Viisitoista vuotta rekkaa ajanut Antti Kämäräinen sanoo, että vaikka hän ei olekaan joutunut suoranaisen liikenneraivon todistajaksi, päättömyys tien päällä on kaiken aikaa lisääntynyt. Kun itsellä voi olla kuudenkymmen tonnin lasti, näistä kisailuista on pysyttävä kaukana.
Kotimaisten kielten keskuksen tuore uudissana on liikenneraivo. Se kertoo vaarallisesta, onnettomuuksiin altistavasta ajotavasta. Toinen oikeussalien muotitermi – vihapuhe – kuvaa myös armotonta asennetta toista ihmistä kohtaan.
Koti on edelleen linnamme, mutta liian usein sielläkin armollisuus on vaihtunut suorittamisen kautta uupumukseen.
Mikä meihin on mennyt, kunnollisiin suomalaisiin? Kysymys on aiheellinen seurakuntayhtymän armo-teemavuonna.
Autokoulu Ajatuksen toimitusjohtaja Tiina Hannula näkee väärän liikennekäyttäytymisen taustalla usein kiireen. Ei osata asettua toisen asemaan ja tulkitaan toisen tekemisiä väärin. Tahatonkin toiminta koetaan usein toisen ärsyttämiseksi.
– Armo voisi tarkoittaa juuri sitä, miten toisten virheisiin itse suhtautuu. Helpottaa, jos löytää – tai vaikka keksii – mielessään selityksen toisen käytökselle. Ja sen jälkeen itse omalla toiminnalla pyrkii poistamaan havaittua vaaraa tai haittaa, Hannula sanoo.
Poliisin ylin ohjekirja on Suomen laki ja sitä täydentävät asetukset. Onko mahdoton yhtälö, jos lainvalvojan pitäisi työssään olla samalla kertaa myös armollinen?
– Poliisilla on valta, oikeus ja jopa velvollisuus jättää joskus asia ”silleen” tai antaa vain huomautus. Hyvä lainsäädäntö antaa soveltajalle harkintavallan, joka kasvaa, mitä ylemmäs vallan portaita kiivetään. Toiminnan avainsanoja ovat johdonmukaisuus, tasapuolisuus ja tilannetaju, kiteyttää sermin toista puolta eläkkeellä oleva komisario Antero Rossi.
Rossi korostaa rehellisyyden ja luottamuksen merkitystä nopeissa vuorovaikutustilanteissa. Rangaistuskin on osattava ”myydä” toiselle osapuolelle niin, että mieli on puhdas vielä huomennakin. Mitä sanotaan, se pidetään.
Kouvolan perheasiain neuvottelukeskuksen johtaja Sirkka Laine-Haimi lähtee siitä, että armo on armahtavaa rakkautta. Sitä tarvitaan aina.
–Armo voisi kulkea arjessa kaiken läpäisevänä pohjavireenä. Kukaan ei ole täydellinen. Siksi aitoa anteeksipyytämistä ja -antamista tarvitaan molemmin puolin. Ollaan aidosti pahoillaan missä on tehty väärin ja toimitaan jatkossa toisin, Laine-Haimi pohtii.
– Se, jolta pyydetään anteeksi, joutuu miettimään, milloin on valmis antamaan anteeksi. Pitää myös sitoutua omaan anteeksiantoon eikä jäädä muistuttamaan toista siitä, mitä hän on tehnyt. Usein asiat ovat sellaisia, että molemmilla on sekä anteeksipyydettävää että -annettavaa. Itsellekin on osattava antaa anteeksi.
Laine-Haimi sanoo ihmisten jäävän helposti kantamaan syyllisyyttä menneistä asioista. Mitä isompi asia, sitä kauemmin anteeksiantaminen yleensä vie.
– Parisuhdetta ja perhettä voidaan ryhtyä suorittamaan. Silloin väsytään ja väsytetään muut. Täydellisyyden tavoittelu on raskasta ja armotonta. Ulkoapäin tulee monenlaista painetta. Parisuhteen pitäisi leijua ensihuuman vaaleanpunaisessa hattarapilvessä. Ihanteista nousee helposti paineita ja tyytymättömyyttä, hän toteaa.
– Armollisuus näkyy hyväksymisenä. En keskity vikojen etsimiseen toisissa vaan hyväksyn heidät sellaisina kuin he ovat ja itseni myös. Parisuhteessa ja perheessä neuvotellaan, mikä on meidän hyvä tapa elää yhdessä niin, että jokainen tulee kuulluksi ja huomioon otetuksi, Laine-Haimi sanoo.
”Suorittajan roolissa pinnistelijä uupuu.”
– pastori Tuija Nuutinen
Pastori Tuija Nuutisen mielestä armoa on vaikea ymmärtää, jos on kasvanut suorittamaan, olemaan oikeassa ja pinnistelemään hyvänä olemisen kanssa.
– Yritämme olla hyviä ja oikeassa sekä yksilöinä että yhteisönä. Jos ei selviä tässä pinnistelyssä, joutuu häpäistyksi. Siksi on tehtävä kaikkensa, jotta pysyisi pinnalla ja hyväksyttynä. Tästä seuraa masennusta, sairauksia, ihmissuhdeongelmia, uupumusta ja monenlaista väsähtämistä. Yhteisönä olemme nopeasti ristiinnaulitsemassa ja häpäisemässä toisin ajattelevat tai erheestä kiinni jäävät, Nuutinen sanoo.
– Koetamme estää itseämme ja toisiamme huomaamasta, miten vajavaisia ja Jumalan tarpeessa olevia olemme. Jos huomaamme vajavaisuutta, koetamme kaikin tavoin estää synnin esille tulemisen. Tai siirtää sen kauas itsestä – niihin, jotka julkisessa elämässään ovat erheen tehneet ja ovat häpeänsä ansainneet. Näin minä säilyn turvassa. Joku muu kantaa taakkaa ja minä olen kohtuullisen hyvä ihminen, Nuutinen laukoo.
– Jos kuitenkin uskaltaa kurkistaa omaan pahuuteen, alkaa tarvita armoa. Tässä on ydin. Jumalaa ja armoa tarvitsee, jos näkee todellisen itsensä. En pysty itse itseäni muuttamaan hyväksi. Voin tehdä hyviä tekoja, mutta sisimpäni ei muutu yhtään rakkaudellisemmaksi. Tähän Jumala vastaa armolla.
Riparilla Nuutinen on yrittänyt kertoa armosta sanojen lisäksi käytännön teoin. Esimerkiksi iltaohjelman jälkeen hän on sanonut: ”Armoa on iltauinnille pääseminen lämpimään kesäiltaan.” Vertaus ontuu, mutta sen sanoma on tämä: Täysin ansaitsematon ihana juttu, jonka juuri sinä saat kokea. Jumala antaa jotain ilman omaa pinnistelyä, hyvänä tai oikeassa olemista. Tuo jotain on täydellinen anteeksiantamus kaikesta, mitä yritän peitellä – synnistä.
– Armon kokeminen omalle kohdalle on Jumalan teko. Jumala voi Pyhän Henkensä kautta antaa uskon, jonka perusteella saa vakuuttua, että ristillä tapahtui kaikki ”hyväksi tekeminen”. Hyvä keino tehdä tilaa Pyhälle Hengelle on rukous. Jos ei osaa muutoin rukoilla, niin voi ottaa Isä meidän -rukouksen käyttöön. Siinä sanotaan kaikki ja sitä myös Luther innokkaana opetti. Rukouksen kautta Jumala alkaa vaikuttaa, Nuutinen toteaa.
– Ajattelen, että voidaksemme seurakuntina innostua armosta ja elää täydemmin Pyhän Hengen läsnäolossa, tarvitsemme rukousta, yksin ja yhdessä. Sen kautta syntyy kaipuu kuulla lisää Jumalasta, lukea Hänen Sanaansa ja olla Hänen lähellään vaikkapa sakramenttien kautta. Vahvistua Jumalassa ja Jumalasta, elää armossa ja armosta.
Jaa artikkeli: