Löysikö tavallinen kansalainen kirkosta evankeliumin ilon?

Jumalanpalveluksen saarnan hän sai ehkä kuulla omalla kielellään, sillä painettuja suomenkielisiä saarnoja oli jo 1500-luvulla. Uskonpuhdistuksen myötä saarnat pitenivät, mutta kirkossa jaksoi kuunnella, kun sinne rakennettiin penkit.

Kunnon seurakuntalaisen piti saapua kirkkoon juhlapyhinä ja rukouspäivinä. Kirkossa talonpoika istui nimikkopenkissään käytävän oikealla puolella ja hänen puolisonsa vasemmalla muiden emäntien tavoin.

Nykyaikana moni asia on toisin kuin 1600-luvulla. Lapuan hiippakunnan
piispan Matti Salomäen mukaan usko ei ole enää itsestäänselvyys vaan valinta.

– Silti kristinusko vastaa yhä samoihin kysymyksiin, joita ihmiset ovat Keski-Suomessakin pohtineet vuosisatojen ajan – elämän haurauteen, kärsimykseen ja siihen, mistä löytyy kestävä perusta elää ja kuolla, Salomäki miettii.

Kristinusko on piispan mukaan niin syvällä suomalaisessa kulttuurissa ja historiassa, että sen säikeitä löytyy joka puolelta.

– Ne säikeet ovat yhdistäneet tätä kansaa ja kantaneet sitä vaikeina aikoina, ne ovat antaneet toivoa ja rohkaisseet eteenpäin, Salomäki näkee.

Historiaosuuden lähde: Keski-Suomen historia 1, toimittanut Mauno Jokipii. Jyväskylä 1998.

Ja tähän on tultu: Kirkko juhlii sydämen sivistystä ja hyvää hallintoa

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa juhlitaan tänä vuonna hyvää hallintoa, vahvaa kulttuuria ja sivistystä. Vuonna 1276 perustettu Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli oli alku suomalaiselle julkiselle hallinnolle, koulutukselle ja sivistykselle.

Sydämen sivistyksen 750-juhlavuotena suomalaisia haastetaan pohtimaan, mitä sivistys tarkoittaa tänään ja miten sitä voi edistää. Jyväskylän seurakunnan yhteisen seurakuntatyön johtaja Heli Ahonen kuvailee sydämen sivistystä kyvyksi kriittiseen ajatteluun sekä viisaudeksi toimia niin, että toisilla ihmisillä on lähellämme hyvä olla ja että kannamme yhteistä vastuuta.

– On sitten kyse perheestä, työstä, naapureista, koulusta, yhteiskunnasta tai maailmasta, hän sanoo.

Jyväskylän seurakunnassa sivistyksen teema näkyy esimerkiksi lasten musikaalissa marraskuussa. Lähiaikoina juhlavuoden teemat ovat esillä esimerkiksi Joutsassa, jossa lauletaan kansallisrunoilija Runebergin lauluja 5. helmikuuta ja Palokan kirkossa, jossa nostetaan esiin ilmaisuvoimaista musiikkia säveltäneitä naisia Sydämen sivistystä: Sivistyneet naiset
keskellämme -tilaisuudessa 6. maaliskuuta.

Myös seurakuntavaalit marraskuussa 2026 ovat esimerkki kirkon hallinnosta ja demokratiasta: kaikki kirkkoon kuuluvat 16 vuotta täyttäneet saavat äänestää luottamushenkilöt päättämään oman seurakuntansa asioista.

Kirkon ylin päättävä elin, kirkolliskokous, täyttää juhlavuonna 150 vuotta. Lapuan hiippakunnan 70-vuotisjuhlakahvit juodaan Lapualla alueellisen lähetysjuhlan yhteydessä 14. toukokuuta.

Artikkeli Kun kuningas käski… julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Erityisesti miehiä kiinnostavat autoni apuvälineet, joita he saattavat tulla hyvin läheltä tutkailemaan.

Jyväskyläläistä Tytti Matsista ei kiusattu koulussa, vaikka hän joutui käyttämään vahvoja silmälaseja 8-vuotiaasta lähtien.

– Ainakaan en muista mitään isompaa. En yleensä jää jumiin muiden sanomisiin. Olen aina ollut vahvatahtoinen ja pitänyt puoliani. Onneksi lapseni näyttää perineen tämän ominaisuuden.

Hänen esikouluikäinen lapsensakin käyttää silmälaseja. Näkövamma kulkee suvussa.

– Hyvä puoli on se, että meillä on tietoa, kokemusta ja verkostoja. Suvulta sain mallin, jossa näkövamma ei estä opiskelua ja työntekoa.

Marko Majander on kotikulmillaan Jyväskylän Vaajakoskella monille tuttu kohtelias juttukaveri. Huonoja kokemuksia hän ei muistele mielellään.

– Yleensä kaikki suhtautuvat hyvin. Mutta on niitäkin, jotka eivät suhtaudu myönteisesti kehitysvammaisiin. Esimerkiksi bussissa joku voi laittaa laukkunsa viereiselle penkille, etten tule siihen istumaan. Mielestäni hän voisi ottaa kassin syliinsä, että muut pääsevät istumaan penkille.

– Joskus jotkut sanovat, että painu pois täältä ja ettei Suomessa pitäisi olla kehitysvammaisia. Mielestäni he voisivat suhtautua paremmin. Joskus sanon heille, että saa meitä olla täällä yhtä lailla kuin terveitä.

Maailmalla paljon reissanneen Matsisen mukaan Suomi ei ole mallimaa vammaisten ihmisten näkökulmasta. Hyvä palvelukulttuuri on muualla yleisempää.

– Suomessa saa apua, kun pyytää. Muualla ihmiset usein tarjoavat apua pyytämättäkin, eivätkä he hämmenny, jos sanon etten tarvitse apua. Pahinta on, jos joku tarttuu kysymättä näkövammaisen käsivarteen ja ryhtyy opastamaan kadun yli. Niin ei onneksi minulle ole käynyt.

Jenni Hatzitolioulle sääliä on tuputettu joskus liikaa.

– Kerran kaupassa asioidessani vanha nainen tuli voivottelemaan, kuinka hirveätä on olla pyörätuolissa ja kuinka kauheata elämäni täytyy olla, ja mahtavatko vanhempani olla enää elossakaan.

– Toisen kerran illanvietossa ravintolassa nainen tuli säälivin ilmein löpisemään, kuinka on ihanaa, että olen päässyt ravintolaan. Oletetaan, että me vammaiset ollaan aina neljän seinän sisällä. Tällaisissa tilanteissa en tiedä, itkisinkö vai nauraisinko.

Vammaistutkimuksen professori Hisayo Katsuin mukaan Suomi näyttää hyvin erilaiselta, kun sitä tarkastellaan vammaisuuden näkökulmasta.

– Monille vammaisille ihmisille Suomi ei ole täysin onnellinen maa, Helsingin yliopiston professori toteaa.

Hänen johtamansa tuoreen tutkimusten mukaan vammaisten ihmisten oikeuksien toteutuminen on usein epävarmaa ja osallisuus vaihtelee. Katsui listaa muutaman parannusta vaativan asian: esteettömyys ja saavutettavuus, riittävä budjetin allokointi vammaispalvelujen toteutukseen, asenteet, järjestöjen tukeminen sekä politiikan perustaminen tutkittuun tietoon.

Katsui pitää merkittävänä sitä, että uuden vammaispalvelulain mukaan vammaisilla ihmisillä on subjektiivinen oikeus lähes kaikkiin palveluihin. Lain toteutumista uhkaavat kuitenkin budjettileikkaukset.

Monenlaiset apuvälineet parantavat vammaisten ihmisten arkea merkittävästi. Jenni Hatzitoliou pääsee autollaan liikkumaan itsenäisesti. Hän siirtyy pyörätuolista ratin taakse aputason ja käsivoimiensa avulla, napsauttaa tuolinsa kasaan ja painaa nappia ohjauslaitteesta. Auton kattolaatikosta laskeutuu teline, joka siirtää pyörätuolin katolle. Automaattivaihteisen auton jarru ja kaasu toimivat käsin.

– Erityisesti miehiä kiinnostavat autoni apuvälineet, joita he saattavat tulla hyvin läheltä tutkailemaan, Hatzitoliou naurahtaa.

Matsisen mielestä Suomessa saisi olla enemmän insinööreille luontaista intoa löytää ratkaisuja.

– Suomessa tullaan monesti jälkijunassa. Esimerkiksi Berliinissä on jo käytössä puhelinsovellus, jossa nappia painamalla voi lähettää lähestyvän bussin kuljettajalle tiedon pysäkillä odottavasta näkövammaisesta.

Vammaisen ihmisen tiellä on usein sekä kehollisia että henkisiä esteitä. Eteenpäin meneminen vaatii vahvuutta ja aktiivisuutta. Vammaisten ihmisten näkemyksiä pitäisi Hatzitolioun, Majanderin ja Matsisen mielestä kuunnella tarkemmin. Majander kuuluu Me itse -järjestöön, joka puolustaa kehitysvammaisten ihmisoikeuksia. Hän oli muun muassa mukana jakamassa järjestön esitteitä eduskuntavaalien ehdokkaille.

– Joskus meitä yritetään hiljentää, kun tuomme esiin epäkohtia. Usein hiljentäjät ovat niitä, joilla on runsaasti toimintakykyä ja resursseja. Meidän pitäisi vain olla kiitollisia, Matsinen sanoo.

– Toivon, että festareiden järjestäjät kysyisivät mielipidettämme, kun tilaratkaisuja suunnitellaan. Pyörätuolilla liikkuvien koroke pitäisi sijoittaa niin, että sieltä näkee esiintyjät. Näin ei ollut esimerkiksi Suomi Pop -tapahtumassa tänä kesänä, Hatzitoliou kertoo.

– Jotta maailmasta tulisi kaikille saavutettava, pitäisi päättäjiksi saada enemmän vammaisia ihmisiä tai niitä, joita vammaisuus tai erilaisuus koskettavat henkilökohtaisesti, Matsinen huomauttaa.

Yhteisöpedagogiksi opiskeleva Hatzitoliou on harrastanut reilut kolme vuotta keihäänheittoa Jyväskylän kenttäurheilijoiden aikuisten parakilparyhmässä. Harrastuksen vuoksi matkustava urheilija on huomannut, että on hankalaa löytää tietoa hotellien esteettömistä huoneista.

– Usein pitää soittaa ja kysyä asiasta tarkemmin. Esteettömyyden kriteereistäkään ei aina ole tietoa. Eräs hotelli kertoi huoneen olevan esteetön, koska siinä oli tasainen lattia.

Pahinta on, jos joku tarttuu kysymättä näkövammaisen käsivarteen ja ryhtyy opastamaan kadun yli.

Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa laatu- ja vastuullisuusasiantuntijana työskentelevä Tytti Matsinen iloitsee siitä, että hänen työpaikalleen on palkattu tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden asiantuntija. Yhdessä työkaverit ovat pohtineet esteettömyyden merkitystä. Esteettömyys pitäisi aina ottaa huomioon uutta tai remonttia suunniteltaessa. Esimerkiksi äänettömät hissit ja rakennusten suuret lasipinnat hankaloittavat suuresti näkövammaisten kulkua.

Näkövamma on avannut Matsiselle ovia merkittäviin tehtäviin. Hän on Näkövammaisten liiton hallituksen jäsen ja kansainvälistä näkökulmaa hän on saanut vammaishankkeita kehitysmaissa rahoittavan Abilis-säätiön hallituksessa ja Euroopan sokeiden unionin (EBU) hallituksen puheenjohtajana.
EBU on kansallisten näkövammaistoimijoiden kattojärjestö, jonka ansiosta esimerkiksi lääkepakkauksissa on pistekirjoitustekstit ja sähköautoissa varoitusäänijärjestelmä. Hiljattain EU:ssa on säädetty, että maksupäätteiden pitää olla saavutettavia.

– Nyt on ajankohtaista kodinkoneiden saavutettavuus eli niissä pitää olla fyysiset nappulat, sillä kosketusnäytöt ovat näkövammaisille mahdottomia. Ne ovat lisääntyneet valtavasti ja on vaikeaa löytää pyykki- tai tiskikone tai induktioliesi, jossa on nappulat, Matsinen selvittää.

Monet luulevat, että vammaisten ihmisten elämä on kamalaa. Mutta näin ei ole. Marko Majander kertoo olevansa tyytyväinen elämäänsä. Iloa tuovat esimerkiksi eläimet ja kasvit. Vaajakosken lähikirkko on hänelle tärkeä ja hän on aina kokenut olevansa tervetullut seurakuntaan. Myös luonnonsuojelu on lähellä miehen sydäntä ja hän kuuluu seurakunnan luontokerhoon. Hänen toiveensa on, että ihmiset antaisivat kehitysvammaisten elää rauhassa.

– En ole koskaan kokenut, että elämäni olisi vamman vuoksi hirveätä. Elämäni on ihan hyvää, sanoo Jenni Hatzitoliou.

Joskus häntä on harmittanut, ettei hän pääse matkustelemaan niin paljon kuin vammaton kaksoissiskonsa. Siskosten isä on kreikkalainen ja Jenni kävi nuorempana isänsä kanssa Kreikassa melkein joka kesä. Hän haluaisi taas Kreikkaan, mutta matka vaatii paljon suunnittelua.

Kirkko voisi olla esimerkki

–Kirkolla on hyvä maine suhtautumisessa vammaisiin ihmisiin. Kuulen usein sanottavan, että teillähän asiat ja arvot ovat kunnossa, kertoo saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija Katri Suhonen Kirkkohallituksesta.

Kirkko voisi Suhosen mielestä kuitenkin tehdä vielä enemmän, esimerkiksi oma-aloitteisesti rakentaa esteettömiä ympäristöjä, kehittää saavutettavuutta entisestään ja parantaa eri tavoin mahdollisuutta seurakuntalaisten yhdenvertaiseen osallistumiseen.

– Kirkko voisi toimia esimerkkinä kulttuuriperintöä vaalivasta, esteettömyyden arvokkaissa rakennuksissaan kauniisti toteuttavasta toimijasta. Ajatuksen esitti yhteistyötoverini, kirjailija ja vammaisaktivisti Riikka Leinonen, Suhonen kertoo.

Esteettömän ympäristön rakentaminen vaatii rahaa ja seurakunnissa on erilaisia näkemyksiä asioiden tärkeysjärjestyksestä. Tai puuttuu tietoa, kuinka jokin suunnitelma vaikuttaa vammaisiin ihmisiin.

– Yhteiskunnassa on vammaisvihaa eikä kirkkokaan ole siitä vapaa. Kaikki on suunniteltu vammattoman ihmisen kannalta. Siksi on tärkeää, että työntekijät ja luottamushenkilöt saavat koulutusta, Suhonen painottaa. Kirkkohallitus järjestää vuosittain maksutonta saavutettavuuden peruskoulutusta ja tarjolla on myös täydennyskoulutusta.

Suhonen kokosi kokemuksia työhön liittyvästä syrjinnästä tehdessään Vammainen pappi -graduaan. Hän muistuttaakin, että rakennusten pitäisi olla esteettömiä myös työntekijän näkökulmasta.

Kirkon nelivuotiskertomuksen saavutettavuuskyselyn (2023) mukaan Suomen seurakunnista vajaassa puolessa on tehty esteettömyyskartoitus. Neljännes Suomen seurakuntien vapaaehtoisista, luottamushenkilöistä ja työntekijöistä on saanut koulutusta esteettömyydestä ja saavutettavuudesta. Kyselystä selviää myös, että vajaassa viidenneksessä tilaisuuksien suunnitteluista on Suomen seurakunnissa mukana vammaisia tai viittomakielisiä henkilöitä.

Katri Suhosen unelmien kirkko olisi kuin paralympialaisten kisakylä Pariisissa 2024. Siihen paramaratoonari Suhonen pääsi tutustumaan opintomatkallaan.

– Kaikki oli suunniteltu vammaisten ehdoilla. Esteettömyys oli itsestäänselvyys eikä kukaan ihmetellyt tai säikähtänyt vammaisuutta. Jokainen oli pystyvä ja sai toteuttaa itseään vapaasti. Se oli ihmeellistä ja elämää muuttava kokemus. Toivon, että kaikki vammaiset pääsisivät kokemaan saman.

Tiesitkö?

• Maailmassa on 1,3 miljardia vammaista.
  
• YK:n vammaismääritelmän mukaan maailman väestöstä 16 prosenttia on vammaisia. Määritelmän mukaan vammaisuus tapahtuu vuorovaikutuksessa tilanteessa, jossa ihminen ei liikuntavamman, aisteihin liittyvän vamman tai kognitiivisen vamman vuoksi voi osallistua ja toimia yhtä täysimääräisesti kuin vammaton ihminen.
  
• Saavutettavuus ja esteettömyys merkitsevät ympäristön, kohteen, tuotteiden, viestinnän tai palvelun helppoa lähestyttävyyttä kaikille, myös liikkumis- ja toimimisesteisille henkilöille.
  
• Esteettömyydessä on kyse ihmisten moninaisuuden huomioon ottamisesta rakennetun ympäristön suunnittelussa, toteuttamisessa ja kunnossapidossa.
  
• Saavutettavuus tarkoittaa, että kaikki voivat käyttää ja saada tietoa ja palveluja eri kanavien kautta, esimerkiksi selkokielisten tekstien sekä tekstitettyjen videoiden ja kuvasisältöjen avulla.

Lähteet: Invalidiliitto, YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista

Artikkeli Katseiden kohteena julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Sukuyhteys muodostuu siten, että kirkonrakentajista viimeisen, Erkki Leppäsen, pojanpoika Gabriel Leppänen muutti aikanaan Jyväskylästä Korpilahden, Muuramen ja Hämeen kautta Varsinais-Suomeen. Sauli Niinistön mummo Hilma Heimo oli Gabriel Leppäsen tytär.

Presidentti kertoo suhtautuvansa suurella kunnioituksella esi-isiensä elämän­työhön.

Rakentaminen on aina vaatinut tekijöiltään uskomattomia suorituksia.

Kuuluisin Niinistön esi-isistä, ensimmäinen ja tunnetuin rakentaja Jaakko Klemetinpoika, oli syntyjään ilmeisesti Saarijärven Lannevedeltä. Hän oli palvellut ennen rakentajauraansa ruotusotilaana Saarijärven Kuukkajärvellä, eli nykyisen Uuraisten seudulla. Jo sotilasaikanaan Leppänen valittiin Saarijärvellä kellotapulin korjaustöiden tekijäksi.

Sen jälkeen hän sai ilmeisesti oppia nykyisin Kuopioon kuuluvaan Karttulaan ja Jyväskylään kuuluvaan Korpilahteen kirkot toteuttaneelta, pohjoissavolaiselta kansanmestari Arvid Junkkariselta. Klemetinpoika Leppäsen johdolla uusittiin 1757–1758 Jämsän kirkon katto ja korjattiin Laukaan 1680-luvulla rakennettua kirkkoa.

Sittemmin Jyväskylän Vesangalle pitäjännikkariksi muuttaneen Leppäsen ehdottomasti tunnetuin työ on Petäjäveden vanha kirkko, joka valittiin vuonna 1994 Unescon maailmanperintöluetteloon. Petäjäveden pyhättö on edelleen ainoa suomalainen kirkkorakennus Unescon listoilla.

– En ole vielä päässyt vierailemaan Petäjäveden vanhassa kirkossa, mutta täytyypä laittaa nyt sekin listoille, hymähtää Sauli Niinistö.

Kädentaidot periytyivät Leppästen suvussa, sillä Klemetinpojan poika Jaakko toteutti ensin tapulin Korpilahden kirkkoon ja rakensi sitten vuonna 1775 Jyväskylän kappelin puukirkon.

Petäjäveden vanhaa kirkkoa huomattavan paljon muistuttanut Jyväskylän kappelin kirkko sijaitsi nykyistä pääkirjastoa vastapäätä olevalla tontilla. Se oli Jyväskylän toinen kirkko, jonka rakentajaksi Leppänen vuonna 1774 valittiin 3 300 riikintaalerin urakkapalkalla.

Leppänen toteutti kirkon suvun tapaan mukaan täysin oman näkemyksensä mukaisesti, maalaamattomaksi ja paanukattoiseksi ristikirkoksi. Kolme vuotta valmistumisen jälkeen hän sai toteutettavakseen sen vierelle myös kellotapulin.

Luotto Leppäsen osaamiseen oli Jyväskylässä vankkaa. Tuomiokapitulin kyseltyä seurakuntalaisilta tapulin piirustusten perään lähettivät jyväskyläläiset heille kirjeen, jossa todettiin: ”Ei tässä sen kummempia piirustuksia tarvita. Kyllä Leppänen tietää tehdä tapulin muutenkin”.

Kirkkorakennusten tunnettu tuntija Heikki Klemetti arvioi myöhemmin, että Leppäsen Jyväskylään toteuttama tapuli oli hyvin harvinainen, sillä sen kaltaisia löytyi Suomesta vain kolme muuta, Petäjävedeltä, Loviisasta ja Luhangalta.

Kun Jyväskylän kappelikirkkoa korjattiin sisältä vuonna 1813, urakan toteutti suvun kolmas rakennusmestari Erkki Leppänen, yhdessä puuseppä Mooses Förstin kanssa.

Rakennustaiteellisesta arvostaan huolimatta Jyväskylän kappelikirkko purettiin vuonna 1888 uuden kaupunginkirkon valmistuttua. Vanhasta on säilynyt tiettävästi vain muutama, Keski-Suomen museossa säilytettävä valokuva.
Paikalla Cygnaeuksen puistossa on nykyään nelisivuinen muistomerkki, jonka ensimmäisellä sivulla todetaan: ”Jyväskylän kappeliseurakunnan kirkon rakensi Jumalan kunniaksi tälle alueelle v. 1775 ja tapulin Jaakko Jaakonpoika Leppänen, kirkonrakentaja Vesangan kylästä”.

Pauli Blomstedtin ja Gunnar Finnen suunnitteleman muistomerkin paljastustilaisuutta kunnioittivat läsnäolollaan kesäkuussa 1938 presidentti Kyösti Kallio ja rouva Kaisa Kallio.

Sauli Niinistö huomauttaa, että vaikka Leppäset olivat aikanaan poikkeuksellisen osaavia rakentajia, eivät he olleet ainoita itseoppineita taitajia.

– Ilman kykyä nikkaroida ja osata tehdä itse monenmoista ei kukaan olisi voinut elämässään tuolloin menestyä. On siis ollut pakkokin osata toteuttaa käsillään, kunnostaa ja rakennella, Niinistö muistuttaa.

– Tällä hetkellä en tiedä, että suvussamme olisi erityistä rakentamistaidon osaamista, mutta se että kykenee tekemään itse ja itsenäisesti, on kyllä edelleen kannatettavaa ja tarpeellista, meidänkin ajassamme.

Sukututkimusta ylipäänsä presidentti luonnehtii kiinnostavaksi ja mieltä avartavaksi harrastukseksi.

Etenkin hänen isänsä Väinö Niinistön sukuhaaroissa seurojen toiminta on edelleen vilkasta.

– Isäni puolella ollaan sukutoiminnassa hyvinkin aktiivisia. Seuraan tätä tiivistä kanssakäymistä suurella mielenkiinnolla. Ja aina välillä vastaan tupsahtaa eteen uusiakin sukulaisia. Ne ovat jänniä kohtaamisia.

Leppästen lisäksi Niinistön keskisuomalaisiin esi-isiin kuuluu sukututkimuksen yhteisöpalvelu Geni.comin tietojen perusteella sellaisia sukuja kuten Huhtala, Wassio, Keljo, Heinälampi ja Äijälä.

Se mitä tarvitaan eniten, on henkinen, sisäinen vahvuus.
Ja samalla on hyvä osata arvostaa myös työnsä jälkeä.

Osa Niinistön esi-isistä oli Jyväskylän seudun suurten talojen isäntiä, joiden sukunimet ovat tuttuja myös nykyisten kaupunginosien nimistöstä.

Leppäset ja paikallisyhteisöt, joille he työskentelivät, rakensivat omana aikanaan vähillä aineellisilla voimavaroilla komeita ja kestäviä kirkkorakennuksia. Mitä me nykyaikana voisimme oppia näiltä menneiltä sukupolvilta?

– Rakentaminen on aina vaatinut tekijöiltään uskomattomia suorituksia. Monien historiallisten rakennusten kohdalla nykyihminen voi vain äimistellä työn jälkeä, Sauli Niinistö vastaa.

– Voisimme oppia ainakin sen, ettei elämän peruspilarien tarvitse olla näyttäviä. Se mitä tarvitaan eniten, on henkinen, sisäinen vahvuus. Ja samalla on hyvä osata arvostaa myös työnsä jälkeä.

”Sukututkimus kertoo, mistä olet tullut”

Suomen tasavallan presidenttien juuria ja muitakin sukuja tutkinut Tampereen yliopiston yliopistotutkija, dosentti Tiina Miettinen sanoo, että presidenttiemme sukupuista löytyy sekä yhteneväisyyksiä että erikoisuuksia tavallisiin kansalaisiin nähden.

– Sellainen erityispiirre niissä on, että ensimmäisten presidenttien sukujuurista löytyy paljon aatelisia tai säätyläisiä. Ensimmäiset presidentit nousivat siis herrasväen joukosta.

Säätyläisiin voidaan lukea presidenteistämme sukututkijan mukaan Kaarlo Juho Ståhlberg, Lauri Kristian Relander, Pehr Evind Svinhufvud ja Carl Gustaf Emil Mannerheim.

Kolmen ensimmäisen, Ståhlbergin, Relanderin ja Svinhufvudin jälkeen ensimmäinen presidentti, joka tuli tavallisen maalaisväestön keskuudesta, oli Kyösti Kallio.

– Sen jälkeen meni pitkään, että saimme presidentin, jonka juuret olivat tilattomissa ja työväestössä. Hän oli vuonna 1982 valtaan noussut Mauno Koivisto, valottaa Miettinen.

Yllättävin sukutausta, jonka tutkija on presidenttien juurista, löytänyt liittyy Kyösti Kallioon.

– Kallion sukujuuret olivat sikäli yllättävät, että ne menevät moneen kertaan samaan henkilöön eli 1500-luvulla eläneeseen Ylivieskan Knuutti Juurikoskeen. Hän on jopa 20 kertaa Kallion esi-isä.

– Kallion sukujuuret ovat toisin sanoen suppealla alueella, toisin kuin monien muiden presidenttiemme.

Sauli Niinistön juuret johtavat hänen äitinsä puolelta keskisuomalaisiin kirkonrakentajiin. Miettinen sanoo, että kirkonrakentajat olivat aikansa yhteiskunnassa arvostettua ja luottamusta herättänyttä väkeä.

– Kirkolla oli aikanaan tärkeä merkitys ja itse kirkkorakennus yhdisti koko pitäjän väestöä. Niiden tekijät, rakennusmestarit, olivat todellisia ammattimiehiä ja alansa huippuja.

Leppästen lisäksi tunnettuja kirkonrakentajasukuja Suomessa olivat muun muassa Kuorikosket, Hakolat ja Piimäset. Myös yksittäisillä kirkonrakentajilla oli työmailla mukanaan oppipoikia, jotka omaksuivat osaamisen vanhemmilta mestareilta.

– Usein se meni juuri näin, että rakennustaito pyrittiin siirtämään sukupolvelta toiselle käytännön oppimisen kautta, Miettinen toteaa.

Sauli Niinistö ei sukututkijan mukaan ole ainoa presidenteistämme, jolla on juuria nykyisen Keski-Suomen alueella.

– Ainakin Martti Ahtisaarella menee sukuyhteys 1700-luvulle Laukaaseen. Hänen esivanhempiaan olivat muun muassa torppari Erkki Heikinpoika Pietiläinen ja Maria Simontytär Sparf, jotka olivat syntyneet Jyväskylän maaseurakunnassa.

Lisäksi pohjoissavolaissyntyisellä Urho Kekkosella on Miettisen mukaan sukujuuria 1700-luvun Laukaaseen ja Rautalammille.

Ylipäänsä presidenttien ja muiden tunnettujen suomalaisten sukujuurien kiehtovuuden tutkija otaksuu nousevan siitä tosiasiasta, ettei Suomella ole omia kuninkaallisia.

– Sukujuuret ja -taulut ovat merkittävässä asemassa kuningaskuntien kertomuksissa. Meillä taas presidentit ja mikseivät muutkin julkkikset ovat ikään kuin näitten kuninkaallisten sijaisia.

Ylipäänsä sukututkimuksen kiehtovuus syntyy Miettisen mukaan yleensä siitä, että sen perusteella voidaan sanoa kuuluvansa johonkin ja tietää, mistä on tullut. Globalisoituvassa ja monikulttuurisemmaksi muuttuvassa maailmassa tarve tuntea juurensa ei yllättäen olekaan hävinnyt, vaan jossain määrin jopa lisääntynyt.

– Sukujuuret kiinnittävät ihmisen jonnekin arkielämää pidemmälle ja antavat tukea kohdata tulevat haasteet. Mielestäni juuri Sauli Niinistö kiteytti tämän todella hyvin todetessaan vuonna 2008, että ”pieni suku on sitä tärkeämpi mitä pienemmäksi maapallo käy.”

– Mitä enemmän maailma kaupungistuu ja ihmiset muuttavat, sitä enemmän sukututkimus alkaa yleensä kiinnostaa. Sillä rakennetaan omaa identiteettiä levottomassa maailmassa, tulkitsee Tiina Miettinen.

Voiko netin tietoihin luottaa?

Enää ei suvustaan tietoa etsivien tarvitse edes mennä penkomaan vuositolkulla arkistoihin, sillä netissä on helppokäyttöisiä sukututkimuksen yhteisöpalveluja. Mutta voiko niissä oleviin tietoihin luottaa, yliopistotutkija, dosentti Tiina Miettinen?

– Ne ovat lähinnä viihdettä ja tietojen taso vaihtelee, koska niihin voi kuka tahansa syöttää sukututkimustietojaan, eikä lähteitä ole aina merkitty.

– Minusta paras on Geni.com, jossa suku muodostaa valtavan verkoston, ja siellä voi vaikka tarkistaa onko sukua presidenteille tai kuninkaallisille. Kunhan vain muistaa, etteivät nämäkään tiedot ole aina satavarmasti luotettavia, muistuttaa Miettinen.

Sukututkimusta aloittelevalle tutkija suosittelee ensimmäisenä opaskirjojen lukemista tai sukututkimuskurssille menemistä. Tärkeää on Miettisen mukaan tunnistaa, miten luotettava tieto syntyy ja millaisten asiakirjojen sekä lähteiden perusteella voi tehdä luotettavaa tutkimusta.

Entäpä onko dna-testi välttämättömyys?

– En sanoisi niin, sillä jokaisen tulee tehdä se päätös itse. Kannattaa kuitenkin muistaa, että dna-testistäkin saa eniten irti, kun sen pohjalla on perinteistä, asiakirjojen avulla tehtyä sukututkimusta.

Tärkeimmät lähteet:
Onni Repo: Jyväskylän kunnan historia (1937),
Tiina Miettinen: Tasavallan juuret (2017),
Riikka Miettinen ja Ella Viitaniemi (toim.): Reunamailla (2018), Heikki Vuorimiehen ja Raili Ala-Haaviston haastattelut

Artikkeli Kirkonrakentajien jälkeläinen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Keskisuomalainen taiteentutkija Stina Savilehto löysi teorian rinnalle kaipaamaansa konkretiaa Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu Xamkin muotoiluopinnoista. Kouvolassa hänet yllätti arkkitehtuuri, josta ylimpänä Keskuskirkko. Ihastusta ensi silmäyksellä.

– En ollut nähnyt vastaavaa! 1960–70-lukujen rakennustelinemäinen konstruktivismi on harvinaista sakraalirakennuksissa.

Keskuskirkko avasi muotoiluopiskelijalle seutumme historiaa, kuin kumarruksena Kouvolan aikanaan synnyttäneelle työlle: teollisuudelle, rautateille, metallipajoille …

Keskustelut aiheesta jatkuivat koulun metallipajalla opiskelukaverien, Aini Alastalon ja Eemeli Sahimaan kanssa, johtaen lopulta Kouvolan kirkkoherra Tuija Nuutisen puheille – ja kolmen muotoilijan kesänäyttelyyn Keskuskirkossa.

Näyttelypalautteessa Stinan yllätti se, miten vaikeaksi moni koki kirkkoon menon, vaikka vain näyttelyä katsomaan. Lapsena paljonkin seurakunnan harrastustoiminnassa mukana olleelle kirkko tuntuu yhä kotoisalta paikalta, myös muulle kuin perinteiselle käytölle.

Sisälle, ei vain ulkoa

– Keskuskirkko on hyvä esimerkki muuntojoustavasta tilasta. Näyttelyämme voisikin pitää hienovaraisena vihjauksena siitä, että kirkkoon voi mennä monesta syystä, eikä vain arvostella sitä ulkoa.

Muualta tulleita ihmetytti kouvolalaisten nuiva suhtautuminen kirkkoonsa.

– Rakennuksen arkkitehtonista arvoa ei nähty, vaan pidettiin yksiselitteisesti rumana.

Rakennuksen ja tilan ohella Stinaa kiehtoo alttaritaulu apostolien symboleineen. Pyhän Jaakob vanhemman simpukankuori loisti kuin suoraan hänelle.

Samankaltainen spiraalimuoto on nähtävissä Stinan muodonmuutosta kuvaavassa näyttelytyössä. Metalmorphosis I sisältää metallisten valaisimien prototyypit ja hahmomallin. Ne ovat osa vielä hahmottuvaa sarjaa, jossa toistuu tekijää viehättävä käpertymisen estetiikka.

Pyhähtyä, hiljentyä

Näyttelyn nimi, Pyhähdy löytyi Stinan lapsen lausahduksesta – Pysähdy oli, tuolloin nelivuotiaalle, vielä liian vaikea.

– Ehkä se on kehotus pysähtyä jonkin itseään suuremman äärelle. Kokemaan pyhää, rauhaa, lohtua, ymmärrystä.

Pyhähtyä voi niin kotona, luonnossa, galleriassa, kirkossa … Tärkeintä lienee vain malttaa pysähtyä, hiljentyä.

Stina arvelee olevansa osa sitä suurta, kirkkoon kuuluvaa suomalaisjoukkoa, joka hiljentyy ennemmin luonnossa.

– Kirkossa käyn enemmän konserteissa.

Pyhän kokeminen on kovin erilaista eri ihmisille.

– Oma hiljentymiseni liittyy vahvasti esteettisyyteen, aistien kokonaisvaltaisuuteen.

Tälle kaikelle on vaikea löytää sanoja. Työ puhunee puolestaan.

Aikamme on täynnä puhetta, mutta pyhän äärellä on pakko hiljentyä.

Käpertyä, olla avoin

Tänään puhutaan paljon luonnon terveysvaikutuksista, sen ihmismieltä sekä -kehoa hoivaavista ja parantavista mahdollisuuksista.

Tilasuunnitteluun keskittyvää muotoilijaa kiinnostaa myös tilan kyky tukea ihmisen hyvinvointia.

Ympäristön vaikutuksesta hyvinvointiin käytetään ympäristöpsykologiassa termiä lumoutuminen, joka kuvaa tarkkaavuuden tahatonta keskittymistä ympäristöön ja siitä seuraavaa, kaivattua lepoa.

On kovia ja pehmeitä lumoutumisen ympäristöjä. Pehmeät jättävät tilaa pohdiskelulle, joka voi nostaa esiin kipeitäkin tunteita. Niitä kuitenkin lieventää pehmeän esteettinen ympäristö. Tällaisen voimaannuttavan saarekkeen, luonnon ohella, voi tarjota kaupunkiympäristökin esimerkiksi sakraalitiloineen.

Tilasuunnittelijaa kiinnostaa myös esteettömyys kaikille aisteille – esimerkiksi aistiyliherkälle turvaa voi tarjota ikään kuin ympärille käpertyvä kaluste.

Kevätihmisenä Stina lumoutuu yhä uudelleen luonnon vihreydestä; avautuvan, sulkeutuvan lehden spiraalimuodosta. Sen viesti voisi olla, että turvaan käpertyessäkin pitäisi saada säilyttää jonkinlainen avoimuus.

– Ehkäpä sisustusarkkitehtuuri olisi mahdollisuus tehdä jo olemassa olevista tiloista entistä esteettömämpiä ja joustavampia? pohtii Stina Savilehto.

Tarkoittanee myös kirkkoja?

Artikkeli Kirkon lempeä lumo julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Useammat tuoreet tutkimukset, kuten Suomen evankelisluterilaisen kirkon teettämä Spiritualiteetti 2020-luvun Suomessa -tutkimusjulkaisu (2022) sekä suurissa kaupungeissa toteutettu Seurakuntien empatia- ja tunnettavuuskysely (2023) ovat nostaneet nuorten uskontosuhteen mediassa puheenaiheeksi.

Tutkimukset antavat viitteitä siitä, että nuorten keskuudessa puhe uskonnosta ei ole enää yhtä iso tabu kuin joskus menneinä vuosikymmeninä. Poikien ja nuorten miesten on havaittu olevan aiempaa kiinnostuneempia hengellisistä kysymyksistä.

Kysyimme kolmelta jyväskyläläisiltä nuorelta, ovatko he huomanneet omassa lähipiirissään uskontoon liittyvien puheenaiheiden yleistymistä.

Lukion ensimmäistä luokkaa käyvä Roni Korteikko, 16, sanoo havainneensa kehityskulun, johon tuoreet tutkimukset ovat antaneet viitteitä.

Eevi Kuopion, 14, kaveripiirissä on niin ikään useampia, joiden Kuopio kokee kiinnostuneen viime aikoina hengellisistä kysymyksistä.

– Kiinnostuneet näyttävät uskonsa ainakin siten, että jakavat lähipiirilleen omia hengellisiä kokemuksiaan. Jotkut kertovat esimerkiksi vastauksista, joita heille on tullut, kun he ovat rukoilleet jonkin asian puolesta.

– Olen huomannut, että kiinnostus kirkkoa ja uskontoa kohtaan on omanikäisteni parissa selvästi lisääntynyt. Kun seuraa sosiaalista mediaa, huomaa sielläkin, että moni nuori on kääntynyt johonkin uskoon. Moni meistä nuorista etsii nyt tukea ja vakautta elämäänsä, pohtii Korteikko.

Korteikko kohtaa erilaisia oman ikäpolvensa edustajia paitsi koulussa ja kaveripiirissä, myös vapaa-ajalla, johon kuuluu talvisin laskettelua ja kesäisin pyöräilyä sekä muita liikunta-aktiviteetteja.

– Kokemukseni myös on, että uskonnosta puhutaan ikäisteni parissa avoimesti ja ennen kaikkea myönteisellä asenteella, hän havainnoi.

Uskosta puhumisen ilmapiirin kahdeksasluokkalainen, tanssiharrastuksen parissa viihtyvä ja seurakunnan lastentoiminnassa apukätenä toimiva Kuopio kokee muuttuneen ainakin hieman aiempaa vaivattomammaksi.

– Nuorempana itselläni oli vaikea kertoa omasta uskosta, mutta nykyään se on helpompaa, myös sen takia, että ensireaktio hengellisiin kysymyksiin on useimmiten melko myönteinen.

– Mitään pitkiä keskusteluja puolituttujen kanssa uskonnollisista asioista ei tietenkään tule, mutta yleinen suhtautuminen aiheeseen on melko neutraali. Äärireaktioita tai negatiivista palautetta en juurikaan ole kokenut.

Viimeisten vuosien katastrofien sarjalla on saattanut olla vaikutuksia nuorten uskontosuhteeseen. Korona, Ukrainan ja Gazan sodat sekä ilmastonmuutos ovat voineet muokata nuorten kysymyksiä ja puheenaiheita suuntaan, joiden kautta päästään varsin nopeasti syvempiin aiheisiin, kuten hengellisiin ja uskonnollisiin teemoihin.

– Epävarmuus ja jatkuvat muutokset elämässä ovat varmasti aiheuttaneet meissä nuorissa pelkoa ja turvattomuutta. Osaltaan senkin takia etsitään tukea ja vakautta elämään, Roni Korteikko arvioi.

– Uskonasioista voi edelleen kaveripiirissä heittää rennosti läppää. Tai sitten voi mennä hyvin luontevasti pintaa syvemmälle. Voidaan puhua esimerkiksi siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, mitä ajatuksia jokin Raamatun teksti herättää tai millaisia hengellisiä kokemuksia kenelläkin on ollut.

Kaikkien tuttavapiirissä lisääntynyt kiinnostus uskoon ei ole näkynyt selvästi.

Yhdeksäsluokkalaisen Lotta Hämäläisen, 15, varovainen arvio on, että hänen ikäisensä nuoret puhuvat uskosta, mutta mitään selvää trendiä uskonasioista puhumisen lisääntymisestä hän ei ole ainakaan toistaiseksi havainnut.

– Oma lähipiirini koostuu tytöistä, joten en ole tietoinen esimerkiksi mitä pojat uskonkysymyksistä ajattelevat. Mutta jos yleisesti pitää jotain sanoa, niin veikkaisin uskonasioista puhuttavan nykyään hieman enemmän.

– Erityisesti olen törmännyt sosiaalisessa mediassa nuorten miesten profiileihin, joissa on alkanut olla hengellisiä aiheita.

Hämäläinen kertoo nähneensä Instagramissa videopätkiä, joissa omaa uskoa saatetaan tuoda hyvinkin vahvasti esille.

