Sanaristikoiden laatiminen ei ole Vuokilalle liukuhihnatyötä. Ristikoiden pitää olla laadukkaita ja tarkoitukseensa sopivia.

– Monelle laatijalle on tärkeää, ettei ristikon tekemisestä tulisi koskaan liian helppoa. Siinä pitää olla jokin haaste, Vuokila sanoo.

Kokeneemmat ratkojat voivat yrittää päätellä, kenen ristikosta on milloinkin kyse, mutta Vuokila pyrkii tekemään ristikoita ilman minkäänlaisia rajoja.

– Ehkä tavaramerkkini on, ettei koskaan voi tietää, millainen ristikko seuraavaksi on tulossa.

Vuokila muistuttaa, että ristikoita tehdään ratkojien iloksi, joten ristikoiden pitää olla ratkottavissa.

Osa ammattitaitoa on ajan tasalla pysyminen. Kieli muuttuu ja uudissanoja ja henkilöitä ilmestyy koko ajan lisää.

– Aina kun tulee uutta, siirryn käyttämään mieluummin uutta kuin vanhaa. Ennen esimerkiksi Aaro viittasi lähinnä Hellaakoskeen, nyt sanalla voi viitata vaikka Aaro Niinistöön, Vuokila havainnollistaa.

Ristikoiden ratkominen on sekä tekniikkaa, yleissivistystä että päättelyä.

– Jos halutaan oikein visaisia ristikoita, pitää olla ovela ja harhauttava, panna ihmiset ajattelemaan sanan monimerkityksellisiä muotoja.

Suomen kieli on Vuokilasta erinomainen ristikkokieli. Maailman paras, hän sanoo.

– Sanastoa on valtavasti ja uusia yhdys­sanoja on helppo rakentaa. Esimerkiksi ruotsinkieliset ristikot ovat paljon suomenkielisiä ristikoita alkeellisempia.

Minulla on kova usko, että ristikot pitävät pintansa myös tulevaisuudessa.

Vuokilalla on vuosikymmenten kokemus ristikoiden ratkomisesta ja laatimisesta. Isänsä vanavedessä Vuokila alkoi innostua ristikoista 1960-luvulla ja julkaisi ensimmäisen ristikkonsa 13-vuotiaana. Ristikoiden laatimisesta tuli myöhemmin myös ammatti, ja kokemusta Vuokilalla on myös seurakunnallisista teemoista esimerkiksi Kirkko ja kaupunki -lehdestä. Vuokilan perustama Sanaris-yritys täyttää ensi vuonna 40 vuotta.

– Fuusioiduimme kesäkuun alussa hollantilaisyrityksen kanssa, mutta hommia se ei ole vielä vähentänyt. Tahti on yhä kova, 68-vuotias Vuokila sanoo ja kuvaa ristikoiden laatimista enemmän mukavaksi harrastukseksi kuin työksi.

– En ole koskaan kyllästynyt tähän työhön. En pidä itseäni työnarkomaanina, mutta aina kun ei ole mitään muuta tekemistä, laadin ristikoita. Teen mielelläni töitä viikonloppunakin, kun ei ole muita häiriötekijöitä. Se rauhoittaa.

Ristikoita on totuttu pitämään vanhemman väen harrastuksena. Aktiivisten ristikko­harrastajien Sanasepot-yhdistyksessä pohditaan kovasti, miten nuoret saataisiin mukaan ristikoiden pariin. Ristikoiden julkaiseminen verkossa on yksi keino tavoittaa uusia harrastajia.

Juuri nyt kohistaan Pop-Ristikko-lehdestä, joka on erityisesti nuorille aikuisille suunnattu pop-aiheinen ristikkolehti. Pop-Ristikot erottuu muista ristikoista paitsi ulkoasunsa myös uusitun sanastonsa avulla.

– Tuntuu siltä, että ristikoita halutaan ratkoa nimenomaan paperilla. Se on rentouttavaa puuhaa jatkuvan kännykän ja netin selaamisen sijaan. Minulla on kova usko, että ristikot pitävät pintansa myös tulevaisuudessa, Vuokila sanoo.

Vuokila ratkoo ristikoita enää harvakseltaan.
– Harrastan toki ristikoita ja tutkin niitä, mutta vähemmän enää ratkon. Silloin tällöin herkuttelen oikein vaikealla ristikolla, jossa on jotain uutta tai ovelaa.

Artikkeli Harhauttaja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mihin ihminen tarvitsee lohtua?
Me luovumme ja menetämme jotakin koko ajan. On paljon pettymyksiä, läheinen kuolee tai työpaikka menee alta. Lohtua tarvitaan tunteiden, kuten vihan, pelon ja surun käsittelyyn.

Millä tavoin toista voi lohduttaa?
Peruserhe on, että kysellään, ”mitä voin tehdä”. Taitavampaa olisi todeta, että ”näytät surulliselta” ja odottaa, jatkaako toinen. Lohduttaminen ei ole ensisijaisesti verbaalista, vaan suuressa määrin ei-verbaalista. Voi kuunnella, tehdä ruokaa, koskettaa, rukoilla.

Olemmeko me suomalaiset hyviä lohduttamisessa?
Emme ole. Meillä on äärimmäisen taitavia ihmisiä, mutta lohdun kieli on usein könkköä, kuten ”otan osaa” ja ”voi kauheaa, mitä sinulle on tapahtunut”. Voin kuvitella, että vaikkapa Italiassa perheet käsittelevät asioita illallisella yhdessä luontevammin.

Näetkö, että lohdulla olisi juuria kristillisessä uskossa tai perinteessä?
On varmasti. Kaikki elämän suuret tapahtumat, jotka auttavat turvan tunteen luomisessa, ristiäiset, rippikoulu, avioliitto ja kuolema, ovat mukana kristillisen perinteen kalenterissa. Tutut rituaalit tuovat luottamusta ja turvallisuutta.

Onko sinulle itsellesi helppoa ottaa vastaan lohduttamista?
Kyllä on. Olen tunneihminen ja minua rupeaa helposti itkettämään. Toisaalta etsin lohtua paljon muualtakin kuin toisilta ihmisiltä. Kuljen metsässä ja kuuntelen musiikkia. Surumusiikista suosikkini on Bachin Matteus-passio.

Elämme vuoden pimeintä vuodenaikaa. Opettaako luonto meille konkreettisesti, että elämään kuuluu luopumista?
Kyllä opettaa. Olemme onnekkaita, kun voimme neljän vuodenajan mukana purkaa tunteitamme. Syksy opettaa meitä laskeutumaan levolle, ehkä annos surumielisyyttä mielessämme.

Olet puhunut myös ”elämän inventaariosta”. Mitä tarkoitat?
Kahta asiaa. Ihminen saattaa mitätöidä omaa osaamistaan ja menneisyyttään. On tärkeää ymmärtää, että kenelläkään toisella ei ole samoja kokemuksia, samaa osaamista. Ja toiseksi on hyvä pysähtyä ja elää uudelleen tapahtumia lähimenneisyydestä. Keitä kohtasin ja mitä tapahtui viime tammikuussa? Nähdä hyvät hetket, kenties surutkin. Nähdä selviytyminen.

Mistä saat voimia jaksaa arjessa?
Perusasioista, kuten mökin kuntoon laittamisesta, teatterista ja avantouinnista. Ja vaikka olen 84-vuotias, pidän mielelläni luentoja ja tapaan ihmisiä luennoilla. Pidän ihmisistä.

Lohdun iltapäivä ke 10.12.2025 kello 14–16 Jyväskylän yliopiston juhlasalissa. Luennoitsijat psykologi Pirkko Lahti ja psykoterapeutti Heli Pruuki, tilaisuuden juontaa taiteilija Mikko Kuustonen. Tapahtuman järjestelyissä mukana Jyväskylän seurakunta.

Artikkeli ”Menetämme jotakin koko ajan” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kun Launosten poikalapsi sitten huhtikuussa 2018 syntyi, Lari-isä ymmärsi jo synnytyssalissa, ettei kaikki ollut kunnossa. Kätilöiden kommenteista paistoi huoli, eikä lapsi päästänyt itkua tai parkaisua maailmaan tullessaan.

Launosen perheelle valkeni seuraavien kuukausien aikana, monien lääketieteellisten tutkimusten jälkeen, että heidän pojallaan oli vaikea sairaus.

Tutkimuksissa todettiin Huugon sairastavan erittäin vaikeaa aineenvaihduntasairautta, mukolipidoosia.

– Hän oli jo syntyessään hauras kuin huhtikuisen järven jää, sanoo isä-Lari hiljaa.

Mukolipidoosi on solutason kertymäsairaus, johon kuuluvat tyypillisesti karkeat kasvonpiirteet, poikkeavuudet luustossa, fyysinen ja älyllinen jälkeenjääneisyys sekä sydänläppien ongelmat.

Kyse on parantumattomasta ja erittäin harvinaisesta sairaudesta. Sen kantajien eliniänodote on vain 3–7 vuotta.

Vaikeutemme alkoivat jo heti synnytyksen jälkeen.

Huugo Launosen elämä päättyi helmikuussa 2022, vain hieman alle neljävuotiaana.

Jyväskyläläislähtöinen Lari on työstänyt poikansa elämää ja kuolemaa siitä lähtien. Huugosta kertova tarinallinen tietoteos Poikani, elä vielä ensi talvi: Lyhyen elämän filosofia (Otava) ilmestyi hiljattain.

Yksityiskohtaisesti Launonen pohtii kirjassa monia vaiheita Huugon tarinassa, perheen suunnattomia vaikeuksia, riemullisia ja lämpimiä hetkiä, kuin myös sairauden vääjäämätöntä etenemistä ja lopulta traagista luopumista omasta lapsesta.

– Vaikeutemme alkoivat jo heti synnytyksen jälkeen. Syntyessään Huugolla oli useita murtumia kylkiluissa ja raajoissa. Myöhemmin hän sairasti myös muun muassa useita keuhkokuumeita, ja arkeen kuului paljon oksentelua ja muita vaikeuksia, Launonen sanoittaa esikoispoikansa vaiheita.

Kuolleen pojan isänä kirjoittaminen on ollut yksi surun viljelyn metodeista.

Vain kaksi kuukautta Huugon kuoleman jälkeen Launonen väitteli uskonnonfilosofiasta teologian tohtoriksi. Väitöskirjan jälkeen hän alkoi työstää poikansa kohtaloa ja omaa erityislapsen isyyttään paitsi omaelämäkerrallisesti ja emotionaalisesti, myös älyllisesti. Launonen on kamppaillut syvien kysymysten, kuten elämän merkityksen ja Jumalan hyvyyden, kanssa.

– Kuolleen pojan isänä kirjoittaminen on ollut yksi surun viljelyn metodeista. Se on ollut osa tietoista prosessia, johon ryhdyin osittain siksi, että sureminen olisi voinut helposti jäädä minulta tekemättä. Olen huono surija. Olisin hyvinkin saattanut keskittyä muihin projekteihini, mutta tiesin, että se olisi ollut väärin.

– Kirjoittamisen kautta ohjasin itseäni käymään hitaasti läpi koko tarinan raskauden alusta Huugon hautajaisiin. Se nosti esiin monia tunteita, jotka liian helposti jäävät arjessa muuten sivuun.

Syksyllä 2019 Huugo oli sairaalassa yhteen menoon viisi viikkoa ravitsemusavanneoperaatiosta johtuneen tulehduksen takia. Launosten vanhemmat olivat tuolloin paljon sairaalassa perheen kanssa.

Jo tuolloin poika päätettiin ensimmäisen kerran siirtää saattohoitoon.

– Minulla ja vaimolla ei ollut voimia ainakaan välittömästi kritisoida päätöstä, mutta anoppini protestoi sitä, sillä pojan tila oli juuri muuttunut silminnähden parempaan suuntaan.

– Päätimme pyytää uutta keskustelua saattohoitopäätöksestä, joka sitten peruttiinkin heti seuraavana päivänä.

Alkuvaikeuksien jälkeen Huugon vanhemmat tottuivat näkemään pojan yllättävän tavallisena, sosiaalisena ja tyytyväisenä vauvana.

– Juuri siksi olin hyvin hämmästynyt, kun epäilyt mukolipidoosista osoittautuivat todeksi Huugon ollessa neljän kuukauden ikäinen.

– Huugon kasvot olivat mielestämme aina pyöreän suloiset, vaikka sairauden tuntomerkkejä ovat karkeat kasvonpiirteet. Vasta diagnoosin varmistumisen jälkeen ja muihin mukolipidoosilasten vanhempiin tutustuttuamme huomasimme, että lapsemme näyttävät aivan kuin sisaruksilta keskenään.

Ajatus henkilökohtaisesta jumalasuhteesta on ollut aikuisena minulle hankala asia.

Launonen on aktiivinen toimija Suomen helluntailiikkeessä. Hän on aiemmin opettanut myös liikkeen koulutuskeskuksessa, Iso Kirja -opistossa. Helluntailaisten parissa ihmeparanemisista puhutaan enemmän kuin luterilaisten tai valtaväestön.

Myös Launonen itse uskoo, että ihmeparanemisia vaikeista sairauksista joskus tapahtuu. Itse hän ei kovinkaan usein rukoillut Huugolle sellaista.

– Muutenkin koen rukoilun usein vaikeaksi. Ajatus henkilökohtaisesta jumalasuhteesta on ollut aikuisena minulle hankala asia. En koe Jumalan läsnäoloa tai kuule Jumalan ääntä.

– Toisaalta uskon, että tietyissä elämäntilanteissani on ollut johdatusta, vaikka tiedänkin, että meillä ihmisillä on psykologinen taipumus nähdä tarkoitusperiä ja suunnitelmallisuutta usein sielläkin, missä sitä ei lopulta ole.

Tällä hetkellä Launonen toimii tutkijatohtorina kasvatustieteellisessä hankkeessa, jossa hän selvittää elämän merkityksen kokemusta pienten lasten kohdalla.

Vaikka Huugo ei ehtinyt kokea merkitystä lyhyessä elämässään, Launosen mukaan pojan elämällä oli tarkoitus ja merkitys, vaikka lapsi ei sitä itse tiedostanutkaan.

Uskon siis, että Huugon elämällä oli merkitystä.

– Jos Jumala on olemassa ja jotenkin johdattaa elämäämme, eivät traagisetkaan tapahtumat ole vain ja ainoastaan mielettömiä ja absurdeja. Ja jos elämä jatkuu kuoleman jälkeen, tuo merkitys ulottuu kuoleman rajan yli, sanoittaa isä tuntemuksiaan.

– Uskon siis, että Huugon elämällä oli merkitystä paitsi ajallisesti, myös iankaikkisuuden näkökulmasta.

Pojan lisäksi Launosen kirjassa kerrotaan paljon Huugon isoisästä ja isoisoisästä, Larin isästä ja ukista.

Isoisä, myös nimeltään Huugo, oli sotaveteraani, helluntailiikkeessä nuorena toiminut maallikkosaarnaaja ja nilsiäläinen ”Havukka-ahon ajattelija”, kuten pojanpoika häntä kuvailee.

Larin isä Leevi Launonen on puolestaan emerituspäätoimittaja ja kasvatustieteiden tohtori, joka toimi pitkään työurallaan muun muassa Jyväskylän Kortepohjan koulun rehtorina.

– Käsittelen epäonnistumisen ja syyllisyyden kokemusta neljän sukupolven tasolla. Olen isäni ja isoisäni Huugon tavoin hyvin työorientoitunut. Pienen lapsen hoito ei suju minulta kovin luonnostaan, joten minun on myönnettävä itselleni ja läheisilleni, etten osaa nauttia isyydestä kuin pieninä annoksina.

Oliko elämä sitten vaikeasti sairaalle Huugolle ylipäänsä enimmäkseen hyvä asia? Myös sitä Launonen on pohtinut.

– Päädyin lopulta siihen, että Huugon elämässä kyse oli sittenkin enemmän siunauk­sesta. En ole ajattelultani mikään antinalisti, hän heittää.

Antinalismilla tarkoitetaan lisääntymisvastaisuutta. Se on filosofinen suuntaus, jonka mukaan elämän alkaminen on aina enemmän onnettomuus kuin siunaus.

