Meissä ihmisissä elää syvä tarve olla oikeassa. Se on inhimillistä ja usein myös ymmärrettävää. Oikeassa oleminen tuo turvaa, hallinnan tunnetta ja kokemuksen siitä, että tiedämme, missä seisomme. Mutta samalla siihen kietoutuu vaara: oikeassa olemisen tarve voi sulkea korvamme ja kovettaa sydämemme. Keskitymme puolustamaan itseämme, näkökulmaamme ja asenteitamme sen sijaan, että pysähtyisimme kuuntelemaan, mitä toinen todella sanoo – tai mitä Jumala saattaa yrittää meille sanoa toisen kautta.

Tämä omavoimaisuus ei aina näytä kovalta tai hyökkäävältä. Se voi pukeutua huolellisesti muotoiltuun kieleen, vakuuttavaan retoriikkaan ja vilpittömäänkin haluun tehdä hyvää. Silti sen ytimessä on usein itsekkyys: tarve säilyttää oma totuus koskemattomana. Neljäs adventti kutsuu meitä riisumaan nämä kerrokset yksi kerrallaan ja kysymään, mitä jää jäljelle, kun emme enää nojaa omaan varmuuteemme.

Jeesuksen syntymän odotus ei kutsu meitä terävöittämään argumenttejamme tai vahvistamaan omiemme asemia. Se kutsuu meitä tekemään tilaa. Ilosanoma ei kasva adventtiajan loppumetreilläkään melussa vaan hiljaisuudessa, ei itsepuolustuksessa vaan avoimuudessa. Se rohkaisee löytämään sydämen, joka uskaltaa kuulla enemmän kuin puhua ja ihmetellä enemmän kuin hallita.

Itseämme suurempaa

Odotamme valoa, mutta emme sellaista valoa, joka syntyy etuoikeuden keskeltä tai enemmistön turvasta. Kristuksen valo syttyy hauraana, härkäin ja juhtien keskellä. Betlehemin lapsi ei syntynyt vallan keskukseen vaan sivuun, sinne missä ei ollut varmuutta eikä näkyvää voimaa. Juuri siellä valo syttyi, ja juuri sellaiseen tilaan valo yhä haluaa tulla.

Evankeliumin vastaanottamiseen emme tarvitse retorista itsevarmuutta. Emme tarvitse valmiita lauseita tai viimeisteltyä ymmärrystä. Tarvitsemme jotain paljon syvempää: kykyä kuulla ja rohkeutta ihmetellä. Kykyä olla hetken tietämättä ja kestää keskeneräisyyttä. Rohkeutta kyseenalaistaa oma totuutemme ja tunnistaa, kuinka usein katsomme maailmaa ensisijaisesti oman etumme ja kokemuksemme kautta.

Neljäs adventti asettaa meidät kahden sisäisen liikkeen väliin. Toisaalta se kutsuu rohkeuteen luopua itsekkyydestä ja omavoimaisuudesta, jopa niistä osista itseämme, joita olemme pitäneet erityisen oikeina ja tarpeellisina. Toisaalta se kutsuu nöyryyteen vastaanottaa jotakin itseämme suurempaa – Jumalan lahjaa, jota emme voi hallita emmekä ansaita. Tämä nöyryys ei ole itsensä vähättelyä, vaan avointa suostumista siihen, että Jumala toimii myös siellä, missä emme ole varmoja tai vahvoja.

Valo syttyy sittenkin

Tässä odotuksessa nousee väistämättä kysymys: millaista valoa me itse Kristuksesta heijastamme maailmaan? Heijastammeko valoa, joka kutsuu, kuuntelee ja luo tilaa, vai valoa, joka sokaisee ja sulkee? Ja uskallammeko nähdä Kristuksen jokaisessa vastaantulijassa – erityisesti niissä, jotka haastavat meitä, horjuttavat varmuuttamme tai pakottavat meidät kuuntelemaan uudella tavalla? Valo laajenee kyvystä kohdata toinen ihminen sellaisena kuin hän on – ilman valmiita vastauksia, ilman tarvetta määritellä tai korjata Jumalan luomaa.

Päivän rukouksen sanoin:

Armon ja rakkauden Jumala.
Joulun odotus tiivistyy näihin päiviin.
Sielumme kaipaa pyhää hiljaisuutta
ja todellista rauhaa ja riemua.
Jumala, armahda meitä.
Avaa silmämme näkemään,
mitä sinä olet meille valmistanut.
Opeta meitä jakamaan joulun iloa keskenämme
ja antamaan yltäkylläisyydestämme niille,
joilla on tyhjät kädet
ja joiden elämä huutaa lähimmäistä.
Tätä pyydämme rakkaan Poikasi Jeesuksen nimessä.

Aamen.

Artikkeli Tilaa ilosanomalle – neljännen adventin kutsu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Hiljainen viikko alkaa palmusunnuntaina, jolloin aasilla Jerusalemiin ratsastava Jeesus on vielä suosion kohteena. Palmusunnuntai on ilontäyteinen keväinen juhlapäivä pajunkissoineen ja virpojineen. Suosio vaihtuu kuitenkin pian syytöksiin ja alkuviikon sanoma kertoo Jeesuksen ahdistuksesta Getsemanessa, hänen vangitsemisestaan ja oikeudenkäynnistään.

Kärsimysaiheiden keskellä eräänlainen keidas on kiirastorstai, jolloin muistamme Jeesuksen viimeistä ateriaa oppilaidensa kanssa ja ehtoollisen asettamista. Tällaista lämmintä yhteyttä toisiimme ja Jumalan rakkautta ”meidän puolestamme annettuna ja vuodatettuna” mekin saamme kokea tuon päivän messussa ja kumartua ehtoollispöytään. Kiirastorstain messun päättyessä tunnelma kuitenkin vaihtuu nopeasti. ”Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se” virren aikana on herkistävää katsoa, kun alttari riisutaan yhtä kynttilää lukuun ottamatta kaikesta muusta ja kirkon valaistus hämärretään.

Pitkäperjantain jumalanpalveluksessa seuraamme vakavin miettein Jeesuksen kärsimystien viimeisen vaiheen Via Dolorosan ja ristiinnaulitsemisen. Mustaan puetun alttarin viimeinenkin kynttilä sammutetaan, kun kuulemme Jeesuksen sanovan ”Isä, sinun käsiisi, minä uskon henkeni” ja henkäisevän viimeisen kerran. Ristin juurella ihmettelemme välinpitämättömyyden, vihan ja väkivallan voimaa ja tunnemme omankin syyllisyytemme. Kuitenkin kuulemme juuri ristin kertovan sovinnon mahdollisuudesta ja meitä kantavasta Jumalan armosta ja rakkaudesta.

Hiljaisen viikon alussa pajunkissat muistuttavat roudan alta nousevasta elämästä. Myös hiljaisen viikon päättyessä pääsiäisyön ja pääsiäispäivän jumalanpalveluksiin saamme kuulla sanomaa Jumalasta, joka luo uutta. Jeesuksen ylösnousemuksen ihme rohkaisee meitä luottamaan Jumalan rakkauteen, joka ulottuu kaikkiin elämämme vaiheisiin aina haudan pimeyteen saakka. Tämä pääsiäisen toivo olkoon sieluillemme kuin ympärillämme puhkeavan kevään ihanuutta.

Arto Viitala
Jyväskylän seurakunnan kirkkoherra

Artikkeli Hiljaisen viikon vaihtuvat sävyt julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.