En ollut aiemmin huomioinut sitä, kuinka vahvasti Rautanen koki olevansa venäläinen. Hänellehän hankittiin suomalainen passi ennen kaikkea sen takia, että olisi helpompi järjestää matka-asiakirjat yhtenäiselle joukolle matkustajia. Muihin lähetystyöntekijöihin verrattuna myös Rautasen yhteiskunnallinen tausta näyttää vaatimattomammalta. Tämä on kenties vaikuttanut eri kohdissa suhteisiin hänen ja muiden välillä. Kuvaavaa onkin, että päiväkirjassaan Rautanen kuvaa erityisen lämpimästi maallikkoveli Juho Heinosen kanssa kokemaansa yhteyttä. Jostain syystä suhde toisiin lähetyssaarnaajiin oli paikoin kireä.

Tarkkasilmäinen ja sisintään luotaava nuorimies

Kaksi asiaa kiinnittää heti huomiota. Toinen on nuoren miehen tunne-elämä: innostus, odotuksen tuska, epävarmuuden hetket ja koti-ikävä. Toinen on Rautasen tapa havainnoida ympäristöään ja sen tapahtumia.

Rautanen tuo esille useaan otteeseen kaksi kipuilun aihetta. Toinen liittyy oman hengellisen elämän hoitamiseen, johon pitkä matkanteko ja siihen liittyvä ikävä loivat vahvan leiman. Ikäväänsä ja muita tuntemuksiaan hän purkaa runoihin, joissa näkyy hyvin hänen taitonsa kirjalliseen työskentelyyn. Helpotus on suuri, kun lopulta löytyy rehellinen, luterilainen kirkko ja sen jumalanpalvelus. ”Täällä alkoi taas olo kotimainen”, kuten Rautanen kuvaa Otjimbinguen jumalanpalvelusta.

Toinen kipuilu liittyy puolison löytämiseen. Rautanen oli etukäteen ajatellut säilyä poikamiehenä, mikäli puolisoa ei löydy ennen matkalle lähtemistä. Niin vain kuitenkin käy, että toistuvasti hän käy asiasta keskusteluja muiden matkalaisten kanssa samoin kuin päiväkirjansa lehdillä. Mahdollisten puolisoehdokkaiden nimikirjaimia vilahtelee siellä täällä. Koskettava on päiväkirjamerkintä, joka viittaa hänen sittemmin vihittyyn puolisoonsa Friedaan: [23.6.1869] ”Kosin vihannassa puutarhassa noin 2 tuntia.”.

Historiaa sisältäpäin

Kaiken kaikkiaan Matka Afrikkaan on kiehtovaa luettavaa. Rautasen luontainen tapa havainnoida asioita on vahva – se jatkui vahvana myöhemminkin ja tuli esille kiinnostuksena paikalliseen kulttuuriin ja sen esineistön taltioimiseen. Rautanen kertoo matkalta yksityiskohtia mm. merenkulkijoiden perinteistä (pelottavalta kuulostava päiväntasaajan ylitys), ihmettelee luontoa ja sen muutoksia ja ennen kaikkea havainnoi ihmisiä ympärillään. Tähän päälle tulevat omien sisimpien tuntojen luotaukset.

Suosittelen lämpimästi sekä tätä Heinisen toimittamaa päiväkirjaa että hänen aiemmin julkaisemaansa kirjeenvaihtoa Hahnin kanssa (Suomalaisen lähetystyön kriisi. Martti Rautasen kirjeet Carl Hugo Hahnille 1888-1895). Yhdessä ne päästävät meidät sisälle johonkin sellaiseen, joka muutoin jää helposti ulkokohtaiseksi kuvaukseksi muun historiankirjoituksen tapaan.

Simo Heininen on kirjoittanut myös artikkelin ensimmäisestä lähetystyöntekijäjoukosta: Kymmenen pientä lähetyssaarnaaja­poikaa – joukko suomalaismiehiä lähti vuonna 1868 viemään Jumalan sanaa Ambomaalle – Kirkko ja kaupunki, 2019.

Artikkeli Simo Heininen: Matka Afrikkaan – Martti Rautasen päiväkirja 1868–1870 (Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 2021) julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.