Mika Lahtinen on kokenut bibliodraamaohjaaja, joka on ohjannut lukuisia tiimejä ja pienryhmiä. Oletko jyvällä? -musikaali on mittakaavaltaan uudenlainen ohjaustyö Lahtisellekin. Jyväskylän seurakunnan ja yhteistyökumppaneiden suursatsausta on tekemässä lähes 80 näyttelijää, tanssijaa, kuorolaista, muusikkoa ja avustajaa.

– Isojen massojen ohjaaminen on minulle uutta. On rikkautta tutustua uusiin ihmisiin ja toimia yhdessä. Se ei ole pelkästään taiteen ja musikaalin ohjaamista, vaan myös yhdessä olemisen ohjaamista ja opettelemista.
Tarvitaan paljon kokoontumisia ja keskusteluja, läsnäolon ja kuuntelemisen opettelua, Lahtinen sanoo.

– Yhteisen luomistyön ohjaaminen tuntuu lahjalta. Tässä ajassa on innostavaa luoda jotakin mukavaa ja sykähdyttävää.

Siiri Luukkainen, 13, on mukana musikaalissa sekä puheroolissa koululaisena että tanssijana.

– Musiikinopettaja oli laittanut Palokka-ryhmään ilmoituksen musikaalista. Hain innoissani mukaan.

Luukkainen harrastaa pianonsoittoa ja tanssia. Kokemusta on kertynyt koulun näytelmistä ja tanssiesityksistä, mutta näin suuressa teatterituotannossa Luukkainen ei ole aiemmin ollut mukana.

– Täällä on kiva porukka, paljon erilaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä. Mukavinta on yhteishenki. Harjoituksissa on aina tosi hauskaa, hän kertoo.

Koulumaailmaan sijoittuvan musikaalin keskeisiä teemoja ovat sovinto, yhteys ja rukous. Teemoista on keskusteltu myös porukalla. Heti ensimmäisissä harjoituksissa käytiin läpi periaatteita, joilla musikaalin luominen onnistuu.

– Keskeiset jutut olivat, että kannustamme ja iloitsemme toisistamme, kuuntelemme ohjeita, emme kiusaa, emmekä jätä ketään yksin. Lapsille on tosi tärkeää, että ketään ei kiusata. Jokainen saa olla juuri sellainen kuin on, Mika Lahtinen kertoo.

– Lapsilla on kyky pohdiskella elämän isoja asioita kuten ystävyyttä, yksinäisyyttä ja myös rukousta ja hengellisiä asioita. Lapsilla voi olla paljon viisautta annettavaan, Lahtinen muistuttaa.

Koulukiusaamista käsitellään musikaalissa ystävyyden ja toivon näkökulmasta.

– Keskeistä on, miten koululaiset yhdessä aikuisten kanssa voisivat olla rakentamassa sovintoa ja yhteistä unelmien ja toiveiden koulua.

Musikaalia on harjoiteltu tiivistii kevään ajan työpajoissa omissa ryhmissä. Kerran kuussa on kokoonnuttu yhteen käymään esitystä läpi koko porukalla. Kesätauon jälkeen harjoitukset jatkuvat elokuussa.

– Vielä voi tulla mukaan, jos mieli tekee. Etenkin kuorossa ja avustavissa rooleissa on paikkoja auki, Lahtinen vihjaa.

Musikaalin esitykset ovat marraskuussa Jyväskylän helluntaiseurakunnan tapahtumakeskus Helmissä. Lipunmyynti aukeaa elokuussa.

– Tulossa on upea musikaali, joka tempaa varmasti mukaansa. Esityksessä on hienoja joukkokohtauksia, koskettavia koululaistarinoita ja uutta musiikkia, vahvana myös rukouksen, toivon ja ilon aiheita. Sitä kannattaa tulla hämmästelemään, Lahtinen vinkkaa.

Kuoroon voi ilmoittautua Jenni Jurvalle sähköpostilla jenni.jurva@evl.fi. Aputehtäviin löytyy ilmoittautumislinkki osoitteessa jyvaskylanseurakunta.fi/oletko-jyvalla. Lipunmyynti aukeaa elokuun puolivälissä. Tarkemmat tiedot jyvaskylanseurakunta.fi.

Artikkeli ”Innostavaa luoda jotakin sykähdyttävää” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tiesitkö?

Nuorten vaikuttajaryhmään kuuluvat Isabel Diken ja Essi
Poikolaisen lisäksi:

Eikka Eronen, Palokan lähikirkkoalue, nuorten edustaja yhteisen seurakuntatyön johtokunnassa

Peppi Juntunen, Huhtasuon lähikirkkoalue, nuorten edustaja kirkkoneuvostossa, kiinteistö- ja hautaustoimen johtokunnassa sekä Lehtisaaren työryhmässä

Kerttu Keränen, Kaupungin lähikirkkoalue

Roni Korteikko, Keljonkankaan lähikirkkoalue

Linnea Matilainen, Kortepohjan lähikirkkoalue, nuorten vaikuttajaryhmän
puheenjohtaja, kirkon nuorten aikuisten vaikuttajaryhmän edustaja

Vili Niskanen, Säynätsalon lähikirkkoalue, nuorten edustaja yhteisen seurakuntatyön johtokunnassa ja kiinteistö- ja hautaustoimen johtokunnassa

Sonja Paljakka, Tikkakosken lähikirkkoalue

Aada Pesonen, Keltinmäen lähikirkkoalue, nuorten vaikuttajaryhmän sihteeri

Tuomas Rantalaiho, Korpilahden lähikirkkoalue

Aleksi Virfvell, Vaajakosken lähikirkkoalue

Helinä Viro, Joutsa-Leivonmäen lähikirkkoalue

Artikkeli Nuorten äänellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Sait paljon huomiota Liekinheitin-jumppavideosta, jossa ohjaat vesijumppaa
Suomen euroviisukappaleen tahtiin.
Yllättikö suosio sinut?
Kyllä se vähän yllätti. Tiesin, että tapa, jolla
jumpan vedin ja heittäydyin
mukaan, voi herättää mielipiteitä.

Olet saanut asiakkailtasi nimen liikunta-artisti. Miltä se kuulostaa?
Se kuulostaa tosi hyvältä ja olenkin ottanut sen itselleni käyttöön. Haluan, että liikuntahetki on enemmän elämys kuin ohjaus. Artisti-termi
kuvaa tätä aika hyvin. Muiden artistien tapaan, haluan tuottaa elämyksiä. Minä vain teen sitä liikunnan kautta.

