Usko Jumalaan kannattelee kaupunginjohtajaa

Asiaihmiseksi itseään luonnehtiva Kouvolan kaupunginjohtaja Marita Toikka vaalii lapsuutensa arkista jumalauskoa.

Helmikuussa haastattelua tehtäessä Kouvolan kaupunginjohtaja Marita Toikka ei vielä ole varma, missä hänen uusioperheensä viettää pääsiäistä.  Toikan esikoinen käy koulua Helsingissä ja kuopus Kouvolassa. Puolison tytär on töissä Helsingissä.

Ehkä kokoonnutaan Kouvolaan, minne perustettiin koti lähes vuosi sitten. Tai Joutsenoon Toikan juurille Karsturantaan, missä tuulisilta rannoilta aukeavat Saimaan huikeat suuret selät. – Tärkeintä pääsiäisessä on muutama kiireetön päivä yhdessä perheen kanssa. Hyvillä ilmoilla ulkoillaan, kaupunginjohtaja kaavailee.

Kirkkokonsertit Lappeenrannassa kuuluivat pääsiäisperinteisiin, ja saattavat tulla osaksi niitä Kouvolassakin. Juhlavat passiot johdattavat pääsiäisen syntyjuurille, sen syvimpään sanomaan. – Pääsiäisenä myös syödään hyvin. Pöydässä on perinteisiä pääsiäisruokia, ainakin lammasta. Pakkasessa olisi vielä omaakin, paljastaa maatilan tytär.

Isovanhempien tila Karsturannassa, kolmisen kilometriä Joutsenon keskustasta on tänään tyhjillään. Valitettavasti, toteaa Toikka, jonka isä jatkoi tilanpitoa Suomen EU-jäsenyyteen asti.

Marita Toikan lapsuudessa 70-80-luvuilla Karsturannassa oli enemmän asukkaita kuin nykyiset ehkä noin 500. Tiiviissä kyläyhteisössä tehtiin paljon asioita porukalla. Lapset kävivät joka sunnuntai pyhäkoulussa.
– Kaksi vuotta nuorempi veljeni taisi kulkea perässäni sinnekin, hän naurahtaa.
– Kokoonnuimme aina jonkun kotona, ja meillä oli hyviä vetäjiä. Kansakoulun vanhat opettajat jakoivat sivistystä kertomalla Jeesus-tarinoita.

Palmusunnuntaiksi kerättiin virpomavitsoja, usein lumessa kahlaten. Perinnettä on jatkettu Toikan perheessä. Vaikka lapset eivät enää kierrä virpomassa, vitsoja koristellaan omaksi iloksi.
– Ja kukko munii meillä vieläkin. Lapsuuteni pääsiäiskukko on yhä tallella.

Lapsuudesta on Toikkaan tarttunut monia perinteitä ja vahvuuksia. Eteläkarjalalla helskyvästi haastava Toikka laskee murteen ohella voimavaroikseen niin luonnon, maalaisjärjen kuin avoimen iloisen karjalaisuudenkin.
– Minua ei yhtään hävetä sanoa, että uskon Jumalaan, vaikka olenkin tällainen asioihin käytännöllisesti suhtautuva lakimies. Minulla on aina ollut arkinen Jumalasuhde. Uskossani olen ehkä perinteisempi kuin moni nykyään.

Kouvolan evankelisluterilaiseen seurakuntaan Joutsenosta muuton myötä siirtynyt Toikka on tutustunut paikallisen seurakunnan toimintaan kuopuksensa rippikoulun myötä.
– Kirkko on tullut konkreettisesti kotiin. Lapsen rippikoulu tarjoaa toivottavasti luontevan tavan tutustua muihin vanhempiin.

Seurakunta syntyy ihmisistä. Ihmiset antavat seurakunnalle kasvot, ovat sen käyntikortteja. Kaikki kohtaamiset ovat ainutlaatuisia ja aina tärkeitä. Toikka kiittää etenkin Kouvolan kirkkoherraa, Keijo Gärdströmiä myönteisestä asenteesta.

Maailma, yhteiskunta ja kirkko kaiken keskellä koettavat selviytyä kunnialla tästäkin murrosvaiheesta.
– Keskeinen kysymys kuuluu, kuinka kohdata ja huomata kaikki ihmiset. Etteivät nuoret syrjäydy, vanhukset jää yksin.

Toikka arvelee kirkon jääneen kehityksen jalkoihin, myöhästyneen muutoksessaan. Jäsen- ja osallistujamäärät tippuvat koko ajan kohisten.
– Ehkä kirkossa on tuudittauduttu tiettyyn asemaan. Pelkkä jumalanpalvelus ei kuitenkaan enää riitä. Ehkä pitäisi haistella megatrendejä ja uusia vaikuttamiskanavia. Niitä on lukuisia, somessakin aktiivinen kaupunginjohtaja muistuttaa.

Seurakunnat tekevät paljon hyvää työtä etenkin nuorten ja lasten parissa, tarjoten muun muassa harrastusmahdollisuuksia. Rippikoulu on yhä kirkon menestystarina, mutta sen jälkeen monen nuoren side seurakuntaan katkeaa. Ehkä seuraavan kerran kohdataan kirkkohäissä, tosin niidenkin suosio näyttää olevan laskussa.

Julkisella sektorilla tähänastisen työnsä tehnyt Toikka näkee sen kehityksessä ja kipupisteissä paljon samaa kuin kirkossa. Molemmissa myös tarvitaan inhimillistä otetta.
– Olen jo nuoresta kokenut työni palveluammattina. En ole rakentanut uraa tai tavoitellut asemaa. Valitsemani linja on toki välillä raskaampi.
– Kannustava palaute auttaa jaksamaan, mutta siitä ei saa tulla riippuvaiseksi.

Seurakunnat tarjoavat taas vaikuttamisen paikkoja syksyn vaaleissa, joissa Marita Toikka arvelee tällä tietoa äänestävänsä.

Vaaleissa katseen pitäisi kohdistua tiukasti tulevaisuuteen. Siellä ei ehkä enää ole entisenlaisia fyysisiä kirkkorakennuksia tai seremonioita.
– Ihmisten kaipuu henkisyyteen ja hengellisyyteen tuskin kuitenkaan katoaa, Toikka uskoo.
– Nykyään kaikki on tieteellisesti testattu. Minun tulevaisuuden kirkossani puhuttaisiin ehkä abstraktimmin. Seurakunta voisi antaa ihmisille henkistä pääomaa esimerkiksi järjestämällä arvokeskusteluja. Mielelläni kuuntelisin puhetta uskosta tai eutanasiasta.

Ehkä ihmisten rohkeampi puhuttelu keräisi enemmän äänestäjiäkin.
– Nuorten syrjäytyminen vaatii kiireesti kaikkien voimien yhdistämistä, viranomaisista luottamushenkilöihin. Nykynuorilla ja nuorilla aikuisilla on haastavampi elämä kuin meillä 70-80-luvuilla varttuneilla.
– Perheneuvontaakin voisi kehittää ja markkinoida enemmän nykyihmisiä ajatellen.

Jaa artikkeli: