Simo Heininen jatkaa tutkimushanketta, jossa aiemmin ovat ilmestyneet kokoelma Martti Rautasen kirjeistä saksalaiselle lähetysjohtaja Hahnille sekä hänen päiväkirjansa vuosilta 1868–1870. Tunnustan, että pidän Heinisen tiiviistä tyylistä ja tavasta kuljettaa sekä asioita että tarinoita. Aiemmin julkaistut Martti Rautasen joskus varsin poleemiset kirjoitukset valmistivat tämän kirjan sisältöön. Kirjan antama kuva Rautasesta on huomattavasti rauhallisempi, harkitsevampi ja viisaampi, kuin mitä noista kirjeistä ja päiväkirjoista olisi voinut kuvitella. Ei ihme, että hänestä tuli Namibiassa tehtävän lähetystyön kulmakivi ja esimerkki. Kirja nostaa esiin sellaisia tärkeitä tietoja työn ensimmäisiltä vuosikymmeniltä, joista tutkimuspohjaisesti luen ensimmäistä kertaa: siirtomaavallan kosketus, vahva torjuva asenne naisten mahdollisuuksiin lähteä lähetystyöhön ja lähetystyöntekijöiden keskinäiset jännitteet, jopa riidat työalueella.

Rheinin lähetysjärjestön merkitys

Saksalaisen sisarjärjestön merkitys kirkkomme lähetystyön alkutaipaleella on varsin ratkaiseva. Tsaari kielsi vasta perustettua Suomen Lähetysseuraa tekemästä lähetystyötä Venäjällä, koska ortodoksinen kirkko hoiti suomensukuiset kansat. Niinpä etsittiin toisia mahdollisuuksia. Rheinin lähetysseura esitti kutsun tulla Lounais-Afrikkaan, heidän työalueensa pohjoispuolelle.

Sama sisarjärjestö koulutti myös kaksi ensimmäistä lähetystyöntekijäksi valmistunutta, nimittäin Alexander Malmströmin ja Karl Emanuel Jurvelinin. Malmströmin vihittiin lähetyssaarnaajaksi 1866 ja oli tarkoitus jäädä seuran palvelukseen. Eräiden erimielisyyksien takia hän pyysi saada siirtyä Suomen Lähetysseuran palvelukseen ja niinpä hänet lähetettiinkin Eteläiseen Afrikkaan odottamaan Suomessa perustetun lähetyskoulun valmistuneita. Jurvelin vihittiin 1867 ja hän puolestaan palasi Suomeen lähteäkseen muiden kanssa Ambomaalle.

Saksalaisen sisarjärjestön keskeinen henkilö kirkkomme lähetystyön kannalta oli Carl Hugo Hahn, joka toimi Lounais-Afrikan työn johtajana. Hän oli vieraillut Suomessa jo aiemmin ja esitti sittemmin kutsun työhön ambolaisten keskuuteen. Hahnista tuli Martti Rautasen luottohenkilö, jonka kanssa hän kävi vilkasta kirjeenvaihtoa.

Saksalaiset työtoverit avustivat ja opastivat Suomesta saapuneita kielen ja kulttuurin tuntemiseen ja lopulta työn alkuun Namibian pohjoisosissa.

Ristivetoa työalueella

Martti Rautasen päiväkirjat matkasta Ambomaalle toi jo esiin erilaisia jännitteitä työtovereina lähetettyjen kesken. Afrikan kutsu kuvaa niitä enemmän, valottaen eri osapuolten näkemyksiä ja jännitteiden vaikutuksia. Kyse oli varmasti persoonallisuuksienkin eroavuuksista, mutta myös periaatteista, moraalista ja työntekemisen tavoista, joista kaikista vallitsi erimielisyyksiä. Yksi jännitteitä synnyttänyt asia oli lähetyssaarnaajien ja maallikkoveljien kesken jo lähetysseuran puolesta synnytetty kahden kerroksen ajattelu.

Suomalaiset olivat jaksoivat myös ahkerasti valittaa seuran johdolle toinen toistensa laiskuudesta tai huonoista tavoista. Näyttää siltä, että suomalaisten kokemattomuus ja tietämättömyys elämästä toisenlaisen kulttuurin ja elämänpiirin keskellä nosti esiin monia täyttymättömiä toiveita ja niiden myötä syntyneitä hankaluuksia. Paikallinen kuninkuus hallintomallina oli outo, samoin erilaiset siirtymäriitit, joita lähetystyöntekijät katsoivat karsastaen.

Poikkeuksena Heinisen kirja tuo esiin Rautasesta jonkinlaisen sisäsyntyisen kyvyn asettua toisten ja toisenlaisten tilanteeseen. Niinpä hän oli usein sovittelijan ja neuvottelijan paikalla. Vielä tärkeämpää lienee ollut kärsivällisyys, jolla hän suhtautui kuninkaitten oikkuihin. Tätä viisautta ja kärsivällisyyttä tarvittiin erityisesti silloin, kun saksalainen siirtomaavalta armeijan muodossa kolkutteli ovelle.

Siirtomaavallan kosketus

Saamme olla ylpeitä tavasta, jolla erityisesti Martti Rautanen luovi tilanteessa, jossa Saksan keisarikunta ulotti siirtomaavallan aivan Lounais-Afrikan pohjoisosiin, suomalaisten lähetystyöntekijöitten porteille. Tapa, jolla saksalaiset ottivat alueen ”haltuunsa”, on kuvaava koko siirtomaavalta ajatukselle. He saapuivat saksalaisen lähetystyön oikeuttamana huolehtimaan alueen turvallisuudesta, kuten he sen ilmaisivat.

Niin suomalaiset, kuin Rheinin lähetysseurankin työntekijät arvostelivat suojelualueen hallintoa ja sen kuvernöörejä. Hererot taivuteltiin sopimukseen, jossa saksalaisella kuvernöörillä oli valta alueen asioihin ja ennen kaikkea alueen luonnonrikkauksiin.  Suomalainen Roiha kirjoittikin varsin selväsanaisesti oman näkemyksensä: ”Niin hyvä kuin tuo valkoisten valta näissä maissa yhdeltä puolelta olisikin, näyttää se kuitenkin toiselta puolelta, ainakin alussa saattavan näissä alkuasukkaissa suurta levottomuutta aikaan, sillä he näkyvät ainakin aavistavan, jos ei selvään ymmärtävän, että he siten ennemmin tai myöhemmin kadottavat vapautensa ja joutuvat tavallaan valkoisten orjiksi.” (s. 148) Tilanne johti myöhemmin 1904 hererojen kansannousuun ja kansanmurhaan. Tältä ambolaiset välttyivät ehkä suurelta osin Martti Rautasen neuvottelutaitojen ansiosta. 

Naiset ja lähetystyö

Olen kasvanut tietoisena ensimmäisestä lähetyslääkäristä Selma Rauniosta ja hänen merkityksestään. Samalla olen pitänyt jotenkin itsestään selvänä sitä, että ensimmäiset lähetetyt olivat miehiä. Heininen kuitenkin paljastaa, että jo ensimmäiselle lähetyskurssille oli tarjolla naisia. Heitä ei kuitenkaan otettu vastaan vielä vähään aikaan, sillä lähetyskurssin rehtori ei nähnyt naisilla olevan edellytyksiä lähetystyöntekijäksi.

Heininen nostaakin näkyviin lähetyssaarnaajiksi lähettyjen puolisot. Heidän keskeisenä tehtävänään oli olla mahdollistamassa se, ettei miesten tarvinnut omassa kodissaan olla ”mies ja nainen samassa persoonassa” eli hoitaa muun ohessa siivousta, vaatehuoltoa ja ruoanlaittoa. Näistä huolehtimisen lisäksi nämä vaimot osoittivat monenlaista osaamista suhteessa paikalliseen väestöön, erityisesti naisten ja lasten elämään. Vaimoista oman lukunsa saa Ida Weikkolin, joka tuli ikään kuin jälkikäteen työalueelle ja pisti siellä tuulemaan: hän perusti lastenkodin ja hankki sille tarvikkeita ja kannatusta Suomesta. Ida oli myös aktiivinen kirjoittaja ja havainnoin ihmisten elämää omaehtoisesti. Suomeen tultuaan hän ”ilman miehensä ja johtokunnan lupaa” julkaisi kokemuksistaan kirjasen.

Tilanne muuttui nopeasti vuosituhannen vaihtuessa. Selma Raunion kanssa samoihin aikoihin lähti Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen ensimmäinen Japanin lähetystyöntekijä. Hän oli nainen, Namibiaan ensimmäisten mukana lähteneen Pietari Kurvisen tytär. Kurvinen puolusti naisten mahdollisuuksia ja kutsumusta lähetystyöhön. Myöhemmin hänen poikansa puolusti yhdistyksessä naisten pappeutta niin, että joutui syrjäytetyksi johtokunnasta.

Naislähetystyöntekijöistä on onneksi kirjoitettu muidenkin kuin Heinisen toimesta.

Kokonaisuuksia ja yksityiskohtia

Kirja muodostuu toisaalta teemoista, toisaalta lyhyistä henkilökuvauksista. Molemmat nivoutuvat hyvin yhteen. Teemojen kautta kokonaiskuva piirtyy paremmin, mutta henkilöhistoriat valottavat arkea, sen kamppailuja ja ihmisten välisiä suhteita.

Henkilöhistorioiden kautta kuvataan myös Namibian ulkopuolisia tapahtumia. Erityisesti lähetystyöntekijöiden vaikutus kotimaahan ja muutaman seikkailut Yhdysvalloissa enemmän ja vähemmän kirjavissa olosuhteissa. Yllättävän paljon näistä seikkailuista tihkui myös Suomeen ja täällä tehtäviin päätöksiin.

