.

Suomen Changemaker on osa kansainvälistä Changemaker-verkostoa, jonka toiminta alkoi Norjassa 1992. Suomen Changemaker on perustettu Kirkon Ulkomaanavun yhteyteen 2004.

Changemaker-verkosto on puoluepoliittisesti sitoutumaton ja elämänkatsomuksellisesti avoin. Changemakereita yhdistää vahva halu vaikuttaa maailman kehitysongelmiin ja edistää globaalia oikeudenmukaisuutta.

#Luonnonpuolella, Changemakerien kuntavaalikampanja

Artikkeli Porukka, joka oikeasti haluaa parantaa maailmaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirkkojen maailmanneuvosto on tehnyt tärkeää työtä rasismin torjumiseksi, mutta viime aikojen tapahtumat ovat paljastaneet, että paljon on vielä tehtävää, todetaan julkilausumassa. ”Rikkinäinen kansakunta, rikkinäinen terveydenhuolto- ja koulutusjärjestelmä, rasismin ja taloudellisen epätasa-arvon hallitsemat poliittiset ja taloudelliset järjestelmät sekä laajalle levinneet valkoisten etuoikeudet asettavat ei-valkoiset (people of colour; ilmaisulle ei ole hyvää vakiintunutta suomennosta) ihmiset ympäri maailmaa vaaraan. Valkoinen ylimielisyys ei ole enää hyväksyttävää”.

Kristityllä ei ole oikeutta sulkea silmiä pahuuden edessä

Fatim Diarra, joka itsekin opiskelee teologiaa, korostaa akateemisesti koulutettujen pappien vastuuta: ”Akateemisessa teologisessa koulutuksessa saa myös niin valtavan historiallisen perspektiivin, että ei voi välttyä ymmärtämättä sitä mistä mustien ja ruskeiden ihmisen sorto juontaa juurensa. Orjakaupan ja kolonialismin vaikutukset ovat totista totta edelleen tänään.”

Jotkut ovat Suomessa kritisoineet #BlackLivesMatter -kampanjaa sillä perusteella, että se ei koskisi Suomea. Diarra nostaa esiin tuoreen selvityksen, jonka mukaan Suomessa afrikkalaistaustaisista syrjintää koulutuksessa on kokenut lähes 70 % ja työelämässä noin 60 %.
Selvitys: Afrikkalais­taustaiset voivat kohdata Suomessa rasismia ja syrjintää jopa päivittäin

”Minä olen Suomessa syntynyt ja kasvanut ruskea suomalainen, minun päälleni on valkoinen mies sylkenyt bussipysäkillä ja valkoinen vanha herttainen nainen on haukkunut minua ja pikkuveljiäni n-sanalla, kun vein veljeäni futistreeneihin. Nämä ovat vain pienen pieniä esimerkkejä siitä minkälaista on olla ruskea ja suomalainen”, Diarra kertoo. ”Yhdysvalloissa tilanne on tietenkin pitemmällä. Niin pitkällä, että vuosisatoja kestäneet protestit, marssit, puheet ja mielenilmaukset eivät ole muuttaneet tilannetta. Nyt ihmiset ovat kyllästyneet ja kuten eräs aktivisti sanoi ’They lucky Black people only want equality and not revenge.’ Tämä on se mistä on kysymys.”

Jokainen ihminen on Jumalan kuva

Simo Peura toimii piispana Lapuan hiippakunnassa. Hänellä on laaja tausta kirkon kansainvälisiin asioihin. Hän johti 15 vuotta kirkon lähetystyön toimikuntaa ja oli myös pitkään aiemmin toimineen kirkon ulkoasiain neuvoston jäsen. Nykyisin hän kuuluu Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomiteaan. Suomikaan ei ole vapaa rasismista, toteaa Peura. ”Myös Suomen historiasta löytyy esimerkkejä rasismista – ajatellaan esimerkiksi sitä, kuinka valtaväestö on kohdellut saamelaisia ja romaneja. Eri kulttuureista eri puolelta maailmaa tulevat maahanmuuttajat ovat myös joutuneet kohtaamaan rasistisia asenteita. Vaikka valtaosa suomalaisista suhtautuu maahanmuuttajiin ymmärtävästi ja hyväksyvästi, olemme kuulleet myös ihmisarvoa loukkaavaa puhetta.”

”Piilevää rasistista asenteellisuutta on tullut julki. Martin Luther King on sanonut osuvasti, että ilmeneepä epäoikeudenmukaisuutta missä tahansa, vaarantaa se kaikkialla oikeudenmukaisuuden toteutumista.”

Rasismi on syntiä Jumalaa ja lähimmäistä kohtaa

Pekka Metso on keski-ikäinen valkoinen mies, ortodoksi ja käytännöllisen teologian dosentti. Miksi sinun mielestäsi kristittyjen tulee aktiivisesti toimia rasismia vastaan? ”Kristittyjen tulee vastustaa pyrkimyksiä, joilla ihmisyyttä lokeroidaan ja halvennetaan. Kieltäessään ihmispersoonien arvon ja pyhyyden rasismi on syntiä Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Siksi on toimittava sitä vastaan. Jumalan kuvaksi ja kaltaisuuteen luotu ihmisyys on yksi ja yhteinen: jokainen ihminen on Jumalan luoma ja Kristuksessa koko ihmisyys kaikkinensa on palautettu Jumalan yhteyteen”, hän sanoo

Pekka Metso toteaa, että kirkko on globaali yhteisö. Näin ollen meillä on yhteyksiä eri puolille maailmaa ja runsaasti tietoa tapahtumista kaikkialla maailmassa. Siksi Yhdysvaltojen kuohunta koskettaa myös meitä suomalaisia. Kirkon katolisuudesta seuraa lisäksi, että mikään paikallinen alue ei ole irrallaan muista. Reagointi rasismiin ei ole pelkästään Yhdysvaltojen kirkkojen vastuulla, vaan se koskettaa kaikkia kirkkoja ympäri maailman.

Solidaarisuus rasismin uhreja kohtaan vaatii katseen kohdistamista myös omaan kotimaahamme. ”Rasismi ja muukalaisviha ovat osa suomalaista todellisuutta. Vaikka me emme ehkä näe sitä yhtä järkyttävällä tavalla kuin viime viikkoina Yhdysvalloissa, ilmiö on todellinen maassamme ja myös kirkoissamme. On varmasti tarpeellista miettiä keinoja, joilla itsetuntemusta voidaan kirkastaa kirkollisen rasismin tunnistamiseksi”, Pekka Metso toteaa. ”Ortodoksisessa kirkossa on tuomittu harhaoppina ”kirkkorasismi”, jossa jotakin kansallista tai etnistä kirkollista identiteettiä pidetään ylivertaisena ja vähätellään muiden identiteettiä.”

Metso nostaa esiin myös yksittäisen kristityn mahdollisuuden vaikuttaa tilanteeseen. ”Yksittäisinä kristittyinä meillä on monta hyvää mahdollisuutta edistää sopuisaa rinnakkaineloa monikulttuurisessa Suomessa. Yksin tutustuminen eri taustaisiin ihmisiin ja heidän yhteisöihinsä luo hyviä ihmistenvälisiä yhteyksiä. Jos kohtaamme rasistista puhetta tai toimintaa, siihen on uskallettava puuttua. Tämä vaatii rohkeutta, jota toivon meiltä kaikilta tarvittaessa löytyvän”, Metso sanoo.

Kirkkojen maailmanneuvoston hallituksen julkilausuman kokonaisuudessaan voi lukea englanniksi verkkosivuilla: Statement on Racial Justice in the USA. Hallitus oli täysin yksimielinen julkilausuman antamisesta. Sillä tuetaan USA:n kristillisten kirkkojen kansallisen neuvoston pyrkimyksiä vastustaa rasismia.

Kirkkojen maailmanneuvoston keskuskomitean suomalaisina jäseninä toimivat piispa Simo Peura sekä apulaisprofessori Pekka Metso Suomen ortodoksista kirkosta. Kirkkojen maailmanneuvostoon kuuluu 350 kirkkoa yli 120 maasta ja niiden yhteenlaskettu jäsenmäärä on yli 500 miljoonaa.

Artikkeli Epäoikeudenmukaisuus missä tahansa uhkaa oikeudenmukaisuutta kaikkialla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ovet auki maailmaan

