– Suurin osa toivoon liittyvästä puheesta on Paavalilla ja muissa Uuden testamentin kirjeissä, mutta toivo löytyy myös Vanhasta testamentista. 

Puhuessaan toivosta myös Paavali viittaa Vanhan testamentin aikaan. 

– Paavali nostaa Abrahamin esikuvaksi. Abraham luotti Jumalan lupaukseen jälkeläisestä ja jaksoi toivoa. 

– Toivo ei ole voi kunpa -toivottelua. Elämässä on monia asioita, joille emme voi mitään, vaikka kuinka toivoisimme. Rahat eivät riitä, vaatimukset lisääntyvät, maapallo lämpenee ponnisteluistamme huolimatta. Silti Raamatusta nousee viesti, että toivottomassa tilanteessakin ihminen voi toivoa ja toimia sen mukaan. 

– Eikä kyse ole vain ihmisistä. Paavali sanoo, että koko luomakunnalla on toivo. 

Toivo saa toimimaan 

Vaikka Jeesus ei opeta toivosta, monet parantamiskertomukset kannustavat toivoon. 

– Verenvuotoa sairastava nainen Markuksen evankeliumissa hiipii väkijoukossa salaa Jeesuksen taakse ja koskettaa tämän viittaa. Hän toivoo, että pelkkä kosketus voi parantaa. Näin tapahtuukin, ja Jeesus huomaa hänet (Mark. 5:25-34). 

Matteuksen evankeliumissa nainen pyytää Jeesusta parantamaan sairaan tyttärensä (Matt. 5:22-28). Jeesus kuitenkin kieltäytyy, koska hänen sanomansa on tarkoitettu juutalaisille, eikä nainen kuulu tähän joukkoon. ”Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koiranpenikoille”, hän sanoo tylysti. 

– Tässä näkyy, että toivominen vaatii aktiivisuutta. Nainen ei luovuta ja vastaa: ”saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia”. Jeesus näkee naisen luottamuksen ja parantaa tyttären. 

Toivo näyttää uusia mahdollisuuksia 

Abrahamin kertomuksesta Outi Lehtipuu löytää myös toisen toivoon liittyvän henkilön, orjatar Hagarin. 

Lapsettomuuden pitkän odotuksen aikana Saara ehdottaa Abrahamille, että Hagar synnyttäisi heille lapsen. Saara ei kuitenkaan kestä katsoa odottavaa äitiä vaan ajaa tämän autiomaahan, jossa olosuhteet ovat hengenvaaralliset. Jumala ilmestyy Hagarille enkelin hahmossa ja kehottaa tätä palaamaan takaisin. 

– Toivo voi myös näyttää realistiset vaihtoehdot. Hagarilla oli kuitenkin suoja Saaran luona, vaikka kohtelu oli tylyä, pohtii Lehtipuu. 

Myöhemmin Saara ajaa Hagarin uudelleen autiomaahan. Hagar odottaa jo kuolemaa, mutta ihme tapahtuu, Jumala näyttää hänelle kaivon. Niin Hagar lapsineen pelastuu. 

– Näin toivo toimii minusta nykyaikanakin. Jos pidämme siitä kiinni, silmämme avautuvat myös uusille vaihtoehdoille. Ihme voi olla se uusi ajatus, joka auttaa eteenpäin toivottomalta näyttävästä tilanteessa. 

Nuorten toivo on tärkeintä 

Outi Lehtipuun mielestä ihmiskunnan tärkein kysymys on se, miten pystymme pitämään yllä nuorempien sukupolvien toivoa. 

– On raskasta nähdä, miten moni nuori on pelokas ja näkee tulevaisuuden toivottomana. Me vanhemmat sukupolvet saatamme elämässä koettujen pettymysten vuoksi pessimistisesti ajatella, ettei tästä mitään tule. 

– Mutta toivolle tällainen ajattelu on myrkkyä. Nuoruuteen pitäisi kuulua suorastaan uhkarohkeus, tai tekisi mieli sanoa uhkatoivo. Kaikki on mahdollista, pystyn mihin vain. Enkä vain minä vaan me: me oikaisemme virheet, joita vanhemmat sukupolvet ovat tehneet, me ratkaisemme ongelmat, painottaa Lehtipuu. 

– Se, että toivoo, ei tarkoita, ettei tekisi mitään. Se ei vie vastuuta. Toivoa voi ja pitää tehdä kollektiivisesti todeksi. 

Artikkeli Raamatusta löytyy vahva toivon viesti  julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– On hienoa, jos oma työ on tuonut iloa ihmisille. Elämäntyö tosin kuulostaa kovin juhlalliselta. Sitähän tekee aina yhden työn kerrallaan, Kaskinen hymyilee.