Kaikista tapahtumista ja henkilöistä on varmasti kerrottu aiemminkin, mutta en ole saanut tartutuksi lähetyshistorian paksuihin opuksiin. Siksi olen iloinen Heinisen kirjasta ja suosittelen sitä sukellukseksi kirkkomme lähetystyön varhaisvaiheisiin. Se houkuttanee lukemaan myös laajempia selvityksiä, tutkimuksia ja kuvauksia.

Kirjansa lopussa Heininen lupailee kirjottavansa vielä erillisen teoksen lähetystyöhön lähteneistä naisista. Sitä jään odottamaan.

Esittelut Simo Heinisen aiemmista, samaan tutkimussarjaan liittyvistä julkaisuista:

• Sydämellisin terveisin meiltä kaikilta sinulle ja rakkaillesi (Martti Rautasen kirjeet Carl Hugo Hahnille) – Lehteri 1.4.2019
• Simo Heininen: Matka Afrikkaan – Martti Rautasen päiväkirja 1868–1870 (Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 2021) – Lehteri 19.1.2022

Artikkeli Afrikan kutsu – Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Matkustan työni vuoksi paljon ja saan kohdata kristittyjä eri kulttuureista ja kirkkokunnista. Silti kaikkialla maailmassa näen saman haasteen ja saman kutsun: yhteyden rakentamisen. Yhteyden, joka ei ole vain mukavaa yhdessäoloa, vaan jota motivoi yhteinen tehtävämme – olla Kristuksen todistajia tässä maailmassa.

Yhteys ei aina ole helppoa. Meillä on erilaisia mielipiteitä, kokemuksia, joskus kipujakin. Kaikkien kanssa ei ole helppoa tulla toimeen. Ja joskus olen huomannut, että ehkä juuri minä olen se, joka on vaikea. Mutta juuri silloin tarvitsen yhteyttä kaikkein eniten. Tarvitsen toisia, jotta voin kasvaa. Ja ennen kaikkea tarvitsen Kristusta, joka armahtaa ja yhdistää. Vaikka olemme niin erilaisia, niin Kristus on keskellämme. Hän kutsuu meitä yhteen.

Kuvittele ihmiset piiriksi, jonka keskellä Kristus on. Jos haluat lähemmäs Jumalaa, piiri pienenee, ja tulee myös lähemmäs muita ihmisiä. Kaikkia Jumala kutsuu yhtälailla, eikä Kristuksen luo pääse ilman, että lähestyy myös lähimmäistä.

Loista kuin tähti

Fil. 4:15-16 ”te loistatte maailmassa kuin kirkas valo, kun pidätte esillä sanomaa, joka antaa elämän.”

Miten siis eläisimme niin, että kaikki naapurimme, kaikki suomalaiset, kaikki kotimaassani Englannissa tai kaikki synnyinmaassani Brasiliassa, saisi tietää Jumalan rakkaudesta?

Paavali kehottaa Filippiläiskirjeessä meitä olemaan valona maailmassa – ja tekemään sen arkisilla, pienillä teoilla: olemalla valittamatta, kohtelemalla toisiamme kunnioittavasti, jakamalla pöytämme, antamalla anteeksi. Kun teet nämä asiat – loistat kuin tähdet. Ei siksi, että olisit täydellinen, vaan siksi, että Jumalan Henki asuu sinussa. Henki antaa voiman näyttää Jumalan rakkautta jokaiselle elämäsi ja arjen tekojesi kautta.

Jumalan valtakunta ei ole tulossa, vaan se on jo täällä. Lähetys on sitä, että avaamme silmät näkemään sen. Meidät on kutsuttu olemaan yhdessä Kristuksessa – ja yhdessä maailmassa, joka tarvitsee toivoa.

Muista siis tämä aina kun näet tähtiä tai auringon – Jumala on sinussa, ja voit loistaa kuin tähti, koska identiteettisi on Jeesuksessa. Ja Kristuksen rakkaus saa loistaa kauttasi kaikille ympärilläsi oleville.

Artikkeli Kristus keskellä meitä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Vammaisuutta ei ole syytä rajata yksilön ominaisuudeksi.  Vammaisuus itse asiassa määrittyy vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan välillä.  Meidän tulee nähdä vammaiset henkilöt Jumalan luomina ja arvokkaina yksilöinä, joilla on oikeus täysipainoiseen osallistumiseen ja osallisuuteen seurakunnassa. Heillä on oltava mahdollisuus muiden seurakuntalaisten kanssa vaikuttaa päätöksentekoon, erityisesti vammaisiin henkilöihin liittyvissä asioissa.

Kirkon tulisi olla paikka, jonne jokainen voi tuntea kuuluvansa ja osallistuvansa täysipainoisesti, koska jokainen meistä on Jumalan kuva ja siksi täydellinen sellaisena kuin on. Siksi, myös vammaisten ihmisten elämä on arvokas.

Monenlaiset esteet estävät vammaisten ihmisten täysimääräisen ja yhdenvertaisen osallistumisen.  Meidän on muutettava yhteiskuntaa ja purettava esteitä, jotta kaikilla ihmisillä olisi samanlaiset mahdollisuudet ja jotta jokaisen ihmisoikeudet toteutuvat. Tämän periaatteet kunnioittaminen ja toteuttaminen on osa kutsumustamme – rakastaa lähimmäistämme.

Vammaiset henkilöt tuovat seurakuntaan ainutlaatuisia näkökulmia, jotka rikastuttavat koko yhteisöä. Meidän tulee arvostaa heidän panostaan ja varmistaa, että heillä on mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa.

Kirkkojen on oltava aktiivisesti osa muutosta, jossa esteellisiä rakenteita puretaan yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon toteutumisen tieltä. Osallisuuden tulisi olla yhteiskunnassamme normi, joissa syrjintää ja poissulkemista pidetään poikkeuksena.  

Ollaan yhdessä kirkko, jossa arvostamme monimuotoisuutta ja hyväksymme toisemme juuri sellaisina kuin olemme – ja jossa jokainen ovi tuntea olevansa Jumala rakastama ja arvostama omana itsenään.

Rukous

Rakas Jumala,

Auta meitä näkemään toisissamme Sinun kuvasi ja arvostamaan moninaisuutta, jonka olet meille antanut.

Anna meille voimaa ja rohkeutta purkaa esteitä, jotka estävät yhdenvertaisen osallistumisen, ja luoda seurakunta, jossa jokainen voi tuntea kuuluvansa ja vaikuttaa.

Siunaa erityisesti vammaisia ihmisiä ja anna meille sydämet, jotka rakastavat ja kunnioittavat kaikkia lähimmäisiämme.

Aamen.

Kirjoittaja on vammaisten henkilöiden oikeuksien asiantuntija Suomen Lähetysseurassa.

Kirkon lähetystyön keskus järjestää symposiumin Kumppanuutta etsimässä 15.5.2025 klo 13-16.30. Voit liittyä mukaan etäyhteydellä: https://youtube.com/live/ZvQD_H-t6Zo?feature=share

Artikkeli Vammaisuus kuuluu ihmisyyteen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.
– Room. 12:18

Kaikkein eniten meitä ihmisiä kahlehtii pelko. Pelolla Ihmiset pystyvät hallitsemaan toisiaan. Pelko rakentaa epäoikeudenmukaisia rakenteita.  Pelko saa usein myös ihmisen olemaan hiljaa. Pelolla saadaan ihmiset toimimaan toisiaan vastaan. Oikeudenmukaisuuden rakentaminen tarvitsee rohkeutta ja vapautta olla pelkäämättä turhaan. Kun olemme pelosta vapaita, olemme vapaita olemaan ihmisiä ja pystymme katsomaan toisiamme lähimmäisiä, emmekä vihollisina.

Rauhan rakentaminen vaatii aikaa. Kestävä rauha ei tarkoita vain konfliktin päättymistä, vaan se edellyttää koko yhteisön mukaan ottamista ja sitoutumista sekä rakenteiden muuttamista sellaisiksi, että ne tukevat eri ryhmien rauhallista yhteiseloa.  Kaikkien äänien täytyy kuulua päätöksenteossa ja rauhanprosesseissa.

Jeesus antoi äänen vaiennetuille. Jeesus halusi avata valtaapitävien silmät toiseen todellisuuteen. Hän halusi puheillaan ja toimillaan avata ihmisten silmät näkemään toisen ihmisen, usein unohdetun lähimmäisen.

Rauhaa ja sovintoa on myös vaikea rakentaa, jos ei itse kykene henkilökohtaiseen anteeksiantoon, silloin kun itseään vastaan on loukattu. Katkeruus voi viedä mennessään. Sovintoon tarvitaan suurta rohkeutta ja kykyä nähdä myös oman itsensä ulkopuolelle. 

Rukoukseni vapaudesta ja kyvystä nähdä on tänään ja aina:

“Katso minun puoleeni ja vastaa minulle, Herra, Jumalani! Sytytä silmiini valo.”
–Ps. 13:4

Rukous

Kohtaa minut. Pelkään omia ajatuksiani.
Vapauta minut. Katkeruus sumentaa mieleni.
Auta minua. Tahdon nähdä muut ympärilläni.
Ole kanssani. Uskallan aloittaa päiväni.
Aamen.

