Kappalaisen ompelutaidot pääsevät
Kokkolan kirkon liturgisissa vaatteissa esiin.

Kokkolan suomalaisen seurakunnan kappalainen Petri Kasari on taitava käsistään. Nyt hänen ompelutaitonsa pääsevät Kokkolan kirkon uusissa alttarivaatteissa esiin.

Kasarin käsissä syntyi oppilaitospastori Antti Björklundille helpompikäyttöiset kasukat, kirkkovuoden kaikissa liturgisissa väreissä mustaa lukuun ottamatta.
– Idea lähti oikeastaan Antilta, joka tarvitsi helppokäyttöisen kasukan. Ompelin hänelle kaksi kääntö-kasukkaa, vihreä-violetin sekä puna-valkoisen, jotka esteettöminä istuvat myös hyvin pyörätuoliin.

Kasarin käsitöissä on muitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia. Esimerkiksi vihreä-violetti -kasukan etupuolen koristenauhassa on kaula-aukon alla pieni kuja mikrofonia varten.
– Ihmettelen, että kukaan muu ei ole aiemmin keksinyt tehdä papille kasukkaan mikrofonikujaa, Kasari hämmästelee.

Idea helppokäyttöisistä kasukoista lähti Antti Björklundilta, Petri Kasari (takana) kertoo. Samalla hän ompeli seurakunnan diakoniatyöntekijöille kääntöstolat, joissa on kaikkiaan neljä liturgista väriä.

Ihmettelen, että kukaan muu ei ole aiemmin keksinyt tehdä papille kasukkaan mikrofonikujaa.

Petri Kasari

Sekä Antti Björklundin kaksi kääntö-kasukkaa, että diakoniatyöntekijöille ommellut kääntö-stolat voidaan käyttää molemmin puolin. Vihreän kasukan kääntöpuoli on violetti ja valkoisen kasukan toinen puoli punainen. Vain musta puuttuu.
– Mutta sitä käytetään kirkkovuoden aikana harvoin, vain pitkänä perjantaina ja sitä seuraavana hiljaisena lauantaina, Kasari tarkentaa.

Petri Kasari ompeli kasukat villasta, samasta materiaalista kuin muutkin Kokkolan kirkon kasukat on tehty.
– Olen tavoitellut kasukoiden yhteensopivuutta alttarivaatteiden kanssa. Kokkolan kirkon alttarivaatteessa on viinipuuaihe, kasukoissa köynnös, Petri Kasari avaa.

Sertifikaatti kertoo, ettei tuotanto ole ollut epäeettistä.

Petri Kasari

Kasukoiden ja myös diakoniatyöntekijöille ompelemiensa stolien materiaali on valmistettu Intiassa sertifioidusta kierrätysvillasta.
– Sertifikaatti kertoo, ettei tuotanto ole ollut epäeettistä, Kasari huomauttaa.

Kasukoiden etumuksessa on pystysuora koristenauha ja selänpuolella risti.
– Tämä jäljittelee kasukkatyyppiä, joka oli tavallisin Suomessa keskiajalla – tai ainakin niissä kasukoissa, jotka ovat säilyneet nykyaikaan asti, Petri Kasari kertaa.
– Kasukassa on niin sanotut siipihihat, joiden idea on keskiaikaisesta vaatteesta eli houcesta. Houce oli erityisesti pyhiinvaeltajien ja oppineiden käyttämä vaate, Kasari kertoo.

Diakoniatyöntekijöille ommeltu stola on kasukkaakin kaleleonttimaisempi. Yhdessä stolassa neljä liturgista väriä sekä neljä erilaista symbolia. Lisäksi stolan sisään on ommeltu magneettikiinnitys.
Kasarin ompelemissa stolissa olevat symbolit ovat risti, XP, ristin ääriviivat sekä kyynel.

– Vihreän stolan risti on tavallinen kreikkalainen risti, arkinen perusversio. Purppuraisessa stolassa saavutaan paaston aikaan ja katsotaan edessä olevaan juhlaan ja valkoiseen väriin: Kristuksen ihmiseksi tulemiseen ja ylösnousemukseen. Siksi Purppuraan on kirjottu XP-yhdistelmä, sanan Kristus alkukirjaimet. Näin kirjonta kehottaa paastoa viettävää kiinnittämään katseensa Kristukseen. Kuvio on muita pienempi, sillä paaston aikaan kuuluu vaatimattomuus, Petri Kasari kertoo.

Katso: sorrettujen kyyneleet! Ei ole heillä lohduttajaa.
Katso: sortajien väkivalta! Eikä lohduttajaa ole. 

Saarnaaja 4:1

Valkoisessa stolassa taas kuvioksi on kirjailtu tyhjä risti, joka julistaa Kristuksen voittoa.

Punaisen stolan innoittajana Kasarilla on ollut Saarnaajan kirja.

– Katso: sorrettujen kyyneleet! Ei ole heillä lohduttajaa. Katso: sortajien väkivalta! Eikä lohduttajaa ole. (4:1)r
– Kuvio viittaa myös niihin kahteen tilanteeseen, joissa punaista käytetään: Helluntain tulenlieskoihin (Apt 2:3: He näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat itse kunkin päälle) ja marttyyrien vuodattamiin veripisaroihin (Apt 22:20: kun Stefanoksen, sinun todistajasi, veri vuodatettiin; Ilm. 16:6: He ovat vuodattanet pyhien ja profeettojen verta), Kasari kertaa.
– Maallinen tuli kohoaa ylös ja maalliset kyyneleet ja veripisarat vuotavat alas. Mutta Hengen lieskat laskeutuvat meidän kurjuuteemme ja kyyneleet ja veripisarat kohoavat ylös Jumalan eteen. Siksi aikojen lopulla hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen (Ilm 21:4), hän lisää. ​

Stolaa käyttävät piispat, papit ja diakonit

Stola on läntisissä kristillisissä kirkoissa erityisen hengellisen viran tunnus ja symboloi Kristuksen ikeen kantamisesta.
Se tunnetaan liturgisena asuna jo 300-luvulta. Sen alkuperä on tuntematon. Alkukirkossa siitä käytettiin nimitystä orarion, jota nimeä edelleen käytetään ortodoksisissa kirkoissa. Orarion-nimityksen alkuperäksi on oletettu latinan sanaa os (suu), ja orarion olisi siten ollut suun kuivaamiseen tarkoitettu liina. Toisen teorian mukaan stola on tullut käyttöön roomalaisesta virkamiehen virkamerkin käytöstä. Stolaa käytettiin keskiajalla messussa ja joissakin muissa jumalanpalveluksissa. 1200-luvulla yleistyi tapa, että pappi kantoi stolaa ristissä rinnan yli. Tästä tavasta on mainintoja jo 600-luvulta.

Pappisvihkimyksessä piispa pukee vihittävälle stolan. Se on siten papin virkamerkki ja papin tulisi pukea stola itse ilman, että joku toinen (esimerkiksi suntio) avustaa häntä.
Stolaa käyttävät piispat, papit ja diakonit. Stola on muutaman senttimetrin levyinen ja noin 2,5 metrin pituinen nauha. Se kulkee niskan takaa ja laskeutuu papilla ja piispalla edestä alas vapaasti ja suoraan. Samaan tapaan stolan pukevat myös katoliset ja anglikaanit sekä useimmat luterilaiset. Stola voidaan pukea edestä myös ristiin.
Pappien lisäksi myös diakonit voivat käyttää stolaa. Diakonit pukevat sen vasemman olkapään yli oikealle sivulle.
Piispa, pappi ja diakoni käyttävät stolaa aina liturgisissa tehtävissä alban tai kuoripaidan, rökliinin kanssa.

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa diakonit eivät ole perinteisesti käyttäneet stolaa, koska diakonin tehtävää ei ole pidetty kirkon erityisen hengellisen viran osana. Nykyään stolan käyttö on kuitenkin tietoisesti elvytetty, silloin kun diakoni palvelee messussa tai muissa jumalanpalveluksissa.

Stolan väristä käy ilmi kirkkovuoden aika

Stola noudattaa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa normaalia kirkkovuoden liturgisten värien vaihtelua.

Viisi liturgista väriä

Kirkkovuoden värejä kutsutaan myös liturgisiksi väreiksi. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa käytetään viittä liturgista väriä: valkoista, punaista, vihreää, violettia tai tumman sinistä ja mustaa.
Liturgiset värit ilmentävät kirkkovuoden pyhien aiheita. Pyhäpäivän liturgista väriä käytetään yleensä koko seuraavan viikon ajan.

Valkoinen kuvaa iloa, kiitosta, puhtautta ja autuutta. Se on myös Jumalan, Kristuksen, taivaan enkelien ja pyhien symboli. Valkoista käytetään kirkkovuoden suurina juhlapäivinä kuten jouluyönä ja joulupäivänä, pääsiäisyönä ja pääsiäispäivinä sekä loppiaisena ja mikkelinpäivänä. Valkoisen rinnalla voidaan käyttää myös hopean ja kullan värejä.

Punainen on Pyhän Hengen, veren, tulen ja todistuksen väri. Punaista käytetään muun muassa helluntaina, pyhäinpäivänä sekä apostolien ja marttyyrien (esim. Stefanus ja Henrik) päivinä.

Vihreä kuvaa toivoa ja iankaikkista elämää, mutta on myös elämänvoiman ja kasvun väri. Vihreää käytetään loppiaisesta laskiaiseen sekä lähes kaikkina helluntain jälkeisen ajan pyhinä.

Violetti on katumuksen, odotuksen ja valmistautumisen väri. Sitä käytetään toisena, kolmantena ja neljäntenä adventtisunnuntaina sekä paastonaikana ja hiljaisella viikolla. Violetin rinnalla voidaan käyttää myös tummaa sinistä.

Musta on kuolemansurun ja katoavaisuuden väri. Sitä käytetään Jeesuksen kuolinpäivänä eli pitkäperjantaina ja sitä seuraavana hiljaisena lauantaina.

Miten pappi pukeutuu pukuunsa?

• Ensin hän pukee normaalipukunsa päälle alban.
• Alban päälle hän pukee stolan, jonka väri määräytyy kirkkovuoden tai kirkollisen toimituksen mukaan.
• Mikäli pappi on liturgina, ja kyseessä on myös messu, alban ja stolan ylle puetaan vielä messukasukka.
• Perinteisesti liturgisen asun eri osien pukemiseen liittyy rukous.

Lähteet: Hämeenlinna-Vanajan seurakunta, Wikipedia, evl.fi

Artikkeli Petri ompeli Antille kasukat ja diakonialle stolat julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

20-vuotiaan Anne Peranderin piti käydä vain yhden kerran tuuraamassa Lohtajan seurakunnan päiväkerhossa, mutta sille tielle hän jäi 44 vuodeksi.
– Minut oli kutsuttu tähän työhön. Tämä on ollut juuri sitä työtä, jota olen tykännyt tehdä, sanoo lokakuussa eläkkeelle jäävä lastenohjaaja tunnetta äänessään.
Kun Lohtajan seurakunnan silloinen lastenohjaaja Marja-Liisa Herlevi kysyi Annea tuuraamaan, hän muistaa kysyneensä Mitä siellä tehdään? Kun luvassa oli laulua, leikkiä, piirtämistä ja askartelua lasten kanssa sekä Raamatun kertomuksia, lähti Anne lastenohjaaja Kaarina Pollarin pariksi päiväkerhoa pitämään.
– Päiväkerhovetäjiä oli alussa useita, eri kylillä omansa. Kaarinan kanssa hoidimme Marinkaisten ja Karhin kerhot ja myöhemmin kävimme vetämässä kerhoja muillakin kylillä, Anne muistelee.

”Teen maailman tärkeintä työtä
kun saan olla lasten kanssa.”

Anne Perander

Anne Perander ja Oili Ijäs ovat olleet työkavereita vuodesta 1983 lähtien. Siitä lähtien kun Oili Erkkilä valittiin Lohtajan seurakunnan kasvatustyöhön – suoraan koulun penkiltä.
– Minut valittiin tehtävään Oili Erkkilänä, mutta aloitin Oili Ijäksenä, koska Järvenpään silloisesta Luther-opistosta nuorisotyönohjaajaksi valmistumista seuraavana päivänä menin Riston kanssa naimisiin, Oili muistelee.
Hän ei suinkaan suunnitellut jäävänsä kotiseurakuntaan töihin, mutta toisin kävi.
– Ajattelin, että katsotaan, haen sitten myöhemmin muualle töihin tai opiskelemaan, vaikka äidinkielen opettajaksi.

Alkuun Anne teki lastenohjaajan töitä osa-aikaisesti, kävi aamu- ja iltanavettojen välissä pitämässä päiväkerhoja.
– Vilkkaimpina vuosina isompien lasten päiväkerhoja oli joka kylällä kaksi kertaa viikossa, pienemmille kerran viikossa. Lisäksi oli perhekerho kerran viikkoon muualla paitsi Väli-Viirteellä, Anne muistaa.
Enimmillään – tai parhaimmillaan – Lohtajan seurakunnan päiväkerhoissa kävi toistasataa lasta. Lisäksi Anne ja Oili vetivät kunnan työntekijän kanssa esikouluryhmää sekä – vanhempien pyynnöstä – yhtenä vuonna aamukerhoja koululaisille.
– Yhteen aikaan myös perhepäivähoidossa olevat lapset kävivät ohjaajiensa kanssa seurakunnan kerhossa  –  viisi hoitajaa ja 20 lasta  – kaikkien muiden kerholaisten lisäksi, niin olihan siinä Marinkaisten rukoushuoneellakin tuolit vähissä.
– Enimmillään oli 63 osallistujaa seurakunnan perhekerhossa. 1990-luvulla piti miettiä, miten saadaan tila riittämään. Kerhoissa kun tarvitaan istumapaikan lisäksi kaikille askartelu- ja leikkitilaa.
– Saatoimme hyvin tietää kaikkien kylän lasten nimet. Oli mukavaa nähdä varhaisnuoriso- ja nuorisotyössä niitä perhe- ja päiväkerhoissa tapaamiani lapsia, joista oli kasvanut seurakuntanuoria, Oili Ijäs muistelee.

Kyllähän me nyt legendaarinen kirkko-Anne tunnetaan, oli lohtajalaisten rippikouluikäisten vastaus kanta-Kokkolassa asuvalle Annen samanikäiselle siskontytölle.
Voi perustellusti sanoa, että Anne ja Oili ovat kasvattaneet lähes kaikkia lohtajalaislapsia 1980-luvulta tähän päivään.
Naisten työuran alkuaikoina perhekerhoissa käyneet lapset ovat kasvaneet jo aikuisiksi ja tuoneet omat lapsensa ja lapsenlapsensakin Annen kerhoihin ja edelleen kouluikäisinä ja rippikoululaisina Oilin leireille.
– Olen tykännyt työstäni ja pitänyt sitä hyvin arvokkaana. Saan olla onnellinen, että olen saanut syntymään suhteen seurakunnan varhaiskasvatuksen piirissä kasvaneisiin lapsiin – vaikka moni kysyi minulta alkuun, että Et kai sinä lastenohjaajaksi jää?, Anne muistelee.
– Ihmisten kohtaaminen ja pienellä paikkakunnalla perheiden ja koulun kanssa tehty yhteistyö on ollut tärkeää. Olen saanut käyttää lahjojani – niin paljon kuin sielu sietää – kun olen saanut pitää työssäni evankeliumia esillä monin tavoin lasten ja nuorten parissa, Oili Ijäs lisää.

”Kaikkien lasten tulisi saada tietää,
että on olemassa joku, joka kantaa
heitä kämmenellään, myös lapsen Isää ja Äitiä.”

Anne Perander

Työkalut ja -tavat ovat vuosien saatossa muuttuneet, ja lapset vaihtuneet.
– Lasten pitkäjänteisyys ja keskittyminen on kaventunut, elämä on muuttunut lyhyempisykliseksi, mutta Raamatun kertomukset säilyvät ja pysyvät samana, Oili Ijäs summaa.
Naiset näkevät harmillisena sen kehityksen, miten kristinuskon opetus koulussa ja kunnan varhaiskasvatuksessa on vähentynyt.
– Kaikkien lasten tulisi saada tietää, että on olemassa joku, joka kantaa heitä kämmenellään, ja myös lapsen Isää ja Äitiä, Anne sanoo.
Kasvattajat toivoisivat yhteyden seurakuntaan jatkuvan sukupolvilta toisille.
– Aiemmin rippikoulussa kävi lähes sata prosenttia ikäluokasta, nykyisin Etelä-Suomen seurakunnissa tuo luku on vain 42 prosenttia. Kun 10–15 vuotta sitten kysyi koulun aamunavauksessa, kuinka moni on käynyt pyhäkoulussa, perhekerhossa tai seurakunnan leireillä, niin suuri osa nosti kättään. Jos ei ole tietämystä kristinuskosta, ei ole pohjaa, jolle rakentaa, Oili Ijäs tiivistää.