– Yleensä ne videot ovat lyhyitä, noin 20 sekunnin pätkiä, joissa kysytään että ”hei, oisko sulla hetki aikaa?”. Ja sitten luetaan ääneen joku raamatunkohta ja sanotaan siitä jokunen sana.

Nuoret seuraavat paljon sosiaalista mediaa, mutta myös perinteinen media kirjoittaa uskonnosta. 

Perinteisen median ja sosiaalisen median suhtautuminen kirkkoon on Roni Korteikon mielestä kuitenkin erilaista.  Edellinen suhtautuu hänen mukaansa uskontoon paljon penseämmin kuin hänen jälkimmäisessä havaitsemansa profiilit keskimäärin.

– Minusta perinteinen media lähestyy uskontoa melko yksipuolisesti, pinnallisesti tai jopa loukkaavasti. Toimittajan oman agendan löytää jutuista melko helposti, näkee Korteikko.

Korteikon mielestä uskon ydinasiat eivät saa mediassa riittävästi näkyvyyttä.

– Ennemmin keskitytään kehällisiin, yhteiskunnallisiin teemoihin. Sosiaalisessa mediassa asetelma taas on toisinpäin. Siellä keskustellaan avoimemmin aivan uskonnon ydinkysymyksistä.

Lotta Hämäläinen harrastaa vapaa-ajalla tanssia sekä kuvataiteita ja on osallistunut myös seurakunnan toimintaan käyden messuissa ja nuortenilloissa. 

Hämäläinen kävi viime kesänä rippikoululeirin ja on lupautunut myös toimimaan ensi kesänä isosena seurakunnan lastenleirillä. Rippikoululla oli Hämäläisen mukaan merkittävä rooli hänen hengellisten kysymystensä herättelijänä.

– Rippikoulu antoi vahvistusta ja varmuutta omalle uskolleni. Siitä jäi hyvä muisto, joka kantaa varmasti koko loppuelämän. Tiedän että monilla muillakin oli samoin. Muutama kävi myös kasteella meidän rippikoulussa, Hämäläinen kertoo.

Roni Korteikko sanoo hänenkin kiinnostuksensa hengellisyyteen kasvaneen juuri rippikoulun aikoihin. Isoskoulutuksen myötä hän on tutustunut kaltaisiinsa, joita kirkko ja uskonto kiinnostavat.

– Olen vasta nyt ymmärtänyt, että uskonnossa on kyse varsin monipuolisesta kokonaisuudesta. Se ei ole pelkkää Raamatun lukemista, vaan myös yhteisöllinen asia, johon kuuluu nuorteniltoja, messuihin osallistumista ja ylipäänsä kiinnostavia keskusteluja muiden uskonnosta kiinnostuneiden kanssa.

Eevi Kuopio odottaa omasta puolestaan ensi kesänä koittavan rippikoululeirin avaavan hengellisiin asioihin tuoreita näkökulmia.

– Odotan leiriä innolla ja toivon löytäväni sieltä kavereita, joiden kanssa voidaan puhua avoimesti uskonnollisista aiheista. Keskusteluissa uusien ihmisten kanssa oivaltaa usein myös jotakin uutta, Kuopio pohtii.

Uskosta puhuminen voi Roni Korteikon mielestä olla jopa vapauttavaa.

– Olen mukana isostoiminnassa ja siellä olevien piirissä uskonasiat kiinnostavat enemmän. Siellä uskosta on helpointa puhua, mutta ei se ole vaikeaa muidenkaan kanssa. Ennemmin uskonnon nostaminen puheenaiheeksi rikkoo jään, jota seuraa yleensä erittäin hyvää ajatustenvaihtoa.

Lotta Hämäläinen kokee uskosta puhumisen hieman hankalammaksi.

– Varsinkin jos aihe tulee esille isomman ihmisporukan kesken, niin se voi tuntua jopa jollakin tavalla vastenmieliseltä, Hämäläinen kuvaa.

– Jännitys nousee varmaankin siitä, että uskonkysymysten noustessa esiin tiedostaa että nyt ollaan menossa sellaiseen puheenaiheeseen, josta kaikki ryhmässä eivät välttämättä ajattele samalla tavoin.

Poikien ja tyttöjen uskonnollisuuden välillä on huomattu viime aikojen tutkimuksissa eroja. Uskonto tuntuu kiinnostavan poikia tyttöjä enemmän.

– Varsinkin omanikäiseni pojat tuntuvat etsivän elämäänsä tukea jostakin kaveriporukan ulkopuolelta, Roni Korteikko vahvistaa.

Kyse on hänen mukaansa lähinnä tuen ja esikuvan etsinnästä.

– Kirkko, Jeesus ja Jumala tuovat elämään vakautta ja turvallisuutta. Sanoisin niin, että ne tuntuvat tänä päivänä jopa soihduilta keskellä pimeää maailmaa, Korteikko kuvailee.

Artikkeli Kuuma peruna? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Törnävän kirkossa puolestaan toiseen kirkon tornikamareista rakennettiin asiakas-wc. Samalla tornikamarissa sijainneen morsiuskamarin paikkaa vaihdettiin. Niin maalliselta kuin vessan rakentaminen kirkkoon kuulostaakin, on sillä merkittävä vaikutus kirkon käyttäjille. Ilo tilan toteutumisesta on nyt suuri.

– Muutoksilla kauniita kirkkotiloja saadaan paremmin käyttöön. On järkevä ajatus, että seurakunnan toimintoja tuodaan kirkkorakennuksiin, kuvailee muutostöiden päänikkari, Kurikassa asuva perinnerakentaja Leo Lönnroth.

Lönnrothin yritys on erikoistunut historiallisten rakennusten restaurointi- ja korjaustöihin. Suuria asiakkaita ovat seurakunnat, joiden kirkkoihin Lönnroth työntekijöineen toteuttaa muutoksia.

Tyyliä ja miljöötä mukaillen

Peräseinäjoen kirkon muutokset suunnitteli arkkitehti Kirsti Eloniemi. Lönnroth sai yhteydenoton seurakunnan kiinteistöpäällikkö Timo Mäeltä, jonka kanssa toteutus suunniteltiin. Kirkkojen kohdalla työtä valvovat kirkkohallitus ja Museovirasto.

– Meillä on vahva tyylillinen ote tekemiseen. Työt tehdään kauniisti, ajallista tyyliä ja miljöötä mukaillen, Lönnroth kertoo.

Kirkkojen muutostöiden kohdalla Lönnroth kehuu Seinäjoen seurakuntaa.

– Muutostöissä ollaan aallonharjalla. Monissa seurakunnissa tällaista suunnitellaan, mutta Seinäjoella työtä on jo tehty. Kyseessä ovat Suomen ensimmäiset tällaiset kirkkojen muutostyöt.

”On se todella järkevä ajatus, että tuodaan seurakunnan toimintoja kirkkorakennuksiin.”

Leo Lönnroth

Kahvitila Peräseinäjoen kirkon takaosassa kerää kiitosta. Sen toteuttaminen vaati muutaman penkkirivin poiston, lattian paikkamaalauksen sekä puusepäntyönä tehdyn kaapiston, johon tiskikone ja kahvinkeitin sijoitettiin. Kaapisto paneloitiin kirkon seinien mukaisesti. Myös vedet ja viemäröinti vedettiin 130-vuotisjuhlavuottaan vuonna 2022 viettäneen kirkon takaosaan.

– Modernin tekniikan tuominen satavuotiaaseen kirkkorakennukseen on aina haastavaa. Tärkeää on, että muutostyöt tehdään niin, ettei lopputuloksesta huomaa, että paikkaan on kajottu, Lönnroth esittelee.

Arvotus käsityötä kohtaan

Hirren työstäminen on perinnerakentajalle mieluisinta. Lönnrothin yrittäjäuran ensimmäinen kirkkokohde sijaitsi Mäntyharjulla. Kyseessä oli perinteisellä hirsityylillä tehty kirkko.

– Parin vuoden aikana teimme kirkossa valtavat hirsikorjaustyöt. Aloitimme huipulta, kun pääsimme tekemään tällaista kohdetta ensimmäisenä työkohteenamme. Viime vuonna kirkko juhli 200-vuotisjuhlaansa.

Hirsirunkoisissa kirkoissa hirsien muotoilu on tehty aikanaan kirveellä. Perinteiset työkalut kiinnostavat Lönnrothia, joka käyttää kirveitä työssään, mutta myös keräilee niitä.

– Valitsen kokoelmastani aina oikean kirveen sen mukaan, millainen hirsi pitää varaosaksi saada veistettyä.

”Muutostöissä ollaan aallonharjalla. Monissa seurakunnissa tällaista suunnitellaan, mutta Seinäjoella työtä on jo tehty.”

Leo Lönnroth

Koulutukseltaan Lönnroth on puuseppämestari ja oppiarvoltaan koristeveistäjämestari. Oppiarvoissa on vanhan ammattikuntalaitoksen peruja.

– Kävin kouluni Jurvan kuuluisassa puuseppäkoulussa, Jurvan käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa, joka sittemmin lakkautettiin.

Juuri opinnot toivat Lönnrothin Pohjanmaalle. Nuoruutensa hän varttui Kotkassa.

– Sain pohjalaisen kotikasvatuksen, sillä äitini on kotoisin Alahärmästä. Meillä pohjalaisuutta pidettiin aina arvossa, kohta 20 vuotta Pohjanmaalla asunut mies hymyilee.

Hirsirakentaminen sopii Pohjolaan

Lönnrothin puheesta kuultaa syvä arvostus perinteistä hirsi- ja puurakentamista kohtaan.

– Rakennusten tulisi olla sellaisia, että ne kestävät satoja vuosia ja jäävät perinnöksi tuleville sukupolville.

Suomalaista hirsirakentamista Lönnroth kehuu.

– Se on muotoutunut tuhansien vuosien kuluessa ilmastoomme sopivaksi. Kun perinteinen hirsirakennus on kunnolla kivillä irti maasta ja sen katto on kunnossa, kestää rakennus pitkään vähemmälläkin, saati sitten hyvällä, huolenpidolla.

Viime vuosina Lönnroth on laajentanut työrepertuaariaan puumateriaalien lisäksi kiveen. Hän on valmistanut kivijalkoja lohkograniiteista sekä korjannut useampia pohjalaisia kivinavettoja, joissa kiviosiin on käytetty perinteisiä työmenetelmiä.

Mitä on perinnerakentaminen?

Monesti kuulee puhuttavan perinnerakentamisesta ja perinnekorjaamisesta. Mitä ne oikeastaan tarkoittavat?