– Vaikka näkemys on useimpien mielestä älytön, sen kannatus kasvaa selvästi länsimaissa.

– Useimmat länsimaiset ihmiset pitävät terveen vauvan syntymää siunauksena, mutta vakavasti sairaan tai vammaisen lapsen syntymää onnettomuutena. Mutta moni vammainen ja sairas ihminen itse pitää elämäänsä silti elämisen arvoisena, Launonen muistuttaa.

 Mielestäni kuolemasta, myös pienen lapsen kuolemasta, voi hyvin puhua toiselle pienelle lapselle.

Vain kolme kuukautta Huugon kuoleman jälkeen Launosille syntyi toinen poika, Elo.

– Kotonamme on yhä paljon Huugon kuvia esillä, ja Elo on ollut kanssamme myös Huugon haudalla. Jo kaksivuotiaana hän kyllä tietää, että hänellä on isoveli, joka on taivaassa.

Launoset lukevat iltaisin Elon kanssa lyhyen iltarukouksen, jossa muistetaan kaikkia läheisiä, mukaan lukien Huugoa.

– Varmasti kerromme Huugon sairaudesta ja muusta sitä mukaa, kun Elo kasvaa.

– Mielestäni kuolemasta, myös pienen lapsen kuolemasta, voi hyvin puhua toiselle pienelle lapselle.

Kuolleiden lasten muistopäivän hartaushetki ma 23.9. kello 18 Kuokkalan kirkossa.

Artikkeli Poika hauras kuin kevättalven jää julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Muun muassa niistä esseisti Antti Nylén aikoo puhua saapuessaan huhtikuussa Jyväskylän Pääsiäinen -taidefestivaalin vieraaksi.

Nylén on yksi Suomen merkittävimpiä esseekirjailijoita, palkittu ja keskustelua herättävä ajattelija. Pitkälti hänen ansiostaan koko asiatekstin muodossa mielipiteen sisältävä esseen tyylilaji on tullut maassamme tunnetuksi.

Jyväskylän Pääsiäinen -tapahtuman teema ja ajankohta sopivat kirjailijalle paremmin kuin hyvin. Hän kertoo olevansa ytimiään myöten pääsiäisihminen.

– Tämä on lyhyesti sanoen minulle uniikkia aikaa vuoden kierrossa. Alan odottaa pääsiäistä jo ensimmäisestä adventista alkaen. Joulu on vain lyhyt esinäytös sille, mitä kohti ollaan varsinaisesti menossa, sanoittaa kirjailija suhdettaan kristikunnan suureen juhlaan.

Nylén täsmentää, etteivät häntä kiehdo niinkään pääsiäisen yksityiskohdat, vaan kokonaisuus. Ei vain pääsiäisen odotus, vaan koko kevään kalenteria täyttävän ajan dramaturgia yhdessä.

– Tapahtumasarja, joka alkaa tuhkakeskiviikosta [tänä vuonna 22. helmikuuta, toim. huom.] ja jatkuu aina helluntaihin saakka, on ikään kuin esitys, jossa elämä itse kaikkine sisältöineen näyttäytyy.

Kirjailija ei viittaa vain henkisiin tai hengellisiin asioihin.

– Pääsiäinen on minulle konkreettinen, fyysinen tapahtuma. Ei ole kyse mistään Kristuksen tai hänen ristinkuolemansa muistelusta, vaan kun tullaan tyhjälle haudalle, se on joka vuosi uusi ihme. Ei vain ilon, vaan myös pelon ja hämmennyksen aikaa.

Nylénin mielestä on merkillepantavaa, että tyhjän haudan ensimmäisenä kokeneet naiset sanoittivat tuntojaan tapahtumien suhteen juuri kysymysten ja kauhistumisen kautta.

– Voi sanoa, että he olivat kokemastaan peloissaan ja järkyttyneitä.

Nylén kritisoikin sitä, että pääsiäinen mielletään rauhoittumisen ja hiljentymisen kautta.

– En tiedä kuka keksi tuon nimen ”hiljainen viikko”, mutta mikään hiljainenhan viikko ei missään nimessä ole, hän naurahtaa.

Pikemminkin pääsiäisessä on kyse sekasorrosta ja pauhusta. Jeesus huutaa kovalla äänellä ”Jumalani Jumalani, miksi hylkäsit”. Väkijoukko ympärillä vaatii verta ja syytetyn kuolemaa. On poliittisesti levotonta. Rauha ja hiljaisuus ovat jossain kaukana, toisaalla.

Pääsiäisen teemoihin kuuluvat myös kiusatuksi tuleminen ja pilkka. Niitä Nylén on pohtinut laajemminkin esseissään ja muissa kirjoituksissaan.

Kirjailija painottaa, että ennen ristiinnaulitsemista Jeesusta pilkkaavat roomalaiset sotilaat kiusasivat, koska järjestelmä antoi heille siihen mahdollisuuden. Hänen mukaansa kiusaamisessa on ylipäätään kyse juuri tästä.

– Jos järjestelmä antaa tilaa tehdä toiselle pahaa, todennäköisesti pahaa myös tapahtuu. Kiusaaminen on vallan väärinkäyttöä. Kiusaaja edustaa aina valtaa.

– Meillä on taipumus ajatella, että yksi ihminen teki julmuuden. Mutta kaikista pahinta on kansa, kollektiivi tai laki, joka mahdollistaa väkivallan käytännössä, Nylén sanoittaa mielipidettään.

Kollektiivinen pahuus on kauhistuttavan ajankohtainen aihe, sodan runnellessa Ukrainaa.

– Olen taipuvainen ajattelemaan, ettei Venäjän hyökkäyssota ole vain yhden tai muutaman ihmisen päähänpisto, vaan lopulta Venäjän kansan ”kyllä” mahdollistaa sen väkivallan. Tässäkin tapauksessa kiusaaja siis tarvitsee yhteisöstä tuen teoilleen, Nylén tulkitsee.

Pääsiäisestä ja historiasta löytyy pilvin pimein esimerkkejä myös vastuun sysäämisestä toisille.

Kristuksen tuominnut roomalainen maaherra Pontius Pilatus pesi kätensä koettaen vältellä syyllisyyttä syyttömän kuolemaan.

Yksilöt ja kansat ovat mestareita pesemään käsiään pahoista teoistaan.

Kollektiivina toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa hirmuvalta puolestaan sysättiin yksinomaan Hitlerin ja natsien kontolle.

Ja niin edelleen.

– Yksilöt ja kansat ovat mestareita pesemään käsiään pahoista teoistaan. Saksassa kansa mahdollisti Hitlerin valtaannousun ja hirmuteot, mutta toisaalta myös välttämättömän katumustyön teki Saksan kansa kollektiivisesti, kirjailija muistuttaa.

Esseistinä Nylén on pohtinut paljon myös eläinteollisuuden julmuutta ja eläinten asemaa ihmisten hallitsemassa maailmassa. Luontoa kirjailija varoo silti ihannoimasta tai jumalallistamasta.

– Luonto on oikeasti brutaali ja kammottava paikka. Vierastan luontoajattelua, jonka mukaan ihminen on sen osa ja siten osa sen väkivaltaisuutta. En halua romantisoida luontoa.

Minun kirkkoni ei ole metsä.

Nylén ei myöskään ykskantaan samaista ihmistä yhdeksi eläimeksi muiden joukossa.

– Ihminen ei ole samanlainen kuin muu luonto, joskaan ei parempikaan. Mutta olemme erilaisia.

– Tarkoitan sitä, että ihmisillä on niin paljon sellaista, mitä muilla eläimillä ei vain ole: sivilisaatioita, tekniikkaa ja filosofioita, jotka usein pyrkivät nimenomaan kahlitsemaan ”luontoa” tai pääsemään siitä yli.

Kokeeko esseisti sitten luonnon jotenkin hengellisesti?

– Ei, en todellakaan. En ole niitä ihmisiä, jotka kokevat Jumalan läsnäoloa luontoretkellä. Minun kirkkoni ei ole metsä, heittää Nylén.

Juuri kirkkosuhteestaan esseisti on muutoin tunnettu. Viitisentoista vuotta sitten hän liittyi katoliseen kirkkoon, mikä oli aikanaan kulttuuripiireissä enimmäkseen käsittämätön ja paheksuttu juttu.