Mikä on yleisin tekosyy, jonka olet kuullut, jos joku ei halua liikkua?
Yleensä sanotaan, että ei ole aikaa tai on kiireitä. Olen työskennellyt paljon 30–50-vuotiaiden naisten sekä elämäntapamuutosta kaipaavien asiakkaiden kanssa. Moni laittaa muut itsensä edelle, vaikka kaiken pitäisi lähteä ensin itsestä ennen kuin voi huolehtia muista.

Mitä liikuntaryhmiä ohjaat?
Ohjaan pääsääntöisesti eläkeläisryhmiä, kuntosali- ja vesijumpparyhmiä
sekä annan uimaopetusta. Yrittäjänä vedän treeniryhmiä ja teen
valmennuksia.

Haluat laittaa myös itsesi likoon ohjatessasi muita?
Ohjatessani laitan itseni fyysisesti ja henkisesti todella koville. Jostain
tulee se into heittäytyä. Se ottaa, mutta myös antaa todella paljon.

Miten motivoit ihmisiä, joita liikunta ei lähtökohtaisesti kiinnosta?
Ensin selvitetään taustatekijät, ja mistä motivaation puute johtuu. Lähdetään liikkeelle pienin askelin. Mikä voisi tuoda iloa arkeen? Ikääntyessä meidän on pakko huolehtia voimantuotosta. Se lähtee ensimmäisenä kehosta.

Olet sanonut, että haluat muuttaa käsitystä monista
liikuntalajeista. Millaisia ennakkoluuloja ihmisillä on?
Joidenkin liikuntalajien harrastamisesta on tehty liian vakavaa. Esimerkiksi
vesijumpasta monella on käsitys, että käydään vähän kevyesti
jumppaamassa. Se on kuitenkin yksi siisteimpiä liikuntamuotoja,
josta voi saada todella hauskaa. Vesi itsessään on ihmisille ilon lähde,
ja kun siihen yhdistetään musiikki, siitä voi saada irti vaikka mitä.

Mistä palosi liikuntaan on lähtöisin?
Pikkupojasta asti olen liikkunut pallon perässä päivät pitkät. Yläasteella
jo mietin, että enhän mä osaa mitään muuta kuin liikkua. Se oli ykkösjuttu ja nautin siitä. Mietin, voisiko liikunnasta tehdä ammatin ja tässä sitä ollaan.

Aamuveryttely vai iltalenkki?
Iltalenkki. Olen enemmän iltaihminen.

Mitä kesääsi kuuluu?
Varmaan lomailen, teen treenejä ja liikun itse monipuolisesti ulkona. Nautin kesästä, se on parasta aikaa.

Artikkeli Jumppaava ilontuoja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tallin asukas ja jo ennestään tuttu hevonen loukkaantui vuosi sitten ja oli levossa sen jälkeen puolisen vuotta.

– Hevosen loukkaantuminen on aina iso juttu.

Niemisen hevosharrastus alkoi 6-vuotiaana ponikerholaisena ja jatkui nelosluokkalaisena uudelleen. Kulku tallille käy 3–4 kertaa viikossa ja siellä kuluu helposti neljäkin tuntia kerrallaan, mutta koulu ei silti kuulemma kärsi.

Tallilla voi hoitaa hevosia ja vain hengailla kavereiden kanssa – ja tietenkin ratsastaa. Este- ja kouluratsastus ovat molemmat mieluisia, ja välillä lähdetään maastoon. Tehtäviin kuuluvat monet tallin työt, kuten karsinoiden siivous, aamu- tai iltaruokinta, vesien vaihto ja hevosen harjaus.

– Kivointa on, että täällä mieli tyhjenee kaikesta muusta. Harrastuksessa kehittyy, oppii rauhoittumaan, olemaan läsnä ja kantamaan vastuuta hevosesta.

Nykyisin puhutaan paljon hevosen hyvinvoinnista ja enenemässä määrin myös sen kivusta, eläimen kipuilmeitä on opittu lukemaan.

– On tärkeä tietää, miten terve hevonen käyttäytyy ja miten se taas ilmaisee, jos kaikki ei ole hyvin, Minja Lehmonen sanoo.

Hän katsoo, että hevosharrastus elää murrosvaihetta, kun ratsastuskoulujen eettisyyttä on alettu tarkastella.

– Ratsastus harrastuksena varmasti pysyy, mutta toiminta muuttuu yhä selvemmin hevoslähtöiseksi. Myös hevostallien on pysyttävä ajan hermoilla ja oltava valmiit kehittämään toimintaansa.

Hevonen on välitön peili, se aistii ihmisen tunnetilan ja reagoi siihen käyttäytymisellään. Jos sen lähellä käy kovilla kierroksilla, myös hevonen on levoton.

– Kiltistäkin hevosesta näkee, jos sillä ei ole hyvä olla tilanteessa. Hevostaidot ovat oleellinen osa ratsastusharrastusta, ja jokainen hevosta käsittelevä ihminen vaikuttaa sen hyvinvointiin. Hyvää hoitoa voi opetella teoriassa ja käytännössä.

Hevosihminen on ennen kaikkea empaattinen,
hoivaviettinen ja välittävä.

Villa Hepolassa käy viikoittain tunneilla noin 80 ratsastajaa, mutta vaihtelua on paljon. Toiset jatkavat harrastusta pitkään ja toiset lyhyemmän aikaa. Oppilaana on ollut jopa SM-tasolle kehittynyt kenttäratsastaja. Tallin kisatiimi
toimii aktiivisesti, mutta Lehmosen mielestä harrastus ei saa olla suorittamista, vaan nimenomaan tunnetta ja hevosen kanssa läsnäoloa.

– Hevosta tulee oppia tuntemaan kokonaisvaltaisesti. Myös hoito kuuluu asiaan, tallilla ei käydä vain ratsastamassa, hän korostaa.

Hoidon ja yhteisen tekemisen kautta ihmisen ja hevosen välille kehittyy luottamus, ja silloin he toimivat paremmin myös ratsukkona. Hevoset ovat yksilöitä myös temperamentiltaan ja niiden käsiteltävyydessä ja tavassa reagoida ihmiseen voi olla suuriakin eroja. Tallilla jokainen hevonen taipumuksineen tunnetaan.

Hevosen kanssa on koko ajan seurattava, mitä sen
mielessä liikkuu.

– Hevosellakin on oikeus olla pitämättä jostakin asiasta. Koulutus tehdään pehmeällä tavalla palkitsemisen kautta ja koko ajan hevosta lukien.

Myös Adeleine Mattila, 16, haluaa kehittyä ratsastajana ja menestyä kisoissa.

– Kilpaileminen on kivaa, mutta se ei ole ykköstavoite. Tärkeintä on oppia ymmärtämään hevosta ja toimia sen kanssa yhdessä, hän sanoo Vilma-hevosta satuloidessaan.

Vilma on 13-vuotias tamma, jolle ruoka maistuu. Mattilan mukaan se osaa olla ystävällinen, mutta on omalla tavallaan herkkä.

Hevosen kanssa on koko ajan seurattava, mitä sen mielessä liikkuu.

– Juttelen Vilmalle ja annan sen huomata, että olen tulossa lähelle. Hevosen kanssa on koko ajan seurattava, mitä sen mielessä liikkuu.

Tytöt kertovat, että hevoset osaavat myös hymyillä. Ne nostavat ylähuulen ylös varsinkin, jos ne haistavat erikoisen hajun. Vihainen hevonen taas laittaa korvat luimuun, häntä heiluu vinhasti, keho jäykistyy, silmät menevät sirrilleen ja se polkee jaloillaan.

Iso eläin ei pelota, vaikka hevonen saattaa potkaista tai näykkäistä hampaillaan. Kumpikin on pudonnut ratsunsa selästä jo monta kertaa, mutta tyttöjen mielestä se kuuluu lajiin.

– Sitten vaan noustaan uudelleen satulaan, Mattila tuumaa.

– Välillä on häntäluu kovilla. Kerran hevonen kaatui, kun olin ratsailla. Jalka jäi alle, mutta ei onneksi käynyt pahasti, Anni Nieminen täydentää.

Turvallisuutta lisäävät oikeat varusteet: kypärä, ratsastuskengät ja -housut ja käsineet. Lisäksi on hyvä käyttää turvaliiviä, joka suojaa vartaloa, ehkäisee sisäelinvaurioita ja vähentää selkärankaan kohdistuvaa painetta onnettomuuden sattuessa. Maastoesteratsastuksessa turvaliivi on pakollinen.

Hevonen voi elää yli 30-vuotiaaksi, mutta luopumisia tulee väistämättä vastaan.

Kouluratsastus on kuin tanssia.

– Oma elämäni hevonen kuoli muutama vuosi sitten, ja se oli kova paikka, Minja Lehmonen muistaa.

Ratsastuskoulussa joudutaan välillä myös vaihtamaan opetushevosia. Hevonen ei välttämättä sovellukaan opetustyöhön tai se ei kestä vaihtuvia ratsastajia ja erilaisia ihmisiä.

Kesäloma koittaa tallillekin. Hevoset pääsevät isoille laitumille tuoreen heinän ääreen, maastoretkille ja virkistäville uinneille läheiseen lampeen. Hevoskärpäsen puremille tytöille kesä tarkoittaa lomaa koulusta. Adeleine Mattila pääsee tallille kesätöihin, ja Anni Nieminenkin aikoo viettää siellä lähes koko kesälomansa.

– Hevosten kanssa on vaan niin mukava olla!

Lehmonen on itsekin alkujaan hevostyttö, joka opiskeli ratsastuksen ohjaajaksi, hevosavusteisen toiminnan ohjaajaksi ja on myös ratsastusvalmentaja. Kilpailemisessa häntä auttaa oma valmentaja.

– Kouluratsastus on kuin tanssia, jossa liikutaan vähäeleisesti, kauniisti ja joustavasti hevosen kanssa. Tosin tallityö kaikkineen vie niin paljon aikaa, että oma ratsastaminen on jäänyt vähälle.

Artikkeli Hevonen on ihmisen peili julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Tuon likan mä vielä haen mukaani, kertoo Raino Jokinen (pääkuvassa) sanoneensa kaverilleen, kun näki reippaan nuoren naisen myymässä kioskissa Toivakassa 1970-luvun lopulla. Hän oli matkalla Rutalahdesta Imatran ajoja seuraamaan.

Pari vuotta myöhemmin mies otti Toivakassa Mazdansa takapenkille kaksi liftarityttöä, jotka olivat matkalla tansseihin Leivonmäelle. Toinen tyttö nousi Leivonmäellä autosta, mutta kioskissa aiemmin nähty tyttö jäi autoon juttelemaan.

– Tyttö kapsahti kaulaani, Raino paukauttaa.

Tarja Jokinen nyökkää, että niin se meni.

Siitä alkoi seurustelu ja parin vuoden päästä muutettiin yhteen Kotkaan.

– Raino tuntui alusta asti tutulta. Yhdessäolo oli mutkatonta eikä tarvinnut esittää mitään, Tarja kertoo.

Avioliiton pari solmi 1985. Vuonna 1992 Jokiset muuttivat Toivakkaan Tarjan lapsuudenkotiin, jossa he yhä asuvat. Perheeseen syntyi kaksi lasta.

– Kipinä on säilynyt, mutta tunteet eivät enää ole kiihkeitä, pari kuvailee yhteiseloansa.

– En voisi kuvitella elämää ilman Rainoa, Tarja sanoo.

Viime keväänä pari juhli 40-vuotishääpäiväänsä paistamalla makkaraa Kuivavuoren laavulla.

Pari vuotta meni tyttöä kesyttäessä

– Toi on mun nainen, ajatteli Juhani Natri nähdessään kauniin ja iloisen neidon ravintolassa Lahdessa 1970-luvun lopulla.

– Menihän siinä pari vuotta tyttöä kesyttäessä, hän naurahtaa.

Anne Natri herkistyy miltei kyyneliin kuunnellessaan miehensä muisteloa.

– Juhanin seurassa tuli turvallinen olo, hän kuvailee rakastumistaan.

Vuonna 1979 hääkellot soivat. Joutsaan pariskunta muutti pari vuotta myöhemmin ja perheeseen syntyi kaksi lasta.

– On ollut erilaisia vaiheita, mutta sitkeästi ollaan toisiamme kärsitty, Juhani Natri veistelee ja siteeraa sanontaa, että toisen mielialan kuulee jo sukkien suhinasta.

– Tai jos mietin, että tänään tehdään makkarakastiketta, niin Annella on sama ajatus.

– On hyvä, että kodissamme on useita huoneita, ettei tarvitse koko ajan toista katsella, rouva hymyilee.

– Meillä on samat arvot ja tykkäämme samantyyppisistä asioista, pariskunta arvelee liittonsa kestävyyden salaisuudeksi.

Ulkonäkö ja puheliaisuus viehättivät

– Ihastuin Elian ystävälliseen käytökseen, sosiaalisuuteen ja kivaan ulkonäköön. Hänen kanssaan on helppo jutella, kertoo Lotta Suhonen.

Elia Kitadu ihastui Lotan ulkonäköön, persoonallisuuteen ja puheliaisuuteen. Elia tuli Tansaniasta Suomeen opiskelemaan runsas kolme vuotta sitten ja tapasi pian tulevan vaimonsa helluntaiseurakunnan nuorisotapahtumassa.

Jyväskyläläispari solmi avioliiton tammikuussa seurusteltuaan kolmisen vuotta.

– Rakastan Lottaa ja haluan perustaa hänen kanssaan perheen, Elia sanoo.

Nuoripari viihtyy yhdessä esimerkiksi jalkapalloa televisiosta katsoen. Lotta tykkää syödä Elian kokkaamaa tansanialaista ruokaa.

”Vakuutuin parissa minuutissa”

Ulla Kääriäinen ja Joel Hujala tutustuivat yhdeksän vuotta sitten viestittelemällä WhatsAppissa.

Ulla myös soitti Joelille kuullakseen tämän äänen. Pelkkään kirjoitettuun tekstiin ei hänestä voi nykyään aina luottaa.

– Halusin myös tavata kasvokkain pian, sillä tiesin voivani nopeasti päätellä, haluanko jatkaa tutustumista. Joel sanoi voivansa vakuuttaa minut parissa minuutissa. Niin tapahtuikin, kun he tapasivat kahvilassa Jyväskylässä.

– Läsnäolo, lämminhenkisyys sekä keskustelun helppous ja luontevuus. Pääsimme pian juttelemaan syvällisestikin, Ulla kuvaa ihastumisensa syitä.

– Lämminsydämisyys ja samankaltaiset arvomme paljastuivat jo viestitellessämme. Tavatessamme näin, että hänen hymynsä oli yhtä kaunis kuin kuvassa, Joel Hujala kertoo.

Hänen mukaansa molempien kyky joustaa muutoksissa on yksi suhteen kulmakivistä.

Ystävyys muuttui huumaksi

Jyväskyläläiset Elke ja Juuso Korppi tutustuivat kymmenisen vuotta sitten toimiessaan festivaaleilla vapaaehtoisina.

– Elkessä viehätti impulsiivisuus, tulenpalavuus ja se, että hänen kanssaan pystyi keskustelemaan syvällisesti ja pitämään hauskaa. Yhteys välillämme syntyi heti, Juuso kertoo.

– Ihastuin Juuson karismaan ja kykyyn ottaa asiat haltuun ja hoitaa hommat loppuun. Häneen pystyi luottamaan ja se tuntui turvalliselta, Elke sanoo.

Työtoveruus syveni ensin ystävyydeksi ja viitisen vuotta sitten rakastumiseksi.

– Siitä se toisesta huumaantuminen alkoi, pari hymyilee.

Rakkaus on pieniä tekoja

Jo 55 vuotta naimisissa olleet jyväskyläläiset Irma ja Matti Pitenius ihastuivat aikoinaan toistensa miellyttävään olemukseen opiskellessaan Kuopiossa.

– Olemme aika samantyylisiä, Irma hymyilee.

Molemmat liikkuvat ahkerasti ja ovat eläkkeellä ollessaan vetäneet eläkeläisten liikuntaryhmiäkin. Yhteisiä harrastuksia on myös teatteri ja ristikoiden teko sohvalla vierekkäin istuen.

– Rakastumisen huuma hiipuu väistämättä, mutta muut asiat liimaavat yhteen vuosien myötä. Rakkaus ilmenee arjen pienissä teoissa, kuten siinä että keittää toiselle kahvit tai imuroi kodin, Matti miettii.

Nopeiden liikkeiden rakkaus

Aulikki ja Kari Venho olivat kuusi vuotta hyviä työkavereita Savonlinnan keskussairaalassa, kunnes työmatkalla suhde syveni. Puhuttavaa riitti ja riitti.

Matkan jälkeen Aulikki meni Karin työhuoneeseen selvittämään matkalaskuja.

– Kerroin Karille lopuksi, että olen rakastunut sinuun, mutta asiasta ei tarvitse puhua tämän jälkeen.

Kari hämmentyi ensin, mutta sitten kaikki näytti selvältä. Hän oli hiljattain jäänyt neljän lapsen yksinhuoltajaksi.

– Tuntui hyvältä, että kaikesta sai puhua Aulikin kanssa, joka ymmärsi ja oli kokenut samankaltaisia asioita.

Aulikissa Karia kiehtoo määrätietoinen toimeliaisuus.

– Minä olen tuittupää, Karilla on lehmän hermot, Aulikki kuvailee.

Kummallekin avioliitto on toinen. He avioituivat vuonna 1997. Vuotta aiemmin he muuttivat Savonlinnasta Jyväskylään.

– Kari sai Jyväskylästä uuden työn ja kysyi, lähdetkö mukaan. Sanoin että lähden ja irtisanouduin saman tien, Aulikki raportoi.

Parin mukaan heitä kantaa keskinäinen luottamus ja toinen toisensa tukeminen.

Tiesitkö?

Rakastavaisten ja ystävien juhla

Helmikuun 14. päivä vietettävä ystävänpäivä, englanniksi Valentine’s Day, on alun perin rakastavaisten juhlapäivä, mutta Suomessa sitä vietetään myös ystävyyden juhlana. Suomeen ystävänpäivä kotiutui 1980-luvulla.

Ystävänpäivän juuret ulottuvat legendan mukaan 200-luvulle, jolloin Pyhä Valentinus vihki keisarin kieltoa uhmaten salaa rakastavaisia. Keisari piti
naimattomia miehiä parempina sotilaina. Kun Valentinus jäi kiinni, keisari mestautti hänet. Rakastavaiset lähettivät Valentinukselle tyrmään kirjeitä ja pieniä lahjoja kiitokseksi. Tämän uskotaan aloittaneen ystävänpäivän lahjaperinteen.

Lähde: info.paivyri.fi/ystavanpaiva

Artikkeli Kun mä sinut kohtasin… julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Uushenkisyyden määritelmä on tutkijoillekin hankala pähkinä. Käsitteen alle kuuluu laaja joukko menetelmiä ja opetuksia uskonnoista ja henkisistä perinteistä. Ilmiön kirjavuus näkyy Youtubessa, Facebookissa ja Tiktokissa.

Uushenkisyyden kasvu näkyy laajentuneena tapahtumatarjontana. Tapahtumat keskittyvät isoihin kaupunkeihin, kuten esimerkiksi Äiti Amman halausspektaakkeli Espoossa.

Nuoria naisia kiinnostaa tällä hetkellä erityisesti manifestointi eli usko siihen, että ajatuksen voimalla voi muuttaa aineellista todellisuutta. Peräti neljännes 18–29-vuotiaista naisista kertoo kirkon kyselyssä, että manifestointi kuuluu heidän henkiseen tai hengelliseen elämäänsä vähintään toisinaan.

Kirkon tutkimusten mukaan nelisen prosenttia suomalaisista ajattelee, että vain yksi uskonto on oikeassa ja muut uskonnot perustuvat erehdykseen. Useimmat ajattelevat, että myös muissa uskonnoissa on löydettävissä totuuksia tai tärkeitä inhimillisiä arvoja.

Merkityksen etsijät ovat kirkolle mahdollisuus, jota se ei voi ohittaa.

Kristinuskon ja uushenkisyyden suhde riippuu Sohlbergin mukaan kristinuskon tulkinnasta. Herätyskristillisyyden piirissä suhtautuminen on hyvin kielteistä. Taustalla on eksklusiivinen eli poissulkeva näkemys suhteessa muihin uskontoihin ja henkisiin perinteisiin.

– Se heijastaa dualististyyppistä näkemystä todellisuudesta, jossa tehdään jyrkkä jako ”valon ja pimeyden”, ”hyvän ja pahan välillä.”  Taustalla on pelko siitä, että uushenkisyyden menetelmät johtavat harhaan. Kyse on usein myös tiedon puutteesta, Sohlberg selvittää.

Kun uushenkisyyden harjoittaja ”tulee uskoon” ja näkee menneen elämänsä valheellisena, taustalla saattaa Sohlbergin mukaan olla jokin kriisi. Kääntymystä edeltävää aikaa peilataan hyvin kielteisesti ja uusi yhteisö tukee tätä kokemusta.

– Näissä kertomuksissa nousee usein esille armon merkitys ja jonkinlainen väsymys ajatukseen jatkuvasta itsensä kehittämisestä ja sisäisten voimavarojen ehtymättömyydestä.

Opiskelija Linda Lindroth kertoo etsineensä vastauksia uushenkisyydestä. Häntä ajoi etsinnöissä eteenpäin voimakas auttamisen halu. Lindroth keräsi kokemuksia matkustaen Australiaan, Intiaan ja Meksikoon. Lopulta hänellä oli käytössään uushenkisyyden koko tarjotin reikihoidoista shamaanirumpuihin ja mantralauluihin.

Lindroth alkoi tarjota intuitiivista energiahoitoa, reikihoitoa ja shamanistisia rumpumatkoja. Hän uskoi auttavansa ihmisiä löytämään tarkoituksen elämäänsä tai parantumaan vaivoistaan.

Muutama vuosi sitten Instagram-syötteeseen alkoi virrata postauksia, joissa uushenkisyyskuvioista tutut ihmiset kertoivat löytäneensä Jeesuksen.

– Tulin vihaiseksi. Miten niin vanha, tylsä ja tuomitseva juttu voisi olla ainoa totuus? Mutta ajatus ei jättänyt minua rauhaan. Postausten lempeys ja rakkaus liikuttivat jotain sydämeni syvimmissä sopukoissa.

– Sitten kerran lenkillä tunsin yhtäkkiä täydellisen rakkauden ja rauhan ylläni ja kuulin sisimmässäni kysymyksen: Linda, kuka on sinun Jumalasi? 

Pian Lindroth irtisanoi hoitohuoneensa. Lindroth seurasi aiheeseen liittyviä ajatuksia Instagramissa, ja sieltä löytyi myös yhteys helluntaiseurakuntaan. Hän ei näe mahdolliseksi yhdistää uushenkisyyttä ja Jeesuksen seuraamista.

Kirkkonummella asuva Lindroth valmistuu sosionomi-diakoniksi tänä keväänä. Vuonna 2025 hän suoritti opintoihin liittyvän harjoittelun Jyväskylän seurakunnassa.

Tutkimuskoordinaattori Sohlberg näkee, että uushenkisiä käytäntöjä on mahdollista soveltaa harkitusti valikoiden kristilliseen kontekstiin. Hänen mukaansa uushenkisyyteen on hyvä suhtautua kriittisesti, muttei pelokkaasti tai lähtökohtaisesti demonisoiden.

– Jo varhaiset teologit ja kirkkoisät ammensivat antiikin pakanallisesta filosofiasta aineksia kristilliseen teologiaan. Kristinuskon historiassa on ollut hyvin yleistä, että kristinuskon rinnalla ovat eläneet erilaiset kansanuskon muodot.

Artikkeli Etsijät, keitä he ovat? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Artikkeli Viisauden jäljillä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lapsuusmuistoissa maassa oli jouluisin aina lunta ja taivaalla loisti tuhansien tähtien valaisema tummentunut, avara taivas.

– Erityisen vahva joulun muisto on se, kun kuljimme pimeänä aattona lumen valaisemaa tietä pitkin kylpemään naapurin maalaistalon pihasaunaan, tunnelmoi Viitala.

– Muutoin elimme näitä pyhäpäiviä varsin perinteisin menoin. Kuuntelimme joulurauhan radiosta, söimme jouluaterian ja koristelimme kuusen. Kuusessa paloivat aina elävät kynttilät. Elämä taisi olla ainakin joissain asioissa ekologisempaa kuin nykyään.

Viitaloiden traditioihin kuului myös joulupäivän aamuna kello kuusi tai seitsemän pidetty joulukirkko. Lämmityksestä Vetelin puupyhätössä huolehti tuohon aikaan kamina.

– Voisin sanoa kuten runoilija Viljo Kojo runossaan Taas kaikki kauniit muistot, että ”äidin olkaan nojasin pääni ja tunsin pyhän tunnelman”. Täpötäydessä kirkossa oli harras ja levollinen olotila.

Toinen muistoihin jäänyt tapa oli osallistuminen seurakunnan diakonin mukana joulupakettien jakoon vähävaraisille perheille.

