Kestämätöntä kipua

Terhi Ojalalle oman lapsen menettäminen on ollut pitkä ja kipeä tie pimeydestä pienin askelin takaisin valoon.

– Vaikka sydämestä on amputoitu palanen, ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin mennä eteenpäin, hän sanoo.

Matka on ollut äärettömän raskas. Kipu on ollut välillä kestämätöntä, jotakin sellaista, jota kukaan toinen ei osaa kuvitella.

– Alussa tuntui kuin minut oli heitetty mereen, kylmään ja pimeään, painot jaloissa ja käsissä. Tunsin vajoavani koko ajan alaspäin, en saanut henkeä, en nähnyt mitään.

Heti Mimmin kuoleman jälkeen Terhi Ojala hakeutui lääkäriin. Hänellä oli pakottava tarve varmistaa, että saa nukuttua.

– Tuntui, että sekoan, jos en pysty nukkumaan.

Ensimmäiset kuukaudet olivat pieniä muistikuvia sieltä täältä.

– Olo oli kummallinen, kun ei jaksanut tehdä mitään. Kaikki energia kului hengittämiseen. Suru teki niin kipeää, että itselle oli pakko takoa, että hengitä nyt.

– Jossakin kohtaa vajoaminen pysähtyi. Jostakin kaukaa näkyi yksi valonsäde, jota kohden halusin pyrkiä.

Suru mukana jokaisessa päivässä

Suru on läsnä jokaisessa päivässä. Mimmin tavarat ovat yhä omilla paikoillaan lapsuudenkodissa Kinkomaalla.

– En ole pystynyt hävittämään mitään, Terhi Ojala sanoo.

Toisena päivänä olo on parempi, toisena surullinen ja alakuloinen. Jatkuva ikävä kalvaa mieltä.

– Rankimpia ovat kaikki juhlapyhät, varsinkin äitienpäivä ja isänpäivä, jolloin Mimmi on syntynyt. Jonkinlaista joulua on ollut pakko viettää lapsenlasten vuoksi.

Pahimmillaan suru on tuntunut myös fyysisenä kipuna. Vasen olkapää oli vielä kahden vuoden jälkeen niin kipeä, että Terhin oli pakko mennä lääkäriin.

– Ajattelin, että suruni on olkapäässä, koska se on niin lähellä sydäntä. Onneksi kohtasin lääkärin, joka ymmärsi. Suru voi tuntua myös fyysisenä kipuna.

Terhi on kiitollinen kaikille niille läheisille, ystäville ja kollegoille, jotka ovat kannatelleet vaikeimpina aikoina. Heidän tukensa on ollut korvaamatonta. Ja onneksi on perhe: aviomies, kaksi jo aikuista lasta sekä lapsenlapset, Terhi Ojala huomauttaa.

– Mieheni Esan kanssa juttelemme Mimmistä päivittäin. On suuri lahja, että olemme pysyneet yhdessä.

Luonto on lohduttanut

Olohuoneen ikkunasta avautuu kaunis metsämaisema ja kun oikein tarkasti katsoo, voi mäntyjen välistä nähdä pilkahduksen Päijänteen rantaa. Luonto on ollut toipumisessa valtava voimavara. Samoin Mimmin Nestori-koira, jonka kanssa oli ja on yhä pakko lähteä liikkeelle.

– Luonto on ymmärtänyt ja auttanut. Olen saanut henkistä vahvuutta ja voimaa milloin auringonpaisteesta, tuulen henkäyksestä ja veden liikkeestä. Kun satoi, tuntui, että luontokin itki kanssani.

Tärkeää vertaistukea ovat tarjonneet KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry:n sekä nuoren lapsensa menettäneiden Facebook-ryhmät. Jyväskylän seurakunnan järjestämässä sururyhmässä saattoi jakaa asioita samassa tilanteessa olevien vanhempien kanssa.

– Ryhmien sisällä olen voinut purkaa asioita ja huomata, että muut ymmärtävät mistä minä puhun ja miltä minusta tuntuu.

Elämä on hetkissä

Mimmin kuoleman jälkeen Terhi Ojala on joutunut pohtimaan itseään uudelleen niin naisena, äitinä kuin ihmisenä.

– Toivon, että olen muuttunut hyvään suuntaan. Olen aikaisemminkin yrittänyt olla läsnä tässä hetkessä, mutta nyt arvostan hetkessä elämistä vielä enemmän. Elämän kunnioittaminen on lisääntynyt, mutta toisaalta en pelkää enää kuolemaakaan.

Vertaisryhmissä Terhi on huomannut, miten paljon on vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa. Oman surun keskellä ei tarvitse jäädä yksin.

– Olen oppinut tuntemaan kiitollisuutta, että minulla oli Mimmi 21 vuotta. Kaikki eivät ole saaneet pitää lastaan näinkään kauaa.

Jotain vanhasta minästä on tullut pikku hiljaa takaisin.

– Tänä keväänä huomasin ensimmäistä kertaa, että oli kiva lähteä kavereitten kanssa syömään.

Yksi pieni valonsäde kasvaa vähitellen suuremmaksi ja suuremmaksi.

– Haluan vahvasti kulkea siinä valossa ja löytää kaikesta hyvää ja positiivista.

Sydän on rikki

Terhi Ojala on monta kertaa miettinyt, mitä vastata, kun joku kysyy mitä kuuluu.
– En voi sanoa että voisin hyvin. Ehkä todeta, että paremmin kuin eilen tai viime kesänä. Voinko ikinä enää sanoa, että voin tosi hyvin. En voi, kun sydän on rikki.

Artikkeli Pimeydestä kohti valoa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Hänelle ja puolisolle syntyi kolme lasta. Tytöt ovat nyt 15-, 13- ja 7-vuotiaita. Miia työskenteli Uuraisilla kaupassa, ja perhe asui omassa talossaan.

Kun Uurainen ei tuntunut enää omalta paikalta, perhe muutti Jyväskylään. Töitä löytyi Prisman hedelmä- ja vihannesosastolta. Talo myytiin. Kauppa eivät mennyt kuitenkaan aivan suunnitellusti, ja erimielisyyksiä puitiin eri tahoilla neljä ja puoli vuotta.

Talokauppojen lisäksi Miiaa suretti myös mummon kuolema. Kaikesta huolimatta Miian mieli oli positiivinen, koska hänellä oli uusi työpaikka ja uudet kuviot.

Kohtalokas kolari

Miia istui autossa tienristeyksessä vuonna 2012, ja takaa tullut auto töytäisi hänen peräänsä. Tilanne oli ihan mitäänsanomaton kopsaus. Miian ja lääkärin ajatuksena oli, että muutaman päivän sairausloman ja Buranan popsimisen jälkeen kolari on vain kaukainen muisto. Että eiköhän se niillä mene ohi.

Ei mennyt. Miian rintaranka retkahti kolarissa, ja vaiva ei alkanutkaan parantua oletetulla tavalla. Sairausloma venähti muutaman päivän sijaan vuodeksi.

Miia kävi taajaan lääkärissä, ja vammaa tutkittiin. Kuntouttaminen osoittautui todella pitkälliseksi, vaikeaksi ja laajaksi projektiksi. Retkahduksen oheistuotteena tuli hermosärkyä vasempaan käteen, ja särky levisi myös hampaan hermojuureen.

Vuoden kuntoutuksen jälkeen Miian työnkuvaa tarkasteltiin uudestaan. Hän palasi töihin palvelutorille. Miia ajatteli, että kaikki lähtee sujumaan hyvin.

– Mutta ehkä se oli sitä, että en halunnut nähdä totuutta. Ajattelin, että mitä enemmän vain kuntoutan, käyn salilla, liikun ja teen töitä, niin vamma ei voi vaivata minua enää.

Miia oli vuoden töissä, kun hänelle tuli mielettömät kivut rintarankaan elokuussa 2014. Ensin hän ajatteli, että kysymys oli vain lihasjumista. Ei ollut.

– Tuli takapakki ja palasin silmänräpäyksessä lähtöruutuun. Se oli tosi kova paikka tajuta, että tämä ei ollutkaan ohi.

Jo aiemmin töihin palatessaan Miian oli tietoinen, että hän ei pystynyt samoihin työtehtäviin kuin ennen. Nostelu ja kurottelu sattuivat. Hän oli kuitenkin siinä uskossa, että oli muuten kunnossa.

Vuoden sairausloma toi huomattavan loven Jokion perheen talouteen. Yhtäkkiä sama taloudellinen kurimus oli edessä uudelleen.

– Aloin syyttää itseäni, että minä aiheutan sen meidän perheellemme. Se oli tosi raskasta.

Samalla Miian puoliso lomautettiin työstään, ja perheen taloudellinen tilanne kiristyi entisestään.

Tilanne paheni

Kun Miia jäi uudestaan sairauslomalle elokuussa 2014, asiat alkoivat näyttää todella synkille.

– On jännä, että hetkessä vaipuu sellaiseen tilaan, että ei näe mitään positiivista.

Miialla samaan soppaan yhdistyivät kaikki vuosien varrella koetut murheet ja vastoinkäymiset. Hänelle tuli sellainen olo, että tukehtuu. Samalla yöunet kaikkosivat. Kivut olivat niin kovat, että voimavarana ollut liikuntakin jäi.

Samalla kun mieliala meni koko ajan alemmas, paino lähti reippaaseen nousuun.

Lääkärit olivat kiinnostuneita vastaanotoillaan vain vaivoista ja kivuista. Kukaan ei kysynyt kertaakaan, miten Miia voi.

