Lindbergin mukaan häpeän juuret ovat lapsuuden kokemuksissa. Siinä, miten ihmistä on hoivattu, kohdattu ja kasvatettu, ja miten hänen tekemiinsä virheisiin on suhtauduttu.

– Myös kokemuksemme siitä, miten oma persoonamme ja yksilöllinen tapamme kokea ja reagoida asioihin vastaa yhteisön odotuksia ja ihanteita toivotusta käytöksestä vaikuttavat häpeän kokemuksen syntyyn. Lapsuudessa muodostuvat minäkäsityksemme runko ja ydinuskomukset siitä, millaisia olemme, millaisia muut ihmiset ovat, ja miten meihin lähtökohtaisesti suhtaudutaan.

Kun ihminen kokee, ettei ole riittävän hyvä tai oikeanlainen vastaamaan häneen asetettuihin odotuksiin, ihminen tuntee häpeää ja kokee olevansa vääränlainen.

Häpeä voi vaikuttaa kokonaisvaltaisesti mieleen ja kehoon. Häpeä saattaa aiheuttaa epämukavia tunteita riittämättömyydestä ja kelpaamattomuudesta sekä erilaisia fyysisiä oireita. Voimakas, pitkittynyt tai käsittelemätön häpeä voi altistaa tai johtaa psyykkisiin ongelmiin, kuten uupumukseen, masennukseen, ahdistukseen ja erilaisiin riippuvuusongelmiin. Häpeä voi vaikuttaa negatiivisesti myös itsetunnon kehittymiseen, sosiaalisiin suhteisiin ja tulevaisuususkoon.

– Häpeä voi tuntua lamaannuttavana tunteena, joka estää meitä tuomasta itseämme esiin, tarttumasta asioihin ja uskomasta mahdollisuuksiimme. Kun koemme häpeää, haluamme piilottaa itsemme muiden katseilta ja maailmalta, ja käpertyä omaan rauhaan, Lindberg kertoo

– Usein häpeään liittyykin taipumus vetäytymiseen ja turvakäyttäytymiseen, jolla haluamme suojata itseämme mahdolliselta arvioinnilta ja arvostelulta sekä tilanteilta, joissa häpeä voi nousta esiin voimakkaammin.

Lindbergin mukaan häpeän vallan vähentämiseksi ihmisen on tärkeää lisätä itsetuntemusta sekä ymmärrystä omista kokemuksistaan ja elämästä.

Tarvittaessa on tunnistettava ja tunnustettava, miten häpeä vaikuttaa omassa elämässä ja kohdattava häpeään liittyvät kipeätkin tunteet.

Kun itselleen pystyy olemaan rehellinen, on mahdollista tunnistaa myös tilanteita, joissa häpeä voimistuu ja löytää vaihtoehtoisia tapoja toimia näissä tilanteissa.

– Kun häpeän saa tuotua esiin itselle ja mahdollisesti muillekin, sen valta heikkenee. Siitä tulee yksi asia elämän muiden asioiden joukossa. Häpeää voi tutkia, sanoittaa ja siitä voi selvitä.

Yksi keskeinen työkalu häpeän vallan murentamiseen on itsemyötätunnon harjoittelu. Kun omaan inhimillisyyteen ja epätäydellisyyteen pystyy suhtautumaan lempeästi ja sallivasti, on helpompi hyväksyä itsensä kaikkine puolineen.

– Itsemyötätunnon harjoittamisen myötä opettelemme sallimaan itsellemme kaikki tunteet – myös ne vaikealta tuntuvat – ja näkemään itsemme arvokkaana riippumatta siitä onnistummeko kaikessa mitä teemme.

Itsemyötätunto tarjoaa ihmiselle myös tärkeän väylän asettaa oman hyvinvoinnin kannalta tärkeitä rajoja ja tiedostaa paremmin, mitä hän itse tarvitsee voidakseen hyvin.

– Joskus häpeä on juurtunut meihin niin syvälle, että tarvitsemme toisen ihmisen tukea sen kohtaamiseen ja käsittelyyn. Tällöin voimme turvautua esimerkiksi mielenterveyden ammattilaisten tarjoamaan tukeen.

Lindberg korostaa häpeän liittyvän ihmisyyteen. Se on kokemuksena luonnollinen osa ihmisen elämää siinä missä muutkin tunteet.

– Mikäli koet häpeää, se ei ole merkki siitä, että olisit jotenkin viallinen tai vääränlainen. Monesti vaikeina kokemamme tunteet saavat meidät kuitenkin toivomaan, että niitä ei olisi olemassakaan. Se on luonnollista ja ymmärrettävää.

– Vaikeina kokemillamme tunteilla on oma paikkansa elämässämme. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niille voisi tai kannattaisi tehdä jotakin. Häpeää ei tarvitse hyväksyä sellaisenaan ja on tärkeä tunnistaa, että voimme vaikuttaa häpeän kokemukseemme itsetuntemuksen, itsemyötätunnon ja tunteiden käsittelytaitojen avulla.

Lindbergin mukaan häpeän vallan vähentyminen voi aiheuttaa myös huolta siitä, toimiiko ihminen jatkossa moraalittomasti, toisia huomioimatta, omien tekojensa seurauksista huolehtimatta tai vastuuttomasti.

Häpeän väheneminen ei kuitenkaan tarkoita, että ihminen muuttuisi täysin erilaiseksi tai lakkaisi tuntemasta vastuuta teoistaan. Toisten huomioiminen, ystävällisyys, oikean ja väärän erottaminen toisistaan sekä vastuullisten tekojen tekeminen ei edellytä häpeää, vaan ihmisellä voi muutenkin olla näitä ominaisuuksia ja taitoja.

– Häpeästä vapautuminen voi auttaa yksilöä hyväksymään itsensä ilman jatkuvaa arvottomuuden tunnetta. Tämä edistää paitsi omaa hyvinvointiamme myös lisää todennäköisyyttä rakentavalle toiminnalle osana omaa yhteisöä, Lindberg pohtii.

Itsemyötätunto ja lempeys itseä kohtaan sekä oman epätäydellisyyden hyväksyminen vahvistavat myös kykyä suhtautua kanssaihmisiin hyväksyvämmin ja arvostaen. On helpompi sallia virheet ja erehdykset muille ihmisille, kun ne ovat sallittuja itsellekin, eivätkä horjuta uskoa omaan ihmisarvoon.

– Kun voimme suhtautua sekä itseemme että muihin lempeämmin, on todennäköisempää, että onnistumme luomaan parempia yhteyksiä kanssaihmisiin, kokemaan turvallisuuden tunnetta sosiaalisissa suhteissa ja tunnemme olomme luontevammaksi muiden seurassa. Tämä vaikuttaa myönteisellä tavalla mielenterveyteemme, elämäntyytyväisyyteemme ja tulevaisuudenuskoomme.

Raamatun näkökulma häpeään:

Jumala, sinun suojiisi hakeudun turvaan,
siksi minun ei tarvitse koskaan hävetä.
Sinä olet oikeudenmukainen, pelasta minut.
Kuule minua, tule kiireesti vapauttamaan minut.
Ole minulle kallio, jonka turviin voin paeta,
ja linnoitus, johon minut pelastat.

(Ps. 31:2–3, Psalmit 2024 -käännöksen mukaan)

Artikkeli Väistyköön häpeä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirkkohallitus on myöntänyt Kokkolan seurakuntayhtymälle Kirkon ympäristödiplomin. Ympäristödiplomi on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ympäristöjärjestelmä, jonka avulla seurakunnat voivat ilmaista tahtonsa toimia esimerkillisesti suhteessa luontoon ja ympäristöön sekä kehittää toimintaansa entistä ympäristöystävällisemmäksi. Kirkon ympäristödiplomi ei ole pelkkä palkinto, vaan konkreettinen väline muutokseen – tapa kantaa vastuuta luomakunnasta ja edistää kestävää kehitystä kristillisen uskon pohjalta.

Ympäristökysymykset koskettavat kaikkia seurakunnan toimintoja. Lainsäädäntö edellyttää ympäristövaikutusten huomioonottamista esimerkiksi rakentamisessa, kiinteistönhoidossa, jätehuollossa, metsänhoidossa ja hautausmailla.

– Ympäristödiplomin avulla voidaan tunnistaa toiminnan ympäristövaikutukset, minimoida riskejä, ennakoida tulevia haasteita ja kehittää toimintaa jatkuvasti. Pitkällä aikavälillä tämä on myös taloudellisesti järkevää, kertoo Kokkolan seurakuntayhtymän kiinteistöpäällikkö ja ympäristövastaava Veli-Matti Raappana.

Nivomme ympäristöasiat osaksi seurakunnan toimintaa.

Veli-Matti Raappana

Kokkolan seurakuntayhtymässä ympäristöasioita on huomioitu jo pitkään. Sen ansiosta Kirkon ympäristödiplomin hakemiseen tarvittavat peruskriteerit täyttyivät suhteellisen helposti. Yhtymä saikin ympäristödiplomiprosessiin kuuluvassa ympäristökatselmuksessa erinomaisen arvosanan.

Seurakunnissa on totuttu kiertotalouteen. Kalusteet saavat usein uuden elämän toisessa ympäristössä. Kalusteiden välivarastoa kutsutaankin leikkisästi IKEAksi. Kerhojen askarteluissa hyödynnetään luonnonmateriaaleja, tyhjiä elintarvikepakkauksia tai muuta ylijäämätavaraa.

Energian ja veden kulutusta on vähennetty nykyaikaisilla, teknisillä järjestelmillä. Monista vähällä käytöllä olevista rakennuksista ja toimitiloista on luovuttu. Ullavaan on rakennettu pölyttäjille pörriäispelto ja sähköautojen latauspisteet on asennettu tänä vuonna moniin kiinteistöihin.

Seurakunnissa tarjotaan Reilun kaupan kahvia ja teetä, keittiöissä suositaan lähiruokaa ja leireillä tarjotaan viikoittain 3–4 kasvisateriaa. Ylijäämäruokaa jaetaan diakonian kautta tai myydään ResQ Club -palvelun avulla.

Seurakunnissa järjestetään luontokirkkoja ja vietetään luomakunnan sunnuntaita. Kokkolasta löytyy Mietiskely- ja rukouspolkuja. Metsiä hakataan kestävästi alle vuotuisen kasvun verran.

Ympäristödiplomin hakeminen on vaatinut yhtymältä myös syvällisempää ympäristöasioiden pohdintaa.

Kokkolan seurakuntayhtymä onkin laatinut ympäristöohjelman, joka tukee ympäristötyön suunnittelua ja seurantaa. Ohjelman pääteemoja ovat jätehuolto ja kiertotalous, hiilidioksidipäästöjen vähentäminen, metsien ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminen sekä ympäristövaikuttaminen.

– Tavoitteena on muuttaa kulutusta yhä enemmän kiertotalouden periaatteiden mukaiseksi. Haluamme myös suojella vanhimpia metsiä ja luonnontilaisia soita sekä hyödyntää luontoalueitamme monipuolisesti, Veli-Matti Raappana listaa.

Yhteinen kirkkoneuvosto teki viime lokakuun kokouksessaan päätöksen hakea noin sadan hehtaarin suuruista, pääosin luonnontilassa olevaa suoaluetta yksityiseksi luonnonsuojelualueeksi METSO-ohjelman kautta.

Ympäristödiplomin hakuprosessin aikana on myös toteutettu hiilitaselaskelmat, tehty jätehuoltokartoitus ja laadittu jätehuoltosuunnitelma. Kokkolan suomalainen seurakunta sekä Kälviän ja Lohtajan seurakunnat ovat laatineet myös omat ympäristökasvatussuunnitelmansa.

Ympäristötyö ei Raappanan mukaan suinkaan pääty Kirkon ympäristödiplomin saamiseen.

– Nyt meillä on hyvät työkalut ja suunnitelmat ympäristöasioiden huomioimiseen myös jatkossa. Sidomme ympäristötavoitteet osaksi toimintaamme ja päätöksentekoamme. Tilojen käytön tehostaminen ja tarpeettomista kiinteistöistä luopuminen ovat osa tätä prosessia. Siihen meitä ohjaa sekä Kirkon energia- ja ilmastostrategia Hiilineutraali kirkko 2030 että myös taloudelliset ja jäsenmäärän muutoksiin liittyvät realiteetit.

Kokkolan seurakuntayhtymä ja sen seurakunnat haluavat kannustaa sekä työntekijöitä että seurakuntalaisia näkemään oman paikkansa
luomakunnassa ja kantamaan ympäristövastuuta yhdessä.

Kokkolan seurakuntayhtymä on vahvasti hiilinegatiivinen

Kokkolan seurakuntayhtymän tuoreet hiilitaselaskelmat osoittavat, että seurakuntayhtymän omistamat metsät sitovat hiiltä moninkertaisesti enemmän kuin seurakuntayhtymän toiminnasta aiheutuu päästöjä. Hiilitaseen laskeminen oli osa Kokkolan seurakuntayhtymän ympäristöohjelman suunnittelua.

Hiilinegatiivisuudesta voidaan kiittää seurakuntayhtymän noin
4 400 hehtaarin metsäomaisuutta. Kokkolan seurakuntayhtymä onkin Suomen seurakuntatalouksien suurimpia metsänomistajia.

Seurakuntayhtymän toiminnan vuotuiset päästöt investointeineen ovat noin 2 030 tonnia hiilidioksidiekvivalenttia (CO2e), kun taas seurakuntayhtymän metsien vuotuinen hiilinielu on peräti 8 730 tonnia CO2e. (CO2e on ilmastotieteessä käytetty suure, joka kuvaa kasvihuonekaasujen ilmastovaikutusta.)

– Olemme siis tällä hetkellä vahvasti hiilinegatiivisia, iloitsee kiinteistöpäällikkö ja ympäristövastaava Veli-Matti Raappana.

Keskivertosuomalaisen vuotuinen hiilijalanjälki on 9,61 tonnia CO₂e. Seurakuntayhtymän metsät kompensoivat siis omien päästöjensä lisäksi noin 697 seurakuntalaisen hiilijalanjäljen. (Laskelma: (8 730 – 2 030) / 9,61 ≈ 697)

Hiilitaselaskelmassa on arvioitu, miten seurakuntayhtymän metsien hiilivarasto ja hiilensidonta kehittyvät seuraavan 50 vuoden aikana, mikäli hakkuut säilyvät nykyisellä tasollaan.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on sitoutunut tavoittelemaan hiilineutraaliutta vuoteen 2030 mennessä.

Hiilineutraalius tarkoittaa, että seurakuntatalouksien kasvihuonekaasupäästöt ovat yhtä suuret kuin niiden omistamien maiden hiilinielut tai että päästöt kompensoidaan muilla tavoilla.

Kokkolan seurakuntayhtymän tilanne näyttää erittäin hyvältä. Hiilitaselaskelmien mukaan yhtymä pysyy hiilinegatiivisena myös seuraavat 50 vuotta, mikäli metsänhoidolliset toimintatavat säilyvät ennallaan.

Hiilitaselaskelmat toteutti Tapio Palvelut Oy.

Kirkon ympäristödiplomi

• on kirkon oma ympäristöjärjestelmä, jonka avulla seurakunnat voivat kehittää toimintaansa mahdollisimman ympäristöystävälliseksi.
• toimii yhdessä Kirkon energia- ja ilmastostrategian Hiilineutraali kirkko 2030 sekä Kirkon ilmasto-ohjelman Kiitollisuus, kunnioitus, kohtuus kanssa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ympäristötyön pohjana.
• on voimassa viisi vuotta kerrallaan.

Artikkeli Viljelemme ja varjelemme julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Filosofit, teologit ja luonnontieteilijät ovat kautta maailmanhistorian pohtineet päänsä puhki ajan olemusta.

– On paljon helpompaa hahmottaa sitä, miten aikaa mitataan kuin sitä, mitä aika todellisuudessa on, sanoo Helsingin yliopiston dosentti, tähtitieteilijä Heikki Oja.

Oja tuntee ajan problematiikan ja sen mittaamisen kuin omat taskunsa. Hän on Helsingin yliopiston almanakkatoimiston eläkkeellä oleva almanakkapäällikkö ja maamme tunnetuimpia ajanlaskuun liittyvien kysymysten tuntijoita.

– Täällä meillä maapallolla ajan laskeminen perustuu aina täkäläisiin luonnon ilmiöihin eli päivän ja yön vaihteluun sekä vuodenaikojen vaihteluun. Yleensä laskemiseen otetaan mukaan myös kuun vaiheiden toistuminen, Oja selvittää.

– Niiden avulla ihmiset ovat saaneet hahmotettua kolme perusjaksoa, päivän, kuukauden ja vuoden, joita sitten eri ajanlaskutavoissa painotetaan eri tavoilla.

Eri painotustapoja, niitä onkin sitten monia. Esimerkiksi vuosien numerointi voi alkaa eri kohdista, vuoden alku voi olla sovittu eri vuodenajoille ja vuoden pituuskin voi olla erilainen.

Suomalaisten aikakäsitysten on täytynyt ennen olla hyvin toisenlaisia kuin nykyään.

Länsimaissa ja meillä Suomessa käytössä oleva gregoriaaninen kalenteri ja sen mukainen ajanlasku on vain yksi tapa ajan kulumisen hahmottamiseksi.

Ennen kuin tämä eurooppalainen kirkollinen kalenteri vakiintui Suomessa keskiajalla, esimerkiksi vuoden vaihtuminen ei muinaisilla suomalaisilla tapahtunut nykyisellä paikallaan.

– Vuosi vaihtui ehkä syksyllä, kun syystyöt pelloilla oli tehty, mutta metsästyskausi ei ollut vielä alkanut, tai sitten keväällä, jolloin alettiin tehdä erilaisia ennustuksia tulevasta satokaudesta.

– Mutta joka tapauksessa suomalaisten aikakäsitysten on täytynyt ennen olla hyvin toisenlaisia kuin nykyään, Heikki Oja pohtii.

Maailman suurilla kulttuureilla ja uskonnoilla on omia laskutapoja sen suhteen, mitä vuotta nyt eletään. Esimerkiksi juutalainen ajanlasku perustuu Vanhasta testamentista tehtyihin päättelyihin. Sen mukaan nyt eletään vuotta 5784. Islamilainen ajanlasku puolestaan alkaa siitä, kun Muhammed pakeni Mekasta Medinaan. Siitä lasketaan tällä hetkellä olevan 1445 vuotta.

Ja me tähtitieteilijät puolestamme laskemme, että maailma on alkanut jo noin 13,8 miljardia vuotta sitten.

Kreikkalaisten ortodoksien kalenteri näyttää vuotta 7532, kun taas Venäjän ortodokseilla on sama vuosi menossa kuin gregoriaanisessa kalenterissa, mutta maailman luomisesta on heidän keskuudessaan uskottu olevan runsaat 7 500 vuotta.

– Ja me tähtitieteilijät puolestamme laskemme, että maailma on alkanut jo noin 13,8 miljardia vuotta sitten, Heikki Oja hymähtää.

Myös vuosien vaihtuminen on eri traditioissa eri paikoilla, sillä toisilla vuosi vaihtuu meidän kalenteristamme katsoen esimerkiksi heinäkuussa, kuten tänä vuonna islamilaisilla, tai syyskuussa, kuten juutalaisilla.

Länsimaissa käytössä olevassa ajanlaskussa näkyy historiamme roomalainen ja kristillinen vaikutus. Gregoriaanisen kalenterin tausta on Rooman keisari Julius Caesarin laadituttamassa juliaanisessa kalenterissa. Gregoriaaninen kalenteri on itse asiassa korjattu ja tarkennettu versio juliaanisesta kalenterista.

Kun Caesar otti juliaanisen kalenterin käyttöön vuonna 46 eKr., hänen piti lisätä ajanlaskuun peräti kolme karkauskuukautta, jotta silloisella ajanlaskulla sekaisin menneet vuodenajat saatiin kohdalleen. Sen jälkeen riitti yksi karkauspäivä joka neljäs vuosi.

Juliaaninen kalenteri oli länsimaissa käytössä yli 1600 vuotta, mutta sekään ei ollut karkaussääntöineen vielä riittävän tarkka.

Juliaanisen kalenterin vuosi oli keskimäärin 365,25 vuorokauden pituinen. Tarkemmat mittaukset kuitenkin osoittivat, että vuoden pituus oli 11 minuuttia lyhyempi.

– Sehän kuulostaa melko pieneltä virheeltä, mutta kun päästiin 1500-luvulle, oltiinkin siinä tilanteessa, että vuodenajat olivat jo toistakymmentä vuorokautta väärässä paikassa, tietää Heikki Oja.

Korjaamisen organisoi paavi Gregorius XIII. Karkaussääntöä muutettiin siten, että karkausvuosia ei enää pidetty täysien vuosisatojen kohdalla. Siten vuodenajat, kevätpäiväntasaus ja myös kristityille tärkeä pääsiäinen pysyivät tuhansia vuosia oikeilla paikoillaan.

Tänä vuonna vietetään jälleen karkausvuotta. Päiviä vuodessa on 366, normaalin 365 sijasta.

Julius Caesar käski aikanaan karkauspäivän vietettäväksi helmikuun 24. päivänä. Suomessa oltiin keisarin määräykselle uskollisia alamaisia vuoteen 1988. Tuolloin siirryttiin nykykäytäntöön, jonka mukaan ylimääräinen karkauspäivä sijoitetaan aina helmikuun 29. päiväksi.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistotutkija ja kulttuurintuntija Juha Nirkon mukaan karkauspäivän poikkeavuus kalenterissa on aina houkutellut ihmisiä hullutteluun.

Yksi pitkään jatkunut karkausperinne on Länsi-Euroopassa, etenkin Englannissa, muodostunut tapa, jonka mukaan karkauspäivänä naisten on suotavaa kosia.

– Kun miehille kieltäviä vastauksia on historian aikana annettu käsineinä tai työrukkasina, naisen kosintaan kieltäytymiseen on ainakin teoriassa pitänyt löytyä hamekangasta, Nirkko naurahtaa.

– Suomessa tapa yleistyi 1800-luvulla, mutta nykyihmiset taitavat pitää sitä jo melkoisen aikansa eläneenä.

Aika oli erilainen vielä Urho Kekkosen kaudella. Leskeksi jäänyttä presidentti Kekkosta kosittiin eräällä rohkealla kirjeellä karkauspäivänä 1976. UKK:n vastaus tuli pikaisesti postissa. Kohtelias kieltäymys ja kolme metriä Marimekon punaista Puketti-kangasta.

Mutta miksi ihminen ylipäätään mittaa aikaa?

Jos asuisimme yksin erämaassa niin kuin vanhan ajan erakot, ei asialla varmaan olisi niin suurta väliä, arvioi Heikki Oja.

– Mutta nyt kun ympärillä on yhteisö, jonka kanssa pitää toimia sujuvasti ja sopia esimerkiksi kohtaamisista, pitää kaikilla olla samanlainen tapa laskea päiviä ja kuukausia.

Tapaamisten suunnittelussa almanakkojen lisäksi ihmisiä otteessaan pitävät kellot. Tuntuu hullulta ajatella, että aina kelloja ei ole ollut olemassa.

