Anja ja Reino Mikkelä löysivät toisensa Korian seurakunta- ja seuratalossa sekä pääsivät ripille Elimäen kirkossa vuonna 1946. Runsas ulkoa opetteleminen ja vahva kunnioitus pappia kohtaan olivat sen ajan rippikoulun tunnusmerkit.
Lehtipuiden lomasta soiva linnunlaulu toimii aamuisena herätyskellona. Maittava aamiainen ja muut rennot ruokahetket evästävät päivää. Ryhmäkeskustelut ja omakohtaiset pohdinnat ovat olennainen osa oppimista. Illalla lämpenee sauna järven rannalla ja nuotion äärellä on siistiä olla, paistaa makkaraa sekä antaa kitaran ja musiikin soida.
Näin saattaa moni miettiä ensi kesänä koittavan rippileirin tunnelmia Puhjonrannassa. Tämän päivän nuorille vapaan tyylin menetelmä varmasti sopii ja toimii. Entisaikaan ripille pääsy sisälsi aika lailla erilaisia metodeja, joista niistäkin jäi elämänikäisiä mukavia muistoja.
Näin ainakin tunnustavat Anja ja Reino Mikkelä, jotka pääsivät ripille Elimäen kirkossa toukokuussa 1946. Kirkon ulkopuolella luoteiskulmassa otetussa ryhmäkuvassa he ovat kohdakkain peräkkäisillä riveillä.
– Reino kiinnitti minun huomioni isokokoisena ja tyylikkäänä poikana. Aloimme seurustella rippikoulun jälkeen ja menimme myöhemmin naimisiin. Meistä tuli ainoina pari sen vuoden rippikoululaisista, muistelee Anja Mikkelä lämmöllä noita aikoja.
KUKONOJALTA hiihtämällä tai polkupyörällä Korialle samonnut Reino Mikkelä oli käynyt aiemmin syksyllä kaksi viikkoa rippikoulua Elimäellä. Kun koulu jatkui keväällä Korian vanhassa seurakuntatalossa ja kirkonmenoin Vilppulan nuorisoseuratalolla, jännitti kaikkia koululaisia, kuka rippikoulua pitää. Anja Mikkelä oli 65 oppilastoverinsa kanssa lopulta hymynaamana.
– Olimme kaikki hyvillämme, kun saimme Erkki Aumalan. Hän oli leppoisa, ei äksyillyt, eikä ollut turhan tärkeä. Hän osasi suhtautua meihin nuoriin tosi kivasti ja ymmärtäväisesti.
Toisena vaihtoehtona oli Kaarlo Hyrske, joka ei nauttinut yhtä suurta suosiota lasten, eikä heidän vanhempiensa keskuudessa. Jyrkät kannanotot ja ääritiukat opetusmenetelmät olivat jo silloin vastatuulessa.
Isosia tai muita apulaisia ei pappi tarvinnut, kanttori hoiti virsien laulattamisen ja muun musiikkipuolen. Sen aikainen konsepti oli Reino Mikkelän mielestä yksinkertaisen toimiva.
– Ulkoa piti opetella käskyt ja rukoukset. Oppi meni perille ja suurin osa oppi sen, mitä tulikin.
Isossa ryhmässä jotkut pääsivät luikahtamaan koulun läpi vastaamatta kertaakaan papin kysymyksiin. Pari poikaa saattoi hihitellä hetkittäin opetuksen aikana, mutta muutoin ilmapiiri oli kuuliaisen rauhallinen.
– Pappia kohtaan oli suuri kunnioitus siihen aikaan, näki Anja Mikkelä ja piti sitä hyvänä.
Kyllä rippikoulussa sai esittää kysymyksiäkin ja niitä kertyi hattuun jonkin verran. Kun seuratalo oli myös tanssien ja elokuvien pitopaikka, kysyi eräs nuori, onko tanssi syntiä. Aumala vastasi tähän poliitikon elkein, että ei ainakaan piirileikki.
RIPPIKOULUA käytiin koulun jälkeen ja oppituntien välillä oli yksi välitunti. Koulutuntien lisäksi piti käydä kirkonmenoissa tietyn verran. Itse ripille pääsypäivä kirkossa oli sangen juhlava.
– Sinä vuonna tytöillä oli ensimmäistä kertaa oma pitkä valkoinen puku ja pojilla puolestaan tumma puku. Elettiin pula-aikaa, joten satsaus oli erittäin suuri, Anja Mikkelä tähdentää.
Juhlat jatkuivat kotona isoissa merkeissä kukkien ja tarjoilujen kera. Vanhemmat, mummot, papat, kummit ja muut lähisukulaiset olivat mahdollisuuksien mukaan jo kirkossa läsnä. Mitään erityistä roolia, kuten kummeilla nykyään, heillä ei ollut. Oma rippikuva käytiin ottamassa valokuvaamossa.
Johanneksen Uuraksessa, nykyisen Viipurin alueella, syntynyt Anja Mikkelä päätyi monen mutkan kautta 10-vuotiaana Korialle 1941. Reino Mikkelä syntyi 1930 Iitissä, sittemmin Kukonojasta tuli osa Elimäkeä. Vuonna 1960 he muuttivat Inkeroisiin, missä asuvat edelleen.
70 vuotta sitten ripille päässyt ryhmä on kokoontunut 60- ja 70-vuotismuistelutapaamiseen, viimeksi vuoden 2016 keväällä. Tällöin pappi Tuula Ylikankaan emännöimässä tapaamisessa oli mukana kahdeksan rippikoululaista. 18 oppilaan 60-vuotistapaamista isännöi rovasti Osmo Puhakka ja Anja Mikkelä muistaa silloisesta ohjelmasta yhden liikuttavan kohdan.
– Mukana oli myös rippikouluaikainen kanttorimme Risto Koskinen ja hän soitti urkuja, kun astelimme kirkkoon. Me olimme kaikki siitä hyvin otettuja.
Jaa artikkeli: