Ilmiö koskettaa kuitenkin huomattavasti isompaa joukkoa, sillä joillakin työpaikoilla jopa 60 prosenttia kertoo havainneensa epäasiallista kohtelua tai häirintää. Suomi sijoittuu Euroopan kiusaamistilastoissa keskikastiin, samalle tasolle muiden Pohjoismaiden kanssa.

Eri toimialojen välillä ei ole suuria eroja kiusaamisen yleisyydessä.

– Tietyt alat nousevat helposti otsikoihin, kuten seurakunnat muutama vuosi sitten. Ajattelen, että työn piirteet vaikuttavat asiaan toimialaa enemmän. Itsenäisessä johtajan työssä tapahtuu vähiten kiusaamista, kun taas hierarkkisessa työympäristössä, kuten sairaalassa, sitä esiintyy keskimäärin enemmän, kertoo Työterveyslaitoksen johtava konsultti Susanna Kalavainen.

Seurakunnissa ja järjestöissä on Kalavaisen mukaan se erityisyys, että niissä työ on monille kutsumusammatti.

– Työn raja hämärtyy, kun ollaan vahvan vakaumuksen tai intohimon kanssa tekemisissä. Jotkut seurakunnan työntekijät ovat kertoneet olevansa sitä mieltä, että hengellisessä työssä ei ole tarpeen noudattaa maallisia ohjeita. Kaikissa työyhteisössä on kuitenkin pelisäännöt, joiden mukaan työpaikalla toimitaan.

Organisaatiokulttuuri ja johtaminen vaikuttavat siihen, minkälaista käytöstä työyhteisössä sallitaan ja miten asioita käsitellään. Jos työpaikalla vallitsee kiusaamisen suhteen nollatoleranssi, pyritään siihen, että sitä ei esiinny. Myös vaikeat tilanteet pyritään selvittämään asiallisesti ja ilman turhaa viivyttelyä. Tässä esimiehillä on keskeinen rooli – toimivassa työyhteisössä esimiesten käytös on oikeudenmukaista ja ennakoitavaa.

Kaikkien kanssa pitää tulla työasioissa toimeen

Työpaikkakiusaamisen syitä on monia, mutta usein sen taustalla on epäselvyyksiä rooleissa, vastuissa tai tavoitteissa. Kiusaaminen liittyy tyypillisesti myös muutostilanteisiin, joista ei saada tarpeeksi tietoa tai toimintatapoihin, joita ei ole avattu riittävästi.

Kalavainen kertoo, että kiusaamista selitetään klassisesti myös sillä, että ihmisten kemiat eivät kohtaa.

– Haluaisin olla vähän tyly ja sanoa, että sillä ei pitäisi työpaikalla olla niin hirveästi merkitystä. Kaikkien kanssa pitää tulla työasioissa toimeen, ja on mukava lisä, jos työpaikalta löytyy ihmisiä, joiden kanssa viihtyy erityisen hyvin. Ihmisten erilaiset toimintatavat ja vahvuudet olisi hyvä tunnistaa ja pohtia, miten näitä voidaan hyödyntää.

Kiusaaminen ilmenee työpaikoilla esimerkiksi ilkeilynä, haukkumisena, perättömien juorujen levittämisenä, huutamisena, sivuuttamisena tai työvälineiden piilottamisena. Erityisen pahalta tuntuu mitätöinti.

– Silloin ihminen kokee, että hänen olemassaolollaan ei ole työpaikalla merkitystä. Tämä on kohteelle hyvin kuormittavaa, jos siihen ei puututa, toteaa Susanna Kalavainen.

Hän muistuttaa, että kiusaamistilanteisiin liittyy myös väärinkäsityksiä, koska ihmiset tulkitsevat asioita eri tavalla.

– Jos joku ei tervehdi työpaikalla, ajatellaan helposti, että hän tekee sen tahallaan. Joku voi olla myös niin ajatuksissaan, että ei huomaa tervehtiä. Kun kiusaamistapauksia lähdetään selvittämään, niitä täytyy lähestyä mahdollisimman avoimesti ja kuulla kaikkien osapuolten näkökulmat asiaan.

Kiusaaminen voi aiheuttaa yksilöille muun muassa keskittymiskyvyttömyyttä, ammatillisen suorituskyvyn laskua, univaikeuksia, masennusta ja stressiä. Työyhteisössä kiusaamisen vaikutukset näkyvät ilmapiirissä: yhteistyö vaikeutuu, vaihtuvuus kasvaa, ja uusien työntekijöiden rekrytointi hankaloituu.

Työterveyslaitoksen johtava konsultti Susanna Kalavaisen kolme täsmäohjetta kiusaamisen kitkemiseen:

• Vaali avointa keskustelukulttuuria. Kannusta työntekijöitä ottamaan hankalat asiat puheeksi.
• Rohkaise esimiehiä kehittämään osaamistaan kiusaamiseen puuttumisessa ja toimimaan yhteistyössä työterveyshuollon, työsuojelun ja henkilöstöhallinnon kanssa.
• Laadi toimintaohjeet kiusaamistilanteiden varalle. Yksi A4 riittää. Kerro, mistä ne löytyvät.

Lue lisää:
https://www.ttl.fi/tyoyhteiso/tyopaikkakiusaaminen/

Erään kiusatun tarina: ”Olen väärä ihminen tähän työpaikkaan”

Jaana (nimi muutettu) tuli muutama vuosi sitten innoissaan töihin koulutusorganisaatioon. Aiemmin hän oli työskennellyt myyntitehtävissä yrityksissä, tiiviissä yhteistyössä kollegojen kanssa.

Uudessa työpaikassa hän alkoi ihmetellä työkavereiden haluttomuutta tiimityöhön.

– Pyysin heiltä näkemyksiä kehittämisideoihini, mutta he eivät halunneet osallistua.

Niinpä Jaana kehitti koulutusta itsekseen ja teki päätökset yksin. Esimieheltään hän sai vihreää valoa ja koulutettavilta erinomaista palautetta.

Nämä ihmiset tulevat uniini ja minä valvon. Olen kyllästynyt ja turtunut.

Jaana kuuli kollegoiltaan, että osa työkavereista puhui hänestä pahaa. He pitivät Jaanan toimintatapaa liian innokkaana ja energisenä. Heidän mielestään Jaana ei ymmärtänyt, kuinka tässä paikassa opetetaan. Esimies kehotti Jaanaa tekemään yhteistyötä heidän kanssaan.

– Tein parhaani, mutta siitä vain ei tullut mitään. Minusta lähti lisää juoruja liikkeelle.

Kun nukkuminen kävi hankalaksi, Jaana sai työterveyshuollosta sairauslomaa, ja hänet ohjattiin psykologille. Hän pyysi Jaanaa kertomaan kiusaajille ajatuksistaan. Jaana kutsui heidät koolle ja kysyi, mikä hänen toiminnassaan mättää. ”Sinun toimintatapasi ärsyttää yli kaiken”, yksi heistä huusi. Jaana otti palautteen vastaan ja pyysi heitä kertomaan jatkossa suoraan, jos hänen toimintansa häiritsee heitä.

Tilanne ei muuttunut. Jaana kuuli viikoittain häneen liittyvistä pahoista puheista. Hän oli kuulemma laittanut koko paikan sekaisin. Jaana rupesi välttämään työpaikan ruokalaa, pysytteli työhuoneessaan ja itkeskeli.

Hän alkoi pelätä sosiaalisia tilanteita muutenkin. Yhtenä aamuna hän istui autossa työpaikan parkkipaikalla, mutta ei voinut nousta, koska jalat eivät liikkuneet. Hän soitti työterveyslääkärille: ”Olen väsynyt. En jaksa”.

Jälleen sairaslomaa ja psykologille. Tällä kertaa ohje oli, että kun Jaana seuraavan kerran kuulee, että hänestä on juoruttu, hänen täytyy soittaa paikalle esimies, kiusaaja ja hänen esimiehensä ja käydä asia läpi. Jaana ei ole kovin toiveikas tilanteen suhteen.

– Nämä ihmiset tulevat uniini ja minä valvon. Olen kyllästynyt ja turtunut. Pidän työstäni, mutta olen väärä ihminen tähän organisaatioon. Etsin uutta työtä, vaikka se on minusta hirveän väärin.

Eniten Jaana ihmettelee kiusaajien julmuutta.

– Olen miettinyt, mitä heidän mielessään pyörii. Ymmärtävätkö he, kuinka paljon he toimillaan satuttavat, hän pohtii.

Artikkeli Ilkeilyä, mitätöintiä, pahoja puheita julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pitääkö tullessa tervehtiä jotakuta?
– Nykyisin on usein käytäntönä, että pappi tai maallikko on kirkon ovella toivottamassa ihmisiä tervetulleeksi. Jos kättelijää ei näy, voi mennä suoraan penkkiin. Kättelijän ohi voi myös ihan vapaasti livahtaa, mikäli haluaa olla mieluummin omissa oloissaan.

Mitä kirkkoon puetaan päälle?
– Yleensä ihmiset pukevat kirkkoon siistit perusvaatteet, vaikkapa farkut ja neuleen. Ketään ei kuitenkaan pidetä sopimattomasti pukeutuneena, jos poikkeaa kirkkoon vaikkapa kävelylenkiltä ulkoiluasussa.
– Joskus juhlapukeutuminen aiheuttaa hassuja tilanteita; hyvin avonainen asu ehtoolliselle polvistuttaessa voi äkkiä nolottaa kantajaansa tai kiusaannuttaa muita.

Mihin penkkiin tavallinen kävijä voi mennä istumaan?
– Luterilaisissa jumalanpalveluksissa paikan voi valita täysin vapaasti. Häissä on käytössä vanha perinne, jossa juhlavieraat asettuvat istumaan sille puolelle käytävää, jota itselle läheisempi hääparin osapuoli kulkee alttarille.

Mistä tietää, miten tilaisuus etenee?
– Kirkoissa on virsitaulu, jonka virsilistasta voi hahmottaa jumalanpalveluksen etenemistä. Joissakin kirkoissa tilaisuuden kulku heijastetaan seinälle. Erilaisten jumalanpalvelusten kaavat löytyvät myös virsikirjojen liiteosasta. Jos putoat kärryiltä, älä huoli – messussa on tärkeämpää siihen sisältyvä mystinen salaisuus kuin kaava, jonka mukaan tulee steppailla oikealla tavalla.

Olen huomannut, että seurakunta välillä vastaa laulaen papille. Mistä tietää, mitä papille vastataan?
– Papin ja seurakunnan vuorolaulut ovat historiallinen muistuma muinaisesta synagogajumalanpalveluksesta ja kristittyjen yhteisistä kokoontumisista. Ne ovat säilyneet parituhatta vuotta samanlaisina, eikä niistä tarvitse hätääntyä. Jos tulee käytyä toisen tai kolmannen kerran kirkossa, huomaa, että tässä kohtaa näköjään on tapana laulaa näin ja voi lähteä mukaan. Vuorolaulujen sanat löytyvät virsikirjan liiteosan jumalanpalveluskaavoista. Joissakin kirkoissa ne heijastetaan seinälle.

Mistä tietää milloin pitää seisoa ja milloin istua?
– Tässä kannattaa seurata useimpien toimintaa, ja tehdä vähän viiveellä sama. Kohdat, joissa noustaan seisomaan, ovat joka kerta samat. Niissä kunnioitus ja kiitollisuus Jumalan hyvyydestä on kaikkein korkeimmillaan. Se on vähän sama kuin syntymäpäiväjuhlissa: kun laulamme synttärisankarille, nousemme seisomaan.

Mistä tietää, kuuluuko jumalanpalvelukseen ehtoollinen vai ei?
– Jumalanpalvelusta, jossa on ehtoollinen, sanotaan messuksi. Jumalanpalvelusta, jossa ei nautita ehtoollista, sanotaan sanajumalanpalvelukseksi. Nykyisin jumalanpalvelukset luterilaisissa kirkoissa ovat pääosin messuja.

Kuka voi käydä ehtoollisella?
– Ehtoolliselle voi tulla kristitty, joka kokee kaipaavansa elämäänsä uutta voimaa, rohkeutta ja uskoa. Alttarikaiteen ääreen voi polvistua, vaikka ei tuntisi kirkasta uskonvarmuutta tai muuta uskonnollista tunnetta. Ihan sydän kylmänäkin voi tulla.
– Jos tiedät, että oma kirkkokuntasi ei hyväksy luterilaista ehtoollista, voit tulla alttarikaiteen ääreen siunattavaksi. Tällöin voit asettaa oikean kätesi vasemmalle olkapäällesi merkiksi papille siitä, että haluat siunauksen, et ehtoollista.
(Toimituksen lisähuomiot jutun lopussa.)

Mitä ehtoollisesta tulee tietää voidakseen osallistua siihen?
– Se, että ehtoollinen on ilon, kiitoksen, yhteyden ja anteeksiantamuksen ateria, jossa kristityt uskovat Jeesuksen itse olevan läsnä. Ehtoollinen on mysteeri, jonka järki torjuu, mutta sydän voi ottaa vastaan.

Onko huono luterilainen, jos ei mene ehtoolliselle?
– Ei ole. Kullakin on omat, yksityiset syynsä mennä tai olla menemättä ehtoolliselle. Ehtoolliselle voi tulla sitten kun sopivalta tuntuu – ei pakosta tai toisten takia.

Miten ehtoolliselle mennessä toimitaan?
– Ehtoolliselle mennessä muodostuu monesti jono. Jonossa on usein joku huonojalkainen tai kiireinen, hänet voi päästää edelle, oma vuoro tulee kyllä aikanaan. Kun alttarikaiteelta vapautuu paikka, siihen voi polvistua. Ennen polvistumista moni vähän kumartuu tai tekee ristinmerkin – ei osoittaakseen hurskauttaan tai fiksuuttaan, vaan pikemminkin osoittaakseen itselleen, että olen nyt Jumalan edessä.

Miten ehtoollisleipä otetaan vastaan?
– Helpoin tapa ottaa vastaan ehtoollisleipä on asettaa kädet päällekkäin kämmenpuoli ylöspäin ikään kuin kupiksi, johon pappi asettaa leivän. Siitä leivän voi poimia toisella kädellä suuhun. Tällä tavalla leipä ei helposti putoa lattialle, ja samalla kädet muodostavat rukouksenomaisen asennon. Tässäkin voi katsoa mallia muista.

Miten viini otetaan vastaan?
– Viini jaetaan nykyisin yleensä pikareista. Pappi ojentaa viinipikarin vastaanottajalle. Jos pikarit loppuvat, pappi kastaa leivän viiniin ja antaa sen kuivasta syrjästä kiinni pitäen vastaanottajalle. Tällöin leipä on helpointa ottaa vastaan etusormen ja peukalon väliin. Ehtoollista vastaanottaessa voi katsoa pappia silmiin tai olla katsomatta, ihan oman olotilan mukaan.

Onko paha moka, jos leipä putoaa tai pikariin jää viiniä?
– Leipä on Kristuksen ruumis ja viini on Kristuksen veri. Tästä huolimatta ei tarvitse säikähtää, jos leipä vahingossa putoaa tai viiniä jää hieman pikariin. Sellaista sattuu. On papin tehtävä antaa uusi leipä ja seurakuntamestarin tehtävä huolehtia siitä, että ylijäänyt viini käsitellään asianmukaisesti

Mitä jos en voi nauttia alkoholia tai gluteenia?
– Jos tarvitset gluteenittoman leivän tai alkoholittoman viinin, voit jakajan tullessa kohdalle kysyä hiljaisella äänellä: ”saisinko gluteenittoman, saisinko alkoholittoman?”. Useissa seurakunnissa on tarjolla vain gluteenitonta leipää, joissakin kirkossa vain alkoholitonta viiniä.

Miten ehtoolliselta poistutaan?
– Ehtoollisen jälkeen seisomaan noustessa on yleistä kumartaa kevyesti. Se on tapa kiittää ehtoollisen lahjasta. Moni tekee myös ristinmerkin eli koskettaa sormillaan otsaa, rintaa sekä vasenta ja oikeata olkaa. Se on rukous, jossa ihminen jättää itsensä kokonaan Jumalan varaan.

Kuuluuko jumalanpalveluksen jälkeisille kirkkokahveille osallistua?
– Jos tarjolla on kirkkokahvit, niille voi osallistua tai olla osallistumatta. Voit mennä istumaan mihin pöytään vain. Kirkkokahvien ideana on edistää sosiaalista kanssakäymistä. Jo varhaisten kristittyjen kokoontumiseen kuului sanan ja sakramenttien lisäksi yhteinen ateria.

Täytyykö kirkosta poistuessa hyvästellä joku?
– Jumalanpalveluksesta voi lähteä omalla tavallaan pois. Ketään ei tarvitse käydä erikseen hyvästelemässä. Joskus ovella saattaa olla pappi tai maallikko kättelemässä kirkosta poistuvia.

– Nyt olet käynyt kirkossa – helppoa, eikö vain!

TOIMITUKSEN LISÄHUOMIO:
Kuka voi käydä ehtoollisella?

Ehtoolliselle voi osallistua heikommallakin uskolla.
Lue: 1. Kor. 27-30.

Ehtoolliselle voi osallistua jokainen konfirmoitu kirkon jäsen. Kastettu lapsi voi osallistua ehtoolliselle yhdessä vanhempiensa tai muun aikuisen kanssa. Lapsi voidaan myös vain siunata, jos hän ei halua ottaa vastaan ehtoollista tai ei vielä tunnista ehtoollisen merkitystä.

Lapsen kanssa ehtoolliselle tuleva aikuinen kertoo ehtoollisen jakajalle, annetaanko lapselle siunaus vai ehtoollinen. Lapsi voi myös nauttia vain ehtoollisleivän tai kastaa ehtoollisleivän viinipikariin.

Toisen luterilaisen kirkon jäsenet voivat osallistua Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ehtoolliselle. Monet eurooppalaiset kirkot kuuluvat Porvoon kirkkoyhteisöön, jonka jäsenet voivat käydä ehtoollisella toistensa järjestämissä messuissa.

Ehtoollinen voidaan antaa myös ei-jäsenelle, joka on sairaana tai hätätilassa ja käsittää ehtoollisen merkityksen.

Käytännössä ehtoollisvieras päättää itse osallistumisestaan, sillä ehtoollisen jakajat eivät tutki osallistumisoikeutta. He jakavat ehtoollista kaikille sitä pyytäville.

Lue lisää:
https://evl.fi/kirkossa/messu-eli-jumalanpalvelus/ehtoollinen
https://evl.fi/tutki-uskoa/kaste-ja-ehtoollinen/ehtoollinen

Artikkeli Jumalanpalvelusetiketin ABC julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Lauloimme Suvivirttä kevätjuhlassa, mutta jätimme viimeisen säkeistön pois. Tästä keskusteltiin työntekijöiden kanssa etukäteen. Vietämme päiväkodissa kristillisiä juhlia kuten joulua ja pääsiäistä, mutta emme välitä lapsille juhlien uskonnollista sanomaa. Juhlia vietetään lähinnä perinteisiin liittyen, kertoo kolmen päiväkodin johtaja Teijo Paananen.

Huhtasuon yhtenäiskoulun joulujuhlassa esitettiin jouluevankeliumi ja laulettiin Enkeli taivaan. Lisäksi järjestettiin joululaulajaiset ilman hengellisiä lauluja. Kevätjuhlassa soi Suvivirsi.

– Tietyt virret kuuluvat suomalaiseen juhlaperinteeseen, eikä meillä ole noussut asiasta erityisempää keskustelua, kertoo apulaisrehtori Ismo Laitinen.

Huhtasuolla 816 oppilaasta 152 on maahanmuuttajataustaisia. Oppilaat puhuvat 31 muuta kieltä kuin suomea äidinkielenään. Koulussa tarjotaan evankelis-luterilaisen uskonnonopetuksen lisäksi ortodoksista ja islamin uskonnon opetusta sekä elämänkatsomustietoa.

Jyväskylän yliopiston katsomus- ja kansalaiskasvatuksen dosentti Saila Poulter ajattelee, että uskonto on yhteiskunnallinen oppiaine, ja sitä tarvitaan tulevaisuuden kansalaiseksi kasvamisessa. Uskonnon opetuksessa pohditaan, mitä on hyvä elämä ja millä tavalla ollaan yhteiskunnan jäseniä. Lasta autetaan ymmärtämään kunkin omaa taustaa sekä toisen uskontoa tai uskonnottomuutta.

Erilaiset katsomukset pitäisi pystyä kääntämään voimavaraksi ja rikkaudeksi.

Kasvattaminen arvojen kannalta tyhjässä tilassa ei ole mahdollista. Pahinta on, jos lapsen uskomuksiin liittyvät kysymykset jätetään kokonaan huomiotta.

– Kasvattajan jättäytyminen arvo- ja katsomuskeskustelun ulkopuolelle neutraaliuden nimissä on eräänlaista heitteille jättämistä. Arvokasvatuksen kieltäminen on mielestäni lapsen keskeneräisyyden huomioimattomuutta, Poulter sanoo.

Oman uskonnon opetuksessa koulussa lähtökohtana on lapsen perheen uskontokuntaan kuuluminen ja oma katsomustraditio. Opettajalle oikea sävy toteuttaa opetusta voi vaatia ison ajatusprosessin. Epätietoisuus heijastaa yhteiskunnan yleistä asenneilmapiiriä siitä, miten uskonnosta puhutaan.

Koulu on yhteiskunta pienoiskoossa ja peilaa vallitsevia arvoja. Uskonto mielletään helposti yksityiselämään kuuluvaksi asiaksi. Joidenkin mielestä koulu muuttuisi helpommaksi, jos ei tarvitsisi kamppailla erilaisten katsomusten kanssa. Monikulttuurisuus tuo omat haasteensa, kun pitää huomioida monet erilaiset uskonnot ja uskonnottomuus katsomuksena.

– Erilaiset katsomukset pitäisi pystyä kääntämään voimavaraksi ja rikkaudeksi. Samalla tavalla kuin on monia kieliä ja monia kulttuureita, on myös monia uskontoja ja katsomuksia. Vaikeus ei ole todellinen vaan se liittyy asenteisiin, Poulter sanoo.

Jokaisella on katsomus eli arvoväritteinen tapa katsoa maailmaa. Opettajan tietoisuus omasta katsomuksesta voi olla haastavaa, ja ajattelutapa kuultaa helposti läpi opetustilanteessa. Uskontoa tulee kuitenkin opettaa yleissivistävänä aineena – ei tunnustuksellisesti tai sitouttavasti eikä myöskään asenteellisesti. Siinä auttaa se, että kasvattaja pohtii omaa katsomustaan ja tulee tietoiseksi siitä. Opettajan motivaatiolla on merkitystä.

Katsomusten ja uskomusten ei tarvitse olla tabuja.

– Eihän matematiikan opettajankaan tule välittää asennetta, että oppiaine on tylsää tai turhaa, Poulter vertaa.

Lapsen oikeus saada uskontoa ja katsomuksia koskevaa kasvatusta ja opetusta on kirjattu niin kansallisiin kuin kansainvälisiin sopimuksiin ja pedagogisiin asiakirjoihin. Opetushallituksen ohjeistuksessa linjataan, että varhaiskasvatuksen katsomuskasvatuksessa tutustutaan lapsiryhmässä läsnä oleviin uskontoihin ja katsomuksiin. Uskonnottomuus on mukana muiden katsomusten rinnalla.

Varhaiskasvatussuunnitelma (VASU) velvoittaa toteuttamaan kaikille yhtenäistä katsomuskasvatusta. Katsomuskasvatusta on tehtävä, eikä kyse ole kasvattajan kiinnostuksesta. Tavoitteena on auttaa lasta ymmärtämään ja kunnioittamaan niin omaa kuin toisten lasten ja perheiden erilaisia katsomuksellisia perinteitä. Lapsiryhmässä kaikkia katsomuksia tulee kohdella yhdenvertaisesti ja tiedostaa katsomusten moninaisuus. Uskontoa ei tarvitse sulkea pois arjesta ja juhlasta.

Jotkut uskonnot näkyvät toisia selkeämmin esimerkiksi ulkoisten symbolien, vaatetuksen tai vaikkapa ruokavalion vuoksi. Katsomuksellisuudesta olisi Poulterin mielestä hyvä luontevasti keskustella kouluissa enemmän. Miksi joku ei esimerkiksi syö sianlihaa tai paastoaa tai miksi joku rukoilee kesken koulupäivän, ei osallistu tanssitunnille tai tule muiden mukana uimaan.

– Lapsen tulisi saada kasvaa ilman lokerointia. Katsomusten ja uskomusten ei tarvitse olla tabuja tai arkaluonteisia asioita eikä lapsia toisistaan erottavia tekijöitä.

Yhteiskunta muuttuu ja kehittyy, mutta kaikista perinteistä ei tule luopua. Poulter kehottaa miettimään syitä, miksi vaikkapa joulukuvaelmaa esitetään. Usein tehdään, kuten on aina ennenkin tehty tai poistetaan kaikki uskonnolliset piirteet varmuuden vuoksi.

– Jos perinne on tärkeää, sitä kannattaa pitää yllä, mutta tulee ottaa huomioon myös erilaiset uskontoperinteet. Voitaisiinko koulussa, jossa on muslimioppilaita, juhlia myös Ramadanin jälkeistä Id-juhlaa, Poulter pohtii.

Artikkeli Katsomusten kirjo haastaa asenteet ja perinteet julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jyväskylässä valitsijayhdistykset ovat lähes samat kuin edellisissä vaaleissa neljä vuotta sitten. Muutoksia on tapahtunut lähinnä yhdistysten nimissä.

Viime vaaleissa nuorten lista oli nimeltään Äänenmurros – nuorten ääni kuuluviin. Tällä kertaa nuorten ja partion äänenä on nuorten aikuisten ja partiolaisten yhteinen valitsijayhdistys nimeltään Myrskylyhty.

Meidän kirkko -valitsijayhdistys oli viime vaaleissa nimeltään Perusseurakuntalaiset ja sitoutumattomat. Sen ehdokkaat ovat Perussuomalaisten Jyväskylän yhdistyksen jäseniä. Vihreä kirkko -valitsijayhdistys on yhdistelmä Vihreitä ja Tulkaa kaikki -kansanliikettä.

Kristillisten perusarvojen puolesta -valitsijayhdistys edustaa Jyväskylän vanhoillisles­tadiolaisia. Seurakuntaväki-valitsijayhdistyksen ehdokkaat ovat eri herätysliikkeissä, alueseurakunnissa ja kristillisissä järjestöissä toimivia seurakuntalaisia. Yhdistys on yhteisöllisesti ja poliittisesti sitoutumaton.

Tärkeiksi teemoiksi nousivat muun muassa talous, tilat, diakoniatyö ja erilaiset osallistumismahdollisuudet.

Vuoden 2018 vaalit käydään teemalla Minun kirkkoni, sosiaalisessa mediassa #minunkirkkoni. Tärkeiksi teemoiksi tulevalle nelivuotiskaudelle nousivat muun muassa talous, tilat, diakoniatyö ja erilaiset osallistumismahdollisuudet.

Keskusta ja sitoutumattomat tavoittelevat palvelevaa ja hallinnoltaan kevyttä kirkkoa, jossa taloutta hoidetaan niin, ettei tulevien sukupolvien toiminnan mahdollisuuksia kavenneta.

– Meidän kirkossamme on tilaa kaikille ja kelpaamme keskeneräisinä. Jumalanpalvelus on seurakunnan keskus, josta lähtee diakonia ja nuorisotyö ihmisten keskelle. Tuemme nuorten ja perheiden hyvinvointia. Vastustamme syrjintää ja edistämme saavutettavuutta, jotta kirkkoon olisivat kaikki tervetulleita, valitsijayhdistys kertoo.

Myös Meidän kirkko -valitsijayhdistyksen tulevan nelivuotiskauden tärkein tavoite on pitää seurakunnan talous vakaana. Näin seurakunta pystyy huolehtimaan monista velvoitteistaan muuttuvassa maailmassa. Yhdistyksen päämääränä on puolustaa niitä väestöryhmiä, joiden tasavertaisesta sosiaalisesta ja taloudellisesta asemasta ei ole huolehdittu. Näitä ryhmiä ovat muun muassa lapsiperheet, eläkeläiset ja työttömät. Heidän kirkkonsa on rohkeasti hengellinen ja lähimmäisistä välittävä.

Kokoomuksen ja sitoutumattomien valitsijayhdistyksen kirkossa seurakuntalaiset ovat tekijöitä. Heidän kirkkonsa uudistuu ja elää ajassa. Tulevalla kaudella keskiössä on hallinnon ja toimintakulttuurin kehittäminen.

– Seurakunnan hallintoa tulee kehittää joustavammaksi ja avoimemmaksi. Tehostamista tarvitaan, ja resurssien käyttöä pitää arvioida kriittisesti. Hallinto tulee järjestää nykyistä paremmin niin, että virkamiesten ja luottamushenkilöiden roolit ovat selkeät, yhteistyö hedelmällistä ja toiminnan kehittäminen innovatiivisempaa, todetaan valitsijayhdistyksestä.

Vanhoillislestadiolaisuudesta ammentava Kristillisten perusarvojen puolesta kertoo keskeiseksi tavoitteekseen seurakunnan ydintoimintojen vahvistamisen. Tämä sisältää Raamatun mukaisen evankeliumin julistamisen, kirkolliset toimitukset, sakramenttien oikean jakamisen ja diakoniatyön. Heidän kirkkonsa välittää ilosanomaa Jeesuksesta ja pysyy Raamatun opin perustalla. Kirkko ei sulje kutsuvia ovia keneltäkään vaan kutsuu kaikkia ihmisiä kuulemaan Jumalan sanaa.

Nuorten ja partiolaisten lista Myrskylyhty tuo ehdolle kokeneita nuoria vapaaehtoistyöntekijöitä. Heidän tavoitteenaan on tehdä seurakunnan toiminnasta entistä houkuttelevampaa, sekä turvata partion toimintaedellytykset. Heidän kirkkonsa välittää, rakastaa ja auttaa lähimmäisiä lähellä ja kaukana, ympäristöä unohtamatta, puhuen rohkeasti Jeesuksesta.

