–Erityisesti lapsiperheiden taloudellinen tilanne on vaikeutunut, kertoo johtava diakoniatyöntekijä Virpi Kylmälahti. – Toisaalta yhteiskunnallinen tilanne syventää jo ennestään köyhyydessä elävien toimeentuloa.  

–Yhteiskunnan muutokset näkyvät diakoniatyössä viiveellä. Joten on odotettavissa, että tulevina vuosina vaikeissa elämäntilanteissa olevien henkilöiden ja perheiden avunpyynnön lisääntyvät, Kylmälahti kertoo. 

Seurakunnan syksyn työntekijäkokouksessa pohdittiin, miten seurakunta voi auttaa konkreettisesti. Mitä seurakunta voi tehdä, kun energia kallistuu, ruoka kallistuu ja ihmisten hätä kasvaa? Voisiko seurakunta haastaa ihmisiä välittämään ja tekemään pieniä, hyviä tekoja?  

Johtavan diakoniatyöntekijän Virpi Kylmälahden mukaan hämeenlinnalaisten köyhyydessä näkyy myös inflaation tuomat vaikutukset, jotka korostuvat lapsiperheiden, mutta myös yksin asuvien henkilöiden lisääntyvänä köyhyytenä. 

Diakoniatyössä on huomioitu, että kaupungin perhetyön kautta on tullut v. 2022 enemmän  asiakkaita kuin v. 2021. Sosiaalityöstä on myös lähetetty asiakkaita. 

– Asiakkaiden taloudelliset vaikeudet ovat johtuneet erilaisista elämän kriisitilanteista, perheenjäsenen sairastumisesta, elinkustannusten noususta. Erityisesti ruuan ja polttoaineen hinnan nousu on vaikuttanut talouteen, kertoo Kylmälahti. – Usein ensisijainen diakoniatyön tuen muoto on ruoka-apu sekä jonkun kotitaloututeen liittyvän laskun maksaminen. 

Diakoniatyöntekijöillä on ollut vuonna 2022, yhteensä 2700 tapaamista apua tarvitsevien henkilöiden  ja perheiden kanssa. Lisäksi laitoksissa ja asumispalveluyksiköissä on tavattu 1000 henkilöä. 

Vuoden aikana on järjestetty runsaasti diakoniaruokailuja. Reskan Kulmassa on ollut joka tiistai ilmainen aamupuuro, johon kaikki ovat olleet tervetulleita. Lisäksi kerran kuussa Lähiömessun jälkeen on ollut mahdollisuus nauttia ilmainen keittoateria. 

Aineellinen ja taloudellinen tuki 

Vuoden aikana diakoniatyössä on annettu taloudellista tukea ruoka-apuna ja vaateapuna  sekä myönnetty avustusta laskuihin noin 45 000 eurolla. Ruokakasseja on annettu, yht. 1254 kpl. Säästöpankkisäätiöiden 16 000 euron lahjoituksen avulla voitiin tukea vähävaraisia ikäihmisiä. 

Yksityiset henkilöt ja eri toimijatahot lahjoittivat diakoniatyölle lahjakortteja yht. 5030 eurolla. 

Lahjakortin saivat sata hämeenlinnalaista vähävaraista henkilöä ja perhettä. Lahjakorttien avulla mahdollistettiin mm. jouluruokien ostaminen ja lahjojen hankkiminen lapsille.  

Köyhyys Suomessa 

Johtavan tutkija Anna-Maria Isola (THL) mukaan köyhyys on ollut Suomessa laskusuunnassa vuosikymmenten ajan. Vuoden inflaatio Isolan mukaan mullistanut monen perheen talouden huonoon suuntaan. Yleisradio Oy:n haastattelussa Isola kertoo, että lapsiperheköyhyys on viimeisen vuoden ajan ollut rajussa kasvussa, vaikka köyhyys yleensä on ollut Suomessa vuosikymmenten ajan laskusuunnassa.  

Isola on jo parinkymmenen vuoden ajan tutkinut suomalaisten kokemuksia köyhyydestä. Ihmisten kertomuksissa toistuvat tietyt asiat. 

– Jos köyhyys jatkuu pitkään, arki alkaa toistaa itseään. Eletään vain päivästä toiseen,  

joskus jopa tunnista toiseen, jos on esimerkiksi kipuja eikä ole rahaa ostaa kipulääkkeitä  ennen kuin tuet tulevat tilille. 

Toinen toistuva kokemus pitkään jatkuneessa pienituloisuudessa on Isolan mukaan tunne  

siitä, että ei pysty osallistumaan asioihin, joita ihmiset yleensä tekevät tässä yhteiskunnassa. Elämänpiiri kaventuu, ja lopulta voi olla vaikeaa lähteä ovesta ulos.  

– Pahimmillaan ihminen alkaa nähdä itsensä vain ongelmien kautta. Ei nähdä enää mahdollisuuksia, vaan kaikki asiat alkavat näyttäytyä riskeinä.

•  Hämeenlinna-Vanajan seurakunta perusti diakonian verkkokaupan yhteistyössä Kotimaanavun kanssa. Verkkokaupan kautta voi kotisohvaltaan lahjoittaa esimerkiksi ruokakassin, lapsille urheiluvälineitä ja vaikkapa hyvinvointi lahjakortin vähävaraiselle hämeenlinnalaiselle. Kauppa aukesi helmikuun lopussa.    https://www.hameenlinna-vanajanseurakunta.fi/verkkokauppa.fi 
• Diakoniatyö haastaa hämeenlinnalaisia neulomistalkoisiin. Kaupungissa on suuri pula villasukista ja tumpuista, etenkin miesten villasukkia kaivataan. Valmiit sukat voi viedä diakonikeskukseen Birger Jaarlin katu 3, 13100 Hämeenlinna. 040 804 9350. Avoinna ti, to, pe klo 9–12 
• Seurakunta lisäsi myös ruoka-apua. Maaliskuussa tarjotaan ilmaista keittoa soppatykistä 18.3. ja 25.3. Tarkemmat tiedot Internet-sivuilla.  
  Myöskään kerhoissa ja ryhmissä ei enää peritä välipalamaksuja.  

Artikkeli Operaatio Talvi auttaa hämeenlinnalaisia  julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Teatteri ja ystävät ovat kannatelleet minua näihin päiviin asti. Ne ovat tarjonneet hyväksyvän ja sallivan ympäristön silloin kun muu maailma ei ole sitä tehnyt, sanoo hämeenlinnalainen esiintyjä Miikka J. Anttila. 

Moninaisiin rooleihin ja työtehtäviin heittäytynyt, kovan työn kautta oppinut näyttelijä, esiintyjä ja tuottaja Miikka J. Anttila, 34, on viihtynyt jo vuosien ajan teatterien näyttämöillä ja mainoksissa, televisiossa ja elokuvarooleissa. 

Niissä hommissa hän on kuin kotonaan, mutta muualla on monesti toisin. 

— Minulla on ollut vahva ulkopuolisuuden tunne kaikkialla. Vain näytellessä olen tuntenut itseni ehjäksi ja kokonaiseksi, Anttila tunnustaa. 

Herkät kasvuvuodet olivat rankkoja. Etenkin yläasteella Miikkaa kiusattiin sanallisesti. Hänet jätettiin ulkopuolelle porukoista. 

— En muista lapsuudestani juuri mitään, nuoruudesta enemmän. Viime viikolla yksi koulukiusaaja tuli pyytämään anteeksi, mutten edes muistanut, mitä hän oli tuolloin tehnyt. 

Kouluaikoina Miikka itki usein. Hän oli katkera. Elämä tuntui epäreilulta. Hän käänsi ahdistuksensa sisään päin. Poika pakeni draamakerhoon ja teatteriin, joissa häntä ei kiusattu. 

— Siinä ympäristössä sain olla oma itseni. Teatteri oli turvallinen paikka työstää vaikeita asioita. Se oli pelastava ja hyvin terapeuttinen tekijä identiteettini kannalta. 

Luovu liiasta miellyttämisestä 

Miikan pahin pelko liittyi hylätyksi ja torjutuksi tulemiseen. Siitä syntyi tarve miellyttää muita, ehkä liika kiltteyskin. 

— Olen aikuisiällä yrittänyt opetella ulos miellyttämisestä, ihan terveessä hengessä. En ole muuttunut vanhan minäni vastakohdaksikaan. 

Terapiassa hän tajusi, ettei voinut mitenkään vaikuttaa kaikkiin olosuhteisiin ja ikäviin asioihin. 

— Minun oli täysin turha syyttää itseäni niistä asioista, joita en voinut valita, tai kokea niistä huonommuuden tunnetta. 

Toisten kurjaa käytöstä ei tarvitse enää kestää ja hyväksyä. 