Sittemmin kritiikki on laimentunut.

– Katolisuuteen kääntymiseni ajoittui aikaan, jolloin uusateismi eli vuoden 2001 Yhdysvaltain terrori-iskujen jälkeen vahvinta aikaansa. Monet ajattelivat, että kaikki uskonnollisuus on taantumuksellista ja tuottaa silkkaa vääryyttä.

– Tänä päivänä niissä taiteilija- ja kirjailijaporukoissa, joissa liikun, ei esiinny ennakkoluuloja uskontoa kohtaan, Nylén toteaa.

En ole Suomen kansalle velkaa yhtään uutta esseeteosta.

Jos katolisena olo on Suomessa viime vuosina helpottunut, esseistiksi ryhtymistä Nylén ei sano suosittelevansa kenellekään.

– Olemme hyvin pieni kielialue ja mikäli et halua kirjoittaa romaaneja, itsensä ja perheensä elättäminen apurahakerjäläisenä on takuulla yhtä helvettiä. Olen tähän saakka selviytynyt, mutta nyt olen vetäytymässä kirjailijan työstä julkaisijan rooliin.

Uuteen rooliin kuuluu se, että Nylénillä on Bokeh-niminen pienjulkaisuprojekti, jonka puitteissa hän tekee – painaa ja sitoo itse – pienimuotoisia julkaisuja, jotka liikkuvat kirjallisuuden ja kuvataiteiden välimailla.

– Kirjailijan identiteetti ei ole koskaan ollut minulle tärkeä. En ole Suomen kansalle velkaa yhtään uutta esseeteosta, Nylén päättää.

Esseisti Antti Nylén puhuu aiheesta Kärsimys – Ongelma, mutta ei ratkaisua?
Jyväskylän kaupunginkirjastossa keskiviikkona 5.4. kello 18. Tapahtuma on osa Jyväskylän seurakunnan järjestämää Jyväskylän Pääsiäinen -taidefestivaalia.

Artikkeli Ilon, pelon ja hämmennyksen aika julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mistä onnellisuus kumpuaa?
Läheiset ihmissuhteet ja kyky tehdä hyvää muille ovat keskeinen osa onnellisuutta. Tarvitsemme läheisiä ihmissuhteita voidaksemme hyvin. Samaan aikaan haluamme toteuttaa itseämme, käyttää osaamistamme ja taitojamme ja löytää mielekästä tekemistä arkeen. Kyky elää hetkessä ja olla siinä läsnä on myös tärkeä osa onnellisuutta.

Suomalaiset on listattu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Allekirjoitatko tämän?
Tutkimuksessa kysytään yleisestä elämäntyytyväisyydestä ja uskoisin, että tämä pitääkin paikkansa. Suomalaisten elämäntyytyväisyys on keskimäärin maailman korkeinta. Se ei välttämättä johdu siitä, että Suomessa olisi enemmän äärimmäisen onnellisia ihmisiä, vaan yhteiskuntajärjestelmämme pystyy huolehtimaan siitä, että meillä on vähemmän äärimmäisen onnettomia ihmisiä.

Voiko onnellisuutta tavoitella?
Voi, mutta liiallinen tavoittelu ei välttämättä ole ihmiselle hyväksi. Tärkeämpää on keskittyä arjen merkityksellisiin hetkiin, jolloin onni tulee sivutuotteena.

Suomalainen on kesällä onnellisimmillaan?
Näin voi hyvinkin olla. Itse huomaan keväällä auringon alkaessa paistaa kuinka myönteisesti se vaikuttaa mielialaan. Jonkunlainen vaikutus lämpimämmällä säällä on onnellisuuteen, ja kesäloma tuo vaihtelua arkeen.

Miksi sanotaan, että onni tulee pienistä hetkistä?
Paljon elämän ilosta, onnellisuudesta ja merkityksellisyydestä tulee siitä, että keskitymme arjen pieniin asioihin juuri sillä hetkellä. Joskus keskitymme liikaa pitkän tähtäimen suunnitelmiin, jolloin arki unohtuu.

Miten ihmisen unelmat liittyvät onnellisuuteen?
Valintojen tekeminen oman tulevaisuuden eteen on varmasti tärkeää. On hyvä pohtia, millaista elämää haluaa elää, mutta en usko, että pelkästä unelmoinnista ilman tavoitteiden asettamista on hirveästi hyötyä.

Miten vastoinkäymisiin tulisi suhtautua?
Vastoinkäymiset täytyy hyväksyä osaksi elämää. Tapahtuneiden asioiden hyväksyminen on hyvä lähtökohta elämän vastoinkäymisiin, mikä ei suinkaan ole helppoa. Vastoinkäymisten hyväksyminen vaatii jatkuvaa harjoittamista.

Miksi ihmiset etsivät elämän tarkoitusta?
Ihmisellä on ainutlaatuinen kyky pohtia miksi-kysymyksiä. Miksi teen näin, mikä toiminnan oikeutus on? Näiden kysymysten kautta päästään laajempaan pohdintaan elämän tarkoituksesta, ja siihen, mikä elämässä on lopulta arvokasta. Sitä on sinänsä tervettä välillä pohtia.

Miten mittaat elämässä menestymistä?
Mitä enemmän pystyy päivän aikana tekemään asioita, jotka innostavat ja tuntuvat mielekkäiltä ja merkityksellisiltä, sitä paremmin elämässä varmasti menee.

Mikä on uskonnon suhde elämän merkityksellisyyteen?
Kokemus siitä, että on osa jotakin suurempaa, osa yhteisöä, antaa monelle suuntaa elämään ja tuo lohtua erilaisissa elämän haastavissa hetkissä.

Mikä on saanut sinut näiden aiheiden pariin?
Halu ymmärtää, mistä elämässä on pohjimmiltaan kyse ja miten elämää pitäisi lopulta elää. Näitä kysymyksiä olen pohtinut jo teini-ikäisestä lähtien. Elämän mysteeri johti opiskelemaan filosofiaa.

Mitkä asiat tekevät sinut onnelliseksi?
Perhe ja työ ovat keskeiset onnellisuuden lähteet minullekin. Kolmen lapsen isänä perhe on minulle hyvin merkityksellinen osa elämää. Lisäksi voin tehdä työtä, jossa voin toteuttaa itseäni

Artikkeli Onni tulee pienistä hetkistä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Miten sinusta tuli nuorisotutkija?
Paljolti onnellisten sattumien ja verkostojen kautta. Tein sosiologian graduni nuorten alkoholinkäytöstä ja pääsin sitä kautta täysiaikaiseksi tutkijaksi. Minulle on tyypillistä karata karsinoista ja tykkään yhdistellä erilaisia tutkimusmenetelmiä. Olen käyttänyt 40 vuotta nuorisotutkimukseen ja kenttätyö on lempityötäni.

Nousiko tutkimuksessa esiin selkeitä murroskohtia?
Etenkin 1970-luvulla rakennettiin paljon nuorisotiloja. Ne olivat nuorison omia paikkoja, jotka kaikki tiesivät. 1990-luvun lama rikkoi rakenteita. Nuorisotiloja lakkautettiin ja nuorisotyötä tekevät hajotettiin eri hallintokuntiin, kunnes 2000-luvun alussa ne koottiin jälleen yhden katon alle. Lama loi tarpeen kohdennetun nuorisotyön menetelmille. Nuorisotyöttömyys ja syrjäytyminen vaativat korjaavaa toimintaa.

Missä Jyväskylässä on erityisesti onnistuttu?
Viimeisen kymmenen vuoden aikana on kehitetty kohdennettuja ja neuvokkaita tapoja toimia. Nuoriso kohdataan kouluissa, ja tehdään seinätöntä ja liikkuvaa nuorisotyötä. Nuorisotyöntekijät ajavat pakettiautolla sinne, missä nuoret ovat. Mainiota esimerkkejä ovat vaikkapa Veturitallit, Nuorten Taidetyöpaja, Bostari ja Nuorten talo. Tehdään erinomaista etsivää ja jalkautuvaa nuorisotyötä.

