On kulunut vasta päivä tai kaksi siitä, kun vastasyntyneen seimen ääreen kerääntyi moninainen joukko ihmettelemään vastasyntynyttä ja enkelit julistivat rauhaa koko maailmalle. Rauha ja ilo ei kestänyt kauan. Tapaninpäivänä, ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen muistopäivänä, usko Jeesukseen on jo johtanut pilkkaan, väkivaltaan ja marttyyrikuolemaan. Joulunpunainen ei olekaan vain rauhan väri, vaan liturgisen merkityksensä mukaisesti marttyyrien väri. Profeetan, viisaan miehen ja lainopettajan osa ei päivän evankeliumin (Matt. 23:34–39) mukaan ole kaksinen, vaan pahimmillaan kuolemaan asti johtavan väkivallan kohteeksi joutuminen.

Uskon johdosta vainotuksi tuleminen on todellisuutta maailmassa yhä tänäkin päivänä. Kristittyjä vainotaan eri puolilla maailmaa, samoin kuin monien muidenkin uskontojen edustajia. Uskonnonvapaus on ihmisoikeus, joka ei pysy yllä, ellei sen eteen tehdä tietoisesti töitä.

Tapaninpäivän vietossa marttyyrien muistaminen ei monessakaan maassa näy. Pikemminkin toisen joulupäivän viettoon kuuluu ilo ja juhliminen, tai kuten yhdellä sivustolla kuvataan, ”koko maa hengittää ulos monella tapaa latautuneen joulupäivän jälkeen”.

Nykyisin on tavallista, että synnyttäjä kotiutuu sairaalasta 1-2 päivää lapsen syntymän jälkeen. Syntymän hetki on kova ponnistus niin äidille, isälle kuin syntyvälle lapsellekin. Syntymän hetkeä seuraa ilo. helpotus ja hetki aikaa levähtää. Mutta vain hetki. Sitten on lähdettävä sairaalasta ja pärjättävä itse, omin voimin, vastasyntyneen kanssa kotona.

Muistan elävästi sen hetken, kun toimme esikoisen kotiin. Tilanteesta on valokuvakin: vaaleankeltaiseen villahaalariin puettu pieni, tummatukkainen vauva nukkuu sohvalla. Kohta lapsi heräisi, ja kohta alkaisi vauva-arki ilman kokeneitten kätilöiden apua. Tietoisuus tulevasta vastuusta painoi.

Vaikka mieli oli kauhua täynnä silloin, kun vauvan toimme 1,5 vuorokautta syntymän jälkeen kotiin, näin pian viisitoista vuotta myöhemmin voi todeta, että monenlaisesta on selvitty. Silloin ei olisi voinut kuvitellakaan, mitä nuo vuodet tuovat tullessaan. Välillä on selvitty paremmin, välillä huonommin. Voimat ovat olleet päivän mukaan, niin kuin virren säkeessäkin todetaan.

Jotain samaa on tapaninpäivän tunnelmissa, vaikka siinä en olekaan synnyttäjän vaan tarkkailijan paikalla. Joulu on vietetty, Jeesus-lapsi on jälleen syntynyt keskelle arvaamattomia olosuhteita ja haasteita. Hetken aikaa, mutta vain hetken aikaa, olen viivähtänyt seimen äärellä ilon ja rauhan vallassa. Nyt on taas lähdettävä, kohti maailmaa, viesti Vapahtajasta mukana. Monessa joululaulussa Marian ajatuksiin puetaan jotain samaa kuin Severi Nuormaan sanoittamassa joululaulussa Ja neitsyt pikku poijuttansa: ”Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä”.

Elämä kristittynä Suomessa on varsin turvallista ja helppoakin. Täällä ei tarvitse pelätä vainoa, pilkankin kohtaaminen on hyvin harvinaista. Silti usein tuntuu haastavalta lähteä sinne ulos, kylmään maailmaan, pois omasta turvallisesta piiristä. Sinne on kuitenkin mentävä, kertomaan viestiä Kristuksesta myös niille ihmisille, joiden suhtautuminen on välinpitämätöntä, torjuvaa tai vihamielistä.