– Isäni oli seurakunnan luottamustehtävissä. Hän lähti kotikäynneille diakonin autokuskiksi ja minä pääsin joskus mukaan.

– Siitä on jäänyt elämään ajatus, että jouluun kuuluu olennaisena osana juuri lähimmäisistä huolehtiminen ja heidän muistamisensa.

Viitalan tie on sittemmin vienyt Vetelistä ja lapsuuden jouluista opiskelujen ja eri työtehtävien kautta Jyväskylän seurakunnan kirkkoherraksi.

Tulevan joulun jälkeen koittava uusi vuosi tuo hänen elämäänsä suuren muutoksen.

Kirkkoherra on suunnitellut pitävänsä lähtösaarnan toukokuussa, helluntaina. Kesälomien jälkeen kalenterissa siintävät virallisesti 1. syyskuuta alkavat eläkepäivät.

Viitala myöntää, että ajatus pappeudesta kävi joskus mielessä jo lapsuuden kirkkokäynneillä. Varsinaisesti teologia alkoi kuitenkin houkutella vasta lukiovuosina.

– Lainasin ahkerasti Vetelin kirjastosta teologista kirjallisuutta, sellaisia opuksia kuten Osmo Tiililän Teinien teologian. Nuorten toiminnassa pidin pieniä puheita.

– Ja kun armeijassa kysyttiin, kuka ha­luaisi pitää iltahartauksia, huomasin oman käteni nousevan, vaikken ollutkaan asiasta täysin varma, Viitala naurahtaa.

Ennen armeijaa hän oli tilannut haku­paperit myös maanmittausinsinöörin opintoihin, mutta päätyi lopulta hakemaan vain ja ainoastaan teologiseen tiedekuntaan Helsinkiin.

– Myös yhteiskunnalliset asiat kiinnostivat minua ja tein opintojen aikana töitä esimerkiksi kesätoimittajana Keskipohjanmaa-lehdessä. Siirtyminen varsinaiseen työelämään kirkossa askarrutti vielä jonkin verran tuossa vaiheessa.

Ensimmäinen papinpaikka löytyi Hämeen Vilppulasta vuonna 1989. Muutoin Viitalan työura on ollut vahvasti keskisuomalainen. Kierros on vienyt Toivakan sekä entisen Jyväskylän maaseurakunnan Tikkakosken ja Palokan kautta nykyiseen Jyväskylän seurakuntaan.

Työ Suomen suurimman seurakunnan kirkkoherrana on ollut kuormittavaa. Yllättävää kyllä, sitä puolta Viitala ei kuitenkaan millään tavalla korosta.

– Totta on, että kirkkoherran työssä ei ole määriteltyä työaikaa. Töitä on todella paljon. Mutta minulle se on sopinut oikeastaan oikein hyvin. Olen pitänyt siitä, että työ- ja vapaa-aika ovat ikään kuin sisäkkäin tai lomittain.

– Esimerkiksi aiemmin tänään olin vieraana erään yhdistyksen joulujuhlassa, jossa sain laulaa joululauluja ja jutella uusien ihmisten kanssa. Tuollaiset tilanteet ovat minusta hyvin voimaannuttavia. Pidän paljon toisten kanssa toimimisesta.

Viitala väittää oppineensa pitämään jopa pitkistä kokouksista. Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että hyvä yöuni ja liikunta ovat raskaan työn vastapainona elintärkeitä.

– Meidän perheessämme on ollut jo parisenkymmentä vuotta koira, jonka ulkoiluttaminen on ollut pääosin minun vastuullani. Tuollaiset hetket ovat tärkeää vastapainoa työlle ja sen tuomalle paineelle.

– Kun kävelen Palokkajärven rantatietä koiran kanssa, jäsentelen usein ajatuksissani työkuvioita ja mietin seuraavaa puhetta tai saarnaa. Tuollaiset hetket ovat tärkeää vastapainoa työlle ja sen tuomalle paineelle.

Tänä jouluna Viitalan ajatuksissa ovat paitsi yhteiskunnan vähäosaiset, myös sodat, joista suomalaisittain näkyvin ja koskettavin on edelleen jatkuva Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa.

Mitä meidän tätä taustaa vasten sitten pitäisi ajatella Luukkaan jouluevankeliumista? Siinähän nähdään enkelien rinnalla taivaallinen sotajoukko ylistämässä Jumalaa sanoen, ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa”?

– Haluan ajatella, että tuossa kohdassa tarkoitetaan myös rauhaa kansojen ja ihmisryhmien välillä, joskin usein vasta tulevaisuuden mahdollisuutena, Viitala hahmottelee.

Usko Jumalaan ja Kristuksen armo ovat sellaisen toivon perusta, josta kannattaa pitää kiinni.

– Uskon, että jos rauhaa maailmasta löytyy, se löytyy yleensä sieltä, missä ihmisten sydämet alkavat muuttua. Rauha voidaan kyllä yrittää saada aikaan pakkokeinoin, mutta jouluevankeliumi kertoo, että lopulta vain rakkaus voi tuoda maailmaan lopullisen rauhan ja muutoksen.

Viitala kokee, että Jumalan rakkaus voi muuttaa ihmisiä. Sen avulla rauha voi tehdä murtautumisia yksilöiden ja yhteisöjen elämään.

– Meille kristityille rauha syntyy Betlehemissä jouluna, kapaloituna seimeen. Joulun lapsi Jeesus opetti vartuttuaan kuulijoilleen kaikkein radikaaleinta rauhaa, vihollisenkin rakastamista. Se on innoittanut monia rauhantyöhön. On hyvä huomata, että toisella puolellakin on ihmisiä, joiden kanssa voi tulla toimeen.

– Uskon, että Jeesuksen persoonassa ja elämässä meidän on mahdollista löytää sielunrauha. Ja sitä kautta pieniä alkuja kestävälle rauhalle maailmassa, sanoittaa Viitala joulun perimmäisiä merkityksiä.

Kun katsotaan joulun yli, millaisen perinnön vuodesta 2012 kirkkoherrana toiminut Viitala toivoo jättävänsä seuraajalleen ja samalla koko seurakunnalle?

– Toivon, että seurakunta pysyisi jatkossakin mukana arjen elämässä, osana muuta yhteiskuntaa.

– Olen koettanut luoda mahdollisuuksia sille, ettei seurakunta pääsisi eriytymään muusta elämästä. Että ei oltaisi oma kuppikunta, vaan yhteistyö pelaisi niin kaupunkiin, kuntiin, kouluihin, yliopistoon kuin muihinkin kumppanitahoihin päin.