Kirjoittaja on seurakuntavarainhankinnan ja viestinnän asiantuntija Kirkon Ulkomaanavussa

Kirkon lähetystyön keskus järjestää symposiumin Kumppanuutta etsimässä 15.5.2025 klo 13-16.30. Voit liittyä mukaan etäyhteydellä: https://youtube.com/live/ZvQD_H-t6Zo?feature=share

Artikkeli Rohkeutta rakentaa rauhaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa.” (Room. 12:15)

Kristillinen kirkko on maailmanlaajuinen yhteisö. Tähän liittyen Paavali opettaa seurakunnan olevan Kristuksen ruumis. Siinä jokaisella Jeesuksen seuraajalla on oma paikkansa, omat lahjansa ja kutsumuksensa. Tämä on totta myös eri puolilla maailmaa toimivien seurakuntien kesken. Niillä on oma kulttuurillinen viitekehyksensä, jossa ne toimivat – osa voi toimia julkisesti ja osan pitää toimia salatummalla tavalla.

Ahtaalla olevat seurakunnat maailmalla pyrkivät noudattamaan roomalaiskirjeen opetusta: ”Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat, siunatkaa älkääkä kirotko. Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa. Olkaa keskenänne yksimielisiä. Älkää pitäkö itseänne muita parempina, vaan asettukaa vähäosaisten rinnalle. Älkää olko omasta mielestänne viisaita.” (Room. 12:14-16)

Asettumista toisten rinnalle

Tuo sama kohta puhuu meille vapaammissa oloissa eläville seurakunnille tärkeän sanoman. Meidän tulee asettua koko Kristuksen maailman laajan kirkon rinnalle iloissa ja suruissa. Meitä kutsutaan auttamaan seurakuntia, jotka ovat meitä haastavammissa tilanteissa talouden tai turvallisuuden näkökulmista. Tässä tehtävässä tarvitsemme toisiamme, yhteistä rukousta ja konkreettia yhteyden tekoja. Meidät on kutsuttu jakamaan ilot ja surut yhdessä sekä kantamaan toistemme taakkoja.

Kristillinen mediatyön on tässä eräs hyvä ja toimiva mahdollisuus. Erilaisten medioiden avulla voimme välittää evankeliumia ja tukea paikallisille seurakunnille sinne, minne on muuten vaikeaa tai melkein mahdotonta mennä. Median kautta voimme olla tuomassa turvan turvattomille tavalla, joka koskettaa. Median kautta voimme auttaa seurakuntia tekemään työtään ja tukemaan jäseniään niillä alueilla, joille seurakunnan työntekijät tai vastuunkantaja eivät pääse pitkien etäisyyksien tai joidenkin muiden syiden tähden.

Havahduin siihen miten valtavan suuren lohdun ihminen voi saada median ja hengellisen laulun kautta, kun katsoin SAT-7 Kids kanavan Marianne Awaranjin lähettämän videon. Siinä syyrialainen 17-vuotias Jad kertoi, miten hän joutui erään militanttiryhmän kaappaamaksi keskellä sisällissotaa. Erossa perheestään ja epävarmana tulevaisuudestaan hän lauloi SAT-7 Kids kanavalta oppimaansa laulua, joka kertoi Jumalan rakastavan häntä. Tuo laulu oli hänen elämänlankansa aina siihen asti, kun hän vapautui. Vapauduttuaan hän soitti SAT-7 Kids ohjelmaan, kertoi tarinansa ja lauloi Mariannen kanssa tuota laulua. Ensikerralla katsellessani tuota videota tunsin kyyneleiden kohoavan silmiini.

Toivoa naisille työ on maailman laajuinen rukousliike, joka tuottaa naisia ja heidän asemaansa tulevia ohjelmia radio- ja televisio-ohjelmien kautta. Myös sosiaalisen median eri kanavat ovat käytössä. Sansa on tässä mukana. Suomessa on yli 90 ryhmää, jotka rukoilevat naisten puolesta eripuolilla maailmaa rukouskalenterissa olevien rukousaiheiden johdattamina. He myös keräävät varoja ja muuten toimivat, jotta työ heikoimmassa asemassa olevien naisten puolesta jatkuu ja he voivat kuulla olevansa arvokkaita evankeliumin ansiosta. Mainittua rukouskalenteria käytetään yli 100 maassa. Rukous luo yhteyttä tällä tavalla. Osana tätä työtä on auttaa ihmiskaupan ja prostituution uhreiksi joutuneita naisia pois tuosta tilanteesta.

Seurakuntayhteyden tukemista etänä

Rukous, Raamatun lukeminen ja seurakuntayhteys ovat kristittyjen kokoontumisessa tärkeitä asioita. Intiassa on seurakuntia, jotka eivät pitkien etäisyyksien vuoksi pysty huolehtimaan jäsenistään. Sansan kumppani Word Resounds Today tekee hyvää yhteistyötä paikallisseurakuntien kanssa. Paikalliset seurakunnat tai kirkkokunnat etsivät jäsenistään sopivia pienryhmien vetäjiä. Heidät koulutetaan tehtävään ja heille annetaan mediasoitin. Sen avulla ryhmissä kuunnellaan Raamattua, keskustellaan kuulemasta ja sovitaan miten itse kukin vie sen käytäntöön suhteessaan naapureihinsa. Ryhmään kuuluvat myös pohtivat miten kertoa kuulemastaan ja oppimastaan toisille. Rukous on osa ryhmien toimintaa. Tätä työtä tehdään nyt 150 kielellä ja samalla tuetaan eri kieliryhmien omaa identiteettiä Jumalan rakastamana ryhmänä.

Pienryhmien vetäjiä tuetaan, sillä heille on olemassa oma ryhmänsä, jossa he voivat mentorinsa kanssa keskustella ja jakaa ryhmissä kohtaamiaan asioita. Hyvän opetuksen kautta ryhmien vetäjät vahvistuvat hengellisessä elämässään ja pysyvät kristillisessä opissa. Vuoden 2026 loppuun mennessä 2500 pienryhmien vetäjää käy lävitse opetuslapseus- ja maallikkojohtajakoulutuksen. Tämä on tärkeää, jottei synkretismi tai menestysteologiset ajatukset harhauttaisi vääriin suuntiin. Word Resounds Today järjestää myös vuosittaisen Raamattutietokilpailun niistä kirjoista, joita on ryhmissä käsitelty. Viime vuonna tähän tietokilpailuun osallistui noin 100000 ihmistä.

Median kautta voimme olla myös tukemassa yhteiskuntia, joita kohtaa luonnonmullistus tai katastrofi. Muutamissa Aasian maassa on kristityillä valmius pystyttää 72 tunnin kuluessa katastrofista kriisiradioasema tukemaan viranomaisia ja antamaan ihmisille tilannekuvaa tapahtuneesta sekä tietoa mistä apua voi saada. Tämä yhteistyö on lieventänyt epäluuloja kristillistä väestöä kohtaan. Sen avulla on myös lievitetty luonnonkatastrofin vaikutuksia, kun ihmiset ovat saaneet suojaa ja puhdasta vettä. Näin on vältytty kulkutaudeilta.

Kaikki kyyneleet pyyhitään

Kaikissa mainituissa asioissa on kysymyksessä ihmisen kipu, kaipaus tai vaikeudet, joiden edessä on hyvä kuulla:” Iloitkaa iloitsevien kanssa ja itkekää itkevien kanssa.” Mikäli seurakunnat Suomessa unohtavat tämän maailmalaajan yhteyden koko Kristuksen ruumiiseen ja elävät vain itselleen, niin ne köyhtyvät hengellisesti ja kadottavat elinvoimaansa. Kristuksen kirkko on maailmanlaaja Jeesuksen ruumis, joka on tässä maailmassa toteuttamassa saamaansa lähetyskäskyä sekä antamaan iankaikkisesti ja samalla myös ajallisesti toimivia näköaloja.

Maailmalla liikkuessani, tavatessani kumppaneitamme, rukoillessamme ja tutkiessamme Raamattua mieleeni usein nousevat ilmestyskirjan taivaaseen liittyvät sanat:” Tämän jälkeen näin suuren kansanjoukon, niin suuren, ettei kukaan kyennyt sitä laskemaan. Siinä oli ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista, ja he puhuivat kaikkia kieliä. He seisovat valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmun oksa ja huusivat kovalla äänellä: Pelastuksen tuo meidän Jumalamme, hän, joka istuu valtaistuimella, hän ja Karitsa!”

Ilmestyskirjan lopussa kerrotaan Jumalan olevan itse pelastuneiden luona ja pyyhkivän heidän silmistään, joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhatta, valitusta eikä vaivaa. Kaikki entinen on mennyt ja jäänyt taakse. Nämä näköalat antavat meille tähän päivään toivon ja tietoisuuden siitä, että vielä emme ole tässä vaiheessa. Nyt on aika elää yhteydessä toistemme ja Kristuksen maailmanlaajan kirkon kanssa. On aika toimia, rakastaa rukouksin, sanoin ja teoin, jotta aidosti iloitsemme iloitsevien kanssa ja itkemme itkevien kanssa antamatta periksi omalle mukavuudenhalulle tai tämän maailman pimeille näköaloille.

Kristittyjen yhteys on enemmän kuin paikallisseurakunta tai kansallinen kirkko. Se ulottuu yli rajojen ja kulttuurien. Voimme tukea paikallisia kristittyjä, kun he kertovat omalla sydämensä kielellä ja kulttuuriin sopivilla tavoilla Jeesuksesta, syntien sovituksesta, armosta sekä ihmisen arvosta että vastuullisuudesta tämän maailman keskellä. Saamme iloita ja toimia sekä yksilöinä että seurakuntina, jotta mahdollistamme Jumalan työn jatkumisen ja evankeliumin leviämisen. Tehdään osamme ja muistetaan heitä, jotka ovat etulinjassa tekemässä työtä.

”Hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, on myös saattava sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään saakka.” (Fil. 1:6)

Rukous

Rakas taivaallinen Isä,
kiitos siitä, että evankeliumi ja syntien anteeksianto yhdistävät ihmisiä yli kaikkien rajojen. Kiitämme ihmisistä, jotka tekevät työtä median ja lähetystyön parissa, jotta Kristuksen rakkaus koskettaa ihmisiä sydän kerrallaan. Siunaa ja rohkaise lapsia, naisia ja perheitä, jotka vastaanottavat sanomasi radion, television ja digitaalisten kanavien kautta. Anna heille toivoa ja vahvistusta uskossaan.

Kiitos, että tänäänkin saamme aavistella taivaan todellisuutta ja sen rohkaisemana täyttää paikkaamme ja tehtäväämme tässä maailmassa. Jeesus vahvista seurakuntaa, sinun ruumistasi tässä ajassa. Rohkaise meitä ottamaan meille tarkoittamasi paikka arjessamme, perheissämme, työssämme ja ihmissuhteissamme. Auta meitä olemaan sinun suolanasi ja valonasi. Me kiitämme ja ylistämme Sinua kaikesta siitä, mitä teet maailmassa. Tätä rukoilemme sinun nimessäsi rakas Jeesus. Aamen

Kirjoittaja on Medialähetys Sanansaattajien toiminnanjohtaja.

Kirkon lähetystyön keskus järjestää symposiumin Kumppanuutta etsimässä 15.5.2025 klo 13-16.30. Voit liittyä mukaan etäyhteydellä: https://youtube.com/live/ZvQD_H-t6Zo?feature=share

Artikkeli Iloitkaa iloitsevien kanssa – kristittyjen yhteydestä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

25. Tuohon aikaan Jeesus kerran puhkesi puhumaan ja sanoi: »Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. 26. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt. 27. Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. 28. Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. 29. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. 30. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.» (Matteus 11:25–30)

Tässä kohdassa yhdistyy kaksi Matteuksen evankeliumin keskeistä ajatusta: Jeesuksen salattu kuninkuus ja Jeesuksen antama kutsu opetuslapseuteen, tarkemmin sanottuna lähetysopetuslapseuteen.  

Jeesuksen sanat jakeissa 25 ja 26 muistuttavat paljon juutalaisessa viisauskirjallisuudessa esiintyviä rukouksia. Näissä Jeesuksen sanoissa painotus ei ole kuitenkaan viisaissa tai älykkäissä ihmisissä vaan lapsenmielisissä, jotka ovat lähellä Jumalaa. Jeesus ilmaisee, että Isä Jumala on erityisesti niiden puolella, jotka ovat yhteiskunnassa heikkoja ja haavoittuvia tai joilla ei ole näkyvää asemaa eikä kuuluvaa ääntä tässä maailmassa. Itse asiassa Jeesuksen ensimmäiset opetuslapset olivat juuri tällaisia ihmisiä. Tästäkin syystä kristillinen kirkko on ollut, ja on, lähellä tällaisia ihmisiä, heikkojen ja haavoittuvien puolella.

Apostoli Paavali kirjoittaa samasta asiasta korinttilaisille (1. Kor. 1:26–29): »26. Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. 27. Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. 28. Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. 29. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä.» 

Tässä kohtaa toistuu ilmaus “Jumala valitsi” kolme kertaa (2 kertaa jakeessa 27, kerran jakeessa 28): tämä on Jumalan valinta ja tahto. Jumala on valinnut sen, mikä on heikkoa, ja ilmaissut sen lapsenmielisille (Matt. 11), niille, jotka ovat vähäpätöisiä ja halveksittuja, kuten Paavali sanoo (1. Kor. 1).

Kuka on Jeesus?

Matteus 11:25–30 tulee kristillisen uskon ytimeen, eli kysymykseen ”kuka on Jeesus”. Jeesuksen sanat kertovat meille, kuka hän todella on: hän on Isän Poika; vain Jeesus tuntee Isän ja voi ilmoittaa hänet. Ihmisten ongelma on se, että he eivät tunne Jumalaa, Isää, koska jumalallinen mysteeri on kaikilta salattu. Tähän ihmiskunnan vakavaan, perustavaa laatua olevaan ongelmaan on vain yksi ratkaisu: se on Poika, Jeesus. Jumalan, Isän tuntee vain Poika ja se, jolle Poika hänet ilmoittaa.

Jakeessa 27 Jeesus ilmoittaa, että hänelle on uskottu auktoriteetti ja valta. Hänen tehtävänsä on ilmoittaa Isä, koska vain hän tuntee Isän. Tämä tunteminen perustuu siihen, että vain Isä Jumala tuntee Poika Jeesuksen, ja vain Poika tuntee Isän. ”Tunteminen” tarkoittanee tässä ennen kaikkea keskinäistä rakkautta, yhteistä ymmärrystä, elämää täydellisessä yhteydessä ja ykseydessä. ”Tunteminen” ei ole pelkkä älyn tai mielen teko; se on henkilökohtainen rakkaussuhde. Kun Jeesus puhuu omasta suhteestaan Isään, hän samalla ilmoittaa, kuka hän itse on. Jumalan armollisen valinnan ja tahdon vuoksi ihmiset voivat tietää, kuka Jumala on, koska Jumala antaa meidän tietää, kuka hän on – Pojan kautta (Joh. 14:8–9).

Viisaat ja oppineet saattavat tietää jotakin Jumalasta, ja monet uskonnot sanovat asioita jumalasta tai jumalista, mutta vain Poika tuntee Isä Jumalan täydellisesti, koska ”minä [Jeesus] ja Isä olemme yhtä.” (Joh. 10:30). Isä rakastaa Poikaa, joka tuntee Isän ja ilmoittaa muille, kuka ja millainen on Isä. Isän rakkaus Poikaan on perusta, jonka ansiosta Poika tuntee Isän ja voi ilmoittaa Jumalan muille. Jumalan, joka on rakkaus (1. Joh. 4:8).

Jakeessa 28 Jeesus kutsuu luokseen kaikki ne, jotka ovat työn ja kuormien uuvuttamat. Se on muodoltaan avoin kutsu Jumalan Pojalta, joka tuntee Isä Jumalan. Mutta keitä ovat ”työn ja kuormien uuvuttamat”? Heitä ovat esimerkiksi ne, joille uskonnollisuuden opettajat ovat välittäneet pyhien tekstien erilaisia tulkintoja ja kertoneet, mitä heidän pitää tehdä tullakseen paremmiksi ja ansaitakseen Jumalan suosion, jopa pelastuksen. Kaikissa uskonnoissa ja yhteiskunnissa esiintyy niitä, jotka ovat valmiita asettamaan ikeitä ja kuormia, ei omille, vaan toisten hartioille. Työn ja kuormien uuvuttamia ovat myös ne, joita yhteiskunnassa pidetään ”toisen luokan kansalaisina” ja joilla ei ole suurtakaan arvoa muiden ihmisten silmissä, mikä johtaa heitä syrjäytymiseen ja eristymiseen muista.  

Ikeen kantajajien lepo

Jeesus kuitenkin sanoo, että hänen ikeensä on hyvä kantaa ja hänen kuormansa on kevyt. Mikä on ies? Ies on veto- tai kantolaite, joka kiinnitetään usein kahden eläimen, esimerkiksi härän, niskaan ja on kiinni kannettavassa kuormassa tai esimerkiksi vedettävissä kärryissä tai aurassa.

Jeesuksen puhuessa ikeestä, se saattaa tässä yhteydessä viitata myös messiaanisen kuninkaan auktoriteettiin, jonka alle ihmisen tulee asettua. Kuningas Jeesuksella on valta kutsua luokseen ne, jotka ovat väsyneitä, stressattuja tai työn uuvuttamia ja jotka kantavat raskaita kuormia – raskaita fyysisesti, henkisesti tai hengellisesti. Voi kuitenkin olla, että me emme pidä sanasta ”ies” tai ajatuksesta, että meidän pitäisi alistua kantamaan tai vetämään jotakin. Ehkä meillä on tunne, että omat taakkamme ovat jo niin raskaita kantaa, ettemme halua enää mitään ylimääräistä kannettavaksi.

Jakeissa 28 ja 29 esiintyy kolme verbiä käskymuodossa: tulkaa, ottakaa, katsokaa. Jakeessa 28: tulkaa minun luokseni; jakeessa 29: ottakaa minun ikeeni; ja: katsokaa minua. Tämä Jeesuksen sana on kutsu opetuslapseuteen lähetyksessä tai lähetysopetuslapseuteen. Opetuslapseus vapauttaa ihmisen löytämään levon. Lepo, jonka Jeesus lupaa, ei ole mitään rauhallista tunnetilaa tai tunteista vapaata tyyneyttä. Tässä yhteydessä “lepo” näyttää tarkoittavan ja kuvaavan ennen kaikkea messiaanista pelastusta. Lepo, jonka Jeesus lupaa, on osa hänen seuraajiensa elämää ja kuuluu heille. Jeesus ei kuitenkaan kutsu ihmisiä toimettomuuteen, vaan tarjoaa heille sekä levon että mielekkään tehtävän toteutettavaksi.

Jakeessa 25 esiintyy sana “tämä” (kreikaksi: ταυτα, ”nämä”), joka viitannee Jeesukselle annettuun viisauteen ja on sama asia kuin “kaiken” (kreikaksi: πάντα) jakeessa 27. Nämä jakeet ovat pohjustusta siihen, mitä Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumin lopussa (Matt. 28:18–20). Siellä Jeesus, kuolleista nousseena, kertoo opetuslapsilleen, että hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.

Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille [opetuslapsille] näin: »Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.» (Matteus 28:18–20).