Eurooppalaisten kirkkojen jäsenmäärä laskee. Siksi kirkot ovat peloissaan ja käpertyneet rakenteisiinsa, suljettujen ovien taakse. Keum muistuttaa Johanneksen evankeliumista. Kun Jeesus oli ristiinnaulittu, opetuslapset kokoontuivat lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät juutalaisia. Evankeliumissa Jeesus ilmestyy opetuslapsille ja sanoo kolme asiaa. Ensin: ”Rauha teille!” Toiseksi: ”Ottakaa vastaan Pyhä Henki!” Kolmanneksi: ”Menkää rauhassa!”
‒ Näin pitää sanoa myös kirkoille. Olkaa rauhassa, ottakaa vastaan Pyhä Henki ja menkää maailmaan, Keum selittää.
Pyhän Hengen rohkaisemina opetuslapset uskalsivat avata suljetun yhteisönsä ovet. Evankeliumi leviää, kun kirkko kohtaa maailman.
Keumin mielestä pohjoisen kirkkojen tulisi oppia etelän kirkoilta ja erityisesti helluntailaisuudesta.
– Kaksi viime vuosisadan merkittävintä kristillistä liikettä olivat ekumeeninen liike ja helluntailaisuus. Valtakirkoissa helluntailaisuuden opetusta Pyhästä Hengestä on pelätty. Sitä on pidetty harhaoppina. Globaalin etelän kirkkojen esimerkki näyttää meille kuitenkin, millainen voima Pyhässä Hengessä on.

Etelän oppilaaksi

Keumin mielestä pohjoisen kirkkojen perinne on käännyttämisessä, ei evankeliumin levittämisessä. Sukupolvien ajan pohjoisen kristityt käännyttivät muita omaan uskoonsa. Tätä Keum pitää ymmärrettävänä, mutta evankeliointia se ei ole ollut.
– Kreikan sana evangelion, tarkoittaa hyvää uutista. Ei ole kyse meistä. Uutisen pitää olla hyvä sille, joka ottaa sen vastaan. Käännyttämisessä näin ei ole.
Keum pelkää, että eurooppalaiset levittävät edelleen mieluummin kirkon rakenteita kuin evankeliumia.
– Pohjoisen kirkoilla on hyvin vahvat rakenteet, hierarkia ja patriarkaatti. Evankeliumi elää kuitenkin rakkaudessa, josta kirkot puhuvat liian häveliäästi. Levitetään sanomaa kirkosta enemmän kuin sanomaa Jeesuksen rakkaudesta ristillä. Evankeliumin pitää olla hyvä uutinen. Jos levitämme jotakin muuta sanomaa, siitä tulee huono uutinen.

Orja kirkon johtajana

Kristitty maailma muuttuu nopeasti. Euroopassa kirkot kuihtuvat samalla, kun kirkot Aasiassa ja Afrikassa kasvavat nopeammin kuin koskaan. Keum pelkää, että kirkon kuihtuminen voi Koreassakin olla lähellä.
– Kun kristinusko saapui Koreaan, se oli yksiselitteisesti hyvä uutinen. Kungfutselaisen yläluokan sortamille evankeliumi toi ihmisarvon, se oli vapautusta orjuudesta.
Keum vertaa korealaisten vapautusta Apostolien tekojen kertomukseen. Kun kirkon keskus siirtyi Jerusalemista Antiokiaan, seurakuntaa johtamaan valittiin Simeon, jota kutsuttiin nimellä Niger. Keumille Simeon edustaa nimenomaan nigerialaista.
– He valitsivat mustaihoisen, afrikkalaisen orjan johtajakseen! Keum korostaa.
Roomassa orjia kohdeltiin kuin eläimiä ja silti kristityt valitsivat orjan johtajakseen. Korealaisille ja Intian daliteille evankeliumi oli samanlainen vallankumous, se muutti ihmisten arvoja ja yhteiskuntaa. Siksi kristinuskolla on mennyt Koreassa niin hyvin.

Parempi tie on afrikkalainen

Nyt korealaisilla kristityillä menee hyvin ja tässä Keum näkee oman kirkkonsa uudet haasteet.
– Kirkkoon on entistä vaikeampi tulla. Kristityt ovat keskiluokkaistuneet tai jopa hallitsevassa asemassa. Kirkoissa on hyvin pukeutuneita, hyvin koulutettuja ihmisiä ja sinne on vaikea tulla likaisissa kengissä rikkinäisissä housuissa.
Keum näkee Korean kirkon olevan tienhaarassa. Sen on valittava eurooppalainen tai afrikkalainen tie. Eurooppalaistuessaan kirkosta voisi Koreassakin tulla valtakirkko, lähes valtionkirkko.
– Tai sitten valitsemme afrikkalaisten kirkkojen tien, avoimen yhteisöllisyyden ja voimakkaan julistuksen. Toivottavasti emme seuraa eurooppalaisten esimerkkiä. Jos kirkko unohtaa lähetystehtävänsä, se ei selviä.
Siksi Keum toivoo, että samoin kuin norsut voivat oppia tanssimaan kuullessaan musiikkia, kirkot oppisivat kuuntelemaan Pyhää Henkeä.

Artikkeli Opeta norsu tanssimaan ja kirkko julistamaan ristin sanomaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.