Kirjan koskettavan kerronnan voi tunnistaa vaikka yhdestä siteerauksesta: ”Edes tapettuja ei saanut surra. Oli saatava leipää lapsille”. Teos toi Aallolle viime syksynä kaksi merkittävää tunnustusta: Tietokirjallisuuden Finlandia -palkinnon ja valinnan vuoden historiateokseksi.

Seurakunnan juhlavuoden luentoillassa vieraillut Aalto tiivistää tosiasiat arkiseen toteamukseen, että seurakunnan perustaminen oli välttämätöntä, koska tarvittiin oma kunta. Jäseniäkin oli riittämiin, sillä kolme teollisuuskylää oli muodostanut Iitin ja Valkealan reuna-alueelle 12 000 asukkaan teollisuuskeskittymän. Tehtaissa kävi töissä parhaimmillaan yli neljätuhatta ihmistä.

Aallolle miljöö oli entuudestaan läheinen, sillä lapsuuskoti sijaitsi vain 150 metrin päässä tehtaan portista. Kirvesmies-isä  ja isovanhemmat olivat niitä, joille tehdas antoi leivän. – Pyrin tekemään kirjan niin tasapuolisesti kuin osasin, Aalto myöntää ja lisää, että on helpompaa kirjata asioita tapahtuneeksi kuin antaa niille joku tulkinta.

Materiaalin keruuta Suomessa helpotti Aallon mukaan se, että täällä on Euroopan parhaiten dokumentoitu sisällissota. Muistitietoa löytyy runsaasti, ja esimerkiksi kaikki punaiset kuulusteltiin valtionrikosoikeudessa. Aiemmin julkaistua aineistoa edustivat muun muassa Mirja Turusen Veripellot-kirja ja Tuure Nybergin Kuusankosken kansalaissodan 1918 tapahtumat. Etukäteen Aalto aavisti, että dokumenttilähteet vähenivät sinä hetkenä, kun valkoiset miehittivät Kuusankosken.

ALKAVA TEOLLISUUS löysi seutukunnan mahtavat kosket 1870-luvulla. Lopulta Kymintehtaat oli 1918 koko Euroopan suurin ja mahtavin paperitehdas. Tehtailla oli myös omat poliisivoimat. Yhteisölle kehittyivät omat huvit ja riennot. Kymintehdas sai tarvitsemansa työvoiman tehtaan ympäriltä, mutta Voikkaalle  rekrytoitiin ulkopuolista työväkeä 25-30 prosenttia Savon suunnalta. Alueen kulttuuri poikkesikin perinteikkäämmän Kymiyhtiön elämästä.

Jos kurkistettaisiin 1500-1700-luvuille, silloin kirkko edusti keskusvallan organisaatiota, ja papit sivistyneinä auttoivat talonpoikia asiakirjojen täyttämisessä. Vähitellen 1800-luvun teollistumisessa työväestö alkoi sivistyä ja saada apuja tehtaalta ja omista järjestöistä. Kaikki yhdessä heikensi kirkon asemaa.

Kun paperiteollisuuteen syntyi uutta tekniikkaa, tarvittiin ammattityövoimaa. Tehdas koulutti omaa väkeään. Samalla se hallitsi alaisten elämää. Paradoksina voidaan pitää, että sivistyksen ja lukutaidon kasvaessa myös vallankumousaate sai uutta kipinää. Marxilaisuuden viesti oli, että työväestö luo rikkautta, eivät tehtaanherrat. Tuon ajan köyhälistö löytyi maaseudulta, joten tehtaiden kautta oli monelle jaossa myös hyvää.

YHTIÖN AVAINHENKILÖITÄ oli kauppaneuvos Gösta Björkenheim, josta tuli ensin Kymiyhtiön hallituksen puheenjohtaja ja sitten toimitusjohtaja. Hän halusi pitää rauhalliset suhteet työväestön kanssa ja tehtaan koneet pyörimässä. Ymmärtämys oli molemminpuolista, joten väkivaltaa haluttiin karttaa. Myös vanha sosialidemokratia inhosi Aallon mukaan anarkiaa. Kauppaneuvoksen murha Korialla 27.4. tapahtuikin vieraspaikkakuntalaisten toimesta.

Tehtaalaisten keskuudessa ei aluksi uskottu, mihin kaikki voi johtaa. Punaisilla ei ollut juurikaan vastarintaa, ja tehtaan viisikymmentä valkoisten edustajaa päästettiin rauhassa poistumaan. Tehtaan herrat olivat kotiarestissa suojassa. Uskottiin sinisilmäisesti, että aate on niin vahva, että kaikki järjestyy ilman väkivaltaa.

Työväestön yleinen käsitys oli, ”ettei myö olla mitään pahaa tehty”. Miksi kaiken jälkeen oli pitänyt paeta Venäjälle tai piileskellä metsissä. Asukkaiden nimeämät Tuskin tie ja Golgatan tie herättivät vasta monet ymmärtämään, mistä kollektiivisessa rankaisussa oli kyse. Shokkihoidolla haluttiin lamaannuttaa vastarinta. Sorakuopille astelevat haettiin pääkonttorin kellarista ja Voikkaan palokunnantalolta. Ajankohdiksi valittiin useimmin aamuyö.

SUOMEN PUNAISIMMAN paikkakunnan historiassa vallankumous ja uskonto kulkivat samoissa askelissa. Yksi niistä liittyi Savon rintamalla 3. maaliskuuta käytyyn veriseen ratkaisutaisteluun. Siinä kaatui 10-15 tehtaalaista. Vainajista suuri osa vietiin Kymin tehtaalta torvisoittokunnan kera kulkueessa oman seurakunnan kirkkomaahan Valkealaan, mahdollisesti myös Iittiin. Siunauksen toimitti seurakunnan pappi. Toverihautaan saatettujen tilaisuudessa puhujat tulivat omasta joukosta.

Maaliskuussa 1919 Stöörinkankaalta kuului pamaus, kun joukkohautaa pehmitettiin yöllä nuotioiden valossa. Suojeluskunta antoi edellisvuonna paikkakunnalle saapuneen pastori Sigfred Sireniuksen myötävaikutuksella kaivaa teloitetut ylös. Omaiset saivat tulla keskiyöllä arkun kanssa tunnistamaan läheisiä, jotta ne voitiin haudata siunattuun maahan. Alueelle perustettiin sittemmin itsenäisen seurakunnan hautausmaa. Voikkaalla meneteltiin samoin Pien-Mattilan kahdella joukkohaudalla. Operaatio oli helpotus omaisille. Yhtiössä myös ajateltiin, että menettely vähensi sorakuoppien merkitystä punaisten pyhiinvaelluskohteina.

Aalto kiitteli luennossaan Suomen setlementtiliikkeen perustajaa, laupeuden lähettiläs Sireniusta, joka siunasi sekä hiekkakuopista ylös kaivettuja vainajia että valkoisia sodan uhreja. Hän osasi jakaa lohtua, tavata leskiä ja käydä vankileireillä katsomatta hihamerkin väriä. Sodan jälkeen Sireniuksen jumalanpalvelus Kuusankosken seuratalossa saattoi kerätä 800 osanottajaa. Aiemmin Sirenius kokosi kansaa myös penkit täyteen Voikkaan työväentalolle. Työväen soittokunta säesti yhtä lailla Kansainvälisen kuin heti perään virren Jeesus johdata, tiemme kulkua…

Seurakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi valittiin pohjalainen herännäispappi Arvid Malmivaara, jonka kokemustausta oli hyvin erilainen.

Aalto ei löytänyt Kuusankosken kapinavuosista varsinaista uskonnon vastaisuutta. Uskonnon rooli ei eri käänteissä noussut kovin näkyväksi, vaikka uskoa yhteisöstä löytyi erityisesti naisten keskuudessa.

KIRJAA TYÖSTÄESSÄ Aaltoa pöyristytti tapahtumien käsittämätön julmuus. Vaikka Kouvola oli punaisen terrorin pahimpia paikkoja ja siellä ammuttiin 125 valkoista, sotilasjohdon organisoima terrori oli pidättyvää ja harkittua. Osalle tuomioista oli jonkinlainen sotilaallinen peruste, sillä Kymenlaaksossa toimi aseita kätkenyt ja nuoria miehiä vihollisen puolelle salakuljettanut ryhmä. Valkoisten terrori sen sijaan oli totaalista, pelkoa luovaa shokkihoitoa, joka muistutti poliittista puhdistusta.

Pienenä nyanssina Aalto mainitsee Mannerheimin 11.5. antaman käskyn teloitusten kieltämisestä siihen asti, kun valtiorikosoikeuksia koskeva lainsäädäntö saadaan voimaan. Valloitettujen alueiden hallinnasta vastannut Rudolf Walden kuitenkin viivytti käskyn eteenpäin toimittamista kolme päivää.

Toukokuun kahden ensimmäisen viikon aikana Kuusankoskella punaisten teloittajien uhreja oli 27, kun valkoisten tekemien määrä oli kymmenkertainen.

Valkoisten vastaiskussa kuusankoskelaisia punaisia teloitettiin parissa viikossa ainakin 277 , joiden lisäksi vankileirillä kuoli 106 tehtaalaista.

– KIRKKO EI OLLUT valmis siihen isoon muutokseen, jonka teollisuusyhdyskunnan synty aiheutti. Oli totuttava uuteen rytmiin, kun työpäivällä saattoi olla mittaa 12 tuntia. Sunnuntaista tuli työpäivä ja muukin arvomaailma muuttui. Tehtaiden uusi keskittymä alkoi elää omaa elämäänsä.

Kuusankosken seurakuntaa tarvittiin, jotta saatiin perustettua kunta. Kolmas osapuoli oli yhtiö, joka piti huolta niin työntekijöiden asumisesta, terveydenhuollosta ja sosiaalipuolesta kuin sivistämisestäkin. Toisaalta lakkotilanteissa myös menetys saattoi olla suuri, jos irtisanomisen lisäksi piti luopua myös asunnosta.

– Ei perinteikäs seurakuntiin nojautunut ajattelutapa kadonnut heti mihinkään. Tehtaalaisista 93-95 prosenttia säilyi pitkään kirkon jäseninä. Kun 1923 oli vapaus erota, nuoria lähti, mutta muutos oli pieni. Kirkosta haettiin apua pitkään eli marxilainen ateismi ei lyönyt suinkaan nopeasti läpi. Muutos tapahtui vähitellen. Tämä oli leimallista Kuusankoskella, Aalto pohdiskelee.

Poikkeavaa oli, että seurakunnan tai tuomiokapitulin sijaan Kymiyhtiö teki aloitteen seurakunnan perustamisesta ja sai 1917 senaatilta myönteisen päätöksen.  Kuitenkin sota ja tuomiokapitulin vastustus siirsivät aloituksen toukokuulle 1919. Etenkin ympäröivä maaseutu vastusti seurakunnan tuloa, sillä sen pelättiin heikentävän entisten asemaa. Vaikutusta oli silläkin, että yhtiö oli huomattava verojen maksaja. Sodan jälkeen seuratalosta tehtiin väliaikainen kirkko.  Nykyinen kirkko täyttää tänä vuonna 90 vuotta.

Kotiseurakunnan kynnys on matala

Seurakunnan juhlatoimikuntaan kuuluva Tuula Rikala sanoi tunnistavansa Kuusankosken kotiseurakunnan siitä, että sen kynnys on matala ja että tehdaspaikkakunnan keskelle haluttiin aikanaan kirkko. Vaikka kirkollisten toimitusten määrä on hienokseltaan vähentynyt, on löydetty uusia työmuotoja, joilla tavoitetaan myös nuoria perheitä. Tämän päivän seurakunta on entistä ihmisläheisempi. – Ei haittaisi, vaikka hallintoa voisi hivenen keventää. Jumalanpalvelus edustaa itselleni sitä, mistä ei pidä milloinkaan luopua.

Seurakunnan juhlaviikolla historia on esillä sanoin ja kuvin

Kuusankosken seurakunta  järjestää tapahtumia pitkin juhlavuotta. Tarjolla on runsaasti musiikkia kaikille ikäryhmille. Vuosi huipentuu 2.-9. kesäkuuta juhlaviikkoon, jossa historiaa esitellään sanoin ja kuvin. Voikkaan vaiheista kertoo kulttuurineuvos Eero Niinikoski. Juhlajumalanpalveluksessa 9.6. saarnaa piispa Seppo Häkkinen. Päivä jatkuu juhlatilaisuudella seurakuntakeskuksessa.
Juhlavuoden tapahtumia

Kuusaankoski – rotkojen koski

Kuusa(a)nkoski-nimen etymologia on joissakin paikannimikirjoissa liitetty kuuseen, joka olisi alueella runsaasti esiintyvä puu. Metsänhoitajana alueella paljon liikkunut Ilmari Kosonen on vahvasti kielitieteellisemmän selityksen kannalla. Kuusi ei ole paikalla merkittävä luonnonmuodostuma, koski sen sijaan on. Alku Kuus- on ruotsin (kjuss(a) kapea laakso vuorten välissä. Sitten seuraa -aa, joka on vanhan skandinaavikielen jokea kuvaava sana á (aa). Nämä tarkoittavat ”rotkon joki”, vuorten välissä erityisesti Voikkaalla. Kun loppuun liitetään vielä suomalaismuodossa -koski, voidaan sanoa, että Kuusaankoski on ”rotkojen koski”.

Artikkeli Kuusankosken satavuotias seurakunta syntyi traagisten tapahtumien varjossa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jos joku ajattelee, että vuoden 1918 tapahtumat ovat pelkkää historiaa, on väärässä. Ne ovat historiaa, joiden jälkiä on tässäkin ajassa. Naapureiden, tuttavien ja muiden maanmiesten ilmiantaminen ja tappaminen jättivät suomalaisten käsiin niin paljon verta, ettei se pelkällä pesemisellä lähde. Se vaatii aikaa ja anteeksiantoa. Ymmärrystä ja viisautta.

Ihmisissä kautta aikojen ja paikkojen on enemmän samanlaista kuin erilaista. Me vain näemme herkimmin juuri ne piirteet ja tavat, jotka meitä erottavat. Pysähdymme kieleen, ihonväriin, vammaan, uskontoon tai poliittiseen näkemykseen. Pysähdymme pintaan, emmekä näe, mitä sen alla on. Ihmistä, joka kaipaa hyväksyntää ja rakkautta. Ihmistä, joka varjelee läheisiään. Aivan kuten me itsekin.

Vasta viime vuonna juhlimme satavuotiasta Suomea. Tunsimme ylpeyttä maasta, jonka puolesta on yhteisenä rintamana taisteltu. Myös juhlavuoden teema ”Yhdessä” oli tarkoitettu hitsaamaan meitä yhteen. Keskenään erilaisia, ainutlaatuisia, mutta silti pohjimmiltaan samanlaisia ihmisiä. Jos sisällissota olisi käyty ennen itsenäistymistä, kaivelisimme ensin vanhoja haavoja ja vasta sen jälkeen juhlisimme yhdessä. Nyt joudumme tekemään asiat päinvastaisessa järjestyksessä.

Kun tänä vuonna muistellaan vuoden 1918 tapahtumia, on tärkeää, ettei menneiden haavoja avata ainakaan niin, että ne jätetään auki. Niitä avataan varovasti, jotta opimme historiastamme. Sen jälkeen haavat suljetaan, jotta ne voivat arpeutua. Tämän jälkeen tarvitaan uutta, yhdistävää tekemistä. Yhteistä ylpeyttä. Ettei se mitä on vuosien saatossa saavutettu, tule hetkessä rikotuksi.