Raamatun kertomukset heräävät eloon

Oili Ijäs jäi eläkkeelle vuosi sitten lokakuussa. Anne Peranderin eläkepäivät alkavat juosta lokakuun ensimmäisestä päivästä lähtien, jolloin tulee kuluneeksi tasan 44 vuotta siitä, kun hän aloitti työt Lohtajan seurakunnassa. Oilin vuodet saman työnantajan palveluksessa hipovat myös neljääkymmentä.
Naisten työrupeamaan mahtuu viisi kirkkoherraa, tuhansia tutuksi tulleita lohtajalaislapsia ja -nuoria sekä lukemattomia työtunteja.

”Me kierrätimme ja hyödynsimme käytettyä tavaraa
jo ennen kuin koko kierrätys-sanaa käytettiin.”

Anne Perander

Ikimuistoisimpia kohokohtia molempien uralla ovat olleet Lohtajan seurakunnan tuvat täyteen vetäneet  pääsiäisnäytelmät, joihin Anne ja  kerhojen lapset tekivät lavasteita. Oili käsikirjoitti pääsiäisnäytelmiä ja -vaelluksia tai muokkasi näytelmätekstin valmiista käsikirjoituksesta. Hän myös ohjasi, ja rooleissa nähtiin työntekijöitä ja vapaaehtoisia.

– Avointen esitysten lisäksi oli useita esityksiä koululaisryhmille ja alle kouluikäisille. Joskus esityspaikkana oli kirkko ja sen ympäristö, jolloin kyliltä järjestettiin kyydit. Joskus esityksiä vietiin kirkosta kyläkouluille ja vanhusten laitoksiin, Oili muistelee.
Korona-aikana näytelmät videoitiin – osaavia kuvaajia, editoijia ja äänittäjiä löytyi vapaaehtoisista.
Niinä vuosina kun lapsia oli paljon, päiväkerhojen joulujuhlia pidettiin joka kylällä – niin Ala-Viirteellä, Väli-Viirteellä, Karhissa ja Marinkaisissa kuin kirkonkylälläkin.
– Ne olivat sellaisia yhteisponnistuksia, veivät paljon aikaa, mutta ovat jääneet tärkeinä mieleen.

Kun naiset aloittivat työt Lohtajan seurakunnassa, Anne lokakuussa 1979 ja Oili kesäkuussa 1983, oli kirkkoherrana Mikko Himanka.
– Hän oli edelläkävijä ja esikuvani. Lohtajan seurakunnan kasvatustyössä toimintaa väritettiin jo tuolloin draamalla, kun erilaista luovaa ilmaisua ei kovin yleisesti muualla seurakunnissa käytetty, Oili kertoo.
Raamattuopetus on säilynyt naisten mukaan vahvana Lohtajan seurakunnan kasvatustyössä Mikko Himangan ajoista lähtien.
– Monesti myös kirkkoherra Tuomo Jukkola toi matkoiltaan erilaista tavaraa rekvisiitaksi näytelmiin ja askarreltavaksi kerhoihin. Me kierrätimme ja hyödynsimme käytettyä tavaraa jo ennen kuin koko kierrätys-sanaa käytettiin, Anne muistelee.
– Tavaraa oli aina tulossa ja menossa, varastoon ja sieltä kerhoihin askarreltavaksi. Sitä alkoi katsella ympärilleen ja huomasi miettivänsä, että Tuostahan voisi tulla hyvä seimi, tai tuosta saisi tehtyä Jerusalemin muurit, Anne muistelee.

Artikkeli Koko kylän kasvattajat julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Eelin kuolema muutti Syrjälän perheessä aivan kaiken.
– Se oli kuin ydinpommi, mitään ei jäänyt jäljelle. Lapsen kuoleman jälkeen kaikki on rakennettava uudestaan, aivan alusta. Myös oma minuus pitää rakentaa uudelleen. Emme ole enää ne Marjo ja Tommi, jotka olimme ennen Eelin kuolemaa.
Mutta vanhemmat uskovat, että tuskankin keskellä Luoja luo uutta.
– Olemme päättäneet luottaa Hänen käsikirjoitukseensa, vaikka joudumme sisäisesti invalideina kulkea lopun elämämme. Usko Eelin tapaamisesta Taivaassa antaa toivoa laittaa jalkaa toisen eteen täällä elävien maassa kulkeville, mutta kipua ja pohjatonta ikävää se ei vie pois, Marjo ja Tommi Syrjälä sanovat.

”Lapsen kuolema ei koskaan vanhene. Hän on mukana aina, kaikissa asioissa, joka hetki.”

– Tommi Syrjälä

Eeli Syrjälä ajautui itsemurhaan 20-vuotiaana, vaikka hänen elämässään kaikki näytti ulospäin menevän hyvin.
Nuori mies oli juuri saanut opiskelupaikan Tampereelta. Hän työskenteli erityisluokan koulunkäyntiavustajana samassa kälviäläiskoulussa, missä isä Tommi oli luokanopettajana.
Kotoaan Eeli oli saanut paljon rakkautta. Nelilapsisen perheen toiseksi nuorimmainen ei ollut erityisnuori. Hänellä ei ollut huume- tai alkoholiongelmaa.
– Eeli oli urheilullinen, hyväsydäminen ja lämmin nuorimies, jolla oli suunnitelmia ja unelmia, äiti muistelee.

Lukiossa Eeli sairastui masennukseen, mutta puolen vuoden hoitojakson jälkeen käynnit nuorisopsykiatrian poliklinikalla päättyivät.
-Eelin sairauden vakavuutta ei nähty. Kesäkuussa 2020 hän näytti voivan vielä hyvin. Heinäkuun alussa hän kertoi lääkärille itsetuhoisista ajatuksistaan ja unettomuudestaan. Eeli ei saanut minkäänlaista apua Tampereen yliopistollisen keskussairaalan psykiatriasta, ei lääkeapua eikä psyykkistä tukea, ei mitään! Hänet jätettiin täysin yksin, vaikka hän oli vakavasti ja akuutisti sairastunut. Elokuun toinen päivä hän hyppäsi junan alle, Marjo Syrjälä kertoo.
Äiti on maalannut mielessään pojastaan kuvan kuoleman hetkellä.
– Eeli seisoo raiteilla kädet kohotettuna kohti Taivasta, jonne taivaallinen juhlapöytä aterioineen on katettu. Pöytäliinan helmat koskettavat jo raiteita, kun Taivaan enkelit, Jeesus, Jumala ja vuosi sitten kuollut äitinikin ottavat hänet vastaan.

”Pidän surustani kiinni kuin murrosikäinen; puhun surustani enkä luovu siitä, sillä se on rakkautta omaan lapseeni.”

– Marjo Syrjälä

Marjo-äiti puhuu itsemurhaan ajautumisesta.
– En pysty enää sanomaan, että joku teki itsemurhan, siihen ajaudutaan. Sellainen ihminen on sairas, jolle kuolemakin on vapautus. Eelin sairaus ja hänen kokemansa tuska ja kipu, johon ei saanut apua, vaikka sitä haki, ylitti kaiken inhimillisen sietokyvyn. Itsemurhaan ajautuvan kognitiivinen ajattelu ei toimi. Eeli kuoli psyykkiseen sairaskohtaukseen, äiti sanoo.
Valvira on vahvistanut Eeli Syrjälän hoidotta jättämisen hoitovirheeksi.
Syrjälät ovat oman surunsa keskellä halunneet selvittää poikansa kuolemaan johtaneita syitä siksikin, ettei sama hoitovirhe toistuisi. He eivät kuitenkaan koe vihaa tai katkeruutta.
-Viha vaatii voimavaroja. Enemmän suren yhteiskuntamme tilaa ja sitä, että nuori ei välttämättä saa apua mielenterveyteensä edes akuutissa hädässä. Olen myös kysynyt Jumalalta, miksi annoit meille näin vaikean tien, vaan Kaikkivaltiaan edessä olen ymmärtänyt oman pienuuteni, Marjo Syrjälä sanoo.
– Joudun käymään Herrani kanssa kamppailua. Hän on ainoa, joka voi tällaisen kestää, Tommi Syrjälä lisää.

Pääsiäisen sanoma koskettaa Marjo ja Tommi Syrjälää tavalla, jota he eivät osanneet kokea ennen Eelin kuolemaa.
– Mariakin oli äiti, jonka poika kuoli ristillä. Menetyksemme ja kärsimyksemme kautta olemme osallisia Kristuksen kärsimyksestä. Äidin sydän on särkynyt. Suru, kipu ja tuska ovat läsnä joka päivä. Mutta elämässä auttaa tieto siitä, että me näemme vielä Eelin kanssa Taivaassa, Marjo Syrjälä uskoo.
-Pääsiäinen on todellisuudessa portti elämään. Pääsiäisen sanoman ydin on, että Jeesus kuoli, mutta Hän voitti kuoleman vallan ja Hän elää. Näin se on lapsemmekin kohdalla! Eelikin elää, vanhemmat iloitsevat.
Heille Jeesuksen kärsimys tulee pääsiäisenä aivan iholle.
– Kun Eeli muutti Taivaaseen, myös osa minusta muutti Taivaaseen. Paradoksaalista on se, etten olisi ikinä voinut kuvitella avaavani ”taivastietoisuuttani” tai tuovani lohtua muille. Olen aina pelännyt kuolemaa. Piti tapahtua jotain vielä hirveämpää, jotta voittaisin kuoleman pelon, Marjo Syrjälä kertoo.
Hän sanoo Jumalan tehneen työtään hänessä.
-Eelin kuolemasta alkoi uusi loppuelämäni, olen sen alussa. Mutta toisaalta elämästä on tullut merkityksellisempää – syvempää ja korkeampaa.

”Jos joku kysyy Eelistä, sydämeni murenee onnesta. Eeli elää toisessa todellisuudessa, jonne Jeesus on väylä olla
yhteydessä hänen kanssaan.”

– Marjo Syrjälä

Eelin vanhemmat ovat saaneet paljon tukea, apua ja myötätuntoa osakseen. He ovat kiitollisia Mieli ry:n vertaiskursseista, psykoterapiasta sekä hyvistä ystävistä, joilta ovat saaneet empatiaa ja ymmärrystä.
Marjo on myös työstänyt suruaan kirjoittamalla. Hän on kirjoittanut Instagram-tililleen Eelistä, surusta, menetyksestä, kuolemasta, Taivaasta ja jakanut myös paljon kuvia Eelistä.
– Jos en olisi saanut niin paljon positiivista palautetta postauksistani, en olisi varmaankaan jatkanut kirjoittelua. Kirjoitan lohduttaakseni itseäni ja yllätyksekseni olen saanut paljon kiitosta siitä, että lohdutan teksteilläni myös muita.

Tommille voimaannuttavaa on metsäkirkko, jonne hän menee hiljentymään ja juttelemaan Jumalan kanssa.
– Niin kuin minä otin Eelin syliini – niin minä otan teidät syliini ja kannan teitä, Tommi kertoo Herran häntä puhutelleen.
Hän muistelee useita ihmeellisiä, luonnossa tapahtuneita asioita Eelin kuoleman jälkeen, jotka hän kokee Jumalan johdatukseksi.
Viikko Eelin kuoleman jälkeen Tommi tapasi Harrbådan metsäreitillä saman tutun naisen, jonka hän oli viikkoa aiemmin tavannut ihan samassa paikassa.
-Kerroin hänelle poikamme kuolemasta ja siitä, miten se oli tapahtunut samaan aikaan kun edellisen kerran tapasin tämän Enkelinaisen metsässä.
Tutulla metsäreitillä Syrjälät tapasivat myös Eelin opettajat, Sirkku Lähdesmäen ja Tommi Nurmen, jotka sävelsivät ja sanoittivat Eelille laulun Jeesuksen sylissä.
– YouTubesta löytyvän laulun sanat Olet turvassa taivaan, aina meitä lähellä lohduttivat alun shokissa.
Tommi – toiselta nimeltään Tuomas – kertoo suunnanneensa usein itkemään meren rantaan, Punakallioille. Rantakallioilla sudenkorento istui Tommin polvelle ja hän muistaa ajatelleensa, että ”eipä ole koskaan aiemmin 50-vuotisen elämäni aikana sudenkorento vielä istunut polvellani”.
Myöhemmin metsäkirkossa Tommi sanoo Herran kysyneen häneltä: ”Muistatko kun lähetin sen sudenkorennon sinun polvellesi?”
Sudenkorennon elämä kestää vain pari päivää, mutta on silti merkityksellinen ja kokonainen.
Pari viikkoa myöhemmin perhonen istui Tommin takille metsäkirkossa.
– Minulla oli Eelin vanha takki päälläni ja suruvaippa laskeutui siihen. Kuten sudenkorennon elämä, perhosenkin elämä on lyhyt mutta täysi, Tommi Syrjälä avaa.
Tommin pyöräillessä Eelin kuoleman jälkeen kaupunkiin, sudenkorento lensi hänen edellään sadan metrin matkan, kun se yhtäkkiä muutti suuntaa ja jäi auton alle.
– Se oli kuin Eelin kuolema, Tommi-isä huokaa.
Eeli Syrjälän hautakiveä koristaakin sekä perhonen että sudenkorento.

”Pääsiäisen sanoman ydin on se, että Jeesus kuoli, mutta Hän voitti kuoleman vallan ja Hän elää. Näin se on lapsemmekin kohdalla; Eelikin elää! Marjo-äiti tuntee Eelin kärsimyksen kehossaan ja mielessään. Eläytyminen Jeesuksen kärsimykseen tulee pääsiäisenä aivan iholle.”.”

– Marjo Syrjälä

Oman lapsen kuolemaan ei voi varautua. Eikä lapsen kuolema koskaan vanhene.
– Hän on mukana aina, kaikissa asioissa, joka hetki, Tommi Syrjälä sanoo.
– Niin kauan kuin elän – suren. Vain lapsensa menettäneet voivat sen ymmärtää, Marjo Syrjälä lisää.
Vaikka suru ei poistu vanhempien elämästä, iloakin voi kokea. Surukohtauksia tulee yhä, mutta Tommi kertoo niiden aiheuttamien fyysisten tärinöiden vähän laantuneet.
Marjo Syrjälälle suru on rakkautta.
– Suurin oivallukseni oli se, kun ymmärsin, että minun ei tarvitse toipua surusta, sitä ei tarvitse paketoida minnekään ja saada valmiiksi. Suru saa olla. Hyvä suru kantaa. Kun suren, kohtaan Eelin ja voin pitää häntä lähelläni. Kaikki se aika, kun suren, olen yhdessä Jumalan ja Eelin kanssa, Marjo Syrjälä kuvaa.
Hänen yksi suurimmista peloistaan oli se, ettei Eelin kuoltua kukaan enää puhuisi hänestä.
– Jos joku kysyy Eelistä, sydämeni murenee onnesta. Eeli elää toisessa todellisuudessa, jonne Jeesus on väylä olla yhteydessä hänen kanssaan.

Yrttitarhasta tyhjälle haudalle

Matti Aho, teksti

Hiljaisella viikolla seuraamme raamatuntekstien avulla Vapahtajan viimeisiä hetkiä ennen hänen kuolemaansa.
Miten Marian, Jeesuksen äidin, tuska olikaan sietämätöntä! Kuinka Pietari murtui, kun tajusi kieltäneensä Vapahtajansa ja mikä olikaan Juudaksen kohtalo! Se, mikä oli ollut elämässä tärkeintä, oli nyt menetetty.

Kristilliseen perinteeseen kuuluu eläytyminen noihin kertomuksiin. Ihmettelemme sydämessämme, miten paljon Jeesus suostuikaan syntiemme tähden kärsimään. Oma syyllisyys puristaa rintaa.
Mutta pääsiäisen vietto ei kuitenkaan pääty Jeesuksen kuoleman muisteluun, vaan se jatkuu parin päivän syvän surun jälkeen ylösnousemuksen ihmeen juhlintana.

Jokaisen ihmisen elämään kuuluvat ilon ja surun hetket. Raskaan surun keskellä kysymme: Miksi Jumala sallii tämän?
Selkeää vastausta ei löydy. Epätietoisuuden sumu täyttää mielen. Suru ei hellitä otettaan.

Jeesus huusi ristillä: Jumalani, miksi hylkäsit minut?
Hän menetti hetkeksi uskonsa rakastavaan Isään ja silti Jumala herätti hänet pääsiäisaamuna.
Pietari petti opettajansa, mutta sai silti myöhemmin tehtävän seurakunnan johtajana.
Evankeliumin tärkein viesti onkin siinä, että Jumala ei syytä meitä virheistämme, rikkomuksistamme ja synneistämme. Niistä on seurauksensa tässä elämässä, mutta se ei ole Jumalan rangaistusta. Jeesus on jo kärsinyt rangaistukset meidän puolestamme.

Sureva ihminen elää oman elämänsä ”hiljaista viikkoa”. Samaistumiskohtia Jeesuksen kärsimystiehen voi löytyä useitakin – varsinkin hänen läheistensä tuntemuksiin. Ja ainakin osittain samat asiat myös auttavat surussa eteenpäin, pimeydestä valoon.
Jeesuksen läheisille Hänen elämänsä kokonaisuus alkoi avautua. Muistelu oli tärkeää. Ystävyys ja kokemusten jakaminen lohduttivat. Tyhjästä rististä tuli ylösnousemuksen tunnus, joka muistuttaa samalla Jeesus Nasaretilaisen koko elämästä.

Murheiden ja kärsimysten keskellä meitä ei ole jätetty yksin. Jumala johdattaa, pitää huolta, antaa toivoa. Hän kehottaa myös meitä kantamaan toistemme taakkoja ja ottamaan vastaan sitä tukea, mitä lähimmäisiltämme saamme.
Rakkaus on suurin vastavoima kaikelle kärsimykselle yksittäisen ihmisen elämässä, perheessä, yhteiskunnassa, ihmiskunnassa, maailmassa.

Artikkeli Siinä sylissä saamme edelleen olla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Läpikotaisin kokkolalaiseksi itsensä tunteva Emilia Teerikangas jättää seurakuntapastorin tehtävät Kokkolan suomalaisessa seurakunnassa. Lähtösaarnansa hän pitää kotikirkossaan syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina, 5.9.2021.

Viimeisen kolmen vuoden ajan Centria-ammattikorkeakoulussa lehtorina toiminut Teerikangas irtisanoutui Kokkolan suomalaisen seurakunnan seurakuntapastorin virasta kesäkuussa.

-Kun Centrialla tarjoutui mahdollisuus lehtorin työhön, halusin siihen tarttua ja viihdyn Centrialla erinomaisesti, hän kertoo.

Kesäpappina Teerikangas on ollut mukana ripareilla, ja tehnyt myös joitain kirkollisia toimituksia.

– Juhlimme myös keskimmäisen lapsemme rippijuhlia kesällä. Muutoin kesä kului pääasiassa perheen kanssa mökkeillen, syyslukukautta etätyössä aloitteleva opettaja kertoo.

Hänelle itselleen luonteva paikka kotikirkon penkistä löytyy aina.

– Yhteys Kokkolan suomalaiseen seurakuntaan säilyy elämässäni – rooli vain on toinen, hän sanoo.

Pappeus on Emilia Teerikankaalle paljon enemmän kuin pappisviran hoitamista.

Teerikangas haki Kokkolan suomalaisen seurakunnan kappalaisen virkaa – kahdesti, mutta ei tullut valituksi.

Hän teki kirkollisvalituksen Pohjois-Suomen hallinto-oikeuteen molemmista viranhakuprosesseista. Ensimmäistä valintaa koskevasta hallinto-oikeuden päätöksestä neuvosto teki muutosvaatimuksen korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta asiassa ei ole vielä ratkaisua.

Viranhausta valitusprosessiksi muuttuneen elämänvaiheen aikana Teerikangas sanoo käyneensä läpi niin monenlaisia tunteita, ettei vielä osaa kaikkea summata.

– Mutta päällimmäisenä ajatuksena kaikesta on ollut ja on edelleen se, miten raskas prosessi todella on. Olen myös surullinen siitä, miten prosessi raastaa omaa perhettä, läheisiä ja lukuisia seurakuntalaisia. Se tuntuu myös monella tapaa edelleen lähes epätodelliselta. En olisi koskaan kuvitellut olevani tällaisessa tilanteessa, Teerikangas summaa.

Samalla hän kertoo matkan varrella oppineensa paljon, ja toivoo, että joku merkitys kaikelle opitulle löytyy tulevaisuudessa.

”Koen, että papin tehtävässä tärkeää on välittää Jumalan rakkautta ja huolenpitoa kaikkiin tilanteisiin – niin iloissa kuin suruissa.”

Emilia Teerikangas

– Kaikissa asioissa kuitenkin yleensä on myös jotakin hyvää, ja tässä prosessissa itselleni on kirkastunut muun muassa se, kuinka arvokkaita ovat ne ihmiset, jotka ovat kulkeneet rinnalla. Hyvältä on tuntunut vahva tuki ja myötäeläminen, jota olen saanut seurakuntalaisilta – niin tutuilta kuin ihan tuntemattomiltakin.

Teerikangas miettii myös syitä, miksi hän on valitusprosessiin lähtenyt.

– Koen, että asia ei ole mennyt kaikilta osin oikein ja oikeudenmukaisesti, enkä voi sellaisessa tilanteessa antaa asian vaan olla, se on selvitettävä – vaikka se ei helppoa olekaan.

Pappeus on Emilia Teerikankaalle paljon enemmän kuin pappisviran hoitamista.

– Se on identiteetti. Virassa keskeiseksi nousee nöyrä asenne todella tärkeällä paikalla. Pappina saa olla mukana ihmisten monenlaisissa elämäntilanteissa, jotka voivat välillä olla myös todella raskaita.

– Mutta parasta ehkä kuitenkin on se, että papin virassa on itseään isommissa käsissä, mihinkään tilanteeseen ei tarvitse mennä yksin ja omin avuin vaan Jumala on mukana kaikessa.

Vaikka hän ei tällä hetkellä toimikaan papin virassa, säilyy pappeus hänessä aina.

– On mahdotonta sanoa, palaanko joskus papin virkaan – koskaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo.

– Tällä hetkellä en osaa kuvitella, että lähtisin Kokkolasta. Täällä on niin vahvasti juuret, ystävät ja perhe. Taidan olla ihan läpikotaisin kokkolalainen, hän nauraa.

Lähtösaarnapäivänä kirkolliskalenterissa aiheena on kiitollisuus, ja se on haikeuden lisäksi tunne, jota Emilia Teerikangas sanoo tuntevansa jättäessään seurakuntatyön.

– Se on mielestäni hyvä ydinsanoma niin lähtösaarnassa  kuin elämässä ylipäätään.

– Lähteminen ei ole helppoa. Seurakunta työyhteisönä on ihan omanlaisensa maailma, ja siinä on paljon sellaista, mitä jään kaipaamaan.

”Mieleen jäävät myös kaikki seurakuntalaiset, joiden kanssa on kohdattu monenlaisissa tilanteissa. Seurakuntayhteyshän meillä säilyy.”
– Emilia Teerikangas

– Työkavereita tottakai tulee ikävä – eikä vain lähimpiä kollegoita vaan koko yhteisöä hallinnosta hautausmaalle ja kaikkea siltä väliltä.

Mutta yhteistyö yhteisöpedagogikoulutuksen ja seurakunnan välillä jatkuu.

– Siitä olen erityisen iloinen.

Centria-ammattikorkeakoulussa yhteisöpedagogiksi valmistuvat opiskelijat saavat pätevyyden myös kirkon nuorisotyönohjaajan virkaan sekä seurakunnan lastenohjaajiksi. Nämä kirkolliset ja teologiset opit ovat Teerikankaan tonttia lehtorina.

– Koen, että seurakuntatyön tuntemus antaa sellaista käytännön tietoa ja osaamista, josta opiskelijatkin hyötyvät.

Amk-opiskelijoilta tai yhteisöpedagogeiksi valmistuvilta ei edellytetä kirkon jäsenyyttä. Alaa voi opiskella, vaikka tähtäin olisikin muualla kuin kirkon työssä.

– Koen, että voin olla tukemassa ja auttamassa opiskelijoita heidän matkallaan kohti omaa kutsumustyötään, eli tavallaan toteutan myös omaa kutsumustani, vaikka lehtorin tehtävässä olen enemmän teologi kuin pappi. Korkeakoulumaailmassa kun asioita ja ilmiöitä tarkastellaan työelämän, tutkimuksen ja teorian näkökulmista.

Emilia Teerikankaan mukaan seurakunnan kasvatustyö on monen lapsen ja nuoren elämässä tärkeä tekijä päiväkerhosta aikuisuuteen.

– Esimerkiksi onnistunut rippikoulukokemus voi kantaa pitkälle. On hienoa olla kouluttamassa ammattilaisia nuorten maailmaan tekemään töitä nuorten kanssa, hän sanoo.

• Emilia Teerikangas
• Ikä: 42.
• Perhe: puoliso, kolme lasta ja koira.
• Työ: lehtori, Centria-ammattikorkeakoulu.
• Harrastukset: neulominen ja politiikka.
• Luottamustehtävät: Kokkolan kaupunginvaltuuston ja -hallituksen jäsen.
• Lempiruoka: Olen kaikkiruokainen, mutta mieluiten syön kasvisruokaa. Ulkona syödessä Ykspihlajan Pizzatalon pizzat, etenkin kreikkalainen pizza.
• Mielimusiikkisi: Erilaista musiikkia eri tilanteisiin. Sanoitukset ovat minulle tärkeitä, kuuntelen pääsääntöisesti suomenkielistä musiikkia.

Artikkeli Kotikirkosta löytyy aina paikka julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirkkohallitus kehotti jo vuonna 2015 seurakuntia ja seurakuntayhtymiä omaehtoisesti muodostamaan alueellisia keskusrekistereitä kirkonkirjojenpidon hoitamiseksi.
Vuoden 2017 alusta Kokkolan seurakuntayhtymän yhteyteen perustettu Kokkolan aluekeskusrekisteri on yksi Suomen 12 aluekeskusrekisteristä.
Valtakunnallisesti verraten pienenä ja ketteränä yksikkönä se aloitti valtakunnallisten virkatodistusten pilotoimisen marraskuussa 2019.
Kevään aikana Kokkolan aluekeskusrekisterin työntekijöistä suurin osa suoritti teoria- ja näyttökokeet, jotta oikeudet laatia valtakunnallisia virkatodistuksia täyttyivät.
– Sen jälkeen kaikki virkatodistukset, joita on pyydetty alueemme seurakunnissa kuolleesta, seurakuntaan kuuluvasta vainajasta, on laadittu keskitetysti Kokkolan toimipisteessä, Vepsäläinen kertoo.

Kokkolan aluekeskusrekisterissä työskentelee tällä hetkellä viisi henkilöä, jotka kaikki tekevät kirkonkirjojenpidon lisäksi myös muita töitä.
– Osa työajasta kuluu kirkkoherran- tai seurakuntavirastossa erilaisten toimitusten ja tilaisuuksien ajan- ja tilanvarauksissa ja niiden yhteensovittamisessa. Rekisterisihteerit hoitavat asiakaspalvelua ja kohtaavat ihmisiä elämän suurissa tilanteissa. Näiden lisäksi työhön voi kuulua vielä jotain seurakunnallisia työtehtäviä sekä tietosuoja-asioita, Vepsäläinen listaa.
– Aluekeskusrekisterimme on jäsen- ja työntekijämäärältään Suomen pienimpiä aluekeskusrekistereitä. Pienuudesta on hyötyä, koska voimme toimia ketterästi ja joustavasti kuunnellen jäsenseurakuntia ja ottaa pienten jäsenseurakuntien toiveet yksilöllisemmin huomioon, Vepsäläinen vakuuttaa.

Suomessa on aluekeskusrekistereiden lisäksi viisi keskusrekisteriä. Nämä kaikki hoitavat kirkonkirjojenpitoa laajemmalta kuin oman yhtymän tai seurakunnan alueelta. Tällä hetkellä 11 yksikköä laati valtakunnallisia virkatodistuksia.
Manuaalisesti laadittavia virkatodistuksia, jotka sisältävät vainajan tiedot tietyltä elämän ajanjaksolta, voidaan vielä laatia muissa toimipisteissä.
– Näitä tarvitaan silloin, jos vainaja on kuollut sellaisessa seurakunnassa, joka ei vielä kuulu mihinkään aluekeskusrekisteriin, Heli Vepsäläinen tarkentaa.

Kokkolan aluekeskusrekisterin perustamisella alueelle taattiin paikallinen toimija, joka hoitaa Keski-Pohjanmaan alueen seurakuntien kirkonkirjojenpidon.
– Meillä on kahden viikon toimitusaika. Virkatodistustilaus voidaan laatia nopeamminkin, jos työtilanne sen sallii. Tällä hetkellä tilaustilanteemme on hyvä eli jos kuolintieto on järjestelmässä, laadimme virkatodistukset viikossa, Vepsäläinen listaa.
Koska Kokkolan aluekeskusrekisterin oma tilauskanta on pieni, se mahdollistaa kirkkohallituksen antaman pilotointiluvan puitteissa auttaa pitkien toimitusaikojen kanssa kamppailevia muita aluekeskusrekistereitä. – Tänä syksynä olemme tehneet yhteistyötä Espoon aluekeskusrekisterin kanssa ja laatineet heidän jäsenistään valtakunnallisia virkatodistuksia, Vepsäläinen kertoo.
– Espoossa toimitusaika oli yhteistyön alkaessa kolme kuukautta, tällä hetkellä käsittely aika on keskimäärin kolme viikkoa.
– Aiemmin keväällä laadimme Helsingin keskusrekisterin jäsenille valtakunnallisia virkatodistuksia. Helsingin käsittelyaika oli yhteistyömme alkaessa kuusi viikkoa, kesällä Helsingin keskusrekisterin käsittelyaika oli jo lyhentynyt kolmeen viikkoon, Vepsäläinen kertaa.

Kirkonkirjojenpito on kirkossa tehtävää julkista viranomaistyötä, jossa on huomioitava tietosuoja ja tietoturva, kansalaisten yhdenvertaisuus ja yleinen etu. Valtakunnallisten sekä manuaalisesti laadittavien virkatodistusten lisäksi Kokkolan aluekeskusrekisterissä hoidetaan sukututkimuksia.
– Sukututkimusta teemme tuntiveloituksella. Hinta ensimmäiseltä puolelta tunnilta on 45 euroa, ja seuraavat alkavat 30 minuutin jaksot ovat 20 euroa, Vepsälänen kertoo.
– Virkatodistusten ja sukututkimusten viimeisimmät hintatiedot löytyvät nettisivuiltamme. Virkatodistuksista perittävistä maksuista päättää kirkkohallitus.

Artikkeli Kokkolassa on ketterä aluekeskusrekisteri julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Vapaaehtoistyön tulee voimaannuttaa – ei vaivaannuttaa, Kaustisen ja Ullavan seurakunnan kirkkoherra Veli-Pekka Harju kiteytti illan teeman Kokkolan seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston iltakoulussa.
Syyskuun ensimmäisenä tiistaina kolmisenkymmentä kirkkovaltuuston valtuutettua sekä seurakuntien työntekijöitä ja vapaaehtoisia oli kokoontunut Kaarlelan seurakuntakodin Anders-saliin miettimään tapoja vapaaehtoistyön vireyttämiseen.
Hallintojohtaja Helinä Marjamaa muistutti, että seurakuntien verotulot laskevat ja henkilökunnan määrä vähenee tulevaisuudessa, mutta tekeviä käsipareja tarvitaan jatkossakin.

”Elävä seurakuntamme ei olisi elävä ilman vapaaehtoisia. Puuttuisi liian paljon Hengen lahjoja.”

Juha Karhulahti
Halsuan kirkkoherra

Kokkolan seurakuntayhtymän yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja Jukka Paanasen mukaan vapaaehtoistyö on kriisissä koko Suomessa.
– Samat ihmiset veivaavat vapaaehtoistyössä vuodesta toiseen. Kysymys kuuluukin, miten seurakuntayhtymä organisaationa toimii niin, että saamme aktivoitua mahdollisimman paljon vapaaehtoistyöntekijöitä.
Keskustelun alustuksina kuultiin kaikkien yhtymän seurakuntien esittelyt vapaaehtoistyön tilasta. Kaustisen ja Ullavan seurakunnassa vapaaehtoiset ovat toimineet jopa ulosveisuun vetäjinä.
– Niin sanotut uskotut miehet, jotka ovat laulaneet virren, joskus pitäneet myös puheen, Harju kertoi.
– Vapaaehtoistyön ja -tekijän tulee kohdata oikealla foorumilla. Pitää olla hyvä konsepti, kirkkoherra linjasi ja sanoi seurakunnan jokavuotisen vapaaehtoisvoimin toteutettavan Ullavan perinneruokaviikon tuottavan viikossa reilut parituhatta euroa.
– Kaustisella tämä vaan ei onnistuisi.

Kaustisellakin vapaaehtoisten työlista on pitkä; he vievät muun muassa lohtuhuiveja tai villasukkia leskeksi jääneille, vetävät raamattupiirejä, laulavat kuoroissa tai olivat rakentamassa kirkon kattoa.
-Kuten jo edesmennyt Antero Niittykoski, ahkera talkoolainen, joka tervasi eli ”kastoi” enemmän paanuja kuin kirkkoherra ehti kastaa lapsia, Harju muisteli.
Kaustisen ja Ullavan seurakunnan vapaaehtoistöiden listalta löytyy myös apukokkeja, näyttelijöitä, kirkkoväärtejä, isosia ja Facebook-kuvaajia.
– Jokaiselle vapaaehtoiselle tulee olla selkeä tehtävä. Pitää vain osata kysyä oikein. Ensimmäisestä kokeilusta saattaa syntyä elinikäinen tehtävä.

Kokkolan ruotsalaisessa seurakunnassa viikoittainen Crosspoint pyörii täysin vapaaehtoisvoimin.
Ihailtavaa kyläläisten aktiivisuutta ja vapaaehtoisten sitoutuneisuutta osoittaa myös Öjan kyläkirkon ylläpito.
– Öja on pieni kylä. Jokunen vuosi sitten kun yhtymä ilmoitti, ettei sillä ole varaa ylläpitää kyläkirkkoa, päätimme ottaa asiat omiin käsiimme, ruotsalaisen seurakunnan luottamushenkilö Mikael Lindqvist kertoi.
Nyt 10–12 vapaaehtoisen joukko hoitaa kiinteistön nurmikon leikkuut, lumityöt ja pienet korjaukset. Säästöjäkin on syntynyt useampi tuhat euroa.
– Ei se ole rasite. Jokaiselle vapaaehtoiselle pariskunnalle osuu talkoovuoro noin joka kymmenes viikko, Lindqvist laskeskeli.
Vapaaehtoinen Tom Nygård kysyi, miten saamme erityisesti nuorissa syttymään halun palvella.
– Kulutusyhteiskunnassa ihmiset haluavat palvelua, eivät palvella. Vapaaehtoistyö koetaan raskaana, vastahakoisena, mutta se kyllä maksaa itsensä takaisin kun siihen ryhtyy.

”Kristinuskolla on Kokkolassakin paljon kilpailijoita. Miten myydä seurakunta nuorille somessa?”

Antti Lapinoja
Lohtajan ja Kälviän seurakuntien vt. kirkkoherra

Sana luottamus nousi esiin illan monessa puheenvuorossa.
Halsuan kirkkoherra Juha Karhulahti sanoi suurimman esteen hedelmälliselle vapaaehtoistyölle seurakunnassa olevan kirkkoherroissa.
– Uskallammeko luottaa seurakuntalaisiin, ja antaa heidän tuoda erilaiset armolahjansa käyttöömme?
Samaa luottamusta aikuisiin ihmisiin peräänkuulutti Lohtajan ja Kälviän seurakuntien vt. kirkkoherra Antti Lapinoja.
– Seurakunnat eivät toimisi ilman vapaaehtoisia. Vapaaehtoiset tekevät sekä Lohtajalla että Kälviällä syntymäpäiväkäyntejä, hoitavat kauppa-asioita, toimivat kirkkoväärteinä ja lasten ryhmätoiminnassa kuten Donkkis. Se onkin ainoa vapaaehtoistoiminnan muoto, johon saadaan mukaan alle 30-vuotiaita, Lapinoja sanoi.
Kirkkoherran mukaan vapaaehtoistyön tulee tuntua vapaaehtoisesta mielekkäältä, ja hänen tulee kokea itsensä tärkeäksi.
– Miten houkutella nuoret mukaan kirkkoon, joka nojaa paljolti menneisiin asioihin – yhtään Jumalan sanaa ja evankeliumia väheksymättä, Lapinoja kysyi.

Vuoden 2020 alusta Kokkolan seurakuntayhtymään liittyneessä Halsuan seurakunnassa on totuttu talkoisiin. Viimeksi syntyi partiomaja paikallisen Lions Clubin tuella. Jos seurakunnalla ei ole rahaa tai resursseja, niin tehdään sitten itse.
– Seurakuntalaisten erityisosaaminen on aina saatu käyttöön kun on pyydetty, Karhulahti iloitsi.
Yhteistyö Halsuan kunnan kanssa on seurakunnalle valtava voimavara. Koulun rehtori on organisoinut lukujärjestykset niin, että opettaja voi kesken koulupäivän käydä pitämässä varhaisnuorten kerhoa seurakunnassa.
– Vapaaehtoiset ja vanhemmat vetävät Donkkis-iltoja ja Varkka-kerhoja, paikallinen yrittäjä hoitaa nuortenillat pientä palkkiota vastaan, luottamushenkilöt eivät ota kokouspalkkioita, kylän 10 kinkeripiiriä palvelee vuoron perään jumalanpalveluksissa, ja jokaiseen messuun pyritään saamaan vapaaehtoisia laulajia mukaan, Karhulahti listasi.
Koska seurakunnan diakonin virka on vain 20 prosenttinen, jää diakoniatyön syntymäpäiväkäynneistä ja joulumuistamisista paljolti kirkkoherran ja vapaaehtoisten harteille.
– Yksinäisinkään ei jää Halsualla yksin, vakuutti kirkkoherra, sillä vapaaehtoisten pyörittämässä ystäväpalvelussa sovitaan keskenään, kuka käy kenenkin vanhuksen luona maanantaina, ja kuka keskiviikkona.
Myös herätysliikkeillä ja järjestöillä on tärkeä osuus Halsuan seurakunnan vapaaehtoistyössä.

Kokkolan suomalaisessa seurakunnassa pitkään vapaaehtoistyötä tehneenä Anne Kellosalo pitää tärkeänä sitä, että seurakunta rakentaa yhdessä lasten ja nuorten kanssa siltaa kohti aikuisuutta, jolloin seurakunnasta ja myös vapaaehtoistyöstä tulee luonnollinen osa heidän elämäänsä.
– Sitä ei voi asettaa vain jonkun työalan vastuulle, vaan olemme kaikki vastuullisia luomaan tätä yhteyttä.
Muun muassa Koivuristin Keva-kerhoissa vapaaehtoistyötä tekevä ja luottamustoimissa mukana oleva Kellosalo peräänkuulutti seurakunnan työntekijöiden ja vapaaehtoisten tasa-arvoisuutta.
– On valtaa omistaa jokin rooli, jota toisella ei ole. Vapaaehtoistyötä työntekijän kanssa parityönä tehdessä työntekijä joutuu luopumaan jostain ja vapaaehtoistyöntekijä saa jotain. Vapaaehtoinen rohkaistuu ottamaan paikkansa.
Vuonna 2011 perustettiin Kokkolan suomalaisessa seurakunnassa vapaaehtoistoiminnan ohjausryhmä osana kirkon vapaaehtoistyön kehittämishanketta. Vuosi sitten syyskuussa seurakunnassa aloitti vapaaehtoistyön koordinaattori Mervi Santalo. Isossa seurakunnassa vapaaehtoistyön hallinnoinnille onkin perusteet, jos vapaaehtoisia palvelee seurakunnassa jo yli 600.

– Pyhäkoulutyömme on täysin vapaaehtoisten varassa, musiikkityössä on aina palvellut vapaaehtoisia, rippikouluja olisi mahdoton toteuttaa ilman isosia, uutena ryhmänä ovat korona-ajan myötä tulleet vapaaehtoiset arkunkantajat, Kokkolan suomalaisen seurakunnan kirkkoherra Jouni Sirviö listasi.
– Korona osoitti myös haavoittuvuutemme. Diakoniassa noin 80 prosenttia vapaaehtoistyötä tekevistä on yli 70-vuotiaita, ja kun korona tuli, vapaaehtoiset jäivät kotiin. Toisaalta myös toimintakin hiipui.
Sirviö kannusti työaloja ja seurakuntia ottamaan kopin työpari-työskentelystä vapaaehtoistoiminnassa.
– Sitä voisi jalostaa monelle alalle. Työparina toimiessa voi tuulettaa ajatuksia ja taakka kevenee, kun on toinenkin sitä jakamassa, Sirviö summasi.

Artikkeli Vapaaehtoistyössä tulee voimaantua – ei vaivaantua julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

— Viedään ilosanomaa Jeesuksesta. Haluamme kertoa laulun sanoin, miten vaikeista elämän risteyskohdista voi selvitä.

Eero Hietala

Aamunsoitto syntyi tammikuussa 2018.
– Oikeastaan se lähti siitä, kun meitä pyydettiin kokoa-maan bändi rippikoulun etukäteispäivään teemalla Jumalanpalvelus tutuksi, ja Annalla oli siitä vastuu, bändin basisti Jenny Kirjava muistaa.
Hänen ja Eero Hietalan lisäksi bändin alkuperäiskokoonpanosta mukana ovat vokalisti Milla Järvelä ja akustista kitaraa soittava Anna Puronaho.
– Veikon halusimme mukaan kun kuulimme sen soittavan niin taitavasti rumpuja, Jenny ja Milla kehuvat bändin kuopusta, Kaustisen musiikkilukioon pyrkivää Veikko Virkkalaa.
– Me ollaan tunnettu perhepäivähoitopaikasta lähtien, Eero Hietala ja Veikko Virkkala lisäävät. Ilmajoelta Kaustisen musiikkilukioon tullut Oona Mansikkamäki tuli bändiin samoihin aikoihin.
Nuoret ovat tutustuneet toisiinsa seurakunnan nuorisotyön vapaaehtoisina ja Kaustisen musiikkilukiossa.
Bändi treenaa kerran viikossa Kaustisella, vaikka kirkon nuorisotyön sosionomiopinnot ovat vieneet Annan Helsinkiin ja yhteisöpdagogin opinnot Oonan Kokkolaan, Centria-Ammattikorkeakouluun.
– Mutta mitä tapahtuu sitten kun Eero lähtee kesällä inttiin, naisten heittämä kysymys jää ilmaan.
Toteutuessaan tulevaisuuden suunnitelmat vievät bändin jäseniä eri suuntiin: Jenny Kirjava tähtää ääniteknikoksi Tampereelta, kitaran soittoa opiskeleva Milla Järvelä valmistuu seurakunnan varhaiskasvatuksen lastenohjaajaksi ensi vuoden jouluna ja jatko-opinnot vievät hänet Tampereelle musiikkiterapian pariin.
Eero suuntaa armeijan jälkeen Tampereen poliisiammattikorkeakouluun.
Ainoa toistaiseksi paikkakunnalle jäävä on Veikko Virkkala, mutta tulevaisuuden suunnitelmat vievät hänetkin Helsinkiin, Pop & Jazz Konservatorioon.

Mutta nyt on hyvä näin. Energia ja ilo rönsyilevät Kaustisen seurakuntakeskuksen Luolassa.
Aamunsoiton tähtäin on – ei enempää eikä vähempää – nousta Suomen gospel-scenen pintaan.
– Tavoite on kova, ja se vaatii paljon työtä, Eero Hietala tietää.
Bändillä on jo sen verran omia biisejä kasassa, että tunnin keikasta puolet on covereita, puolet omia kappaleita.
– Kirjoittelemme omia biisejä kovalla tahdilla. Kaikki kirjoittelevat tekstejä ja sovitukset tehdään yhdessä, Eero Hietala tarkentaa.
– Kun löytää jonkun toisen musiikista sopivan sointukierron, joka jää mieleen soimaan, ja lähtee siihen miettimään omia sanoja, Eero kertaa lauluntekoprosessia.
Inspiraatiota haetaan niin suomalaisilta kuin amerikkalaisilta gospelyhtyeiltä. Oonalle ja Eerolle kolahtavat Ossi Mäki-Reinin ja Perttu Läykin musiikki, Eero mainitsee myös ylivieskalaisen Saven, Oona amerikkalaisen Disciplen sekä ulkomailla keikkaa heittävän suomalaisbändin Park7.
Veikon musiikilliset juuret ovat syvällä kansanmusiikissa, onhan hän soittanut Näppäripelimanneissa nelivuotiaasta lähtien.
– Mauno Järvelä on vaarini, Veikko Virkkala lisää.
Nuori rumpali opettaa nykyään Näppäreiden viikonloppukursseilla ympäri Suomen. 
Oonalle musiikillinen esikuva on Mäki-Reinin, Läykin ja Saven lisäksi helsinkiläinen pop-laulaja ja lauluntekijä Juhani Tikkanen.
– Samoin kokkolalaiskokoonpano Herz inspiroi minua, Oona Mansikkamäki lisää.
Millan musiikilliset vaikuttajat ovat Saven ja Perttu Läykin yhtye kls.

Aamunsoitto etsii aktiivisesti keikkamahdollisuuksia. Yksi sellainen on luvassa Turussa järjestettävillä Maata näkyvissä -festareilla.
– Ainakin jollakin kokoonpanolla osallistumme festareiden open stagelle akustisesti. Siellä esiinnyimme myös viime vuoden festareilla, Eero Hietala kertoo.
Kaustisen kirkossa, seurakuntakodilla, Kaustisen Puistogospelissa, päiväkodeissa, leireillä ja yksityistilaisuuksissa esiintynyttä Aamunsoiton voi nähdä joulun jälkeen TV7-kanavalla ohjelmassa, joka on taltioitu Kaustisella heinäkuussa Tule Jeesuksen luo -telttakokouksessa.

— Yhdessä soittaminen on mukavaa ajanvietettä. Tänne tullaan näkemään tuttuja ja soittamaan yhdessä.

Veikko Virkkala

Oma levy on ollut nuorilla muusikoilla usein mielessä, ja sitä on heiltä myös kysytty. Yksi Aamunsoiton tavoitteista onkin päästä äänittämään.
– Omakustanne aluksi, muttei levy-yhtiökään ole poissuljettu, Eero Hietala sanoo.
Soittamisesta ja esiintymisestä nauttivan Aamunsoiton yhteishenki on iloinen ja rento. Taitavat nuoret soittajat selvästi viihtyvät yhdessä.
– Soittaminen ja esiintyminen on meidän kaikkien intohimo. Vaikka ennen esiintymistä on aina jännitystä ilmassa, esiintyessä se purkaantuu ilona. Se, että saamme esiintyä yhdessä, kenelläkään ei ole omaa show’ta, yhteishenki on mahtava, Anna Puronaho iloitsee.
– Kannattaa lähteä keikoillemme kuuntelemaan. Aamunsoitto osaa ottaa ilon irti musiikista, nauraa omille mokilleen. Tämä ei ole meille suorittamista, Eero lisää.
– Ja pitää sitä itseään vähän kehua, kyllä me ollaan hyviä, Oona Mansikkamäki sanoo ja saa muut nauramaan.

Artikkeli ”Syvällistä sanaa, se on meidän juttu” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Suomalaisten surukirjeistä väitöstutkimuksen tehnyt Pulkkinen menetti pappansa 4-vuotiaana, isänsä aivoverenvuotoon parikymppisenä ja kymmenisen vuotta sitten kaksi syntymätöntä lastaan 10 kuukauden välein.

Viljo-papan kuolemasta hän muistaa oman äitinsä surun.

– Mikä ihme oli se, mikä tuli meidän kotiin arjen keskelle, sai palan juuttumaan äidin kurkkuun ja itkemään kuukausitolkulla. Siitä lapsuusmuistosta jäi ehkä kiinnostus surua kohtaan, joka nykyään on akateemista.

Filosofian tohtorin kiinnostus suruun kiteytyi Helsingin yliopistossa vuonna 2016, kun Pulkkisen väitöstutkimus Salattu, suoritettu ja sanaton suru – Läheisen menettämisen kokonaisvaltaisena kokemuksena tarkastettiin.

Sen pohjalta Mari Pulkkinen on kirjoittanut myös kirjan Surun sylissä – Suomalaisten kokemuksia menetyksestä.

– Tutkimuksessani moni sureva kuvasi itseään sanoilla; tunnen olevani tarttuva tauti. Se on aika karu viesti. Moni sanoi, ettei halua korulauseita, vaan haluaisi, että ihmiset myöntäisivät murheeni.

Liki 30 vuotta suomalaisten surua sanoittaneen laulajan ja lauluntekijän Hanna Ekolan elämään on mahtunut useampi läheisen kuolema; omien vanhempien menetykset, kahden hyvin läheisen sisaruksen kuolema sekä puolison kuolema, joka jätti hänet 10-vuotiaan pojan äitinä jatkamaan elämää.

– Ne ovat kaikki asioita, jotka ovat vaikuttaneet minuun hyvin paljon, mutta ovat keskenään hyvin erilaisia suruja.

Puolison menetyksestä hän nostaa esiin kaksi asiaa.

– Koskaan ei tarvitse unohtaa ja lapsella on oikeus muistaa isänsä.

Hanna Ekola kertoo, että häneltä meni kauan ennen kuin hän tajusi, miksi suru ja sureminen vie niin paljon voimia ja aikaa.

– Koska surussani oli niin paljon päällekkäistä surua; identiteetin menetys, työparin menetys, turvan menetys, ne kaikki liittyvät yhteen kuolemaan, hän avaa.

Hanna Ekola kertoo kokeneensa myös ympäristön asettamaa painetta ja vaatimuksia, jotka sureva voi kokea hyvin kuormittaviksi.

Miten sureva ihminen tulisi kohdata?

– Meillä on vaistomainen halu pienentää toisen kärsimystä, me yritetään keksiä erilaisia syitä, miksi sinun surusi ei olisi niin suuri. Sanotaan esimerkiksi iäkkään omaisensa menettäneelle, että; no olihan siinä jo ikää, tai keskenmenon saaneelle, että, onneksi ei ollut enempää raskausviikkoja. Nämä ovat usein niitä tosi syvälle satuttavia juttuja, Pulkkinen sanoo.

Sen sijaan, että yrittäisimme selittää toisen murheen pois tai saada sitä pienemmäksi, Pulkkinen rohkaisee asettumaan yhdessä surevan kanssa tarkastelemaan surun suuruutta ja menetyksen merkityksiä.

– Se, jos jokin voisi olla sitä voimaantumista.

Hanna Ekola kiteyttää voimaantumisen neljään asiaan: tulla surun kanssa nähdyksi, kuulluksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi. –

Läsnä olevassa, turvallisessa vuorovaikutuksessa, jossa minulla on lupa olla juuri niin kokonaisena suruni kanssa, kun tarve on.

Artikkeli Surevat ovat pelottavia ihmisiä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.