TAPASIN KESÄLLÄ Ummeljoen kyläkirkossa Espanjan työkentällä puurtavan Pedro Reyes-Castron. Hän joutui kesän korvalla autokolariin. Rekkamies rysäytti moottoritiellä auton perään – ja sitten mentiin. Hallitsemattoman pyörähtelyn jälkeen Pedro löysi itsensä romun keskeltä auton takaosasta ilman näkyvää vammaa. Turman tutkija saattaisi selittää, että hänet pelasti jalan takertuminen irronneen istuimen turvavyöhön.
SYKSYLLÄ PEDRON työtoveri Alma lähetti hätäisen viestin. Suuret vesimassat olivat syöksyneet vuorilta kotikylän läpi rikkoen taloja ja kasvihuoneita. Viiden lapsen äiti hukkui tulvan mukana ja kolmekymmentä seurakunnan perhettä menetti kaiken. Vesi tulvi sisälle kylän koteihin. Alma ihmetteli, miksi vain hänen kotinsa säästyi…
VUOSI SITTEN marjareissulla juoksentelin metsässä hirvikärpäsiä karkuun sillä seurauksella, että matkapuhelin solahti taskusta aluskasvillisuuden sekaan. Ymmärsin, että kapulan löytäminen kilometrien siksakin jälkeen oli käytännössä mahdotonta. Oli jäljellä vain yksi apu. Käsi koholle ja rukous matkaan.
PUOLENTOISTA KILOMETRIN sokkovaeltelun jälkeen hiljainen ääni sisällä kehotti siirtymään kolmesataa metriä oikealle. Sielläkin paksu kanervikko esti tarkemman tähystelyn. Pettyneenä suusta purkautui viimeinen anelu: ”Jumala, auta!” Silloin tunsin kehotusta vilkaista suoraan alas jalkojen väliin. Siellä puhelin syrjällään kenotti. Olisi tarvittu vain askel sivuun, niin kapula olisi metsässä vieläkin.
ARKISIN IHME on se yksi vapaa parkkiruutu ruuhkan keskellä. Isälleni se oli enkelin laittama lanka neulansilmään, kun ei itse nähnyt. Syöpää sairastavan evankelista Eliina Heinosen voimattomat jalat alkoivat rukoushetken jälkeen kantaa, ja hän matkasi naistenpäiville. Tyttären katuun pudottaman puhelimen lasi meni säröille, mutta yht´äkkiä oli taas ehjä. Sanokaa mitä hyvänsä, se vahvistaa uskoa. Emme haparoi tässä maailmassa yksin. Meitä kannetaan. Perille asti.
Jaa artikkeli: