Osaamisen rajoja on koeteltu kuluneen lukuvuoden mittaan. Syksyllä tehtiin Myrskyluodon Maija, nyt valmistellaan Elmoa. Helmikuussa esitettiin monologeja Jyväskylän alueen kirjastoissa.

Itsevarmuutta ja uusia ystäviä

Saku Taittonen sanoo teatterin olevan musiikin ohella hänen suuri intohimonsa. Nuori mies on kerännyt alan kokemusta kotipaikkakunnallaan Kuortaneella, jossa hän on ollut mukana jo neljässä kesäteatteriesityksessä.

– Kurssi on vastannut odotuksia, jopa ylittänyt ne. Koko ajan vahvistuu ajatus siitä, että teatteri ja musiikki ovat minun juttuni.

Riihimäkeläinen Säde Leino jakaa Taittosen tunnelmat.

– Kuulin, että tämä on hyvä kurssi, ja on ollut parempi kuin osasin odottaakaan. Olen saanut itsevarmuutta esiintymiseeni, ja uusia ystäviä myös, hän iloitsee.

Leinon sydän sykkii teatterille, mutta kirjoittaminenkin kiinnostaisi.

– En kuitenkaan näytelmiä kirjoittaisi, hän rajaa.

Produktioiden lisäksi opiskellaan myös teoriaa. Näyttelijäntyön perusteiden lisäksi tutustutaan fyysiseen teatteriin, improvisaatioon, naamioteatteriin sekä akrobatia-parkouriin. Dramaturgian perusteet ja käsikirjoittaminen, ohjaaminen ja esitysanalyysi syventävät teatterin ymmärtämistä.

Opintoihin sisältyvät myös draamakasvatuksen perusopinnot, jotka suoritetaan Jyväskylän avoimeen yliopistoon

Säde Leinolle tutustuminen teatterin historiaan on avannut uusia näköaloja. Saku Taittonen on oppinut, miten roolihahmoaan voi lähestyä, miten hahmo rakentuu pienistä eleistä ja ilmeistä.

– Kesäteatterissa mentiin vaan lavalle ja esitettiin. Täällä lähdetään ihan toiselta tasolta, hän kehuu.

Upeitten tarinoitten välittäjä

Kurssin pääasiallinen ryhmänohjaaja on näyttelijä Ville Kiljunen, joka on jo viiden vuoden ajan vetänyt opiston teatterikoulutuslinjaa.

Kiljunen on alun perin luokanopettaja, joka opiskeluaikoinaan kiinnostui Ylioppilasteatterista. Valmistumisensa jälkeen hän vietti antoisan vuoden Lahden kansanopiston teatterikoulutuksessa.

– Rakastuin siihen, että teatterissa saa välittää ihmisille upeita tarinoita. Ihmiset tarvitsevat kertomuksia toisistaan ja itsestään, hän toteaa.

Lukuvuoden opintokokonaisuuksia suunnitellessaan hän tahtoo antaa opiskelijoille mahdollisimman monipuolisen kuvan teatterin mahdollisuuksista ja keinoista. Hän on itse päävastuussa opetuksesta, mutta vieraillevat ohjaajat antavat opiskelijoille tilaisuuden työskennellä erilaisten teatterintekijöiden kanssa.

Hän määrittelee kansanopistovuoden olevan opiskelijoille elämän risteyskohta.

Jyväskylän kristillinen opisto on hänen mielestään turvallinen ja kotoisa oppimisympäristö, jossa näkyy arkikristillisyys. Opiskelijoita on kaikista maailman kolkista.

– Ilmapiiri on tasa-arvoinen, toisia kunnioittava. Opistolla saa olla kuka on. Hyvä täällä on olla, hän vahvistaa.

Kouluttajan kädenjälki yleensä näkyy opiskelijoissa. Kiljunen toivoo ”Kiljusen metodin” jättävän jälkensä nuoriin niin, että he pystyvät aitoihin ajatuksiin ja tunteisiin lavatyöskentelyssään.

Useat entiset oppilaat ovat jääneet vahvistamaan Keski-Suomen alueen teatterikenttää, ja moni tähtää alan maineikkaimpiin opinahjoihin.

– Koulutuskenttä on laaja, ja teatterin ammattilaiseksi on monta reittiä, hän rohkaisee alasta kiinnostuneita.

Tummasävyinen sankaritarina

Musikaali Elmo tehdään yhdessä opiston musiikkikoulutusryhmän kanssa. Näyttämölle nousevat kaikki 10 teatterilinjalaista ja 13 musiikin opiskelijaa. Elmon ohjaa näyttelijä, muusikko ja ohjaaja Aapo Oranen. Oranen on itse käynyt opiston teatterilinjan kymmenkunta vuotta sitten. Hän toteaa, että nykyiset opiskelijat vaikuttavat erittäin motivoituneilta ja kunnianhimoisilta.

Elmo on Orasen mukaan hyvin suomalainen, tummasävyinen sankaritarina, joka kertoo voittamattomasta urheilijasta.

– Elmo on filosofi, urheilija siitä kaikkein herkimmästä päästä. Tarinassa on elämän tummempia sävyjä, Oranen kuvailee.

Musikaali Elmon ensi-ilta on Huoneteatterissa torstaina 12. huhtikuuta.

Artikkeli Askeleita kohti unelmaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ystävätoiminnan tavoitteena on välittää koulutettuja SPR:n vapaaehtoisia ystäviä yksin jääneille tai itsensä yksinäiseksi tunteville henkilöille. Vuosittain yhdistetään Jyväskylässä noin 40 ystäväparia. Ystävyys voi kestä kuukausista vuosiin.

Vapaaehtoinen Pipsa Niemi, mihin ystäviä tarvitaan?

Ystäviä tarvitaan kaikkialla ja koko ajan. Yksinäisyys ei katso elämäntilannetta, voi hyvin kokea itsensä yksinäiseksi vaikka olisikin ihmisiä ympärillä. Vieraammalle, jolla on vaitiolovelvollisuus, voi olla helpompi puhua asioistaan kuin lähipiiriin kuuluville.

Millaisia ystäviä tarvitaan?

Ihmisiä jotka ovat läsnä ja kuuntelevat. Jos läsnäolo puuttuu, ei synny yhteisiä muistoja ja kokemuksia.

Millaista olisi elämä ilman ystäviä?

Ihminen on sosiaalinen, hän sairastuu fyysisesti jos ei ole muita ihmisiä. Tämä ei koske vain vanhempaa väestöä, yksinäisyys koskettaa niin nuoria kuin aikuisiakin. Opiskelijat ja maahanmuuttajat ovat usein ystävän tai ystäväperheen tarpeessa.

Miksi lähdit mukaan SPR:n ystävätoimintaan?

Olen aina viihtynyt ikäihmisten seurassa ja omien isovanhempien poismenon jälkeen kaipasin vastaavanlaista kontaktia elämääni. Kiinnostuin ystävätoiminnasta SPR:n muun toiminnan kautta. Katsoin että kyllä tähän aikaa löytyy pari kertaa kuussa. Tämä on myös ystäväasiakkaalle turvallinen tapa hankkia uusi juttukaveri.

Millaista tukea vapaaehtoiset saavat?

Meistä pidetään tosi hyvää huolta. On vertaistukiryhmä, jossa voimme puhua vaikeistakin asioista, saamme koulutusta ja on yhteisiä tapaamisia ja tapahtumia.

Miten ensimmäinen ystävätapaaminen sujui?

Molempia osapuolia taisi alussa jännittää. Huomasin hänen pöydällään Edvard Munchin taidepostikortin, siitä juttu alkoi luistaa ja löytyi yhteisiä kiinnostuksen aiheita. Olemme nyt olleet ystäväpari kolme vuotta. Toivottavasti meillä on edessäpäin vielä monia vuosia ystävinä.

Mitä teette yhdessä?

Ystäväasiakas asuu palvelutalossa eikä pääse itsenäisesti liikkumaan. Käymme tilanteen mukaan ulkona, luetaan lehtiä ja jutellaan. Ei mitään ihmeellistä. Vapaaehtoisen ei tarvitse olla esimerkiksi hoitoalan ammattilainen, omien kykyjen rajoissa toimitaan.

Mitä ystäväasiakas on antanut sinulle?

Ihan hirveästi! Ymmärrys lisääntyy toisten ihmisten elämäntarinoitten kautta, saan uusia näkökulmia ja korvaamatonta elämänkokemusta. Olen myös alkanut miettimään, miten voisin yhdistää koulutukseni kulttuuri- ja taidehistoriasta sekä aikuispedagogiikasta nimenomaan ikäihmisten hyvinvoinnin näkökulmasta. Voi olla, että tällä kokemuksella on ollut vaikutusta siis myös ammatillisessa mielessä.

Seuraava ystävätoiminnan peruskurssi on Jyväskylässä 23.-24.3.2018.

Artikkeli Turvallinen tapa ystävystyä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tyypillinen asiakas on yli 40-vuotias yksinasuva mies, mutta pariskuntiakin on paikalla. Lapsiperheitä varten on oma jakopäivänsä.

Ovi aukeaa hiukan ennen kymmentä, ja odottelijat pääsevät sisälle ottamaan vuoronumeronsa. Pelkän ilmaisen leivän hakijat eivät vuoronumeroa tarvitse.

Omaa vuoroa odotellaan kahvila Agapen pöydissä jutustellen. Kahvikupillisen ja lahjoituspullan saa 50 sentillä, ja moni hakeekin aamukahvinsa tiskiltä.

Ruisleipä on terveellistä

Ilmaiset ruisleipäpalapussit ovat Ville Teriön mieleen. Terveellinen ja kuitupitoinen ruis maksaa hänen havaintojensa mukaan kaupassa paljon enemmän kuin vaalea höttöleipä.

– Se on ihan väärin, että terveellinen ruoka maksaa tuplaten sen mitä vähäravinteinen, hän toteaa.

Asia tuli konkreettiseksi, kun hän pudotti painoaan 14 kiloa.

– Ruokavalio oli kallis, kun kaiken epäterveellisen karsi pois. Nyt kun en enää laihduta, pienenivät ruokamenotkin, hän kuvaa nurinkurista tilannetta.

Terveellisesti hän edelleen yrittää syödä. Tummaa riisiä, kasviksia ja salaattitarpeita tulee ostettua. Teriö haluaa lautaselleen väriä, siksi narskuva salaatti on osa ateriaa.

Juhla-ateria on tiedossa, kun ystävä tulee kylään hirvipaistin kanssa. Teriö on luvannut laittaa lisäkkeet, perunat ja salaatin. Hymy nousee kasvoille, kun hän ajattelee tulossa olevaa yhteistä hetkeä.

Työelämästä pois jäänyt, vapaaksi kirjoittajaksi ja runoilijaksi ryhtynyt Ville Teriö myöntää, että kuun lopussa alkavat rahat olla vähissä. Ystävä oli käynyt hakemassa ruokakassin ja neuvoi Leiväntalon Villelle.

­­ – Olin kuullut tästä paikasta jo ehkä viisi vuotta sitten, mutta en yhtään tiennyt missä tämä on, vaikka keskustassa asunkin, hän tunnustaa.

Hänen talouttaan leipäpussit ja ruokakassi helpottavat, mutta vähävaraisten eläkeläisten kannalta hän pitää toimintaa erityisen tärkeänä. Pienet eläkkeet eivät riitä, jos esimerkiksi lääkemenot nousevat.

Setelillä Ruokapankkiin

Ruokapankista saa ruokasetelillä kerran viikossa mukaansa kassillisen ruokaa. Seteliin tarvitaan myönteinen toimeentulotukipäätös ja henkilötodistus.  Ruokaseteleitä myöntävät myös Jyväskylän seurakunnan diakoniatyöntekijät alueittain. Kassillisen hinta on kaksi euroa.

-Voisi hyvinkin maksaa vaikka neljä euroa, onhan sisältö reippaasti yli kympin arvoinen, Teriö arvioi, mutta tietää senkin, että monelle neljä euroa olisi jo liikaa.

Teriö innostuu ajatuksesta, että kaupunkiin saataisiin yhteisöruokapaikkoja, joissa pääsisi edullisesti syömään ja tapaamaan ”kohtalotovereita”. Yhteislauluakin voisi olla.

Kassin sisältö vaihtelee sen mukaan, mitä lahjoitusruokaa alueen kauppiaat ovat toimittaneet. Pääsääntöisesti tarjolla on parasta ennen  -päiväyksiä lähenteleviä tuotteita. Kasseihin pakataan usein jugurttia, leikkeleitä, eineslaatikoita ja makkaroita. Perheen koosta riippuen kasseja voi ostaa useammankin.

Hedelmät, vihannekset ja kasvikset eivät lain mukaan kuulu avustuskasseihin, koska niissä ei ole käyttöpäivämääriä. Omalla vastuulla saa napata mukaansa esimerkiksi juureksia, tummia banaaneja tai kolhiintuneita tomaatteja.

Tuoretavara hyödynnetään Leiväntalolla päivän lounaaksi. Torstaisin lounas on ilmainen, perjantaisin siitä peritään kuusi euroa.

Jyväskylän seurakunta myöntää avustusta Katulähetys ry:n pyörittämän Ruokapankin toimintaan. Työtä tekevät vakituiset työntekijät sekä lukuisat vapaaehtoiset.

Yv-keräys köyhyyden torjuntaan

Kevään Yhteisvastuu-kampanja haastaa suomalaisia pohtimaan nälkää. Yhteisvastuun vuoden 2018 teemana on riittävän ravinnon turvaaminen köyhyydessä eläville ihmisille maailman katastrofialueilla sekä Suomessa.

Keräysvaroista 60 prosenttia ohjataan Kirkon Ulkomaanavun katastrofirahastoon. Loput 40 prosenttia keräysvaroista käytetään taloudellisesti vaikeassa tilanteessa elävien ihmisten auttamiseen Suomessa kirkon diakoniarahaston ja seurakuntien kautta.

Paikallisesti kerätyistä varoista 20 prosenttia jää Jyväskylän seurakunnan diakoniatyön käyttöön.

Tavoitteena olevalla noin 8000 eurolla on tarkoitus järjestää yhteisöruokailuita Keltinmäen kirkon lisäksi ainakin Huhtasuolla ja kattaa muun muassa elintarvikkeitten kuljetuskustannuksia.

Yhteisvastuukerääjät ovat liikkeellä isommalla joukolla JYP:n pelissä perjantaina 2.3, Sepän kauppakeskuksessa 3.3. ja Kävelykadulla 7.3. Alueseurakunnat järjestävät myös yhteisvastuutapahtumia kevään aikana.

Keräys avataan 4. helmikuuta.

Artikkeli Kuun lopussa on ruoka vähissä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pastorit Ulla Palola ja Tuulia Kokkonen ovat kokeneet, että eristämistä tapahtuu niin evankelis-luterilaisen kirkon sisällä eri herätysliikkeissä kuin myös niin sanotuissa karismaattisissa yhteisöissä kuten vapaa- ja helluntaiseurakunnissa.

– Monissa ahtaissa hengellisissä yhteisöissä kritiikin esittäminen on kiellettyä. Epäkohdan tai epäilyksen esittäjä pyritään hiljentämään ottamalla tämä puhutteluun tai äärimmäisenä keinona erottamalla ihminen yhteisöstä, Kokkonen toteaa.

Yhteisöstä erotettu menettää usein kaikki sosiaaliset kontaktinsa ja jää tyhjän päälle. Kokkosen mukaan pelko hylkäämisestä estää puuttumasta epäkohtiin tai kaltoinkohteluun.

Väkivallan kokemusta lisäävät vaatimukset kielilläpuhumisesta sekä pelottelu pahoilla hengillä ja helvettiin joutumisella. Kun kaikki maailman pahuus on oman ryhmän ulkopuolella, on vaarallista irrottautua joukosta.

– Minä ajattelen että hengellinen väkivalta on kuin luikerteleva käärme – sitä on vaikea nähdä, saati ottaa kiinni, Kokkonen pohtii.

Usein tilanteet ovat kahdenkeskisiä. Väkivaltaa on vaikea todistaa, kun ulkoisia merkkejä siitä ei jää, eikä tapahtuneelle ole muita kuulijoita tai silminnäkijöitä.

Tervehtimistavat muuttuvat

Vanhoillislestadiolaisuus on kirkon sisällä toimiva herätysliike. Sen piirissä kasvaneet uskovat, että vain tässä yhteisössä olevat pelastuvat. He ovat tottuneet yhteisön antamiin selkeisiin elämänohjeisiin ja rajoituksiin, jotka tuntuvat itsestäänselvyyksiltä.

Moni kokee tämän kiinteän yhteisön turvalliseksi näiden määrittelyjen kautta. Henkilökohtainen usko on kuitenkin eri asia kuin yhteisön antamat määritelmät, joita ei voi kyseenalaistaa.

Kaikille ei ole helppoa, kun lapsuuden turvallinen usko ei annakaan tilaa omille pohdinnoille uskosta ja elämästä. Hengellinen väkivalta on sitä, että yhteisö katsoo asiakseen määritellä ja kontrolloida, miten yksilön pitää uskoa ja elää pelastuakseen.

– Ei tekijä ehkä edes tunnista väkivaltaa, hän uskoo toimivansa rakkaudesta ja toisen parhaaksi. Meidän kristittyjen pitäisi oppia antamaan tilaa toistemme tavoille elää uskoa todeksi, Ulla Palola sanoo.

Sukulaisten ja ystävien hylkäämäksi tuleminen on raskas kokemus, johon voi liittyä myös häpeän tunteita. Vanhoillislestadiolaisuudessa se ilmenee selvimmin, kun vanhat ystävät eivät enää käytäkään Jumalan terve -tervehdystä, jota käytetään oman yhteisön sisällä.

– Se on yllättävän tärkeä ja vaikeakin asia, että ei enää tiedäkään miten voi tervehtiä, tai voiko ollenkaan, Palola toteaa.

Hän on kokenut herkistyneensä hengellisen väkivallan signaaleille.

– Vähän sama tilanne kuin homeallergikoilla. Hengellisen väkivallan aistii ympärillään, vaikka ulkopuoliset eivät sitä tunnistaisikaan, hän vertaa.

Vertaistuki auttaa

Uskon varjolla tapahtuva kaltoinkohtelu on tuhoisaa niin ihmisen omalle minäkuvalle kuin jumalakuvallekin. Kokkonen ja Palola toivovat, että hengellistä väkivaltaa kokeneet löytäisivät rohkeutta nostaa kipeitäkin asioita esille, vaikka se tuntuisi vaikealta.

Helmikuun lopulla aloittava keskusteluryhmä on tarkoitettu kaikissa kristillisissä yhteisöissä vaikeuksiin joutuneille. Ryhmä on täysin luottamuksellinen, ja ryhmään halukkaat haastatellaan ennen työskentelyn aloittamista.

Kokoontumiskerroilla on lyhyt alustus ja keskustelua. Ryhmän kokoonpano määrittelee, millaisia asioita käsitellään, mutta Kokkonen ja Palola uskovat keskustelua syntyvän ainakin sosiaalisista suhteista, perhetilanteista ja erilaisista peloista. Ryhmä on Jyväskylän evankelis-luterilaisen seurakunnan toimintaa.

Hälytyskellojen pitäisi soida, jos

• yhteisö pitää itseään erehtymättömänä
• yhteisö tulkitsee Raamattua mustavalkoisesti tai mielivaltaisesti
• yhteisön oppeja, toimintatapoja tai johtajaa ei saa arvostella
• yhteisö käyttää toisinajattelevia kohtaan rankaisumenetelmiä, kuten puhuttelua
• yhteisössä toisinajattelevia ei tervehditä tai heihin kohdistetaan muuta sosiaalista eristämistä
• yhteisö käyttää liiallista syyllistämistä tai nöyryyttää julkisesti
• yhteisö sanelee seurustelukumppanin ja perhe- ja seksuaalielämän säännöt
• yhteisö puuttuu jäsenen ulkonäköön, harrastuksiin tai ammatinvalintaan
• yhteisö kieltää psyykkisistä häiriöistä kärsiviä hakeutumasta ammattiavun piiriin
• yhteisön opetus ja toimintatavat aiheuttavat lapsille pelkotiloja
• yhteisön sisällä tapahtuvia rikoksia ei saateta poliisin tietoon
• yhteisö vaatii jäseneltään säännöllistä osallistumista tilaisuuksiin ja rahallista tukea
• yhteisö pelottelee irtautumista harkitsevia ulkomaailmassa vaanivilla pahoilla hengillä tai kadotuksella.

Tuulia Kokkonen

Artikkeli Hengellinen väkivalta voi rikkoa ihmisen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Piteniuksella joulun tunnelmaa luovat monenlaiset joulukoristeet. Rakkaimman joulukoristeen valinta on vaikea, mutta lopulta Matti Pitenius päätyy pellavakankaiseen joulukorttitelineeseen. Irma-vaimon tekemä seinävaate on ollut käytössä yli 40 vuoden ajan. Joka joulu saapuneet joulukortit ripustetaan pienillä pyykkipojilla kankaassa roikkuviin punaisiin nauhoihin.
Piteniusten kodin seinävaate täyttyy korteista ääriään myöten ennen joulua. Joulukortit ovat esillä aina loppiaiseen asti. Silloin kortit otetaan talteen ja luetaan läpi vielä kerran.
Matti Piteniuksen mielestä perinteinen joulukortti on yhä se oikea tapa lähettää jouluterveisiä. Jokainen kortti valitaan huolella saajan mukaan, osa korteista tehdään itse.
– Korttia kirjoittaessa lämpimät ajatukset lentävät kortin saajan luokse, Pitenius sanoo.