Seurakuntaväen mukaan seurakunnan tulee määrätietoisesti kehittää eri-ikäisille jäsenille mahdollisuuksia osallistua jokaisen lahjojen mukaiseen toimintaan ja toiminnan suunnitteluun yhdessä työntekijöiden kanssa. Toimintaa tukevia resursseja tulee vahvistaa taloudellisesti sekä terveillä ja toimivilla tiloilla. Heidän kirkkonsa on yhteisö, joka Raamatun pohjalta välittää evankeliumin ilosanomaa lähelle ja kauas ja on tukena seurakuntalaisten arjessa ja juhlassa.

Sosiaalidemokraattien ja sitoutumattomien valitsijayhdistyksen arvoja ovat solidaarisuus ja suvaitsevaisuus. Tärkeää on myös yhteinen vastuu ympäristöstä. Heidän kirkkonsa on kansallinen ja kansainvälinen. Valitsijayhdistys pitää tärkeänä edistää valituksi tulevien luottamushenkilöiden mahdollisuuksia vaikuttaa päätöksentekoon.

– Keskeisenä tavoitteenamme on saada kirkkoneuvostoon luottamushenkilöpuheenjohtaja. Esitämme Taulumäelle seurakunnan yhteistä toimintakeskusta. Diakoniatyöhön on osoitettava riittävästi määrärahoja, valitsijayhdistyksestä kerrotaan.

Sydän vasemmalla -valitsijayhdistys koostuu Vasemmistoliitossa toimivista ja sitoutumattomista seurakunnan jäsenistä. Yhdistys tavoittelee diakoniatyön vahvistamista eriarvoistuvassa yhteiskunnassa. Suurten tulo- ja varallisuuserojen nähdään aiheuttavan köyhyyttä, toivottomuutta ja syrjäytymistä, ja myös kirkon tulee toimia niitä vastaan. Heidän kirkkoonsa ei kuulu syrjintä sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella.
Listan ehdokkaat kannattavat samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä. Kirkon on toimittava ekologisesti ja nostettava esiin globaali epäoikeudenmukaisuus.

Vihreä kirkko – Tulkaa kaikki -valitsijayhdistys haluaa tehdä kirkosta aidosti avoimen kaikille ja kasvattaa sen jäsenmäärää. Heidän kirkkonsa on osallistava, yhdenvertainen, resurssiviisas ja avoin. Se on vastuullinen suhteessa luomakuntaan, ihmisiin ja talouteen.

– Haluamme, että kirkossa on jokaisen hyvä olla omana itsenään, myös erilaisten vähemmistöjen kuten seksuaalivähemmistöjen ja maahanmuuttajien. Avara armo ja rakkauden sanoma kuuluu kaikille. Kirkko on hyvän tekemisen, rakkauden ja toivon yhteisö, valitsijayhdistyksestä summataan.

Seurakuntavaaleihin ilmoittautuneet valitsijayhdistykset Jyväskylässä

- Keskusta ja sitoutumattomat
- Kokoomus ja sitoutumattomat
- Kristillisten perusarvojen puolesta
- Meidän kirkko
- Myrskylyhty
- Seurakuntaväki
- Sosialidemokraatit ja sitoutumattomat
- Sydän vasemmalla
- Vihreä kirkko – Tulkaa kaikki

Artikkeli Minne menet seurakunta? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Ihmisillä on omat näkemyksensä, ja melkeinpä asian kuin asian voi kyseenalaistaa. Nyt tulee tilanteita, jossa halutaan esimerkiksi popmusiikkia hautajaisiin. Vastaavaa ei olisi kysyttykään vielä kolmekymmentä vuotta sitten.

Kiiskisen mielestä jo tähänkin asti seurakunnissa on voitu vapaasti ja monipuolisesti toteuttaa erilaisia musiikillisia kokonaisuuksia. Teemamessuja on sävelletty kymmenittäin, ja ne ovat tulleet tutuiksi eri puolella Suomea. Afrikkalainen gospelmessu on saanut rinnalleen muun muassa kansanmusiikkipainotteisen Suomalaisen messun ja Metallimessun eli Hevimessun.

– Kysymys ei ole sinänsä musiikin hyvyydestä tai huonoudesta, tärkeintä on toteuttaa se tyyliin sopivalla ammattitaidolla.

Kirkkomusiikki vai gospel?

Kiiskisen mukaan kirkkomusiikille ei helposti löydy suotuisampaa ympäristöä kuin luterilainen kirkko. Perinteisen kirkkomusiikin tutut nimet kuten Bach ja Händel elävät kirkkomusiikissa aina, mutta uutta musiikkia syntyy jatkuvasti. Jokaisella aikakaudella uudelle musiikille on syntynyt osaajansa ja toteuttajansa. Uuden edessä on yhtä varmasti löytynyt myös epäilijöitä ja arvostelijoita. Meidän aikanamme on käyty keskustelua paremmuudesta perinteisen kirkkomusiikin ja gospelin välillä.

– Kirkkomusiikki edustaa kaikkea musiikkikulttuuria. Musiikki on musiikkia ja sitä on tehty eri aikoina eri tavoilla, myös kirkoissa. Luulen, että Lutherkin halusi nähdä musiikin tässä valossa, eli musiikkia tehdään Jumalan kunniaksi ja mielen virkistykseksi.

Jyväskylän seurakunnan kanttori Jukka Hassiselle perinteet näyttäytyvät selvänä ja ne vaikuttavat myös tämän päivän musiikkiin. Suomeen vaikutteet ovat tulleet valtaosin protestanttisesta Saksasta. Sama kehitys on nähtävissä myös muissa pohjoismaissa. Selvästi vähemmälle merkitykselle ovat jääneet anglikaaninen ja amerikkalainen perinne.

– Soul, blues sekä rock- ja popmusiikki ovat paljon velkaa amerikkalaisille spirituaaleille. Ne ovat tyylillisesti paljon lähempänä sitä, kuin mitä meidän protestanttinen musiikkiperinteemme on.

Hassisen mukaan myöhemmin 1900-luvulla tulleet uuspietistiset vaikutteet ovat lyöneet leimansa myös musiikkiin. Protestanttisen objektiivisuuden ja puhdasoppisuuden rinnalle tuli omakohtaisen kokemuksen merkitystä korostavaa ajattelua ja tunnetta.

– Yksilön ja henkilökohtaisen uskon näkökulma kuuluu musiikissa. Ehkä se on avannut tietä amerikkalaiselle gospelmusiikille Suomessa.

Moni kanttori on soittanut bändissä

Timo Kiiskinen puhuu mielellään musiikkikulttuurin muutoksesta. Hänellä on laaja käytännön tuntuma eri musiikkityyleihin. Nuorempana hän toimi pitkään gospelbändissä, ja häneltä luonnistuu perinteisen kirkkomusiikin lisäksi myös kevyempi ja viihteellisempi musiikki.

Monipuolisuus on arvossa myös tämän päivän kirkkomuusikkojen koulutuksessa. Monella tulevalla kanttorilla on jo ennen opiskeluja käytännön kokemuksia soittoryhmistä ja bändeistä, ja uteliaisuus leimaa heidän suhdettaan musiikkiin.

– Kanttorit toimivat monenlaisten ryhmien kanssa.  Se, että opettelee vain solistisia taitoja, ei riitä.

Kiiskinen haluaa nähdä kirkkomusiikkikoulutuksessa painotettavan yhteissoiton lisäksi myös entistä enemmän vuoropuhelutaitoja. Kanttorin yksi tehtävä on kuunnella ja palvella seurakunnan ja seurakuntalaisten musiikillisia tarpeita ja käydä vuoro­puhelua hyvän musiikin edellytyksistä.

– Jos meillä on hyvää kirkkomusiikkia, jota halutaan tulla kuuntelemaan, sillä on merkitystä myös kirkon tulevaisuudelle. Se on yksi hyvä syy kuulua kirkkoon.

Kiiskinen on huomannut, että nykyihmiset kaipaavat kokonaisvaltaisia elämyksiä. He ovat tottuneet yhdistelemään musiikin eri elementtejä ja taiteenlajeja toisiinsa. Samalla kun kirkko ja kirkkomusiikkikoulutus haluavat vastata uusiin haasteisiin, niiden on huomioitava myös perinne.

– Hautajaisvieraista useimmat haluavat siunaustilaisuuteen jonkun tutun ja hartaan laulun, vaikkapa Oi muistatko vielä sen virren.  Vanha elää vahvana uuden rinnalla.

Kiiskinen toivoo koko kirkon musiikkikulttuurin elävän tulevaisuudessakin vahvasti ajan hermolla. Kun hyvin tuotettu ja virheetön valtavirtamusiikki soi kaikkialla, kirkko voisi keskittyä myös siihen, mikä helposti tuppaa unohtumaan – yhteisöllisyyteen.

– Yhteislaulut ja tilaisuudet, joissa pääsee laulamaan yhdessä, niitä kannattaa vaalia.

Artikkeli Kirkkomusiikki ei vierasta erilaisuutta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

On. Pimeä saattaa tuntua pelottavalta, mutta kun sytyttää valon pimeään huoneeseen, pelko väistyy. Jumala on sytyttänyt valot maailmaan luomalla auringon sekä kuun ja tähdet. Jumala tietää, että valot tarvitaan. Taivas tarkoittaa Jumalan lähellä olemista. Jumalasta lähtevä valo on aina sopiva. Ei liian kirkas eikä liian himmeä.

Jeesus sanoo, että ”minä olen maailman valo”. Jeesus tarkoittaa valolla asioitten ymmärtämistä ja sitä, että Jeesus tuli näyttämään meille esimerkin. Jeesus kutsuu meidät ”seuraa johtajaa” -leikkiin, jossa hän itse on johtaja. (KR)

Missä sielu minussa asuu?

Sielulla ei ole minussa sellaista paikkaa kuin sydämellä, vatsalla, maksalla ja munuaisilla. Ehkä sielu on samoilla paikoilla kuin ilo, suru, leikkimielisyys, myötätunto, pyhän aavistus ja avuliaisuus. (KR)

Miksi Taivaan Isä rakastaa minua vaikka olisin tehnyt tyhmyyksiä?
Taivaan Isä on luonut minut ja tietää, että minä olen enemmän kuin tekoni – ovatpa ne tyhmiä tai viisaita. Jumalan rakkaus ei johdu minusta eikä sinusta vaan Jumalasta itsestään.

Me ihmiset rakastumme, kun näemme jotain rakastettavaa. Ihmisen rakkaus syttyy rakastettavasta kohteesta. Jumalan rakkautta ei tarvitse ”sytyttää”. Rakkaus on jo valmiina Jumalassa. (KR)

Voiko Jeesusta nähdä? Missä hän asuu?

Nyt emme voi nähdä Jeesusta. Mutta 2000 vuotta sitten hän syntyi Israelissa. Silloin ihmiset näkivät hänet sekä puhuivat, ruokailivat ja kulkivat hänen kanssaan. Noista ajoista ja tapahtumista kerrotaan Raamatussa. Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä sanotaan Jeesuksesta ja hänen sanomastaan näin: ”minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme…” Maan päältä Jeesus palasi Isän Jumalan luo. Jeesus on luvannut tulla aikojen lopussa tähän maailmaan niin, että hänet voidaan nähdä. (KR)

Kun mentiin lomalle lentokoneella, niin Jumalaa ei näkynyt, vaikka lensimme pilvien yläpuolella.

Saman havainnon teki maailman ensimmäinen avaruuslentäjä Juri Gagarin. Hänkään ei löytänyt Jumalaa avaruudesta. Tätä on kommentoinut aivokirurgi sanomalla, että hän on tehnyt lähes lukemattoman määrän aivoleikkauksia eikä ole nähnyt yhtään ajatusta.
Ei Jumala löydy pilvistä ja avaruudesta, vaan hän on tavattavissa seurakuntansa keskellä, ”siellä missä julistetaan armon ja sovituksen sanaa”, kuten rukouksessa sanotaan. (KR)

Osaako Taivaan Isä lentää. Jos se on vaikka keiju?

Taivaan Isä ei ole keiju. Taivaan Isä pystyy olemaan yhtä aikaa joka paikassa Henkensä avulla. Hän on suuri ja ihminen on pieni. Siksi me emme pysty ymmärtämään, miten kaikki on mahdollista. Minusta Taivaan Isä ehdottomasti osaa lentää – osaahan ihminenkin apuvälineellä. (KR)

Ei Jumalalta voi mitään kysyä, kun  häntä ei näe

Jumalalta voi kysyä mitä vaan rukouksessa. Hän ei vastaa yhtä selkeästi kuin me ihmiset pystymme vastaamaan toisillemme. Joskus voi tuntua, että Hän ei vastaa, mutta toisaalta Jumalan vastauksen voi joskus tuntea omissa ajatuksissa tai sydämessä. Tai omassatunnossa. Jumala käyttää suunaan joskus myös toisia ihmisiä. (HA)

Jumala on valkoinen vanha ukko

Jokaisella meistä on mielikuva siitä, miltä Jumala ehkä näyttää. Sitä ei voi varmasti tietää, koska Jumalaa ei voi suoranaisesti nähdä. Siksi jokainen mielikuva on oikea. Jumalasta käytetään usein nimitystä Taivaan Isä, ja Raamatun mukaan Jumala on ollut olemassa aina. Siksi moni varmasti ajattelee, että Jumala on vanha mies. (HA)

Hartaudessa katseltiin käsiä ja puhuttiin Jumalan kämmenistä. Lapsi totesi: tuntuu ihan Jumalalta

Raamatussa kerrotaan, että Jumala on luonut ihmisen sillä tavalla, että ihmisestä tuli Jumalan kuva. Ehkä omat kädet tuntuvat Jumalalta siksi, että sinäkin olet kuva Jumalasta. Omat kädet ovat siinäkin mielessä Jumalan käsien kaltaiset, että Jumala haluaa, että me olisimme hänen käsiään tässä maailmassa ja tekisimme niillä paljon hyvää, auttaisimme toisiamme ja niin edelleen. (HA)

Artikkeli Missä sielu on ja osaako Jumala lentää? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Toisaalta nyt kasvaa sukupolvi, jolle kirkko on etäinen. Uskonto ei ole juuri näyttäytynyt heille kotona.

– He saattavat olla kirkosta eronneita tai suhde kirkkoon on ohut, mutta suhde uskontoon ei ole myöskään traumaattinen. Kirkko on yksi toimija muiden joukossa. Tämä lähtökohta vapauttaa heidät keskustelemaan asiasta.

Uskonnosta vieraantuneilla ei ole välttämättä tarvetta vastustaa kirkkoa, joka näyttäytyi yhtenäiskulttuurin aikana joillekin ahdistavana vallankäyttäjänä.

Uusateistien liikehdintä lisää ”omalla hauskalla tavallaan” uskonnollista keskustelua, Mustakallio lisää.

– Näkyvät julkiateistit eivät ehkä ole enää ihan siinä terässä kuin vähän aikaa sitten, jolloin heidän kirjojaan ilmestyi runsaasti ja monet rohkaistuivat puhumaan ateismistaan ja tieteisuskovaisuudestaan.

Anna Kontula ja isäkapina

Anna Kontula, Vasemmistoliiton kansanedustaja, varttui Tampereella taistolaisperheessä. Hän liittyi 18-vuotiaana luterilaiseen kirkkoon, koska se tekee paljon hyviä asioita yhteiskunnallisesti. Nuoren Annan toinen peruste hymyilyttää häntä.

– Kommunisti-ateistien lapsen on vaikeaa tehdä isäkapinaa sen paremmin kuin liittymällä kirkkoon!