Aika katsottiin meillä Suomessakin luonnosta.

Jo tuhansia vuosia sitten keksittiin muun muassa aurinkokellot, vesikellot ja tiimalasit. Mutta vasta mekaanisten kellojen keksiminen Euroopassa 1200-luvulla aloitti ison murroksen ihmisten ajantajussa.

– Elämä ennen mekaanista kelloa oli taatusti rauhallisempaa kuin nykyään, pohtii Oja.

– Aika katsottiin meillä Suomessakin luonnosta. Vuorokauden ajanhan näkee hyvin valoisuuden vaihtelusta ja auringon, kuun ja tähdistöjen kierrosta taivaalla.

Muinaissuomalaisten almanakkoja olivat puolestaan laudat, joiden avulla päivistä pidettiin lukua veistelemällä viiltoja lautojen kylkeen.

Ajan käyttötottumukset ja aikatauluttaminen ovat kellon ja kalenterien avulla siis muuttuneet totaalisesti. Ne antavat raamit esimerkiksi yhteiselämälle, liiketoiminnalle ja liikkumiselle.

Samalla irtautuminen ajanmittaamisen oravanpyörästä voi nykyihmiselle olla vaikeaa.

Kuten ihmisen tekemät keksinnöt kautta maailmanhistorian, ajan mittaamisen nykytahdissakin on omat hyvät ja huonot puolensa.

– Ajan tiukan seuraamisen vastapainoksi, miten olisi viikon, parin retriitti jossakin hiljaisuudessa, Heikki Oja ehdottaa.

– Tai erakkokuukausi ilman kännykkää ja kalenteria, luonnon keskellä?

Vuosi yksi ei ehkä ollutkaan Jeesuksen syntymävuosi

Länsimainen vuosi 2024 on laskettu Jeesuksen oletetun syntymäpäivän perusteella. Kristuksen syntymän otti ajanlaskun alkukohdaksi ensimmäisenä katolinen, Itä-Rooman alueella elänyt munkki Dionysius Exiguus 500-luvulla.

Parisataa vuotta myöhemmin brittiläinen munkki Beda puolestaan kirjoitti Englannin kirkon historian. Hän käytti siinä ensimmäistä kertaa merkintöjä ”ennen Kristusta” ja ”jälkeen Kristuksen”.

Kristinuskon levitessä merkinnät eKr. ja jKr. levisivät koko läntiseen maailmaan, myös Suomeen. Nykyään käytetään myös merkintöjä eaa. ja jaa., ”ennen ajanlaskun alkua” ja ”jälkeen ajanlaskun alun”.

Vuosi 1 on siis koetettu ajoittaa Jeesuksen syntymään, mutta todellisuudessa Jeesuksen arvioidaan syntyneen jo muutamia vuosia aikaisemmin.

– Tarkkaa vuotta ei tiedetä, mutta Jeesuksen syntymävuoden on historiantutkimuksessa määritelty sijoittuvan vuosien 7 ennen ja 3 jälkeen ajanlaskun alun välille, dosentti ja tähtitieteilijä Heikki Oja sanoo.

Länsimaisen ajanlaskun erikoisuus on sekin, että vuotta nolla ei ole olemassa.
– Vuodesta 1 eKr. siirrytään gregoriaanisessa laskennassa sujuvasti vuoteen 1 jKr.

Artikkeli Aika arvoituksellinen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Vanhimmissa ilmoituksissa kerrottiin tapahtumista kokonaisin lausein, ja tarkoitus oli tiedottaa, kertoo suomalaista surua väitöskirjassaan tutkinut tietokirjailija Mari Pulkkinen.

Yhä digiaikana moni lukee paperilehdestä tarkkaan juuri kuolinilmoitussivun. Kauniisti sanoitettu ja kuvitettu suru ja etenkin nuoren ihmisen kuolema koskettaa. Iän kun voi päätellä syntymäajasta. Lisäksi kuolleesta saatetaan kertoa syntymä- ja kuolinpaikka ja toisinaan ammatti tai oppiarvo.

 Olisi tärkeää muistaa toisemme rehellisesti kaikkine puolinemme ja kokonaisina ihmisinä.

Valittu symboli ja kuvitus viestivät arvomaailmasta tai vaikka­pa rakkaasta harrastuksesta. Suremaan jääneiden lista kertoo perhesuhteista.

Sanamuodoista voi toisinaan lukea viitteitä myös kuolinsyystä. Joku on kuollut pitkän sairauden murtamana ja toinen lähtenyt yllättäen. Henkirikoksesta tai itsemurhasta taustalla yleensä vaietaan. Halutaan olla hienotunteisia ja kunnioittaa vainajaa. Pulkkisen mielestä avoimuus lisääntyy vähitellen ja vaikeistakin asioista voidaan puhua.

– Olisi tärkeää muistaa toisemme rehellisesti kaikkine puolinemme ja kokonaisina ihmisinä. Silloin myös suru voi olla kokonaista.

Lehdestä voi löytää myös itselle tutun nimen yllättäen tai odotetusti. Kuolinilmoitusta ei kuitenkaan laiteta lehteen läheskään aina.

– Sanoisin, että yli puolet jättää tekemättä. Joillekin riittää, että läheisen kuolemasta kerrotaan lehdessä kirkollisissa ilmoituksissa. Myös hinta voi vaikuttaa päätökseen, kun palstan ilmoitus lehdessä maksaa 350–450 euroa ja kahden palstan noin 700 euroa, arvioi Tarja Salmela Jyväskylän Hautauspalvelu Oy:stä.

 Puhutaan sururauhasta ja ajatellaan, että on kohteliasta jättää ihminen suremaan rauhassa.

Hän kertoo, että omaiset laativat kuolinilmoituksen yleensä omatoimisesti helppokäyttöisellä ohjelmalla sanomalehden verkkosivuilla. Ilmoitusta voi laatia askel askeleelta, ja lopputuloksen näkee valmiina ennen julkaisua.