Matteuksen evankeliumin lopussa Jeesus antaa sekä valtuutuksen että tehtävän seuraajilleen. Näin siksi, että Isä on antanut hänelle vallan, voiman ja valtuutuksen tehdä näin: “Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä.” Tämä valta on annettu vain hänelle, ei kenellekään muulle. Jeesus kutsuu ihmisiä luokseen seuraamaan häntä (Matt. 11:28), ja sitten, koska hänellä on kaikki valta, hän lähettää seuraajansa valtuuttaen heidät lähetystehtävään kaikkien kansojen pariin.

Tähän liittyy kaksi näkökulmaa. Ensinnäkin ajatus lähetysopetuslapseudesta, joka kiinnittyy Jumalan lähetykseen. Se on rakkauden ja vapauden liikettä, joka lähtee levosta käsin (Matt. 11:28,29). Kristittyjä kutsutaan osallistumaan tähän Jumalan suureen lähetysliikkeeseen. Toiseksi Jeesukselta oppiminen (Matt. 11:29: “katsokaa minua”, kreikaksi: μάθετε, kirjaimellisesti: ”oppikaa minulta/minusta) ja Jeesuksesta opettaminen ovat kaksi ajattelutoimintoa, jotka ovat kiinteässä suhteessa toisiinsa, kuten suomen kielen sanojen läheisyys ilmaisee. Tämä osoittaa, miten lähetys on itse asiassa läsnä myös kohdassa Matt. 11:25–30, kuten se on kohdassa Matt. 28:18–20.

Lopuksi

Kohdan Matteus 11:25–30 keskiössä on yhtäältä Isän ja Pojan välillä vallitseva ainutlaatuinen suhde, ja toisaalta levon myötä annettu tehtävä, jonka Poika antaa seuraajilleen. Jeesus kuvaa itseään Pojaksi – ja tunnistautuu samalla messiaaniseksi kuninkaaksi, mutta hyvin erilaiseksi kuin ihmisten odotukset. Jeesus kutsuu ihmisiä tunnustamaan hänen valtansa ja kuninkuutensa, mikä tarkoittaa Jeesuksen antaman ikeen ottamista ja hänen antamansa kuorman kantamista.

Hänen ikeensä on hyvä kantaa ja hänen kuormansa on kevyt. Ikeen tehtävä on kantaa (tai vetää) kuorma helpommalla tavalla taakoittamatta ikeen kantajaa tarpeettomasti. Jeesus kutsuu kaikkia ikeensä ja kuormansa kantamiseen, mutta ne, jotka ajattelevat pystyvänsä kantamaan taakkansa itse, eivät ole kiinnostuneita Jeesuksen tarjoamasta ikeestä ja hänen seuraamisestaan. Evankeliumeissa kerrotaan ihmisistä, jotka tulevat Jeesuksen luokse, kuuntelevat häntä ja lähtevät sitten pois. Tätä tapahtuu myös tänä päivänä.

Jeesuksen ikeeseen suostuminen ja seuraajana oleminen ei tarkoita vain hänen antamansa esimerkin noudattamista, vaan se on henkilökohtaista yhteyttä ja suhdetta ylösnousseeseen Kristukseen. Jeesuksella on täydellinen yhteys ja suhde Isään, Jumalaan, ja hänen kauttaan ja hänessä Jeesuksen opetuslapset pääsevät osallisiksi tuosta suhteesta.

On hyvä muistaa, että Jeesuksen ikeessä on paikka kahdelle kantajalle. Kuka kantaa iestä yhdessä Sinun kanssasi? Hän, joka sanoo: “Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:20).

Jeesuksen seuraaminen johtaa vapautukseen muiden ihmisten ja maailman tekemistä vaatimuksista, ja tuo vapautus tapahtuu Jumalan armosta. Vapaus johtaa todistamaan Kristuksesta ja palvelemaan lähimmäisiä. Jeesuksen seuraaminen on profeetallista lähetysopetuslapseutta. Meidän osaksemme jää miettiä ja rukoilla, mitä tämä tarkoittaa elämässämme. Keiden ihmisten pariin Jumala haluaa lähettää meidät?

Rukous

Rakastava Jumala. Me kiitämme sinua elämän lahjasta kaikessa sen moninaisuudessa ja kauneudessa. Herra Jeesus Kristus, ristiinnaulittu ja ylösnoussut, me ylistämme sinua, koska tulit etsimään kadonneita, vapauttamaan vangittuja, parantamaan sairaita ja käännyttämään itsekeskeisiä. Pyhä Henki, me iloitsemme siitä, että hengität maailman elämässä ja tulet sydämiimme. Kun me elämme Hengessä, saamme myös vaeltaa Hengessä. Anna meille uskoa ja rohkeutta ottaa ristimme ja seurata Jeesusta, että tulisimme oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaeltajiksi omana aikanamme. Auta, että olisimme siunaukseksi kansallesi, varjelisimme luomakuntaa ja antaisimme kunnian sinun nimellesi. Tätä rukoilemme Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. Aamen.

(Kirkkojen maailmanneuvoston Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssin 2018 asiakirjasta ”Hengessä eläen: kutsu muuttavaan opetuslapseuteen”)

Kirjoittaja on Kirkon lähetystyön keskuksen johtaja.

Edit. Lisätty: Kirkon lähetystyön keskus järjestää symposiumin Kumppanuutta etsimässä 15.5.2025 klo 13-16.30. Voit liittyä mukaan etäyhteydellä: https://youtube.com/live/ZvQD_H-t6Zo?feature=share

Artikkeli Jeesus kutsuu lepoon ja tehtävään: ajatuksia Matteus 11:25-30 äärellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kuka olet ja mistä tulet, Minna Hietamäki?

Olen paljasjalkainen helsinkiläinen opettaja ja teologi.

Asuin lapsuuttani ja nuoruuttani pitkään Haagassa, josta päädyin ulkomaanvuosien jälkeen itäiseen kantakaupunkiin. Koronavuosi innoitti monen muun tapaan muuttamaan väljempiin oloihin ja tällä hetkellä asun Koillis-Helsingin peltomaisemissa. Olen asunut joitakin vuosia myös Belgiassa, jossa tein väitöskirjaani Leuvenin katolisessa yliopistossa sekä Uppsalassa Ruotsissa, kun olin Ruotsin kirkon palveluksessa.

Mikä sai sinut kiinnostumaan työstä Kirkon lähetystyön keskuksessa?

Kirkon kansainvälinen ulottuvuus on ollut keskeinen osa kristinuskon ymmärrystäni nuoruudesta asti. Oma seurakuntani järjesti yhteisiä rippikouluja virolaisen ystävyysseurakunnan kanssa ja nuoret matkustivat vuosittain maata pitkin laivalla ja bussilla Taizén ekumeeniseen yhteisöön pääsiäisen viettoon. Seurakunta on minulle merkinnyt lähtökohtaisesti liikkeellä olemista, kohtaamista, oppimista, yhteistä jumalanpalvelusta ja rohkeutta.

Opiskeluaikana toimin Suomen ekumeenisen neuvoston piirissä järjestämällä Kansainvälisen ja ekumeenisen toiminnan koulutusohjelmaa (Ketko), jossa tutustuimme kristinuskon moninaisuuteen ja harjoittelimme erilaisia kansainvälisen kohtaamisen taitoja. Työelämässäni olen toiminut paitsi Helsingin yliopistossa myös Kirkon ulkomaanavussa sekä Ruotsin kirkon kansainvälisen työn puolella. Olen tällä hetkellä myös toista kautta Luterilaisen maailmanliiton neuvoston jäsen. Lähetysteologian asiantuntijan tehtävässä saan edistää ajatusta kirkosta globaalina, erilaiset raja-aidat ylittävänä yhteisönä. Saan työssäni käyttää laajasti erilaista osaamistani aina tutkimuksesta kouluttamiseen ja erilaisten materiaalien tuottamiseen. 

Globaalin kirkon kysymykset ovat määritelleet koko työuraasi. Mitä tarkoittaa, että kirkko on globaali yhteisö?

Luterilaisen maailmanliiton piirissä on puhuttu joidenkin vuosien ajan siitä, kuinka saman yhteisön jäseninä olemme yhtä aikaa vastuullisia sekä omassa lähiympäristössämme että koko maailmassa. Tällä on tarkoitettu sitä, että kristittynä elämme aidosti omassa lähiympäristössämme mutta emme koskaan erillisinä niistä, jotka ovat meistä maantieteellisesti tai kulttuurisesti kauempana. Tunnistamme, että samantyyppisten ihmisten ympäristössä saamme helpommin vahvistusta itsellemme tärkeille näkökulmille, mutta olemme silti aina osa suurempaa ja moniulotteisempaa yhteisöä.

Minulle tällainen globaali katsantokanta tarkoittaa yhtäältä sitä, että kenenkään ei pitäisi esittää oman lähiympäristönsä tapaa elää kristittynä ainoana oikeana tapana. Samalla jokaisen pitäisi voida löytää sellainen lähiympäristö, jossa evankeliumi tulee todeksi. Globaalina yhteisönä kirkko on kirjava, jännitteinen, toisiltaan oppiva ja elävä yhteisö.

Miten kuvaisit kirkon lähetystehtävää?

Minusta kirkon uudessa Ovet auki strategiassa on hyvä kuvaus kirkon lähetystehtävästä: ”on lähdettävä liikkeelle julistamaan ja palvelemaan.” Lähetystehtävästä puhuttaessa ajattelemme usein ensimmäisenä ulkomaille lähetettyjä työntekijöitä. On hyvä, että kirkolla on erityiskoulutuksen saaneita ihmisiä, jotka voivat palvella lähetettyinä kumppanien kanssa eri puolella maailmaa. Lähetystehtävä ei ole kuitenkaan vain tai edes ensisijaisesti lähetystyöntekijän ammattiin kuuluva tehtävä. Se on kutsu jokaiselle kristitylle.