Mitä ajatuksia korona-aika sinussa herättää nuoria ajatellen?
Kodit eivät ole yhdenvertaisia, eivätkä kaikki perheet voi samalla tavalla tukea etäopetusta. Tämä on näkynyt oppimistuloksissa. Koronan myötä sosiaalinen kontrolli hajosi. Sanoisin, että nuorisorikollisuuden nousu on yksi epidemian seuraus. Nuorista ei pystytä pitämään kiinni samalla tavalla kuin normaalisti. Kaikkia koronan seurauksia ei vielä edes tiedetä.

Olet yksi Nuorisotutkimus­seuran perustajista. Mihin seuraa tarvitaan?
Suomesta puuttui nuorisotutkimus, joka erityisesti pyrki kuulemaan nuoria. 1987 perustamiskokouksessa oli 11 jäsentä, tällä hetkellä meitä on 380. Reagoimme hanakasti ajassa nouseviin ilmiöihin ja julkaisemme vuosittain nuorisobarometrin. Tuotamme monipuolista tutkimustietoa päätöksen­teon ja nuoria koskevan keskustelun pohjaksi.

Mitä havaintoja olet tehnyt seurakuntien tekemästä nuorisotyöstä?
Seurakuntien nuorisotyö toimii ja sillä on vakiintuneet resurssit, työntekijät ja tilat. Alueellisesti kunnat tekevät seurakuntien kanssa hyvää yhteistyötä, jota kannattaa kehittää. Molemmat kunnioittavat toisiaan, mutta ne ovat kuitenkin omia yksikköjään. Samaa työtä tehdään eri organisaatiossa.

Millä tavalla muuttaisit nuorisotyötä?
Nuori tulisi kohdata monialaisesti ja kokonaisvaltaisesti. Palveluja tarjotaan ja tehdään hyvää nuorisotyötä, mutta sektoreiden väliin jää rakoja. Monialaista yhteistyötä tulisi kehittää pois siiloista. Kohdennetun nuorisotyön tekijät kohtaavat nuoria, joilla on jokin asia solmussa vaikkapa koulussa. Tehdään entistä enemmän korjaavaa työtä, koska perusjärjestelmässä on puutteita. Yhdenkään nuoren ei pidä antaa pudota väleistä.

Olit isosena kahdella rippukoululeirillä kesällä 1969. Millainen kokemus se oli?
Se oli hyvin keskustelevaa, ja sain paljon uusia kavereita. Elettiin Vietnamin sodan aikaa ja pohdimme globaaleja asioita. Rippikoululeirit ovat yhä suomalaisia yhdistävä kokemus. Niissä panostetaan ryhmädynamiikkaan sekä teoriassa että käytännössä.

Tutkimusprofessori emeritus Tommi Hoikkalan kokoama teos Mitä Jyväskylä tarkoittaa? Nuoriso­työn yhteisötietokirja ilmestyi Jyväskylässä  marraskuussa 2021

Artikkeli Mitä Jyväskylä tarkoittaa? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mitä toivo merkitsee sinulle?
Toivo on ovi salaperäiseen selittämättömään, jonka kautta mahdoton voi muuttua mahdolliseksi. Toivo on vahvistumisen näkymätön lähde ja hyväenteisyyden silta eteenpäin. Viime kädessä minulle toivo on tunne, että hyvä voittaa.

Entä epätoivo?
Epätoivo on röyhkeä ja itsekäs ihmisyyden kaventaja. Se väärinkäyttää realismia ja ratsastaa kylmillä totuuksilla. Epätoivo on henkinen musta aukko, joka imee elämän ihmeen omiin yksipuolisuuksiinsa. Kun vaivun epätoivoon, tiedän olevani väärässä, mutta henki ei silti jaksa kammeta pystyyn tunteen peiton alta.

Mistä löytää toivoa, kun ympärillä myrskyää?
Toivo on uskon ja rakkauden sisarusparvea. Toivon ytimessä on ajattelu, mutta ajattelun liikkeet toteutuvat hengen logiikalla: kukaan ei tiedä mistä se tulee ja minne se menee. Siksi toivoa pitää vaalia ja vahvistaa lähimmäisissä.

Millainen on suhteesi yrittäjyyteen?
Innostunut ja kunnioittava. Rakastan Suomea, siksi rakastan suomalaista yrittäjyyttä.

Mitä yrittäjyys on pohjimmiltaan?
Yrittäjyys on asennetta. Yrittäjä tuottaa yhteistä hyvää työllistämällä itsensä ja muita. Se on tekemisen tyyliä, joka taiteen tekemisen lailla ilmenee itsensä likoon laittamisena. Yrittäjän työssä oma etu ei ole keskeisin viitepiste. Varsinainen vipu syntyy hyödystä, minkä yrittäjä synnyttää muille työpaikkoina, tuotteina, palveluina ja verotuloina.

Minkä ajatuksen haluaisit jakaa stressaantuneelle yrittäjälle?
Olen huono antamaan neuvoja, enkä halua vähätellä kenenkään kokemaa umpikujaa. Mutta aika myös antaa perspektiiviä, samoin kovatkin kokemukset. Yhden hetken epäonni voi kääntyä toisen hetken siunaukseksi. Omassa stressissäni paras lääke on rakkaus ja tunne siitä, että lopulta elämä kantaa.

Kuinka kulkea kohti parempaa elämää?
Omasta näkökulmastani kyse on ajattelusta, joka etsiytyy eteenpäin, syvenee ja uskaltaa elää. Kyse on ihmisenä olemisesta, joka yhdistyy yhä uusin muodoin siihen kokonaisuuteen, minkä keskellä olemme ja jonka perimmäistä luonnetta emme tunne. Kyse on kunnioittavuudesta ja nöyryydestä, herkkyydestä ja ihmetyksestä. Mutta ehdoton ensiaskel on vääntäytyä ulos oman egon linnakkeesta.

Mikä elämässä lopulta on tärkeää?
Lopulta tärkeää on vain yksi ainoa. Tiedämme kyllä, mikä se yksi ainoa on.

Toivo: Ilta filosofi Esa Saarisen ja pastori Marika Närhin kanssa Taulumäen kirkossa 16.10. kello 18. Ilta on kaikille avoin, ja suunnattu erityisesti yrittäjille. Tilaisuus on katsottavissa myös suorana osoitteessa youtube.com/henkielama. Lisätiedot: jyvaskylanseurakunta.fi.

Artikkeli Elämäntehtävänä parempi elämä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Hengitin syvään ja vastasin sille tyypille, että ”mikä ikinä sua kalvaa, toivon että se menee nopeasti ohi ja sun olo alkaa helpottaa”. Vähän ajan kuluttua tuli vastaus: ”Kiitos.”

Vasemmistolaista väriä lauluissaan ja lausunnoissaan tunnustava, tyyliltään ronski ja rouhea aktivisti-taiteilija on tottunut rajuihin kommentteihin.

– Ymmärrän, että kun omat mielipiteet ovat välillä kärkeviä ja hieman provokatorisesti muotoiltuja, palaute voi olla kovaa. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Mutta toisinaan palaute pysäyttää törkeydellään.

– Facebook-sivuilleni on kirjoitellut vuosia tyyppi, joka laittaa aivan luokattomia hyökkäyksiä. En ole bännännyt enkä vastannut mitään. Ehkä Palen boxi on sille ihmiselle rööri, mihin saa oksentaa ja vuodattaa pahan olonsa.

– Vihaviestit menevät joskus ihon alle ja jäävät vaivaamaan. Jälkikäteen saattaa tulla anteeksipyyntö, useimmiten lisää törkyä.

Stop someraivolle

Suorat tappouhkaukset, jotka ovat ”aika rajua settiä”, taiteilija ilmoittaa aina poliisille.

Hän tietää monien julkisuudessa esillä olevien naisten saavan huomattavasti inhottavampia ja vahingoittavampia vihaviestejä.

– Piispa Irja Askola, jota arvostan tosi korkealle, ja jonka kanssa olin paljon tekemisissä Suomi 100-jutuissa, sai paljon enemmän ja törkeämpiä viestejä kuin minä.

Viides maamme kirja -teoksessaan (2017) Paleface kritisoi yhä surkeammaksi muuttuvaa keskustelukulttuuria: some- raivoa ja verkkohäiriköintiä eli trollaamista, provokaatioita, jatkuvia ylilyöntejä ja ajattelemattomia tunteenpurkauksia.