Poliitikko ei enää näe, että kirkko olisi ensisijaisesti yhteiskunnallinen toimija. Paremman maailman puolesta toimiminen on kaikkien velvollisuus.

– Kristillisessä traditiossa on sisäänrakennettuna paljon sellaista ainesta, joka vahvistaa sosiaalista omaatuntoa. Hengellisen elämänmuodon ydin on kuitenkin toisaalla.

Kontula kaipaa rohkeaa ja syvällistä hengellisen maailman sanoittamista.

– Etsijät ja kilvoittelijat tarvitsevat tukea, kuuntelijoita, vinkin antajia ja tien viitoittajia. Armoitettuja hengellisiä ohjaajia. Ei riitä, että pappi hallitsee äiti-suhteesta puhumisen, ellei hän osaa kertoa, mistä uskon ydinasioissa on kysymys.

Teoksessaan Mistä ei voi puhua Kontula käsitteli uskon mystistä merkitystä.

– Elämän tärkeimmät asiat tapahtuvat rationaalisen järjen alueen ulkopuolella: ne tunteet, jotka meillä on läheisiämme kohtaan, kauneuden ja hengellisyyden kokemukset.

– Mystisistä kokemuksista puhuminen avaa tilaa ihmisen tunnemaailman ja hengellisen ulottuvuuden ilmaisemiselle, jota Suomessa pelätään.

Keskustelunavaukselle oli sosiaalinen tilaus. Kirja otettiin innokkaasti vastaan vasemmistolaisten kaappikristittyjenkin piirissä.

Rohkeutta puhua reilusti uskosta

Vapaa kirjoittaja Kaarina Hazard kirjoitti Twitterissä, ettei hän olisi uskonut näkevänsä päivää, jolloin moni tuttu liittyy kirkkoon. Nämä vasemmistovaikuttajat näkevät, että kirkko tekee eettisesti oikeita asioita.

Myös arkkipiispa Kari Mäkisen esiintymiset ovat tehneet heihin vaikutuksen, Antti Mustakallio toteaa.

Harva halusi mainostaa epäilyksiään tai epäuskoaan. Uskosta oli helpompi olla kokonaan puhumatta.

Piispa Irja Askola puhui taannoin Helsingin Sanomissa kuolemansynneistä. Se oli hengellinen mutta myös yhteiskunnallinen puheenvuoro, puhetaidon kouluttaja antaa esimerkkejä painavista kirkollisista puheenvuoroista.

– Kirkko ei ole kuitenkaan kannanottoautomaatti, jonka sanoma typistyy etiikan kommentaattoriksi. Kirkon edustajilta vaaditaan nyt rohkeutta puhua reilusti myös uskosta, Mustakallio kannustaa.

– Pidän turmiollisena epämääräistä lullukkapuhetta, jossa hymistellään asioita eikä sanota oikein mitään, vaan tarraudutaan tuttuihin ja turvallisiin sanankäänteisiin. Sellainen puhe ei jätä jälkeä keneenkään.

Kirkon virka antaa tilaa ja vapautta puhua hengellisistä ydinkysymyksistä. Mitä tahansa ei voi tietenkään sanoa. Kristinuskosta vieraannuttavasta, päällekäyvästä uskontopuheestakin on esimerkkejä.

– Hyvässä hengessä tapahtuva uskontopuhekin voi kohdata vastustusta, mutta se on risti, joka kirkolle on annettu.

Uskosta helpompi vaieta

Uskonto on suomalaisille tavattoman intiimi asia, Antti Mustakallio muistuttaa. Moni puhuu omasta hengellisyydestä varovaisemmin kuin siitä, mitä makuuhuoneessa tapahtuu.

– Yhtenäiskulttuurin paine piti ihmiset hiljaisena. Harva halusi mainostaa epäilyksiään tai epäuskoaan. Uskosta oli helpompi olla kokonaan puhumatta.

Kirjailija-terapeutti Tommy Hellsten kertoo uusimmassa kirjassaan Tähän olen tullut hengellisestä tiestään avoimemmin kuin koskaan.

Hän tietää olevansa nyt joidenkin mielestä hihhuli, muttei enää 64-vuotiaana piittaa leimoista.

– Minulla on ollut aina hengellinen puoli. En vain ole tuonut sitä paljon esille. Jos otat hihhulin leiman, muutut monille punaiseksi vaatteeksi, eikä sinun sanottavaasi tarvitse enää kuunnella.

Riku Rantala – luterilainen agnostikko

Uskonnon puolestapuhujia tulee yllättäviltäkin tahoilta.

Tv-tuottaja ja toimittaja Riku Rantala perusti työtoverinsa Tunna Milonoffin kanssa nettipalvelun, jonka kautta voi liittyä kirkkoon (www.liityhetikirkkoon.com). ”Hyvät suvaitsevat ihmiset, vallatkaa kirkko takaisin itsellenne!”, kaverukset julistivat.

Rantala suhtautuu uskontoon avarakatseisemmin ja myönteisemmin kuin nuorempana.

Hyvät suvaitsevat ihmiset, vallatkaa kirkko takaisin itsellenne!

– Tarkastelin uskontoa valtarakennelmana. En ymmärtänyt, miten paljon lohtua usko tuo ihmisille. Ihmisillä on sisäänrakennettu hengellisyyden kaipuu.

Mies itse on luterilainen agnostikko.

– Vapaa-ajattelijoiden nihkeys kirkkoa kohtaan on ärsyttänyt minua. Maailmalla kohtaamiini yhteisöihin verrattuna luterilainen kirkko ei ole pahislistan kärkipäässä. Se kannattaa demokratiaa ja avoimuutta ja tuen mielellään sen työtä, Rantala kommentoi.

Kirkko on helppo syntipukki

Toimittajana ja vihreänä poliitikkona profiloitunut Jukka Relander arvioi, että vihreiden kirkkokritiikkiin on liittynyt nuoruuden auktoriteettikapinaa.

– Ihmiset tarvitsevat jonkin tahon, jota näpäyttää, ja paremman puutteessa kirkkokin käy. Nuori edistyneistö haluaa kostaa jonkin synnin, jonka kirkko on joskus tehnyt.

Relander kasvoi uusperheessä, jossa usko ei ollut erityisesti läsnä.

– Pappi kysyi isäni hautajaisia valmisteltaessa, mikä hänen suhteensa uskontoon oli. Vastasin, että isä uskoi kyllä johonkin, muttei ihan niin kuin kirkko opettaa.

Ihmiset tarvitsevat jonkin tahon, jota näpäyttää, ja paremman puutteessa kirkkokin käy.

Relander tietää, että on hyvin ahdistaviakin kristinuskon tulkintoja, muttei pysty eläytymään uusateistien uskontokritiikkiin, joka osuu hänestä ohi kohteensa.

– Minulla ei ollut lapsena yhtään negatiivista kokemusta kristinuskosta. Perustava kokemukseni oli lempeä, salliva ja rakastava kristillisyys, jota etenkin pullantuoksuinen mummelini edusti.

Relander käsittelee kristinuskon peruskysymyksiä avoimesti teoksessaan Uskon sanat. Mummelien usko on tainnut sittenkin kantaa sukupolvien yli.

Vastausten jano

Puheelle kristinuskon ydinasioista on aina tilausta, Antti Mustakallio tähdentää.
– Kirkkoisä Augustinus totesi, että ihmisen sydän on levoton, kunnes se löytää levon Jumalassa. Tämä ongelma on akuutti tänäkin päivänä. Meiltä löytyy materiaalista hyvinvointia ja viihdettä, mutta moni kysyy mistä löytyisi syvempi sisäinen rauha ja merkitys elämälle. Ja juuri siihen evankeliumi vastaa.

Vastausten jano ei lopu. Vaikka kirkosta erotaan vilkkaasti, ovi käy myös kirkkoon päin.