Viitala myöntää, että kirkon sisäisessä yhtenäisyydessäkin on ollut, ja todennäköisesti tulee olemaankin tulevina vuosina, omia haasteitaan.

– Toivoisin, että jos suinkin mahdollista, eri teologiset ja eettiset painotukset voisivat toimia yhdessä. Että luotettaisiin, että traditiollamme ja Raamatun sanomalla on tälle ajalle ja tuleville vuosille paljon annettavaa, hän sanoo.

– Usko Jumalaan ja Kristuksen armo ovat sellaisen toivon perusta, josta kannattaa pitää kiinni, tiivistää Viitala näkemyksensä.

Entä mikä yksittäinen, hauska tilanne tai tapahtuma kirkkoherran vuosien varrelta on jäänyt hänelle aivan erityisesti mieleen? Puhe kääntyy tässäkin kohtaa, kuinkas muutoin, jouluun.

Viitala kertoo olleensa yhtenä vuonna jakamassa ehtoollista jouluyön messussa, kun hän huomasi yhtäkkiä, että etummaisena jonossa seisoikin joulupukki.

– Ehkä se oli tapa testata jotenkin pappien reaktioita. Mutta hoidin sen ehtoollisen jaon aivan normaalisti, kasvot peruslukemilla.

Jälkeenpäin Viitala on tapauksesta kertoessaan sanonut hersytellen iloitsevansa siitä, että joulupukki on näköjään luterilaisen kirkon jäsen.

Toivon, että seurakunta pysyisi jatkossakin mukana arjen elämässä, osana muuta yhteiskuntaa.

– Ehkäpä hänelle oli aaton menojen jälkeen helpotus, ettei ehtoollispöydässä enää kysellä, kuka on ollut kiltti ja kuka ei.

Artikkeli ”Jumalan rakkaus voi muuttaa ihmisiä” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Papit tietävät, että vakaasta vakaumuksesta huolimatta ihmisellä herää kriisissä melkein aina epäilys, riittääkö hänen uskonsa. Epäilijöille papeilla on ilosanoma.

– Jos ihminen miettii uskonsa riittävyyttä, hän on jo kääntynyt Jumalan puoleen. Se riittää, Parttimaa vakuuttaa.

– Pienikin usko, hapuilukin riittää. Jeesus ei tallaa pientäkään uskon versoa. Raamatussa hän vakuuttaa: joka minun puoleeni kääntyy, sitä minä en aja pois. Kristus-luukku on aina auki. Kristuksella on aina armollista asiaa. Se on tämän työn helmi, Kari jatkaa.

Sairaus voi vetää ihmisen lähemmäksi Jumalaa. Kuoleman lähestyessä jotkut kokevat syvää Jumalan läheisyyttä ja kiitollisuutta elämästä.

– Tällä viikolla juttelin saattohoitoon siirtyneen iäkkään potilaan kanssa, josta huokui rauha ja levollisuus. Hän sanoi, että kaikki on hyvin ja Jumala tietää, miksi nyt on hänen aikansa lähteä, Parttimaa kertoo.

– Minuakin kannattelee siinä potilaan vieressä ajatus, että Jumala ei koskaan hylkää. Se antaa rohkeuden vakuuttaa potilaalle kuoleman lähestyessä, että kaikki on hyvin, sinua odotetaan, hän jatkaa.

Sairaalapappi saa jakaa herkkiä hetkiä ihmisen elämän illassa.

– Ihana vanha rouva, joka oli palliatiivisessa hoidossa syövän vuoksi, kertoi onnellisena, että hänen hiuksensa oli pesty. Hän oli myös saanut ehtoollisen ja sanoi olevansa valmis kuolemaan. Siinä me sitten itkimme yhdessä. Voiko olla kauniimpaa, Kari kysyy.

Toisenlaisiakin kokemuksia on. Joidenkin usko murentuu, kun Jumala ei parannakaan.

– Eräs syöpää pitkään sairastanut nainen uskoi Jumalan parantavan hänet. Hänellä oli vahva yhteys seurakuntaan ja hänen puolestaan rukoiltiin paljon. Kun lääkäri kertoi, ettei enää ole mitään tehtävissä, nainen tunsi tulleensa hylätyksi ja petetyksi. Hän katkaisi kaikki yhteydet seurakuntaan, Kari kertoo.
Toisilla on epärealistinen usko lääketieteen mahdollisuuksiin. Uskotaan uusien hoitojen ja lääkkeiden voivan tehdä ihmeitä.

– Sitten onkin järkytys, kun lääkäri ilmoittaa, että kaikki keinot on käytetty, Parttimaa sanoo.

Myös vakavasti sairastuneen läheisten usko joutuu koetukselle. On raskasta katsoa avuttomana rakkaan ihmisen kärsimystä. Kaikkea kipua ei aina saada tainnutettua, vaikka kivunhoito on nykyään tehokasta. Miksi Jumala ei paranna? Kipeitä kysymyksiä ei voi ohittaa.

– Kysymykset on hyvä sanoa ääneen. Meidän tehtävämme on kuunnella ja auttaa niin potilasta kuin läheisiä käsittelemään vaikeita tunteita, papit sanovat.

– Yksi elämän pahimpia paikkoja on olla kuolevan läheisen sängyn vierellä, kun mitään ei voi tehdä. Kiitän usein potilaan läheisiä, että he jaksavat olla siinä, Kari kertoo.

Hän on itse joutunut kokemaan läheisen kärsimyksen, kun hänen Martti-puolisonsa sairastui syöpään ja menehtyi loppukesällä 2023.

– Uskoin, että Jumala auttaa, ettei hän ota Maraa pois. Mutta lopulta oli pakko nöyrtyä siihen, että toisin kävi. Syöpä koskettaa niin monia, miksei siis myös meitä. Miksi minä tai Mara olisimme jotenkin erityisiä?

– Jumala sallii sairauden, kärsimyksen ja kuoleman – en tiedä miksi. Mutta jollain tavalla hän kantaa meitä siinä kaikessa, Kari uskoo.

Sairaalassa ihminen on riisuttu omista vaatteista, titteleistä ja asemasta. Olo on usein heikko ja avuton. Vakavasti sairastunut kaipaa läheisyyttä.