Osa miettii surun sanoja tarkkaan, ja toiset valitsevat valmiista valikoimasta. Saattaapa joku valita etukäteen itse kuolinilmoituksensa sisällöt.

Ilmoitus julkaistaan nykyään yleisimmin hautajaisten jälkeen. Kerrotaan, että siunaus on pidetty läheisten kesken ja kiitetään myötäelämisestä surussa. Aiempaa harvemmin esitetään avoin kutsu siunaus- tai muistotilaisuuteen. Pulkkisen mielestä se kuvastaa perinteisen yhteisöllisyyden katoamista kuoleman ja surun ympäriltä.

– Puhutaan sururauhasta ja ajatellaan, että on kohteliasta jättää ihminen suremaan rauhassa. Oikeasti sosiaalisen verkoston voisi olla hyvä aktivoitua surevan tueksi.

Paljon surua jää sanomalehtien ulkopuolelle.

Moni haluaa viestiä surusta ja menetyksestä lehti-ilmoituksen rinnalla tai sen sijaan somekanavillaan. Sielläkin julkaisuun saatetaan liittää muistolause, kuva tai symboli. Somen sykli on nopea ja siihen liittyy vuorovaikutus, kun surunilmaus kerää reaktioita, osanottoja ja särkynyt sydän -symboleita.

Pulkkinen huomauttaa, että lehdissä näkee harvoin vieraskielisiä kuolinilmoituksia.

– Paljon surua jää sanomalehtien ulkopuolelle, vaikka olemme monikulttuurinen maa. Some tarjoaa sen sijaan ilmaisen mahdollisuuden kertoa surusta omalla kielellä ja omalle verkostolle.

Artikkeli ”Rakkaudella muistaen ja kiittäen” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Yliopistonlehtori Anssi Vähätalo kertoo ottavansa keväisen valon lisääntymisen suorastaan riemumielin vastaan.

Ulkona hyvin viihtyvän biologin mielestä kevät on vuodenajoista paras. Ulos lähtiessään hän ottaa aina mukaansa kiikarit havaintojen tekemistä varten.

– Kun päivä pitenee, on mahdollista tehdä ulkona pidempään luontoon liittyviä havaintoja. On yhtä juhlaa, kun töihin mennessä ja vielä sieltä palatessakin on valoisaa, Vähätalo iloitsee.

Jyväskylän yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksen tutkija selittää maalaisjärkisesti, miksi valon määrä pohjoisella pallonpuoliskolla vaihtelee niin rajusti.

– Planeettamme akseli on kallellaan auringon kiertotasoon nähden 23 prosenttia. Pimeimpänä hetkenä talvipäivänseisauksen aikaan joulukuussa pohjoinen pallonpuolisko on kallellaan auringosta poispäin, Vähätalo tietää.

Mikäli maapallo olisi lähempänä aurinkoa, täällä olisi liiankin kuumaa.

– Kevätpäiväntasauksen aikaan, joka oli tänä vuonna 20. maaliskuuta, akseli onkin sitten poikittain aurinkoa päin. Silloin valoisaa ja pimeää on suurin piirtein saman verran, noin 12 tuntia päivästä.

Tutkija huomauttaa, että maapallo sijaitsee juuri sopivalla etäisyydellä auringosta.

– Esimerkiksi aurinkokuntamme kaukaisimmalla planeetalla Neptunuksella lämpötila on keskimäärin 214 astetta pakkasta. Ja toisaalta, mikäli maapallo olisi lähempänä aurinkoa, täällä olisi liiankin kuumaa.

– Keskitalvella Jyväskylän nurkilla ei valoisaa aikaa ole kovin montaa tuntia. Lämpötila ei kuitenkaan ole miinus 200, vaan lämpöä virtaa tänne epäsuorasti, merivirtojen ja ilmakehän liikkeen kautta.

Vuodenaikojen eroja Pohjolassa selittää paljolti myös se, että vesi jäätyy nollassa asteessa. Tämä tarkoittaa nestemäisen veden muuttumista luonnossa eri muotoon, roudaksi, lumeksi ja jääksi.

– Esimerkiksi männylle ja kuuselle, joilla on neulaset talvellakin, kevään tulo on tiukka paikka. Maa on nimittäin vielä roudassa, mutta neulasissa ilmaraot avautuvat ja niiden kautta karkaa vesihöyryä, Vähätalo kuvailee.

Mänty ja kuusi eivät siis saa vielä juurillaan routaisesta maasta vettä, mutta menettävät sitä jo neulasillaan. Nämä lajit ovat sentään sopeutuneet ilmiöön, mutta muualta tuodut puutarhakasvit eivät ole.

– Sen takia puutarhaihmiset tapaavat varjostaa kotipihan havukasveja verkoilla, jotka estävät veden haihtumista neulasista kevättalven auringonpaisteessa.

Ihminen aistii keväisin valon määrän lisääntymisen, mutta niin tekevät myös kasvit. Niillä on valoreseptoreja, jotka mittaavat valon määrää päivässä.

– Linnuilla puolestaan alkavat hyrrätä hormonit. Niiden laulussa on kyse myös valosta: kun sitä tulee enemmän, se kertoo, että kevät on tulossa ja on aika pesäpuuhille.

– Esimerkiksi Suomessa talvehtiva talitiaiskoiras alkaa jo tammikuun lopulla lauleskella naaraille, että ”täällä olisi komea koiras, tulepas neitokainen tänne”. Ja samalla laulu viestittää toisille koiraille, että pysykääkin kaukana.

On muistettava, etteivät kaikki eläimetkään tykkää valosta.

Suomen luonto on niin tutkijalle kuin tavalliselle tarkkailijallekin äärettömän mielenkiintoinen paikka. Juuri se, miten luonto on täällä sopeutunut pitkään pimeään ja kylmään jaksoon ja niiden täydelliseen vastakohtaan.

– Samalla on muistettava, etteivät kaikki eläimetkään tykkää valosta. Esimerkiksi lepakot ja pöllöt ovat hereillä nimenomaan pimeällä ja öisin.

