Tomi Karttunen

Since the 1960s, European churches have wrestled with their identity and mission in increasingly secular and pluralistic societies, where the traditional status of Christianity has been challenged. Churches are seeking new ways to be missional communities. Discussions have emerged around the internal secularization of churches and the dominance of ethics in preaching. It seems that even many pastors feel uncertain when speaking about God and spirituality. At the same time, younger generations—especially Generation Z—appear more open to spiritual questions and even to traditional Christian
teachings than their predecessors. Undoubtedly, the climate crisis, wars, and societal polarization have intensified the need to reflect on life’s deeper questions. There is a growing need for hope and spiritual guidance.

It is therefore timely and valuable that the CPCE General Assembly approved the study document Christian Speaking of God in 2024 as a resource for Protestant churches in Europe. The text takes seriously both the modern, practical context and the shared tradition of Christian faith from a Reformation perspective.

The starting point is not only rooted in Reformation theology but also ecumenical, drawing from Scripture and the Nicene-Constantinopolitan
Creed. As stated in chapter 4:
“We can speak of God, in Christ, only in such a way that we speak of the God of Israel as the Father, of Jesus as the Son and of the Holy Spirit. In other words, we speak of God in a trinitarian way” (para 33). “The Trinitarian Creed aims at preserving simultaneously this distinction between Father, Son, and Holy Spirit and expressing the divine unity (1 Cor. 8:5–6)” (para 35). “Scriptural binitarian (1 Cor. 8:6) and later trinitarian (2 Cor. 13:13; 1 Tim. 3:6; 1 Pet. 3:18–22) speech about God is not mere speculation but rather an interpretation of the revelation of God in the Son through the Spirit. The challenge of Christian speech about the triune God and the divine self-revelation in Jesus is to receive as Lord and God the Jesus who speaks from the Bible and through the proclamation of the Gospel” (para 38).

Chapter 5 explores how God acts in the world — a topic that often raises questions. It also discusses divine election, God’s powerful work especially on the cross, and the idea of change in God out of faithfulness. These themes are presented in a theologically rich yet generally accessible way. Chapter 6 focuses on God speaking to us in worship, while chapter 7 addresses our speech to and with God in prayer and praise. Chapter 8 expands the discussion to Christian
speech in the public and political spheres. Chapter 9 considers private and professional contexts, chapter 10 explores contemporary culture, and chapter 11 reflects on ecumenical and interreligious dialogue from the perspective of speaking of God.

The “Conclusions” part emphasizes that the document is both encouraging and critical, including self-critique. It aims to be positive yet realistic, approaching the theme of Christian speaking of God from both theological and practical perspectives. The approach is rooted in faith and church communities, not solely academic, which I find both welcome and necessary.

The methodology of the study is both traditional and, one might say, postliberal: it takes the perspective of faith communities seriously while remaining open to critical theological developments of recent decades and their constructive outcomes. The foundations of Christian theology — Scripture and the Creeds — are upheld. As the document concludes:

“190. Our speaking of God returns again and again to its sources, that is, to the Bible and the confessional writings, including their history and context. It approaches these sources in the context of worship and prayer while looking ahead to the fulfilment of creation.” The perspective is not limited to internal church discourse but is open to dialogue and missional renewal: “194. Protestant churches aim to bring people together from the depths and corners of their yearning and suffering to their transformation in prayer and praise…”

Although the document does not explicitly highlight the relevance of the Nicene faith in the context of the 1700th anniversary of the Nicene Ecumenical Council, the connection is easy to recognize. The intention to seek Christian unity and proclaim the apostolic gospel ecumenically today aligns with the affirmation of the 6th Faith and Order World Conference in Wadi El Natrun, Egypt (24–28 October
2025):
“12. Some question the importance of doctrine. Radical relativism argues that teaching about truth is irrelevant and divisive. We affirm that what we believe about God informs how we live and relate to others. Our shared belief in the Trinity as a communion of love enables and requires us to engage honestly with doctrinal and religious difference. Human beings, created in the image of God, are called to reflect that Trinitarian communion in how they love God, each other and God’s creation.”

I highly recommend this document not only for students and church workers but for anyone interested in the foundational truths of Christian faith and life from a Christian and protestant perspective.