– Eikä elämäntyötä tehdä yksin. Omaan työhöni liittyy paljon ihmisiä, jotka on johdatettu elämääni, joilta olen oppinut ja joista olen kiitollinen. Monia teitä on avautunut yllättäen, ja niitä on lähdetty kulkemaan.

KASKINEN on vaikuttanut kirkon toimintamuotoihin ja jumalanpalvelusten kehittämiseen myös monissa työryhmissä ja projekteissa. Kirjoittaminen on kuitenkin luontevin ilmaisukeino.

– Sanat ovat tuttuja työkalujani. Kun olen esimerkiksi tehnyt paljon lauluja, päässäni on ikään kuin riimivarasto. Voin pohtia, mikä sana eri vaihtoehdoista sopisi ääniasultaan ja tavumäärältään kyseiseen kohtaan. Kirjoittaessa ei tarvitse lähteä aina alusta, ja se helpottaa tekstin syntymistä.

YKSI keskeisiä henkilöitä kirjailijan tiellä on ollut muusikko ja säveltäjä Pekka Simojoki, jonka kanssa Kaskisesta tuli lauluntekijä.

– Ensimmäinen yhteinen laulumme oli Herra, kädelläsi. Sen synty oli ihme: huomasimme, että Pekan valmis sävel ja minun runoni sopivatkin yhteen!

Yhteistyö Pekka Simojoen kanssa jatkuu, ja uusia lauluja on syntynyt myös monen muun säveltäjän kuten Petri Laaksosen, Jukka Salmisen ja Jaakko Löytyn kanssa.

TOINEN merkittävä henkilö Anna-Mari Kaskisen työssä on ollut runoilija Anna-Maija Raittila, jonka pyynnöstä Kaskinen kirjoitti virsitekstejä nykyiseen virsikirjaan. Raittila antoi nuorelle kirjoittajalle kaksi tärkeää ohjetta.

– Hän opetti minulle virrentekijän asenteen: tekijän taitojen pitää jäädä tekstissä taka-alalle, tehtävä on suurempi kuin mitä itse olet.

– Hän myös kehotti käyttämään kirjakieltä, mikä oli virsikirjakomiteankin linjaus. Olin lukenut suomalaisia klassikkorunoilijoita ja käytin sanalyhenteitä, mutta sen jälkeen olen neuvoa noudattanut. Vaikka välillä olisi helpompi lyhentää sanoja, selkeä kieli selkeyttää ja myös vahvistaa laulun sanomaa. Kirjakieli sopii kaikille, ja tuskin sitä nuoretkaan vierastavat.

Kirjoittajana Raittila on ollut Kaskiselle tärkeä vaikuttaja.

– Hienoissa teksteissään hän viitoittaa suuntia, joihin kulkea, mutta kunnioittaa ihmisen omaa valintaa. Varsinkin hengellinen tie on niin herkkä alue, että sillä on syytä kulkea kunnioittaen.

YHTEISTYÖ jatkui 2000-luvun vaihteessa Ruotsin kirkon virsikirjan suomentajina. Yli 500 virren monivuotisen käännösurakan tekivät Raittila, Kaskinen, Niilo Rauhala ja Pekka Kivekäs.

Kokemukset käännöstyöstä olivat hyödyksi, kun 2010-luvulla omaan virsikirjaamme tehtiin lisävihkoa. Siihen tuli paljon kansainvälistä materiaalia, ja omien tekstien lisäksi Anna-Mari Kaskinen suomensi useita virsiä.

– Lisävihkoon otettiin mukaan eri kieliä, joilla saman virren voi laulaa. Näitä on esimerkiksi irlantilainen virsi 979 Tulkoon tie sinua vastaan. Samoin mukaan tuli rakkaita lauluja, joita on vuosikymmeniä laulettu, kuten Maan korvessa (971).

– Kääntäessä pyrin kunnioittamaan alkuperäistekstin kirjoittajan ideaa, mutta väkisinkin voi joutua siirtämään jonkin ajatuksen eri paikkaan kuin alkuperäisessä tekstissä. Mutta kun saa tekstin toimimaan ja sanat soljumaan, siitä tulee iloinen mieli.

Virsien lisäksi Kaskinen on tehnyt virsikirjan liitteeksi runsaasti laulutekstejä jumalanpalvelusta ja kirkollisia toimituksia varten.

NELJÄN lapsen äitinä Kaskinen on kokenut, miten lapsille suunnattua ohjelmaa ja messuja lauluineen tarvitaan.

Tähän tarpeeseen syntyi 1990-luvulla lasten jumalanpalvelus Mukulamessu, joka suunniteltiin yhdessä perheiden kanssa ja kuunneltiin lasten toivetta, että messussa saisi myös liikkua. Suurimman osan lauluista sävelsi Petri Laaksonen.

Lasten ja kristillisen kasvatuksen asialla Kaskinen on myös Lohjan Vivamossa, Kansan Raamattuseuran kurssikeskuksessa. Uusia näytelmiä Raamatun kertomusten pohjalta syntyy Vivamon Raamattukylän teatteriyhteisölle ja Lastenkylään, jonka Kaskinen perusti toimiessaan pari vuotta keskuksen johtajana.

TÄMÄN hetken maailmantilanne on raskas niin lapsille kuin aikuisille, mutta Anna-Mari Kaskinen muistuttaa toivosta.

– Sota on avoin haava. Vaikka kirjoittaisi hyvin vaikeista ja kipeistä asioista, mukana pitää olla toivo, johon tarttua. Ei elämästä pidä tehdä kauniimpaa kuin se on, mutta hyvyyden voima, joka kohtaa todellisuutemme, on aina olemassa, hän sanoo virteen 600 viitaten.

– Toivottomuuteen ei pidä vaipua myöskään, jos kristillisen sanoman näkyvyys kouluissa vähenee. Kirkoilla on vapaus toimia ja kertoa viestiään.

Artikkeli Sanoissa soivat usko, toivo ja rakkaus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Tiesin jo aiemmin, että haluan urani jälkeen auttaa ihmisiä elämään itselleen merkityksellistä elämää ja saavuttamaan omia tavoitteitaan – se on aina ollut intohimoni, sanoo nyt 36-vuotias Poutala, joka on olympiamenestysten lisäksi luistellut eniten maailmancupin osakilpailuja maailmassa.

Usko ja hengellisyys antavat voimia

Poutala on syntynyt perheeseen, jossa usko ja hengellisyys olivat luonnollinen osa elämää.

– Rukoilen ja luen Raamattua päivittäin, se on minun tapani pitää uskoa hengissä ja kehittää itseäni.

Hengellisyys ja pyrkimys elää Raamatun ohjeiden mukaisesti ovat Poutalan ajattelun perusta.

– Pyrin tekemään kaiken, kuin tekisin sen Herralle. Se on ollut hyvä ohje myös urheillessa, koska silloin annan parastani ja teen kaiken niin hyvin kuin osaan, hän sanoo.

– Kaikki elämässä lähtee sisältä ulospäin. Minulla on tunne, että minua on ohjattu elämässäni.

Yksi Poutalan suurimmista haasteista oli isän kuolema, kun hän oli vasta seitsemänvuotias. Äiti oli viisas ja ohjasi pojan harrastuksen pariin, josta tämä sai uutta mielenkiintoista tekemistä ja ajateltavaa.

– Siitä alkoi urheilu-urani, sillä aloin harrastaa pikaluistelua. Nyt jälkikäteen ajateltuna koen sen olevan yksi esimerkki ylemmän johdatuksesta, Poutala pohtii.

Pettymykset ja vaikeudet ovat osa ohjausta

Vancouverin olympialaisissa vuonna 2010 Poutala koki uransa suurimman pettymyksen hävitessään pronssisen mitalin 0,03 sekunnin marginaalilla.

– Olympiamitalin menettäminen lamaannutti minut pitkäksi aikaa, ja elämältä oli pudota pohja. Ilman uskoani olisin ollut hakoteillä, sillä olin rakentanut oman identiteettini väärin: minunhan piti olla olympiamitalisti. Kun mitalia ei sitten tullut, tunsin olevani arvoton.

Kesti kauan, että Poutala pääsi Vancouverista yli. Muutamaa vuotta aiemmin hän oli muuttanut elämäänsä radikaalisti päästäkseen parempiin tuloksiin.

– Tein totaalisen muutoksen ja aloin panostaa uneen sekä muutin ruokavalioni laadukkaaksi. Myös ajatusmallini muuttui lukiessani yhä enemmän kehittävää kirjallisuutta. Aloin miettiä kaikkia tekemisiäni ja arvioin, miten ne vaikuttivat elämääni: hyödyttikö jonkin tekeminen minua oikeasti ja auttoiko se minua pääsemään lähemmäksi tavoitteitani.

Kaksi vuotta suuren muutoksen jälkeen hän sai ensimmäisen maailmancupin mitalinsa, ja oli noussut suurien kansainvälisten kilpailujen sijoituksissa kahdennestakymmenennestä kolmanneksi.