– Meidän tehtävämme on vakuuttaa, että hänestä pidetään huolta. Olemme hänen vierellään ja uskon, että Jumala on läsnä myös. Pidän sairasta usein kädestä tai silitän jalkaa peiton päältä, Kari kertoo.

– Pyrin katsomaan potilasta silmiin, jos se vielä on mahdollista. Katsekontakti viestii, että olemme siinä yhtä arvokkaina riippumatta hankalasta olosta, Parttimaa jatkaa.

Toisen ihmisen rauhallinen ja myötätuntoinen läheisyys lohduttaa sairasta. Usein potilaat liikuttuvat kyyneliin saakka. Sairaalapapeilla onkin aina nenäliinapaketti mukana.

Elämän päättymisen lähestyessä papit saattavat kysyä potilaalta, pelottaako kuolema. Usein heille vastataan, että kuolema ei pelota, mutta kuoleminen pelottaa. Tai sanotaan, että välit ovat kunnossa yläkertaan. Kuolemasta ei mielellään puhuta.

Jotkut torjuvat ajatuksen kuolemasta kokonaan. Papit arvelevat, että silloin ihminen ei pysty käsittelemään asiaa ja ehkä pelkää, että kuolemasta puhuminen kutsuu kuolemaa. Jotkut vihastuvat, jos läheiset kysyvät heidän ajatuksiaan kuolemasta. He luulevat, että heistä halutaan eroon.

– Potilaat saattavat kokea, että toivo häviää, jos lääkäri tai hoitaja mainitsee kuoleman. Mutta vaikka ihminen eläisi vahvasti, kuolemasta pitäisi puhua enemmän. Nyt se on vain mörkö jossain kaukana, Kari pohtii.

– Me sairaalapapit olemme juuri sitä varten, että puhumme myös kuolemasta potilaiden kanssa. Se on meidän tärkeimpiä juttujamme, Parttimaa painottaa.
Potilas ei yleensä halua rasittaa läheisiään puhumalla kuolemastaan, eivätkä läheiset aina kestä puhua kuolemasta sairaan kanssa.

Sairaalapapit menevät yleensä potilaan luokse potilaan pyynnöstä. Poikkeuksena on syöpäosasto, jossa pappi voi käydä tervehtimässä potilaita ilman pyyntöä. Joskus hoitohenkilökunta kysyy potilaalta, haluaisiko tämä tavata pappia. Kaikessa toimitaan potilaan ehdoilla, uskoa ei koskaan tuputeta.

– Voimme kysyä, tuntuisiko rukous luontevalta tai saanko siunata sinua. Harva kieltäytyy siunaamisesta. Monet kokevat turvalliseksi Isä meidän -rukouksen. Pyydän usein läheisiä osallistumaan potilaan siunaamiseen. Suuri osa heistä kokee sen hyvänä, Kari kertoo.

Sairaalapapin työllä on raskas puolensa, mutta työn merkityksellisyys antaa voimaa.

– Kuoleman varjo kulkee aina mukana, mutta se varjo saa elämän lahjan kirkastumaan. On arvokasta ja ihanaa kuulla, kuinka rikkaan elämän ihmiset ovat saaneet elää, Parttimaa sanoo.

– Koen, että Pyhä Henki antaa voimaa ja johdattaa sinne, missä meitä tarvitaan. Emme mene yksin potilaan luokse. Työ on vahvistanut uskoa, että kuoleman jälkeen meitä odottaa jokin ihana, Kari hymyilee.

Marjo Parttimaa ja Niina Kari puhuvat sairastumisesta ja uskosta Sunnuntaivuoro-videohartauden jaksossa 11. Suorat linkit seurakunnan Youtube-kanavalle löytyvät osoitteesta jyvaskylanseurakunta.fi.

Tiesitkö?

Sairaalasielunhoitoa 100 vuotta

• Ensimmäinen Suomen ev-lut. kirkon sairaalasielunhoitaja Kullervo Ilmonen aloitti työnsä Lapinlahden sairaalassa vuonna 1925. Jyväskylässä ensimmäinen sairaalapappi aloitti vuonna 1957.
  
• Sairaalapappeja on Suomessa noin 120. Jyväskylän seurakunnan neljä sairaalapappia toimivat Novan sairaalassa ja Kyllön terveysasemalla. Heidän yhteystietonsa löytyvät seurakunnan verkkosivuilta jyvaskylanseurakunta.fi/sairaalapapit.

Artikkeli Ethän ota häntä pois julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kaupunginkirkon remonttia on suunniteltu huolellisesti pitkään.

– Toiveena ovat ajanmukaiset ja esteettömät tilat, jotka palvelisivat erilaisissa tapahtumissa ja tilaisuuksissa vielä vuosien ajan remontin jälkeen.
Karasti uskoo, että tulevaisuudessa toiminta keskittyy entistä enemmän saman katon alle.

– Monista seurakunnan tiloista saatetaan luopua lähivuosina, siksi kirkkotilojen olisi hyvä olla mahdollisimman monikäyttöisiä.

Karastin toiveissa on, että Kaupunginkirkossakin voisi järjestää pienten ryhmien kokoontumisia ja pieniä tarjoiluja. Samaan aikaan ylläpitää monipuolista jumalanpalveluselämää, pitää kirkollisia toimituksia, tapahtumia ja konsertteja.

Karasti tiedostaa, että tilamuutosten tekeminen vanhassa, suojellussa rakennuksessa ei ole helppoa.

– Jään mielenkiinnolla odottamaan arkkitehdin tarkempia suunnitelmia.

Vuonna 1880 valmistuneen Kaupunginkirkon edellinen remontti on tehty 1980-luvulla, ja talotekniikka kaipaa päivitystä. Nykyisellään tilat eivät myöskään ole esteettömät ja sosiaalitilat ovat puutteelliset. Myös kirkon tiiliverhous on paikoin rapistunut ja julkisivua on jouduttu osin verkottamaan irtoavien tiilien varalta.

Remontin kustannusarvio on 5,2 miljoonaa, josta ensi vuodelle on varattu kaksi miljoonaa euroa.

– Suunnitelmat ovat vielä alkuvaiheessa. Peruskorjauksen suunnittelu jatkuu kevään ajan. Tarkoitus on, että remontti alkaisi syksyllä, Jyväskylän seurakunnan kiinteistöpäällikkö Raino Holappa kertoo.

Jos remontti toteutuu suunnitellusti, Kaupunginkirkon ovet olisivat jälleen auki alkuvuodesta 2028.

Artikkeli Vuosi 2026 tuo odotetun remontin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.