Vesikasvit aktivoituvat jo jään alla, etenkin kun lumi sulaa pois. Lumi heijastaa valoa, mutta kun lumikerros keväisin ohenee, yhä enemmän valoa pääsee kulkemaan jään läpi. Muiden eläinten tapaan kalatkin aistivat päivän pitenemisen.

– Kun valoa on riittävästi ja veden lämpötila optimi, keväällä lisääntyvillä kaloilla kutuhomma aktivoituu, tietää biologi.

Vähätalo on pohtinut valon vaikutuksia myös omakohtaisten kokemusten kautta. Hän on asunut ulkomailla muun muassa Yhdysvaltain etelävaltioissa ja vieraillut Havaijilla.

– Varsinkaan Havaijilla kevään riemua ei ole nimeksikään. Siellä ei mikään muutu oikein miksikään.

Tutkija kannustaa kaikkia kulkemaan ulkona silmät ja korvat auki, älylaite kiinni ja aistit valppaina.

– Kevät on ilotulitus, jota ei kannata missata.

Virkistävä, masentava valo

Psykiatrian dosentti, Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimusprofessori Timo Partonen on Suomen tunnetuimpia unitutkijoita. Hän tietää, että valo on tärkeä tahdittaja ihmisen unirytmissä.

– Aamuisin kello viiden ja kymmenen välillä on otollisinta aikaa saada valoa. Illalla taas auringonpaiste voi haitata unirytmiä. Suositeltavaa on siis olla valossa ennen puoltapäivää.

Valo normalisoi ruokahalunkin.

– Pimeimpään aikaan voi olla hyödyksi käyttää esimerkiksi kirkasvalolamppuja, mutta keväällä ja kesällä ne muuttuvat turhiksi. Lopulta ne ovat vain kalpea aavistus todellisesta valosta, auringosta.

Unen lisäksi lisääntyvä valo vaikuttaa keväisin ihmiseen monin muinkin tavoin.

– Valo saa aikaa muutoksia monien sosiaalisuuteen. Ryhdymme tekemään enemmän asioita ja olemme kiinnostuneempia muista ja heidän tekemisistään. Myös fyysinen aktiivisuutemme lisääntyy. Saamme toimintatarmoa, virkistymme.

Keväisin jopa ruokailutottumukset voivat mennä uusiksi.

– Elimistömme ei tarvitse enää ylimääräisiä kaloreita. Talvella ruokahalu on saattanut lisääntyä, etenkin iltaisin. Tämä helpottaa kevään mittaan eli voidaan sanoa, että valo normalisoi ruokahalunkin, tutkimusprofessori kertoo.

Vaikka lisääntyvällä valolla on roppakaupalla positiivisia vaikutuksia ja useimmat ottavat kevään avosylin vastaan, on psykologiassa havaittu kevään tulolla olevan joillekin ihmisille negatiivisia seurauksia. Masennusta ja itsemurhia esiintyy keväisin huomattavan paljon.

– Tämä on vanha havainto, josta löytyy tietoa niin pitkälle kuin meillä historiatietoa aiheesta on, Partonen sanoo.

– Itsemurhien lisääntyminen keväisin liittyy yleensä pitkäaikaiseen masennukseen, joka voi syventyä valoisan ajan lisääntyessä. Toki kaikilla masennusta potevilla näin ei ole, eivätkä he koe kevättä negatiivisena.

Tutkimusprofessorin mukaan jotkut masennusta potevat reagoivat valoon poikkeavalla tavalla.

Keväinen valo saa maisemankin näyttämään aivan erilaiselta.

– Valo voi saada aikaan masentuneen elimistössä poikkeavan reaktion. Rauhattomuus, levottomuus ja unettomuus voivat lisääntyä, jolloin masennus syvenee.

– Ihminen myös peilaa herkästi itseään muihin ja ympäristöönsä. Kun ihmiset ovat keväisin yleisesti aktiivisempia ja luontokin näyttää ihanammalta, ristiriita oman tilan ja ympäristön välillä voi tuntua suurelta, Partonen tiivistää.

Unitutkija kertoo itse nauttivansa keväästä täysin siemauksin.

– Kyllä tämä vaan on hienoa aikaa vuodesta. Aamuisinkin on paljon helpompi herätä, kun on jo valoisaa.

– Tykkään olla ulkona ja harrastan kaupunkiluonnon kuvaamista, joten pidän keväästä hyvin paljon. Keväinen valo saa maisemankin näyttämään aivan erilaiselta, hän ihastelee.

Valon Luoja ei koskaan häviä

Teologi Jukka Kääriäinen sanoo odottavansa valon lisääntymistä keväisin ”kuin kuuta nousevaa”.

Valon kaipuu ei ole ihme, sillä Kääriäinen on asunut ison osan elämästään toisella puolella maapalloa. Siellä pimeä vuodenaika ei ole lähellekään yhtä pitkä ja päällekäyvä kuin Suomessa.

– Olen viettänyt yli puolet elämästäni Taiwanissa sekä liki 20 vuotta Yhdysvalloissa. Tällä hetkellä on toiveikas olo, kun sattuu olemaan kirkas ja kaunis kevätpäivä, Kääriäinen naurahtaa.

Kuu on teologin mukaan oiva vertauskuva avaamaan kristillistä näkökulmaa valoon. Kuu-vertaus näet paljastaa eron ihmisen ja Jumalan välillä.
Hengellisessä mielessä ihminen on kuin kuu, jossa ei ole itsessään valoa. Se valo, jota me ihmiset heijastamme, on lähtöisin ulkopuoleltamme, meitä paljon suuremmasta.

– Ihminen voi siis ainoastaan heijastaa sitä valoa, joka on lähtöisin maailmankaikkeuden luojasta, Jumalasta. Jumala on aurinko, valon lähde, Kääriäinen avaa hengellistä kieltä ja kristillistä ymmärrystä valosta.