— Hylätyksi ja torjutuksi tulemisen pelon takia annoin ihmisten käyttäytyä huonosti minua kohtaan. 

Miikka J. Anttilalle rohkeus tarkoittaa tänään avoimuutta ja riskiä, jonka ihminen ottaa paljastaessaan jotakin olennaista itsestään, vaikka pelkää. Hän kokee aiemmin jarrutelleensa liian monessa asiassa. 

— Olen jättänyt sanomatta asioita, ajatellut liikaa muita tai mitä muut ajattelevat minusta. Pidätellyt itseäni. 

Vapaudu ulkoa annetuista rooleista 

Isoja itsetuntemukseen liittyviä oivalluksia Miikka J. Anttilalle tarjosi vuonna 2017 ensi-iltansa saanut, Ria Katajan ohjaama ja Ofelia-ryhmän esittämä näytelmä Arjen yksinäiset. Kolme näyttelijää ja ohjaaja ammensivat käsikirjoitukseen aineksia omasta elämästään. 

Miikka lausui avainrepliikkinsä kohtauksessa, jossa esiintyjät riisuivat roolinsa pois ja jakoivat katsojille oman tarinansa suoraan. 

— Se oli hyvin puhdistava kokemus. 

Näyttelijä kertoi selviytyjän, suorittajan, miellyttäjän, viihdyttäjän ja tarkkailijan rooleistaan. Nämä roolit tulivat esiin sosiaalisissa tilanteissa, joissa hän yritti vältellä häpeän tunnetta. 

— Kun jokin näistä rooleista on valloillaan, kaikki ne asiat, mitä muilta ihmisiltä saan — vaikka katseen tai huomion — se menee sille roolilleni, eikä suinkaan aidolle minulle, joka sitä huomiota eniten tarvitsisi tai kaipaisi. 

Tietyt roolit ahdistavat Anttilaa, koska ne tuntuvat ahtailta. Esimerkiksi sukupuoliroolit määrittävät ihmisen persoonallisuutta. Ne luovat epätasa-arvoa, lokerointia ja normeja. 

Hän on oppinut vähitellen tunnistamaan omia roolejaan, joista osa on tullut ulkopuolelta, ja osan hän on itse kehittänyt. Miehen tavoitteena on luopua itsensä vertaamisesta muihin. Hän keskittyy seuraamaan omaa vaistoaan kavereiden, sukulaisten ja naapurien luomiin roolipaineisiin vastaamisen sijasta. 

On turha verrata itseään ikätovereihin, joilla on menestyksen merkit: omistusasunto, puoliso, perhe ja perinteet. Silloin tuntee itsensä vain epänormaaliksi. Hänelle ovat normaaleja asiat, jotka tuntuvat oikeilta. 

— Teen asioita, jotka tuntuvat hyvältä nyt. 

Sinun vuorosi loistaa 

Miikka J. Anttilan elämän kauneimpiin ja ikimuistoisimpiin kokemuksiin kuuluvat hänen 30-vuotisjuhlansa. Ystävät järjestivät ne, luonnollisesti turvallisessa teatterimiljöössä. 

Miikka epäili vahvasti, ettei juuri kukaan tulisi paikalle, mutta yhtäkkiä hän kohtasi yli sata ihmisistä eri elämänvaiheistaan ja työkuvioistaan. Ohjelma sisälsi useita esityksiä ja puheita. 

Näyttelijä Otto Kanerva lauloi hänelle Juha Tapion biisin Sinun vuorosi loistaa. Illan pääesiintyjä ja huipennus oli juhlakalun silloinen suosikkiartisti Laura Voutilainen. 

— Kaikki ne esitykset, mitä sain kuulla ja nähdä, niitä kuunnellessa kasvoin pituutta! Päällimmäinen tunne oli kiitollisuus. 

Juhlan sankari mietti, mikä kukin vieras oli opettanut ja antanut hänelle. 

— Kun mietin niitä puheenvuoroja, ja miten muut olivat nähneet minut, totta kai se antoi itseluottamusta ja -varmuutta. Se oli totaalinen hyväksytyksi tulemisen kokemus. Sen jälkeen omat siipeni ovat kantaneet paljon paremmin.

 Vuosikymmenen onnistuja 

Syntymäpäiviensä jälkeen Miikka J. Anttila ajatteli, että hänen elämänsä parhaat vuodet tulevat varmaankin olemaan 30—40-vuotiaana. 

— Tuntui, että vasta päälle kolmikymppisenä aloin elää nuoruuttani, mitä en tehnyt silloin kun muut ikätoverit. 

Vuonna 2018 Anttila valittiin Hämeenlinnassa ensimmäiseksi Vuoden Onnistujaksi. Hän oli ollut tekemässä osatuottajana ja näyttelijänä ensimmäistä omaa pitkää elokuvaa, Kyrsyä — Tuftland, ja pääsi sen siivittämänä Cannesin elokuvajuhlillekin. 

Tuo tunnustus tarkoittanee, että hämeenlinnalainen yhteisökin on hyväksynyt Anttilan sellaisenaan, arvostettuna ja pidettynä kotikaupungin poikana? 

— Totta, vaikken silloin ottanut asiaa siltä kannalta. Minulla on huijarisyndrooma. Ajattelin, että olisi ollut monia muita, joille palkinto olisi pitänyt myöntää. 

Huijarisyndroomaan vaikuttaa se, ettei hän ole valmistunut teatterikoulusta, vaan oppinut näyttelijäksi työn kautta. 

— Aina kun työssä tulee onnistumisia, ja tulen valituksi vaikka tv-sarjaan tai näytelmään, mietin miten onnistuin taas huijaamaan niitä! 

Nyt Miikalla on pieni rooli romanttisessa tv-komediassa Kullannuput. Hän on näyttelijänä ja yhtenä tuottajana taitoluistelumaailmaan sijoittuvassa elokuvassa Free Skate. Tuleva kesätyö on Rauman kesäteatterissa Pepe Willbergin lauluihin perustuvassa Elämältä kaiken sain -näytelmässä. 

— Toimin myös Hämeenlinnassa Amorin apulaisena Miia Raussin kanssa. Paikallisen ravintolan Rakkauden ilta -pikadeittailutapahtumassa me autamme ihmisiä rakastumaan toisiinsa — ja Hämeenlinnaan. 

Jälkimmäinen on osa Hämeenlinnan markkinointia. Tavoitteena on saada vierailijat tulemaan uudelleen. Anttila kehuu antaumuksellisesti hienon historian havinaa täynnä olevan kotikaupunkinsa vilkasta kulttuurielämää, kauneutta ja laajaa tapahtumatarjontaa. 

On tärkeää uskoa johonkin 

Kirkko on ollut Miikka J. Anttilalle keskeinen tapahtumapaikka monissa elämänkaareen liittyvissä juhlissa. Instituution sisällä asiat näyttävät menneen hänestä koko ajan parempaan suuntaan. 

— Kuulun kirkkoon, ja olen taipuvainen uskomaan, mitäpä sitä kieltämään. Minusta on tärkeää, että ihminen uskoo johonkin. 

Hän tykkäsi teininä kovasti rippikoulusta, ja toimi isosena. Hämeenlinnan kirkossa mies on näytellyt Luther! -musiikkinäytelmässä, jossa hän esitti tulisieluisen Martti Lutherin haastanutta Hieronymusta. 

— Käyn kirkossa jonkin verran, lähinnä konserteissa. Muistan aina kirkkoon mennessäni ihastella itse rakennusta, josta tulee rauhallinen olo. 

Jumalaa koskevat ajatukset liittyvät ”armoon, armollisuuteen ja luottamukseen ylipäätään”. 

Pahimpana korona-aikana esiintyjä pyysi jotain merkkiä. 

— Minulla oli ahdistava ja tukala tilanne. Katastrofi kosketti meitä kaikkia esiintyjiä, kun monet töistä lykkääntyivät. 

Miikka lähti aamulla kävelemään Turuntietä pitkin kotoaan töihin keskustaan. 

— Esitin pyynnön tai rukouksen, että jos ikinä joku Voima minua tässä tilanteessa kuulee, niin saisin merkin, jota en voi ohittaa ja jonka varmasti ymmärtäisin. 

Kohta vastaan tuli tuntematon mies, joka tervehti ohi kulkiessa: ”Moi, Miikka!” Muukalainen jatkoi, että heidän täytyisi ottaa selfie. 

Kysymyksessä oli kaima, pastori Miikka Anttila, joka tunnisti Miikka J:n kuvista. Heidät oli usein sekoitettu vuosien saatossa, postia ja palautteita myöten. 

— Tapaus vastasi täysin pyyntöäni merkin saamisesta. 

Mitä koet, että sinulle haluttiin sanoa? 