Miina Äkkijyrkkä liittyi nuoruuden kapinavaiheessaan ateistien yhdistykseen.

– Tuijotin isän ja äidin luonteen heikkouksiin. Uskovaisten olisi pitänyt olla mallikansalaisia. Mutta eiväthän uskovaiset ole sen parempia.

Kuvataiteilija palasi talvella luterilaiseen kirkkoon, jota hän syytti aikanaan ulkokultaisuudesta ja muotomenoista.

– Kirkko muistuttaa siitä, että elämässä on jotain muutakin ja jotain isompaa kuin viinanjuonti ja huorustelu. Sellainen maa ja kulttuuri, jossa ei luoteta Jumalaan, on tuulten vietävissä. Sillä ei ole selkärankaa, Äkkijyrkkä muotoilee.

– Kirkon puolesta ei yksi ihminen voi tehdä paljon, mutta kirkkoon kuuluminenkin on jo jotain. En halua istua kirkon penkissä kuin kerjäläinen. Kohta maksan kirkollisveroa.

Artikkeli Siitä on puhuttava, mistä on vaiettu julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Nicaraguassa isä on perheen pää

Nicaraguassa isä on perheen pomo. Äiti käy töissä mutta tekee kotityöt. Naisten täytyy siivota, valmistaa ruokaa ja hoitaa perhe, ja mies katsoo televisiota.  Uskon, että tilanne muuttuu pikkuhiljaa. Kun olin pieni, meillä oli kotiapulainen. Se on tavallista, eikä tarkoita, että perhe on rikas.
Lapset muuttavat kotoa, kun menevät naimisiin. On huono juttu, jos lapsi asuu tyttö- tai poikaystävän kanssa. Jos yksin elävä nainen harrastaa seksiä, se tuo hänelle huonon maineen, miehen mainetta se taas kasvattaa. Esimerkiksi minun enoni asuu vanhempiensa luona, koska hän ei ole naimisissa – ja hän on jo 45-vuotias!
Köyhissä perheissä lapset auttavat paljon kotitöissä. Esimerkiksi isäni syntyi köyhään perheeseen, jossa ei ollut isää – oli vain äiti ja äidin vanhemmat. Isä teki kotitöitä viisivuotiaana. Sisareni ja minä aloimme tehdä kotitöitä, kun olimme 14-vuotiaita. Jos vanhemmilla on yritys, lapset tekevät siellä töitä. Kun olin lapsi, isällä oli torilla oma kafeteria, ja autoin häntä viikonloppuisin, mutta vain neljä tuntia päivässä. Jo kuusivuotiaana tein pieniä asioita: järjestin lautasliinat, lajittelin setelit kassaan.
Perheeseen kuuluvat äiti, isä, lapset, serkut, enot, sedät, tädit ja isovanhemmat. Me kunnioitamme vanhoja ihmisiä. Kokoonnumme kerran viikossa syömään isovanhempien kotiin. Me olemme yhdessä, kun tapahtuu jotain hyvää, ja kun tapahtuu jotain surullista.  Me myös autamme toisiamme. Esimerkiksi pari kuukautta sitten enoni oli työtön, eikä Nicaraguassa makseta työttömyyskor­vausta. Siksi me kaikki autoimme häntä ja hänen perhettään. Kun minä matkustin Espanjaan opiskelemaan, perheenjäsenet auttoivat minua.
Nicaragualainen nainen 30 v

Japanissa kasvatusvastuu on äidillä

Japanissa isät ovat yleensä pitkät päivät töissä, ja lastenkasvatusvastuu on äidillä. Äidillä ja lapsella on useimmiten hyvin tiivis suhde. Useat naiset lopettavat töissä käymisen avioiduttuaan tai viimeistään, kun syntyy lapsia. Töihin on vaikea palata myöhemminkään, koska Japanissa tehdään pitkiä päiviä, ja lasten koulutukseen liittyvät asiat vievät paljon äidin aikaa. Perheessä suurimmat paineet ja odotukset kohdistuvat vanhimpaan poikaan.
Raha- ja kotiasioista määrää useimmiten äiti. Mies antaa palkkansa vaimonsa käytettäväksi, ja vaimo antaa taskurahaa miehelle.
Lasten asema on kohtuullisen hyvä. Koulutusta korostetaan paljon, ja yhteiskunnan kilpailuhenkisyyys laittaa paljon paineita lastenkin harteille. Paineiden ja kiusaamisen takia usea lapsi ja nuori kieltäytyy menemästä kouluun.
Japanissa on ihan normaalia asua kotona vielä aikuisenakin. Moni asuu kotona vaikkapa avioitumiseensa saakka.
Miehet ja naiset ovat aika epätasa-arvoisessa asemassa. Veisin Suomesta mallia, jossa sekä isällä että äidillä olisi mahdollisuus olla töissä ja osallistua lastenhoitoon. Suomessa odotetaan itsenäistymistä liiankin varhain – että heti 18-vuotiaana muutetaan pois kotoa. Japanissa yliopisto-opiskelijatkin vaikuttivat melko lapsellisilta ja ovat taloudellisesti yleensä vanhempiensa tuen varassa, mikä tietysti johtuu siitä, ettei Japanissa ole opintotukisysteemiä.
Johanna Perendi on työskennellyt Japanissa Kylväjän lähettinä

Kreikassa lapset ovat erityisasemassa

Kreikassa mies on perheen pää, mutta naiset pitävät kiinni kukkarosta eli huolehtivat ostoksista ja laskuista. Kaupungeissa nuoret isät osallistuvat kodin töihin ja lastenhoitoon luontevasti, vanhemmassa polvessa on vielä palveltavia patriarkkoja.
Piilomatriarkat ovat aina osanneet kääntää perheenpään pään mielensä mukaan. Mieheltä vaaditaan yleisesti kaiken ”byrokratiapuolen” hoitamista, mikä ei ole vähäinen työsarka Kreikassa.
Vielä pari vuosikymmentä sitten poikalapsia hellittiin, mutta nyt pojat ja tytöt ovat tasavertaisia.Pojilla on tosin enemmän vapautta perheissä, he saavat esimerkiksi liikkua ulkona enemmän kuin tytöt.
Perhe on läsnä nuorten elämässä hyvällä tavalla: nuorta ei jätetä oman onnensa nojaan, kun hän täyttää 18. Tässä suomalaisilla olisi opittavaa kreikkalaisista perheistä, samoin kuin alkoholikulttuurissa.
Lapsi voi silti kasvaa itsenäiseksi, vaikka vanhemmat huolehtivatkin hänen asioistaan pitkälle yli kaksikymppiseksi. Lapset ovat taloudellisesti riippuvaisia vanhemmistaan pitkälle aikuistumisen jälkeen, ja se ilmiö on yleistynyt nuorison massatyöttömyyden takia.
Suomeen haluaisin tuoda vanhempien kunnioitusta. Lapset ovat myös perheissä erityisasemassa. Käytännössä koko perhe menee aina lasten etu edellä. Vähän kärjistän kun sanon, että Suomessa kysytään ”miten parhaiten toteuttaisin itseäni”, ja Kreikassa kysytään ”miten parhaiten toimisin lasteni eduksi”.
Hyvä käytös on itsestään selvää, mikä näkyy esimerkiksi kouluissa. Opettajilla on arvonsa, mutta lapset voivat hyvinkin vapaasti keskustella heidän kanssaan melkein asiasta kuin asiasta.
Kreikkalaiset uskovat koulutukseen ja uhraavat suuria summia lasten harrastuksiin, yksityistunteihin ja ulkomailla opiskeluun, koska he eivät luota, että Kreikan koululaitos antaisi tarpeeksi eväitä elämään.
Kreikassa asuvien suomalaisten perheenäitien havaintoja, keskustelupalstalta

Artikkeli Hullunkuriset perheet julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.