Meidän kristittyjen ei auta lannistua. Meillä on kuitenkin vietävänä maailman paras viesti, se sama mitä enkelit kertovat jouluyönä: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra” (Luuk. 2:10-11).

Tapaninpäivän toisen vuosikerran evankeliumissa Jeesus itse lupaa, että vaikean hetken tullen Kristuksen todistajan ei tarvitse pelätä eikä olla huolissaan:

”Älkää olko huolissanne siitä, miten tai mitä puhuisitte, sillä teille annetaan tuona hetkenä sanat, jotka teidän tulee puhua. Te ette puhu itse, teissä puhuu Isänne Henki” (Matt. 10:19-20).

Joulunpunaisella värillä on kaksi ulottuvuutta: maailman paras viesti syntyvästä Vapahtajasta, ja välttämättömyys viedä se viesti sinnekin, missä sitä ei oteta ilolla vastaan.

Artikkeli Joulunpunainen päivä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Eläin toimii viettiensä ja vaistojensa varassa. Ihminen tiedostaa hyvän ja pahan, eläimelle ei ole pahaa mikään. Ei edes itsekkyys, kuten oman ja jälkeläisten vatsan täyttäminen syömällä toisia eläimiä.

– Koko eliökunnassa on itsekkyyttä, elämä on itsensä ja omien jälkeläisten puolesta taistelua. Ihmisen ja muun eläinkunnan välinen raja kulkee siinä, että ihmisen tietoisuus on voimakkaampi. Sen vuoksi myös vastuun ja vääristä teoista aiheutuvan syyllisyyden tulisi vaikuttaa toimintaamme voimakkaammin, Hoikkala sanoo.

Perisynti on hirveä sana

Synti, ja varsinkin perisynti, ovat Hoikkalan korvissa kovia sanoja.

– Puhuisin mieluummin siitä, että ihminen tuntee tehneensä pahaa ja tuntee siitä syyllisyyttä. Perisynti on hirveä sana, se kuulostaa joltain sellaiselta, jota kukaan ei voi koskaan antaa anteeksi.

Katolinen kirkko listasi keskiajalla seitsemän kuolemansyntiä. Ne ovat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Tämän hetken vaarallisimpana syntinä Hoikkala pitää ahneutta.

– Ahneus voi vaikuttaa koko eliökunnan tulevaisuuteen ja ihmiskunnan tulevaisuuteen siinä samassa.

Silloin kun ihminen taisteli ruoasta muiden eläinten lailla, itsekkyys on säilyttänyt elämää.

– Nyt me keräämme enemmän ja enemmän turhaa tavaraa, joka ei ylläpidä elämää. Monet kuolemansynneistä ovat pieninä määrinä positiivisia. Kun ne kasvavat suuriin mittoihin, ne ovat tuhoisia.

Oman suvun ja yhteisön suojeleminen on selkäytimessä sekä ihmisillä että eläimillä. Monet eläinlajit tunnistavat sukulaisensa ja suosivat ja hoivaavat niitä ja tulevat näin suosineeksi omia geenejään. Ihmisen pitäisi pystyä toimimaan toisin.

– Ihminen voi tuntea syyllisyyttä siitä, että kahmii itselleen liikaa samalla, kun toiset näkevät nälkää, eläin ei tunne näin. Ihmiselle tyypillinen tietoisuus tuo mukanaan myös vastuuntuntoa lajitovereista, jotka eivät ole omaa heimoa.

Ihmisen pitäisi siis olla kuulematta itsekkään geeninsä kuiskintaa ja auttaa hätää kärsiviä yli sukulaisuus- ja heimorajojen.

Ihmisen loukkaaminen on synnillinen teko

Anneli Hoikkalan mielestä toisen ihmisen loukkaaminen on synnillinen teko, jos tätä termiä haluaa käyttää.

– Se että tekee toiselle pahoja asioita, vie toiselta pois jotain – itsekkyyttähän se on.

Synnintunto on Hoikkalan mielestä hyvä, silloin kun se estää tekemästä huonoja ja vääriä asioita. Toisaalta se voi myös lamaannuttaa ja masentaa herkkää ihmistä.

Luterilainen oppi sanoo, että synti erottaa ihmisen Jumalasta. Runoilija Pentti Saarikoski murjaisi, että päinvastoin: synti yhdistää ihmisen Jumalaan. Jos ei syntiä ja synnintuntoa ole, ei ole tarvetta anteeksiannolle eikä armolle

– Tuohan kuulostaakin aika hyvältä. Moni kääntyy uskonnollisuuteen, jos tuntee tehneensä pahaa ja tarvitsee anteeksiantoa.

Synnin jäljet näkyvät luonnossa

Jyväskyläläinen kuvataitelija Jussi Heikkilä kuvaa teoksissaan usein luontoa ja sitä, miten ihmisen toiminta vaikuttaa luontoon. Heikkilä näkee luonnossa synnin jäljet.

– Runoilija Dantea lainaten: pahin luontoa kohtaan tehty synti on ahneus, josta rönsyävät muut tuhoisat synnit. Luonnonvarojen riistäminen on ahneuden syntiä: merien saastuttaminen, mineraalien louhiminen, joka aiheuttaa ympäristön saastumista, ihmisten riistäminen ja alipalkkaus.

Synnin seuraukset näkyvät yleisenä huonovointisuutena, niin luonnon kuin ihmisen. Myös ilmastonmuutos on Heikkilän mukaan seurausta ahneudesta. Siitä puhuttiin jo 1950–60-luvuilla, mutta varoituksia ei otettu vakavasti.

– Nyt näemme, miten nopeasti ikävä kehitys kulkee.

Pois silmistä, pois mielestä

Kun ilmastonmuutosta ei otettu vakavissaan, niin ehkä kyseessä oli välinpitämättömyys ja hengen velttouden synti? Sama, joka on saanut meidät huolettomina kippaamaan jätteitä mereen, syvänteisiin, joista ne eivät vastaan tule. Viime aikoina olemme havahtuneet valtaisaan mikromuovin määrään, joka keräytyy ravintoketjuun.

– On ajateltu, että pois silmistä, pois mielestä. Se on vaarallista ajattelua.

Luonto ei Heikkilän mukaan tee syntiä. Ei edes se Papua-Uudessa-Guineassa asuva lavastajalintu, joka kerää maanisesti sinisiä esineitä koristellakseen niillä pesäänsä.

– En kutsu sitä ahneudeksi. Eikä se ole itsekkyyttä, että leijona raatelee saaliinsa. Jos eläin ei saalista enemmän kuin mitä tarvitsee elättääkseen itsensä ja poikasensa, se ei ole ahneutta eikä syntiä.

Ahneuden seuraukset voi korjata

Heikkilä uskoo, että ihminen voi korjata ahneuden seuraukset.

– Voi korjata, kun on olematta ahne! Se edellyttää oikean ja väärän teon pohtimista ja erottamista toisistaan. Mitä enemmän asiaa pohdiskelee, sitä enemmän asia ihmiselle avautuu.

Pohdinnan ja mietiskelyn kautta ihminen saa sisäisen varmuuden, joka auttaa kilvoittelussa ahneutta vastaan. Hiljentyminen auttaa ja edistää myötätuntoista asennetta ihmisiä, eläimiä ja luontoa kohtaan.

Taideteoksissaan Heikkilä haluaa tuoda esille sitä, miten väärin ja kohtuuttomasti ihminen käsittelee lajikumppaneitaan, eläimiä, metsiä ja meriä.

– Haluan herättää ihmiset näkemään väärinkäytön. Olen toki itsekin siihen syyllinen, enkä voi vapauttaa itseäni siitä.

Kielipeli on tehnyt synnistä kiehtovan voiman

Pastori Minna Korhosen mukaan media ja kielipeli ovat tehneet synnistä kiehtovan ja voittavan voiman. Sanaparsi ”syntisen hyvä” yrittää yhdistää magneettien toisiaan hylkiviä kylkiä yhteen.