— Kyllä sinua kuullaan, Miikka. Et ole yksin maailmassa. Vastaukset ovat jo olemassa, vaikket oli vielä niitä nähnyt. Ei ole olemassa kysymystä, mihin ei olisi vastausta. 

Artikkeli Teatteri pelasti minut  julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Faktat lannistavat, mutta silti on toivoa

Yli 400 pappia ja diakoniatyöntekijää kokoontui syyskuussa Hämeenlinnan Verkatehtaalle pohtimaan mitä on pelastus.

Yleisöllekin avoimen paneelikeskustelun avasi Hämeen Sanomien päätoimittaja Tuulia Viitanen kysymyksellä voimmeko pelastaa luomakuntaa, vai jätämmekö sen Herran haltuun?

Huolestunut mutta ei ahdistunut professori

Akatemiaprofessori, Helsingin yliopiston aerosoli- ja ympäristöfysiikan professori Markku Kulmala aloitti:

– Maailman haasteet liittyvät toisiinsa. Siksi ei voida keskittyä ratkaisemaan vain yhtä ongelmaa. Kaikkia ihmisiä tarvitaan ratkaisemaan niitä. Olemme ihmiskuntana tehneet syntiä, emme ole viljelleet ja varjelleet niin olisi pitänyt. Synnistä on seuraus.

– Olen erittäin huolestunut, en ahdistunut ympäristön tilasta. Osa työtäni on toivon tuottaminen. Olen toiveikas, vaikka tuotan madonlukuja. Perustoivoni on Jumalassa ja toinen toivoni on se, että riittävän moni herää ymmärtämään tilannetta ja otetaan askeleita kohtuuteen, Kulmala jatkoi myöhemmin keskustelussa.

Luomakunta on lähimmänen, sanoi kirkkoherra

Kirkkoherra Tero Matilainen Harjun seurakunnasta Tampereelta on pohtinut paljon ihmisen ja luonnon suhdetta uskon näkökulmasta.

– Puhumme pelastuksesta ja nyt onkin kyse elämästä ja kuolemasta, luomakunnan eloonjäämiskamppailusta. Suhteessamme luomakuntaan olemme olleet isäntänä ja tilanhoitajana luonnon yläpuolella. Nyt meidän pitäisi olla kumppaneita luomakunnan kanssa. Meidän pitää olla vastavuoroisessa kumppanuudessa luonnon kanssa ja antaa myös luomakunnan varjella ja kasvattaa meitä. Koko luomakunta on lähimmäinen, eivät vain eläimet, vaan koko biomassa, koko luomakunta. Haluaisin nostaa kumppanuuden luomakunnan kanssa kirkon työn ytimeen.

Kirjailija muistuttaa, että ihminen ei paljon kehity

Hämeenlinnalainen kirjailija JP Koskinen koulutukseltaan luonnontieteilijä, matemaatikko.

– Olen kirjoittanut paljon tuhannen, kahden tuhannen vuoden takaisesta historiasta. Ihminen ei paljon kehity, vaikka tekniikka kehittyy. Kieltäminen, kiistäminen, rimpuilu tosiasioiden edessä on aina samaa. Ihminen määrää luomakunnan säännöt ja luulee johtavansa sitä. Ihmisen kannattaisi keskittyä aluksi muuttamaan itseään.

Diakoniatyöntekijä näkee toimeentulohuolet

Kirsi Simpanen, teologi ja johtava diakoniatyöntekijä Lahden Salpausselän seurakunnasta, kohtaa työssään ihmisiä, joilla on hyvin vähän:

–Ilmastokriisi on ehdottomasti diakonian asia, se vaikuttaa työhön ja on ihmisarvokysymys. Siitä ei puhuta paljon suoraan vastaanottotyössä, mutta ympäristön tila vaivaa ihmisten mieliä muiden huolien ohessa. Minua kiinnostaa, miten diakoniatyössä voidaan käsitellä ilmastoon liittyviä tunteita. Miten ilmastopolitiikka vaikuttaa ihmisten toimeentuloon? Asiakkaat voivat kokea, etteivät voi itse vaikuttaa ilmastoon, mutta ilmastopolitiikka haittaa toimeentuloa. Mitä kirkko voi tehdä? Meillä pitää olla tietoa, jotta voimme tukea ihmisiä arjen valinnoissa.

Olemme aivopestyjä kuluttajiksi

Kirjailija Koskinen toi keskustelussa esiin koko maapallon aikamittakaavan:

– Kun katsomme koko historiaa, kuka on hallinnut maapalloa? Eivät ihmiset, vaan dinosaurukset ovat maapallon pitkäaikaisimmat hallitsijat. Ihmiset eivät koskaan pääse samaan.

Koskinen myös kuvaili, miten nykyinen kulutusyhteiskunta ei tosiaankaan ole ainoa mahdollinen.

–Tunnistamme, että vaikkapa Pohjois-Korean kansa on aivopestyä, mutta niin olemme mekin. Meidät on kulutusaivopesty. Kaupassa on 70 erilaista juustoa. Mihin niitä kaikkia tarvitaan?

– Juuri näin, alkuperäiskansojen kuluttajuus on ollut ”ota vain mitä tarvitset”. Melko lyhyessä ajassa tilalle on tullut ”ota irti kaikki mitä saat”. Kohtuullisuuden pitäisi olla myös kristillisen kilvoittelun aihe, Tero Matilainen jatkoi.

– On yksilön vastuu ja on vastuu yhteisönä. Tilanne voi parantua, kun tarpeeksi moni tekee jotakin. Omasta kulutuskäyttäytymisestä ja äänestämisestä voi aloittaa, Kirsi Simpanen mainitsi.

Keskustelijat olivat yksimielisiä siitä, että ihmisen tulisi toimia toisin, jotta toteuttaisimme myös määräystä varjella maata.

Mikä herättää toivon?

Ympäristöfaktat eivät ole kovin toiveikkaita. Mikä sitten antaa aihetta toivoon paremmasta?

– Liikkeellä on monta pientä puroa. Emme tiedä, mikä on se tapa, joka herättää ihmiset. Olen 38 vuotta tehnyt tiedettä, ja sinä aikana ihmisten asenne on muuttunut paljon. Nyt tiedettä halutaan kuunnella paljon enemmän, muutos on ollut huomattava 10 vuodessa. En usko repäisevään läpimurtoon, vaan tämä on hiljaista hivuttamista: henkilökohtaisia päätöksiä, valtiot tekevät jotakin… Markku Kulmala kuvasi.

Tero Matilainen vertasi ympäristötietoisuutta terveystietoisuuteen:

– Kansanterveystyössä on nähty, miten hyviä tuloksia voidaan saavuttaa, isot joukot voidaan saada muuttamaan elintapojaan. Minulla on toivo, että samankaltaisia isoja muutoksia voidaan saavuttaa ympäristöasioissakin.

– Sitten ovat yllätyskortit. Me voimme eräänä aamuna herätä uuteen todellisuuteen. Joku tulivuori on purkautunut, ja kylmentää koko maapallon, tai sitten lämmittää… Meidän kannattaa vain jatkaa ja tehdä parhaamme, JP Koskinen totesi.

Me osataan tää

Tero Matilainen muistutti myös, että ilmastonmuutoksen torjuminen on pitkä, ylisukupolvinen työ, jollaisesta kirkolla on kokemusta:

– Vaikkapa reformaatio (uskonpuhdistus) ja valistus ovat olleet ylisukupolvisia muutoksia. Me osaamme sellaiset, kirkon kvartaali on 250 vuotta. Kirkon pitää liittyä niihin, jotka ovat jo liikkeellä maapallon pelastamiseksi, meillä on sama huoli.

Omat arjen valinnat

Mitä ympäristöasioihin paneutuneet keskustelijat sitten itse tekevät ympäristön hyväksi yksityiselämässään?

– Käytän melkein aina julkisia kulkuneuvoja. Lensin viimeksi vuonna 1999. Mitä olen viimeksi ostanut? Kirjan. Ja sitä ennen? Kirjan. Ja sitä ennen samaten. Eivät nämä välttämättä ole nimenomaan ilmastovalintoja, nämä ovat minulle luonnollisia. Helpointa on muuttaa omaa käytöstä, pohti JP Koskinen.

– Syön mieluiten kotimaista, lihan syömisen lopettaminen oli minulle helppoa, kun en erityisemmin tykännyt lihasta. Riisiä yritän vähentää, Simpanen mainitsi.

– Minulla on liikkumisen asiat paljon mielessä, olen luonteeltani autoilija. Ajan kaasuautolla. Kotona syön kasvisruokaa. Retkeilyharrastus ruokkii helposti kuluttamista, aina voisi hankkia entistä parempia varusteita, mietti Tero Matilainen.

– Olen lopettanut riisin syömisen. Se on sen tapaisista ruuista suurin ilmastopahis. Tämä on valinta sikäli, että minä pidän riisipuurosta. Riisin sijaan suosin ohraa, perunaa, spelttivehnää, Markku Kulmala kommentoi.

Kulmalan muut tee se itse -vinkit ovat: matkustamista vaativat kokoukset verkkoon, kohtuullisuus kuluttamisessa, lähiruoka, vähennä ruokahävikkiä, pese täysiä koneellisia, istuta puita, jos suinkin voit.

Artikkeli Voimmeko pelastaa luomakuntaa? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pyhä kohtaa vaeltajan

Pyhiinvaellus kutsui Marja Aulankoa jo kauan ennen ensimmäistä
vaellusta.

– Sain tietää Santiago de Compostelan pyhiinvaelluksesta ensi kerran työpaikan henkilöstölehdestä 30 vuotta sitten.

Kului noin 20 vuotta, ja viimein vuonna 2010 Marja pakkasi reppunsa ensimmäistä Santiago de Compostelan eli pyhän Jaakon vaellusta varten.
– Päätin lähteä matkaan yksin, koska en tiennyt, millainen kävelijä olen. Noin kuukautta aiemmin aloin harjoitella kantamista 10 kiloa kirjoja repussa. Sen jälkeen olikin helppo kantaa rinkkaa, Marja nauraa.

Matkan aikana Marja kohtasi saksalaisen vaeltajan, jonka kanssa oli niin sama tahti, että he jatkoivat matkaa yhdessä.
– Kun lähtee yksin, kohtaa helposti uusia ihmisiä. Muut vaeltajat ja paikalliset ovat kovin avuliaita.

Nyt Marja on vaeltanut Santiago de Compostelan eri reittejä kahdeksan ja puoli kertaa. Puolikas vaellus jäi kesken koronan vuoksi.

– Olen vaeltanut yksin, olen osallistunut matkatoimiston järjestämälle luksusvaellukselle ja välillä on menty ystävien kanssa pienellä porukalla. Ensikertalaiselle voi olla turvallisen tuntuista lähteä valmismatkalle, silloin pääsee aina huoltoauton kyytiin, jos kävelykunto ei riitäkään. Toisaalta valmismatkalla ollaan sitten samojen ihmisten kanssa koko matka, Marja pohtii.

Kotimaan hienot vaellukset

Viime kesänä Marja vaelsi kolmannen kerran länsisuomalaisen pyhän Henrikin vaelluksen.
– Henrikin vaellus on hieno kurkistus vanhaan Suomen historiaan. Moni historiankirjoista tuttu asia tulee eläväksi toisesta näkökulmasta. Vaikkapa se, että Lalli on edelleen Köyliössä sankari, vaikka ei ole varmaa, onko Lallia ollut olemassakaan.

Viime kesänä pyhän Olavin viestipyhiinvaellus kulki Hämeenlinnan läpi. Marja oli mukana osuudella Hämeenlinnan kirkosta Hattulan Pyhän Ristin
kirkkoon.
– Olavin reitistä erityisesti osuus Åresta Trondheimiin olisi kiinnostava kulkea, Marja miettii.

Tyhjä pää on paras hetki

Marjalle pyhiinvaellus on sekä käytännöllinen haaste että mielen prosessi. Vaelluksella ruumiin tarpeet ovat koko ajan läsnä.

Kaikki tarvittava on mukana repussa ja päivät täyttää kävely, syöminen, nukkuminen ja ruumiin huoltaminen seuraavaa päivää varten.

– Pyhiinvaellus on juhlallinen nimi, se voi pelottaa joitakin ihmisiä. Vaellus merkitsee jokaiselle sitä, miten sen haluaa tulkita. Ei ole oikeaa tapaa kokea
pyhiinvaellus.

– Vaelluksen parhaita hetkiä ovat ne, kun huomaa, että ei ole pitkään aikaan ajatellut yhtään mitään. Se on hirveän terapeuttista, kun menee pää tyhjäksi. Se tuntuu todella hyvältä. Ihminen on siinä yhtä luonnon kanssa,
kun oma ajattelu häviää.

– Pyhiinvaelluksella koko ihmisruumiin toiminta on rukousta. Ei siinä tarvita mitään erinomaisia seremonioita. Matkaan kannattaa lähteä avoimin mielin niin, että ei odota mitään erityistä.

Santiago de Compostela, pyhiinvaellusten ”äiti”

Suomeksi Pyhän Jaakon vaellusreittinä tunnettu pyhiinvaellus kulkee pohjoisessa Espanjassa Santiago de Compostelan katedraaliin, joka on perimätiedon mukaan apostoli Jaakobin hautapaikka.
Santiago de Compostelaan on vaellettu jo yli 1000 vuotta. Pyhiinvaellus ei ole yksi ainoa reitti, vaan katedraaliin voi kulkea eri teitä, ja matkan pituus vaihtelee paljon. 1980-luvun alussa vaeltajia oli enää muutama vuodessa. Nykyään pyhiinvaellus on noussut uuteen suosioon ja vaeltajia on yli 200 000 vuodessa.
Pyhän Jaakobin pyhiinvaellusreitti – Wikipedia

Pyhän Olavin reitti on pohjoismainen pitkä vaellus, joka koostuu norjalaisen viikinkikuninkaan Pyhän Olavin mukaan nimetystä mannerreitistä Savonlinnasta Turkuun ja Pyhän Olavin merireitistä Turusta Ruotsiin ja siitä vielä Ruotsin ja Norjan läpi Trondheimiin.
Pyhän Olavin mannerreitti – Pyhiinvaellus Suomi

Artikkeli Pyhiinvaellus on käytännön haaste ja mielen prosessi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Sisarusten tiiviin kolmiyhteyden täydentää koripalloa huipputasolla pelaava veli Alexander, 27.

Michaelan kesä kului jalan kuntoutuksessa. Yasminen aika vierähti maajoukkueen harjoitusleireillä ja maaotteluissa, ja maajoukkue Susijengi piti Alexanderin kiireisenä.

Vammat eivät muserra

Michaelalla on takanaan peräti viisi polvileikkausta. Kun Yasmine poti omaa vammaansa, häntä helpotti tietää, että Michaela oli käynyt saman monesti läpi.

Useat loukkaantumiset eivät ole lannistaneet Michaelaa. Hän pitää etuoikeutena, että saa pelata lentopalloa työkseen. Suomessa se ei ole ollut naisille mahdollista kovin kauan.

– Ensimmäinen päivä loukkaantumisen jälkeen on aina rankka. Sitten ei auta muu kuin mennä eteenpäin ja ajatella, että jokin tarkoitus tälläkin on. Sitä jaksaa aina pusertaa takaisin, koska haluaa vielä pelata työkseen. Tämän jälkeen kerkiää tehdä vielä 35 vuotta muita töitä. Sitten kun palo pelaamiseen loppuu, ei varmaa enää jaksa kuntouttaakaan, hän pohtii.

– Rakkaus lajiin, Yasmine tiivistää molempien suhtautumisen asiaan.
Polvileikkauksesta koituu urheilijalle aina 6–9 kuukauden tauko tositoimista.

Nyt uuden kauden alla kaikki kolme ovat taas terveinä ja valmiina keskittymään täysillä urheiluun.

Michaela jatkaa liigauraansa Hämeenlinnan Lentopallokerhossa ja Yasmine
on solminut ensimmäisen sopimuksensa ulkomaille Neuwidiin Saksan liigaan.

Alexanderin tie aukesi Kreikan mahtiseuraan AEK:hon. Yasmine ja Alexander kuuluvat myös Suomen maajoukkueisiin, Michaela on edustanut maata aiemmin.

Sisarilta aina tukea

Vastoinkäymisissä Madsenin sisarukset tsemppaavat toisiaan. Keskinäistä kannustamista joka tilanteessa he kuvailevat omaksi hypetysympyräkseen.

– Menee hyvin tai huonosti, aina tulee tukea. Ikinä meillä ei ole ollut kilpailua keskenämme niin, että toinen tuntisi olevansa huonompi. Ei meillä ollut kilpailua lapsenakaan. On aika jännää, että moni kysyy meiltä sitä. Vaikka olemme kilpailuhenkisiä, koskaan ei ole kellään ollut paha olla sen takia, että kadehdittaisiin vaikka toisen ulkomaille pääsyä.

Nuorena sisarukset harrastivat kaikkea mahdollista liikuntaa, kuten yleisurheilua, jalkapalloa, jääkiekkoa ja taitoluistelua. Kun omaksi lajiksi valikoitui lentopallo, se vei tytöt Valkealasta jo peruskoulun jälkeen maailmalle.

