Kirja alkaa melko poikkeuksellisesti kirjoittaman omakohtaisella muistikuvalla. Se samalla paljastaa, että lähetystyön asia on suuresti myös kirjoittajan sydämellä. Ehkä tästä johtuu, että Huvi tuo Huttusten elämää kuvatessaan näkyviin myös niitä suuria linjoja, joita maailmanpolitiikka ja lähetystyön muutokset toivat heidän elämäänsä. Huvilla on ollut käytössään laaja arkistoaineisto, johon on kuulunut myös lähettikirjeitä ja muutakin kirjeenvaihtoa. Niistä poimittujen sitaattien kautta lukija pääsee kurkistamaan aitoihin tunnelmiin ja tuntemuksiin vuosikymmenten takaa.

Lähetystyökin muuttuu jatkuvasti

Itselleni monet kuvatut asiat ovat pintapuolisesti tuttuja. Silti sain paljon uutta tietoa vaikkapa Israelissa ja Palestiinalaisalueella tehtävän lähetystyön alkuvaiheista, samoin Inkerin kirkon kanssa tehtävän työn nykyaikaisesta käynnistymisestä. Kirjassa mainitaan Huttusten lisäksi monia lähetystyötä seuranneille tuttuja nimiä. Onkin todettava, että alkaa olla viimeisiä aikoja, jolloin kuusikymmentäluvulla lähetystyöhön lähteneiltä saa vielä omakohtaista kerrontaa. Tästäkin syystä kirja on merkittävä teos.

Kirjassa tulee – tosin vain pienenä mainintana – se lähetystyötä koskeva suuri muutos, että nykyisin lähetystyöhön harvoin lähdetään koko työuran ajaksi. Näin suurin osa kuusikymmentäluvulla ja pitkään sen jälkeenkin lähteneistä ajattelivat. Muutokseen on ainakin kaksi syytä. Kumppanikirkot pyytävät asiantuntijoita erityistehtäviin, jotka ovat määräaikaisia. Enää suomalaiset eivät voi päättää, että lähetystyöntekijä on kumppanin palveluksessa eläkkeelle lähtöön asti. Elämänmuotomme, lasten koulutus huomioon ottaen, pakottavat myös miettimään paluuta jo lähtiessä. Seurauksena on, että yhä harvemmin on aikaa ja mahdollisuuksia paikallisen kielen ja kulttuurin syvälliseen opiskeluun. Toisaalta kumppaneilla tämä osaaminen on luonnostaan.

Kutsumus kantaa

Yksi kirjan kestoaihe on kutsumus. Se näyttäytyy Pertin elämässä vahvana ja kantavana voimana. Mielenkiintoista viimeaikoina lähetystyöstä ja seurakunnan missionaarisuudesta käydyn keskustelun kannalta on se, miten Pertti kokee olevansa lähetystyöntekijä sekä Israelissa ja Venäjällä työskennellessään, mutta myös sotilaspappina kotimaassa. Samasta missiostahan lopulta on kyse: seurakunta on lähetystyössä omalla alueellaan, mutta on kutsuttu osallistumaan myös maailmanlaajan kirkon toimintaan.

Kirjan lopussa on Pertin itsensä kirjoittama Epilogi. Se itsessään on puhutteleva ja Pertin tuntevat voivat kuulla siinä hänen äänensä. Pertin kutsumusta kuvaa hyvin hänen siteeraamansa Oswald Chambersin tekstiä: ”Jos se viipyy, odota sitä. Emme voi toteuttaa näkyä. Meidän tulee vain elää sen innoittamina, kunnes se toteutuu.” (Chambers: Parhaani hänelle)

Kutsumus vei papin Jerusalemiin ja Pietariin  Juttu Huttusista ja kirjasta Suomen Lähetysseuran sivuilla.

Artikkeli Tero Huvi: Tehtävä kolmessa kulttuurissa – Pertti Huttunen lähetyksen palveluksessa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.