Artikkeli Ihmisten Suomi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Armeijasta kotiuduttuani pääsin työkokeiluun Inarin kunnan viestintäpajaan. Silloin löysin oman alani. Koulussa suosikkiaineeni olivat liikunta ja äidinkieli. Äitini on kielenkääntäjä, mikä lienee vaikuttanut ammatinvalintaan. Toimittajan työssä parasta on tarinoiden kertominen ja kuuleminen.

Urheilu ja penkkiurheilu ovat lähellä sydäntäni. Hiihto on rakkain lajini. Ivalossa hiihdin isäni kanssa paljon pienestä pitäen. Talvisin käyn Laajavuoressa sivakoimassa pari kertaa viikossa. Läheiset ihmiset ja terveys ovat myös tärkeitä. Näitä asioita ymmärtää arvostaa, kun ikää tulee hieman.

Pohjoisen ihmisenä myös luonto on minulle tärkeä. Isän kanssa olen aina kalastanut ja poiminut marjoja. Kaupunkiympäristössä kaipaa toisinaan luontoa. Vaikka Jyväskylä on Lapin miehelle iso paikka, niin tämä on jotenkin hengittävä ja viihtyisä, kylämäinen kaupunki.

Ammatillinen haaveeni olisi työskennellä urheilutoimittajana. Jossain vaiheessa elämää haluan perheen ja vakinaisen työn, mutta sillä ei ole vielä mikään kiire. Ulkomailla olisi kiva käydä joskus. Elän kuitenkin hetkessä ja ajattelen, että tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka.

Viime aikoina olen pohtinut historiaa ja maamme vaiheita Suomi 100 -juhlavuoden takia. Luen parhaillani Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teosta. Kävin katsomassa uuden Tuntemattoman sotilaan vapaaehtoisten ennakkonäytöksessä, sillä toimin elokuvan kuvauksissa avustajana.

Olen pohtinut viime aikoina paljon sitä, millaista elämä oli ennen. Joskus tuntuu, että sosiaalisessa mediassa valitetaan liian pienestä. Koen, että meillä Suomessa on asiat aika hyvin. Turvapaikkakriisi ja Turun puukotukset ovat isoja asioita, jotka huolettavat ihmisiä, terrorismi on tullut keskuuteemme. Uskon kuitenkin, että selviämme kansakuntana, niin kuin ennenkin olemme selvinneet vaikeista paikoista.

Artikkeli Lapin mies hiihtää ja pohtii isänmaan vaiheita julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Nyberg kertoo kirjassaan, kuinka hän joskus Venäjällä asuessaan vitsaili, että tunnetuin koskaan elänyt suomalainen on Martti Luther. Tällä hän tarkoitti, kuinka monella tasolla Lutherin aloittama reformaatio on vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin ja suomalaisten kulttuuri-identiteettiin.
– Jotkut venäläiset ymmärsivät, mitä tarkoitin, mutta pelkään, etteivät kaikki suomalaiset enää arvosta luterilaisen kulttuuriperinnön merkitystä.
Nybergin mukaan suurin ero Suomen ja Venäjän välillä on luterilaisuuden ja ortodoksisuuden välinen kuilu.
– Se on syvempi kuin mikään muu kuilu, Nyberg painottaa.
Hänen mukaansa historia on tässä asiassa hyvä opettaja: venäläiset harjoittivat käännytystyötä 1800-luvulla lupaamalla talonpojille maata Virossa ja Latviassa jos nämä kääntyvät ortodokseiksi.
Kun Suomesta tuli osa Venäjää vuonna 1809, ei itäistä hallitsijaa kiinnostanut kansan käännyttäminen Moskovan kirkon kuuliaisiksi lapsiksi. Suomessa oli vakaat olot, kiitos Kustaa Vaasan, joka liitti kirkon ja valtion yhteen liki 300 vuotta aiemmin 1500-luvulla.

