Simo Heininen jatkaa tutkimushanketta, jossa aiemmin ovat ilmestyneet kokoelma Martti Rautasen kirjeistä saksalaiselle lähetysjohtaja Hahnille sekä hänen päiväkirjansa vuosilta 1868–1870. Tunnustan, että pidän Heinisen tiiviistä tyylistä ja tavasta kuljettaa sekä asioita että tarinoita. Aiemmin julkaistut Martti Rautasen joskus varsin poleemiset kirjoitukset valmistivat tämän kirjan sisältöön. Kirjan antama kuva Rautasesta on huomattavasti rauhallisempi, harkitsevampi ja viisaampi, kuin mitä noista kirjeistä ja päiväkirjoista olisi voinut kuvitella. Ei ihme, että hänestä tuli Namibiassa tehtävän lähetystyön kulmakivi ja esimerkki. Kirja nostaa esiin sellaisia tärkeitä tietoja työn ensimmäisiltä vuosikymmeniltä, joista tutkimuspohjaisesti luen ensimmäistä kertaa: siirtomaavallan kosketus, vahva torjuva asenne naisten mahdollisuuksiin lähteä lähetystyöhön ja lähetystyöntekijöiden keskinäiset jännitteet, jopa riidat työalueella.

Rheinin lähetysjärjestön merkitys

Saksalaisen sisarjärjestön merkitys kirkkomme lähetystyön alkutaipaleella on varsin ratkaiseva. Tsaari kielsi vasta perustettua Suomen Lähetysseuraa tekemästä lähetystyötä Venäjällä, koska ortodoksinen kirkko hoiti suomensukuiset kansat. Niinpä etsittiin toisia mahdollisuuksia. Rheinin lähetysseura esitti kutsun tulla Lounais-Afrikkaan, heidän työalueensa pohjoispuolelle.

Sama sisarjärjestö koulutti myös kaksi ensimmäistä lähetystyöntekijäksi valmistunutta, nimittäin Alexander Malmströmin ja Karl Emanuel Jurvelinin. Malmströmin vihittiin lähetyssaarnaajaksi 1866 ja oli tarkoitus jäädä seuran palvelukseen. Eräiden erimielisyyksien takia hän pyysi saada siirtyä Suomen Lähetysseuran palvelukseen ja niinpä hänet lähetettiinkin Eteläiseen Afrikkaan odottamaan Suomessa perustetun lähetyskoulun valmistuneita. Jurvelin vihittiin 1867 ja hän puolestaan palasi Suomeen lähteäkseen muiden kanssa Ambomaalle.

Saksalaisen sisarjärjestön keskeinen henkilö kirkkomme lähetystyön kannalta oli Carl Hugo Hahn, joka toimi Lounais-Afrikan työn johtajana. Hän oli vieraillut Suomessa jo aiemmin ja esitti sittemmin kutsun työhön ambolaisten keskuuteen. Hahnista tuli Martti Rautasen luottohenkilö, jonka kanssa hän kävi vilkasta kirjeenvaihtoa.

Saksalaiset työtoverit avustivat ja opastivat Suomesta saapuneita kielen ja kulttuurin tuntemiseen ja lopulta työn alkuun Namibian pohjoisosissa.

Ristivetoa työalueella

Martti Rautasen päiväkirjat matkasta Ambomaalle toi jo esiin erilaisia jännitteitä työtovereina lähetettyjen kesken. Afrikan kutsu kuvaa niitä enemmän, valottaen eri osapuolten näkemyksiä ja jännitteiden vaikutuksia. Kyse oli varmasti persoonallisuuksienkin eroavuuksista, mutta myös periaatteista, moraalista ja työntekemisen tavoista, joista kaikista vallitsi erimielisyyksiä. Yksi jännitteitä synnyttänyt asia oli lähetyssaarnaajien ja maallikkoveljien kesken jo lähetysseuran puolesta synnytetty kahden kerroksen ajattelu.

Suomalaiset olivat jaksoivat myös ahkerasti valittaa seuran johdolle toinen toistensa laiskuudesta tai huonoista tavoista. Näyttää siltä, että suomalaisten kokemattomuus ja tietämättömyys elämästä toisenlaisen kulttuurin ja elämänpiirin keskellä nosti esiin monia täyttymättömiä toiveita ja niiden myötä syntyneitä hankaluuksia. Paikallinen kuninkuus hallintomallina oli outo, samoin erilaiset siirtymäriitit, joita lähetystyöntekijät katsoivat karsastaen.

Poikkeuksena Heinisen kirja tuo esiin Rautasesta jonkinlaisen sisäsyntyisen kyvyn asettua toisten ja toisenlaisten tilanteeseen. Niinpä hän oli usein sovittelijan ja neuvottelijan paikalla. Vielä tärkeämpää lienee ollut kärsivällisyys, jolla hän suhtautui kuninkaitten oikkuihin. Tätä viisautta ja kärsivällisyyttä tarvittiin erityisesti silloin, kun saksalainen siirtomaavalta armeijan muodossa kolkutteli ovelle.

Siirtomaavallan kosketus

Saamme olla ylpeitä tavasta, jolla erityisesti Martti Rautanen luovi tilanteessa, jossa Saksan keisarikunta ulotti siirtomaavallan aivan Lounais-Afrikan pohjoisosiin, suomalaisten lähetystyöntekijöitten porteille. Tapa, jolla saksalaiset ottivat alueen ”haltuunsa”, on kuvaava koko siirtomaavalta ajatukselle. He saapuivat saksalaisen lähetystyön oikeuttamana huolehtimaan alueen turvallisuudesta, kuten he sen ilmaisivat.

Niin suomalaiset, kuin Rheinin lähetysseurankin työntekijät arvostelivat suojelualueen hallintoa ja sen kuvernöörejä. Hererot taivuteltiin sopimukseen, jossa saksalaisella kuvernöörillä oli valta alueen asioihin ja ennen kaikkea alueen luonnonrikkauksiin.  Suomalainen Roiha kirjoittikin varsin selväsanaisesti oman näkemyksensä: ”Niin hyvä kuin tuo valkoisten valta näissä maissa yhdeltä puolelta olisikin, näyttää se kuitenkin toiselta puolelta, ainakin alussa saattavan näissä alkuasukkaissa suurta levottomuutta aikaan, sillä he näkyvät ainakin aavistavan, jos ei selvään ymmärtävän, että he siten ennemmin tai myöhemmin kadottavat vapautensa ja joutuvat tavallaan valkoisten orjiksi.” (s. 148) Tilanne johti myöhemmin 1904 hererojen kansannousuun ja kansanmurhaan. Tältä ambolaiset välttyivät ehkä suurelta osin Martti Rautasen neuvottelutaitojen ansiosta. 

Naiset ja lähetystyö

Olen kasvanut tietoisena ensimmäisestä lähetyslääkäristä Selma Rauniosta ja hänen merkityksestään. Samalla olen pitänyt jotenkin itsestään selvänä sitä, että ensimmäiset lähetetyt olivat miehiä. Heininen kuitenkin paljastaa, että jo ensimmäiselle lähetyskurssille oli tarjolla naisia. Heitä ei kuitenkaan otettu vastaan vielä vähään aikaan, sillä lähetyskurssin rehtori ei nähnyt naisilla olevan edellytyksiä lähetystyöntekijäksi.

Heininen nostaakin näkyviin lähetyssaarnaajiksi lähettyjen puolisot. Heidän keskeisenä tehtävänään oli olla mahdollistamassa se, ettei miesten tarvinnut omassa kodissaan olla ”mies ja nainen samassa persoonassa” eli hoitaa muun ohessa siivousta, vaatehuoltoa ja ruoanlaittoa. Näistä huolehtimisen lisäksi nämä vaimot osoittivat monenlaista osaamista suhteessa paikalliseen väestöön, erityisesti naisten ja lasten elämään. Vaimoista oman lukunsa saa Ida Weikkolin, joka tuli ikään kuin jälkikäteen työalueelle ja pisti siellä tuulemaan: hän perusti lastenkodin ja hankki sille tarvikkeita ja kannatusta Suomesta. Ida oli myös aktiivinen kirjoittaja ja havainnoin ihmisten elämää omaehtoisesti. Suomeen tultuaan hän ”ilman miehensä ja johtokunnan lupaa” julkaisi kokemuksistaan kirjasen.

Tilanne muuttui nopeasti vuosituhannen vaihtuessa. Selma Raunion kanssa samoihin aikoihin lähti Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen ensimmäinen Japanin lähetystyöntekijä. Hän oli nainen, Namibiaan ensimmäisten mukana lähteneen Pietari Kurvisen tytär. Kurvinen puolusti naisten mahdollisuuksia ja kutsumusta lähetystyöhön. Myöhemmin hänen poikansa puolusti yhdistyksessä naisten pappeutta niin, että joutui syrjäytetyksi johtokunnasta.

Naislähetystyöntekijöistä on onneksi kirjoitettu muidenkin kuin Heinisen toimesta.

Kokonaisuuksia ja yksityiskohtia

Kirja muodostuu toisaalta teemoista, toisaalta lyhyistä henkilökuvauksista. Molemmat nivoutuvat hyvin yhteen. Teemojen kautta kokonaiskuva piirtyy paremmin, mutta henkilöhistoriat valottavat arkea, sen kamppailuja ja ihmisten välisiä suhteita.

Henkilöhistorioiden kautta kuvataan myös Namibian ulkopuolisia tapahtumia. Erityisesti lähetystyöntekijöiden vaikutus kotimaahan ja muutaman seikkailut Yhdysvalloissa enemmän ja vähemmän kirjavissa olosuhteissa. Yllättävän paljon näistä seikkailuista tihkui myös Suomeen ja täällä tehtäviin päätöksiin.

Kaikista tapahtumista ja henkilöistä on varmasti kerrottu aiemminkin, mutta en ole saanut tartutuksi lähetyshistorian paksuihin opuksiin. Siksi olen iloinen Heinisen kirjasta ja suosittelen sitä sukellukseksi kirkkomme lähetystyön varhaisvaiheisiin. Se houkuttanee lukemaan myös laajempia selvityksiä, tutkimuksia ja kuvauksia.

Kirjansa lopussa Heininen lupailee kirjottavansa vielä erillisen teoksen lähetystyöhön lähteneistä naisista. Sitä jään odottamaan.

Esittelut Simo Heinisen aiemmista, samaan tutkimussarjaan liittyvistä julkaisuista:

• Sydämellisin terveisin meiltä kaikilta sinulle ja rakkaillesi (Martti Rautasen kirjeet Carl Hugo Hahnille) – Lehteri 1.4.2019
• Simo Heininen: Matka Afrikkaan – Martti Rautasen päiväkirja 1868–1870 (Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 2021) – Lehteri 19.1.2022

Artikkeli Afrikan kutsu – Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Satavuotisen historian kunniaksi CWME käynnisti puolitoista vuotta kestäneen tutkimushankkeen. Sen tulosten ensimmäinen osa on koottu syyskuussa 2022 KMN:n yleiskokouksen yhteydessä julkaistuun laajaan IMC:n historiaa ja merkitystä luotaavan teokseen A Hundred Years of Mission Cooperation, The Impact of the International Missionary Council 1921–2021 (toim. Risto Jukko). Tässä kirjoituksessa tarkastelen kaksiosaisen teoksen johdanto-osan kolmea ensimmäistä lukua.

Kirjan ensimmäinen osa tarjoaa taustalukemiston toisen osan alueellisille tutkimushankkeille. Ensimmäisessä luvussa kuvataan tutkimushankkeen kokonaisuus ja tarkoitus. Toisessa luvussa tarkastelun kohteena on Kansainvälisen lähetysneuvoston/Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission satavuotinen historia. Kolmannessa luvussa kuvataan Kansainvälisen lähetysneuvoston historiaa ja vaikutusta Iso-Britanniassa, aina sen syntyvuosista vuoteen 1968 saakka.

Jo yli 30 vuoden ajan enemmistö maailman kristityistä on asunut globaalissa etelässä. Tutkimushanke rohkaisee pohtimaan seuraavia kysymyksiä: Miten globaalin etelän kristityt ymmärtävät lähetyksen nykyhetken maailmassa? Miten ne vievät eteenpäin ns. marginaalien missiota? Monet globaalin etelän kristityt elävät olosuhteissa, jotka uhkaavat heidän olemassaoloaan. Sodat, nälänhädät, ilmastonmuutos, kuivuudet, tulvat, maanjäristykset, köyhyys ja niin edelleen ovat osa jokapäiväistä elämää. Millaista toivoa evankeliumi Kristuksesta tuo niille, jotka ovat kaikkein heikoimmassa ja haavoitetummassa asemassa?

Tutkimushanke Kansainvälisen lähetysneuvoston historiasta

Koronapandemia siirsi Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokousta vuodella, eikä se toteutunut Kansainvälisen lähetysneuvoston satavuotisjuhlavuonna. Yhteisen tapahtuman sijaan toteutettiin akateeminen ja ekumeeninen tutkimushanke, johon osallistui tutkijoita ja akateemisia instituutioita eri puolilta maailmaa, kaikilta KMN:n kahdeksalta alueelta. Samankaltainen hanke on toteutettu Edinburghin 1910 maailmanlähetyksen konferenssin satavuotisvuonna. Tavoitteena oli tarkastella lähetyksen yhteistyötä eri alueilla sekä tunnistaa niitä lähetyksessä toteutuvan ykseyden haasteita, jotka ovat estäneet Kristuksesta todistamista.

Tutkimushanke jakautui kahteen osaan. Ensimmäisessä tarkasteltiin Kansainvälisen lähetysneuvoston alkuvuosikymmeniä ja yhteistyön toteutumista eri lähetysjärjestöjen ja -liikkeiden kesken. Tämän vaiheen tulokset on koottu nyt käsillä olevaan kirjaan. Toisessa vaiheessa katse on kohti tulevaisuutta: mitä haasteita ja mahdollisuuksia lähetyksellä ja yhteistyöllä lähetyksen saralla on nykyajan maailmassa? Tämän vaiheen tulokset julkaistaan omana niteenään. Tutkimusverkosto kokoontui myös webinaareihin, joista osa oli yleisölle avoimia ja ne ovat vapaasti verkossa katsottavissa (https://youtube.com/playlist?list=PLI22eVXX9FYkg3BmsSCF2ddhJOd3HnZVs). Alueellisten raporttien kokonaisuus tuo esiin maailmanlähetyksen ja evankelioinnin globaalin monimuotoisuuden jo 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Globaalista pohjoisesta globaaliin etelään tulleiden lähetysjärjestöjen työn ohella lähetystyötä tekivät alusta saakka myös paikalliset toimijat. Sittemmin moninaisuus on vain kasvanut. Ykseyden ja yhteisen todistuksen etsiminen on edelleen haaste myös nykypäivän toimijoille.

Tutkimushankkeen seminaarissa nimettiin teemoja, joita eri alueiden raporteista nousee. Näitä olivat diaspora- ja maahanmuuttokysymykset, sukupolvien välisyys, usko ja identiteetti, jatkuva jännite keskusten ja marginaalien välillä, haavoittuvuus, valtarakenteet, konfliktit ja sovinto, alkuperäiskansojen kysymykset, nöyryys lähetyksessä ja vieraanvaraisuus. Toiset teemat ovat olleet tarkastelussa jo kauan. Uskontojen kohtaamisen kysymykset, sekularismi, rasismi, nationalismi ja identiteetti sekä suhde itsenäisyyden ja itsekannattavuuden välillä ovat olleet lähetys- ja ekumeenisen liikkeen agendalla alusta saakka.

Sata vuotta yhteistyötä: Kansainvälisen lähetysneuvoston vaikutus

Protestanttisen lähetysliikkeen sisäiselle yhteistyölle Kansainvälisen lähetysneuvoston synty merkitsi läpimurtoa. Se kuitenkin jäi protestanttien sisäiseksi yhteistyöksi, sillä roomalaiskatolinen kirkko ja ortodoksit eivät olleet siinä mukana. Kenneth R. Ross huomauttaa, että historiaa sata vuotta taaksepäin tarkastellessa esiin nousee myös Kansainvälisen lähetysneuvoston lähetyskäsityksen rajoitteet. Alkuvuosina näky lähetyksestä oli ”pohjoisesta etelään (the West to rest)”, ja siinä oli kaikuja monista kolonialistisen ajan ennakkokäsityksistä ja ennakkoluuloista. Rajoitteistaan huolimatta Kansainvälisen lähetysneuvoston synty oli merkittävä askel nykypäivän globaalin kristinuskon esiinnousulle. Sen synnyn myötä ymmärrettiin myös tutkimuksen merkitys kristilliselle lähetykselle. Kansainvälisen lähetysneuvoston työssä yhdistyi alusta saakka yhteistyön etsiminen ja missiologinen tutkimus.

Rossin artikkelissa käydään läpi Kansainvälisen lähetysneuvoston työn keskeisiä vaiheita maailmanlähetyksen konferenssien kautta. Edinburghia 1910 seurasivat Lake Mohonk 1921, Jerusalem 1928, Tambaram 1938, Whitby 1947, Willingen 1952, Achimota 1957–58, New Delhi 1961, Mexico City 1963, Bangkok 1972–73, Melbourne 1980, San Antonio 1989, Salvador de Bahia 1996, Ateena 2005, Edinburgh 2010 ja viimeisimpänä Arusha 2018. Kustakin konferenssista nostetaan esiin sen keskeinen teema ja anti tulevien vuosien työlle. Mielenkiintoista on havaita, miten jo sata vuotta sitten esiin nousi samoja teemoja, jotka yhä ovat missiologisen keskustelun agendalla.

Edinburghissa 1910 pyrittiin varmistamaan lähetysliikkeen mahdollisimman monipuolinen pohja. Sen vuoksi korostettiin mm. sitä, että ortodoksiset ja katoliset alueet ovat jo evankelioituja alueita – mikä poikkesi tuon ajan protestanttisten lähetysjärjestöjen yleisestä ymmärryksestä. Omasta ajastaan kertoo jako ”kristillisen maailman” eli Läntisen Euroopan ja Pohjois-Amerikan ja ”ei-kristillisen maailman” eli Afrikan, Aasian ja Tyynen meren alueen välillä. Pian Edinburghin kokouksen jälkeen perustettiin edelleen ilmestyvä International Review of Mission(s), joka on siitä asti ollut keskeisessä roolissa IMC/CWME:n työssä.

Lake Mohonkin konferenssissa IMC virallisesti perustettiin. Sääntöihin kirjattiin, ettei IMC:n piirissä keskusteltaisi mistään sellaisesta kirkollisesta tai opillisesta kysymyksestä, joka jakaa sen jäsenjärjestöjä. Työn painopiste tulisi olemaan yhteistyössä ja yhteisissä kysymyksissä. Yhteistyötä oli jo tehty muun muassa Raamatun kääntämisessä ja sen ja muun kristillisen kirjallisuuden levittämisessä, koulujen ja oppilaitosten perustamisessa ja ylläpidossa, sairaaloiden perustamisessa ja lähetystyöntekijöiden koulutuksessa. Jo tässä kokouksessa esiin nousi teema, joka on ajankohtainen edelleen: mikä on ulkomailta tulleen lähetysjärjestön ja paikallisen kirkon suhde?

Jerusalemissa 1928 mukana oli jo huomattava määrä, noin viidennes osallistujista, myös niin sanottujen nuorten kirkkojen edustajia. Tästä alkaen nuorten kirkkojen ääni nousee Rossin mukaan länsimaisia lähetysjärjestöjä vahvemmaksi. Toinen keskeinen, pitkälle tulevaisuuteen vaikuttava aloite oli suhteiden luominen ortodoksisiin kirkkoihin. Jo Jerusalemissa todettiin, että jako “kristilliseen” ja “ei-kristilliseen” maailmaan ei enää toiminut. Globaalin etelän nuoret kirkot olivat eläviä ja vahvoja, kun taas läntinen maailma sekularisoitui vauhdilla. Keskustelu lähetyksen ja kolonialismin suhteesta alkoi nostaa päätään, samoin kuin uskontodialogin tarpeellisuus. Nämä uudet, lähetyksen käsitettä laajentavat teemat herättivät toisissa innostusta ja toisissa huolta. Jännite ”evankelioinnin” ja ”sosiaalisen evankeliumin” kannattajien välillä jatkuu edelleen, vaikka käsitteet ovat sittemmin täsmentyneet.

Tambaramissa, nykyisessä Chennaissa, vuonna 1938 uskontodialogi oli edelleen vahvasti esillä: miten kristillinen teologia ymmärtää muut uskonnot ja mitä seurauksia sillä on missiologialle. Samoin vahvasti taustalla vaikutti länsimaisten lähetysten ja paikallisten kirkkojen nopeasti muuttuva suhde.

Willingenissä 1952 Kansainvälinen lähetysneuvosto kokoontui ensimmäisen kerran yhteen maailmansodan kauheiden vuosien jälkeen. Sota-ajan seurauksena lähetysliike oli kriisissä. Uutta ymmärrystä ja näkökulmaa toi oivallus siitä, että lähetys on Jumalan lähetystä. Käsitteen Missio Dei toi keskusteluun pian konferenssin jälkeen saksalainen missiologi Karl Hartenstein. Ihmis- ja kirkkokeskeisestä tarkastelusta siirryttiin kohti Kolmiyhteisen Jumalan työn tarkastelua.

Vuonna 1961 New Delhissä Kansainvälisestä lähetysneuvostosta tuli virallisesti osa Kirkkojen maailmanneuvostoa, ja sen nimi muuttui Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komiteaksi. Toinen keskeinen käänne oli ortodoksisten kirkkojen mukaantulo Kirkkojen maailmanneuvostoon.

Mexico Cityssä kaksi vuotta myöhemmin innovatiivisimmaksi teemaksi nousi Rossin mukaan lähetystehtävän ja Jumalan sekulaarissa maailmassa tekemän työn välinen suhde. Kristillisen lähetystyön tulee vastata niihin kysymyksiin ja tarpeisiin, joita kunkin ajan ihmisillä on.

Bangkokissa 1972–73 pohdittiin pelastusta tässä ajassa. Kontekstuaalisen teologian ja kulttuuristen identiteettien merkitys nousi vahvasti esille. Bangkokissa etsittiin tasapainoa sosiaalis-poliittisten kysymysten, evankelioinnin ja henkilökohtaisen kääntymisen korostamisen välille. Bangkokin konferenssi merkitsi myös tienhaaraa ”ekumeenisten” ja ”evankelikaalisten” painotusten välillä, mistä yhtenä merkkinä oli Lausannen komitean perustaminen seuraavana vuonna.

Vajaata vuosikymmentä myöhemmin Melbournessa jatkettiin keskustelua eri painotusten välisistä suhteista. Toiset kokivat, että evankeliointi ja kristillinen todistus jäivät sosiaalisten ja poliittisten kysymysten varjoon. Yhtenä vastauksena tähän jännitteeseen julkaistiin kaksi vuotta myöhemmin asiakirja Mission and Evangelism: An Ecumenical Affirmation (1982).

San Antonion konferenssissa 1989 keskeiseksi nousi jo pitkään agendalla ollut kysymys kristinuskon suhteesta muihin uskontoihin. Samaan aikaan evankelikaalit kokoontuivat Manilassa Lausannen liikkeen konferenssiin. Protestanttisen lähetysliikkeen kahtiajako tuli näin Rossin mukaan ilmeiseksi, vaikkakin siltoja pyrittiin koko ajan rakentamaan.

Salvador de Bahian kokouksessa vuonna 1996 yhdeksi keskeiseksi teemaksi nousi valta ja vallan väärinkäyttö. Samoin huomiota kiinnitettiin proselytismiin, eli jo toiseen kristilliseen kirkkoon kuuluvien tavoitteluun, ja todettiin sen olevan vääränlainen evankelioinnin tapa, joka uhkaa yhteistä kristillistä todistusta.

Ateenassa 2005 jo kokouksen teemassa nousee esiin Pyhän Hengen merkitys. Lähetysliikkeen agendalle nousee tästä alkaen vahvasti ekologiset kysymykset.

Edinburghin kokouksen 2010 valmisteluissa huomiota kiinnitettiin siihen, että Kirkkojen maailmanneuvoston sateenvarjon alle kuuluu alkuperäisen Kansainvälisen lähetysneuvoston perustajajoukkoa laajempi kristittyjen yhteisö. Mukaan haluttiin edustajia koko globaalin kristillisyyden kentältä, mukaan lukien ortodoksit, katoliset, evankelikaalit, helluntailaiset ja itsenäisten kirkkojen edustajat. Edinburghin Yhteinen kutsu -asiakirja osoittaa Rossin mukaan sen, että KMN:n ymmärrys lähetyksestä on nyt laajalti jaettu. Sen keskeiset periaatteet –Missio Dei, voimaannuttaminen ja nöyryys, koko luomakunta lähetyksen piirinä, kokonaisvaltainen lähetys, lähetys kaikkialta kaikkialle, ykseyden ja lähetyksen suhde– ovat jaettuja periaatteita. Niiden lisäksi Yhteisessä kutsussa näkyy myös Kristuksen ainutlaatuisuuden ja kääntymisen tärkeyden korostus.

Muutamaa vuotta myöhemmin valmistui KMN:n ehkä tärkein ekumeeninen lähetysasiakirja Yhdessä kohti elämää (2013). Evankelioinnin rinnalla painottuu toisten uskontojen kunnioitus ja proselytismin kritiikki. Henkilökohtainen usko, sosiaalisten epäoikeudenmukaisuuksien tuomitseminen ja näky muutoksesta, transformaatiosta, ovat sen keskeisiä teemoja. Sittemmin tutuksi tullut käsite marginaalien missio nousee vahvasti esille.

Arushan 2018 konferenssi jatkoi samoilla linjoilla. Muuttuva ja muuttava opetuslapseus nousi uudeksi, monenlaisia kristittyjä yhdistäväksi teemaksi. Arushan kutsu -asiakirja määrittelee 2010-luvun ymmärrystä lähetyksestä. Kaste on kutsu muuttavaan opetuslapseuteen ja Kristus-keskeiseen elämäntapaan. Marginaaleista tulevien ihmisten voimaannuttaminen, luomakunnasta huolta pitäminen ja palveleva johtajuus ovat sen keskeisiä tekijöitä.

Rossin artikkeli kuvaa Kansainvälisen lähetysneuvoston ja sen perillisen Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission työn keskeiset vaiheet ja esiin nousevat missiologiset teemat. Lukijan huomio kiinnittyy siihen, miten ajankohtaisilta monet vuosikymmenten takaiset keskustelut edelleen tuntuvat.

Kansainvälinen lähetysneuvosto Iso-Britanniassa

Johdannon kolmas luku käsittelee Kansainvälisen Lähetysneuvoston ensimmäisiä vuosikymmeniä Iso-Britannian kontekstista käsin tarkasteltuna, aina vuoteen 1968 saakka. Tämä luku näyttää, miten maailmanpoliittiset tapahtumat ja erityisesti näihin vuosikymmeniin osuvat kaksi maailmansotaa vaikuttavat lähetysliikkeeseen ja sen mahdollisuuksiin toimia eri maissa.

Kansainvälisellä Lähetysneuvostolla ja erityisesti sen johtajien henkilökohtaisilla suhteilla poliittisiin vaikuttajiin oli suuri merkitys siihen, että saksalaiset ja skandinaaviset lähetysjärjestöt pystyivät jatkamaan työtä toisen maailmansodan jälkeen. Britannian kontekstissa merkittäväksi teemaksi nousi keskustelu siitä, mitä on lähetys postkoloniaalisena aikana.

Artikkeli Sata vuotta yhteistyötä lähetystyössä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Nykyään on ylipäänsä vaikea kuvitella sitä maailmaa, jossa mertentakaisten siirtomaiden suruton haltuunotto ja hyväksikäyttö nähtiin jonkinlaiseksi luonnonjärjestykseksi, ellei peräti Jumalan tarkoittamaksi asiantilaksi. Suomen Lähetysseuralla ei tällaista taloudellista intressiä kuitenkaan ollut.

Brittiläisiin lähetystyöntekijöihin verrattaessa suomalaislähetit olivat ainakin siinä mielessä erilaisia, että he eivät tulleet maasta, joka harjoitti Afrikassa kolonialismia, ja heiltä puuttui näin ollen ymmärrys itsestään kolonialismia harjoittavan imperiumin edustajina. Tosin on mahdotonta arvioida, millä tavoin kuuluminen Venäjän valtakuntaan, joka toteutti itäisillä rajoillaan aggressiivista laajentumispolitiikkaa, vaikutti suomalaislähettien itseymmärrykseen.

Kohtalaisella varmuudella voidaan kuitenkin sanoa, että oletus valkoisen rodun kehittyneisyydestä afrikkalaisiin verrattuna ei ollut suomalaisille vieras. Kovin vähän kuitenkin tiedetään siitä, kuinka paljon ensimmäisten suomalaisten lähetystyöntekijöiden suhtautumiseen paikallisia ihmisiä kohtaan vaikutti se, että he olivat suhteellisen kouluttamattomia ja noin puolet heistä käsityöläisiä. Ja kuten Martti Rautasesta puhuttaessa usein muistetaan sanoa, hän oli inkeriläisen maaorjan poika, joka joutui isänsä kuoleman jälkeen jo nuorena ottamaan vastuun torpan hoidosta.

Tekeekin mieli ajatella, että sääty- tai luokkaero suomalaisten ja paikallisten ei ollut ainakaan niin suuri kuin se olisi ollut, jos lähetit olisivat edustaneet ylempiä säätyjä. 1800-luvun lopun Afrikassa monilla käytännön elämän taidoilla oli varmasti suurempi merkitys kuin esimerkiksi kirjallisella sivistyksellä. Lisäsi kamppailu jokapäiväisestä leivästä yhdisti lähettejä ja paikallisia ihmisiä toisiinsa.

Lähetys oli kansallinen hanke

Vaikka lähetystyö jo määritelmällisesti suuntautuu ulospäin, on sillä myös kansallisia merkityksiä. Suomessa Lähetysseuran perustaminen oli siinä mielessä kansallinen hanke, että sitä perusteltiin juuri sen kautta, että se olisi itsenäisen kansakunnan tuntomerkki. Näin seuran perustamisesta iloittiin Helsingfors Tidningarissa vuonna 1859:

”Täten tämä kansa ensi kerran selvästi tajuten päämäärän, astuu ihmiskunnan, kansakuntien riveihin, valmiina voimainsa mukaan työskentelemään maailman valkeuden hyväksi, – siinä varmassa päätöksessä, ettei se enää uskonnon alalla tahdo olla kansakuntien keskuudessa kuokkavieras, joka ainoastaan ottaa vastaan, vaan myös muille antaa mitä se voi.”

Perustamishankkeen kansallisesta luonteesta kertoo sekin, että sen allekirjoittajina oli joukko aikakauden merkkihenkilöitä (mm. Topelius ja Lönnrot), samoin kuin se, että alun perin suuntana olivat suomensukuisten heimojen asuinsijat Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa. Kun Venäjän keisari kielsi aikeen, suomalaiset noudattivat saksalaisen lähetysjärjestön kutsua alueelle, jota alettiin kutsua Ambomaaksi.

Ambomaasta tulikin sitten tuttu paikka suomalaisille. Sen lisäksi, että noin 500 lähetystöntekijää on työskennellyt alueella, tuhannet suomalaiset lähetysharrastajat ovat jo 150 vuoden ajan seuranneet tiiviisti sen elämää.

Muutosagentit

Ambomaalla suomalaiset vaikuttivat perustavalla tavalla paikalliseen kulttuuriin ja elämänmenoon. Keskustelua suomalaisten alulle panemien muutosten laadusta käydään tällä hetkellä niin Suomessa kuin Namibiassa. Tätä keskustelua vauhdittamassa on Marjo Kaartisen, Leila Koivusen ja Napandulwe Shiwedan toimittama (ja verkossa vapaasti luettavissa oleva) artikkelikokoelma Intertwined Histories: 150 Years of Finnish Namibian Relations.

Lähetystyön aiheuttamaa muutosta arvioitaessa ei välttämättä ole olennaista se, olivatko vaikutukset tarkoituksellisia. Lähetit eivät esimerkiksi voineet ennakoida sitä, että heidän saapumisellaan oli seurauksia paikallisten yhteisöjen valtasuhteisiin. Se, että yksi Ovambo-johtajista, Ondongan kuningas Shikongo shaKalulu, suhtautui suopeasti suomalaistulokkaisiin ja näki heidän merkityksensä uusien tietojen ja taitojen oppimisen kannalta, aiheutti sen, että kyseisen alueen ja siellä puhutun kielen merkitys kasvoi muihin ryhmiin verrattuna. Ndongan kieli on ensimmäinen, jolle kehitettiin kirjallinen muoto.

Lähetystyön aiheuttamia kulttuurisia jälkiä ja ovambojen muistitietoa tutkinut Kim Groop toteaakin (artikkeli löytyy täältä), että ”[h]yödyntämällä suomalaisten vieraidensa tietämystä ja taitoja muuan muassa terveydenhuollossa, politiikassa ja rakentamisessa, Ondongan kuninkaat kasvattivat kuningaskuntansa alueellista ylivoimaa”.

Yksi mielenkiintoinen ja aivan liian vähälle huomiolle jäänyt ilmiö lähetystyön piirissä on lähetystyöntekijöiden ”apulaiset” eli ne paikalliset ihmiset, jotka työskentelivät jonkinlaisessa palvelusuhteessa lähetysasemilla. Apulaiset olivat usein ensimmäisiä kastettuja kristittyjä ja joutuivat tästä syystä kokemaan torjuntaa omassa yhteisössään. Omaksuessaan lännestä peräisin olevia arvoja ja toimintatapoja ja siirtyessään näin ainakin osittain yhdestä elämäntavasta toiseen he olivat eräänlaisia muutoksen agentteja.

