Se tuli niin äkkiä, lähes yllättäen, vaikka olihan tätä jo, Herra paratkoon, odotettu. Kahdenkeskisiä kahvihetkiä, aamunrauhaa ja illanhiljaisuutta, lisätilaa ja siisteyttä, vähemmän rahanmenoa, ehkä uusi harrastus ja matkoja …
Tätä se on, kun lapset – jotka täyttivät talon pelkällä olemassaolollaan – ovat poissa! Omillaan jo niin, ettei heistä kuule päivä- tai viikkokausiin. Mitähän niille kuuluu?
Ja tuossa pyörii tuo, joka vuosikymmenet oli vain se toinen vanhempi, usein lasten taustalla. Tunnenko minä tuon ihmisen? Hyvä jos itsenikään, kaikkien näiden vuosien jälkeen! Tai ehkä se toinen ehti jo fyysisestikin lähteä.
Lasten kotoa muutto on suuri mahdollisuus. Voi viimein kuunnella sisintään ja tehdä asioita, jotka jäivät lasten tarpeiden takia tekemättä. Lopultakin saa oman työhuoneen, voi rauhassa katsoa lempisarjaansa. Ja viettää laatuaikaa puolison kanssa!
Vaan jos puolisoa ei ole. Tai tällä onkin omanlaisensa yllättävät tavoitteet. Perhepinnan alta ei löydy enää mitään yhteistä?
Lapsetkaan eivät välttämättä irtaannu kotoa kertaheitolla. Poislentänyt palaa siipirikkona takaisin. Tuo mukanaan ihmisiä, joita äiti tai isä eivät kotiinsa tahtoisi. Käyttää lapsuuskotiaan ruokalana, pesulana, pankkina. Tai päiväkotina.
Lasten kotoa muutto on suuri kriisin mahdollisuus.
”Rakas Jumala, kiitos puolisosta, jonka kanssa olen saanut kulkea yhdessä tänne asti. Auta minua luopumaan odotuksesta, että toinen muuttuisi. Anna minulle hyväksyvää mieltä ja kiitollisuutta kaikesta hyvästä, mitä puolisossani on.”
Saara Kinnunen on eläkkeellä perheneuvojan työstä ja kirjoittanut lukuisia kirjoja perhe-elämästä, muun muassa vuonna 2006 ilmestyneen Kun pesä tyhjenee. – Minun ammatti-ihmisenä luulisi olleen valmistautunut, hän hymähtää.
– Silti uusi tyhjän pesän tilanne löi päin kasvoja. Oikein kunnolla vasta sitten, kun kaikki lapset olivat asettuneet omilleen, viimeisin kahdeksisen vuotta sitten.
– Silloin aloin kysellä: Mikä on minun elämäni, tehtäväni?
– Viime keväänä sitä erityisesti miettiessäni tunsin kuin Jumala olisi sanonut: Sinulla on miehesi. Se lause avasi silmäni, kehotti pohtimaan, mitä voisimme tehdä yhdessä.
11 lastenlapsen isovanhemmilla on kyllä kysyntää, mutta myös opettelemista siinä, miten paljon osallistua lasten perhe-elämään. – Olen yrittänyt olla roikkumatta lapsissa, tunnistaa etäisyyttä toivovat viestit.
Perheneuvojan työssään Kinnunen nosti esiin toivon näkökulmaa. Elämän tienhaaroissa piilee aina uuden mahdollisuus, tilaisuus kysyä: Mitä tahdot loppuelämältäsi?
”Hyvä Jumala, ole Sinä erityisen lähellä niitä, jotka jäävät yksin tyhjentyneeseen pesään. Ole läsnä niissä hetkissä, kun menneisyyden muistot vaativat käsittelyä.”
Myös puolisolta voi kysyä: Mitä toivot elämältäsi? Vaikeaa? Kieltämättä, jos puheyhteyttä ei enää juuri ole, ja toinen tuntuu vieraalta, johon ei tahdo edes tutustua.
Kinnunen on neuvonut puolisoita kysymään itseltään, miksi silloin tahdoin juuri tämän ihmisen? Miten rakastuimme, mihin hänessä ihastuin? Tuskin kaikki nuo ominaisuudet ovat puolisosta kadonneet.
Toista ei voi muuttaa, vaivoin itseäänkään, mutta jos tahtoa löytyy, voi luoda yhdessä uuden elämäntavan. Mitä hyvää näet parisuhteessasi, sellaista jota tahdot jatkaa? Mitä kaikkea on saavutettu yhdessä? Lapset ainakin! Näiden lähdettyä voi löytyä vielä jotain uutta yhdessä tavoiteltavaa. Jotkut rakastuvat toisiinsa uudelleen. Toiset eroavat.
Useimmille ero on suuri tappio, mutta voi joskus olla myös paras vaihtoehto, jos seuraavat 30 vuotta näyttäisivät tarjoavan yhtä samaa puhumattomuutta.
Ihmeitäkin tapahtuu. Pariterapiassa Saara Kinnunen sai joskus todistaa, kuinka täysin toivottomalta tuntuvassa tilanteessa pariskunta alkoikin rakentaa yhdessä uutta tulevaisuutta.
”Tee meistä vanhemmista rukouksen ihmisiä, että väsymättä kannamme omia lapsiamme sinun valtaistuimesi eteen. Näytä Sinä voimasi lastemme elämässä. Täytä meidät rauhalla ja ilolla.”
Rukouslainaukset Saara Kinnunen: Kun pesä tyhjenee. Perussanoma 2006.
Jaa artikkeli: