Ensimmäiseksi Lucas avaa mustavalkoisen Muumi-kalenterin, jonka irrotettavista luukuista muodostuu myös palapeli.
– Tässä muumipeikko hyppii jäällä. Se ei ole kovin fiksua, sillä se jää voi mennä rikki ja sitten se tippuu veteen, hän toteaa.
Lucasin mielestä mustavalkoinen kalenteri on kaunis, mutta hän ei malta olla siirtymättä seuraavaan, kirkkaanpunaiseen kalenteriin. Lucas on riemuissaan, sillä Disneyn Autot-kalenterissa seikkailevat hänen lempihahmonsa.
– Tämä kalenteri on hieno, koska näissä luukuissa on tarroja! Minä pidän autoista, ja haluaisinkin joululahjaksi niitä sekä nosturin, peräkärryn ja ison maatilan.

Lucas pitää myös perinteisistä kuvakalentereista, koska niissä on kivoja kuvia. Hän siirtyy tutkimaan partiolaisten joulukalenteria.
– Tässä on hieno joulukuusi. Tosi monessa kalenterissa on joulupukki ja tonttuja, ja sitten on paljon sellaisia, missä on erilaisia herkkuja, Lucas kertoo. Hän kirjoittaa joka vuosi joulupukille ja toivoo, että myös tontut muistaisivat kertoa pukille hänen olleen kiltti.
– Joulupukille pitää myös jättää ruokaa lautaselle silloin jouluna, kun sille tulee varmasti kova nälkä matkalla.

– Tykkään enemmän sellaisista kalentereista, missä on jotain leluja, Lucas tuumii avatessaan Punaisen Ristin joulukalenterin luukkuja. Hän tutkii kuitenkin tarkasti joka luukun. Pojan ajatukset ovat jo joulukuussa, sillä äiti on luvannut hankkia Lego-joulukalenterin.

Viimeisenä vuorossa on suklaakalenteri, jonka kuvassa joulupukki ja enkelit seikkailevat talvimaisemassa lahjojen keskellä. Lucasin silmät kirkastuvat, eikä hän malttaisi odottaa, kun yritän avata kalenteria muoveistaan.
– Oisko sakset? hän huomauttaa hiljaa.

Pian kalenteri saadaan auki, ja olohuoneessa aiemmin tiiviisti leikkeihinsä keskittynyt Lucasin kaveri, kaksivuotias Eemi ilmaantuu sekunnissa osingoille. Suklaakalenterin kaikki luukut katoavat kahteen pekkaan alta aikayksikön, ja Lucasin kasvoille nousee pohtiva ilme. – Kyllä minua nyt vähän jännittää, kun sinä laitat minut lehteen.

Ensimmäiset adventtikalenterit tulivat markkinoille jo 1900-luvun alussa, eli ne ovat olleet osana joulun perinteitä jo monen sukupolven ajan. Itse muistan taktikoineeni niin, että aloitin joulukuun ensimmäisenä päivänä siskoni suklaakalenterin luukusta numero 24, jolloin suklaavarkaudesta jäi kiinni vasta joidenkin päivien päästä. Sosiaalisessa mediassa tekemän tutkimukseni mukaan suklaakalenterit ovat nostalgisuudessaan myös aikuisten ikisuosikkeja, mutta lisäksi yhä enemmän halutaan erilaisten seurojen toiminnan ja hyväntekeväisyystahojen tukemisen lisäksi tehdä persoonallisia kalentereita itse.

Artikkeli Ei tarvitse olla joulu, että voi avata joulukalentereita julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.