Hän arvioi Trump-ilmiön syntyneen osittain siitä, että me rakastamme pahoittaa mielemme.

– Joku kiksi siitä tulee. ’Kattokaa mikä idiootti!’ Silloin pumppaamme ikävän ilmiön täyteen ilmaa ja tarjoamme sille yhä enemmän näkyvyyttä.

Räppärin havaintojen mukaan reilut kymmenen vuotta sitten vihapuhe yleistyi. Sen sietäminen kuuluu julkiseen ammattiin. Paleface koettaa olla käyttämättä energiaa ikävän palautteen märehtimiseen.

– On tärkeämpiäkin asioita. Kuten oman käyttäytymisen tarkkailu ja itsensä kehittäminen. Mulle on ollut yksi elämän suuria opetuksia ymmärtää olla jatkuvasti etsimättä vikoja toisista ihmisistä ja katsoa välillä peiliin.

Uskon asialliseen keskusteluun

Paleface huokaa hieman surullisesti sanoessaan, että hänen vanhempi tyttärensä voi jo googlailla isään liittyviä ikäviä kommentteja netistä.

– Mun pitää valmistella lapsia niihin.

Keskustelukulttuurin tason romahtaminen ala-arvoiseksi on syy, miksi mies lähti mukaan Erätauko-säätiön ja Ylen viisivuotiseen Hyvin sanottu -hankkeeseen.

Hämeenlinna-Vanajan seurakunta ja Hämeenlinnan kaupunki ovat mukana projektissa, joka pyrkii parantamaan suomalaisen keskustelun tasoa ja luomaan turvallisia keskusteluympäristöjä kaikille.

Hämeenlinnassa varttunut Paleface osallistui verkossa hankkeen avajaistilaisuuteen vanhan kotikaupunkinsa ja -seurakuntansa kanssa.

– Mielipiteeni ovat vahvoja, mutta viestin mielestäni yleensä aika asiallisesti. Olen saanut jo äidinmaidossa mallin, että puhutaan järkevästi ja antaudutaan keskusteluun eri tavalla ajattelevien kanssa.

Vähemmistöjen ja heikommassa asemassa olevien ihmisryhmien ääntä tulisi vahvistaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Näiden tulisi saada puhua itse omasta puolestaan, eikä niin että muut puhuvat heidän päidensä yli, Paleface painottaa.

Hän kiinnittää huomiota myös sukupuolittuneeseen kieleen. Enää ei ole esimerkiksi tarpeellista puhua ammattinimenä pelkästään ”palomiehistä”, sillä alalla on naisiakin.

Jyrkkyys ärsyttää kirkossakin

Provokaatioita tuotetaan kristillisissäkin piireissä. Paleface huomauttaa, että jotkut kristityt vastustavat jyrkästi vähemmistöjen, jopa naisten tasa-arvoisia oikeuksia.

– Mustavalkoisimmat kannanotot ärsyttävät. Vaikka kirkossa on jo tehty paljon, on paljon vielä tekemistäkin näiden vanhanaikaista ajattelua edustavien ihmisten kanssa, jotka nostavat monilla karvat pystyyn.

Eri ihmisryhmien ankara tuomitseminen on samanlaista vihapuhetta kuin rasismi. Valitettavasti äärimmäiset kannat saavat niin kirkossa kuin yhteiskunnassakin suhteellisesti eniten huomiota, Paleface arvioi.

– Uutisvirrasta ja somesta jaetaan ja klikataan mieluummin provosoivia ajatuksia ja huonoja uutisia, joista me kimpaannutaan. Ne ruokkivat närkästymistä. Harmillisesti myös kirkollisesta keskustelusta ja teologisista ristiriidoista nousevat esiin nämä ärsyttävimmät ajatukset.

– Näen kuitenkin, että kirkolla voisi olla ihan relevantti paikka tässä ajassa myös yhteiskunnallisena keskustelijana.

Toisaalta kirkko näyttäytyi hyvässä valossa pakolaiskriisin keskellä.

– Työ pakolaisten auttamiseksi on osoitus lähimmäisenrakkaudesta ja solidaarisuudesta, jotka kuuluvat kristillisiin arvoihin. Myös kirkon globaaliin omatuntoon liittyvä pyrkimys auttaa heikompiosaisia puhuttelee.

Musiikin parantava voima

Paleface on havainnut kirkossa hyvää kehitystä esimerkiksi yhteiskunnallisen eriarvoistumisen vastaisessa työssä ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvon etenemisessä.

– Olen osallistunut tilaisuuksiin, jotka leikkaavat kirkon ja yhteiskunnan hitsauspistettä, ja seurannut mielenkiinnolla tervehdyttävää prosessia, jossa kirkko hakee omaa paikkaansa.

Kirkko kokonaisuudessaan on siirtynyt Palefacen mielestä paljon entistä monimuotoisemmalle, kaikkien ihmisten yhtäläisiä oikeuksia korostavalle linjalle.

Hengellistä antia taiteilija on ammentanut musiikin kautta.

Muutama vuosi sitten Paleface oli seuraamassa Higher Ground -gospelkuoron keikkaa. Mies nousi välillä seisomaan, huusi äänekkäästi kannustuksia ja jammaili tyttärensä kanssa.

– Mulla on paljon gospellevyjä. Koen musiikissa mielettömän parantavan voiman, ylentävän ja kohottavan fyysisen fiiliksen, on se tunnustuksel-lista tai ei. Joku toinen puhuu Pyhästä Hengestä.

– Ylistyslauluissa on maaginen taso. Kun Higher Ground-kuoro vetää sen jutun, siinä on veret seisauttava energia ja valtava lataus. Musiikilla on syvällisempiä tarkoituksia ja korkeampi tehtävä kuin kappaleiden myynti. Spirituaalinen ulottuvuus on mulle musassa relevantti.

Vastarintamies valon puolella

Kristuksen hahmo on Palefacen mielestä erittäin mielenkiintoinen yhteiskunnalliseltakin kannalta.

– Mua puhuttelee ajatus Kristuksesta syrjittyjen ja unohdettujen puolustajana ja suoran toiminnan miehenä, vähän provokaattorinakin. Nasaretin mies oli vastarintamies.

– Jeesus oli avoimessa kapinassa aikansa mätiä valtarakenteita vastaan, ja kritisoi niitä rajusti. Oma keskustelunaiheensa on, miten hänen edustamansa arvot päätyivät jossain historian vaiheessa valtarakenteiden haltuun.

Nyky-yhteiskunnassa vastenmielisin vihapuhe kohdistuu Palefacen mielestä maahanmuuttajiin. Äärimmäisen paradoksaalista on, että monet jyrkimmistä rasisti- ja nationalistipiireistä väittävät puolustavansa ”kristillistä valkoista kulttuuria”.

Muusikko muistuttaa Nasaretin miehen etnisestä taustasta. Vaikka eurooppalaisessa kirkkotaiteessa Jeesusta ryhdyttiin kuvaamaan valkoisena ja sinisilmäisenä miehenä, tämä oli todennäköisesti fyysiseltä olemukseltaan Lähi-idän ihminen – kuten useimmat muutkin Raamatun hahmot.

– Valkoista Kristusta käytettiin valkoisen ylivallan välineenä kolonialismin aikana. Tässä on kirkolla historiallista taakkaa.

  Kristinuskon parhaissa perinteissä tuosta taakasta on koetettu vapautua. Paleface siteeraa Martin Luther Kingiä: ”Viha halvaannuttaa, rakkaus vapauttaa. Viha hämmentää, rakkaus harmonisoi. Viha pimentää, rakkaus valaisee.”

  – Täytyy yrittää pysyä valon puolella, vaikka se on joskus vaikeaa.

Artikkeli Vihaviestit menevät ihon alle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Psyykeni on turvallisuushakuinen. Jos elantoni olisi keikkojen varassa, tilanne olisi vakava, sanoo basisti ja freeasiamies, leikkisää hengellisyyttä arvostava ”pastori” Jaakko Kämäräinen.