Download article as PDF: Christian Speaking of God – A Helpful andTimely Document from the Communionof Protestant Churches in Europe (PDF)

Artikkeli Christian Speaking of God – A Helpful and Timely Document from the Communion of Protestant Churches in Europe julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Artikkeli Nikean kanonit ja kirkko-oikeuden lähteet tänään julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Artikkeli Ensimmäinen ekumeeninen suhde. Voiko Nikean kirkolliskokouksen päätökset ja niiden tulkinnan nähdä myös mahdollisuutena juutalais-kristilliselle dialogille? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Al Amana nykyinen toiminta perustuu ihmisten yhteen saattamiseen. Tarkoitus on olla kohtaamispaikka, jossa erilaiset maailmankatsomukset voivat nähdä ja kuulla toisiaan ja luoda ymmärrystä ja empatiaa kohtaamisten kautta.

Al Amana -keskus on alun perin yhdysvaltalaisten lähetystyöntekijöiden perustama keskus 1890-luvulla, jonka keskeiseen toimintaan kuului aluksi koulut ja sairaanhoito, kunnes ne myytiin Omanin valtiolle. Nykyään iso osa keskuksen rahoituksesta tulee Yhdysvalloista ja erityisesti Protestant Church of America’lta. Suomessa Suomen Lähetysseura rahoittaa Al Amana -keskuksen työtä vielä vuoden 2025 loppuun.

Matkan kiteyttävänä ajatuksena läpi viikon oli ”on mentävä kauas nähdäkseen lähelle”. Toisinaan on hyvä puhkaista oma kupla ja kurkistaa sen ulkopuolelle. Käydä katsomassa kuinka asioita hoidetaan toisella puolella maapalloa, minkälaisia rakenteita ylläpidetään ja arvostetaan, kuinka uskontojen vuoropuheluun kannustetaan ja kuinka erilaisista lähtökohdista saapuvat asettuvat osaksi yhteiskuntaa. On arvokasta ymmärtää se, että vaikka Suomessa yhteiskunta toimii pohjimmiltaan hyvin, voi toisenlaiseen yhteiskuntaan kurkistaminen asettaa suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan toisenlaiseen perspektiiviin. Tästä syystä matka oli järjestetty nimenomaan kauas Omaniin, eikä esimerkiksi Tanskaan tai Saksaan.

Kohtaamisen ja kokemisen voima

Matkamme rakentui ensisijaisesti kohtaamisesta, keskustelemisesta ja kokemisesta. Luennoimisen ja tiedolla opettamisen sijaan pääsimme päivittäin konkreettisesti näkemään omanilaista elämää, arkisia ympäristöjä, kulttuuria ja kokemaan paikallisia perinteitä ja tapoja. Meille tarjottiin mahdollisuuksia kohdata ja tutustua omanilaisiin henkilökohtaisesti ja keskustella heidän kanssaan sekä arkisista asioista että syventyä yhteiskunnan rakenteisiin ja haasteisiin.

Kohtaamisien kautta rakentui mielekkäällä tavalla ymmärrys siitä, kuinka paikalliset oikeasti elävät ja toimivat. Pääsimme pintaa syvemmälle heidän ajatuksiinsa ja käsityksiinsä, arvoihin ja uskomuksiin. Kohtaamiset tekivät myös ns. ”tyhjistä hetkistä” arvokkaita. Jokainen yhdessä vietetty hetki joko keskuksen työntekijöiden tai paikallisten kanssa oli mahdollisuus oppia jotain uutta toisesta kulttuurista ja uskonnosta. Suurin osa automatkoista – joita Omanissa oli paljon, koska kaikkialle kuljettiin autoilla – kului keskustellessa joko muiden matkalla olevien nuorten kanssa tai Omanissa asuvien kanssa. Sama toistui esimerkiksi ruokaillessa, sillä yhteiset ruokailut ovat tärkeä osa omanilaista kulttuuria ja niihin kuuluu keskeisesti yhdessä oleminen.

