Viime vuoden kevättalvella työvoimatoimisto määräsi Riitta Väisäsen, 45, kahden kuukauden karenssiin. Työttömyyskorvausten tyssäys romahdutti taloustilanteensa kanssa jo pidempään sinnitelleen yksinhuoltajan arjen.
– Karenssi oli järkytys – olinhan hoitanut asiani siihen mennessä moitteettomasti. Koin sen ylimitoitettuna, mutta tekemiäni valituksia ei huomioitu.
Jaksamisen kanssa oli jo muutenkin tekemistä. Riitta kertoi huolistaan sosiaalityöntekijälle, joka ehdotti yhteydenottoa Kuusankosken seurakunnan diakoniatoimistoon. Kysyi, voisiko hän antaa Riitan yhteystiedot sinne.
– Lupasin. En ollut edes ajatellut sitä vaihtoehtoa. Kuulun kirkkoon, mutten ole uskonnollinen. Enkä silloin seurannut seurakunnan toimintaa.
Että joku ottaa vakavasti
Puhelu tuli hämmästyttävän nopeasti. Pian jo sovittiin diakoniatoimistoon tapaaminen, jossa kartoitettiin Riitan ja hänen kolmevuotiaan Helminsä tilannetta. Keskustelu oli mukava, työntekijä empaattinen.
– Tuntui, että viimein minua todella kuultiin, ei arvosteltu eikä syyllistetty. Oli uskomatonta saada niin monenlaista apua niin helposti verrattuna aiempiin kokemuksiini. Olinhan jo usein tullut torjutuksi, esimerkiksi hakiessani toimeentulotukea.
Helpotus siitä, että joku kerrankin ottaa vakavasti, kantaa yhä. Riitta kävi diakoniatoimistossa keskustelemassa pidemmän aikaa viikoittain. Hän tietää sen mahdollisuuden yhä olevan, jos ja kun hän sitä taas kokee tarvitsevansa.
Nyt hän hämmästelee, ettei ollut aiemmin ymmärtänyt kirkon auttamistyön laajuutta.
– Heti alkuun saimme ruokakasseja ja -lahjakortteja. Pääsimme Helmin kanssa perheleirille ja yhden vanhemman hemmottelupäivään, johon kuului vaikka mitä: hyvästä ruoasta lastenhoitomahdollisuuteen.
Vailla pelkoa ja häpeää
Kouvolan seudulla Riitta tunnetaan Neiti Turkoosina, joka keksi betonisuklaan ja Kouvola-aiheiset tekstit muun muassa mukeihin. Artesaani-, verhoilija- ja ompelijakoulutuksen ohella myös puualan perustutkinnon suorittanut kädentaitaja päätyi juuriltaan Iisalmesta Kouvolaan opiskelemaan vuonna 2008. Tänne hän kokee jo kotiutuneensa, vaikkakin nyt äitinä kaipaa juurten antamaa tukiverkostoa: oma äiti asuu Iisalmessa, sisko Tampereella.
Tänään Riitta uskaltaa taas haaveilla taiteen tekemisestä vapaammin ja siitä elannon saamisesta. Yrittäjyys kuitenkin tuntuu yhä turhan riskialttiilta. Työosuuskunta Innetti, johon Riitta pitkään kuului, meni ikävä kyllä äskettäin konkurssiin.
Korona-aika on koetellut raskaasti etenkin kädentaito- ja kulttuurialoja. Ei ihme, että alan ihmisten on vaikea luottaa pyyteettömään apuun.
Mitään ennakkoasenteita Riitalla ei silti ollut kirkkoa tai diakoniaa kohtaan.
– Systeemi ei vain ollut minulle tuttu. Mieleni päällä oli monta asiaa, mutta ei pelkoa uskon tuputuksesta. Kirkon avun hakemisen häpeä ei tullut edes mieleeni. Yhä vain ihmettelen sitä hyvyyttä ja hyväksyntää, millä minut otettiin vastaan.
Ettei kukaan jäisi yksin
Kirkon auttamistyön moninaisuus on hiljalleen avautunut Kuusankosken Pilkanmaassa, omakotitalossa asuvalle pienperheelle.
– Olemme saaneet jopa puita lämmitykseen. Myös lapsen ulkovaatteiden hankintaan olisi mahdollisuus saada tukea, mutta vannoutuneena kirpputori- ja second hand -ihmisenä hankin kotiin lähes kaiken käytettynä.
Ruoka-apujen ansiosta rahaa jäi laskuihin. Elämäntilanne on nyt muutenkin parempi. – Teen osa-aikaisesti töitä henkilökohtaisena avustajana.
Kirkonavun hengellinen pohja ei Riittaa häiritse. Raamatuniskuja ei ole otsaan tullut, eikä vakaumusta tai kirkon jäsenyyttä ole kyselty. Lähinnä kerrottu, mitä kaikkea tukea diakonia voi tarjota.
– Kirkkoon liitetään yhä vanhanaikaisen negatiivisia asenteita. Itse en ole kokenut mitään painostusta.
Diakonian apu oli ratkaisevaa tiukkoina aikoina. Riitan on vaikea edes kuvitella, missä olisi ilman sitä. Etenkin ruokalahjakortit ja -kassit ovat kannatelleet yli pahimpien hetkien.
– Tahtoisinkin antaa saamaani takaisin. Osallistua jotenkin, auttaa niin, ettei kukaan tippuisi kelkasta ja jäisi yksin ainakaan sen takia, ettei tiedä. Siksi tässä kerron omasta hyvästä kokemuksestani.