”Elämä on arvokasta, mielenkiintoista ja monipolvista. Kuolemme vain kerran, mutta elämme joka päivä!”

Riikan kokemuksen mukaan lähestyvä kuolema tuo näkyviin niin eletyn kuin jäljellä olevankin elämän arvon. Ihmiset kokoavat elämänsä; mitkä ovat olleet tähtihetket, mitä elämä on ollut.

”Kuolema viimeistelee ihmisen tarinan ja on tärkeä osa suurta mysteeriä nimeltä elämä. Se ansaitsee kunnioitusta”, Riikka sanoo.

Sairauteen hiipuva joutuu luopumaan lähes kaikesta: harrastuksista, kontakteista, materiasta, liikkumisesta ja viimein kodistakin. Riikka painottaa, että sairaudet eivät tarkoita samaa kuin epäonnistunut elämä. Kaikki riippuu siitä, mistä kukin löytää merkityksen elämälleen. Kun kokemusmaailma kapeutuu, toisten ihmisten merkityksen huomaa.

Olemme olemassa, kun meitä kosketetaan, katsotaan ja kannatellaan!

”Jos ihmiset haluaisivat sitoutua toisiinsa, jos arvostettaisiin toista ihmistä enemmän, nostettaisiin esiin itse elämän arvoa. Sitä ikä tai sairaudet eivät vähennä.”

Riikan mielestä on saattohoidon tärkeä tehtävä auttaa ihmistä asettumaan siihen tilaan, kun kuolema on lähellä, mutta sitä joutuu vielä odottamaan. Joskus tärkeimmät hetket ja kohtaamiset ovat vasta aivan tämän elämän lopussa. Riikka vakuuttaa, että kuoleman voi oikeasti toivottaa tervetulleeksi. Voi olla myös siunaus, kun saa valmistautua omaan kuolemaansa, vaikka moni toivoo kuolevansa ”saappaat jalassa”.

Kaikissa jotain ikuista

Riikka kertoo oman kuoleman lähestymisen herättävän myös iankaikkisuuden kysymyksiä. Monet potilaat ja omaiset osallistuvat sairaalateologien pitämiin hartauksiin. Riikka kertoo, että pappi on tullut myös erikseen pyydettäessä aina todella nopeasti paikalle.

”Eräs vannoutunut ateisti ilmoitti hoitoneuvottelussa, ettei halua mitään uskontoon liittyvää. Hartauksiin hän ei osallistunutkaan, mutta bongasi papin aina kahville kahdenkeskisiin keskusteluihin. Meissä kaikissa on jotain ikuista”, Riikka toteaa.

Ymmärrys eliniästä on lahja

Kun Riikka oli 12-vuotias, hänellä todettiin Hodginin lymfooma. Koulutytön arki katkesi siihen paikkaan, jossain määrin jopa lopullisesti. Jalasjärvellä asuvaa lasta hoidettiin Oulussa ja Seinäjoella. Lääkäriksi tähtäävä tyttö tipahti täysin koulunkäynnistä, vaikka hän kävi sairaalakoulua sen mitä jaksoi ja pystyi. Sairauden jälkeenkin Riikka oli pitkään väsynyt. Hullua kyllä, mutta Riikan saama ”erityiskohtelu” oli ikätovereille myös kateuden aihe. Muista oli epäreilua, ettei hänen tarvinnut käydä koulua.

”Jouduin tekemään paljon töitä, että sain kaverit ja elämäni takaisin. Olin vieraantunut yhteisöstä – tosi irti kaikesta. Se, etten saanut koskaan kunnolla kirittyä koulussa enkä jaksanut opiskella tietäni lääkikseen tuntuu edelleen puutteelta. Olen jopa miettinyt minkälainen lääkäri olisin ollut.”

Toinen sairastumisjakso oli viime kesänä, kun Riikan olkapäästä leikattiin lapsena sairastetun syövän ja sädehoitojen seurauksena kehittynyt alkava melanooma.

Täytyy uskaltaa

Riikka on ensimmäiseltä ammatiltaan vartija. Kouluttauduttuaan sosiaalipsykologiksi hän päätyi työskentelemään syöpäjärjestöille ja syöpäsairaala Docrateksen kehitysjohtajaksi. Koivikko-kodissa Riikka on ollut vuodesta 2011. Häntä on työssä johtanut vahva ajatus ihmisen ja ihmisyyden viimeisten vaiheiden kunnioittamisesta.

”Elämä on mennyt näin. Täytyy uskaltaa kulkea omaa tietään. On ollut tärkeää asettua ihmisten lähelle ja oppia kuolevilta elämästä. En ole itsekään kärsinyt turhaan. Olen voinut katsoa kuolevia silmiin.”

Sanat välittäminen ja ihmisyys toistuvat usein Riikan puheessa. Hän ei roolita ihmistä esimerkiksi potilaaksi. Koivikko-koti ei hoida potilaita vaan ihmiset toisia ihmisiä.

”Minä olen sinä, sinä olet minä. Meidän pitäisi enemmän rakastaa”, Riikka vetoaa.

Saattohoidossa ei ole aikaa muulle kuin läsnä olemiselle. Sama koskee kaikkea elämää. Riikka Koivisto kuuluttaa vähemmän rooleja ja enemmän arvostamista.

”Ei elämää voi elää liikaa varoen. Joskus on tullut takkiin, mutta en ole antanut sen murentaa uskoa ihmisyyteen.”

Hyvä on totta

Kangasalla on koti ja elämän keskipisteet, teini-ikäiset pojat. Riikka keskustelee paljon poikiensa kanssa, he ovat puhuneet avoimesti myös kuolemasta luonnollisena elämään kuuluvana asiana.

Enempää minulla ei ole lapsillenikaan tarjota kuin ihmisyys ja rakkaus.

”Toivon, että he oppisivat tekemään valintoja onnellisuuden puolesta. Tämä voi olla hyvin konkreettista, voimme esimerkiksi pohtia, miten läksyjen teko asettuu tähän kuvioon, mitä asioita se vie eteenpäin.”

Lapsuuden ja nuoruuden kokemus yhteisöstä vieraantumisesta vaikuttaa Riikassa toisinaan edelleen ulkopuolelle asettumisena.

”Ulkopuolisuuden kautta pystyn olemaan missä vaan ja jaksan tätä työtä. Käyn yksinäisyydessä välillä lepäämässä. Persoonana olen hiljainen, mutta työasioissa vahva. Minussa, kuten kaikissa, on monta puolta. Tärkeintä on kuitenkin hyvän haluaminen. ”

Hyvä on yhtä totta kuin kaikki paha ja murhe.

Matka itseen

Vapaa-ajallaan Riikka kuskaa poikiaan pelaamaan jääkiekkoa ja harrastaa itsekin henkisen työn vastapainona fyysisiä lajeja. Vannoutunut hevostyttö on joutunut työkiireiden vuoksi luopumaan hoitohevosestaan, mutta kalastaa sekä treenaa kuntosalilla aina tilaisuuden tullen. Jokin haave pitää myös aina olla. Uusi moottoripyöräkortti kuumottelee taskussa ja Riikka kertoo säästävänsä sinnikkäästi moottoripyörää varten.

”Toki menen joskus myös vaikkapa siihen moodiin, että olen pitkän asuntolainan maksaja varmaan koko elämäni. Mutta haluan uskoa, että voi ja saa elää. Minulle on tullut ihan silmille, että voi käydä miten vain. Unelmia ei voi siirtää, voin kuolla kolmanteen syöpään milloin tahansa. Se mihin pystyn, se minun täytyy tehdä. Jos en tekisi, keräisin katkeruuden aiheita kuolemani läheisyyteen.”

Riikan unelmana on kokea pitkä matkan kypärän sisällä, ajaa vaikka Norjaan. Tehdä matkan itseen.

”Eksyn helposti siihen, mitä muut minulta tarvitsevat. Haluan aika ajoin päivittää, mikä on todella oleellista ja ydintä.”

”Aika mikä maan päällä vietetään on lyhyt. Ihmiset tuhlaavat aikaansa toisten mustamaalaamiseen ja riitoihin. Paljon laitetaan aikaa ja elämää viemäriin. Ymmärrys eliniästä on lahja, joka pitäisi käyttää hyvin.”

Riikka Koivisto

Syntynyt 10.07.1978 Jalasjärvellä.

Koti Kangasalla, jossa asuu kahden poikansa kanssa.

YTM sosiaalipsykologi, erityistason psykoterapeutti.

Hämeenlinnassa sijaitsevan saattohoitokoti Koivikko-kodin toimitusjohtaja.

Pitää omalla nimellään blogia, jossa kirjoittaa ”kaikesta siitä, mikä on merkityksellistä”.

Harrastaa kalastusta ja kuntoilua ja haaveilee moottoripyörästä.

Toivoo, että ihmiset käyttäisivät aikansa hyvään ja rakastamiseen.

Artikkeli Elämää ei saa tuhlata julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Meidän askeleet sopivat niin hyvin yhteen, että Kauko ehdotti, että eiköhän jatketa vaan.  Ja niin me jatkettiin tanssimista koko ilta, muistelee Marita Lehtonen.

Marita ja Kauko Lehtonen olivat molemmat innokkaita tanssinharrastajia, joten seuraava tapaaminen sovittiin tanssin merkeissä jo seuraavalle lauantaille. Tutustuminen ja seurustelu etenivät pitkän kaavan mukaan. Käytiin yhdessä tanssimassa ja vierailtiin toisen luona. Kymmenen vuoden kuluttua tapaamisesta päätettiin mennä naimisiin.

Maritalla oli takanaan eroon päättynyt avioliitto ja Kauko oli ollut kerran aiemmin kihloissa, mutta se ei ottanut tuulta purjeisiin.  Vuosi oli 1996, kun hääkellot soivat ja yhteiselo alkoi, ensin Laukaassa ja myöhemmin Jyväskylässä.

Marita täyttää tänä keväänä 85 vuotta ja Kauko on 70-vuotias. Molemmat ovat kasvaneet yli kymmenhenkisessä perheessä. Ikäerosta huolimatta he kokevat, että parisuhde toimii ja yhdessä on hyvä olla.

Arki sujuu yhteisten harrastusten parissa. Tanssiharrastuksen lisäksi he osallistuvat aktiivisesti kolmen eri eläkeläisjärjestön tilaisuuksiin ja kerhoihin.

Yhdessä tehdään kävelylenkkejä, käydään vesijumpassa ja pelataan ystäväpariskuntien kanssa korttipelejä ja keskustellaan paljon. Aivonystyröille tekemistä antavat erilaiset ristikot ja sudokut.

– Pidämme toisistamme paljon, olemme avoimia ja rehellisiä toisillemme. Meille avioliitto on turvallista yhteiselämää, molemmat toteavat.

Pieniä hellyydenosoituksia

Hellyys ja läheisyys kuuluvat jokapäiväiseen elämään.  Marita herää yleensä aikaisemmin ja lukee tarkkaan päivän Keskisuomalaisen.  Herättyään Kauko tulee halaamaan ja toivottamaan hyvät huomenet. Halauksen ei tarvitse olla rutiininomasta, sille löytyy aikaa myös silloin kun toinen sitä kaipaa ja ehdottaa.

Kauko kertoo, kuinka saunan jälkeen telkkaria katsoessa Marita työntää jalat hänen syliinsä ja hän hieroo ja rasvaa jalat. Entisenä rakennusalan maalarina Kauko myöskin lakkaa Maritan kynnet, tosin vähän pienemmällä pensselillä.

– Ne ovat päivittäisiä pieniä hellyydenosoituksia, yhdistelmä hellimistä ja jalkojen- tai käsienhoitoa,  Kauko tarkentaa.

Tanssi on molempien mielestä sekä hyvä liikuntamuoto että myös erinomainen harrastus kokea läheisyyttä.

– Minä sanoinkin Kaukolle yhtenä päivänä, että tuntuu niin hyvältä olla sinun kanssasi kun tanssitaan, Marita tunnustaa.

Heillä on myös yhteinen näkemys siitä, että seksi ja siitä puhuminen on ylikorostunut ajassamme. Sitä tarjotaan joka tuutista ja jopa lapset joutuvat sitä näkemään.

– Vähemmän puhutaan läheisyydestä ja rakastamisesta tai ihmissuhteista. Siitä mikä on yhteistä hyvää, Kauko Lehtonen tiivistää.

Sinnepäin seksi tuntuu hyvältä

Seksuaalisuus muuttaa muotoaan ihmisen vanhetessa. Kuusikymppisillä ja sitä vanhemmilla seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset kohdistuvat yleensä toiminnallisen seksin puolelle. Ikäihmisillä intiimielämä voi saada uudenlaisia piirteitä ja läheisyyden merkitys korostua entisestään.

Seksuaalisuus ei katoa iän myötä, se vain muuttaa muotoaan.  Ikääntymisen tuomat muutokset kehossa heijastuvat usein myös toiminnallisen seksin alueelle. Erektiohäiriöt, limakalvojen kuivuminen, tai muutokset orgasmin kokemisessa saavat pohtimaan, voiko parisuhdetta ja sen erotiikkapuolta vielä jotenkin korjata tai parantaa.

Kliininen seksologi ja psykoterapeutti Tarja Santalahti toimii Väestöliitossa johtavana seksologian asiantuntijana. Hän on perehtynyt muun muassa iän tuomiin muutoksiin intiimielämässä. Myös seksuaalisen identiteetin ja sukupuolen kokemuksen kanssa eletään vapautumisen aikaa, mikä näkyy suhtautumistavassa.

– Myös ikääntyneiden ihmisten kohdalla on vihdoin tullut vapautumisen aika. Voit lähteä keskustelemaan ja etsimään seksuaalista identiteettiäsi ja vihdoinkin vapauttaa sen, mikä on ollut ehkä piilossa jo pitkän aikaa.

Monesti seksiin liittyy häveliäisyys. Santalahden mielestä ikäihmisten kanssa uskalletaan helpommin kohdata asiat ja puhua niistä niiden oikeilla nimillä.

– Kerrankin ikä tuo jotakin armollisuutta itseä kohtaan, toista  kohtaan ja omaa kehoa kohtaan ja myös seksuaalisuutta ja siitä puhumista kohtaan.

Santalahti on havainnut, että monesti kolme-nelikymppisten, uraputkessa olevien, pienten lasten vanhempien seksielämään liittyvät ongelmat ovat jopa suurempia kuin eläkeikäisillä. Iästä ja elämänkokemuksesta on hyötyä. Monilla ikäihmisillä on kokemusta pitkästä parisuhteesta, yhteiseloa saattaa olla takana jopa 35–40 vuotta.

– Enää ei tarvitse hävetä eikä kilpailla kenenkään kanssa, voi vain olla sellainen kuin on ja nauttia.

Seksi ei ole pääasia

Seksin ja jopa pornon merkitys ja näkyvyys on kasvanut. Santalahden mukaan ikäihmisten seksissä kuljetaan toiseen suuntaan. Seksi ei ole se pääasia, vaan erotiikasta ja hellyydestä voidaan nauttia sen eri muodoissa.

– Intiimiys tai erotiikka ei vaadi aina seksuaalisia tekoja, mutta hyvää kosketusta ihminen kaipaa yleensä alusta loppuun saakka.

Kosketusaisti kehittyy ihmiselle ensimmäisenä ja säilyy myös kaikista pisimpään. Siksi Santalahden mielestä kosketusta kannattaa vaalia ja ajatella, että iho on se suurin sukupuolielimemme.

– Iho kaipaa aina kosketusta. Hyvä kosketus rauhoittaa ja rentouttaa ja toimii kivunkin poistajana.

– Läheisyyden merkitys korostuu yleensä silloin kun ikäännytään, samoin intiimiläheisyyden ja kosketuksen arvo.

– Aina toiminnallinen seksi ei välttämättä onnistu, mutta kun ikääntyy, niin sellainen sinne päin seksikin alkaa tuntua ihan hyvältä.

Artikkeli Yhteiselo sujuu kuin tanssi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.