– Synti on tuhoavaa heikkoutta ja vahvuuden illuusiota. Synti erottaa ja eristää ihmisen Jumalasta, toisista ihmisistä ja jopa omasta itsestään. Synti on ilon ja rakkauden vastakohta, Korhonen sanoo.

Perisyntilista meni uusiksi

Kristinusko puhuu perisynnistä ja tekosynneistä. Perisynti on ihmisen olemuksessa. Se kattaa kaikki ihmiset ja ihmisen teot, hyvätkin teot.

– Vaikka ihminen tehtiin Jumalan kuvaksi, perisynti vääristää meidät alkuperäisen tarkoituksen irvikuvaksi. Ihminen tosin kykenee hyvään, mutta suhteessa Jumalaan se hyvyys on vajavaista.

Katolinen kirkko päivitti perisyntien listan vuonna 2008. Listaan kuuluvat ympäristön saastuttaminen, geenimanipulaatio, ylenpalttisen vaurauden kerääminen, köyhyyden aiheuttaminen, huumekauppa ja huumeiden käyttö, moraalisesti kyseenalaiset kokeilut ja ihmisten perusoikeuksien rikkominen.

Laadimme mielellämme syntilistoja. Samalla unohdamme, että kaikki tekosynnit aiheutuvat yhdestä juuresta – perisynnistä. Synti on vakavampaa kuin ärsyttävä teko.

– Listojen avulla toiset ihmiset voi laittaa blokkeihin ja erotella hyväksytyt hyljeksityistä. Listat vievät harhaan ja unohtavat, mistä väärä teko kumpuaa.

Ei heikko lihaskunto vaan rakkauden puute

Korhosen mukaan tämän päivän tuomittavaksi teoksi on nostettu muun muassa se, että ihminen ei huolehdi itsestään vaan ”päästää itsensä” lössähtämään.

– Ehkä emme kestä heikkoutta vaan hypetämme ihmisen voimaa.

Korhosen mielestä nykyajan suurin synti ei ole heikko lihaskunto vaan rakkauden puute.

– Synnin vuoksi emme tunnista oikeata rakkautta. Rakkaus on pelottomuutta ja lempeyttä yhtä aikaa. Se on voimaa, itsenäisyyttä ja hyvyyttä, joka suurimmillaan antaa itsensä.

Synti vie kauemmas Jumalasta ja saa ihmisen tuntemaan itsensä kaikkivoipaiseksi. Synnintunto kääntää kelkan toiseen suuntaan. Onko meillä synnintunnon puute?

– Ei ole. Ihmistä syyllistetään nykyään kaikesta. Emme vain tunnista epämääräistä syyllisyyttä ja ahdistusta synnintunnoksi.

Tällainen minä olen, neuvoo synnintunto

Synnintuntoon liittyvät katumus ja epätoivo omista teoista tai elämäntavasta sekä tarve tehdä elämänmuutos.

– Maallistuneessa yhteiskunnassa kukaan ei osaa neuvoa, mitä pitäisi tehdä, jos synnintunto herää. Ei tiedetä, minne synnintunto ajaa: Kristuksen luo. Syntisiä olemme aina, mutta synnintuntoon Kristus tarjoaa armoa, parannuksentekoa ja vapautta.

Synnintunnon herääminen ja syntien anteeksisaaminen on hoitava prosessi. Sen kautta ihminen tajuaa asemansa.

– Tämmöinen olen. Minun ei tarvitse tuijottaa syntisyyteeni vaan Jeesukseen, joka on armollinen. Tarvitsemme Jumalaa, mutta myös toisiamme, ettemme lannistuisi, vaan näkisimme synnistä huolimatta iloa, kauneutta ja rakkautta ympärillämme. Emme ole niin oma­varaisia kuin kuvittelemme.

Artikkeli Synti saa tallaamaan ihmisen ja luonnon yli julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.