Suomessa luterilaisella kirkolla on vielä paljon työntekijöitä, joiden ammattiosaaminen ilmentää jollain erityisellä tavalla tehtävää ”lähteä liikkeelle julistamaan ja palvelemaan”. Ehkä me tarvitsemme laajempaa ymmärrystä siitä, mitä ”julistaminen ja palvelu” ovat. Emme voi ajatella niin, että kirkon lähetystehtävä toteutuu vain erilaisten kirkollisten ammattipätevyyksien kautta. Samalla ajattelen, että myös lähetyksen erityisosaamista on syytä jatkuvasti kehittää. Kirkon missionaarisuus edellyttää jatkuvaa suuntautumista erilaisiin sekä paikallisiin että kansainvälisiin ilmiöihin.  

Mikä tekee sinut iloiseksi? Mistä saat voimaa?

Juuri nyt uudet villalangat ja ihana neulepaidan ohje! Teen mielelläni erilaisia käsitöitä. Tällä hetkellä yritän neuloa vanhoja lankavarastoja pois – toki vähän huonolla menestyksellä, koska neulepaitaan piti hankkia uudet langat. Lisäksi pidän vuodenaikojen vaihtumisesta. Ruska on näyttäytynyt tänä syksynä taas upeana. Erilaisten kulttuuri- ja liikuntapalveluiden avautuminen on tuntunut poikkeuksellisen hyvältä.

Artikkeli Lähetystehtävä on kutsu jokaiselle kristitylle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Minna Heimola kertoo kirjan esipuheessa vierailun Etelä-Afrikkaan antaneen kipinän kirjan kirjoittamiseen. Hän tutustui matkallaan raamatuntulkintoihin, joilla reformoitu kirkko tuki apartheidia. Toisaalta hän hän havaitsi, miten monet eteläafrikkalaiset kristityt kyseenalaistivat näitä apartheidia tukevia ja muita liian yksioikoisia tulkintoja. Siirtomaavallan ja rotuerottelun ajat opettivat raamatunlukijat kovimman kautta kriittisyyteen.

Etelä-Afrikassa näkyväksi tullut jännite kulkee halki kirjan. Raamattua on käytetty tukemaan sekä rasismia että taistelua sitä vastaan. Toisinaan Raamattua ja jopa sen samoja kertomuksia ovat lukeneet sekä sortajat että sorretut. Toiset ovat hakeneet Raamatusta tukea – usein ympäröivästä kulttuurista omaksutulle – ajatukselle omasta ylivertaisuudestaan, toiset ovat nähneet sen puhuvan ihmisten tasavertaisuuden puolesta.

Heimola esittelee tapauksia antiikista tähän päivään. Maantieteellisesti kirjassa liikutaan Raamatun syntysijoilta laajemmin Välimeren alueelle, Eurooppaan ja Atlantin taakse. Monet tapauksista ovat globaalin tason tunnettuja ilmiöitä. Tällaisia ovat mm. eurooppalaisten toiminta Amerikoissa uuden ajan ensimmäisillä vuosisadoilla, orjakauppa, antisemitismi ja apartheid. Heimola nostaa esille myös Raamatun käytön suomalaisen venäläisvihan ja saamelaisiin kohdistetun halveksunnan yhteydessä. Rasistiset asenteet ovat vaikuttaneet lähellä ja kaukana.

Me ja ne 

Monien kirjan esittelemien tapausten ytimessä on selvärajaisesti määriteltävä raja ”meidän” ja ”niiden” välillä. Ulkonäöltään, tavoiltaan ja tottumuksiltaan omasta ryhmästä poikkeavat ihmiset ovat ennakkoluulojen ja syrjinnän kohteita. Rajoille ja niiden eripuolilla olevien ihmisryhmien eriarvoisuudelle on haettu tukea niistä raamatunkertomuksista, joissa jakolinjat ovat vahvoja. Tällaisia ovat esimerkiksi kertomukset Kainista ja Aabelista, Baabelin tornin rakentamisesta, Iisakista ja Ismaelista, Kanaanin kiroamisesta ja luvatun maan valloituksesta.  

Raamatunkertomusten tulkintaan on toisinaan liitetty spekulaatioita varsinaisten tekstien ulkopuolelta, esimerkiksi kirjan esittelemät tulkinnat Haamin synnistä ovat erittäin villejä. Joskus käännösvirheet ovat ohjanneet tulkintaa rasistiseen suuntaan. Esimerkiksi Mooseksen kasvojen loiste on muuttunut käännösvirheen myötä sarviksi ja johtanut juutalaisvastaisissa kirjoituksissa koko kansan kuvailemiseen sarvipäisinä paholaisina. On myös ilmeistä, että monet ympäristössä vaikuttaneet ennakkoluulot ovat vaikuttaneet tulkintoihin. Heimola osoittaa, että jo muinaisten kreikkalaisten ja roomalaisten toimintatavoissa näkyi ennakkoluuloja ulkomaalaisia kohtaan.

Monessa tapauksessa merkittävää on se, mihin joukkoon raamatunlukija itsensä sijoittaa. Alkuperäiskansoja Amerikoissa sortaneet ja surmanneet konkistadorit ja uudisraivaajat pitivät itseään luvatun maan valloittajina, joilla oli oikeus koviinkin toimiin. Orjien omistajat vetosivat Haamin syntiin, kun taas orjat odottivat vapautusta Babylonian vankeudesta tai Danielin tavoin leijonien luolasta. Kirjan esittelemät mustat teologiat ovat tämän kysymyksen suhteen mielenkiintoisia. Ne tiedostavat toisinaan hyvinkin tarkasti kertomuksissa vaikuttavat valtarakenteet ja jännitteet eivätkä kulje yksinkertaisten tulkintojen tietä.

 Jotkut esitetyt tulkinnat hätkähdyttävät. Esimerkiksi kertomus Filippoksesta ja etiopialaisesta hoviherrasta (Ap.t. 8:26–40) nähdään usein merkittävänä esimerkkinä rajanylityksistä, joihin Kristuksen seuraaminen hänen oppilaitaan johti. Tälle kertomukselle on löytynyt tulkitsijoita, jotka uskoivat etiopialaisen muuttuneen kasteessa iholtaan – tai ainakin sielultaan – valkoiseksi. Ajatus valkoihoisten ylivertaisuudesta mustaihoisiin nähden on tullut osaksi tulkintaa.

Hyvä eksegetiikka on rasisminvastainen teko  

Kirja osoittaa hyvän raamatuntutkimuksen ja muun teologian merkityksen kirkolle. Heimola korostaa vastuullisten tulkintojen merkitystä. Raamatussa on kohtia, joissa vastakkainasettelut ovat ilmeisiä ja joissa retoriikka on voimakasta ja viholliskuvia vahvistavaa. Tutkimus auttaa näkemään tekstien syntytilanteen merkityksen rajoja luovan ja niitä vahvistavan retoriikan takana. Kun tekstejä luetaan uusissa tilanteissa, tulee alkuperäisen retoriikan luonne tiedostaa.

Kirjan lukeminen laittaa pohtimaan lähetyksen suhdetta erilaisiin tulkintoihin Raamatusta. Kirja nostaa esille kolonialismin ajan lähetyksen virheitä. Ajatus kristikunnan uskonnollisesta ja kulttuurisesta ylivertaisuudesta on heijastunut Raamatun tulkintoihin ja toimintaan. Toisaalta kirja löytää samasta lähetyshistoriasta myös esimerkkejä Raamatun motivoimasta taistelusta sortoa ja rasismia vastaan. Jännite on vahva.

Rasismi ei valitettavasti ole historiaa kirkonkaan piirissä. Maailmanlaajuiseksi kasvanut kristinusko on toki poistanut monia rajalinjoja. Kirkon strategia Ovet auki toteaa, että tarvitsemme tietoisuutta kristinuskon globaalista kehityksestä. Kristinuskon globaali identiteetti on vahva lääke rasistisia Raamatun tulkintoja vastaan. Se toimii peilinä, joka auttaa huomaamaan omat rajoitukset. Se auttaa myös löytämään suhtautumistapoja muihin uskontoihin ja katsomuksiin. 

Raamattu ja rasismi on yleistajuinen ja merkittävään aiheeseen pureutuva kirja. Sen lukeminen auttaa lukemaan ja tulkitsemaan Raamattua niin, etteivät omat tulkinnat päädy varoittaviksi esimerkiksi tulevaisuudessa kirjoitettavien vastaavanlaisten kirjojen sivuille.

Minna Heimolan haastattelun vuodelta 2017 voi kuunnella Yle Areenassa: Jakso 1: Raamattu ja rasismi | Audio Areena (yle.fi) . Jakso on osa kahdeksanosaista kokonaisuutta ”Rotuopin kahdeksat kasvot”.

Artikkeli Minna Heimola: Raamattu ja rasismi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Robert E. Coleman on tullut tunnetuksi nimenomaan ns. opetuslapseuttamista koskevilla kirjoillaan Mestarin menetelmä (suom. 1981 Kirjaneliö) ja Opetuslapseus Apostolien teoissa ja NYT (suom. 2003 Karas-Sana). Ensimmäinen on alun perin kirjoitettu jo 60-luvulla, jälkimmäinen 80-luvulla, mutta uusien painosten myötä ne ovat pitäneet pintansa niin, että niitä on yhteensä myyty miljoonia.

Opetuslapseus on ollut laajalti esillä viime vuosina erilaisissa kirkkojen välisissä neuvotteluissa ja tapahtumissa.  Opetuslapseudesta ja opetuslapseksi tekemisestä on myös kirjoitettu paljon. Usein nämä ovat liittyneet kirkon tavoittavaan toimintaan. Näin esimerkiksi David Bosch pääteoksessaan Transforming Mission – Paradigm Shifts in Theology of Mission (1991), jossa opetuslapseus liittyy oleellisesti kirkon missioon (lähetystyöhön). Opetuslapseksi tekeminen (opetuslapseuttaminen) on Boschin mukaan muuta, kuin kirkon jäseneksi liittämistä tai jäsenmäärien kasvattamista. Kyse on ennemminkin siitä, että opetuslapsille on annettu tehtäväksi ”noudattaa kaikkea sitä, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa”, toisin sanoen seurata Jeesusta ja hänen käytännön esimerkkejään. Tämän seurauksena opetuslapset eivät voi olla välinpitämättömiä niille ilmiöille, joita he näkevät ympäröivässä maailmassa ja yhteiskunnassa.

Opetuslapseus oli keskuksessa Kirkkojen maailmanneuvoston vuonna 2018 Arushassa pidetyssä Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssissa. Siellä pääteemana oli Hengessä eläen – kutsu muuttavaan opetuslapseuteen. Konferenssi julkilausumassa (Hengessä eläen: kutsu muuttavaan opetuslapseuteen) todetaan, että opetuslapseus muuttaa opetuslasta itseään, mutta on myös tehtäväksi anto muuttaa maailmaa. ” Opetuslapseus on sekä lahja että kutsumus toimia Jumalan aktiivisina työtovereina maailman muuttamiseksi.” (Hengessä eläen, s. 4) Paavi Franciscus kirjoittaa myös laajasti opetuslapseudesta apostolisessa kehotuskirjeessään Evangelii Gaudium (Evankeliumin ilo) niinikään vuonna 2013. Hän tuo vahvasti esille sen, miten opetuslapseus ja kirkon missio kytkeytyvät toisiinsa. Kirkko on nimenomaan missionaaristen opetuslasten yhteisö, joka on aloitteellinen suhteessa ympäröivään maailmaan. (Evangelii Gaudium 24.) Missiota toteuttaessaan kirkko seisoo ihmisten – kaikkien ihmisten – rinnalla ja pyrkii vaikuttamaan heidän arkielämänsä parhaaksi. Yhteisöllisyyden merkitys näkyy jo Jeesuksen sanoista: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne. (Joh. 13:35)» (Evangelii Gaudium 99.)

Sujuvaa luettavaa

Nämä kirjoitukset mielessäni tartuin nyt esittelyssä olevaan Colemanin kirjan uuteen suomennokseen Elämä opetuslapsena Apostolien teoissa ja tänään (Bergvik kirjat 2020, 122 sivua). Käännöksen ovat tehneet Yrjö Rossi ja Ritva Harjunen Bergvikin Säätiöstä. Bergvikin Säätiön tarkoituksena on perustamisestaan vuonna 1961 saakka ollut herättää ja syventää elävää kristillisyyttä ja toimia kristillisen mielenterveystyön edistämiseksi. Säätiö toimii nykyisin Bergvikin Kartanon tiloissa, järjestäen erilaisia tilaisuuksia ja seminaareja. Suomentajat katsovat, että Elämä opetuslapsena -kirja on vain lisännyt ajankohtaisuuttaan parissa kymmenessä vuodessa – siksi tekijät halusivat tehdä uuden suomennoksen ja ottaa uuden painoksen.

Colemanin kirjan vuosikymmeniä jatkuneen suosion takana on varmasti osittain se, että se on sujuvaa luettavaa. Kirjan jaottelu on selkeä ja kappaleet lyhyitä. Erityisesti ilahduttaa se tietomäärä, joka on upotettu kirjan viitteisiin. Raamatuntutkimisesta innostuneelle se tarjoaa valtavan määrän erilaisia tutkimisen kohteita: alkukielen sanojen selityksiä ja niiden esiintymismääriä (esim. ”Termiä ’kirkko/seurakunta’ käytetään UT:ssa yli sata kertaa ja se tulee sanasta ’ekklesia’ tarkoittaen ’ulos kutsuttuja’.”); tietyn teeman tai tyylin esiintymisiä (esim. tietynmuotoiset saarnakatkelmat Apostolien teoissa) sekä varsin paljon kirjallisuusviitteitä, joiden kautta voi syventyä paremmin sellaisiin asioihin, joita Coleman vain sivuaa.

Amerikkalaisuutta vai evankelikaalisuutta?

Lukija huomaa kyllä varsin pian, että kirjoittajan tausta ei ole luterilainen. Coleman onkin toiminut vahvasti evankelikaalisissa piireissä, mm. vuosia Billy Graham Center Institute of Evangelismin johtajana Wheaton Collegessa. Pappisvihkimyksensä hän sai metodistikirkossa ja metodismin (Wesleyn) vaikutus onkin selvä. Vuonna 2011 kirjoittamassaan kirjassa The Heart of the Gospel: The Theology behind the Master Plan of Evangelism hän avaa Mestarin menetelmä -kirjansa teologiaa. Siinä hän paljastaa myös arminiolaiset vaikutteensa. Arminiolaisuudessa korostetaan sekä sisäistä että ulkoista muutosta. Jotta usko olisi varmasti pelastavaa, tulee sen heijastua näkyvinä tekoina.

Mietinkin lukiessani, nousevatko tietyt, hyvin rationaaliset ja ”menetelmälliset” kuvaukset (arminiolaissävytteisestä) metodismista, evankelikaalisuudesta vai amerikkalaisesta bisneskulttuurista? Tekemällä oikein ja oikeassa järjestyksessä saat aikaan toivotun tuloksen. Tämä heijastuu mielestäni monessa kohtaa Colemanin antamaa hahmotusta opetuslapseuttamisesta: pitää valita oikeat henkilöt, joita lähestytään (”kaikkia et voi voittaa”), on olemassa opetuslapsettamiselle oikeita paikkoja (kuten kodit, ei niinkään kirkot), johtajan ei pidä kertoa heti kaikkea tietämäänsä tai edes prioriteetteja (koska viisas kenraalikaan ei kerro taistelusuunnitelmiaan joukoille, s. 89). Kaiken kaikkiaan kyse on ”moninkertaistamisen periaatteesta” (s. 20). Tämänkaltaisia kohtia lukiessa ajatus siirtyy ns. lähetystyön vaikeille alueille, kuten Japani, josta Colemanin ajattelua seuraten lähetystyöntekijät olisivat lähteneet jo aikaa sitten.

Hienoja oivalluksia

Colemanin kirjassa on useita hienoja oivalluksia, joita on syytä miettiä myös meidän oloissamme. Juutalaisten johtohenkilöiden kristittyihin kohdistuneesta painostuksesta kirjoittaessaan Coleman kuvaa asetelmaa näin: ”Kuinka nämä vihkimättömän puuseppä-opettajan luopio-opetuslapset, joilla ei ollut mitään muodollista teologista koulutusta, uskaltavat yrittää mitätöidä Jumalan valitun kansan ikivanhoja uskomuksia?” (s.24) Kuinka usein kirkon – myös oman kirkkomme – historiassa on käyty rajanvetoa sen suhteen, ketkä saavat päättää asioista kirkossa ja keillä on oikeus tehdä teologiaa. Tämä keskustelu ei ole vierasta nykyhetkellekään. Coleman osaa tiivistää kahlitsevan tradition ja elämää luovan uskalluksen välisen kamppailun oivallisesti.

Tähän liittyy myös ajatus joustavasta seurakuntarakenteesta. Colemanin mukaan yhteisöllisyydestä ja pienistä yhteisöistä kasvanut kirkko omaksui vähitellen roomalaisesta hallintokulttuurista tapoja, jotka ennemminkin mahdollistivat näiden yhteisöjen elämän kuin rajoittivat niitä (”mitään erityisiä muotoja ei kanonisoitu”). Vaikka Coleman jättääkin huomiotta jo Uudessa testamentissa näkyvän virkateologian kehittymisen, on hänen huomionsa tärkeä nykyaikaa ajatelleen. Olisiko meillä tässä jotain opittavaa?

Coleman viittaa tässä yhteydessä myös Ralph D. Winterin ajatukseen ”apostolisista joukoista” (tiimeistä). Winterin mukaan seurakunnan alueelta ulospäin suuntautuvasta toiminnasta (lähetystyötä) ovat kautta historian vastanneet melko itsenäiset tiimit. Seurakunnan tehtävänä on ollut vastuu omasta alueestaan. Työnjako on ollut varsin selkeä ja toimiva. Ideana on, että rakenteen pitäisi tukea toimintaa, ei päinvastoin.

Ajattelemisen aihetta antaa myös jakso ”Eksyksissä olevat kansanjoukot” (alkaen s. 26), jossa Coleman kuvaa vahvasti ns. massojen arvaamattomuutta ja ailahtelevaisuutta. Tulee väistämättä sellainen olo, kuin hän kuvaisi viime vuosikymmenten tapahtumia niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa. Ihminen ja etenkin ihmisjoukot näyttävät toimivan hyvin samankaltaisesti vuosisadasta toiseen. Yllättävän helposti mielipiteet vaihtuvat täysin päinvastaisiksi, etenkin joukoista puhuttaessa. Sanan valta voi siis olla varsin suurta sekä hyvässä että pahassa.

Historian tuntemisesta olisi apua

Jostain syystä Coleman tekee melko isoja anakronistisia virheitä erityisesti Uuden testamentin tulkinnassaan. Hän esimerkiksi kirjoittaa Luukkaasta, että tämä oli ”aina tieteellisesti ajatteleva” ikään kuin Luukkaan kirjoituksilla olisi jotain tekemistä nykyaikaisen tieteellisen lähestymistavan kanssa.

Samoin Coleman sivuuttaa sen, miten vahvasti yhteisöllisessä kulttuurissa ensimmäiset kristityt elivät. Hän painottaa – ja näyttää uskovan, – että Uudessa testamentissa toteutettiin henkilökohtaista todistamisen tapaa, jonka seurauksena oli aina henkilökohtainen kääntyminen. Hän ei huomaa, että samoissa yhteyksissä kuvataan perhekuntien ja talouksien kääntymisistä. Samaa tapahtuu edelleen laajalti vaikkapa Afrikassa. Henkilökohtaisen kääntymisen korostaminen on luonnollisesti osa metodismin perinnettä, mutta ei tee oikeutta kulttuureille, joissa harvoin on kyse pelkästään yksilön ratkaisusta.

Kolmas asia, jossa haastan Colemanin ajattelun, liittyy kristityn mahdollisuuksiin vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Coleman näyttää uskovan, että kun on aidosti tullut uskoon, osaa hoitaa yhteisiä asioita oikein. ”Seurakunta, joka tuo lähetettynä olemisen ymmärryksen jäsentensä jokapäiväiseen elämään, muuttaa maailmaa paremmaksi, sillä yhä useampi lunastettu syntinen elää tulevan maailman arvojen mukaisesti.” (s. 57)

Ensimmäiset kristityt eivät näytä puuttuneet meidän näkökulmastamme ihmisarvoa loukkaaviin käytäntöihin (kuten orjuus, naisten halventaminen, lapsiavioliitot, korruptio tai vammaisten ja köyhien asema). Colemanin mukaan tämä johtuu siitä, että he pyrkivät tarttumaan näiden ilmiöiden varsinaiseen juureen eli syntiin. Käsitykseni mukaan tuohon aikaan useimmat ajattelivat, että kyse on Jumalan antamasta luomisjärjestyksestä. Siksi näihin meidän mielestämme oleellisiin ihmisoikeuskysymyksiin ei ollut syytä kajota. Toki on niin, että myöhemmin – paljon myöhemmin – evankeliumin sanoma alettiin ymmärtää niin, että sillä voi olla merkitystä myös yhteiselämän säännöille. Siten vaikkapa orjuutta ja rotuerottelua alettiin pitää räikeänä vääristymänä sen suhteen, että Jumala on luonut kaikki yhtä arvokkaiksi. Valitettavasti tämä näkökulma ei ole vieläkään selvää kaikille kristillisille yhteisöille.

Henkilökohtainen tehtävä vai kirkon missio?

Colemanille lähetyskäsky onkin henkilökohtainen asia. Juuri tämä henkilökohtaisuuden painotus sekä evankelioimisen että opetuslapseuden toteuttamisen kohdalla, on kirjan suurin puute. Viime vuosikymmenten keskustelut – ei vähiten David Boschin vaikutuksesta – ovat painottaneet yhteisön merkitystä kutsuttuna ja kutsuun vastaajana. Bosch menee jopa niin pitkälle, että toteaa: ”Jokainen opetuslapsi seuraa Mestaria, mutta ei koskaan yksin; jokainen opetuslapsi on jäsen opetuslasten yhteisössä, ruumiissa tai ei ollenkaan ole opetuslapsi.” (Transforming mission, s. 74.)

Kirkko yhteisönä on kutsuttu toteuttamaan Jumalan lähetystä (missio Dei). Opetuslapseuskaan ei voi toteutua muutoin, kuin tämän yhteisön jäsenenä. Ja juuri yhteisö tarjoaa jokaiselle Jeesuksen seuraajalle omien lahjojensa ja kutsumuksensa mukaisen paikan. Meidän ei tarvitse matkia toisiamme tai toteuttaa opetuslapseutta tietyn kaavan mukaan. Jumala on luova, uutta luova. Tässä me saamme olla mukana.

Se, joka ei kompastu Colemanin kirjan puutteisiin, saa Elämä opetuslapsena -kirjasta paljon ajattelemisen aihetta ja innostavaa tutkittavaa.

Artikkeli Opetuslapseus on tärkeä käsite – mutta mitä se tarkoittaakaan? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tuttuakin tutumpi siunaus johtaa ajatukseni kolminaisuuteen ja kolmiulotteisuuteen. Omassa yhteydessään neljännessä Mooseksen kirjassa siunaus on jotenkin irrallisen oloinen. Se on kuitenkin osa monessa kohtaa Vanhaa testamenttia esiin tulevaa siunauksen perinnettä, johon kristityt ovat liittyneet. Muutama ajatus tästä siunauksesta.

Hei sinä yhteisö

Sen johdannon ja puhuttelumuodon välissä on jännittävä yhteys: johdannossa puhutaan kokonaisesta kansasta, mutta itse siunaus on yksikkömuodossa. Tämä korostaa kauniilla tavalla yhteisöllisyyttä. Jumalan kansassa ei ole kyse vain yksilöiden yhteenliittymästä, vaan jostain isommasta, niin isosta, että sitä voi puhutella lähes persoonana. Vaikka käsikirjassa (ja siitä käydyssä keskustelussa) on korostettu monikon toisen persoonan käyttämistä, olisi toki raamatullista käyttää tätä yksikkömuotoakin. Tosin johdanto siunaukseen voisi silloin olla myös yhteisölliseen ajatukseen johdattava: ”Ota sinä Jumalan seurakunta vastaan siunaus.” Näin ilmaistuna ajatus on koukeroinen, mutta siunauksen yhteisöllisyys olisi joka tapauksessa hienoa saada näkyviin.

Herran siunauksessa ei ole viittausta tämän pyhän aiheeseen eli kolminaisuuteen, enkä halua sitä väkisin siihen liittää. Kolminaisuuden näkyminen ei ole tässä kohtaa oleellista. Kristittyinä me kuitenkin lausumme tämän siunauksen ajatellen kolmiyhteistä Jumalaa. Onhan myös kolminaisuuden persoonat yhteydessä toisiina, kuten kuvana oleva Rublevin ikoni hyvin tuo esille. Siinä on kaiken rakkauden lähde.

Olen viime aikoina ajatellut kolminaisuutta kolmiulotteisuuden kautta. Tämä Herran siunauskaan ei kosketa vain ihmisen hengellisyyttä, vaan kokonaisuutta. Luojana, Lunastajana ja Pyhänä Henkenä Jumala on koko ihmisen Jumala: ruumiin – henkisyyden – hengellisyyden, ulkoisen – sisäisen – yhteisöllisen Jumala. Jumala ei pelasta vain jotain osaa meistä, vaan meidät – vieläpä koko luomakunnan.

Siunauksen kaksi ulottuvuutta

Herran siunausta ei varmaankaan kannata analysoida puhki, onhan kyseessä myös runollinen teksti. En silti malta olla ajattelematta sen säkeitä kokonaisuuksina, kahtena toisiaan täydentävänä parina. Siunauksen parina on varjelus. Liitän sen siihen, että siunattuna oleminen on tyytyväisyyttä, onnea, joskus jopa menestystä. Tällaisen saamisessa on vaarana itseriittoisuus ja sisäänpäin kääntyminen. Jos seurakunta (tai yksittäinen kristitty) keskittyy pitämään huolta vain omasta hyvästä olostaan, se unohtaa missionaarisen kutsumuksensa. Meidän on syytä muistaa myös niitä opetuksia, joissa puhutaan ruumiin yhteydestä. ” Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa.” Missionaarinen seurakunta elää myös muita varten.

Kasvojen kirkastaminen, paljastaminen ja toisaalta armollisuus voivat myös olla pari. Raamattukin viittaa siihen, ettei kukaan voi katsoa Jumalaa ja säilyä hengissä. Jumalan pyhyys on jotain, joka on liian suurta. Siksi Jumalan on syytä olla armollinen erityisesti silloin, kun hän paljastaa itsensä. Joskus ehkä juuri siksi, että kirkastettu Jumala ei välttämättä olekaan suuri ja valoisa, vaan ristiinnaulittu ja pimeyden peittämä. Sellaisen Jumalan läsnäolo voi olla niin hämmentävää, ettemme kestä sitä. Siksi tarvitsemme armoa.

Kasvojen kääntäminen on vanha tapa ilmaista hyväksyntää ja yhteyttä. Siitä voi seurata se rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen. Ja toisaalta siitä voi seurata sellainen ymmärrys, joka täyttää rauhalla ja mahdollistaa rauhan. Jumala osoittaa hyväksyntäänsä minulle ja kanssaihmisille, siksi minäkin voin hyväksyä lähimmäiseni ja pyrkiä rauhaan hänen kanssaan. Jälleen on kyse ennen kaikkea yhteisön suhteesta Jumalaan ja tämän suhteen vaikutuksista yhteisölle. Terve yhteisö on avoin ja hyväksyvä.

Ja se kolmas ulottuvuus

Kaiken kaikkiaan tämä siunaus ei ole vain minua tai seurakuntaa varten. Psalmin kirjoittaja tuo siihen lisänäkökulman, jota pidän erittäin tärkeänä. ” Silloin koko maa oppii tuntemaan sinun tiesi, Jumala, ja kaikki kansat saavat tietää, että sinä autat.” (Psalmi 67). Meitä ei siunata siksi, että meillä olisi hyvä. Meidät siunataan siksi, että voisimme olla siunaukseksi koko maailmalle.

Tähän meidät johdattaa myös tuttu lähetyskäsky. Sekään ei tähtää vain siihen, mitä me saamme aikaan tai mitä evankeliumi merkitsee meille. Lähetyskäsky tähtää siihen, että kaikki kansat saavat kokea evankeliumin.

Artikkeli Seurakunta elää missionaarisesti eläessään muita varten julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.