Ajattelen, että erityisen
tärkeää on kuunnella
tarkasti, millaisia ajatuksia
tai kysymyksiä nuorilla on
uskoon ja elämään liittyen.

Urheilu tuli tärkeäksi osaksi elämää jo varhain.

– Jo alakoulun ensimmäisestä luokasta alkaen vietin lähes kaiken vapaa-aikani juosten jalkapallon perässä, kuvaa Pikkarainen elinikäisen futiskipinän syttymistä.

Seurakunnasta tuli jo nuoruusvuosina tärkeä.

– Sain Muuramen seurakunnan nuorten toiminnasta paitsi elinikäisiä ystäviä, myös tunteen kuulumisesta kivaan joukkoon. Muuramen silloisesta seurakuntapastorista ja nykyisestä kirkkoherrasta Heikki Myllykoskesta tuli myös pappisesikuvani.

– Katselen niitä vuosia taaksepäin, niin ikään Muuramen lukion oppilaana, erityisellä lämmöllä. Koen, että sain kotiseudullani kasvaa kohti aikuisuutta toiveikkaassa ja valoisassa ilmapiirissä.

Ajatus teologian opinnoista nousi sekin esille nuorena. Aluksi kiinnostus suuntautui enemmän teologiaa kohtaan tieteenä, ei niinkään vielä pappeuteen tai käytännön toimintaan seurakunnassa.

– Muistan, että ajatus teologisesta pyöri ensimmäisiä kertaa mielessäni lukiossa ollessani. Hain ylioppilaskirjoitusten jälkeen lukemaan teologiseen Helsingin yliopistoon, vaikkakin ensisijainen kiinnostuksen kohteeni oli vielä tuolloin Uuden testamentin tutkimus.

Opiskeluvuosiensa aikana Muuramesta maailmalle lähtenyt nuori mies kiersi töissä kesäteologina ja harjoittelijana useassa seurakunnassa, muun muassa Järvenpäässä, Lahdessa ja Kangasalla.

– Halusin tietoisesti nähdä erilaisia seurakuntia eri puolilla Suomea. Minua kiinnosti, miten niissä toimitaan ja millaista elämää noilla paikkakunnilla eletään.

– Näiden pestien aikana minulle sitten vahvistui lopullisesti myös ajatus papiksi ryhtymisestä.

Taloudellisten
vaikeuksien lisäksi
yhä useampi kokee
yksinäisyyttä tai
toivottomuutta.
Näihin on löydettävä
oikeita tapoja tukea
ihmisiä.

Pappisvihkimyksensä Pikkarainen vastaanotti Helsingin Mikaelin seurakunnassa ja siellä työskentelynsä jälkeen hän päätyi ensimmäiseen vakinaiseen virkaansa, Oulun lähelle Kempeleeseen.

Vuosiin Pohjois-Pohjanmaalla liittyy myös hetkellinen hyppäys pois kirkollisista ympyröistä. Pikkarainen oli nuoruusvuosina ja opiskeluaikana tehnyt pätkätöitä esimerkiksi kiuastehtaalla ja kaupan kassalla, mutta nyt
hän pääsi yhdistämään työn ja harrastuksen.

Vuoden virkavapauden aikana hän työskenteli jalkapalloseura AC Oulun markkinointipäällikkönä.

– Se oli todella opettavainen, silmiä avaava vuosi. Koko urheiluseuran tulevaisuus oli tuolloin vaakalaudalla. Meitä palkattuja työntekijöitäkin oli vain kaksi.

Markkinointipäällikkö saattoi esimerkiksi löytää itsensä keräämästä seuralle rahaa konserttisalin narikkamikkona yhdessä toiminnanjohtajan kanssa – ja saipa hän tutustua myös suomifutiksen legendaarisiin hahmoihin, kuten ex-maajoukkuefutari Mika ”Nure” Nurmelaan.

– Urheiluseurassa työskenteleminen auttoi näkemään miten hyvin meillä seurakunnissa työt ja vastuut on järjestetty. Samalla sen pestin aikana heräsi halu opiskella johtajuutta.

Seitsemän Kempeleen vuoden jälkeen Pikkarainen palasi vuonna 2018 perheineen kotiseudulleen. Ensin hän työskenteli Jyväskylän seurakunnan Huhtasuon aluekappalaisena, sitten virkavapaallaan Keuruun ja Multian vt. kirkkoherrana ja tämän jälkeen Jyväskylän seurakunnan Keskustan alueen
johtavana pappina.

Nyt Pikkaraisen päivät täyttyvät paitsi töistä, myös perheenisän ruuhkavuosista ja urheiluharrastuksesta. Perheeseen kuuluvat vaimon lisäksi kolme 2–9-vuotiasta lasta.

Pikkaraiset asuvat omakotitalossa Jyväskylässä. Heillä on Kuopion eteläpuolella mökki, jonne Paulus ei ole juossut, ”ei ainakaan vielä”.

Kirkkoherra kertoo, että juoksemiseen liittyvän fyysisen kivun kestäminen auttaa säilyttämään toimintakyvyn haasteissa ja vaikeissa tilanteissa, joita elämässä tulee väkisinkin vastaan.

Juoksemisen aikana hän myös jäsentelee ajatuksia.

– Tämä on fyysisen liikunnan lisäksi oikeastaan myös osa henkistä palautumista.

– Ja samalla tähän pätee porttiteoria. Matkat tuppaavat aina pitenemään ja itsensä haastamisen halu aina vain kasvaa.

Pian Paulus Pikkarainen on Suomen suurimman seurakunnan kirkkoherra. Koon lisäksi seurakunta on myös maantieteellisesti hajanainen. Hiljattain siihen liittyivät vielä Toivakan ja Joutsan seurakunnat.

Pikkaraisen mukaan koko ja maantiede ovat haaste, mutteivät este.

– Tietenkin olen hieman puolueellinen sanomaan tätä, mutta minusta meillä on aivan upea seurakunta. Yli 300 motivoitunutta ja taitavaa työntekijää sekä 95 0000 jäsentä, jotka haluavat olla osa tätä yhteisöä ja rakentaa parempaa huomista, syyskuussa kirkkoherrana aloittava Pikkarainen hehkuttaa.

– Yhdessä me pidämme Jumalan valtakunnan sanomaa vahvasti esillä.

Pikkarainen myöntää, että erityispiirteet tuovat seurakunnan johtamiseen ja toimintaan mausteensa.

– Mutta vaikka olemme jäsenmäärältä ja alueellisesti suuria, olemme mielestäni kuitenkin onnistuneet rakentamaan hyvän organisaation ja toimintakulttuurin, jossa erilaiset toimintaympäristöt tulevat huomioiduiksi.

Tällä Pikkarainen selventää tarkoittavansa sitä, että vaikka seurakuntaa johdetaan yhdestä paikasta, eri alueilla saa olla omia erityispiirteitään ja toimintatapojaan.

– Niitä ei ole tarkoitus lähteä suitsimaan, vaan tarkoitus on kannustaa jatkamaan hyväksi koetuilla tavoilla.

– Tärkeintä kuitenkin on, että seurakuntalaiset voivat samaistua siihen paikalliseen seurakuntayhteisöön, joka heillä on aina ollut lähellään.

Tulevaisuuden haasteet ovat Jyväskylän seurakunnassa samanlaisia kuin monella muullakin evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnalla.

– On fakta, että taloudellinen tilanne heikkenee, ja jäsenmäärän yhä laskiessa
toimintaa on hiljalleen sopeutettava. Se haastaa kysymään, mikä toiminnassamme on se tärkein ydin, jonka ainakin haluamme säilyttää.

– Laajan ja arvokkaan kiinteistökannan ylläpito haastaa myös meidän talouttamme nyt ja tulevina vuosina.

Yleisennusteena on edelleen kirkon jäsenmäärän väheneminen hiljalleen, mutta toisaalta viime vuodet ovat tuoneet esiin myös toisenlaisia, yllättäviäkin trendejä. Etenkin nuorten miesten on jopa yliopistollisissa tutkimuksissa havaittu kiinnostuneen uudelleen kristinuskosta.

Mitä seurakunnan pitäisi tehdä, jotta tähän hengelliseen etsintään vastattaisiin oikein?

– Ajattelen, että erityisen tärkeää on kuunnella tarkasti, millaisia ajatuksia tai kysymyksiä nuorilla on uskoon ja elämään liittyen. Tutkimusten mukaan vaikuttaa siltä, että hengelliselle etsinnälle on nimittäin monia erilaisia syitä.

Pikkaraisen mukaan seurakunnan on tärkeää kohdata jokainen nuori ja hänen tilanteensa tapauskohtaisesti.

– Ja samalla täytyy todeta, että ilokseni olen huomannut esimerkiksi Kaupunginkirkon tavalliseen sunnuntaimessuun löytäneen viime aikoina yhä useamman nuoren ja nuoren aikuisen.

Sopeuttaminen on päivän sana myös yhteiskunnassa. Valtion säästötalkoot ovat yksi puoli, jotka näkyvät herkästi seurakunnan diakoniatyössä.

– Ihmisten taloudelliset haasteet heijastuvat diakoniaan esimerkiksi siten, että seurakunnan diakoniatyön avustusmäärät ovat nousseet jo useamman vuoden ajan, noin kymmenen prosenttia vuodessa.

– Ihmisillä on huolta paitsi työttömyydestä, myös esimerkiksi kohtuuhintaisesta asumisesta ja elinkustannusten noususta. Taloudellisten vaikeuksien lisäksi yhä useampi kokee yksinäisyyttä tai toivottomuutta. Näihin on löydettävä oikeita tapoja tukea ihmisiä.

”Pääsiäisaamun tyhjä hauta on kristinuskon alkuräjähdys”

Paulus Pikkarainen, mikä on kristillisen uskon ydin?

– Kyllä se on Jeesuksen ylösnousemus. Pääsiäisaamun tyhjä hauta on kristinuskon alkuräjähdys, joka antaa merkityksen koko uskollemme, Pikkarainen kiteyttää.

– Ja ennen kaikkea tuo ylösnousemus kertoo toivosta. Toivo ulottuu sekä arkeen että elämään kuoleman jälkeen. Jeesuksen ylösnousemuksella on toisin
sanoen hengellinen ja maallinen ulottuvuus yhtä aikaa.

Entä mitkä ovat kirkon ja seurakunnan ydintehtäviä?

– Olennaista on välittää ihmisille Jumalan rakkautta sanoin ja teoin. Tarvitsemme sekä avointa puhetta hyvästä Jumalasta, että rohkeaa valmiutta
auttaa hädänalaisia.

Ultrajuoksu on kestävyysjuoksun kuningaslaji

Paulus Pikkaraisen harrastamalla ultrajuoksulla tarkoitetaan yleensä kaikkia maratonia pidempiä juoksumatkoja. Ultrajuoksu on toisin sanoen pitkien juoksumatkojen eräänlainen äärimmäinen rankkuustesti, kestävyysjuoksun kuningaslaji.

Tuleva kirkkoherra kertoo repäisseensä menemään esimerkiksi jokin aika sitten Rukalla sadan mailin kisassa noin 172 kilometriä.

– Ja kun eksyin metsään, tuli vielä kuusi extrakilometriä lisääkin, hän naurahtaa.

– Harvoin ennen juoksemaan lähtöä tai sen aikanakaan on olo, että ”onpa kiva lähteä tai olla lenkillä”. Mutta suorituksen jälkeen tulee palkinto hyvän olon muodossa ja juokseminen heijastuu positiivisesti koko elämään.

Artikkeli Pappi, isä, juoksija julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirkkovaltuustoon valitaan 49 jäsentä – kymmenen enemmän kuin edellisissä vaaleissa neljä vuotta sitten. Valtuuston jäsenmäärä nostettiin seurakuntaliitosten myötä 45:een jo niin sanotuissa paperivaaleissa kaksi vuotta sitten. Joutsan ja Toivakan seurakunnat liittyivät Jyväskylän seurakuntaan vuoden 2025 alussa.

Valtuuston koon kasvattamisesta 49:ään päätti kirkkovaltuusto.

– Neljän valtuutetun lisäyksen voi katsoa tukevan moniäänisyyden toteutumista kirkkovaltuustossa, esimerkiksi eri alueiden tai ikäryhmien äänen kuulumista, Arto Viitala sanoo.

Kirkkoherra Viitala korostaa seurakunnan pyrkivän mahdollistamaan ennakkoäänestyksen laajasti kaikilla lähikirkkoalueilla, myös liitosalueilla. Jokaista äänioikeutettua seurakuntalaista myös muistutetaan vaalikirjeellä. Kirjeessä on vaaleihin liittyvää tietoa sekä ehdokasluettelo, mutta paperia ei tarvitse ottaa mukaan äänestyspaikalle. Pelkkä henkilöllisyystodistus riittää.

Seurakuntavaaleissa äänioikeus on jo 16-vuotiailla. Ehdokkaaksi voi asettua konfirmoitu kirkon jäsen, joka täyttää 18 vuotta viimeistään vaalipäivänä 15. marraskuuta ja on seurakunnan jäsen viimeistään 15. elokuuta.

Kirkkovaltuusto on seurakunnan ylin päättävä elin. Seurakunnan luottamushenkilönä on mahdollisuus olla mukana esimerkiksi päättämässä seurakunnan rahojen käytöstä, tekemässä henkilövalintoja, valitsemassa edustajia kirkolliskokoukseen ja luomassa mielikuvaa kirkosta. Vaaleissa valitut kirkkovaltuutetut valitsevat myös kirkkoneuvoston, johtokuntien ja alueiden toimielinten jäsenet.

Vaikka vaaleissa ei tulisikaan valituksi kirkkovaltuustoon, voi valituksi tulla esimerkiksi aluejohtokuntaan. Aluejohtokunnilla on merkittävää päätösvaltaa lähikirkkoalueiden toiminnan kehittämisessä.

Kirkkovaltuusto päättää seurakunnan toiminnan ja talouden päälinjoista kuten kirkollisverosta, rakennushankkeista ja uusista viroista.

– Nykyisellä Jyväskylän seurakunnan kirkkovaltuustolla on ollut tärkeä rooli johtaa seurakuntaliitosten toimeenpanoa. Yksi merkittävä tehtävä on ollut myös kirkkoherranvaalin toteuttaminen. Vielä kuluvan kevään päätteeksi kirkkovaltuusto sai päätettäväksi Jyväskylän kaupunginkirkon peruskorjauksen
aloittamisen, Viitala listaa.

Uuden kirkkovaltuuston työlistalla on muun muassa talouden tasapainosta huolehtiminen erityisesti kiinteistöstrategian ja henkilöstösuunnittelun
avulla.

– Myös uuden toimintastrategian hyväksyminen on uuden valtuuston ensivaiheen tehtäviä, Viitala toteaa.

Tiesitkö?

Seurakuntavaalien ehdokasasettelu päättyy 15. syyskuuta.
Varsinainen vaalipäivä on 15. marraskuuta ja ennakkoäänestys
on 3.–7.11.

Ehdokkaita asettavat valitsijayhdistykset. Jos sopivaa ryhmää ei
löydy, sellaisen voi perustaa myös itse. Valitsijayhdistykseen tulee
kuulua vähintään 10 seurakunnassa äänioikeutettua jäsentä.
Tietoja vaaleista ja Jyväskylän seurakunnan seurakuntavaaleihin
muodostettavista valitsijayhdistyksistä päivitetään Jyväskylän
seurakunnan vaalisivuille jyvaskylanseurakunta.fi/vaalit.

Tällä hetkellä Jyväskylän seurakunnassa vaikuttavat ryhmät ovat
Avara kirkko, Keskusta yhteistyössä, Kristillisten perusarvojen
puolesta, Kokoomus ja sitoutumattomat, Seurakuntaväki sekä
Sosialidemokraatit ja sitoutumattomat. Viime vaaleissa mukana oli
myös Perussuomalaiset-ehdokaslista. Toivakan seurakunnassa
vuoden 2022 vaaleissa oli mukana Toivakkalaiset-ehdokaslista ja
Joutsan seurakunnassa Vanha Joutsa -ehdokaslista ja Yhteinen
seurakuntamme -ehdokaslista.

Artikkeli Monella äänellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kun jyväskyläläinen Timo Suutarinen jäi työttömäksi runsas 12 vuotta sitten, hän järkyttyi ja ahdistui.

– Uskon, että siltä tuntuu monesta muustakin saman kokeneelta. Työttömyyttä pelätään. Jokainen haluaa päästä töihin, hän miettii.

Verkkoliiketoiminnan tradeno­miksi ensimmäisenä Suomessa vuonna 2004 valmistunut Suutarinen ehti työskennellä hyväpalkkaisella it-alalla reilut viisi vuotta. Opiskeluvuosina hänellä oli oma firmakin.

– Kun katselin kaupunkia työpaikkani ikkunasta Lutakossa, en olisi voinut kuvitella, millaisia vuosia edessäni on.

Työttömäksi jäätyään Suutarinen etsi alansa töitä Jyväskylästä, Helsingistä ja Tallinnasta. Pikkuhiljaa hänen oli pakko hyväksyä, ettei töitä löydy muiltakaan aloilta. Jyväskylän työllisyystilanne on maan heikoimpia. Suutarinen hakee työtä edelleen. Vähintään neljää työpaikkaa kuukaudessa on haettava, jotta työnhakuvelvoite täyttyy ja työttömyysturvaan on oikeus.

Vuosien myötä Timo Suutarinen alkoi tottua tilanteeseensa. Hän näkee siinä hyvääkin: on ollut aikaa uusille ihmisille ja asioille.

– Olen saanut sellaista, jota rahalla ei saa. Kulttuurin ja alakulttuurin tapahtumissa olen tutustunut ihmisiin, joita en välttämättä työelämässä olisi tavannut. Esimerkiksi punkkarit ovat hirveän rehellisiä ja mukavia ihmisiä.

– Jyväskylän Kesä -tapahtumassa tutustuin balettitanssijaan, jonka kanssa olen tehnyt runo- ja tanssiesityksiä, ja myöhemmin kuvataiteilijaan, joka on tehnyt kuvituksia kirjoihini. Näiden ystävieni kautta olen oppinut ymmärtämään tanssia ja kuvataiteita.

Ruoka-apua hakiessaan ”leipäjonossa” hän on tutustunut monenlaisiin ihmisiin ja kohdannut harvinaista sydämellisyyttä.

– Lapsuuden kodin jälkeen en ole missään kohdannut niin lämmintä tunnelmaa. Leipäjonossa on valtavasti solidaarisuutta ja kaikki hyväksytään iästä ja taustasta riippumatta. Varsinkin jouluna ihmiset tervehtivät toisiaan erityisen lämpimästi. Tunnelma välittyy vain, jos olet itse siinä osallistujana.

Suutarista kiinnostavat tavallisten ihmisten tarinat. Hän haluaa ymmärtää ihmisiä ja maailman tapahtumia, vaikka niihin ei juuri voikaan vaikuttaa. Häntä hämmästyttää, että kirjallisuuteen apurahoja jakavat tahot eivät pidä tärkeänä esimerkiksi työttömien monenkirjavien elämäntarinoiden julkaisemista.
Suutarinen toivoo, että voisi auttaa ihmisiä tulemaan paremmin toimeen toistensa kanssa ja toimimaan yhdessä.

En ole koskaan arvioinut itseäni työn tai rahan kautta.

– Moni työtön toivoo, että pääsisi jakamaan osaamistaan, mutta on varovainen sitoutumaan. Pelkona on, että vapaaehtoistyö vaikuttaa työttömyystukeen, vaikka niin ei pitäisi olla. Vapaaehtoistyö voisi tuoda monelle merkitystä ja jaksamista.

Työttömyys ei ole vaikuttanut Suutarisen kokemukseen ihmisarvostaan.

– En ole koskaan arvioinut itseäni työn tai rahan kautta. Työttömänä ihminen hakeutuu sellaisten seuraan, jotka hyväksyvät hänet ja ymmärtävät häntä. Tapaan vain satunnaisesti vanhoja ystäviä työ- ja yritysmaailmasta. Ystäväpiirini on muuttunut tosi paljon työttömyyden aikana, ja veikkaan, että se on aika yleistä.

Ymmärrys ihmisen arvosta riippumatta suorituksista saattaa perustua Suutarisen huolehtivaan lapsuuskotiin ja hyviin kokemuksiin.

– Pääsin alle kouluikäisenä vanginvartijaisäni mukana vankilaan ja sairaanhoitajaäitini mukana terveyskeskukseen. Muistan, kuinka pelkkä läsnäoloni ilahdutti ja piristi sekä vankeja että vuodepotilaita.

Suutarinen tekisi nytkin mielellään sellaista työtä ihmisten parissa, joka toisi iloa heidän elämäänsä.

– Mutta en ole osannut kouluttautua tai hakeutua sen tyyppiseen työhön.

Työttömyysvuosina Timo Suutarisen kirjallinen lahjakkuus on saanut tilaa kasvaa muun muassa runoiksi. Hänen kirjailijuutensa sai innoitusta jo vuosituhannen vaihteessa Luovan kirjoittamisen opinto-ohjelmassa Oriveden opistossa. Erityisen vaikutuksen Suutariseen teki kursseilla opettajana toiminut runoilija Risto Ahti.

Tänä keväänä ilmestyi runokokoelma Taivaan punalasin läpi, johon Suutarinen on koonnut ja kääntänyt juutalaisten pääosin jiddishinkielisiä runoja holokaustin ajalta. Kiinnostus holokaustiin eli natsi-Saksan suorittamaan juutalaisten kansanmurhaan toisen maailmansodan aikana sai alkunsa, kun Suutarinen matkusti veljensä kanssa keskitysleirien muistopaikoille vuonna 2014. Silloin kohteina olivat Auschwitz-Birkenau, Sachsen­hausen ja Dachau. Myöhemmin Suutarinen matkasi vielä yhdeksälle muistopaikalle.

