Taustalla historian havinaa

Keskustelut huhtikuussa käytiin samassa huoneessa, jossa vuonna 1937 järjestettiin yksi ekumeenisen liikkeen historian keskeisistä kokoontumisista: Life and Work -konferenssi, joka kokoontui karismaattisen skotlantilaisen teologin Joseph H. Oldhamin (1874 – 1969) johdolla. Yli 400 edustajaa yli 120 kirkosta tuli yhteen Oxfordissa. Konferenssin valmisteluissa oli mukana huippuluokan teologeja, kuten Karl Barth, Reinhold Niebuhr, John C. Bennet ja William Temple. Aiheet olivat yhtä ajankohtaisia kuin nykyäänkin: Miten kirkon ja kristinuskon tulisi asettua suhteessa moderniin yhteiskuntaan ja totalitaarisiin hallintoihin Euroopassa?

1920- ja 1930-luvuilla kysymys ei ollut vain kansallissosialismista Saksassa, vaan myös stalinismista Neuvostoliitossa ja fasismista Italiassa ja Espanjassa. Jo tuolloin ekumeenisella liikkeellä oli käsissään perustavaa laatua oleva ristiriita: miten ekumeenisen liikkeen tulisi suhtautua Saksan kirkkoihin? Natsi-myönteinen Saksan protestanttinen kirkko tai natsien vastaisen Tunnustuskirkon edustajat eivät olleet henkilökohtaisesti edustettuina Oxfordissa.

Oxfordin konferenssin osallistujat valitsivat lopulta ei-poliittisen solidaarisuuden linjan, mikä suututti erityisesti sveitsiläistä Karl Barthia. Hän oli pettynyt ekumeenisen liikkeen hymistelyyn ja hollantilaiseen ekumeenisen liikkeen vaikuttajaan Willem Visser ’t Hooftiin, jota hän syytti ekumeenisen liikkeen heikkoudesta. Barth oli toivonut selkeää, natsikriittistä lausuntoa Oxfordista. Hänen mukaansa käsillä oli totuuden hetki; oli tehtävä selvä ero saksalaisten kristittyjen ja Tunnustuskirkon välillä.

Kirkkojen maailmanneuvosto syntyy

Oxfordin konferenssia ei kuitenkaan muisteta merkittävänä virstanpylväänä ekumeenisen liikkeen historiassa edellä kuvatun konfliktin johdosta: Oxfordin konferenssi muistetaan sen päätöksestä yhdistää kaksi ekumeenista liikettä, Life and Work ja Faith and Order  yhdeksi ekumeeniseksi kirkkojen neuvostoksi, jota myöhemmin alettiin kutsua Kirkkojen maailmanneuvostoksi. Uuden kirkkojen neuvoston perustamista varten nimitettiin väliaikainen komitea ja hollantilainen teologi Willem Visser ’t Hooft nimitettiin sen tulevaksi pääsihteeriksi.

Kirkkojen maailmanneuvoston organisoituminen viivästyi toisen maailmansodan sytyttyä 1939. Samalla kävi ilmi, että ennen sotaa solmitut ekumeeniset yhteydet ja verkostot olivat paljon vahvempia kuin ensimmäisen maailmansodan aikana. Osa edellä mainitun Oxfordin konferenssin osallistujista jatkoi keskustelua siitä, miten Eurooppa voitaisiin rakentaa rauhanomaisesti sodan jälkeen ja mikä on kristittyjen ja kirkkojen panos tähän jälleenrakennukseen.

Maailma oli mennyt uusiksi

Kirkkojen maailmanneuvoston välitön konteksti oli sota pommeineen ja julmine tuhovoimineen sekä raunioina oleva Eurooppa. Varsinainen Kirkkojen maailmanneuvoston perustamiskokous pidettiin Amsterdamissa 1948. Moni kokouksen yli 800:ta osallistujasta oli kokenut sodan todellisuuden: kuolleita, haavoittuneita, holokaustia, pakolaisia ja evakoita, nälkää, epätoivoa ja tuhoa. Mitä rohkaisevaa ja merkityksellistä ekumeeninen liike voisi tämän humanitaarisen katastrofin äärellä antaa maailmalle? Perustavaa laatua olevat eettiset vakaumukset asetettiin kyseenalaiseksi. Voisiko sota olla ”oikeudenmukaista” tai ”oikeutettua”? Eikö kristillinen pasifismi ollut looginen seuraus toisen maailmansodan kokemuksista?

Amsterdamissa vastaperustetun Kirkkojen maailmanneuvoston oli pakko ottaa kantaa tähän perustavaa laatua olevaan kysymykseen. Se puhututti kokouksessa, erityisesti komiteassa IV ”Kirkko ja kansainvälinen epävakaus”. Keskustelussa nousi esiin kolme erilaista kantaa ja pasifistinen kanta mainittiin viimeisenä. Pienin yhteinen nimittäjä oli toteamus ”sota ei ole Jumalan tahdon mukaan”.

Kultaisen keskitien etsintää

1948 yleiskokous kokoontui myös nousevan uuden sodan, kylmän sodan, varjossa. Vuoden 1948 lopulla Keski- ja Itä-Euroopan kommunistiset puolueet olivat ottaneet vallan. Alkoi stalinistisen Neuvostoliiton mallin toteuttaminen. Marxilais-leninistisen ideologian mukaan kristityt ja kirkot työnnettiin systemaattisesti pois julkisesta elämästä, tukahdutettiin, vainottiin ja rajattiin yksityisen elämän piiriin. Geopoliittisella tasolla kahden suurvallan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton, välillä käytiin maailmanlaajuinen kilpailu. Kumpi tarjoaisi vakuuttavamman maalimanvallan mallin, Yhdysvallat vai Neuvostoliitto? Neuvostoliitto kommunismilla ja kollektivismilla vai USA liberalismilla, individualismilla ja kapitalismilla?

Samalla tavalla kuin Amsterdamin delegaattien oli ollut vaikea ottaa kantaan ”oikeutettuun sotaan”, heille oli vaikeaa muodostaa yhteistä kantaan maailman kaksinapaistumiseen. Pääsihteeri Willem Visser ’t Hooft luotti jälleen kerran ”kultaiseen keskitiehen”. Siksi hän oli kutsunut pääpuhujiksi kaksi täysin vastakkaista persoonallisuutta: amerikkalaisen poliitikon (ja myöhemmin ulkoministerin) John Foster Dullesin ja tšekkiläisen teologin Josef Hromádkan. Siinä missä Dulles halusi edistää vapaata yhteiskuntaa ja yksilön ihmisoikeuksia, Hromádka piti Dullesin kuvaamaa porvarillista länsimaisuutta pääsyynä kansallismielisyyden ja fasismin nousuun sekä toiseen maailmansotaan. Hänelle oli itsestään selvää, että Itä-Eurooppa voisi uudistua ainoastaan sosialismin ja kommunismin kautta.

Mutta mihin suuntaan kirkkojen ja ekumenian pitäisi mennä? Amsterdamin kokouksen loppuraportista näkyy keskusteluiden lopputulema: kirkkojen tulee vastustaa sekä kommunismia että laissez-faire kapitalismia. Kristittyjen tulisi etsiä uusia, luovia ratkaisuja, joissa oikeus ja vapaus voivat vallita yhtä aikaa.

Vanhat kysymykset jälleen pöydällä

Amsterdamia seuranneiden 74 toimintavuoden aikana edellä esitetty Kirkkojen maailmanneuvoston peruslähestymistapa on asetettu useasti kyseenalaiseksi. Kirkkojen maailmanneuvostoa perustamassa olleiden aidot sotakokemukset jäivät taka-alalle ja ekumeenisen liikkeen sisällä nousi uusia, erilaisia tulkintoja sodasta. Kirkkojen maailmanneuvostosta tuli globaalimpi ja Euroopasta ekumeenisen agendan reuna-aluetta.

Nyt, yli 74 vuoden jälkeen, Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokous järjestetään jälleen Euroopassa, Saksassa. Kysymys siitä, miten ekumeeninen liike käsittelee kansallismielistä, sotaa lietsovaa jäsenkirkkoaan ja sen poliittista teologiaa, ja minkä kannan se ottaa Euroopan sotaan, on valitettavasti yhtä ajankohtainen nykyään kuin Oxfordissa vuonna 1937 ja Amsterdamissa vuonna 1948.

Nähtäväksi jää, minkälaisia vastauksia Kirkkojen maailmanneuvosto antaa tässä ajassa ja millä tavalla se edistää ja puolustaa ideaansa tulevaisuudessa.

Katharina Kunter on Helsingin yliopiston uudemman ajan kirkkohistorian professori

Artikkeli Ekumeeninen liike sodan ja epäjärjestyksen maailmassa – katsaus Kirkkojen maailmanneuvoston alkuvaiheisiin 11. yleiskokouksen edellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.