Lentopalloilijoiden lapset

Sisarusten äiti Vuokko Naukkarinen on entinen huippulentopalloilija. Tanskalaisen sukunimensä sisarukset ovat saaneet isältään Niels Madsenilta. Hänkin pelasi lentopalloa pääsarjatasolla.

Lasten lajiksi lentopallo valikoitui siten, että äiti ja kummitäti ”pakottivat” heidät harjoituksiin. Myös Alexander harrasti ensin lentopalloa, mutta vaihtoi myöhemmin koripalloon.

Viime vuosina äiti on saanut tehdä monta ulkomaanreissua lastensa otteluihin.

”Kaikella on tarkoitus”

Kun Michaela ja Yasmine olivat lapsia he, he olivat mukana Valkealan
seurakunnan toiminnassa.

Erityisesti kokkikerhot ovat jääneet mukavina mieleen. Rippikoulun Michaela kävi kotipuolessa leirillä, Yasmine oli lentisriparilla toisaalla.

– Ennen konfirmaatiota meidät kastettiin. Lapsena sitä ei vaan ollut saatu aikaiseksi. Itse sanoimme kirkossa, että tahdomme kastamisen.

Mielestämme se oli ihan kiva niinkin, kun siitä sai itse päättää, he sanovat.

Elämän suuria kysymyksiä Michaela sanoo pohtivansa aina joskus. Hän uskoo, että jokin suurempi voima ohjaa ihmisen taivalta.

– Ajattelen, että kaikella on tarkoitus, enkä hirveästi murehdi, miksi esimerkiksi loukkaantumisia tapahtuu. Välillä mietin myös, että ei voi olla sattumaa, kun tapaan jonkun ihmisen, tai olen jossain tietyssä paikassa.

Urheilu on antanut siskoksille paljon eväitä kaikkeen elämään: ystäviä, henkistä kasvua, joukkueen kanssa yhdessä toimimista ja erilaisten ihmisten kanssa toimeen tulemista.

– Lentopallo on auttanut myös löytämään itseä – kuka minä olen ja minkälainen ihminen haluan olla. Kun toinen on vieressä, mietin, millainen haluan olla hänelle. Itse olen ollut nuorena tosi ujo, ja olen ehkä löytänyt sen, millainen oikeasti olen. Johtajatyyppi on tullut esiin. Sitä ei olisi minusta kuoriutunut, jos olisin jatkanut vaikka ammattikouluun ja jäänyt
Valkealaan, Michaela sanoo.

Huolehtiva kapteeni

Kun Michaela oli kuorinut oman johtajuutensa näkyviin, hänet valittiin viime kaudella joukkueen ykköskapteeniksi. Tällä kaudella hän jatkaa tehtävässä. Ennen tuoreinta loukkaantumistaan hän ehti olla hetken myös Yasminen kapteenina. Pikkusisko pitää Michaelaa loistavana johtajana.

– Hän ottaa kaikki huomioon, tekee työnsä. Ei todellakaan niin, että häntä pitäisi katsoa ylöspäin, vaan hän on samalla tasolla muiden kanssa, Yasmine kehuu.

Ulkomailla Michaela kertoo tajunneensa, miten toisesta maasta tulleita pelaajia pitää ottaa erityisesti huomioon, jotta he eivät tunne oloaan ulkopuolisiksi.

– Jos täällä on yksikin ulkomaalainen, puhun hänen lähellään englantia. Belgiassa olin ainoa, joka ei puhunut paikallista kieltä. Kaikki muut osasivat
englantia ja he olisivat voineet sanoa samat asiat englanniksi. Mutta eihän sitä tajua, jos ei itse ole kokenut.

Yasmine ei osaa saksaa, mutta hänellä on Neuwidissa kanadalainen
joukkuetoveri ja saksalainen kämppäkaveri, joka odottaa oppivansa Yasminen kanssa englantia.

– On kiva, että joukkueessa on toinenkin ulkomaalainen. Silloin on ainakin joku, joka ei puhu koko ajan saksaa.

Evästystä pikkusiskolle

Alkavalla lentopallokaudella Michaela toivoo joukkueensa Hämeenlinnan Lentopallokerhon voittavan kirkkaan mitalin.

– Mestaruutta olisi aika taas juhlia. Hämeenlinnassa seura on kestomenestyjä, mutta takana on muutama tosi vaikea vuosi, paljon loukkaantumisia ja muutoksia. Toivottavasti nyt saamme hyvän mielen ja hyvien pelaajien kauden. Tavoitteeni on, että pysyisin ehjänä, pystyisin taas pelaamaan parhaalla tasollani ja olemaan henkinen johtaja joukkueessa. Haluan olla sellainen pelaaja, joka tekee
muista pelaajista parempia.

Yasmine lähtee Saksaan innostuneena näkemään ja kokemaan uutta. Hän kertoo, että Neuwidin joukkue on koottu nuorista pelaajista, joista vain
kaksi on ulkomaalaisia.

– Varmasti kaikilla on tosi kova into kehittyä, se on tärkeintä. Minulla on sama juttu kuin Mikulla, että kokeneena pelaajana toivon auttavani
muita. Muut joukkueessa ovat nuoria, ja monet heistä pelaavat ensimmäistä kauttaan liigassa. Maisemanvaihdos varmasti auttaa paljon eteenpäin menossa, kun en asu enää Suomessa omalla mukavuusalueella. Pelaamisesta Saksan liigassa saa näyttöä tulevaisuutta varten, hän sanoo.

Ulkomaiden pelikenttiä kokeneena Michaela antaa Yasminelle yksinkertaisen evästyksen Saksaan: ”Oo vaan sä!”
– Ei pidä ottaa liikaa stressiä. Yassu on tottunut voittamaan, kun hän on ollut menestyneissä joukkueissa. Hänen ei pidä keskittyä vain tulokseen, vaan siihen, mitä on tehnyt hyvin, hän neuvoo.

Hämeenlinnassa kotoisa olo

Hämeenlinnaa Michaela ja Yasmine pitävät kaupunkina, jossa voisi elää vaikka lopun elämänsä.
– Täällä on kiva asua ja kotoisa olo, sen takia varmaan halusin tulla tänne takaisin ulkomaiden jälkeen. Kaupungissa on ystäviä, ja kummipoikani
asuu Turengissa, Michaela kertoo.
– Hämeenlinna ei ole liian iso, ja tänne on aina helppo tulla.
Aika monta vuotta olen täällä jo ollut. Varmaan joskus uran viimeisinä vuosina voisin ajatella tulevani takaisin. Miksei, mutta eihän sitä koskaan tiedä, Yasmine miettii.

MICHAELA MADSEN

• Syntynyt 28.12.1993 Valkealassa.
• Lentopallossa keskipelaaja.
• Voittanut neljä mestaruutta Suomessa, kolme Salon LP Viestissä
ja yhden HPK:ssa Hämeenlinnassa, mestaruuden Ranskassa ja cup-mestaruuden Tshekissä.
• Pelannut ulkomailla Belgiassa, Ranskassa ja Tshekissä.
• Maaotteluita 51.
• Edustaa tällä kaudella Hämeenlinnan Lentopallokerhoa.

YASMINE MADSEN

• Syntynyt 27.5.1999 Valkealassa.
• Lentopallossa hakkuri.
• Voitti suomenmestaruuden HPK:ssa 2018, edustanut myös Pihtiputaan Liigaplokia.
• Maaotteluita yli 50.
• Edustaa tällä kaudella Neuwidin joukkuetta Saksan Bundesliigassa.

Artikkeli Kapteeni ja sen pikkusisko: Elämässä mikään ei ole sattumaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Lähdin koulutukseen, koska kaverit suosittelivat, ja riparilla oli niin kivaa, että halusin päästä kokemaan sen uudelleen vähän eri roolissa, Elmeri kertoo. – Välillä olen kyllä miettinyt, jaksanko aina lähteä kuukausitapaamisiin. Mutta nyt, kun olen päässyt tähän asti, se on ollut sen arvoista, Celina huokaisee.

Miika Erho ja Emma-Reetta Lötjönen ovat käyneet isoskoulutuksen vuotta aiemmin. Sinä talvena tapaamisia järjestettiin paljon etänä koronarajoitusten takia. Toisen vuoden isosina he ovat saaneet nyt osallistua koulutuksiin oman halunsa mukaan. Isoset saavat työstään pienen palkkion, eivät varsinaista palkkaa. – Ei kukaan rupea isoseksi rahan takia. Tärkeintä on, että pääsee leireille ja tutustuu uusiin ihmisiin. Miika kertoo. – Leireillä kukaan ei jää ulkopuolelle, kaikki otetaan mukaan. Myös niiden kanssa tulee leirillä toimeen, joiden kanssa ei muualla ole niin paljoa yhteistä, Emma-Reetta pohtii.

Koulutus on kaikille

Isostoiminta on oleellinen ja tärkeä osa Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan nuortentoimintaa. Vuosittain noin 150 nuorta aloittaa isoskoulutuksen ja keväisin noin 80 valmistuu isoseksi.

Koulutuksesta vastaava nuorisotyönohjaaja Samuli ”Hönde” Santala pitää tärkeänä, että isoskoulutus on avoin kaikille nuorille. Pääsyvaatimuksia ei ole. – Isoskoulutukseen voi tulla, vaikka ei haluaisi isoseksi. Koulutus voi kuitenkin antaa nuorelle paljon, vaikka ei isoseksi koskaan päätyisikään.

Ryhmänohjausta ja omia vahvuuksia

Isoskoulutuksessa oppii ohjaamaan pientä ja isompaa ryhmää, ohjaamaan leikkejä, iltaohjelman tekemistä, mietitään, millainen on hyvä isonen ja pohditaan omia vahvuuksia isosena.

– Isosen pitää olla valmis keskustelemaan uskoon liittyvistä asioista, mutta omaa vakaumusta ei vaadita eikä kysytä. Toiset ihmiset pitää hyväksyä, eikä ketään saa kiusata. Siinä ne vaatimukset pääosin ovat, Samuli luettelee.

Kaikki halukkaat eivät ensimmäisenä vuonna vielä pääse isoseksi, koska koulutettuja isosia on niin paljon. Samuli lupaakin uusille isosille, että viimeistään toisena vuotena isoseksi pääsee.

Numeroiden valossa isostoiminta on menestys. Suurimmat menestykset eivät kuitenkaan ole numeroissa, eikä siinäkään, että omat hyvät leirikokemukset innostavat monia hakeutumaan isoseksi. –Minusta yksi hienoimpia tilanteita on, kun nuori lähtee isostoimintaan, vaikkei oma rippikoulukokemus olisikaan ollut kovin hyvä, Samuli Santala huomauttaa.

Artikkeli Isosuus kasvattaa vapaaehtoisuuteen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Perennoista tehdään viiden vuoden hoitosopimus. Siihen kuuluu perennamaan perustaminen, eli vaihdamme kasvualustan, istutamme taimet, lannoitamme, siistimme, kastelemme ja kitkemme. Uusimme taimet, jos ne eivät lähde kasvuun. Perennat jäävät haudalle sopimuksen päätyttyä, selvittää kausityönjohtaja Leena Heinonen.

Mitkä tahansa monivuotiset kasvit eivät sovi haudoille. Hautausmailla olot vaihtelevat, paikoin on varjoisaa ja toisaalla hyvin kuivaa. Kasvit eivät saa kasvaa liian suuriksi, joten pensaita ja puita ei yleensä voi istuttaa. Vuorentaan hautausmaalla hortonomiopiskelija testasi opinnäytetyönään haudoille sopivia perennoja. Kokemusten perusteella valikoimaan on otettu pikkusydän, tarhapäivänlilja, hopeatäpläpeippi, loistosalvia, jalopähkämö ja kangasajuruoho. Testeissä on etsitty lajeja, jotka kestävät hautausmaan oloissa, eivätkä ole peurojen ja kauriiden herkkua.

– Perennat ovat kestävämpiä kuin kesäkukat, ne eivät tarvitse niin paljoa kastelua, ja ne ovat parempia ympäristölle. Eikä tule niin paljon kuljetus- ja kasvihuoneiden lämmityskustannuksia, Heinonen kertoo. – Perennoja on ennestään paljon omaisten itse hoitamilla haudoilla. Ne ovat helppoja ja kestäviä, jos haudalla ei pääse käymään säännöllisesti.

Ulkoilmaihmisen unelmatyö

Erkki Kieho ajaa pienen peräkärryn Minna Rautiaisen luo. Menossa on mullan vaihto. Kausikukkien multa vaihdetaan keväisin uuteen ja kasvuvoimaiseen.

Kieho on yksi hautausmaiden vakiokasvoista kausityönjohtaja Leena Heinosen tavoin. Yli 50 kausityöntekijän joukossa on noin 10 työntekijää, jotka ovat tehneet hautausmaatyötä puolet vuodesta jo 10–20 vuoden ajan.

– Tulin alun perin työnvälityksestä työllisyysmäärärahoilla. Siksi olin ensin joka toinen vuosi, kun rahaa ei saanut joka vuosi. Olin ennen tätä pitkään pesulassa töissä. Nyt Erkki Kieho työskentelee Ahveniston hautausmaalla joka vuosi toukokuusta lokakuuhun.

– Ajan nurmikoita isolla ja pienillä koneilla, leikkaan pensasaitoja, ajan multaa, välillä olen erityisammattimiesten apuna hautoja laitettaessa. Kaikenlaista sekalaista teen. Viihdyn hyvin ulkona, täällä on luonto lähellä. Vapaa-ajallaankin Kieho viihtyy ulkona. Hän uistelee, pilkkii, sienestää ja marjastaa. Keväisin kiirettä tuo vapaaehtoistyö Kanta-Hämeen lintuyhdistyksessä, jossa hän tekee ja asentaa lintujen pesiä ja pönttöjä.

Artikkeli Kauniit kukat haudalle oikeilla valinnoilla ja hyvällä hoidolla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Janne majoitti itse ensin kolme sukupolvea omaan kotiinsa. Siitä syntyi ajatus yhdestä paikasta, kohtaamispaikasta, josta löytyisi kaikki mitä sotaa pakenevat ukrainalaiset tarvitsisivat. Hämeenlinnan kaupungilta löytyi tila ja työntekijä Maiju Lehto avuksi perustamaan keskusta. – Ajattelin, että keskus voisi toimia myös avustustoimintaa koordinoivana yksikkönä Hämeenlinnassa. Keskus on kohtaamispaikka ukrainalaisille ja
heitä auttaville, Rouhiainen kertoo.
– Keskuksen kautta jaetaan materiaaliapua, ohjataan tulijoita oikeiden viranomaisten puoleen, huolehditaan tulijoiden sosiaalista tarpeista ja hyvinvoinnista, järjestetään toimintaa ja tapahtumia sekä jaetaan oikeaa tietoa

Vapaaehtoiset avainasemassa

Ukraina-keskus toimii paljolti vapaaehtoisvoimin. Vapaaehtoisia on ilmoittautunut noin 150, mutta määrä ja hyväntekeväisyyteen annettujen tuntien määrä vaihtelee paljon. –Auttamisen halu on yhteinen nimittäjä kaikille vapaaehtoisille, kertoo lähetys- ja kansainvälisyystyön ohjaaja Paula Harju Hämeenlinna-Vanajan seurakunnasta. –Heillä on yhteiset arvot, yhteinen asia ja hyvä keskinäinen henki. – Ei ole oikeastaan merkitystä onko kielitaitoa, silti kommunikoidaan ja asiat tulevat hoidetuksi. Kääntäjälaitteetkin toimivat apuna auttajan ja autettavan välillä, Harju kiteyttää .

Kielimuuri on kuitenkin vaikuttanut siihen, että vapaaehtoiset ovat pystyneet tunnetasolla pysymään sotaa paenneiden tunnetilojen ulkopuolella. Se on helpottanut avustustyötä. Tarinoita sodan kauheuksista ei olla paljon kuultu. Muutama kuitenkin.

Hannu Hoffren on toiminut vapaaehtoisena Ukraina-Keskuksessa heti alusta alkaen.

– Toimin tulkkina ja autan tavaroiden kantamisessa ja hankkimisessa. –En ole aikaisemmin tehnyt vapaaehtoistyötä, mutta sodan syttyminen herätti voimakkaan halun auttaa. Hoffren on aikaisemmin toiminut turvallisuusalalla ja tuntee Venäjän ja Ukrainan tavat sekä kulttuurin hyvin.

– Uskon, että kokemuksestani on hyötyä juuri tässä auttamistyössä. Koska puhun venäjää, olen kuullut kertomuksia sodasta. Koskettavin oli ehkäpä se, kun perhe, jossa on 2- ja 4-vuotiaat lapset, kertoi viettäneensä 36 päivää piilossa maanalaisessa bunkkerissa.

– Kaikesta avusta ollaan todella kiitollisia ja onnellisia. Kun vein heille television ja muita tavaroita, he sanoivat joulupukin tulleen, Hannu Hoffren iloitsee. –Kaikki tapaamani ukrainalaiset ovat hyvillään saamastaan avusta ja haluaisivat heti tehdä töitä Suomessa.

Raili Hulkko ja Raija Laiho ovat olleet vapaaehtoisina yhdessä puolisoidensa kanssa heti alkupäivistä alkaen. Raili on vapaaehtoisena ensimmäistä kertaa. Raija on puolestaan työskennellyt Punaisen Ristin palveluksessa.

– Olemme täällä Ukrainan kansan takia. He taistelevat koko Euroopan puolesta, Hulkko sanoo. –Sota on ensimmäisen kerran tullut lähelle.

Molemmilla naisilla on omat tehtävänsä, Raili Hulkko toimii infotiimin ja Raija Laiho lajittelutiimin vetäjänä.

–On tärkeää päästä auttamaan konkreettisesti. Nyt on meidän paikkamme auttaa, Raija Laiho toteaa ja toivottaa samalla uudet vapaaehtoiset tervetulleeksi.

Seurakunnan apu on merkittävää

Ukraina-keskus ry perustettiin halusta auttaa. Laajan toiminnan pyörittäminen vaatii kuitenkin paljon tietoa ja organisoimista. – Joskus on tuntunut, että uppoamme, emmekä osaa. Aina jostakin on tullut auttava käsi. Seurakunnan apu on ollut todella merkittävää tässä, Rouhiainen kertoo. – Vitsinä sanon, mutta totta toinen puoli, että Paula ja ruoka-apu on ollut se kaikista tärkein apu meille. Seurakunnan työntekijän, Paula Harjun kautta olemme saaneet apua nimenomaan hallinnon pyörittämiseen.

Paula Harju kertoo seurakunnan tukevan ukrainalaisia monin eri tavoin.

–Diakonian kautta olemme lähettäneet keskukselle mm. ruoka- ja lääkeapua sekä myös suoraa taloudellista apua. Itse autan hallinnollisissa tehtävissä. Seurakunta auttaa Ukraina-keskusta vapaaehtoisten rekrytoinnissa vapaaehtoistyö.fi -sivuston kautta.

Seurakunta huolehtii myös Ukraina-keskuksen vapaaehtoisten henkisestä jaksamisesta ja työnohjauksesta. – Jaksaminen on erittäin tärkeää auttamistyötä tekeville. Itsekin saan tärkeää työnohjausta seurakunnalta, Rouhiainen kertoo. –On tärkeää, että auttajat itse jaksavat ja heidän työnsä huomataan.

Artikkeli Ukraina herätti halun auttaa: Vapaaehtoisvoimin apua sotaa paenneille julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Apua elämän vaikeissa tilanteissa

Seurakuntien diakoniatyö tarjoaa henkistä ja hengellistä tukea elämän solmukohtiin ja kriiseihin. Diakonia tarjoaa myös taloudellista apua ja neuvontaa. Äkillisiin avun pyyntöihin seurakunta on usein notkea vastaamaan.

– Nälkä kun ei voi odottaa seitsemää päivää eteenpäin, jos esimerkiksi etuushakemusten käsittely on kesken, sanoo diakoni Katja Lahti.
– Sähkötkin saattavat odotellessa katketa.

Lahti auttaa työkseen taloudelliseen ahdinkoon ajautuneita selviämään eteenpäin. – Usein jo tunne siitä, että joku kuuntelee, ymmärtää ja auttaa eteenpäin, on asiakkaille tärkeää. Moni on valvonut huoliensa kanssa yksin ja tapaamisen jälkeen kertoo, että on saanut nukuttua pitkästä aikaa.

Diakonit ja diakonissat tukevat ja auttavat ihmisiä, jotka elävät vaikeissa elämäntilanteissa. Heidän työssään kohtaama hätä on monimuotoista, ja se liittyy koko elämän kirjoon: yksinäisyyteen, sairastamiseen, suruun, taloudellisiin vaikeuksiin, päihteiden väärinkäyttöön ja väkivaltaan.

– Diakoniatyön tarjoama apu on henkistä ja hengellistä tukea elämän solmukohtiin ja kriiseihin sekä konkreettista taloudellista apua ja neuvontaa. Se on luottamuksellista keskustelua, vertaistukea tai vaikka pienryhmätoimintaa. Diakonia voi olla myös taloudellista apua tai käytännön neuvoja tiukassa tilanteessa, kertoo Virpi Kylmälahti, Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan johtava diakoniatyöntekijä.

Diakonissa Seija Puusaari tuo esille erään muiston hoivakodista:
– Olimme rippikoululaisten kanssa vierailemassa hoivakodissa, kun eräs muistisairas sanoi, että diakonia on auttamista, palvelemista ja rakastamista, jonka lähtökohtana on Jeesus Kristus. Meikein tuli tippa silmään sanat kuullessani, sillä tätä diakoniatyö juuri on.

Puusaari on mukana järjestämässä toimintaa ja apua ikäihmisille ja kehitysvammaisille. – On esimerkiksi päivähartauksia hoivayksiköissä tai voimme toimittaa myös ehtoollista kuolevan luona. Kylmälahden mukaan diakonit ja diakonissat työskentelevät yhteistyössä muun muassa sosiaali- ja terveydenhuollon, sekä eri järjestöjen ja vapaaehtoisten kanssa.

– Diakoniatyöntekijät ovat vaitiolovelvollisia kirkollisen koulutuksen saaneita sosiaalialan tai terveydenhuollon ammattilaisia.

Juhlavuoden merkitys ja tapahtumat

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta siitä, kun Suomessa vihittiin virkaan ensimmäinen diakonissa, Matilda Hoffman. Juhlavuonna keskiössä ovat erityisesti diakonian vihkimysvirka, ammatillinen diakoniatyö sekä kaikki diakonian toimijat. Juhlavuoden tarkoituksena on edistää ihmisarvoista elämää ja lähimmäisrakkautta. Hyvää auttamistyötä on tärkeä muistaa ja kunnioittaa.

Juhlavuosi käynnistyi vuoden alussa myös Hämeenlinna-Vanajan seurakunnassa. Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan uusissa tiloissa, Reskan Kulmassa, järjestettiin lehdistötilaisuus, jossa kuultiin diakoniatyöntekijä Seija Puusaareen ja Katja Lahden kertomana diakoniatyön historiasta ja nykyhetkestä. Juhlavuotta kunnioittamassa olivat myös Hämeenlinnan kaupunginjohtaja Olli-Poika Parviainen ja muutosjohtaja Jukka Lindberg. Parviainen painotti puheessaan seurakunnan ja kaupungin yhteistyötä sekä diakoniatyön tärkeyttä kaupungissa. Kirkkoherra Kimmo Reinikainen ja muutosjohtaja Jukka Lindberg kertoivat vahvasta alueellisesta yhteistyöstä ja yhteisistä projekteista.

Juhlavuotta juhlistetaan erilaisin tapahtumin ja tempauksin, kuten omalla diakonian laululla ja lehdellä sekä tapahtumalla syyskuussa. Diakonissa Seija Puusaari suunnitteli juhlavuoden kunniaksi valtakunnallisen ohjeen diakonian villasukkiin. Seurakunnan lehdistötilaisuudessa sukat lahjoitettiinkin kaupunginjohtaja Olli-Poika Parviaiselle ja muutosjohtaja Jukka Lindbergille.

– Sukat ovat jo olleet kovassa käytössä, Parviainen kertoo. Diakonissa Seija Puusaari haastaa kaikki neulomaan juhlavuoden villasukkia jokaiselle, joka lämpöisiä sukkia tarvitsee. Suunnittelussa on käytetty pohjana Kirkon diakonian logoa, jossa neljä kättä muodostavat ristin. Värinä on vihreä, toivon ja kasvun väri. Vihreä on myös elämän ja arjen väri. Diakonia lähtee liikkeelle kirkon alttarilta ihmisten arkeen. Tätä kuvastaa käsien ympärille sijoitettu ”paanukatto”.

– Villasukat ovat vanha välittämisen muoto, jolla jo aikoinaan muistettiin vihkipareja, tuttavia ja ystäviä, Puusaari kertoo.

Artikkeli Auttamista ja lähimmäisrakkautta jo yli sata vuotta. Tänä vuonna juhlitaan 150-vuotiasta diakoniatyötä. julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kaikkien pitää skarpata

Kauden 2021–2022 alku oli niin katastrofaalisen tahmea, että HPK vaihtoi valmennusjohtonsa. Sitten päästiin taas voittoputkeen.

– Joka pelaajalle tuli stoppi: nyt pitää skarpata! Onneksi lumipallo alkoi vyöryä oikeaan suuntaan. Markus Nenosella oli keskeinen rooli joukkueen suunnanmuutoksessa. Hän toimii toista kautta HPK:n kapteenina. Henkinen johtaja näyttää treeneissä ja peleissä miehistölleen esimerkkiä tinkimättömästä työmoraalista ja sitoutumisesta, urheilullisesta asenteesta ja hyvän joukkuehengen luomisesta.

Nenosta pidetään yleisesti erittäin myönteisenä ihmisenä, joka suhtautuu kaikkiin pelikavereihin ystävällisesti ja kannustavasti.
– En ole kapteenina se äänekkäin kaveri. Enemmän omalla tekemisellä ja arjen työllä yritän olla esimerkki. Se on mun juttu.
– Pitää kunnioittaa kaikenlaisia persoonia. Mä olen rauhallinen, mutta porukka tarvitsee niitäkin, jotka höpöttävät koko ajan ja ovat kulmikkaampia. Ne virkistävät aina koppia, Nenonen kommentoi.

Miten kapteeniksi valitseminen vaikutti rooliin joukkueessa?
– Peleissä se vaikutti aluksi ehkä liikaakin. Kokeneemmat sanoivat, että älä ala liikaa miettiä ja stressata koko joukkueen puolesta. Oma tekeminen, oman ruutunsa hoitaminen peleissä on tärkeintä. Se auttaa eniten joukkuettakin. HPK:lla oli vaikea vaihe.
– Stressasin liikaa häviöitä ja koko hommaa. Huolehdin liikaa muista ja liian vähän itsestä. Huomasin olevani vähän pihalla peleissä ja piti petrata. Parempi tulos tulee, kun ei liikaa murehdi.

• MARKUS NENONEN
• Syntynyt 29. lokakuuta 1992, Jämsänkoskella.
• Pelinumero 28. Oikea laitahyökkääjä.
• Jyväskylän JYP:n, Vaasan Sportin ja Tampereen Tapparan kautta Hämeenlinnaan päätynyt Markus Nenonen on kasvanut HPK:n henkiseksi johtajaksi.

Upea kotiyleisö tukee

Puolisonsa Markus löysi reilu yhdeksän vuotta sitten Jyväskylästä, jossa pelasi tuolloin. Keskustan liepeillä asuva pariskunta on nauttinut lähes neljän vuoden ajan Hämeenlinnassa asumisesta, ja tänne he voisivat asettua peliuran jälkeenkin.

– Aulangon ja Ahveniston ulkoilumaastot ovat kovassa käytössä maastopyöräillen ja kävellen. Tykkään kovasti Hämeenlinnan kauniista luonnosta, josta pidetään hyvää huolta. Iän myötä noita asioita osaa arvostaa koko ajan enemmän. Kapteeni kiittää suuresti myös HPK:n upeaa kotiyleisöä, joka elää pelissä vahvasti mukana tunteella, pitää ääntä ja kannustaa.

– Se on meille pelaajille tosi tärkeä juttu! Kun koronarajoitusten jälkeen saimme taas maistaa ensimmäisessä pelissä kotiyleisön läsnäoloa, monet hyvät muistot tulivat mieleen. Kotiyleisö on ollut mahtavasti joukkueensa takana niin voittojen kuin taannoisen tappioputken aikana.

– Mulla on fiilis, että meidän tukena oltiin ja meihin uskottiin, että peli saadaan vielä käännettyä paremmaksi. Meitä ei hylätty tai jätetty. Saamme yleisön kannustuksesta aina lisää virtaa ja buustia silloin kun kaipaamme sitä. Myös joukkueen sisällä on yhteen hiileen puhaltamisen henki.

– Porukka on löytänyt hyvin toisensa ja sulautunut yhteen. Kaikki tajuavat, että yhteinen päämäärä on voittaa pelejä ja mennä eteenpäin. Joukossa on erilaisia persoonia, mutta jokainen uskaltaa olla omanlaisensa.

Älä purista liikaa mailaa

Joillakin jääkiekkojoukkueilla on henkinen valmentaja, eikä Markus Nenonen panisi pahakseen, vaikka sellainen oli HPK: nkin tukena. Hän suhtautuu psyykkiseen valmennukseen positiivisesti.

Itseään kapteeni psyykkaa henkisesti erityisesti pelipäivinä.
– Käyn päässä läpi asioita monesti koko päivän. Lämmittelyt valmistavat omaa mieltä siihen, että peli on tulossa. Muut asiat häviävät sitten mielestä, kun jäälle astelee.
– Koetan olla läsnä vain siinä hetkessä, etten miettisi liikaa. Vain muutama ydinasia on hyvä pitää muistissa. Muuten mieli kannattaa tyhjentää. Silloin ratkaisut tulevat vaistoilla ja takaraivosta, eikä niissä ole turhia viiveitä, jotka ajatteleminen toisi.

Tunteeko kokenut pelimies yhä jännitystä isoissa peleissä?
– Kyllä välillä jännittää normipeleissäkin. Olen pitänyt pientä jännitystä ihan hyvänä ja terveellisenä asiana. Se kertoo, että tekeminen on tärkeää. Liika jännitys saa – kirjaimellisesti – puristamaan mailaa turhan paljon.
– Yleensä se laukeaa, kun pääsee jäälle tai viimeistään ensimmäisen vaihdon kohdalla.

Kansainvälisissä jalkapallootteluissa pelaajat tekevät jos jonkinlaisia rituaaleja ristinmerkeistä taivasta kohti kiittämiseen. Jääkiekossa ei ole samanlaista kulttuuria. Uskonto näkyy lähinnä pukukopissa risteinä joidenkin pelaajien kaulassa.
– Mailaa pyöräytän ja kopautan jossain vaiheessa kopissa ennen peliä. Se tapaa tulee vaan aina ajattelematta.

Kaunis kastetilaisuus

Nenosen perheen elämä on muuttunut melkoisesti syksyllä syntyneen esikoisen ansiosta. Lapsen kanssa kaikki on mennyt mukavasti. Paljon opettelua ja totuttelua uuteen arkeen pariskunnalla on toki ollut. Tuore isä sanoo viihtyvänsä hyvin kotona.

– Vauvan kanssa olen oppinut olemaan yhä enemmän läsnä hetkessä. Ihmetellään pienokaista puolison kanssa ja ollaan vaan.
– On tämä kyllä hienoa aikaa. On mahtavaa katsella poikaa ja ihmetellä, miten se kasvaa joka päivä. Hymyä tulee ja pieniä naurunpyrskähdyksiä. Ne ovat aika onnellisia hetkiä. Pojan kastetilaisuus oli joulukuussa Nenosten kotona. Koronan takia paikalla oli papin lisäksi vain pieni porukka perheen läheisimpiä ihmisiä ja kummit.

– Jännitin vähän, miten vauva malttaa olla paikallaan ja itkeekö paljon, mutta hyvin se meni. Yhdessä oltiin ja laulettiin. Tilaisuus oli kaunis, ja kaikki sujui hyvin. Markuksella on vain myönteistä sanottavaa kirkollisista kokemuksistaan. Lapsena Jämsässä hän kävi koulun jälkeen seurakunnan iltapäiväkerhossa. Tähtihetkiä oli Monopelin peluu, jossa voittamisen vietti pääsi jo orastavasti valloilleen.

– Kerhosta on hyvät muistot, samoin kuin rippikoulusta, jonne ilmoittauduttiin taktisesti yhdessä kaverien kanssa. Leiriltä tulee mieleen lämmin tunnelma.

On tämä kyllä hienoa aikaa. On mahtavaa katsella poikaa ja ihmetellä, miten se kasvaa joka päivä. Hymyä tulee ja pieniä naurunpyrskähdyksiä. Ne ovat aika onnellisia hetkiä.

Ikimuistoinen hääpäivä

Nenoset menivät naimisiin elokuussa 2020.
– Vihkiminen kirkossa oli molemmille selkeä asia, ei siitä tarvinnut keskustella. Häät piti kerran siirtää, mutta loppukesästä koronan suhteen oli sopiva suvantohetki, ja juhliin pääsi yli sata sukulaista ja ystävää.
– Aurinko paistoi ja oli lämmintä. Se oli ikimuistoinen päivä.

Kirkollisista juhlista joulu on pariskunnalle ”sellainen iso ja lämmin juhla”. Perinteeksi on tullut käydä Kauneimmissa joululauluissa.
– Jouluun kuuluu rauhoittuminen, ja kirkko on sellainen paikka, mistä saa lisää joulu- ja rauhoittumisfiilistä. Tykkäämme käydä kuuntelemassa joululauluja. Laulatko itsekin?
– Välillä innostun, kun on tuttuja biisejä. En tiedä, tuleeko miehestä miten paljon ääntä, mutta ainakin suu liikkuu, Markus naurahtaa.

Negatiivisia kokemuksia kirkko ei ole tarjonnut.
– Mulla on hyvä kuva ja fiilis kirkosta ylipäätään. Puolison kanssa mietittiin, että totta kai me halutaan kastaa kirkon jäseneksi myös meidän poika.
– Muistin siitä puhuttaessa, miten hyviä ja kivoja juttuja kirkon kerhot olivat mulle lapsena. Olen pysynyt kirkon jäsenenä – ja aion pysyäkin.

Artikkeli Kapteeni Markus Nenonen johtaa esimerkillä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.