Monen bändin soitannalle taidokkaasti pohjan luonut basisti Jaakko Kämäräinen, 40, on vaikuttanut viime vuodet päätöikseen Suomen kovimpiin live-esiintyjiin lukeutuvassa Olavi Uusivirran yhtyeessä.

Orkesterille piti tulla kaikkien aikojen keikkakesä. Buukattuna oli 30 esiintymistä parhailta festivaaleilta. Keikkabussissa Tahkolta etelään ajaessa radiosta rysähti 12.3. 2020 hallituksen tiedote koronasta. Seuraavana päivänä oli ensimmäinen peruttu keikka.

– Alkushokin jälkeen on funtsittu, mitä nyt keksitään, ettei bändin toiminta pysähdy kokonaan, Kämäräinen kertoo.

Korona on koetellut monia toimialoja, mutta harvoja yhtä rankasti kuin keikkamuusikoita ja tekniikan väkeä, joiden palkka koostuu pitkälti live-esiintymisistä.

Kämäräinen tuntee alan ahdingon. Hän tekee toisen puolikkaan työstään Muusikkojen liiton freeasiamiehenä ja toisen työhyvinvointia tukevan Skaala-hankkeen projektipäällikkönä.

Siitä näkökulmasta nousee tiukka kritiikki päättäjien suuntaan. Esiintymismahdollisuudet on enimmäkseen kielletty, mutta yrittäjyyden rajapinnoilla häilyvät freelancerit ja kevytyrittäjät eivät saa juurikaan tavallisia työttömyysetuuksia.

– En usko, että päättäjillä on pahaa tahtoa meidän alamme työntekijöitä kohtaan, mutta ministerien tsemppiviestit eivät auta ihmisiä, jotka tippuvat yhteiskunnan turvaverkoista outoihin poimuihin.

Barbapapoille pettuleipää

Esiintyjät, taiteilijat, tapahtumien toteuttajat ja eri alojen freelancerit kestävät työn epäsäännöllisyyden takia tavallista enemmän epävarmuutta.

Olavi Uusivirran bändin jäsenet ovat vitsailleet siitä, miten muusikot ovat kuin Barbapapa-lastenkirjojen ja piirrossarjojen nimihahmot, jotka kykenevät muovautumaan mihin tahansa muotoon ja tilaan tarvittaessa.

– Meidät voi survoa vaikka pieneen laatikkoon. Otamme sen asennon, mikä annetaan, ja sinnittelemme siinä. Laitamme lisää pettua leipään. Korona on kuitenkin tyhjentänyt monien kassan. Ei ole näkyä tulevaisuudesta ja henkiset voimavarat on melkein syöty.

Musiikkialan murheita työkseen kuuntelevalla Kämäräisellä ei ole annettavanaan suoria, saati helppoja vastauksia. Hänestä tuntuu silti, että ihmisille on tärkeää, kun joku kuuntelee ja ymmärtää, mistä ongelmissa on kysymys.

– Kiukku laantuu usein jutellessa. Tulee kokemus, etten ole yksin, vaan meitä on iso ryhmä, joka on yhtä pahassa pulassa.

Basistia itseäänkin masentaa ja synkistää se, ettei pääse pitkään aikaan tekemään ominta työtään: keikoilla soittamista ja kiertämistä.

Säännöllistä palkkaa nauttiva kahden tyttären isä on toisaalta kiitollinen onnekkaasta tilanteestaan. Vaikka keikkojen puute on tuottanut isoja tulonmenetyksiä, perheen talous ei ole katastrofaalinen. Kirjastonhoitajana työskentelevä vaimokin on kuukausipalkalla.

– Tuntuu ristiriitaiselta sanoa, että olen nauttinut kotona olemisesta perheen kanssa. Ennen olin joka viikonloppu menossa tai tulossa ja välillä tosi uupunut.

Basistipastori Kämäräinen

Olavi Uusivirran bändissä on erilaisten maailmankatsomusten edustajia.

– Kaikki ovat valmiita keskustelemaan syvällisistäkin aiheista. Suuri osa keikkabussissa istuskelusta kuluu kuitenkin kevyempien asioiden äärellä ja tyhmille vitseille naureskellen.

Jaakkoa kutsutaan bändissä Pastori Kämäräiseksi. Sellainen hän voisi teoriassa ollakin. Espoolainen seurakuntanuori toimi aikanaan kymmenillä rippileireillä isosena, leirikitaristina ja kesäteologina.

– Musiikkini kumpuaa leirinuotiokitaroinnista.

Monen taiteilijan tavoin hänkin päätyi harrastuksen ja intohimon kautta kutsumustyöhönsä. Kämäräinen keikkaili vuosien ajan lukuisissa gospelyhtyeissä, muun muassa bass’n Helenissä. Nykyään hän on mukana myös vanhan gospelmiehen Mikko Kuustosen bändissä.

– Olin Juha Tapion bändissä ylimenokaudella, jolloin hän teki ”kuustoset” ja siirtyi esiintymään myös maalliselle puolelle. Juha sai melkoista myllytystä joiltain hengellisiltä piireiltä, joiden mielestä hän käänsi takkinsa.

– Juha näki oman potentiaalinsa ja halusi laajentaa yleisöään. Minulla on mieletön kunnioitus esimerkiksi Jaakko Löyttyä ja Pekka Simojokea kohtaan, mutta heidän tiensä on raskas valittavaksi, koska suomalaiset gospelpiirit ja -yleisöt ovat pienet.

Kirkko on mainettaan parempi

Teologian opiskelun Kämäräinen aloitti vuonna 2004. Samanaikainen työskentely muusikkona sai melkein jättämään kesken opinnot, mutta keikkataukojen aikana hän aktivoitui.

– Koin opiskelun tosi mielekkäänä ja yleissivistävänä. Freelancemuusikolle oli arvokasta vastapainoa, että elämässä oli jotain ihan muuta. En ole katunut pätkääkään, 12 vuoden jälkeen maisteriksi valmistunut mies toteaa.

Jaakko Kämäräinen sanoo löytäneensä itsestään kansankirkollisen perusseurakuntalaisen. Kirkko on hänestä monessa asiassa paljon mainettaan parempi.

– Kirkko tekee hyvää mutta hiljaista työtä, josta ei saa kiitosta. Tämä huomataan ehkä vasta siinä vaiheessa, jos se hyvä menetetään, on kyse sitten seurakunnan mammakerhosta, perheleiristä tai nuorisotyön monista muodoista.

Taiteilijan lähipiirissä on useita tiedostavia ja eettisesti hereillä olevia henkilöitä, jotka ovat eronneet kirkosta sen takia, ettei instituutio vastaa heidän moraalikäsityksiään ihmisten tasavertaisen kohtelun osalta.

Kristillisen rakkauden pitäisi Kämäräisen mielestä toteutua aidosti lähimmäisenrakkautena, joka ajaa kirjanoppineiden opillisten käsitysten yli.

– On surullista, ettei moni liitä tällaista rakkautta ja oikein tekemistä nyt kirkkoon, joka nähdään tiettyjen yksittäisten kantojen takia kalkkeutuneeksi ukkojärjestöksi, mitä se ei ole.

– Monet kirkon työntekijät joutuvat kamppailemaan tämän ongelman kanssa. Muutokset tapahtuvat kiusallisen hitaasti, koska jotkut pelkäävät lapsen menevän pesuveden mukana, jos joistakin uskonnollisista traditioista luovutaan, teologi linjaa.

Mystisen ytimen äärellä

Jaakko Kämäräinen on käynyt helsinkiläisen kotiseurakuntansa Oulunkylän jumalanpalveluksessa aina kun on ehtinyt. Monesti mies on sunnuntaiaamuisin vasta kotiutumassa keikkamatkoilta.

– Arvostukseni perusmessua kohtaan on korkealla. Koen saavani sen draaman kaaresta paljon. Huomaan kaipaavani sitä erityisesti nyt, kun messuun ei pääse.

Basisti on ollut kymmenisen vuotta mukana myös Tuomasmessussa soittajana. Se tuntuu luontevalta tavalta osallistua seurakunnan toimintaan.

Teologian maisteri tutki erittäin kiinnostavassa, netistä löytyvässä gradussaan kristillistä ”Paradoksin mystiikkaa” tanskalaisfilosofi Sören Kierkegaardin tuotannossa. Kirkon jatkuvuuden kannalta Kämäräinen pitää oleellisena sitä, että kristinuskon mystinen ydin säilyy ja voi hyvin.