– Työt tehdään käyttäen aitoja materiaaleja kuten graniittia, puuta ja perinnemaaleja. Jäljitelmiä kuten laminaattia, tai keinotekoisia eristeaineita kuten lasivillaa, ei käytetä. Rakenteet tehdään siten kuin ne tehtiin ennen teollisen rakentamisen aikaa. Talot tehdään kivijalan päälle ja materiaaleina käytetään umpihirttä tai tiiltä. Myös vanhoja rakennusmateriaaleja voidaan uusiokäyttää, Leo Lönnroth kertoo.

– Peräseinäjoen kirkossa käytimme kuorotilan lattiaan lattialautoja, jotka oli otettu talteen Nurmon pappilasta remontin yhteydessä. Vanhat lankut pääsivät uudelleen käyttöön.

Perinnerakentamisen työmenetelmiin kuuluu myös maalaus pensselillä, jolloin jälki on erilaista kuin telalla maalatessa. Seinissä uutta seinää ei tehdä kipsilevyistä, vaan puulaudoista. Hirsisiä puuosia vaihtaessa hirsi tulee usein myös osata piiluta, eli veistää vanhaa tyyliä mukaillen. Peräseinäjoen kirkon seinissä näkee piiluveistettyjä hirsiä.

Julkaistu ensimmäisen kerran Lakeuden Risti -lehden numerossa 2/2023.

Artikkeli Hirttä veistäessä omassa elementissään julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ehtoollinen ja saarna ovat seurakuntalaisille tärkeimmät asiat messussa. Seurakuntalaisten jumalanpalveluskokemuksia käsittelevän tutkimuksen mukaan saarnalta odotetaan uskon keskeisten asioiden monipuolista käsittelyä.

– Saarnan tarkoitus on antaa ihmisille luottamusta ja voimia, että he jaksavat arjessaan. Saarna on parhaimmillaan kuin vesi, joka huuhtelee ja virkistää. Tavoite on saada kuulijoissa liikkeelle jotain, josta ei välttämättä heti tiedä mihin se johtaa, sanoo Kuokkalan kirkon pastori Minna Rantalainen.

Saarnaa valmistellessaan hän rukoilee, että löytäisi oikeat sanat ja sisällön.

– Kukaan ei halua saarnata tylsästi. Saarnaajan toivo on, että Pyhä Henki tekisi sanasta elävää.

Rantalaisen mielestä papit voisivat saarnata paljon rohkeammin. Saarnaaja ei ole pääosassa, mutta päivän sanoma suodattuu hänen kauttansa.

Samankaltainen prosessi tapahtuu Rantalaisen mielestä taiteilijan työssä. Hän saarnaa mielellään ja pitää sitä etuoikeutena. Samalla se kuitenkin herättää kauhua.

– Mietin, onko minusta tehtävään. Riitänkö minä?

Luterilainen kirkko on sanan kirkko ja saarnalla on siinä keskeinen sija. Teologian opiskelijat saavat kuitenkin puheen pitämiseen vain vähän koulutusta. Saarnan valmisteluun on Jyväskylän seurakunnassa varattu kahdeksan tuntia. Tulevan pyhän saarna pyörii papin mielessä kuitenkin koko viikon ajan.

Minna Rantalainen on toiminut pappina kohta 15 vuotta ja saarnannut lähes parisataa kertaa. Neljän papin seurakunnassa hänelle lankeaa saarnavuoro noin kerran kuussa. Haasteena on löytää uutta sanottavaa päivän teksteistä. Samat Raamatun tekstit toistuvat kolmen vuoden välein, joten ne ovat tulleet Rantalaiselle hyvin tutuiksi.

Saarna-aineistona on Raamatun lisäksi kirjallisuus, teologiset kommentaarit, sanomalehdet ja muut viestimet. Rantalaisen mukaan papin oma elämä on myös suuri aineiston lähde.

Saarnan tarkoitus on antaa ihmisille luottamusta ja voimia, että he jaksavat arjessaan.

Minna Rantalainen

Minna Rantalaisen ohjaamalla teologiharjoittelija Jaakko Kalskeella on tekeillä elämänsä kolmas saarna. Hänestä pyhän tekstien ja niiden taustojen tutkiminen on kivaa.

– Samalla tunnen suurta vastuuta siitä, miten sanoitan sanomaa niin, että se tuntuu ajankohtaiselta ja kohtaa seurakuntalaisten odotukset. Jokin uusi näkökulma voi tulla mieleen esimerkiksi suihkussa tai nukkumaan mennessä. Juttelen niistä sitten Minnan kanssa, Kalske kertoo.

– Lopulta täytyy löytää luottamus siihen, että saarna syntyy Raamatun tekstin pohjalta. Lopuksi luen ääneen kirjoittamani tekstin ja muokkaan sitä vielä, Kalske kertoo.

Myös Rantalainen kirjoittaa saarnansa, mutta pyrkii opettelemaan sen niin hyvin, ettei se kuulosta luetulta.

– Oma mies ja aikuiset lapseni toimivat hyvänä kaikupohjana saarnaa valmistellessa. Samoin kollegoilta saa tarvittaessa tukea. Naispapeilla on Facebookissa NAPS-ryhmä, josta löytyy paniikin iskiessä vertaistukea.

Saarnatilanteessa on tärkeää, että saarnaajan ja seurakuntalaisten välillä on yhteys. Saarnaa kuunnellaan eri tavoin: yksi keskittyy silmät kiinni, toinen hakee katsekontaktia.

– Sain opiskellessa ohjeen, että katso niiden suuntaan, jotka katsovat sinuun. Silloin löytyy yhteys, Minna kertoo.

Suomalaiset antavat palautetta hillitysti, mutta pappi oppii lukemaan seurakuntalaisiaan. Kuokkalassa on pastorin mukaan virkeitä seurakuntalaisia, joilta saa palautetta. Joskus palautetta saa jopa vuosien kuluttua.

– Tapasin hiljattain opettajan, joka yhä muisti 15 vuotta sitten pitämäni saarnan. Hyvältä tuntuu myös, jos palautetta saa saarnakonkareilta, Rantalainen sanoo.

Saarnasta sanottua

”Hyvässä saarnassa luodaan jotain uutta. Jos puhuja on itselleen totta, läsnä ja avoin, se avaa usein myös yhteyden kuulijoihin”, pastori Minna Rantalainen

”Saarnakokemukseen vaikuttaa oma mieliala. Jos mieli on hämmentynyt, saarnasta saa virvoitusta. Tärkeää on saarnan lisäksi ehtoollinen ja yhteinen virrenveisuu. Niistä tulee kiitollinen mieli”, seurakuntalainen Tellervo Kangas

”Saarnan tulee yhdistää ihmisiä, ei hajottaa”, seurakuntalainen Pirjo Virolainen

”Tässä kirkossa kuullaan vain hyviä saarnoja”, Virsimiehet, Kuokkalan kirkko

”Papin pitää puhua niin, että huonokuuloisetkin kuulevat. Tänään saarnattiin selkeällä ja kuuluvalla äänellä ja keskityttiin päivän tekstiin”, seurakuntalainen Tellervo Kangas

”Puhuttu puhe on eri kuin luettu teksti. Saarnapuheen pitää olla luontevaa. Hyvä saarna koskettaa kuulijaa ja hän kokee tulleensa kohdatuksi”, pastori Minna Rantalainen

”Hyvä saarna koskettaa ja sen muistaa”, seurakuntalaiset Matti Kinnarinen ja Reijo Kyyhkynen

Näin tehdään hyvä saarna

Puhetaidon kouluttaja Antti Mustakallio antaa viisi vinkkiä saarnan valmistamiseen:

• Olennaista on miettiä kolme asiaa: mitä haluat saarnan saavan kuulijoissa aikaan, minkälaisia odotuksia kuulijoilla on ja mikä on saarnan ydinviesti.
• Puhu ihmisille samalla tavalla kuin puhuisit muissakin tilanteissa.
• Mieti, onko saarnaajan ja seurakunnan välillä esteitä. Voisitko saarnata saarnastuolin sijasta seurakunnan edessä? Oletko liian sidoksissa muistiinpanoihisi?
• Hyvän saarnan valmistaminen vaatii vaivannäköä.
• Kokeile jotain uutta ja ota pieniä riskejä. Näin saarnasta tulee kiinnostava.

Jaakko kalskeen saarna sunnuntaina 30.1.2022 kuokkalan kirkossa

”Hyvät seurakuntalaiset, kanssakulkijat elämän vesillä,

Monet meistä ovat saattaneet kokea myrskyn, joko ulkoisen tai sisäisen. Myrskyjä yhdistää kaikissa muodoissaan voimakkuus. Ulkoisessa myrskyssä, kuten eilisessä Valtteri-myrskyssä, on usein kovaa tuulta ja sateita sekä usein myös ukkosta. Sisäisissä myrskyissä vastaavasti tunteemme myllertävät. Myrskyt siis tuntuvat kehossa asti. Myrskyt ovat siis voimakkaita, mutta niin on myöskin sellaisen tyynnyttäminen. Raamatussa otsikoidaan Matteuksen evankeliumin luvut 8 ja 9 nimellä ”Jeesuksen voimateot”. Mielestäni tässä tapauksessa tuo sana ”voimateko” on erittäin osuva. Jeesus tyynnytti myrskyn sanoillaan ja näin toi esiin hyvin näyttävästi Jumalaisen alkuperänsä.

Hetki sitten kuultua evankeliumia onkin hyvä lähteä perkaamaan erilaisten tekijöiden tai toimijoiden kautta. Näin voimme rakentaa jonkinlaisen mielekkään kokonaisuuden. Kolmeksi tekijäksi tällä kertaa on valikoitunut myrsky, opetuslapset ja Jeesus. Lähtekäämme tutkimaan kertomusta ja sen tapahtumia näiden kolmen tekijän näkökulmasta ja katsotaan mihin se meidät vie!

Ensiksi, tarkastelkaamme myrskyä. Matteus kertoo, että myrsky nousi aivan yhtäkkiä ja oli ankara. Alkuperäistekstissä käytetään myrskystä kreikan sanaa seismos, joka tarkoittaa maanjäristystä. Evankeliumeissa ja Uudessa Testamentissa tuota sanaa on käytetty muuallakin, useimmiten niin sanotuissa lopunajan merkeissä. Tämä antaa lisää aihetta ymmärtää, että myrsky oli poikkeuksellisen raju, mutta sen merkitys ei ole vain myrsky, vaan kyseessä on ehkä laajempikin vertauskuva. Tämä johdattaa meidät tarkastelemaan myös muita tekijöitä.

Toiseksi, tarkastelkaamme opetuslapsia. Jeesusta seurasi tuohon aikaan neljä opetuslasta ja he kaikki olivat ammatiltaan kalastajia. Tuohon aikaan pojat perivät isänsä ammatin. Voidaan olettaa, että mukana olleet opetuslapset olivat itse lapsesta asti olleet isiensä kanssa kalastamassa; harjoittamassa tulevaa ammattiaan. Heitä voidaan hyvällä syyllä pitää siis kokeneina vesillä kulkijoina, joille purjehtiminen Gennesaretinjärvellä ei ollut temppu eikä mikään. Kuitenkin rajuilma oli niin ankara, että nämä kokeneetkin opetuslapset hätääntyivät ja pyysivät Jeesukselta apua.

Kolmantena, tarkastelkaamme Jeesusta. Matkan aikana Jeesus päätti ottaa veneessä torkut. Olihan venettä ohjaamassa kokeneet kalastajat, ja ehkä Vuorisaarnan hengessä hän luotti Jumalaan ja oli rauhassa. Hän siis nukkui veneessä, kun ankara myrsky alkoi. Kun opetuslapset herättivät hänet, hän oli välittömästi tilanteen tasalla – ei siis tokkurassa – ja tyynnytti myrskyn. Jeesus ehti ennen tätä voimatekoaan ehkä jopa hieman isällisesti torumaan opetuslapsia vähästä uskostaan. Jeesus torui opetuslapsiaan vähäuskoisuudesta useammassakin kohtaa evankeliumissa. Opetuslapset nimittäin todistivat Jeesuksen tekemiä ihmeitä useaan kertaan, mutta silti riittävää luottamusta Jumalan voimaan ei ollut. Jeesus kuitenkin tyynnytti myrskyn ja rauhoitti tilanteen.

Kun näitä kolmea tekijää – myrskyä, opetuslapsia ja Jeesusta – tarkastelee, niin alkaa hahmottumaan jonkinlainen vertauskuvallinen sanoma. On perustellusti mahdollista tulkita tätä sanomaa monella tavalla. Itse näen tarinan kuitenkin vertauskuvana ja opetuksena elämästä ja Kristuksesta. Asettakaamme nämä samat kolme tarkastelukohdetta tähän viitekehykseen.

Ensinnäkin, myrsky nousi äkkiä ja oli hyvin ankara. Tämä voidaan nähdä vertauskuvana siitä, että elämässämmekin saattaa tulla äkkiä hätä. Emme välttämättä osaa ennakoida tai pysty välttämään sitä mitenkään. Tällaisia elämän myrskyjä saattaa olla monenlaisia ja niiden vaikutukset olla hyvin erilaisia. Tällaisia myrskyjä voivat olla sairastuminen, parisuhteen kariutuminen, työttömyys tai jopa asuintalosta löytynyt homevaurio. Niitä kuitenkin yhdistää useimmiten se, ettei niitä voi vain olankohautuksella ohittaa. Omat voimat eivät välttämättä tunnu riittävän.

Toiseksi, opetuslapset olivat kokeneita vesillä liikkujia. Monet meistäkin voivat olla kokeneita elämän vesillä liikkujia. Elämänkokemusta on jo valmiiksi tai se on kertymässä. Kun kokemusta karttuu, niin toisinaan sen avulla pystyy välttämään joitain elämän myrskyjä tai ainakin joitain aallokkoja. Kuitenkin kertomuksessa opetuslapset hätääntyivät ja pyysivät Jeesusta pelastamaan heidät. He pelkäsivät hukkuvansa. Niin elämässämmekin voimme välillä joutua myrskyyn, jota emme voineet ennakoida emmekä pystyneet välttämämään, ja pyydämme apua. Hädän hetkellä elämässämme on hyvä turvautua Jeesukseen ja uskoa, että hän on läsnä ja pystyy meitä auttamaan, kun tarve on suurin.

Kolmanneksi, Jeesus nukkui veneessä, mutta kun häneltä pyydettiin apua, hän ryhtyi toimeen. Voidaan havaita, että Jeesus ei estänyt opetuslapsia joutumasta myrskyyn eikä hän estänyt myrskyä syntymästä. Hän nukkui rauhallisesti veneessä, kun myrsky äkkiä nousi. Jeesus on siis läsnä elämässämme. Hän on läsnä, hän on lähellä, mutta hän antaa meidän myös tehdä omia valintojamme ja elää elämäämme. Kun meille tulee hätä, hän kuulee avunpyyntömme ja auttaa meitä. Opetuslapsiakin hän torui vähäuskoisuudesta, ja varmasti meilläkin on sen suhteen kehityttävää, mutta Jeesus ei jätä meitä yksin. Hän kulkee aina kanssamme.

Näiden kolmen tekijän pohtimisen jälkeen olemme päässeet jonkinlaisen opetuksen tai vertauskuvan äärelle. Jokaiselle nämä voivat tarkoittaa eri asioita ja tulkintoja olisikin vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen. Itse näen kertomuksen opetuksena sen, että Jeesus on aina läsnä elämässämme, mutta Jeesus ei estä meitä joutumasta kaikkiin myrskyihin. Saamme itse suunnistaa vesillä ja elää elämäämme. Kuitenkin erityisesti hädän hetkellä – kun omat voimat tuntuvat vähäisiltä ja elämä raskaalta – hän kuulee avunpyyntömme, suojaa meitä ja tyynnyttää elämämme myrskyt.

Toisinaan, varsinkin pandemian aikana, on voinut tuntua siltä, että Jumala nukkuu, kuten Jeesus nukkui veneessä. Tämä on voinut tuntua turvattomalta ja pelottavaltakin. Kuitenkin evankeliumien kertomuksissa Jeesus nukkui, koska hän on samaan aikaan sekä tosi ihminen että tosi Jumala. Ihmisen tavoin hän siis tuona hetkenä tarvitsi unta, vaikka olikin tehnyt ihmeitä. Nukkuessaankin Jeesus oli kuitenkin kaikkeuden hallitsija, sillä Jumala ei nuku kuin ihminen. Jeesus oli ennen purjehdusta Vuorisaarnassaan puhunut luottamisesta Jumalan huolenpitoon. Hän ehkä koki siis syvää rauhaa myrskyssäkin, koska tiesi Jumalan suojelevan. Jumala on siis kanssamme aina, ja voidaan myös sanoa, että hän on aina hereillä.

On ymmärrettävää, että saatamme turhautua ja ihmetellä sitä, miten Jumala vastaa rukouksiimme tai vastaako ollenkaan. Toisinaan kuitenkin vastaukset rukouksiimme saapuvat sellaisissa muodoissa, joita emme itse osaa odottaa. Evankeliumissakin Jeesuksen teko aiheutti ihmisissä ihmetystä. Voidaan siis nähdä, että opetuslapsetkaan – jotka olivat jo monia ihmeitä nähneet – eivät välttämättä odottaneet, että Jeesus olisi tyynnyttänyt sanoillaan myrskyn. Jos se olisi ollut heidän olettamansa asia, olisi varmastikin ihmetys ollut vähäisempää. Ihmeellistä saattoi olla myös toisissa veneissä, jotka olivat samassa myrskyssä. He eivät voineet tietää, miten myrsky laantui eivätkä he välttämättä tienneet kuka Jeesus on. Vastaukset rukouksiimme voivat siis olla myös meille näkymättömissä. Opetuslapsien tavoin saatamme siis olla joskus vähäuskoisia, kun epäilemme. Evankeliumi kuitenkin vakuuttaa meille, että Jeesus auttaa hädän hetkellä vähästä uskostamme huolimatta, kuten hän auttoi opetuslapsiakin.

Kulkekaamme siis elämän vesillä turvaten elämämme kaikkivaltiaaseen Jumalaan, jota tuulet ja aallotkin tottelevat. Hän kuulee rukouksemme ja on kanssamme nyt, aina ja iankaikkisesti.”

Artikkeli Saarna – kuin huuhteleva vesi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Irti arjesta

Yksinkertaisimmillaan pyhiinvaellus ja kirkkoihin tutustuminen voi olla irtiottoa arjesta: hidastamisen, rauhoittumisen sekä merkityksellisyyden hakemista hektisessä ja digitaalisten ärsykkeiden ympäröimässä maailmassa. Lomalta kaivataan aikaa pohtia elämää ja itseä. Mikä olisikaan hienompi paikka hiljentymiselle kuin keskiaikainen kivikirkko, jonka kiviseinien sisällä on vihdoinkin aikaa kuulla ja kuunnella omia ajatuksia – tai antaa niiden vaieta hetkeksi kokonaan?

Pyhiinvaelluksessa olennaista ei ole pituus tai kesto, vaan matka ja päämäärä. Pyhiinvaellukselle voi lähteä kuka tahansa ikään, sukupuoleen, kansalaisuuteen tai uskontoon katsomatta. Matkan merkityksellisyys ja tavoitteet ovat jokaiselle henkilökohtaiset.

Elämys puhuttelee

Matkailutoimialalla on viime vuosina tunnistettu vahvasti elämyksellisyyden ja kokemuksellisuuden merkitys. Matkailijat etsivät oikeita, aitoja asioita ja kokemuksia. Paikallisuus, historia ja tarinat nousevat matkailupalveluiden tuottamisessa yhä merkittävämpään rooliin.

– Matkailun näkökulmasta paikallinen historia ja tarinat ovat todella kiinnostavia ja siksi myös kirkkoja halutaan tuoda paremmin esiin osana Hämeenlinnan matkailua ja kaupunki- markkinointia, kertoo Hämeenlinnan elinkeinoyhtiö Linnan Kehityksen matkailuasiantuntija Outi Mertamo.

– Uskomme kirkkojen vetävän puoleensa myös yhä nuorempia matkailijoita, jotka haluavat nähdä ja kokea maailmaa ja koronasta johtuen tekevät sen nyt kotimaassa. Toivottavasti pääsemme jatkossa yhdessä seurakunnan ja matkailutoimijoiden kanssa kehittämään uusia tarinallisia reittejä, joihin voidaan yhdistää matkailullisia näkökulmia ja palveluita. Reitin voisi esimerkiksi kulkea vaikka pyöräillen tai jopa meloen, ja näin yhdistää myös luonto ja liikunta kokonaisuuteen.

Santiago de Compostela on lähellä

– Meiltä Hämeenlinnan seudulta löytyvät Suomen kenties kauneimmat keskiaikaiset kivi- kirkot ja harva edes tietää, että maailmankuulu pyhiinvaellusreitti Santiago de Compostela yltää aina Hämeenlinnan Renkoon saakka! Samalla reissulla kannattaa tietenkin vierailla upeassa 700-vuotiaassa Hämeen linnassa, joka tarjoaa todellisen aikamatkan suoraan keskiajalle.

Artikkeli Tänä kesänä tiet vievät kirkkoihin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Mutta vain nyt paaston ajan, pääsiäiseen saakka. Sitten herkutellaan.

Keljonkankaan Neulaskodin päiväkerholaiset Elsa, Seela ja Lumi eivät lakkoile. Heti kun lastenohjaaja Tarja Masalin antaa luvan, pienet pääsiäismunat katoavat kulhosta parempiin suihin. Päiväkerhossa on tällä kertaa aiheena pääsiäinen, ja niinpä pöydältä löytyy munien lisäksi myös pajunkissoja, rairuohoa, kasa askartelutarpeita ja viisi lähes valmista pääsiäistipua.

– Pyrstösulan voi lopuksi liimata tipun taakse, mutta varokaa etteivät sormet mene liimaan. Ja heltan voi laittaa paikalleen näin, naks! Masalin demonstroi askartelijoille.

Viitala on kutsuttu maaliskuiseen pääsiäispäiväkerhoon vieraaksi, kuuntelemaan ja vastailemaan lasten aihepiiriä koskeviin kysymyksiin ja osallistumaan samalla seurakunnan pääsiäisvideon kuvauksiin.

Aluksi tipujen askartelu kirvoittaa eläväisiä pohdintoja eri lintujen äänistä, mutta pienen lämmittelyn jälkeen mennäänkin suoraan ikuisuuskysymyksiin.

– Kumpi tuli ensin, kana vai muna? tiedustelee viisivuotias Seela Lehtinen pöytäseurueelta.

– Sepä onkin ihmeellinen kysymys. Kumpi sinun mielestä? Viitala heittää pallon takaisin.

Pienen pyörittelyn jälkeen Lehtinen päätyy lopputulokseen, että kanan on täytynyt tulla ensin.

– Jumala loi kanan, ja kana loi munan, hän summaa pohdinnat.

Mutta miten kananpoikaset liittyvät pääsiäiseen, kristikunnan suurimpaan juhlaan?

– Oikeastaan tiput liittyvät pääsiäiseen yhdessä pääsiäismunien kanssa, Viitala valottaa.

– Kananmunan sisällä on kätkettynä elämää, eli tipu. Vähitellen se kasvaa ja kun se on valmis tulemaan maailmaan, munankuori menee rikki ja tipu kuoriutuu. Pääsiäisenä juhlitaan sellaista elämää, joka tulee kätköstä esille.

Pääsiäinen on valon ja elämän juhlaa, mutta on perinteessä tummiakin sävyjä.

– Te varmaan muistatte kertomuksen, jossa Jeesus ratsastaa aasilla Jerusalemiin? Jerusalemissa tapahtui sitten monenlaista. Jeesus söi esimerkiksi juhla-aterian ystäviensä kanssa, mutta eteen tuli myös vaikeita asioita ja Jeesus vangittiin, Viitala kertoo.

– Joo, ollaan me kuultu. Jeesus ristiinnaulittiin ja se kuoli, mutta heräsi sitten eloon, päiväkerholaiset tietävätkin tarinan jatkon.

– Niin, siitä tuli tosi murheellinen juttu. Mutta pääsiäinen on juuri se juhla, jolloin Jeesuksen ystävät ovat ensin hyvin surullisia, kunnes he sitten kohtaavatkin ylösnousseen Jeesuksen. Suru vaihtuu iloksi ja ihmiset saavat kokea, että Jumala luo elämää kuolemankin keskelle, Viitala tiivistää.

Tiput alkavat valmistua ja puhe siirtyy pöydällä oleviin pajunoksiin. Jotenkin nekin taitavat linkittyä ensimmäisen pääsiäisen tapahtumiin?

– Kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin, ihmiset heiluttivat hänelle puista katkottuja palmujen oksia. Suomessa on sen verran kylmä, ettei täällä kasva palmuja, mutta keväällä ihan ensimmäisenä kasvaa pajunkissoja. Ne muistuttavat palmunoksista ja ovat myös elämän merkki, Viitala silittää pieniä pajunkukintoja.

– Oletteko te muuten käyneet virpomassa? Mitäs siinä pitikään sanoa?

– Virvon varvon, tuoreeks terveeks, tulevaks vuodeks, vitsa sulle, palkka mulle, Elsa muistaa ulkoa koko lorun.

– Ja sitten saadaan pääsiäismunia ja joskus karkkia!

– Joo, palmusunnuntainahan näillä virvotaan. Ja siinä voi myös sanoa lopuksi, että ”Jumala sinua siunatkoon”. Mutta sekin on hienoa, että saa karkkia tai muuta hyvää, Viitala myöntää.

Päiväkerholaisten pääsiäiseen kuuluvat tänäkin vuonna pääsiäismunat, -laulut ja -askartelut, kenties virpominenkin, mutta mitä aikoo kirkkoherra tehdä pääsiäisenä?

– Toivottavasti pääsen käymään kirkossa, Viitala aloittaa.

– Nyt kun on nämä maskit ja monenlaisia rajoituksia, kirkotkin ovat olleet kiinni. Mutta toivottavasti pääsiäisenä päästään kirkkoon, sen aika näyttää. Varmaan käyn myös kävelyllä keväisessä luonnossa, ja mämmiä ja muita herkkuja täytyy syödä. Rairuohon voisi kylvää, hän tuumailee.

– Mutta tiedättekö te vielä sen yhden tärkeän pääsiäisen merkin? Viitala muistaa.

– Se on ristinmerkki. Se kertoo, että vaikka elämässä on joskus tosi isoja suruja, voi siihen surun keskellekin tulla iloa. Vaikka on vaikeuksia, voi silti olla toiveikkaalla mielellä. Se on sitä Jumalan huolenpitoa, jota pääsiäisenä juhlitaan.

Katso askarteluhetken tunnelmia videolta ja seurakunnan pääsiäisen ohjelma osoitteessa jyvaskylanseurakunta.fi/paasiainen

Artikkeli Kaiken keskellä ilo julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Siellä sijaitsevan voittoisan sotapäällikön ja hyökkäysarmeijan ylipäällikön, kreivi Fjodor Apraksinin (1661–1728) hautamuistomerkin yhteyteen oli nimittäin asetettu kattokruunu, jonka Mellgren tunnisti – eipä miksikään muuksi kuin Vaasan Pyhän Marian kirkon kirkkokruunuksi.

Se oli kulkeutunut aikojen saatossa ryöstösaaliina Venäjälle. Vielä Mellgrenin ei onnistunut saada kruunua takaisin alkuperäissijoilleen. Vähän myöhemmin, vuonna 1929 suurlähettiläs Pontus Artti neuvotteli kaupat Kremlin kanssa ja mesenaatti Karl Hedman lunasti kattokruunun, joka sai uudeksi kodikseen keskeisen paikan Pohjanmaan museon vapaussodan muistosalissa.

Kiehtova tarina kattokruunun matkasta muille maille ja jälleen takaisin lakeuksille, on yksi esimerkki Suomen luterilaisen kirkon kulttuuriperinnöstä ja siihen liittyvästä historiasta.

Kirkolla on mittava kulttuuriperintöomaisuus, johon kuuluvat niin kirkkorakennukset ja niiden interiöörit sisustuksineen ja kirkollisine esineistöineen ja alttariteoksineen kuin hautausmaat ja puutarhat, pappilat, kappelit ja seurakuntatalot.

Niiden tutkiminen ja esilletuominen tuo historiasta esiin asioita, tapahtumia ja tietoja, jotka muunlaisessa, esimerkiksi henkilöihin tai historian yksittäisiin suurempiin tapahtumiin kuten sotiin pureutuva historiankirjoitus saattaa vain mainita tai ohittaa kokonaan.

Keskiajalta nykypäivään

Kirkon kulttuuriperinnöstä tekee erityisen kiinnostavaa sekin, että se on vanhinta historiallista henkistä ja aineellista kulttuuriomaisuutta Suomessa. Kulttuuriperintöön liittyy rakennuksia, esineistöä ja taidetta katkeamattomana ketjuna keskiajalta nykypäivään asti, ja tutkimattomia kohteita on edelleen.

Kirkon kulttuuriperintöön liittyvä historia yhdistää usein mikro- ja makrotason historiat tavoilla, jotka ovat merkityksellisiä, kiinnostavia ja tärkeitä niin kansallisen kuin paikallisten historioiden ja niiden vastaanottajien ja tulkitsijoiden kannalta.

Kansallisen, kansainvälisen ja paikallisen yhtymäkohdat vaikkapa yksittäisessä esineessä tai taideteoksessa tekee kulttuuriperintöön liittyvästä historiasta ja sen tulkitsemisesta erityisen kiinnostavaa ja lisäksi kaikkien meidän ulottuvilla olevaa.

Taidekokoelmat

Monilla seurakunnilla on omistuksissaan vuosikymmenien aikana hankittua muutakin kuin jumalanpalvelussaleihin kuuluvaa varsinaista kirkkotaidetta. Voidaan ehkä puhua pienemmistä ja isommista yksittäisten seurakuntien taidekokoelmista. Vaasan seurakuntayhtymän taideteokset ovat sijoitettuna seurakunnan eri kohteisiin.

Kirkon ja seurakuntien hankkimat taideteokset ovat aiheiltaan uskonnollisia, mutta ne eivät ole varsinaista kirkkotaidetta. Taidehistoriasta kuten nykytaiteestakin löytyy yllättävän paljon taiteilijoita, joiden työllä on selkeitä yhtymäkohtia uskontoihin. Ei kirkollinen, mutta silti uskonnollinen taide saattaa tarkastella kriittisestikin uskontoihin liittyviä teemoja, mitä varsinainen kirkkotaide ei yleisesti ottaen tee.

Lähde: Heikki Hanka & Paula Mäkelä: Teuvan kirkonkellojen idänretki ja isonvihan aikaisen ryöstösaaliin kulttuuriperintö. Eteläpohjalaiset juuret – 20 vuotta. 4/2019.

Vaasan kirkon alttarirakennelman kolme öljymaalausta on kukin huomattavan taiteilijan tekemä. Kuvassa vasemmalla kirkkoon ensimmäisenä hankittu R.W. Ekmanin Pyhän ehtoollisen asettaminen, keskellä Albert Edelfeltin maalaama pääalttaritaulu Paimenten kumarrus sekä oikealla Louis Sparren Kristuksen hautaanlaskeminen.

Artikkeli Kirkon kiehtova kulttuuriperintö esiin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.