– Olisi tosi tärkeää kysyä ihmiseltä, että miten voit. Sairaus, vamma tai kipu ovat eri asia kuin sinä itse.

Miia ajatteli, että ihmisen kuuluu olla niin vahva, että jaksaa kantaa kaikki vaivansa. Että ei ole oikeutta valittaa.

– Minut on jo pienenä opetettu, että jos mennään lääkäriin, niin puetaan siistit vaatteet päälle ja hymyillään. Sillä tavalla olen toiminut, vaikka kipua on ollutkin.

Miia tunsi etääntyvänsä kaikesta. Hän tiesi tarvitsevansa apua.

Tarve puhua

Oli saatava puhua. Miia ei kuitenkaan uskaltanut kysyä apua, koska ajatteli, että häntä pidettäisiin heikkona. Vaikka ympärillä oli ystäviä, hän sulki heidät ulos. Miia kaipasi ulkopuolista tahoa.

– Olin pikkutyttönä mummolta kuullut, että jos asiat ovat tosi huonosti, ja kukaan ei auta, niin kirkko auttaa aina. Tämä ajatus tuli yhtenä päivänä mieleeni, kun kaipasin tosissani apua.

Miialla oli kynnys kysyä apua, koska ei kokenut itseään aktiiviseksi seurakuntalaiseksi. Samalla hän ajatteli, että ovatkohan asiat vielä tarpeeksi huonosti.

– Halusin vain, että minua kuunnellaan, eikä kyseenalaisteta.

Samalla Miia halusi puhua ilman mitään ennalta määrättyä aihetta. Hän varasi ajan diakonilta Palokasta.

– Minua kuunneltiin yli kaksi tuntia ilman, että minua olisi kertaakaan kyseenalaistettu. Tärkeintä oli, että kertaakaan ei katsottu kelloa. Ei tullut sellaista oloa, että olisi pitänyt puhua nopeammin.

Miialle kohtaaminen oli todella suuri askel. Hän otti taas itseään niskasta kiinni, ja sai voimaa kuntouttaa itseään.

Ilo on paras lääke kipuun

Tänä päivänä Miia ajattelee, että olisi kannattanut mennä juttelemaan jo aikaisemmin. Jälkeenpäin ajateltuna pahinta oli, että hän oli kadottanut itsensä.

– En enää tuntenut itseäni. Olen aina ollut sellainen, että kyllä tästä mennään, ja olen ollut aina peruspositiivinen. Huomasin, että en toimi normaalisti. Tajusin, että  sairastun oikeasti henkisesti, jos ei saa jollain lailla apua.

Miia on opetellut hyväksymään kipunsa sen sijaan, että hän yrittää poistaa niitä.

– Kaikkein paras lääke siihen on oma ilo.

Nyt Miia saa iloa perheestä, ystävistä sekä työssä ja kuntoutuksessa onnistumisessa.

Kun kipu oli estänyt liikunnan, paino nousi reippaasti. Uudella energialla hän laihdutti lähes kaksikymmentä kiloa.

Miia aloitti elokuussa 2015 työkokeilun Prisman asiakaspalvelussa. Siinä hän on kokenut onnistumisen iloa ja saanut apua hyvinvointiinsa. Tällä hetkellä hän työskentelee viikossa 20 tuntia, ja tavoitteena on nostaa työn määrää.

Voimavarana opiskelu

Johdatusta vai sattumaa? Miia on aina uskonut, että kaikilla asioilla on tarkoituksensa. Hänestä on erikoista, että asiat ovat edenneet elämässä tietyllä tavalla. On tapahtunut paljon hyvääkin.

– Olen löytänyt uuden työnkuvan. Olen tavannut paljon uusia ihmisiä. Yksi suurimmista asioista on, että osaan auttaa kertomalla, mitä polkua olen kulkenut.

Kipujen kanssa painimisen ohessa  Miia luki kahdessa vuodessa itsensä merkonomiksi. Opinnot valmistuivat vuoden alussa.

Opiskelu on ollut yksi hänen suurimpia voimavarojaan. Samalla se on ollut merkki työnantajallekin, että kyllä täältä vielä tullaan. Työnantajan suhtautumisesta toipumiseensa hän antaa täyden kympin.

Miian mielestä hänen tarinansa opetuksena on, että ihmiset eivät pitäisi omaa tavallista arkeaan liian itsestään selvänä. Kaikki voi muuttua silmänräpäyksessä. Monet arvostavat asioita vasta, kun menettävät ne.

Miian unelmana on, että terveys pysyisi vähintään samalla tasolla kuin nyt. Kipuja on, mutta niiden kanssa pystyy elämään.

Miia toivoo rakkauden säilymistä parisuhteessa. Myös perheen talous pitäisi saada kuntoon. Rikkauksia hän ei kuitenkaan halua.

– Toivon, että pystyisimme elämään normaalia elämää ilman, että valvomme öitä rahan takia.

Artikkeli Retkahdus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.