Miten sen ytimen lähelle pääsee?

– Puhun kliseisillä kielikuvilla, kun sanon että laadukkaan hengellisen kirjallisuuden ja Raamatun äärellä voi kokea joskus kuivaksi käynyttä hengellisyyttä virvoittavan kasteen. Silloin huomaa, mitä on kaivannut ja mikä koskettaa syvältä.

Avaa hengelliset hanat

Joissakin kielissä soittamisesta ja leikkimisestä puhutaan samalla verbillä. Leikin ulottuvuus on muusikon mielestä tärkeä säilyttää myös hengellisyydessä.

– Kristinuskossa arvostetaan lapsenuskoa ja lapsenkaltaisuutta. Leikki kuuluu lapsille, joille ominainen uteliaisuus ja luottamus on hienoa myös hengellisyyden puolella.

Voimakkaimmat hengelliset elämyksensä muusikko on saanut taiteen kautta.

– Musiikki aiheuttaa joskus sellaisen reaktion ja liikuttumisen, joka avaa hengelliset hanat. Suojausten läpi voi mennä muukin kuin nimellisesti hengellinen musiikki.

Jazz-kitaristi Pat Methanyn selkeä ilmaisu ja Uusivirran bändissä soittavan kitaristi Timo Kämäräisen virtuoosimaiset soolot kertovat basisti Jaakko Kämäräiselle elämästä jotain olennaista siinä kuin Jaakko Löytyn gospel tai Nina Åströmin laulujen koskettava hengellisyys.

– Musiikkia ja hengellisyyttä yhdistää se, ettei niihin uppoutuva ihminen voi tulla koskaan valmiiksi tai täydelliseksi. Molempien lajien harrastajat rakastavat sitä, mitä tekevät.

Vanhojen muusikoiden koko olemuksesta ja silmistä näkyy usein into mennä eteenpäin ja kehittyä jatkuvasti. Matkanteko – Kämäräisen gradussaan tutkima Kierkegaard puhuu ”ihmiseksi tulemisesta” – on käynnissä ja kesken elämän loppuun saakka.

– Toivon, etten itsekään jämähdä koskaan paikoilleni ja kuvittele osaavani jo tarpeeksi, vaan säilytän uteliaisuuden, kiinnostuksen ja avarakatseisuuden sekä musiikin että hengellisyyden piirissä.

Artikkeli Pahinta on paikoilleen jämähtäminen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tuhkakeskiviikkona alkavassa Ekopaasto-kampanjassa kiinnitetään huomiota vedenkulutukseen.

Valtakunnallista Ekopaasto-kampanjaa vietetään 17.2.–3.4. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kampanjassa innostetaan suomalaisia liittymään pääsiäispaastoon tavalla, joka osaltaan auttaa myös hillitsemään ilmastonmuutosta.

– Ajatuksena on muuttaa omia elämäntapojaan siten, että sillä olisi merkitystä ilmaston kannalta, sanoo Kirkkohallituksen yhteiskunnan ja kestävän kehityksen johtava asiantuntija ja rovasti Ilkka Sipiläinen.

Muutoksen ei paaston aikana tarvitse olla mikään radikaali. Joku voi jättää karamellit vähemmälle, toinen voi luopua lihasta, alkoholista tai virvoitusjuomista.

– Ihmiset voisivat miettiä, että mikä olisi itseä sitova asia, jota ilman kannattaa kokeilla olla. Se on yksi kristillisen paaston ajatus, että etsitään vapautusta sitouttavista tai orjuuttavista asioista, joihin liittyy itsekkyyttä tai ne eivät ole kestäviä luomakunnan kannalta.

Teemana vesi

Tämän vuoden Ekopaasto-kampanjan teemana on vesi. Mukana kampanjassa on muun muassa sitoutumaton säätiö Baltic Sea Action Group (BSAG), joka tekee työtä Itämeren pelastamiseksi.

– Ilmastonmuutoksella on isot vaikutukset veteen niin Itämeressä, järvissä ja joissa. Itse olen kotoisin Saimaan rannalta ja aikuisikäni olen asunut Itämeren rannalla, jonne suurin osa Suomen vesistöistä päätyy.

Sipiläinen muistuttaa, että vesistöt eivät tottele maiden rajoja.

– Saimaa laskee Vuoksen kautta Laatokkaan ja Laatokka Nevan kautta Suomenlahteen. Se kuvastaa sitä, että meillä on Venäjän kanssa yhteinen vesistö ja meri.

Jos jättää kalliin viinin tai lihat ostamatta, niin säästyvän rahan voi sijoittaa johonkin sellaiseen kohteeseen, jolla on tarvetta jakamiselle.

Kerran kuussa kylvyssä

Ekopaasto-kampanja pidettiin ensimmäisen kerran vuonna 2012, joten tämä vuosi on kymmenes kerta. Vuosien aikana kampanjassa on painotettu erilaisia ympäristöteemoja kristillisestä näkökulmasta sekä luterilaista paastoperinnettä.

– Tässä on myös yhteisvastuullinen ajatus, jossa mietitään yhteistä hyvää. Jos jättää kalliin viinin tai lihat ostamatta, niin säästyvän rahan voi sijoittaa johonkin sellaiseen kohteeseen, jolla on tarvetta jakamiselle.

Sipiläinen on osallistunut Ekopaastoon jo pitkään jättämällä lihan sekä alkoholin pois. Hän on myös kiinnittänyt huomiota veden käyttöön.

– Muutimme ensimmäisen Ekopaaston aikoihin asuntoon, jossa oli poreamme. Pidän vedestä kaikissa muodoissa ja silloin päätin, että säästän vettä ja käyn vain kerran kuussa porekylvyssä, vaikka houkutus käydä useammin oli suuri.

Sipiläinen on Ekopaaston innoittamana nyt jo kymmenen vuotta vähentänyt veden käyttöä.

– Kylpeminen tuhlaa vettä, mutta toki sitäkin pitää joskus tehdä, sillä ilolle pitää olla elämässä tilaa, Sipiläinen muistuttaa.

Seinäjoelle kehut

Sipiläinen asuu Laajasalossa ja normaaliaikana käy töissä Kirkkohallituksessa Etelärannassa. Nyt fatbike-polkupyörä on työmatkojen osalta pysynyt tallissa, sillä lähipäiviä on kertynyt viimeisen vuoden aikana vain muutamia.

– Olen Kirkkohallituksen kestävän kehityksen ja yhteiskunnan asiantuntijana eli vedän yhteiskuntatiimiä.

Sipiläinen on teologi ja opiskellut valtiotiedettä. Hän on vastuussa kirkon ympäristöjärjestelmän kehittämisestä ja Hiilineutraali kirkko -hankkeesta.

– Seinäjoen seurakunta on ollut esimerkillinen ympäristötyössä. He ovat olleet kirkon ympäristödiplomissa mukana jo pitkään hyvin korkealla intohimolla, Sipiläinen kehuu.

Ympäristödiplomista julkaistiin syyskuussa uusi laitos, joka johdattaa seurakunnat hiilineutraalisuuteen vuoteen 2030 mennessä.

– Kirkko palkkasi energia-asiantuntijan avustamaan seurakuntia, jotta muutetaan öljylämmitykset ympäristöystävällisimpiin ratkaisuihin. Se on avustus, joten sen vaikutus on noin viisi miljoonaa euroa.

Ekopaasto-kampanja

• Valtakunnallista Ekopaastoa vietetään 10. kerran 17.2.–3.4.2021.
• Teemana on puhdas vesi.
• Yhteistyökumppaneina ovat SYKE, Martat, HSY ja Baltic Sea Action Group.
• Suomen ev.lut. kirkon kampanjassa innostetaan suomalaisia liittymään pääsiäispaastoon tavalla, joka osaltaan auttaa myös hillitsemään ilmastonmuutosta.
• Ekopaasto Facebookissa ja Instagramissa

Lue lisää : ekopaasto.fi evl.fi/ymparisto

Julkaistu Lakeuden Risti -lehden numerossa 1/2021.

Artikkeli Paasto irrottaa koukusta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.