Kristinusko Omanin kontekstissa

Oman on uskonnollisesti ja kulttuurillisesti verokkimaitaan moninaisempi. Ibadi-islamilaisuus on valtionuskonto ja suurin osa väestöstä on muslimeja, mutta myös muut uskontokunnat ovat merkittävissä määrin osa omanilaista yhteiskuntaa. Omanissa on lainsäädännöllisesti uskonnonvapaus ja ihmiset saavat vapaasti harjoittaa omaa uskontoaan. Uskonnon harjoittaminen on kuitenkin vahvasti yksityiseen tilaan rajattua, eikä uskonnon julkinen esiintuominen ole suotavaa. Uskontoa harjoitetaan suljetuilla alueilla ja muita häiritsemättä eikä maassa mitata uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumista kansallisella tasolla. Tämä luo mielenkiintoisen kontekstin kristinuskolle, ja näistä syistä Oman on erityisen hedelmällinen maa uskontojen välisen vuoropuhelun tarkasteluun.

Hyvin konkreettisella tavalla pääsimme havainnoimaan uskontoja, kun vierailimme paikallisella ”church campus” -alueella. Paikalliset kristilliset seurakunnat ovat keskittyneet eri puolille kaupunkia muutaman korttelin kokoiselle aidatuille alueille, joissa eri kirkkokuntien kirkkorakennukset ovat kylki kyljessä. Yhden kirkkorakennuksen sisällä saattaa toimia useita kymmeniä seurakuntia, jotka kokoavat ihmisiä eri puolilta maailmaa. Uskonnollisuus näyttäytyi meille olevan monen maassa asuvan kristityn arjen kulmakivi. Jumalanpalveluspäivänä kampukset täyttyivät kirkkoihin kokoontuvista ihmisistä ja toisissa kirkoissa jumalanpalveluksia järjestetään aamusta iltaan.

Osallistuimme matkamme aikana Protestant Church of Oman -kirkon jumalanpalvelukseen. Kirkkoa johtaa yhdysvaltalainen pastori Ford ja jumalanpalvelus olikin selvästi ottanut vaikutteita yhdysvaltalaisesta protestanttisesta tyylistä. Meille suomalaiseen luterilaiseen perinteeseen poiketen parituntinen jumalanpalvelus rakentui pitkälti yhdessä laulamiseen ja rukoilemiseen sekä pastorin vapamuotoiseen, yli puolituntiseen saarnaan. Miltei hurmokselliseen ilmapiiriin oli vaikea olla tempautumatta mukaan, kun ihmiset ottavat ilon irti yhdessä laulamisesta.

Maahanmuutto luo uusia rakenteita

Ei voida kuitenkaan puhua Omanin uskonnollisesta moninaisuudesta puhumatta yleisemmin maan väestönrakenteesta, koska uskontojen kirjo on lähtökohtaisesti ulkomailta tulevien siirtolaisten seurausta. Siirtolaisia on maassa monista syistä, mutta luultavasti merkittävin on maan vauhdikas kehitys, joka oli havaittavissa myös rakennustyömaiden täyttämässä Muscatin katukuvassa. Siirtolaisia tulee Omaniin erityisesti Pakistanista, Intiasta ja Bangladeshista paremman elintason perässä, sekä täyttämään paikallista vajetta työmarkkinoilla. Meille selvisi viikon aikana, että Omanin työmarkkinoilla on paljon sellaista tarvetta, esimerkiksi IT- ja rakennusaloilla, joihin paikallisilla ei yksinkertaisesti ole valmiuksia tai halua vastata.

Monet siirtolaiset ajattelevatkin olevansa Omanissa vain väliaikaisesti tekemässä töitä ja kerryttämässä vaurautta. Tämä asetelma on rakentanut Omaniin hyvin aktiivisa siirtolaisten ylläpitämiä kristillisiä kirkkoja, joilla on vahvoja kytköksiä ulkomaille. Monien seurakuntien kautta tuetaan siirtolaisten kotiseurakuntia ja perheitä kotimaissa.  Seurakunnat ovat siis hengellisen yhteisön lisäksi monille side omaan kotiinsa sekä kulttuurillisesti että taloudellisesti. Jonkinlainen koti kaukana kotoa ja samalla muistutus siitä, että kotiin on tarkoitus joskus palata.

Onkin kiehtova pohtia uskonnollisten yhteisöjen roolia osana diaspora-yhteisöjä ja maahanmuuttajien kotoutumista. Omanissa islam luo rakenteet ja perustan yhteiskunnalle, mutta erilaisille uskonnoille on annettu tilat ja valmius toimia, kun väestö on kasvanut moninaisuudessaan. Suomessa taas kirkko ja kristinusko on luonut rakenteet yhteiskunnalle ja uskonnollinen monimuotoisuus on muodostunut merkittäväksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi vasta 2000-luvulla. Ennusteiden mukaan Suomen väestö tulee maahanmuuton seurauksena moninaistumaan ja tulevaisuudessa onkin erittäin relevantti kysymys, miten tähän moninaisuuteen vastataan ja sopeudutaan.

Joskus on mentävä kauas nähdäkseen kauas

Matka herätti paljon ajatuksia siitä, kuinka elämme hyvin erilaisissa maailmoissa. Viikon aikana jatkuvasti puheenaiheiksi nousi monia sellaisia asioita, joista huomasi yhteiskuntiemme rakentuvan hyvin eri tavoin. Omanilaisessa kollektiivisessa yhteiskunnassa arvostetaan mukautumista yhteisiin normeihin enemmän kuin yksilöiden vapauksia toteuttaa itseään. Seksuaalivähemmistöt tunnistetaan ja heitä suvaitaan, mutta he eivät saa oikeastaan näkyä julkisuudessa, niin kuin ei moni muukaan asia. Naisten asema on monilta osin parempi kuin monissa muissa alueen maissa, mutta pitkäaikaiset rakenteet pitävät naisia yhä alemmassa asemassa yhteiskunnassa. Ilmastonmuutokseen puuttumista ei nähdä merkittävänä tai ajankohtaisena asiana, koska öljyn ja kaasun jalostus ja myynti luo vaurautta ja hyvinvointia alueen ihmisille. Puhumattakaan Omanin poliittisesta järjestelmästä ja kansalaisten mahdollisuuksista vaikuttaa valtion asioihin.

Lopulta omat johtopäätökseni matkasta kiteytyvät lauseeseen ”on mentävä kauas nähdäkseen kauas”. Suomi on käytännössä maantieteellisesti pieni saareke, valtio kaukana pohjoisessa, irrallaan monista maailman haasteista. Ja kuitenkaan emme voi ajatella Suomen olevan irrallaan muusta maailmasta.

Meidän täytyy Suomessa olla valmiita kohtaamaan ja ymmärtämään globaalin maailman haasteita myös kaukana itsestämme. Jotta voimme käsittää minkälaisten haasteiden edessä muut maailman yhteiskunnat elävät, ja reflektoida niitä omiin haasteisiimme, tulee meidän joskus lähteä kauas ja nähdä itse konkreettisesti. Uutisten, sosiaalisen median ja Wikipedia-artikkeleiden kautta ymmärryksemme voi päästä lopulta vain hyvin pinnalliselle tasolle. Kasvokkain kohtaamisella ja tulemalla itse alttiiksi toisenlaiselle ympäristölle, voimme luoda syvempää ymmärrystä.

Mitä sitten vien matkalta omaan arkeeni ja tulevaisuuteeni? Ensinnäkin uskon, että jokainen matkaan osallistuneista kasvoi uskontojen ymmärtäjänä ja on matkan jälkeen valmiimpi kohtaamaan katsomusten moninaisuutta. Tämä voi olla käytännössä hyödyksi esimerkiksi kouluissa tai seurakunnissa, kun Suomessakin globalisaatio lisää eri uskontojen määrää ja eri katsomusta edustavien ihmisten kohtaamisesta tulee yhä useammalle arkipäivää.

Toiseksi toisenlaisen yhteiskunnallisen järjestelmän kohtaaminen antoi perspektiiviä siihen, että rakenteeksi muodostuneet asiat eivät ole koskaan muuttumattomia vaan ihmiset muuttavat toiminnallaan yhteiskuntaa, rakenteita, arvoja ja uskomuksia jatkuvasti. Uuden kulttuurin näkeminen näytti, että on muitakin tapoja toimia kuin omamme.

Kolmanneksi opin ymmärtämään, että ihmiset ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaisia, vaikka omaavatkin erilaisen maailmankatsomuksen. Meitä yhdistävät samanlaiset mielenkiinnonkohteet sekä yhtäläiset epävarmuudet. Meillä on aina lopulta enemmän sellaista, joka yhdistää kuin erottaa.

Artikkeli Onko mentävä kauas nähdäkseen lähelle? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.