Tähänastisessa suomalaislähetyksen historiankirjoituksessa on keskitytty pitkälti suomalaisiin toimijoihin, ja paikalliset ihmiset on nähty pitkälti toiminnan kohteiksi. Afrikantyöstä on kirjoitettu perusteellisia kokonaisesityksiä, joista ohittamaton on yhä Matti Peltolan vuonna 1958 ilmestynyt SLS:n Afrikan työn historia. Sitä ja monia muita seuran piirissä syntyneitä historiateoksia lukiessa voi kuitenkin kysyä, saavatko paikalliset kumppanit kertomuksessa tarpeeksi tilaa ja huomiota. Se kumppanuuden ihanne, johon lähetystyö nykyään perustuu, edellyttää halua ja kykyä tarkastella kriittisesti lähetyshistoriassa vaikuttaneita valtasuhteita.

Historiankirjoitus sisältää aina monenlaisia valintoja. Kun lähetyshistoria kuvaa lähetystyön kulttuurisia ansioita, kirjakielen, koulutuksen ja terveydenhuollon kehittämistä, kerrotaanko silloin vain suomalaisista? Missä ovat paikalliset kieliasiantuntijat, katekeetat, sairaanhoitajat? Hyvä alku kuvan oikaisemiseksi olisi jo se, että heidän nimensä mainittaisiin.

PS: Nimellä on väliä

Kun etsin kuva-arkistoista kuvitusta edellä olleeseen kirjoitukseen, silmiini osui oheinen Suomen Lähetysseuran kokoelmista peräisin oleva kuva. Se oli varustettu tällaisella tekstillä:

”Sairaanhoitotyöhön kuuluu myös evankeliumin julistus. Sairaalan oma pappi Abisai kiertää kirjalaukun kanssa potilaan luota toisen luo kertoen Vapahtajasta. Musta sairaanhoitajakin halusi tulla kuvaan sinivalkoisessa työpuvussaan. Valok. S.Löytty”

Minua kiehtoivat paitsi kuvan hahmot myös se, että sen oli ottanut vuonna 1956 Namibiassa työnsä aloittanut, vastikään edesmennyt isäni. Melkoinen sattuma, ajattelin, vaiko peräti silmänisku rajan takaa.

Kuvaa tarkastellessani minua kuitenkin harmitti, että papista oli mainittu vain etunimi ja sairaanhoitajalla ei ollut nimeä lainkaan. Saman aikakauden kuvissa mainitaan kyllä suomalaisten lähetystöntekijöiden henkilöllisyydet, mutta afrikkalaiset jäävät harmittavan usein tuntemattomiksi. Kieliikö nimettömyys arvostuksen puutteesta?

Lähetin sitten kuvan veljelleni Sakarille, joka on vuosia työskennellyt Namibiassa ja tuntee paljon kirkon työntekijöitä. Jospa joku heistä tunnistaisi Abisai-papin.

Jos maailma on pieni, kuten sanotaan, on Pohjois-Namibia pikkuruinen. Sakarin ystävä Alpo Enkono, Namibian evankelis-luterilaisen kirkon pääsihteeri, tunnisti kuvasta isoäitinsä Beatan veljen.

Abisai Nghimudimo Henok (n. 1872–1965) vihittiin papiksi 3. toukokuuta vuonna 1929. Hän oli itse asiassa ollut oppilaana jo ensimmäisellä eli vuonna 1922 aloittaneella pappisseminaarin kurssilla mutta sai pappeuden vasta järjestyksessä toisessa pappisvihkimyksessä.

Henok oli kotoisin Onaihendasta, Angolan puolelta, mutta hänen perheensä muutti Namibian puolelle Olukondaan, jossa hän kävi rippikoulun ja konfirmoitiin vuonna 1905. Käytyään ensin opettajaseminaarin hän siirtyi pappisseminaariin. Seurakuntapappina hän toimi Olukondassa 1929–1944 ja Onandjokwen sairaalassa 1945–1965.

Abisai Henok oli ensimmäisiä namibialaisia pappeja, joiden muistoa kunnioitetaan Namibian evankelis-luterilaisen kirkon (ELCIN) piirissä. Hän on yksi niistä, joiden elämäntarinan kautta kirjoitetaan lähetystyön ja sen myötä syntyneen namibialaisen kirkon historiaa.

Kuvan sairaanhoitajan henkilöllisyyttä emme saaneet selville, mutta on selvää, että koulutettuna naisena myös hänellä oli tärkeä rooli maansa historiassa.

PPS (lisätty 10.9.2020)

Lue jatkona ja täydennyksenä tähän Sakari Löytyn kirjoitus ”Post post scriptum: Abisai Henok Aludhilu ja muita Namibian kirkkohistorian merkkihenkilöitä”. Kuvan sairaanhoitajan nimi löytyi kuin löytyikin ja samalla muitakin namibialaisten merkkihenkilöitä.

Artikkeli Suomalainen lähetystyö ja historian muutosagentit julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.