Jyväskyläläisen Eine Mäkisen rakkain joulukoriste on tonttu. Mäkinen sai toistaiseksi vielä nimeämättömän joulutontun lahjaksi äidiltään seitsemän vuotta sitten.
– Se on kohta kouluunlähtöiässä, Mäkinen sanoo ja heiluttaa hauskannäköistä, varsin isokokoista tonttua käsissään.
Punanutulla on ollut tärkeä paikka joulun tuojana Mäkisen kotona jo seitsemän vuoden ajan.
– Kyllä se tekee joulun, Mäkinen kertoo.
Tonttu kaivetaan esiin joulukuun alkupuolella vaatekaapin ylähyllyltä, jossa se nukkuu kesäunta. Ulkovarastoon tonttua ei sovi viedä talteen, vaan se nukkuu sisätiloissa silloin, kun ei ole joulu.
Tonttu viihtyy Mäkisen mukaan hyvin sohvalla.

Patrik Reinin, 6, rakkain joulukoriste on isosilmäinen pöllö, jolla on kaulassa punainen kaulaliina. Äiti on muutaman kerran joutunut korjaamaan kaulaliinaa, kun se on lähtenyt irti. Pöllö hankittiin muutama vuosi sitten ja aluksi se oli keittiön pöydällä. Poika tykkäsi siitä niin paljon, että se päätyi hänen sänkynsä viereen yöpöydälle, siitä sen näkee yölläkin. Adventtina se etsitään esille aina ensimmäisenä kaikista joulukoristeista.
– Sillä on niin suloiset silmät ja se on niin söpön näköinen ja pieni. Olen nukkunut joskus se vieressäni, Patrik Reini kertoo.

Sirpa Herve on aina pitänyt enkeleistä. Enkeleitä on kotiin kertynyt enemmänkin, mutta yksi niistä on muodostunut erityisen tärkeäksi. Paperinen, kullanhohtoinen enkelihahmo kuuluu Herven rakkaimpiin joulukoristeisiin. Sillä on erityinen paikka joulukodin piirongin päällä.
Herve ei enää muista, mistä enkeli on ostettu, mutta mukana elämässä se on kulkenut jo parikymmentä vuotta. Enkeli on Herven mielestä keskeisiä joulun symboleita.
– Ilmoittivathan enkelit ensimmäisenä Kristuksen syntymästä.
Kaunis paperienkeli muistuttaa Herveä paitsi joulun sanomasta, myös edesmenneestä isästä.
– Kun isäni joutui sairaalaan jouluna 2001, vein enkelin hänen sairasvuoteelleen. Kun isäni kuoli viattomien lasten päivänä, taivas kirkastui ja auringonsäteet paistoivat enkelin siipien läpi hänen vuoteelleen. Se on minulle erityinen muisto.

Raija Nylundin kotoa löytyy paljon hänen itsensä sekä perheensä tekemiä taideteoksia. On tauluja seinillä, kukka-asetelmia ikkunalaudalla ja muutama varta vasten esiin otettu joulukoriste olohuoneen pöydällä.
Käsitöistä nauttiva Nylund esittelee näistä kaksi: villaisen tontun, jonka hänen tyttärensä teki nuorempana ja hänen itsensä tekemän keltaisen paukkukarkin. Rakkaan paukkukarkista tekevät muistot, joita on vuosien varrella kertynyt,  ja kuuseen se ripustetaan tänäkin jouluna, vaikkakin ilman karkkia.
– Ei sinne enää ole karkkia laitettu ja se on varmaan vuosien varrella jo haurastunutkin jonkin verran, Nylund naurahtaa.

Gloria Lapitanin jouluun kuuluu olennaisena osana joulutähti. Lapitan esittelee värikästä, taidokkaasti simpukasta valmistettua tähteä, joka toimii samalla myös lyhtynä.  Se on tuotu tuliaisina pari vuotta sitten Filippiineiltä.
– Joulutähti symboloi minulle toivoa ja valoa, Lapitan kertoo.
Tähti on Filippiineillä tärkeä joulukoriste, joka ripustetaan esille jo joulukuun ensimmäisenä päivänä yleensä etuoven yläpuolelle. Tähtiä valmistetaan erilaisista materiaaleista, muun muassa bambusta, japaninpaperista ja simpukasta.
Lapitanin kotia joulutähti koristaa loppiaiseen asti. Tähti muistuttaa 25 vuotta sitten Suomeen muuttanutta Lapitania kaikista läheisistä Filippiineillä.

Outi Ramula nostaa varovasti pöydälle itsetekemänsä joulupallon. Hän sanoo itseään koristehulluksi, ja pieneen palloon onkin mahdutettu monenlaista kiiltävää. Pallon ytimenä on kukkakaupoista tuttu Oasis-sieni, johon on pistelty satoja nappeja ja helmiä, neuloja, niittejä ja nauloja. Koko komeus pysyy koossa kimalleliimalla.
Teos on syntynyt televisiota katsellessa ilman varsinaista ennakkosuunnitelmaa.
– Valmiiksi se ei taida tulla koskaan, Ramula tuumaa ikuisuusprojektia katsellessaan.
Rakkaaksi joulupallon tekee omatekoisuus ja se, että osan helmistä hän sai pieneltä siskonpojaltaan lahjaksi.

Artikkeli Joulumuistot elävät koristeissa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

-Ajattelen aina sitä ihmistä, jolle olen lahjaa tekemässä. Silloin siihen sisältyy henkilökohtainen viesti, Kivistö tuumaa.

Uuden harrastuksensa hän löysi pari vuotta sitten jäätyään eläkkeelle. Hoitoalalla vuorotöissä ei ollut mahdollisuuksia osallistua säännölliseen harrastustoimintaan, mutta posliininmaalaus, maalaaminen ja käsityöt ovat aina olleet osa elämää. Nyt aikaa ja innostusta riittää kangaspuitten paukuttamiseenkin.

Hän kuvailee, miten omakotitalossa riittää keväällä, kesällä ja alkusyksystä puuhaa puutarhan hoidossa. Kun syksyn pimeys laskeutuu, on hyvä olla paikka johon tulla samanhenkisten seuraan. Kun pimeä masentaa, löytyy elämään valo uudesta yhteisöstä.

– Olen saanut täältä ”kutomatuttuja”, ihastelemme toistemme töitä ja saamme niistä ideoita omiimme, vaikka kaikki tekevätkin ihan omantyylisiänsä.

Joulun lähestyessä kutojien määrä kansalaisopiston kudonta-asemalla kasvaa. Joululahjojen lisäksi kudotaan myös yhteisiä Suomi 100-mattoja, jotka valmistuttuaan lahjoitetaan sopiviin kohteisiin. Kodinomaisia räsymattoja tarvitaan muun muassa turva- ja perhekodeissa.

Hannele Kivistö vakuuttaa, että työhön on helppo tarttua, neuvojilta saa apua ja valmiisiin loimiin on vaivatonta ryhtyä rakentamaan uutta teosta.

Useat kutojat käyttävät omia matonkuteitaan, niin Kivistökin. Hänellä on äitinsä peruja varasto kuteita, jotka näin saavat uuden elämän.

Mattojen lisäksi perinteiset pellavapyyhkeet ovat hänelle viesti sukupolvelta toiselle.

– ­On mukava ajatella, että sitten kun minua ei enää ole, käsityöni muistuttavat lapsia ja lapsenlapsiani minusta, hän tuumaa.

Aikuista juttuseuraa

Perheolkkarissa Kortepohjan seurakuntakeskuksessa riittää virtaa. Alle kouluikäiset ovat löytäneet leikkikavereita, ja vanhemmat voivat hetken huokaista.

Tuija Heiskanen käy tarkistamassa, että kolmen kuukauden ikäinen Verneri nukkuu rauhallisesti vaunuissaan kirkon aulassa ja kolmivuotias Aatos puuhailee muiden kanssa junaradan ympärillä.

• Tästä perheolkkarista on tullut minulle todella tärkeä, Heiskanen toteaa.

Vapaamuotoisessa viikoittaisessa tapaamisessa saa aikuista juttuseuraa samassa elämäntilanteessa olevista, ja lapsia pidetään silmällä yhdessä. Yhteinen kahvihetki on tervetullutta vaihtelua arkeen.

Heiskanen arvelee kärsivänsä lievästä kaamosmasennuksesta muiden suomalaisten tavoin. Hän on kokenut, että on tärkeää saada itsensä liikkeelle.

-Pitää miettiä millaisista asioista pitää ja sitten ylittää kynnys tekemisen aloittamiseen.

Hän itse nauttii teen juomisesta, lukemisesta ja vapaaehtoistyöstä. Pienten lasten vanhemmilla jää kuitenkin vain vähän aikaa itselle ja parisuhteen hoitamiselle.

-Kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa ei juuri ole. Pitää vain ajatella, että tilanne muuttuu muutamassa vuodessa, lapset kasvavat nopeasti. Nyt elämme tätä elämänvaihetta, hän tuumaa.

Heiskanen ihailee anoppiaan, joka osaa ottaa asiat vastaan sellaisina kuin ne tulevat.

-Olisi hienoa osata suhtautua kaikkiin elämäntilanteisiin rauhallisesti, turhia murehtimatta.

Valoa vapaaehtoistyöstä

Aseman Pysäkillä kaupungin sydämessä oven suussa seisoo Tapio Oksanen. Hän toivottaa sisääntulijan tervetulleeksi ja ojentaa kahvi- ja voileipälipun.

Hän on tehnyt nyt neljä vuotta vapaaehtoistyötä Pysäkin järjestysmiehenä, kun Pysäkin edellinen tuttu vetäjä hänet siihen pyysi. Tehtävää varten hän suoritti järjestysmieskortin.

-­Tämä tuntui mielekkäältä tekemiseltä, ja elämään tuli säännöllistä ohjelmaa, hän kertoo.

Oksanen käy Pysäkillä noin kerran viikossa, työvuoro kestää neljä tuntia kerrallaan. Lisäksi elämään on tullut yhteisiä retkiä ja kokoontumisia muiden vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa.

Hänestä on ollut mukava tutustua uusiin ihmisiin.

-­Töissäkin puheltiin paljon asiakkaitten kanssa, joskus ihan syvällisiäkin, Oksanen kertoo 35 vuoden urastaan rengasalalla.

Kuuden vuoden työttömyys on nyt hänen kohdallaan vaihtunut Lex Lindströmiksi nimetyksi pitkäaikaistyöttömien eläketueksi, ja ”oikeat” eläkepäivät lähestyvät. Oksanen tietää kokemuksesta, että työttömäksi jääminen on monelle kova paikka.

Hän itse löysi elämään valoa vapaaehtoistyöstä ja ihmisten auttamisesta.

­- Tuttuja jelppailen, tarjoan kyydin, vien vaimoa kuoron harjoituksiin ja joskus käyn jonkun puunkin kaatamassa, ympäristönhoitajaksi työttömyysvuosinaan kouluttautunut Oksanen kertoo.

Hän suosittelee myös luonnossa liikkumista mielialan nostamiseen. Kaupungin alueella on lukuisia laavupaikkoja ja mukavia retkikohteita, Lappiin asti ei tarvitse lähteä.

Laulu tuo iloa

Valoa korville tarjoaa lauluyhtye Lux Auribus. Maria El Said on laulanut ryhmässä lähes kymmenen vuotta, eikä osaa kuvitellakaan, millaista elämä olisi ilman kuorolaulua.

-Laulu tuo meille iloa, ja sitä iloa välitämme kuulijoillemme. Onhan tutkittu juttu, että kuorolaiset voivat paremmin kuin laulua harrastamattomat, hän naurahtaa.

Hän määrittelee itsensä kesäihmiseksi.

-Kesällä on enemmän energiaa, näin syksyllä nukuttaa vähän enemmän. Musiikki auttaa jaksamaan, hän vakuuttaa.

Sydäntä lähellä on erityisesti 1500-luvun musiikki, jota kuoro on laulanut Lutherin pöydässä –esityksissä viime keväänä ja tänä syksynä. Vanhaan musiikkiin sisältyy hänen mielestään voimakkaita tunteita.

-Äänimaisema toimii ja ravitsee. Luther-esitykset tarjosivat minulle suorastaan meditaatiohetken kerran viikossa, hän kuvailee.

Hänelle kuoro ja sen ihmiset ovat tärkeitä. Yksin laulaminen ujostuttaisi, mutta kun laulu soi ympärillä, El Said kokee olevansa osa joukkoa.

Kuorolaiset eivät laula vain itsensä vuoksi, vaan kuulijoiden ravinnoksi. Jos yleisö on pieni ja lähellä kuoroa, laulajat saavat katsekontaktin.

-Se on side välillämme. Syntyy yhteys toiseen ihmiseen.

Kuoron nimi on saanut kuulijat hymähtelemään. Korvien kautta välittyvä valo tuntuu ensin hassulta ajatukselta, mutta musiikin kautta tuleva ilo valaisee niin kuulijaa kuin laulajiakin.

Artikkeli Ihmiset tuovat valoa elämään julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ryhmät kokoontuvat parin viikon välein, välillä uudet ja vanhat erikseen, välillä yhdessä. Koulutukseen kuuluu myös viikonloppujakso.

Jokaisella rippikouluryhmällä on 5-10 ryhmänjohtajaa eli isosta.

Iso on kaikkien kaveri

Leiriläisiä vuoden pari vanhemmat isoset ohjaavat ryhmäkeskusteluja, viihdyttävät leiriläisiä vapaa-ajalla ja iltaohjelmissa sekä huolehtivat siitä, että kaikki ovat kavereita keskenään.

– Katsoin omia isosia vähän ylöspäin, ihailin sitä miten heillä näytti olevan hauskaa yhdessä ja miten isoset juttelivat luontevasti leirin aikuisten kanssa. Halusin itsekin isoksi, muistelee kaksi vuotta sitten leirin käynyt Iiro Toivari.

Olavi Karonen on samaa vuosikertaa Toivarin kanssa. Hänen päätöstään isoseksi ryhtymisessä vahvisti isosiskon esimerkki ja tämän myönteiset kokemukset.

Poikien mielestä isosen tehtävä on luoda yhteishenkeä ja poistaa leiriläisten alkujännitystä.

– Kaikkia varmasti vähän pelottaa uudessa tilanteessa ja ympäristössä. Isot voivat omalla esimerkillään näyttää, että pelko on turhaa, Karonen sanoo.

Isoset heittäytyvät sketseihin, yhteislauluihin ja leikkeihin pelkäämättä kasvojensa menetystä. Hyvä fiilis syntyy, kun leirillä on mukava ja turvallinen ilmapiiri.

Ulkoläksyt oppii kyllä

Ennen leirikokemusta kerätään rippikoulukorttiin merkintöjä osallistumisista seurakunnan tapahtumiin. Toni Järvinen muistelee, että tehtävä ei tuntunut liian vaativalta.

– Merkinnät saa kyllä kerättyä, jos vain vähän viitsii nähdä vaivaa. Kortissa olevat ulkoläksytkin oppii nopeasti, kun ei kaikkia yritä kerralla opetella, hän vakuuttaa.

Nuoret myöntävät, että moni lähtee rippikouluun lahjojen toivossa.

– Mopo oli monen meidänkin leiriläisen haaveena, Järvinen toteaa.

Toivari muistelee itsekin moporahoja ajatelleensa, mutta lahjat olivat lopulta sivuseikka.

– Vaikka leirille tulisikin ehkä vähän nuristen, sieltä lähdetään haikeana, tippa silmässä pois. Leirin merkitys aukeaa aivan uudella tavalla ja sen haluaa kokea vielä uudelleen. Siksi monet lähtevät isoiskoulutukseen, Toivari pohtii.

Yli tuhat nuorta rippikouluun

Vuonna 2003 syntyneistä nuorista on Jyväskylässä seurakunnan jäsenenä 1180, ja rippikouluun on ilmoittautunut 1130 nuorta. Joukossa on noin 30 kirkkoon kuulumatonta. Myös muista seurakunnista tullaan Jyväskylän ripareille.

Rippikouluryhmiä on 45. Ryhmän yleisin koko on 25 nuorta.Eniten nuoria on Palokan ja Keltinmäen alueseurakunnissa.

Alueseurakunnat kutsuvat uudet rippikoululaiset omiin lähikirkkoihinsa aloittamaan osallistumisjakson. Ensimmäinen rippikoulusunnuntai on alueesta riippuen 29.10 tai 5.11, Palokassa ja Kuokkalassa aloitetaan 19.11. Tikkakoskella vietetään riparilauantaita 25.11. Näissä kokoontumisissa nuoret saavat riparikorttinsa.

Osallistumisjakson aikana nuoret tutustuvat seurakunnan toimintaan ja keräävät rippikoulukorttiinsa yhdeksän merkintää erilaisista tilaisuuksista ennen varsinaisen intensiivijakson alkua.

Rippikouluja on kolmenlaisia: leiririppikoulu, päivärippikoulu tai teemaleiri. Kaikissa ryhmissä on joukko isosia, jotka ovat itse käyneet rippikoulun 1-3 vuotta sitten ja osallistuneet isoiskoulutukseen.

Artikkeli Isoset luovat leiritunnelman julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Diakoni Jukka Rantanen ylistää vuolaasti vapaaehtoisia, jotka mahdollistavat jokaviikkoisen tapahtuman.

– Ilman vapaaehtoisia tätä ei voisi toteuttaa. On hienoa, että niin monet ovat löytäneet tästä ruokailujutusta mielekkään tavan osallistua yhteisön toimintaan, Rantanen toteaa.

Vapaaehtoiset kattavat pöydän, tiskaavat, jakavat mahdollisen ylijääneen ruuan ruokailijoitten omiin astioihin kotiin vietäväksi ja huolehtivat, että kaikki sujuu joustavasti. Lämmin sana, hymy ja olalle taputus tulevat vielä kaupan päälle.

Valtaosa vapaaehtoisista on eläkeläisiä, mutta joukossa pyörii myös 19-vuotias Iina Talvitie. Lastenohjaajaksi opiskeleva Talvitie pitää yhteisöruokailua hyvänä ideana.

– Tässä tulee hävikkiruoka järkevään käyttöön, ja täällä työskentely on mukavaa. Ruokailussa kohtaa erilaisia ihmisiä, joihin ei välttämättä muuten tutustuisi, hän perustelee.

Alueneuvoston varapuheenjohtaja Annikki Jokinen on samoilla linjoilla. Hän iloitsee siitä, että keltinmäkeläiset ovat löytäneet yhteisöruokailun. Kävijämäärä on kasvanut jatkuvasti, ja pian ollaan lähellä sadan ruokailijan rajaa.

– Ei täällä kysellä kirkon jäsenyydestä tai elämänkatsomuksesta. Useimmat jäävät syötyään istuskelemaan ja seurustelemaan, kiirettä ei ole. Ja aivan selvästi ruokapöydissä on syntynyt uusia kontakteja.

Hän uskoo, että kirkon kynnys on tapahtuman myötä tullut matalammaksi. Useimmat ruokailijat eivät osallistu muuhun seurakunnan toimintaan, mutta kertakäynnin jälkeen voi olla helpompi tulla tuttuun paikkaan uudestaan.

Lahjoitusruokaa kaikille

Idea Keltinmäen yhteisöruokailuun on tullut Kirkkohallituksen ja sosiaali- ja terveysministeriön valtakunnallisesta Yhteinen keittiö -hankkeesta, jonka tarkoitus on ehkäistä syrjäytymistä ja hyödyntää hävikkiruokaa.

Kyseessä on syyskuussa alkanut kokeilu, jonka jatkamista harkitaan myöhemmin kokemusten valossa.

Keltinmäen alueseurakunnan vapaaehtoisten järjestämä ruokailu on avoin kaikille. Ruoka tulee lahjoituksena Keski-Suomen sairaanhoitopiirin Caterina-henkilöstöruokalasta. Ruoan kuljettaa Keltinmäen kirkolle Jyväskylän Katulähetys.

Ateriasta peritään aikuisilta euro, lapsilta 50 senttiä, alle 4-vuotiaille ateria on ilmainen. Vaikka ruoka tulee lahjoituksena, jonkin verran tarvitaan varoja muun muassa kuljetuskustannuksiin. Vararahasto on tarpeen myös yllättävien tilanteiden varalle.

– Lupaamme, että kaikille on tarjolla lämmin ateria. Jos Caterinan ruoka ei riitä, voimme nopeasti tehdä keiton tai puuron omista tarvikkeista, Rantanen kertoo.

Salaatit maistuvat Irja Ahoselle, joka tuli aterialle työpäivän päätteeksi. Kun Ahosen puhelin soi kesken ruokailun, hän heti arvuuttelee soittajalle olinpaikkaansa. – Keltinmäen kirkossa, täällä on euron ruokailu, hyvää ruokaa ja hirveästi ihmisiä, hän mainostaa.

Kun puhelu päättyy, hän myöntää kehuneensa kaikille kirkon yhteistä ruokahetkeä.

-Tämä tekee kirkon jotenkin inhimillisemmäksi, tuo lähemmäksi ihmisiä. Tosi hieno juttu, saa syödä eikä ruoka mene hukkaan.

Eläkeläispariskunta Bernhard ja Mirja Tervotukian kotiaskareita maanantain ruokailu on helpottanut. Jos ylijäämäruokaa on tarjolla vielä ruokailun jälkeenkin, sitä on otettu kotiin mukaan. Muina arkipäivinä käydään koululla, jossa eläkeläisille tarjoillaan päivän lounas kouluruokailun päätyttyä.

– Ei tarvitse kuin viikonloppuisin laittaa itse ruokaa, Tervotukia myhäilee.

Keltinmäen kirkolla on tarjolla lahjoituksena saatua, samana päivänä valmistettua ruokaa maanantaisin klo 17-18.30. Hinta aikuisilta euron, 4-12-vuotiailta 50 senttiä.

Artikkeli Keltinmäessä kohdataan ruokapöydässä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.