Kaiken kaikkiaan kirja etenee kronologisessa järjestyksessä. Kirjassa on kuitenkin tehty mielestäni poikkeuksellinen rakenteellinen ratkaisu. Kirja on kirjoitettu minä -muodossa. Tämän takia on etsitty ratkaisu, jossa sekä Marja-Leenan että Riston ääni erottuvat toisistaan: Marja-Leenan osuudet alkavat punaisilla kirjaimilla ja Riston sinisillä, lasten tummennetulla mustalla. Aluksi tämä tuntuu vähän oudolta, mutta siihen tottuu nopeasti. Tosin välillä pitää kääntää sivua taaksepäin nähdäkseen, kuka nyt oikein on vuorossa.

Tarinan kokonaisuus ilahduttaa

Kronologia ei estä tarinointia. Tämä näkyy jo sisällysluettelossa, jossa väliotsikoita näyttää olevan kymmenittäin: ”Apua ja apupoikia – Peräkärri – Viemärivettä sairaalan lattialla – Punatauti ja hoitavaa rakkautta”. Jokainen otsikko sisältää yhden tarinan, tavallaan yksityiskohdan, unohtamatta niitä asioita, ihmisiä ja tapahtumasarjaa, johon tuo yksityiskohta kuuluu. Tätä kautta lukija tutustuu myös isoon joukkoon ihmisiä, jotka ovat olleet oleellisia Niemisten lähetystyön toteutumisen kannalta.  Näitä ihmisiä yhdistää kirjan nimi: he ovat arjen keskellä eläviä enkeleitä, kuka haalareissa, kuka mekossaan. He ovat olleet arvaamattomana ja usein korvaamattomana apuna niissä ponnisteluissa ja iloissa, joita Niemisten työhön on sisältynyt. Tarinoiden runsaudesta huolimatta kyse ei ole kuitenkaan silpusta tai rönsyilystä, vaan johdonmukaisesti etenevästä, vähän päiväkirjaa muistuttavasta kudelmasta, jota on miellyttävä lukea.

Yhden ymmärrettävän rajauksen kirjoittajat ovat tehneet. ”Lastemme elämästä olemme kertoneet joitakin välähdyksiä omasta näkökulmastamme. Se ei ole heidän vähättelyään vaan enemmänkin ilmausta asian arkaluonteisuudesta ja kipeydestä.” Kipeys nousee siitä, että lapset asuivat kouluaikana oppilaskodissa, erossa vanhemmistaan. Tästä teemasta on onneksi kirjoitettu muualla paljon, myös ja ennen kaikkea lasten näkökulmasta.

Ilahduttavaa kirjassa on kokonaisen ympyrän piirtäminen. Yhden lähetystyöntekijäperheen lähetystarina kerrotaan alusta loppuun. Kutsun kokemisesta Suomeen paluuseen, takaisin Tansaniaan muuttoon ja jälleen kotimaahan paluuseen ja asettumiseen. Tämä kaikki tulee kerrotuksi kahden itsenäisen, kovin erilaisissa ammateissa toimineen, mutta toisiinsa sitoutuneen henkilön kertomana ja avaa siten myös sekä tunnemaailmaa että näkökulmia kahdesta suunnasta.

Lähetystyöntekijä on aina lähetystyöntekijä

Niemiset ovat täydentäneet omien kirjoitustensa näkökulmia ainakin kolmesta lähteestä: Yleiskuvaa ajanjakson tapahtumista maailmalla tai Tansaniassa on haettu Suomen Lähetysseuran vuosikirjoista, toisten lähetystyöntekijöiden kirjoittamista kirjoista, että ystävien kirjeistä. Valokuvat ja kuvat yksityisistä kirjeistä ovat omalta osaltaan puhuttelevia. Erityisteemoihin, kuten lääketieteeseen tai kulttuurin liittyvistä ilmiöistä tietoa on haettu myös aikakauslehdistä tai internetissä julkaistuista artikkeleista. Sanoisinkin, että tämä ei ole ”jälleen yksi kirja lähetystyöstä”. Tässä pääsee sisälle sekä tunteisiin, tietoon että asioiden välisiin yhteyksiin. Kaiken kaikkiaan pidän lähestymistapaa erinomaisena ja ansiokkaana.

Esittelin kerran pitkän työuran Angolassa tehneen Anni Väisälän tittelillä ”entinen lähetystyöntekijä”. Anni vastasi nopeasti, lähes kimpaantuneena: ”En ole mikään entinen, olen yhä lähetystyöntekijä.” Ymmärsin heti hänen tarkoituksensa. Lähetystyö jättää ihmiseen vahvat jäljet, lähetystyö ei lakkaa siihen, että palaa kotimaahan. Tämä pätee myös Niemisiin. Siitä tämä kirja on oiva ja kaunis osoitus. Se on myös kiitoskirja kaikille tukijoille ja heidän elämäänsä liittyneille ihmisille – ja Jumalalle.

Artikkeli Haalaripukuinen enkeli – tositarinoita Tansaniasta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lähetysteologiaa luomisesta kirkon uudistumiseen

Ekumeniikan dosentti Jaakko Rusaman toimittama 35 artikkelin kokoelmateos avaa lähetysteologiaa luomisuskosta luonnontieteiden valtakaudella päätyen emerituspiispa Seppo Häkkisen ajankohtaiseen kysymyksenasetteluun viihdekirkosta ja kirkon uudistumisesta. Emerituspiispa Jorma Laulaja toteaa artikkelissaan osuvasti, ettei luonnontieteellinen paradigma hoida syyllistä mieltä eikä tue ihmistä turvallisella läheisyydellä. Evankeliumia tarvitaan yhteiskunnallisten muutostenkin keskellä.

Kirjan teologisen pohdinnan taustalla on havaittavissa mission asema keskellä jännitteistä yhteiskunnallista teologista kenttää, missä vaikuttaa virkateologiset kysymykset ja erilaiset opilliset painotukset. Kontekstuaalisuuden- lähtökohtana on inkarnaatio – Jumalan asettuminen osaksi ihmiskuntaa ja ihmisyyttä. Vaikka evankeliumi itsessään on kulttuurin yläpuolella, se pukeutuu aina johonkin kieleen ja kulttuuriin – niin myös meillä täällä Suomessa. Artikkelissaan Seppo Häkkinen muistuttaakin miten kirkon itseymmärryksen ja mission tulee nousta Jumalan sanasta. Identiteettiä pohdittaessa on hänen mukaansa kiinnitettävä huomio kirkon perustaan, uskon ilmenemiseen ja kirkon tehtävän toteuttamiseen. 

Jumalan lähetyksen kokonaisvaltaisuus

Kirjan missiologinen anti on erittäin kattava. Artikkelissaan lähetyksen kokonaisvaltaisuudesta emerituspiispa Simo Peura luo lyhyen katsauksen siitä, miten holistinen lähetyskäsitys nousi lähetysteologian avainkäsitteeksi 1970-luvulla. Ekumeenisen lähetysliikkeen jännitteet johtivat evankelikaalien organisoitumiseen Lausannen liikkeeksi vuonna 1974.

Artikkelissa tuodaan esille, miten lähetyksen kokonaisvaltaisuutta käsiteltiin kaikissa 1970-luvun suurissa ekumeenisissa konferensseissa Kirkkojen maailmanneuvostossa, Lausannen evankelioimiskonferenssissa ja Luterilaisen maailmanliiton yleiskokouksessa Dar es Salaamissa.

Moderni lähetystyö nähdään kirjan artikkeleissa laaja-alaisesti holistisena toimintana, jossa evankeliumi palvelee koko ihmistä. Ihminen tarvitsee sekä vapauttavaa sanomaa syntien anteeksiantamuksesta että elämän ja elinolosuhteiden uudistamista rauhan, sovinnon ja humanitaarisen työn kautta. Missionaarisuus nähdään ihmisoikeutena, silloin kun se toteutuu uskonnonvapausperiaatteen mukaisesti ilman käännyttämistä.