Pohjoismainen reformaatio oli olennainen osa modernin, keskusjohtoisen valtion luomista. Se loi pohjan oikeusvaltiolle, joka olisi ollut uhattuna, jos kansaa olisi alettu pakkokäännyttää luterilaisista ortodokseiksi.
Suomessa kirkko toimi aivan toisin kuin Venäjällä, se opetti kansan lukemaan.
– Juuri tässä on konteksti (asiayhteys) omaan käsitykseemme kulttuuristamme ja kulttuuri-identiteetistämme. Se, että kirkko opetti meidät lukemaan, merkitsi valtavaa sivistystason nousua. Ero on todella suuri venäläiseen ortodoksisuuteen verrattuna, Nyberg summaa.
Tämä ero on korostunut 2010-luvulla, kun Venäjän ortodoksinen kirkko tukee voimakkaasti Vladimir Putinin politiikkaa. Se katsoo itsekin, että kaikki Venäjän kirkkoon kuuluvat maat kuuluvat myös Venäjälle.
Itse asiassa koko Suomea ja suomalaista identiteettiä ei ollut olemassa ennen reformaation saapumista Suomeen. Kun kirkollinen latina vaihtui kansan omaan kieleen, sillä oli suunnaton merkitys. Sen seuraukset määrittävät tänäkin päivänä, miten näemme itsemme, lähimmäisemme ja koko yhteiskunnan.
Reformaatio antoi suomalaisille oman kielen myötä arvon, merkityksen, itsetunnon ja identiteetin. Kuten Juice Leskinen sanoi, kielessä on kaikki. Suomen kieli ja suomalaisen mieli ovat siis reformaation tulosta, kuten suomalainen ja kunnallinen sosiaalietiikka sekä koko kunnallinen hallinto.
Käytännöllisen teologian professori Jyrki Knuutila Helsingin yliopistosta sanoo luterilaisuuden olevan niin syvällä suomalaisissa ja koko yhteiskunnassa, ettei sen vaikutuksia tule aina edes erikseen ajatelleeksi.
Niin paljon kuin kirkon ja valtion liittoa on kritisoitu, näkee Knuutila siinä paljon hyvääkin. Ilman tätä liittoa suomalaisten sivistystaso olisi tuskin noussut niin korkealle kaikkine seurauksineen. Molemmat tarvitsivat toisiaan.
– Lainsäädäntö perustui pitkään kymmenelle käskylle ja kirkon opettamaan lähimmäisenrakkauteen, ja se oli alku myös hyvinvointivaltion synnylle sosiaaliturvineen. Kirkko opetti huolehtimaan lähimmäisestä, kaikkein heikoimmista. Diakoniatyö on aina ollut kirkon ytimessä, Knuutila luettelee.

Esimerkki vähäosaisista huolehtimisesta on Suomen joissakin kirkoissa vieläkin esillä olevat yli 100 vaivaisukkoa, joilla on kerätty rahaa 1600-luvulta lähtien.
Kirkkohallituksessa työskentelevä taidehistorioitsija ja kulttuuriperintöasiantuntija Saana Tammisto sanoo vaivaisukkoja maamme sosiaaliturvan uranuurtajiksi.
– Vaikkei niillä valtavia summia ole kerättykään, niiden sosiaalinen symboliarvo vähäosaisimpien auttamiseksi ja tunnustamiseksi yhteisön jäseniksi oli suuri.
Näkyvin esimerkki reformaation vaikutuksesta Suomessa on Saana Tammiston mukaan miltei joka paikkakunnalta löytyvä kirkko.
– Kirkko on läsnä maisemassa ja arjessa sekä oman kulttuurisen identiteetin muotoutumisessa, vaikkei olisikaan kristitty. Sen sijainti ja rooli kylä- tai kaupunkimaisemassa on keskeinen. Kirkko on tuottanut koko olemassaolonsa ajan paikkakunnalle sekä historiallisia merkityksiä että ymmärrystä maailmasta, Tammisto luettelee.

Entäs sitten se paljon puhuttu ja parjattu luterilainen työmoraali?
– Se ymmärretään tänä päivänä helposti ylenmääräisenä raatamisena. Kristillinen lepopäivän pyhittäminen on kuitenkin yksi keino yrittää rakentaa ihmisarvoista elämää kaikille. Tärkeää on arjen ja pyhän, työn ja levon tasapaino, Tammisto sanoo.

Artikkeli Kaiken takana on Luther julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.