– Näin ensimmäisen matkan jälkeen painajaisia kuusi viikkoa. Halusin tehdä jotain holokaustissa kuolleiden muistamisen säilymiseksi. Kun sain apurahan, aloin tutkia tapahtumia ja kirjoittaa ja kääntää aiheesta runoja. Minua kiinnostavat yksilöiden tarinat: mitä juutalaiset itse ovat ajatelleet ja tunteneet menettäessään ensin kotinsa ja sitten kaiken. Yksi löytöni oli Helga Weissin päiväkirja.

Kirjoittamisen lisäksi Suutarinen on harrastanut taidevalokuvaamista.

– Nyt se on jäänyt. Kun on pitkään työttömänä, moni asia jää, vaikka yrittää pysyä aktiivisena. Lähtemisen kynnys nousee vuosien myötä, vaikka tietää, että ihmisten pariin hakeutuminen tekee hyvää. Leipäjonon eläkeikäisten elämänpiiriksi saattaa rajautua koti, televisio, leipäjono ja Aseman Pysäkki.

Yllättäviin menoihin ei olisi varaa.

Peruspäivärahalla selviytyminen vaatii Timo Suutarisen mukaan tarkkaa taloudenpitoa ja suunnitelmallisuutta. Hän on hakenut ruoka-
apua pari kertaa viikossa kahdeksan vuoden ajan. Ruoka-apu kattaa noin kolmanneksen hänen ruokatarpeistaan. Hän hyödyntää myös kauppojen alennusmyyntiä kello 20 jälkeen, jolloin ruokaa saa 60 prosentin alennuksella.

– Hammaslääkärikäynteihin ja silmälasien hankintaan pitää säästää pitkään. Yllättäviin menoihin ei olisi varaa. Monien terveyspalvelujen hinnat ovat nousseet, esimerkiksi irronneen hammaspaikan korjaus maksoi aiemmin 30, nyt 60 euroa.

Säästäväisen elämäntyylin hyvä puoli on Suutarisen mukaan ekologisuus: vaatteet käytetään loppuun, ruokaa ei heitetä pois, veden ja sähkön kulutus minimoidaan.

Timo Suutarisen mielestä yhteiskunnan ilmapiiri on koventunut. Poliitikoilta tulee jyrkkiä lausuntoja lähes viikoittain. Työttömyystuet ovat palkansaajien tuloihin verrattuna pieniä, mutta elintärkeitä tukien varassa eläville. Jos voisi, Suutarinen poistaisi pahimmat työttömyysturvaan tehdyt leikkaukset.

– Palauttaisin 300 euron suojaosan. Sen verran sai aiemmin tienata ilman tuen pienenemistä. Toiseksi poistaisin toimeentulo­tuen kiristyksen, jonka mukaan työpaikkoja pitää hakea terveysongelmista huolimatta. Kolmanneksi lieventäisin rangaistusta, jonka mukaan yhteensä jopa kuukauden tuen menettää, jos esimerkiksi myöhästyy työvoimaviranomaisen tapaamisesta tai haettujen työpaikkojen ilmoittamisesta.

Suutarinen kehuu Jyväskylän kaupungin rekrytointitukea, jolla työllistyvän palkasta maksetaan puolet. Hänen mielestään kaupunki voisi myös työllistää työttömiä tehokkaammin esimerkiksi kaupunkikuvan kaunistamiseksi.

– Eivät ihmiset tahallaan ole työttömiä, moni hakee töitä epätoivoisesti. Itsekin olen hakenut kaikenlaisia töitä, viimeksi hain kirjastoon kesätöihin. Olisi kiva päästä töihin edes muutamaksi kuukaudeksi.

Timo Suutarinen muuttaisi myös apurahojen myöntämistä. Apurahojakin on leikattu ja niitä saa yhä harvempi.

– Mielestäni apurahoja voisi puolittaa, jolloin useammat saisivat niitä ja voisivat tehdä jotain hyödyllistä. Tuhatkin euroa on iso raha monelle. Se on verotonta tuloa ja enemmän kuin käteen jäävä peruspäiväraha.

46-vuotiaalla Suutarisella on vielä parikymmentä vuotta eläkeikään. Hän on jutellut työllisyyspalvelun omavalmentajansa kanssa mahdollisuudesta kouluttautua alalle, jolla työtä saattaisi olla paremmin tarjolla. Mutta opiskelussa on riskinsä.

– Jos tarvittavia opintopisteitä ei saa määräajassa kasaan, voi menettää jopa kuukausien tuet. Se olisi katastrofi.

Tiesitkö?

Tammikuussa 2026 Jyväskylässä oli 11 800 työtöntä työn­hakijaa. Heistä 4 800 oli pitkäaikaistyöttömiä eli yli vuoden työttöminä olleita. 

Jyväskylän työllisyysaste oli tammikuussa 15,9. Keski-Suomen kunnista suurin työttömyysaste oli Saarijärvellä 18,1 ja pienin Toivakassa 9,3 prosenttia.

Lähde: KEHA/työllisyystilastot

Artikkeli Aikaa avautua uudelle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mitä ajattelet, kun menet jääkylmään veteen?
En mitään. Ajatukset häviävät ja rauhoitun. Aistin luonnon ja sen äänet ympärilläni.

Kuinka kauan uit kerralla?
Uimakauden alussa kastaudun vain 10–15 sekuntia, mutta uintiaika pitenee kauden mittaan olotilani mukaan. En päätä sitä etukäteen. Joskus uin pidemmän matkan, joskus pidän tikkaista kiinni ja kellun. En ole mitannut aikaa, mutta arvelen, että yleensä olen vedessä vähintään reilun minuutin.

Miten innostuit avantouinnista?
Aloitin seitsemän vuotta sitten, kun halusin testata, auttaisiko avantouinti sairastamaani fibromyalgiaan. Facebookin vertaistukiryhmässä monet kertoivat saaneensa apua kylmäuinnista, ja päätin kokeilla yhden talven ajan. Kipulääkkeiden käyttö vähenikin talven aikana ja aloin nukkua paremmin.

Miltä tuntuu uinnin jälkeen?
Vedestä noustessa tuntuu kuin kehon läpi kulkisi lämmin aalto. Se on jännä juttu, tuntuu lämpimältä, vaikka tuulisi kylmästi. Olotilani uinnin jälkeen riippuu siitä, mitä teen seuraavaksi. Jos käyn uimassa ennen töitä, tunnen oloni energiseksi töissä. Jos taas käyn uimassa töiden jälkeen, rentoudun kotisohvalla. Siitä alkaa ikään kuin uusi päivä: on aika ennen pulahdusta ja aika sen jälkeen. Hermostoni rauhoittuu selvästi.

Missä harrastat?
Palokassa Ollilan rannassa Jyväskylän avantouintiseuran paikassa. Siellä on lämmin lukollinen pukukoppi, jossa seuran jäsenet voivat vaihtaa vaatteet. Olen yksi Ollilan pukukopin vastaavista. Samalla kun käyn uimassa, katson, että paikka on siisti.

Kuinka usein ja mihin aikaan päivästä uit?
Pyrin käymään neljä kertaa viikossa. Olen vuorotyössä, joten ajankohta vaihtelee. Aika usein käyn uimassa illalla.

Harrastatko yksin vai yhdessä?
Pyrin siihen, että joku on mukana. Yksin uimista ei suositella. Useimmiten Ollilassa on muitakin uimareita paikalla. Enemmistö uimareista on varttuneempaa väkeä, mutta harrastus näyttää kiinnostavan myös nuorempia yhä enemmän.

Milloin aloitat ja lopetat avantouintikauden?
Tänä syksynä aloitin syyskuun puolivälin aikaan, ja keväällä uin niin pitkään kuin tuntuu hyvältä, joskus toukokuun lopulle asti. Lopetan, kun vesi tuntuu liian lämpimältä. En tykkää uida lämpimässä vedessä. Viime kesänä tosin kävin muutaman kerran pienen lapseni kanssa rannalla ja kastauduin siinä samalla.

Artikkeli Avanto haukkaa ajatukset julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Matikainen sanoo vaiheikkaan elämänsä muovanneen ajatusmaailmaansa ja suhtautumistaan ihmisiin. Hän itsenäistyi varhain ja lähti jo 16-vuotiaana yksin, kielitaidottomana Kanadaan pelaamaan jääkiekkoa juniorisarjassa kolmeksi vuodeksi. Kanadan jälkeen hän on elänyt ja työskennellyt monenlaisissa kulttuureissa: Venäjällä Siperiassa, Slovakiassa, Itävallassa, Sveitsissä ja tietenkin Suomessa.

– Ihmisiä kohdellaan eri kulttuureissa eri tavoin ja kulttuuriset vivahteet ovat rikkaita. Suomalaisiin pelaajiin on helppoa luoda yhteys ja heidän johtamisensa on yksinkertaista. Mutta esimerkiksi Itävalta on hierarkkinen yhteiskunta, jossa odotetaan, että johtaja käskyttää. Samoin on Venäjällä.

– Valmensin Itävallassa viisi vuotta samaa joukkuetta ja kesti todella kauan saada luottamus pelaajien kanssa, koska sellainen ei ollut heille tuttua. Mutta lopulta välillemme syntyi valtavan hieno yhteys ja voitimme kaksi mestaruutta putkeen. Ne ovat suurimpia saavutuksiani valmentajana.

Petri Matikainen miettii hetken, kun kysyn hänen esikuvistaan valmentajina. Yksi sellainen on tšekkiläinen Jan Eysselt, joka valmensi Joensuun Kiekko-Poikia 1990-luvun alussa.

– Hänellä oli kyky inspiroida minua ja pidin hänestä kovasti. Hän valitsi minut joukkueen kapteeniksi, olin vasta 24-vuotias, mutta hän kohteli minua aikuisena miehenä. Eysselt oli tasapuolisen tiukka, mutta antoi toisaalta vapauksia. Hän oli hyvin inhimillinen siviilissä ja pystyi keskustelemaan vapautuneesti.

Eysselt kuoli kahdeksan vuotta sitten, mutta hänen vaimonsa pitää Matikaiseen vieläkin yhteyttä.
 
Suuri saavutus kiekkomiehelle on myös perheen pysyminen kasassa. Matikainen tuli isäksi 21-vuotiaana ja pian syntyi kaksi lasta lisää. Avioliiton hän solmi lasten äidin kanssa vuonna 1989 ja yhteinen matka on kestänyt 36 vuotta. Perhe-elämän ja pelaamisen yhteen sovittaminen on ollut kova haaste.

– Suruja ja iloja on ollut, mutta niistä on selvitty. Lukuisat muutot ovat vaatineet perheeltä joustavuutta. Siitä minulla on paha mieli, että lapset eivät saaneet kasvaa yhdellä paikkakunnalla. He ovat asuneet Saksassa, Itävallassa ja Suomessa eri paikoissa. Rikkaus on se, että he puhuvat erinomaisesti saksaa ja toinen pojista puhuu viittä kieltä.

Yhtäkkiä Matikaisen silmät alkavat loistaa ja ääneen tulee lämpöä.

– Olen saanut suuren rikkauden: neljä lastenlasta ja viides on tulossa. Lapset tuovat vaimolleni ja minulle paljon iloa varsinkin nykyisin, kun heidän kanssaan voi jo jutella. Nautin kovasti läheisistä hetkistä iltasadun äärellä. Samoin on ilo nähdä erot tyttöjen ja poikien kasvussa ja toiminnassa.

Koen olevani kristillinen ihminen. Siinä mielestäni olennaista on lähimmäisenrakkaus; se miten kohtelet muita. Syvimmiltään elämän tarkoitus on välittää ja rakastaa.

Matikainen ei pitkään pohdi vastaustaan, kun kysyn, millaiset arvot ohjaavat hänen elämäänsä.

– Ne ovat perinteisiä suomalaisia arvoja, joita voisin kuvata kristillisiksikin: luottamus, rehellisyys, perheen tärkeys.

Mies ei ole vuosiin käynyt kirkossa, mutta sanoo uskovansa vahvasti korkeimpaan voimaan.

– Koen olevani kristillinen ihminen. Siinä mielestäni olennaista on lähimmäisenrakkaus; se miten kohtelet muita. Syvimmiltään elämän tarkoitus on välittää ja rakastaa.

– Huippu-urheilussa näkee kaikenlaista, mutta olen ollut tiukka itseni kanssa. En hötkyile sinne tänne eikä menestys ole noussut päähäni. Olen mielestäni ja muidenkin mielestä pysynyt ihan normaalina kaverina.

Ulkopuolisen näkökulmasta valmentajan ja pelaajien suorituksia arvioidaan usein rankalla tavalla. Menestyksen hetkellä suitsutetaan ja tappion tullessa ruoskitaan. Matikainen yrittää pitää itsensä julkisuuden ulkopuolella pelikauden aikana. Hän ei myöskään käytä sosiaalisen median kanavia.

– Huonot jutut menevät aivoihin, vaikka olenkin paksunahkainen. Ihmiset osaavat olla todella julmia, varsinkin politiikka ja urheilu nostavat esiin hirveitä puolia ihmisissä.

Petri Matikainen saa etäisyyttä kiekkokuohuihin toisenlaisesta maailmasta.

– Kotona luen runoutta ja kirjallisuutta, kuuntelen klassista musiikkia. Se on ihan toinen elämä jääkiekon rinnalla ja panee sen oikeaan suhteeseen. Toinen rentoutumiskeinoni ja suuri inspiraation lähteeni on talviuinti ja saunominen. Aivoni tyhjentyvät täysin, kun menen jääkylmään veteen.

Kotona luen runoutta ja kirjallisuutta, kuuntelen klassista musiikkia. Se on ihan toinen elämä jääkiekon rinnalla ja panee sen oikeaan suhteeseen.

Valmentajan hommissa jaksamisen edellytyksenä on myös omasta kunnosta huolehtiminen. Se on tullut Matikaiselle entistäkin tärkeämmäksi viime vuosina ilmenneen selkäsairauden myötä. Kuntosalin lisäksi mies jumppaa ja kävelee iltaisin Harjun kuntoportaita. Vapaina viikonloppuina hän ajaa kotiin Tampereelle, jossa odottaa graafikko-kuvataiteilijapuoliso.

Koti on Matikaiselle rauhoittumispaikka, jossa rentoudutaan yhdessä. Silloin tällöin pariskunta käy ulkona syömässä. Tärkeä paikka on myös Kaupinojan sauna ja avanto Näsijärven rantamaisemissa.

– Yleensä otan makkarat mukaan. On suuri nautinto käydä myssy päässä uimassa ja rauhoittua sitten saunassa.

Artikkeli Jääkiekkovalmentajan kaksi maailmaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Erityisesti miehiä kiinnostavat autoni apuvälineet, joita he saattavat tulla hyvin läheltä tutkailemaan.

Jyväskyläläistä Tytti Matsista ei kiusattu koulussa, vaikka hän joutui käyttämään vahvoja silmälaseja 8-vuotiaasta lähtien.

– Ainakaan en muista mitään isompaa. En yleensä jää jumiin muiden sanomisiin. Olen aina ollut vahvatahtoinen ja pitänyt puoliani. Onneksi lapseni näyttää perineen tämän ominaisuuden.

Hänen esikouluikäinen lapsensakin käyttää silmälaseja. Näkövamma kulkee suvussa.

– Hyvä puoli on se, että meillä on tietoa, kokemusta ja verkostoja. Suvulta sain mallin, jossa näkövamma ei estä opiskelua ja työntekoa.

Marko Majander on kotikulmillaan Jyväskylän Vaajakoskella monille tuttu kohtelias juttukaveri. Huonoja kokemuksia hän ei muistele mielellään.

– Yleensä kaikki suhtautuvat hyvin. Mutta on niitäkin, jotka eivät suhtaudu myönteisesti kehitysvammaisiin. Esimerkiksi bussissa joku voi laittaa laukkunsa viereiselle penkille, etten tule siihen istumaan. Mielestäni hän voisi ottaa kassin syliinsä, että muut pääsevät istumaan penkille.

– Joskus jotkut sanovat, että painu pois täältä ja ettei Suomessa pitäisi olla kehitysvammaisia. Mielestäni he voisivat suhtautua paremmin. Joskus sanon heille, että saa meitä olla täällä yhtä lailla kuin terveitä.

Maailmalla paljon reissanneen Matsisen mukaan Suomi ei ole mallimaa vammaisten ihmisten näkökulmasta. Hyvä palvelukulttuuri on muualla yleisempää.

– Suomessa saa apua, kun pyytää. Muualla ihmiset usein tarjoavat apua pyytämättäkin, eivätkä he hämmenny, jos sanon etten tarvitse apua. Pahinta on, jos joku tarttuu kysymättä näkövammaisen käsivarteen ja ryhtyy opastamaan kadun yli. Niin ei onneksi minulle ole käynyt.

Jenni Hatzitolioulle sääliä on tuputettu joskus liikaa.

– Kerran kaupassa asioidessani vanha nainen tuli voivottelemaan, kuinka hirveätä on olla pyörätuolissa ja kuinka kauheata elämäni täytyy olla, ja mahtavatko vanhempani olla enää elossakaan.

– Toisen kerran illanvietossa ravintolassa nainen tuli säälivin ilmein löpisemään, kuinka on ihanaa, että olen päässyt ravintolaan. Oletetaan, että me vammaiset ollaan aina neljän seinän sisällä. Tällaisissa tilanteissa en tiedä, itkisinkö vai nauraisinko.

Vammaistutkimuksen professori Hisayo Katsuin mukaan Suomi näyttää hyvin erilaiselta, kun sitä tarkastellaan vammaisuuden näkökulmasta.

– Monille vammaisille ihmisille Suomi ei ole täysin onnellinen maa, Helsingin yliopiston professori toteaa.

Hänen johtamansa tuoreen tutkimusten mukaan vammaisten ihmisten oikeuksien toteutuminen on usein epävarmaa ja osallisuus vaihtelee. Katsui listaa muutaman parannusta vaativan asian: esteettömyys ja saavutettavuus, riittävä budjetin allokointi vammaispalvelujen toteutukseen, asenteet, järjestöjen tukeminen sekä politiikan perustaminen tutkittuun tietoon.

Katsui pitää merkittävänä sitä, että uuden vammaispalvelulain mukaan vammaisilla ihmisillä on subjektiivinen oikeus lähes kaikkiin palveluihin. Lain toteutumista uhkaavat kuitenkin budjettileikkaukset.

Monenlaiset apuvälineet parantavat vammaisten ihmisten arkea merkittävästi. Jenni Hatzitoliou pääsee autollaan liikkumaan itsenäisesti. Hän siirtyy pyörätuolista ratin taakse aputason ja käsivoimiensa avulla, napsauttaa tuolinsa kasaan ja painaa nappia ohjauslaitteesta. Auton kattolaatikosta laskeutuu teline, joka siirtää pyörätuolin katolle. Automaattivaihteisen auton jarru ja kaasu toimivat käsin.

– Erityisesti miehiä kiinnostavat autoni apuvälineet, joita he saattavat tulla hyvin läheltä tutkailemaan, Hatzitoliou naurahtaa.

Matsisen mielestä Suomessa saisi olla enemmän insinööreille luontaista intoa löytää ratkaisuja.

– Suomessa tullaan monesti jälkijunassa. Esimerkiksi Berliinissä on jo käytössä puhelinsovellus, jossa nappia painamalla voi lähettää lähestyvän bussin kuljettajalle tiedon pysäkillä odottavasta näkövammaisesta.

Vammaisen ihmisen tiellä on usein sekä kehollisia että henkisiä esteitä. Eteenpäin meneminen vaatii vahvuutta ja aktiivisuutta. Vammaisten ihmisten näkemyksiä pitäisi Hatzitolioun, Majanderin ja Matsisen mielestä kuunnella tarkemmin. Majander kuuluu Me itse -järjestöön, joka puolustaa kehitysvammaisten ihmisoikeuksia. Hän oli muun muassa mukana jakamassa järjestön esitteitä eduskuntavaalien ehdokkaille.

– Joskus meitä yritetään hiljentää, kun tuomme esiin epäkohtia. Usein hiljentäjät ovat niitä, joilla on runsaasti toimintakykyä ja resursseja. Meidän pitäisi vain olla kiitollisia, Matsinen sanoo.

– Toivon, että festareiden järjestäjät kysyisivät mielipidettämme, kun tilaratkaisuja suunnitellaan. Pyörätuolilla liikkuvien koroke pitäisi sijoittaa niin, että sieltä näkee esiintyjät. Näin ei ollut esimerkiksi Suomi Pop -tapahtumassa tänä kesänä, Hatzitoliou kertoo.

– Jotta maailmasta tulisi kaikille saavutettava, pitäisi päättäjiksi saada enemmän vammaisia ihmisiä tai niitä, joita vammaisuus tai erilaisuus koskettavat henkilökohtaisesti, Matsinen huomauttaa.

Yhteisöpedagogiksi opiskeleva Hatzitoliou on harrastanut reilut kolme vuotta keihäänheittoa Jyväskylän kenttäurheilijoiden aikuisten parakilparyhmässä. Harrastuksen vuoksi matkustava urheilija on huomannut, että on hankalaa löytää tietoa hotellien esteettömistä huoneista.

– Usein pitää soittaa ja kysyä asiasta tarkemmin. Esteettömyyden kriteereistäkään ei aina ole tietoa. Eräs hotelli kertoi huoneen olevan esteetön, koska siinä oli tasainen lattia.

Pahinta on, jos joku tarttuu kysymättä näkövammaisen käsivarteen ja ryhtyy opastamaan kadun yli.

Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa laatu- ja vastuullisuusasiantuntijana työskentelevä Tytti Matsinen iloitsee siitä, että hänen työpaikalleen on palkattu tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden asiantuntija. Yhdessä työkaverit ovat pohtineet esteettömyyden merkitystä. Esteettömyys pitäisi aina ottaa huomioon uutta tai remonttia suunniteltaessa. Esimerkiksi äänettömät hissit ja rakennusten suuret lasipinnat hankaloittavat suuresti näkövammaisten kulkua.

Näkövamma on avannut Matsiselle ovia merkittäviin tehtäviin. Hän on Näkövammaisten liiton hallituksen jäsen ja kansainvälistä näkökulmaa hän on saanut vammaishankkeita kehitysmaissa rahoittavan Abilis-säätiön hallituksessa ja Euroopan sokeiden unionin (EBU) hallituksen puheenjohtajana.
EBU on kansallisten näkövammaistoimijoiden kattojärjestö, jonka ansiosta esimerkiksi lääkepakkauksissa on pistekirjoitustekstit ja sähköautoissa varoitusäänijärjestelmä. Hiljattain EU:ssa on säädetty, että maksupäätteiden pitää olla saavutettavia.

– Nyt on ajankohtaista kodinkoneiden saavutettavuus eli niissä pitää olla fyysiset nappulat, sillä kosketusnäytöt ovat näkövammaisille mahdottomia. Ne ovat lisääntyneet valtavasti ja on vaikeaa löytää pyykki- tai tiskikone tai induktioliesi, jossa on nappulat, Matsinen selvittää.

Monet luulevat, että vammaisten ihmisten elämä on kamalaa. Mutta näin ei ole. Marko Majander kertoo olevansa tyytyväinen elämäänsä. Iloa tuovat esimerkiksi eläimet ja kasvit. Vaajakosken lähikirkko on hänelle tärkeä ja hän on aina kokenut olevansa tervetullut seurakuntaan. Myös luonnonsuojelu on lähellä miehen sydäntä ja hän kuuluu seurakunnan luontokerhoon. Hänen toiveensa on, että ihmiset antaisivat kehitysvammaisten elää rauhassa.

– En ole koskaan kokenut, että elämäni olisi vamman vuoksi hirveätä. Elämäni on ihan hyvää, sanoo Jenni Hatzitoliou.

Joskus häntä on harmittanut, ettei hän pääse matkustelemaan niin paljon kuin vammaton kaksoissiskonsa. Siskosten isä on kreikkalainen ja Jenni kävi nuorempana isänsä kanssa Kreikassa melkein joka kesä. Hän haluaisi taas Kreikkaan, mutta matka vaatii paljon suunnittelua.

Kirkko voisi olla esimerkki

–Kirkolla on hyvä maine suhtautumisessa vammaisiin ihmisiin. Kuulen usein sanottavan, että teillähän asiat ja arvot ovat kunnossa, kertoo saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija Katri Suhonen Kirkkohallituksesta.

Kirkko voisi Suhosen mielestä kuitenkin tehdä vielä enemmän, esimerkiksi oma-aloitteisesti rakentaa esteettömiä ympäristöjä, kehittää saavutettavuutta entisestään ja parantaa eri tavoin mahdollisuutta seurakuntalaisten yhdenvertaiseen osallistumiseen.

– Kirkko voisi toimia esimerkkinä kulttuuriperintöä vaalivasta, esteettömyyden arvokkaissa rakennuksissaan kauniisti toteuttavasta toimijasta. Ajatuksen esitti yhteistyötoverini, kirjailija ja vammaisaktivisti Riikka Leinonen, Suhonen kertoo.

Esteettömän ympäristön rakentaminen vaatii rahaa ja seurakunnissa on erilaisia näkemyksiä asioiden tärkeysjärjestyksestä. Tai puuttuu tietoa, kuinka jokin suunnitelma vaikuttaa vammaisiin ihmisiin.

– Yhteiskunnassa on vammaisvihaa eikä kirkkokaan ole siitä vapaa. Kaikki on suunniteltu vammattoman ihmisen kannalta. Siksi on tärkeää, että työntekijät ja luottamushenkilöt saavat koulutusta, Suhonen painottaa. Kirkkohallitus järjestää vuosittain maksutonta saavutettavuuden peruskoulutusta ja tarjolla on myös täydennyskoulutusta.

Suhonen kokosi kokemuksia työhön liittyvästä syrjinnästä tehdessään Vammainen pappi -graduaan. Hän muistuttaakin, että rakennusten pitäisi olla esteettömiä myös työntekijän näkökulmasta.

Kirkon nelivuotiskertomuksen saavutettavuuskyselyn (2023) mukaan Suomen seurakunnista vajaassa puolessa on tehty esteettömyyskartoitus. Neljännes Suomen seurakuntien vapaaehtoisista, luottamushenkilöistä ja työntekijöistä on saanut koulutusta esteettömyydestä ja saavutettavuudesta. Kyselystä selviää myös, että vajaassa viidenneksessä tilaisuuksien suunnitteluista on Suomen seurakunnissa mukana vammaisia tai viittomakielisiä henkilöitä.

Katri Suhosen unelmien kirkko olisi kuin paralympialaisten kisakylä Pariisissa 2024. Siihen paramaratoonari Suhonen pääsi tutustumaan opintomatkallaan.

– Kaikki oli suunniteltu vammaisten ehdoilla. Esteettömyys oli itsestäänselvyys eikä kukaan ihmetellyt tai säikähtänyt vammaisuutta. Jokainen oli pystyvä ja sai toteuttaa itseään vapaasti. Se oli ihmeellistä ja elämää muuttava kokemus. Toivon, että kaikki vammaiset pääsisivät kokemaan saman.

Tiesitkö?

• Maailmassa on 1,3 miljardia vammaista.
  
• YK:n vammaismääritelmän mukaan maailman väestöstä 16 prosenttia on vammaisia. Määritelmän mukaan vammaisuus tapahtuu vuorovaikutuksessa tilanteessa, jossa ihminen ei liikuntavamman, aisteihin liittyvän vamman tai kognitiivisen vamman vuoksi voi osallistua ja toimia yhtä täysimääräisesti kuin vammaton ihminen.
  
• Saavutettavuus ja esteettömyys merkitsevät ympäristön, kohteen, tuotteiden, viestinnän tai palvelun helppoa lähestyttävyyttä kaikille, myös liikkumis- ja toimimisesteisille henkilöille.
  
• Esteettömyydessä on kyse ihmisten moninaisuuden huomioon ottamisesta rakennetun ympäristön suunnittelussa, toteuttamisessa ja kunnossapidossa.
  
• Saavutettavuus tarkoittaa, että kaikki voivat käyttää ja saada tietoa ja palveluja eri kanavien kautta, esimerkiksi selkokielisten tekstien sekä tekstitettyjen videoiden ja kuvasisältöjen avulla.

Lähteet: Invalidiliitto, YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista

Artikkeli Katseiden kohteena julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lumi teki enkelin eteiseen -laulussa He­c­tor tiivistää hienosti Suomen maaseudun tunnelmat joskus 1960- tai 1970-luvuilla. Väki väheni, osa kuoli, osa muutti työn perässä kaupunkiin tai Ruotsiin.

Juankoskelta Pohjois-Savosta kotoisin olevalle Riku Buchtille laulu on tuttu. Hän ottaa Jyväskylän Toivolan vanhalla pihalla sijaitsevassa kahvilassa isosta kupposesta hörpyt ja sanoo, että laulun ironia on totta.

– En edes muista sellaista kotona pidettävää kirkollista toimitusta, jossa kahvia ei olisi ollut papille tarjolla.

– Joskus sumpit on jo valmiiksi kaadettu kuppiin, kysymättä, tykkääkö pappi edes kahvista, Bucht naurahtaa. 

Stereotypiat täyttyvät Buchtin itsensä kohdalla melko helposti. Voidaan sanoa, että hän on melkein hulluna tähän juomaan.

– Pakkohan tämä on tunnustaa. Huono tapani on juoda kahvia melkein enemmän kuin vettä. Heti aamulla, lounaan jälkeen, lounaan ja päivällisen välissä sekä illalla. Kahvipannun asteikolla 15 isoa kupillista menee päivittäin, Bucht laskeskelee.

Yöunetkaan eivät kahvista mene, vaan pappi saattaa vaikkapa rippileirillä juoda sumpit vähän ennen nukkumaanmenoakin.

– Taidan olla niin paljon kofeiinin vaikutuksen alaisena koko päivän, että nukkumiseen sillä ei ole vaikutusta, Jyväskylän seurakunnan itäisen alueen johtava pappi Bucht myöntää.

Suosikkimaut ovat tummia, ja kahvimyllykin Buchtien kotoa löytyy.

– Oikeastaan mitä tummempaa kahvi on, sitä paremmalta se minusta maistuu.

– Jauhan myös papuja silloin kun jaksan, koska itse jauhetusta saa vielä enemmän esille makuja, Bucht tietää.

Paussia, paastoamista tai siirtymistä teen juojaksi hän ei muista vakavasti harkinneensa.

– Luterilainen perinne korostaa enemminkin kohtuullisuutta, ei edes välttämättä täydellistä luopumista mistään. Ja sitä paitsi, olenhan minä elämäni ensimmäiset 15 vuotta kahvista jo paastonnut, Bucht hymähtää.

Rippikouluiässä, silloin juankoskelaisnuori tosiaan alkoi opetella kahvinjuojaksi.

– Muistaakseni join ensimmäisen kuppini paikallisen sanomalehden toimituksessa. Kun kaikki muutkin ottivat hörpyt, niin ei sitä kehdannut kieltäytyä, kun päätoimittaja oli pannullisen keittänyt ja pyytänyt meitä seurakuntanuoria tekemään lehteen yhden sivun.

Ensimmäinen kulaus meni alas maidolla ja sokerilla, eikä ollut makuelämys. Lopulta isä opetti juomaan sumpit mustana, ilman turhia lisukkeita.

– Hänen ja isoveljeni kanssa ratkaisimme usein korttipelillä, kuka meistä tekisi kulloinkin tarvittavan kotityön.

– Ellei kotityötä ollut tarjolla, häviäjä keitti kahvit ja tarjoili ne toisille. Tarjoilu tuli aina mustana ja ilman sokeria, jolloin siihen sitten pikkuhiljaa tottui.

Oikeastaan mitä tummempaa kahvi on, sitä paremmalta se minusta maistuu.

Pappeuteen liittyen Bucht haluaa muistuttaa, että kirkollinen toimitus kodeissa ei mene pilalle, vaikka tarjolla olisi kahvin sijasta vaikkapa pelkkää teetä.

– Esimerkiksi kastejuhlan onnistuminen ei onneksi riipu millään tavalla juhlapöydän antimista. Tee, limppari, mehu tai pelkkä vesikin maistuu papille varmasti yhtä hyvin.

– Ja ennen kaikkea, eihän omaisilla edes ole velvollisuutta tarjota yhtään mitään. Kaikkiin vaihtoehtoihin me papit olemme varmasti tyytyväisiä.

Suomalaisia on usein tituleerattu maailman kahvihulluimmaksi kansaksi. Se on erikoista siinä mielessä, että kahvi tuotetaan kaukana meistä, suurten merten takana.

– Se on eksoottinen tuote, joka tuli kaiketi maahamme ainakin osittain pappiloiden kautta, joissa sitä alettiin käyttää juhlajuomana, Bucht pohtii juoman historiaa.

– Kun kahvista sitten tuli yleisemmin juhlatilaisuuksien nautintoaine, niin sitä kautta papitkin alettiin luultavasti yhdistää kahvinjuojiksi. 

Bucht suosii Reilun kaupan kahvia, jossa tuotantoketju on varmistettu siten, että tuottajalle maksetaan asiaankuuluvaa ja reilua korvausta työstään.

– Periaate ostaa Reilun kaupan kahvia alkoi omalla kohdallani jo 1990-luvulla. Silloin kahvintuottajien arjesta alkoi saada Suomeen saakka tietoa.

Pappi muistuttaakin Reilun kaupan sertifikaatin yhä olevan paras tae siitä, että kahvikupillinen on sekä ihmisten että ympäristön kannalta kestävästi tuotettu.

– Pienillä teoilla, niillä on merkitystä.

Buchtilla tietoisuus valintojen eettisyydestä lisääntyi matkalla Kolumbiaan. Maa on yksi maailman johtavia kahvintuottajamaita yhdessä Brasilian ja Vietnamin kanssa.

– Vierailin reilut 15 vuotta sitten parisen viikkoa Kolumbiassa ja kuulin tuolla matkalla paikalliselta ihmisoikeusaktivistilta ikäviä kahvintuotantoon liittyviä tosiasioita.

Bucht kertoo aktivistin pitäneen esimerkiksi ymmärrettävänä ja surullisena, että jotkut tuottajista olivat joutuneet siirtymään kokapensaan viljelyyn, koska perinteisellä kahvinviljelyllä he eivät pystyneet elättämään perhettään. 

Entä ovatko ajat muuttumassa? Hörppivätkö nuoremmat enää samassa määrin mustaa nautintoainetta kuin ikääntyneemmät kollegansa?

– Nykypapeissa on useitakin sellaisia, jotka eivät kahvia juo, Riku Bucht myöntää.

– Ja saman muutoksen huomaan ripariryhmissäkin. Ripareilla tällä hetkellä ehkä vain noin viisi nuorta kahdestakymmenestä juo kahvia.

Mustan kuuman juoman paikan ovat nuorten elämässä ottaneet monissa tapauksissa energiajuomat. Niissä kofeiinia on usein vielä enemmän.

– Jos minulta kysytään, tietyt perinteet voisivat kyllä säilyä, toivoo Bucht.

”Ja pappi sai taas energiajuomia juodakseen.” Eihän se soundaa lainkaan hyvältä.

Artikkeli Pappi ja kahvi ne yhteen soppii julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Höyry leviää jännästi, kun tuo päärakennuksen puoleinen ikkuna ei menekään huuruun. On kiva katsoa siitä kesäisiä rantamaisemia, fiilistelee Juntunen.

Jyväskyläisnuoret ovat arvioimassa uudistunutta ja osin modernisoitua Lehtisaarta. Jyväskylän seurakunnan omistama saari sijaitsee Tuomiojärvessä, vain lyhyen venematkan päässä Viitaniemen rannasta. Testaajakolmikko kuuluu myös Jyväskylän seurakunnan nuorten vaikuttajaryhmään, joten he ovat päässeet seuraamaan myös saareen liittyvien päätösten etenemistä seurakunnassa.

Kun tulipalo tuhosi päärakennuksen ja teki muitakin vahinkoja vuonna 2016, perinteisesti vilkkaalle kesäkohteelle koittivat poikkeusjärjestelyjen vuodet. Sisätilojen puuttuessa toimintaa jatkettiin vuosia muun muassa suuressa teltassa.

Nyt normaali kesäelämä on viimein palaamassa täysimääräisesti luonnonkauniiseen saareen. Seurakunnan työntekijät soutavat vieraita ihmettelemään kokonaan uudistettua kesänviettopaikkaa.

Huomiota herättää varsinkin saaren keskikohdan kummulle kohonnut, arkkitehti Kimmo Kauton suunnittelema uusi punainen päärakennus.

– Päärakennuksen paikkaa vaihdettiin hieman. Vanha, palanut sijaitsi alempana ja uusi tehtiin ylemmäs saarta. Ranta ja näkymät ikkunoista pääsevät nyt paremmin oikeuksiinsa, luonnehtii saaren toiminnasta vastaava ja sen uudistuksiin paljon vaikuttamaan päässyt seurakunnan nuorisotyöntekijä Pasi Bom.

Sonja Paljakka ei ole Häyrisen ja Juntusen tapaan lauteilla, vaan istuu hymyillen ja ulapalle tähyten rantarakennuksen terassilla.

– On tosi rentouttavaa ja rauhoittavaa vain oleskella paikallaan. Kuunnella linnun laulua, tuulta ja veden ääntä, Paljakka tuumailee.

Peppi Juntunen astelee löylyistä terassille vilvoittelemaan.

– Hyvä sauna ja toimiva kiuas. Tulee henkäys kuumaa, muttei kuitenkaan kovaa poltetta voimalla päin pläsiä.

Rennosti pyyhe olalla terassille asteleva Viljami Häyrinen antaa samankaltaisen kuvauksen.

– Hyvä yleissauna. Melko isokin porukka mahtuu samaan aikaan lauteille. Maksimitehoja ei tosin saatu vielä kiukaasta, kun ovi kävi ulos niin tiuhaan, viittaa Häyrinen saunarauharikkureihin, kommentteja ja otoksia poimiviin kuvaajaan ja toimittajaan.

Lehtisaareen vedettiin kolmisen vuotta sitten sähkö sekä rakennettiin vesi- ja viemäriputket. Vanha sauna ja muut rannan rakennukset purettiin kaksi vuotta sitten.

Saarivastaava Bom korostaa, että modernisoinneista huolimatta saaren alkuperäinen tarkoitus on haluttu säilyttää. Paikka on kaupunkimaisesta sykkeestä irtipääsyä, hengellistä syventymistä ja kesäistä rentoutumista varten.

– Jos joku vaikkapa laittaa ääntä kännykästä isolle, niin kyllä me työntekijät kehotamme laittamaan laitteen kiinni. Lehtisaaressa saa jutella rauhassa toisten ihmisten kanssa ja kuunnella vapaasti luonnon ääniä, Bom linjaa.

Vain etäinen humu rantaväylän moottoritieltä kantautuu saaren etelärannan töyräille.

Bom kertaa nuorille saaren historiaa.

– Äänimaisema ei varmaankaan ole muuttunut paljoa siitä, kun Jyväskylän maaseurakunnan kanttori Mikko Sipponen rakennutti tänne 1930-luvulla huvilan.

Lehtisaaresta tuli Sipposen perheen koti reilun vuosikymmenen ajaksi.

– Rospuuttoaikaan oli ehkä vähän vaikea lähteä Taulumäelle urkuja polkemaan, pohtii Bom.

Eläkkeelle jäätyään Sipponen luovutti saaren seurakunnan nuorten käyttöön. Siitä lähtien se on toiminut irtiottopaikkana Jyväskylän keskustan sykkeeseen.

Paljakka, Juntunen ja Häyrinen astuvat sisälle punaisen päärakennuksen suureen saliin. Hirsiset, maalaamattomat seinät, luontoa tulvivat ikkunat ja avara tila hiljentävät testiryhmänkin.

Hetken pohdittuaan kolmikko ryhtyy pukemaan ajatuksiaan sanoiksi.

– Ensifiilis on, että tämä on hyvin kotoisa ja mökkimäinen paikka. Tuntuu yksityisen omistamalta, eikä organisaation, kuvailee Paljakka.

– Ja täällä mahtuu olemaan hyvin isommankin porukan kanssa, vaikka ripariryhmän. Ei tarvitse istua kuin sillit purkissa sadetta pitämässä, kokee Juntunen.

Kalastaja-Häyrisen katse tähyää kolmiosaisista ikkunoista kohti järven sinistä kimmeltä.

– Luonnon ihasteluksi se menee usein kalastaminenkin. Tuomiojärvi antaa niin huonosti kalaa, hän naurahtaa.

Rakennuksesta hän on toisten arvioitsijoiden kanssa samansuuntaista mieltä.

– Yksityismökiltä tuntuu. Se on ehdottomasti plussaa. Ikkunat ovat niin isoja, että niistä voi vähän uteliaasti seurailla sitäkin, mitä muut saarivieraat ulkona puuhaavat.

Pasi Bom heittää sekaan knoppitiedon.

– Tämä salin avotakka on arvovaltainen. Se on presidentin sukulaisen, peräti pikkuserkku-Stubbin tekemä.

Päärakennukseen mahtuu salin lisäksi pieni keittiötila, työntekijän toimisto ja vessa. Yläkerran parvikerroksessa on myös pienempi yhteinen oleskeluhuone.

– Sopivasti latauspistokkeita kännyköille eri puolilla huonetta, Juntunen havainnoi yläkertaa.

– Joo, ei tule ryysis kuten joskus kun kaikki lataavat puhelimiaan yhdessä kohtaa huonetta, komppaa Paljakka.

– Ohoh, taitaa olla sukupolvikysymys. Itselleni ei ole tullut mieleenkään pohtia pistokkeiden määrää, naurahtaa Bom.

Raati päättelee yläkertatilan soveltuvan erityisen hyvin pienille ripariryhmille, vaikkapa iltahartauksien viettoon tai muuhun rauhoittumiseen.

– Meillä on omalla mökillä samankaltainen parvitila, joten tulee kotoisa ja lämmin olo. Ja puu tuoksuu ihanasti, kuvailee Sonja Paljakka.

Myöhemmässä vaiheessa kesällä Lehtisaareen avautuu myös perinteinen hiljaisuuden niemi, jossa voi käydä hiljentymässä, tarkkailemassa lintuja tai lekottelemassa riippumatossa.

Juhannusaattona niemessä palaa myös kokko, mikäli varoituksia ei ole päällä.

Arviokierros päättyy saaren pitkän eteläsivun hartauspaikalle, jossa on jykevät puiset penkit, yksinkertainen pieni alttari ja risti.

– Tosi kiva hartauspaikka, kun näkee kauaksi. On järveä, puita ja heinikkoa, huokaa Paljakka.

Uudistunut Lehtisaari saa kolmikolta kokonaisuutena hyvät arviot.

– Ysi miinus tai vähintään kahdeksan ja puoli. Vanhoja juttuja on säilytetty mukavasti, kuten palaneen rakennuksen vanhat kivet, jotka on jätetty paikalleen. Vain pihan osittainen viimeistelemättömyys pistää kriittisemmin silmään, arvioi Peppi Juntunen.

Paljakan kouluarvosana on yhdeksän ja puoli.

– Hyvä kokemus, joten varmasti tulee käytyä saaressa uudestaankin.
Häyrisen mielestä kokonaisuus on vahvan yhdeksän arvoinen. Saari on jatkossa hänelle muutakin kuin pakollinen tauko kalojen narraamisesta.

– Kelpaa kyllä rantautua muutenkin kuin vain ukkosta pakoon.

Lehtisaari

Lehtisaari Tuomiojärvellä on avoinna 4.6.–24.8. ti–pe klo 15–21 ja la–su klo 13–21, ma suljettu.

Soudut saareen Viitaniemen rannasta (Viitaniementie) ti–pe tasatunnein klo 15–19 ja la–su tasatunnein klo 13–19. Soudut saaresta pois tunnin välein aina 10 vaille ennen tasatuntia.

Saaressa voi soutuvenekapasiteetin vuoksi vierailla vain 100 henkilöä kerrallaan.

Vierailuaika saaressa on enintään 3 tuntia.

Lehtisaari on päihteetön, savuton alue ja roskaton saari.

jyvaskylanseurakunta.fi/lehtisaari

Viikoittain toistuvat ohjelmat (10.6.–19.8.)

Tiistaisin
Mökkipappi paikalla klo 15–18.
Kesäkerho kouluikäisille 2014–2017 syntyneille lapsille 5.8. asti kesäkuussa tiistaisin klo 15–17 ja heinä–elokuussa klo 13–15. Kerhon teemoina ovat luonto ja retkeily. Kerhopäivinä muun
muassa pelataan ja leikitään ulkona sekä harjoitellaan retkeilytaitoja. Lisäksi tutustutaan
videointiin ja valokuvaukseen. Kerho alkaa Viitaniemen venerannasta ja päättyy samaan paikkaan. Saareen kuljetaan soutuveneillä. Kerho on maksuton. Lisätiedot Vappu Koho 050 595 3947.
Ilm. jyvaskylanseurakunta.fi/lehtisaari/tapahtumat

Keskiviikkoisin
Kesämökkikeskiviikot – yhteistä ohjelmaa kaikenikäisille klo 15–18. Ohjelma vaihtuu viikoittain.

Torstaisin
Mökkidiakoniatyöntekijä paikalla klo 15–18.

Artikkeli Linnun laulua ja sihahduksia julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Halusimme olla lähempänä lastemme perheitä”

Kun Markku Halttunen, 69, jäi ammattikorkeakoulun opettajan työstä eläkkeelle kuusi vuotta sitten, joutilaisuuteen ei ollut aikaa. Päivät täyttyivät mieluisasta projektista entisen kotikylän, Rautalammilla sijaitsevan Kerkonkosken kyläkirjan parissa. Parinkymmenen kirjoittajan teksteistä koostuva Halttusen toimittama kirja valmistui kesällä 2022.

– Sitä oli odotettu ja 450 kappaleen painos myytiin parissa kuukaudessa, mies kertoo.

Seuraava juttu oli muutto Varkaudesta entiseen opiskelukaupunkiin Jyväskylään. Sinne Halttusta ja puolisoa vetivät heidän kolme lastaan perheineen. Kullakin lapsella on kolme lasta, joten hoitoapu on tarpeen.

– Kyllästyimme ajamaan kahden kaupungin väliä ja halusimme olla lähempänä lastemme perheitä, jotta voimme olla helpommin apuna. Yhdessä perheessä on 10-vuotias Down-lapsi, joka tarvitsee tavanomaista enemmän huolenpitoa. Siellä laitamme ruokaa ja olemme lastenhoitoapuna joka toinen viikko iltaisin.

Halttusella riittää aikaa ja halua toimia muiden hyväksi. Hänellä on kokemusta vapaaehtoistehtävistä jo parinkymmenen vuoden ajalta. Punaisen ristin ja seurakunnan järjestämän ystäväpalvelukurssin hän suoritti vuosia sitten Varkaudessa, Jyväskylässä hän on löytänyt vapaaehtoishommia kyselemällä.

– Vapaaehtoistyö varmasti helpottaa siirtymistä pois työelämästä ja vähentää tunnetta tarpeettomaksi jäämisestä. Tehtävää riittää, mutta itse on oltava aktiivinen, jotta löytää sopivan tehtävän, Halttunen tietää.

Diakoniatyön ystävätoiminnassa hän on tutustunut moniin ihmisiin ja heidän erilaisiin tilanteisiinsa. Kerran viikossa hän käy ulkoilukaverina ikäiselleen huonosti liikkuvalle miehelle. Kävelylenkki onnistuu niin, että miehet ajavat vuorotellen sähkömopolla, vuorotellen kävelevät rollaattorin kanssa.

Halttunen toimii myös Nälkäpäivän ja Yhteisvastuun lipaskerääjänä. Parasta siinä ovat satunnaiset juttuhetket.

Itse on oltava aktiivinen, jotta löytää sopivan tehtävän.

– Etukäteen ei tiedä, kuka tulee juttelemaan tai laittaa rahaa lippaaseen. Se voi olla vanha tai joskus nuorikin.

Lisää juttukavereita on löytynyt Kortepohjan seurakuntakeskuksessa kokoontuvasta miestenpiiristä. Siellä on juteltu muun muassa kansalaissodasta ja miten siitä ajasta ovat kunkin vanhemmat tai isovanhemmat kertoneet. Joskus on aiheena ollut jokin elokuva, joskus kirjailijapappi Matti J. Kurosen ajatukset.

Halttunen pyöräilee ja pelaa talvisin kerran viikossa lentopalloa. Kesällä hän soutaa Jyväsjärvellä ja talvella luistelee Nisulan kentällä. Lukemiseenkin liikenee aikaa, parhaillaan on menossa Juha Hurmeen Sampo. Erityisesti paikallishistoria kiinnostaa miestä.

Halttunen kehuu uuden kotikaupunkinsa kirjastoa ja pyöräteitä. Mäkinen maasto ei haittaa, kun huristaa sähköpyörällä. Yksi juttu oli paremmin Varkaudessa. Siellä eläkeläiset saavat matkustaa tiettyyn aikaan päivästä bussissa ilmaiseksi.

Eläkeläinen sanoo osaavansa myös levätä. Hän ottaa päivätorkkuja ja ihmettelee pieniä asioita. Lapsenlapsen kanssa riittää ihmettelemistä, niin hänen kehityksessään kuin ympäristössäkin.

– Merete Mazzarellan eläkkeelle jäämistä käsittelevässä teoksessa Matkalla puoleen hintaan on luonnontutkija Carl von Linnén ajatus ”Ihmettele kaikkea, myös kaikkein vähäpätöisintä”.

Uusia ystäviä löytyy joka puolelta

Eläkkeelle jääminen avasi vapauden valtakunnan.

– Tuntui kummalliselta, että sai tehdä mitä haluaa, muistelee jyväskyläläinen Paula Kupari, 76, kolmentoista vuoden takaista eläkkeelle jäämistään.

Hän ehti työskennellä lähes 40 vuoden ajan psykologina työvoimatoimistossa. Työvuosiin sisältyi myös kouluttamista ja ryhmien ohjaamista. Mieluisasta työstä eläköitymistä helpotti kaksi pientä lapsenlasta, joiden parissa eläkkeelläkin oli tärkeää tehtävää.

– Olen kiitollinen, että sain tehdä työtä aikana, jolloin asiakkaan kanssa sai keskustella niin monta kertaa kuin oli tarpeen. Nykyisin kaikki on paljon rajoitetumpaa ja psykologeja on vähemmän.

Työelämän muutosvauhti ja vaatimukset näyttävät eläkeläisestä hurjilta.

– Välillä tulee melkein syyllinen olo, kun seuraan myös omien lasteni kautta työelämän vaatimuksia, että olenko tosiaan ansainnut tämän vapauden. Toisaalta puhe siitä, että eläkeläiset ovat vain kuluerä ja vanhusten hoitoon kuluu hirveästi rahaa, tuntuu pahalta.

Työkavereista monet tulivat Kuparille läheisiksi, ja hän pitää yhä muutamiin heistä yhteyttä. On kirjapiiriä, kahvihetkiä ja yhteisiä matkoja.

Aktiivisen naisen eläkevuosiin on mahtunut monenlaista. Oppimisen iloa on tuottanut esimerkiksi uuden värisävyn tai työtavan löytäminen kansalaisopiston maalauskursseilla. Liikunta on pienestä pitäen kuulunut Kuparin elämään. Jumpparyhmät, sauvakävely, ympärivuotinen pyöräily, retkeily, puuhailu mökillä ja puiden pilkkominen miehen kanssa pitävät kunnon hyvänä.

– Ilman liikuntaa en voisi elää, Kupari sanoo.

Metsä ja luonto ovat Koillismaalta kotoisin olevalle naiselle tärkeitä. Onneksi kotiovelta avautuvat lenkkipolut Palokan hienoihin maastoihin.

Välillä tulee melkein syyllinen olo.

Puuhommien ja lenkkeilyn lisäksi lukeminen ja yhteiskunnallisten asioiden seuraaminen ja niistä keskusteleminen – välillä saunan lauteilla – ovat Paulan ja puolison yhteisiä harrastuksia.

Kuparille on luontaista saada yhteys ihmisiin ja ystävystyä heidän kanssaan. Yksi uusi ystävä on 94-vuotias sokeutuva nainen, jota Kupari käy tapaamassa hoivakodissa viikoittain.

– Hän on ihana ihminen ja meistä on tullut hyviä ystäviä. Hänkin on maalannut ja harrastanut liikuntaa ja on kiinnostunut päivän politiikasta. Puhuttavaa riittää.

Toinen uusi ystävä on leskeksi jouluna jäänyt 89-vuotias serkku Rovaniemeltä. Hänen luonaan Kupari on vieraillut ja kirjoittaa parhaillaan tarinaa serkun elämästä.

– Nämä ystävät ovat liikkuneet paljon koko ikänsä. Arvelen, että liikunta voi ehkäistä muistisairauden puhkeamista.

Kaikkein ihaninta eläkkeellä on lastenlasten kanssa touhuaminen. Heitä Kupareilla on neljä, iältään 7–16-vuotiaita. Lisäksi on kaksi bonuslapsenlasta. Teinien kanssa on keksittävä uusia tapoja pitää yhteyttä.

– Se voi olla yhdessä leipomista, tietovisailua tai tekstiviestejä mielenkiintoisista ohjelmista. Mökille lapsenlapset tulevat mielellään ja tykkäävät uida. Kouluasioistakin juttelemme ja autamme tarvittaessa koulutehtävissä. Yksi lapsista on kehitysvammainen, mikä on avannut meille uuden maailman.

Eläkkeellä on aikaa tutkailla suvun historiaa. Kuparista olisi tärkeää jutella omien vanhempien kanssa, kun se vielä on mahdollista, ja kirjoittaa muistiin heidän historiaansa. Monen eläkeläisen vanhemmat elävät vielä, mutta usein kysymykset heräävät, kun vanhuksia ei enää ole. Tähän Kupari havahtui itsekin kirjoittaessaan muistiin tapahtumia nuoruudestaan. Nyt hän kirjoittaa oman perheensä tarinaa. Se on lastenlapsia tai heidän lapsiansa varten, jos he joskus haluavat tietää juuristaan.

Eläkevuosina Paula Kupari on löytänyt polkuja myös seurakuntaan. Hän rohkaistui kirjoittamaan viestin seurakuntaan ja ehdottamaan Palokan kirkolle naisten keskusteluryhmää. Kuparille yllätykseksi pappi kutsui hänet juttelemaan ja niin papin, diakonin ja Kuparin ohjaamana syntyi syksyllä 2022 Nainen roolien pyörteissä -ryhmä. Siihen ilmoittautui kahdeksan naista, juuri sopiva määrä.

– Ihmisillä on suuri tarve puhua syvällisesti elämän tärkeistä kysymyksistä. Siihen ei tunnu löytyvän tilaisuutta tai rohkeutta, helposti puhutaan vaan esimerkiksi televisio­sarjoista, Kupari pohtii.

Toisinaan tekemisen mielekkyys katoaa

Runoja, lauluja, vieraita kieliä, kuntoilua, talkoita. Arto Hjeltiä, 70, voi kuvata energiseksi eläkeläiseksi.

– Ei kannata antaa itsensä rapistua, hän sanoo ja kannustaa pitämään huolta niin fyysisestä kuin henkisestä ja hengellisestä kunnosta. Silloin vapaudesta voi nauttia.

Yksi Hjeltin harrastuksista on runonlausunta. Runo on hänen mielestään kuin taideteos, jota katsellessa löytyy aina uutta. Säkeitä ulkoa opetellessa aivot pysyvät virkeinä.

– Ulkoa oppiminen vaatii lukemattomia toistoja. Kun runo sitten elää mielessäni, voin alkaa miettiä, mitä runoilija on sillä halunnut välittää ja miten osaan sen ilmaista. Runon tunnemaailmaan eläytyessäni käyn läpi omia tunnemuistojani. Se on avannut tunnelukkojani ja hoitanut mieltäni muutenkin, Hjelt kertoo.

Hänestä on hyvää harjoitusta oppia ilmaisemaan tuntemuksiaan ihmisten edessä. Hän harjoittelee lausumista usein peilin edessä, jotta osaisi ilmaista runon viestin kehollaankin.

Arto Hjelt aloitti runonlausunnan 14 vuotta sitten. Hän kiittää vaimoaan, joka näki miehensä lahjat ja kannusti tätä menemään mukaan kansalaisopiston Riimi ja draama -ryhmään. Muutaman vuoden jälkeen mies liittyi Jyväskylän Sana-Sepot -lausuntaryhmään.

Eläkkeelle jääminen kahdeksan vuotta sitten tuntui Hjeltistä helpotukselta, sillä opettajan työ oli hänestä muuttunut liian tietokonepohjaiseksi. Hän opetti Jyväskylän maalaiskunnan ja Jyväskylän lukioissa matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa. Muutoin työ eläväisten oppilaiden ja mukavien kollegojen kanssa oli mieluista.

Nautin tekemisen meiningistä, jossa hurtti huumori höystää työtä.

Hyvissä ajoin ennen eläkkeelle siirtymistä Hjelt etsi kanavia korvaamaan koulutyön sosiaalisuutta. Kuusikymppisenä hän aloitti kuntosaliharrastuksen Vaajakosken Wellamossa. Reissulla virkistyy mielikin, kun saa turista miesten kanssa saunassa. Kuntoa Hjelt hoitaa myös pitkillä kävelylenkeillä. Verenpaine, kolesteroli ja verensokeri pysyvät hänen mukaansa parhaiten aisoissa liikunnalla.

Mies on jatkanut eläkkeellä venäjän ja heprean kielen opiskelua. Venäjä tuli hänelle tutuksi jo 1990-luvulla ystävyyskoulutoiminnan kautta ja kielitaito karttui työväen­opiston kursseilla. Hepreasta hän innostui vuoden 2012 Israelin-matkan jälkeen ja hakeutui peräti kahdeksan kertaa kesäisin heprean oppiin Israeliin kibbutsille.

– Se johtunee uupumuksesta tai tämän ikävaiheen muusta syvemmästä elämän käymisprosessista, jonka huomaan vasta tuon kokemuksen myötä. Uusi näkökulma johonkin tekemiseen löytyy pysähtymisen ja elämän rajallisuuden ymmärtämisestä ja kiitollisuudesta, että vielä saan olla elossa.

– Nyt keväällä on ihana katsella tätä vihreyttä ja kuunnella lintujen kirkasta laulua kotona, metsässä, laiturilla. Osaan kyllä pysähtyä ja nauttia tästä, vaikka olen myös usein malttamaton.

”Päivärytmi kannattaa suunnitella etukäteen”

Eläkkeelle jäämiseen kannattaa valmistautua hyvissä ajoin ja suunnitella eläkepäiviin säännöllinen päivärytmi. Samalla mieli prosessoi työroolista irti päästämistä.

Tätä mieltä on professori Sari Stenholm Turun yliopistosta. Hän johtaa laajaa pitkittäistutkimusta, jossa selvitetään eläkkeelle siirtyneiden muutoksia elintavoissa, terveydessä ja toimintakyvyssä.

Stenholm korostaa, että eläkkeelle siirtyminen on yksilöllinen kokemus riippuen esimerkiksi siitä, kokeeko ihminen pääsevänsä tai joutuvansa eläkkeelle. Kaikkien odotukset eivät toteudu monista eri syistä.

Yksi selkeä riskitekijä eläkkeelle siirtymisessä on Stenholmin mukaan sosiaalisten suhteiden väheneminen. Ne saattavat hävitä lähes kokonaan, jos työllä ja työyhteisöllä on ollut eläkkeelle siirtyneelle erittäin suuri merkitys eikä muita ihmissuhteita ole juuri ollut. Yksinäisyys lisää tutkimusten mukaan riskiä mielenterveyden häiriöihin ja ne voivat altistaa epäterveellisille elintavoille sekä tiedon käsittelyn heikkenemiselle.

– Jokainen tarvitsee muita ihmisiä, Stenholm painottaa.

Stenholmin johtaman tutkimuksen merkittävimpiä myönteisiä tuloksia on unen parantuminen eläkkeelle. Yöuni pitenee ja univaikeudet helpottuvat, kun työstressi jää pois. Monilla myös liikunta lisääntyy eläkkeellä.

Eläkeiässä monet myös käyvät läpi elämäänsä ja pyrkivät ymmärtämään tapahtunutta.

Ikäihmisten mielenterveyden asiantuntija Sonja Maunun­aho Mieli ry:stä sanoo, että oman elämän näkeminen tarkoituksenmukaisena kokonaisuutena tuo monille kokemuksen merkityksellisyydestä.

– Pitkä elämä tuo itsetuntemusta ja suhteellisuudentajua.

Maununahon mukaan yhteyden kokeminen on ­elin­tärkeää. Se voi syntyä läheisistä ihmissuhteista tai kuulumisesta sukupolvien ketjuun tai muihin itselle tärkeisiin yhteisöihin. Myös toisten auttaminen tuo monen eläkeläisen elämään merkityksellisyyttä.

– Mielestäni tarvitaan enemmän julkista puhetta siitä, miten monin tavoin ikääntyneet toimivat yhteisöidemme hyväksi ja tuovat merkityksellisyyden kokemuksia toisille.

Tiesitkö?

• Jyväskylässä on noin 35 000 eläkeläistä.
• Suomessa eläkeläisiä on noin 1, 6 miljoonaa.
• Työeläkkeelle siirrytään keskimäärin 63-vuotiaana. Eläkkeellesiirtymisikä on noussut nopeasti. Vuonna 2002 eläkkeelle jäätiin keskimäärin alle 59-vuotiaina. Vuosittain eläköityy noin 40 000 suomalaista.
• Eläketurvakeskuksen (ETK) tutkimuksen mukaan suurin osa kokee elämänlaatunsa paranevan eläkkeellä. Sen sijaan toimeentulon koetaan heikentyneen.

Artikkeli Sitten eläkkeellä… julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mistä taiteilijanimesi on peräisin?
Se syntyi vahingossa, kun olin 14-vuotias. Joku kuuli nimeni väärin, koska tulin sanoneeksi sen tosi nopeasti. Alussa käytin myös nimiä Jona tai Zona. Virallisesti olen Johanna Rasmus.

Mistä olet kotoisin?
Synnyin Itävallassa ja olen asunut Oulussa, Kuopiossa ja Helsingissä. Muutin 2021 Jyväskylään, vaikka en tuntenut täältä oikeastaan ketään. Rakastan luontoa ja arvostan rauhaa.

Miten sinusta tuli artisti ja lauluntekijä?
Harrastin nuoresta alkaen kuorolaulua ja pianonsoittoa. Isäni on helluntaiseurakunnan pappi, joten käytännössä kasvoin kirkossa. Siellä musiikilla oli tärkeä rooli, ja sain esiintyä paljon. Myös opettajat koulussa kannustivat kehittämään musikaalisia taitoja. Suuntasin opiskelemaan alaa, ja minusta tuli yhtye- ja orkesterimuusikko. Aloin tosin keikkailla jo opintojen aikana.

Miten kuvailet musiikkiasi, millaista se on?
Monien tyylien vaihtelu ja yhdistely on juttuni. Siksi musiikkiani voi kutsua eklektiseksi taidepopiksi.

Millä mielellä katsot uraasi tähän mennessä?
Olen onnekas ja suorastaan hemmoteltu. Olen saanut tehdä tinkimättömiä ratkaisuja musiikissani ja silti voinut muun muassa osallistua Vain elämää -ohjelmaan, saanut Emma-palkintoja ja tehnyt levyn sinfoniaorkesterin kanssa. Se on todella erityistä, ja olen kiitollinen.

Miten valitset soittolistat keikoille?
Valitsen kappaleet yhdeksän levyni valikoimasta usein viime tipassa. Sovitan musiikin kollektiiviseen tunnelmaan, ja voin vielä keikan aikana vaihtaa biisilistaa intuitiivisesti. Bändin muusikot taipuvat siihen hienosti. He osaavat heittäytyä, improvisoida ja lukea tilanteita upeasti.

Esiinnytkö mielelläsi kirkossa?
Kirkko on kotoisa ja luonteva esiintymispaikka. Valmistautuminen on toki erilaista kuin vaikkapa klubikeikkaa varten. Haluan rauhoittua ja virittäydyn tunnelmaan. Etenkin kirkossa koen, että olen vain välikappale musiikilleni. Itse en ole luonut lahjojani, vaan ne on annettu.

Miten luonnehdit hengellisyyttäsi?
Olen agnostikko. Uskon, että on jonkinlainen korkeampi voima tai jumaluus, enemmän kuin mitä täällä koemme. Lopullinen totuus selviää, kun kuolen ja se riittää minulle.

Millaisia faneja sinulla on?
Faneista on kertynyt pikkuhiljaa iso joukko. He ovat syvällisiä ja herkkiä ihmisiä, jotka kyseenalaistavat asioita eivätkä pelkää tunteita tai abstrakteja lähestymistapoja. He ovat myös valmiita panostamaan kulttuuriin ja arvostavat ajattomuutta musiikissa.

Mitä harrastat ja kenen kanssa vietät aikaa?
Minulla on lemmikkinä koira. Lisäksi aloitin avantouinnin, ja se on yllättävän sosiaalinen harrastus. Ammatilliset verkostoni ovat laajat. Lisäksi minulla on läheisiä muusikko- ja artistiystäviä. Muusikkouttani voin jakaa bändissä, mutta artistia ymmärtää parhaiten toinen artisti. Kaipaan yhteyttä ihmisten kanssa, mutta luovan ammattini takia haluan viettää paljon aikaa omassa maailmassani.

Mistä unelmoit?
Toivoisin pitkää uraa ja vakaata elämää ilman ihmissuhdedraamaa. Haluan haastaa itseäni loppuun saakka ja pysyä uskollisena omalle visiolleni – ja myös lopettaa siinä vaiheessa, kun kanava ei ole enää auki.

Yona esiintyy Yläkaupungin Yö -kaupunkifestivaalissa perjantaina 16.5. kello 21.

Artikkeli ”Juttuni on tyylien vaihtelu ja yhdistely” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.