Globaalin kirkon näkökulma

Kirja on teoreettisesta painostaan huolimatta helposti luettava ja tarjoaa sekä tutkimusta että juhlakirjan olemukseen kuuluvaa vapaamuotoisempaa näkökulmaa missiologian dosentti Risto Ahosen elämäntyöhön. Yksi kirjan tärkeimmistä aihepiireistä on globaalin kirkon näkökulma. Tätä käsittelee muun muassa Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja Risto Jukko artikkelissaan ”Busanista Karlsruheen. Siirtymä voimaannuttavasta pneumatologiasta kristologiaan ekumeenisessa trinitaarisessa lähetysteologiassa.”

Jukko tuo esille, miten Kirkkojen maailmanneuvoston Busanin kokouksen lähetysasiakirja ”Yhdessä kohti elämää – lähetys ja evankelioiminen muuttuvassa maailmassa (2012) korostaa Hengen lähetystä ja marginaaleista lähtevää lähetystyötä. Pyhä Henki voimaannuttaa reuna-alueilla olevat lähetyksen toimijoiksi. Vuonna 2018 järjestetyssä Kirkkojen maailmanneuvoston maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssissa Arushassa Tansaniassa Pyhän Hengen korostus jää taka-alalle ja painopisteeksi muotoutuu Kristus ja kristuskeskeinen opetuslapseus. Missionaarisuus ja kristittynä eläminen tarkoittaa Arushan painopisteiden mukaan Jeesuksen esimerkin seuraamista.

Globaalin kirkon ääni kuuluu juhlakirjassa myös Jordanian ja Pyhän Maan evankelisluterilaisen kirkon emerituspiispa Munib Younanin ekumeenista vuoropuhelua ja uskontodialogia korostavassa artikkelissa. Jaakko Mäkelän artikkelissa puolestaan tuodaan esille Aasian ja Afrikan kirkkojen osallistuminen rajoja ylittävään lähetystyöhön.

Jumalan ja meidän missio

Jaakko Rusaman toimittaman kirjan anti on kiistatta erittäin laaja ja teos on samalla hieno kunnanositus Risto Ahosen merkittävälle elämäntyölle missiologian tutkimuksen ja opetustyön parissa. Ahosen klassikoksi muodostunut magnum opus ”Lähetys uudella vuosituhannella. Maailmanlähetyksen teologiset perusteet” vuodelta 2000 on myös vaikuttanut tulevien tutkijasukupolvien missiologiseen tulkintaan.

Artikkelien tarjoama laaja näköala lähetystyöhön tarjoaa lukijalle mahdollisuuden keskittyä itseään kiinnostaviin näkökulmiin lähetysteologiaa ja lähetystyötä tarkasteltaessa. Samalla herää kysymys – puuttuuko tästä erittäin kattavasta ja merkittävästä teoksesta vielä jokin näkökulma? Lähetystyön merkittävänä resurssina ovat lähetyshistoriamme aikana olleet naislähetit ja vuonna 2022 noin 59 % ulkomaan työssä olevista suomalaisista lähetystyöntekijöistä oli naisia. Ensimmäiset perheettömät naiset lähtivät lähetystyöhön Suomesta vuonna 1898. Naiset ovat usein myös omalla työpanoksellaan mahdollistaneet lähetystehtävän toteutumisen perheissään. Lukijana olisin mielelläni myös lukenut tästä naisten tekemästä tärkeästä työstä Jumalan lähetyksessä.

Kirjan kantava teema ”Kirkon olemus on missio” kulkee teoksen läpi sen punaisena lankana nostaen samalla esille myös kristittyjen ekumeenisen yhteyden. Kristittyinä ja seurakuntina saamme elää todeksi evankeliumin vapauttavaa sanomaa pelastuksesta ja syntien anteeksiantamuksesta. Jumalan missio on myös kirkon ja meidän jokaisen missio.

Artikkeli Jumalan missiosta kirkon missioon julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.