Valo ymmärretään jo Vanhassa testamentissa Jumalan Sanana.

Jo pikainen nettiraamatun hakutoiminnon käyttäminen paljastaa, että Vanha ja Uusi testamentti suorastaan tulvivat puhetta valosta.
Kääriäisen mukaan ymmärrys valon hengellisestä luonteesta ja olemuksesta periytyykin kristinuskoon juuri juutalaisuudesta.

– Psalmi 119 kuvaa asiaa hyvin. Siinä sanotaan, että ”Sinun sanasi on lamppu”. Valo ymmärretään siis jo Vanhassa testamentissa Jumalan Sanana, hänen käskyinään ja ohjeinaan, jotka ohjaavat ihmistä kulkemaan eettisesti oikeaa, ihmiselle itselleenkin turvallisinta tietä.

Mutta on valo Raamatussa paljon muutakin kuin vain neuvoja ja ohjeita.

– Se on paitsi Jumalan antama etiikka ja laki, kuten kymmenen käskyä, myös Hänen viisautensa. Siinä missä antiikin ajan kreikkalaiset tavoittelivat viisautta ja roomalaiset kunniaa, juutalaiset tavoittelivat valoa, Jumalan kasvojen näkemistä.

Kristillinen näkemys on, että Jumalan lähettämä valo hengellisessä mielessä on Kristus. Ihminen tarvitsee Kristusta, koska hänessä itsessään oleva luonnollinen valo turmeltui ja himmentyi niin pahoin syntiinlankeemuksessa.

– Tämä on oikeastaan vain tosiasioiden tunnustamista, pohtii Kääriäinen.

– Jos olen ihan rehellinen itselleni, niin eipä minussa paljoa valoa ole. Siksi tarvitsen Kristusta, Jumalaa ja Häneltä tulevaa armoa sisimpääni.

Uuden testamentin mukaan Jumala lähetti maailmaan juuri Kristuksen, jotta ihmisen ei tarvitsisi jäädä vangiksi pimeyteen.

– Voin sanoa, että onneksi, sillä silloin paine on elämästäni poissa. Kun Kristus on elämässä, ei tarvitse stressata. Valoa ei silloin tarvitse kaivaa jostakin oman sielun sopukoista.

Kristillisessä mielessä valo on siis lahjaa.

– Armo tulee täydellisimmillään esille Kristuksessa. Häntä seuraamalla ihminen ymmärtää parhaiten, mitä valo hengellisessä mielessä tarkoittaa.

Aurinko on suuri valo, mutta Jumala on vielä suurempi.

Kirkon lähetystyön keskuksen entinen lähetysteologi ja lähetysjärjestö Kylväjän nykyinen johtaja löytää valon hengellisestä ulottuvuudesta lohdullisuutta myös nykyisen ekoahdistuksen aikakaudelle.

– Aurinko on suuri valo, mutta Jumala on vielä suurempi. Tiedemiestemme laskelmien mukaan aurinko jossain vaiheessa sammuu, mutta kristittyinä saamme uskoa, ettei valo silloinkaan häviä, sillä valon Luoja ei voi koskaan hävitä.

– Minusta tämä on rauhoittava ajatus, vaikkei tietenkään poista sitä, että meidän on ponnisteltava voimakkaasti, ettei maapallon luontoa tuhottaisi ja turmeltaisi.

Taiwanissa asuneena Kääriäinen tietää, että valosta puhumisessa on joskus haasteita kuumuutta, paahdetta ja kuivuutta kokevilla seuduilla.

– On totta, että valo voi olla myös vaarallista ja polttavaa. Se voi tuhota sadon tai aiheuttaa vaikkapa ihosyövän. Siksi valosta voi joskus olla vaikea puhua hengellisesti positiivisena asiana.

– Mutta vaikka valo ymmärrettäisiin joskus myös negatiivisesti, ei siitä silti saa lakata puhumasta. Ei edes kuumuudesta kärsivissä maissa. Kyllä sielläkin ymmärretään, että valo on kaiken perusedellytys ja pohjimmiltaan positiivista, kaikelle elämälle välttämätöntä.

Artikkeli Valon varassa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

RAAMATUN lukemiseen pääsin kiinni omalla rippileirillä. Rippikoulun jälkeen kuljin tiiviisti nuoren seurakunnan toiminnassa. Ristein, sydämin ja logoin kuvitetut t-paidat ja korut kertoivat kristillistä kuvakieltä siitä, kenen jengissä tässä pyöritään. Koimme vahvaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja rehellistä ylpeyttäkin omasta uskon sankarista, jonka joukkoihin halusimme näkyvästi kuulua.

KUVA kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Miten totta se onkaan merkkien ja symbolien äärellä. Minkä merkin äärellä sinä tunnet yhteenkuuluvuutta, turvallisuutta, lämpöä, ihmetystä? Psalminkirjoittaja pyytää Jumalalta: ”Anna merkki, joka lupaa minulle hyvää”. (Ps. 86:17) Tähän sisältyy tunnistettava ajatus. Kaipaamme merkkiä, joka antaa toivon. Sisimpämme janoaa yhä uudelleen nähdä lohdutuksen ja rakkauden merkin, joka ei ole tyhjä. Ristin merkki, jo kasteessa otsaamme piirretty.

VARMA syksyn merkki on viikkotoiminnan käynnistyminen Kouvolan seurakunnissa. Koronakevääseen katkennut säännöllinen toiminta on jälleen alkanut. Seuraamme koronatilannetta, ja järjestämme kaikki seurakuntien tilaisuudet mahdollisimman turvallisesti. Tietoa ryhmistä ja tapahtumista saat Risteyksen lisäksi kirkollisista ilmoituksista, verkkosivuiltamme sekä työntekijöiltämme. Huomisen tilanteesta emme vielä tiedä, mutta seurakunnassa otamme sen vastaan yhdessä, Jumalaan turvaten.

Artikkeli Taivaan merkit julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.