– Odotukseni Vancouverin olympialaisissa olivat sen vuoksi kovat ja mitalien ulkopuolelle jääminen siksi niin kova isku, Poutala pohtii.

Siinä vaiheessa hän alkoi ajatella, että elämässä ilmenevillä pettymyksillä ja vaikeuksilla on jokin tehtävä.

– Mielestäni ne ovat merkki siitä, että jotain on muutettava, on tehtävä asioita toisin. Olen muuttunut ihmisenä siihen suuntaan, mihin minun on pitänytkin muuttua selvitäkseni seuraavista haasteista. Johdatus on tullut minulle aina ylhäältä.

Kahdeksan vuoden ja hirvittävän työmäärän jälkeen, vuoden 2018 Pyeongchangin olympialaisissa, tuli uusi takaisku: Poutala hävisi pronssin jälleen vain 0,03 sekunnin marginaalilla. Mutta nyt kaikki oli toisin, henkisen vahvuuden löytänyt Poutala palautui kisasta parissa päivässä.

– Olin oppinut, ettei pettymyksen käsittely ala silloin kun se tulee, vaan se pitää aloittaa aiemmin. Pyeongchangissa olin henkisesti ja identiteetiltäni vahva. Tiesin, kuka olin: isä lapsilleni ja puoliso rakkaalle vaimolleni, ja minua kantoi joku paljon vahvempi voima. Kyky loistaa luistelussa oli vain yksi osa-alue minuuttani, Poutala kasaa ajatteluaan.

Hän pitää yhtenä uransa hienoimmista asioista henkistä kasvua, jonka hän sai osakseen tiukkojen häviöiden johdosta.

– Nuo kaksi minimaalisesti hävittyä kilpailua antoivat minulle hyvän tarinan kerrottavaksi, lähtökohdan urheilun jälkeiselle uralle, puhumiselle ja ihmisten auttamiselle kokemusteni kautta.

Irti rajoittavista sisäisistä uskomuksista

Poutalan mukaan myönteisen asenteen kehittäminen antaa eväitä henkiseen kasvuun.

– Meillä kaikilla löytyy sisäisiä uskomuksia, jotka rajoittavat elämäämme. Ensin nuo haastavat ajatusmallit pitää tiedostaa. Sen jälkeen voi tulla halu muuttaa niitä, ja vasta sitten voi miettiä miten ja mistä hankkia keinot ja taidot muutoksen tekemiseen.

Poutala on saanut uuden uransa hyvin käyntiin. Hän on käynyt ensimmäisen vuoden aikana puhumassa jo yli sadassa tilaisuudessa. Lokakuussa ilmestyy lisäksi oma elämänkerta.

Artikkeli Tyytyväisyys elämään on rakennettu vaikeuksista ja pettymyksistä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Sen melodiahan on hyvin suomalaiskansallinen, lähes kalevalainen, toteaa korvamadon säveltänyt Timo Ruottinen, 71.

– Ajatukseni oli, että vaikka kappale soi mollissa, se pitäisi toteuttaa niin iloisesti, etteivät ihmiset ollenkaan huomaisi sen olevan mollisävelmä.

On Ruottinen ehtinyt uransa aikana säveltää muutaman muunkin teoksen. Hänen viimeisin ja laajin sävellyksensä on viime vuonna valmistunut parituntinen Uspenie-vigilia, joka liittyy yhteen ortodoksisen kirkkovuoden suurista juhlista.

Tätäkin ajankohtaisempi on suomigospelin varhaisteos Missa Popularis, jonka ensiesityksestä tulee näinä päivinä kuluneeksi viisikymmentä vuotta. Pääsiäisenä 1969 Turun radikaaleilla kristillisillä teinipäivillä ensimmäisen kerran kuultu barokki-, rock- ja proge-vaikutteinen messu herätti hämminkiä aikana, jolloin sähkökitarat eivät kirkoissa soineet.

”Ollaan palaamassa pimeään viidakkoon, jossa poppamiehet poppamiesten tapaan hurmioituvat omista äänistään ja hälyistään”, huolehti eräs kuulija messua koskevassa mielipidekirjoituksessa.

– Kyllähän sitä kaikenlaista tuli vastaan, ihan helvettiin julistamista myöten. Mutta siihen aikaan sen otti vain sulkana hattuun, Ruottinen toteaa rauhallisesti muutama vuosikymmen myöhemmin.

Missa Popularis syntyi keskelle kuohuvaa maailmaa. Vietnamissa sodittiin loputonta sotaa, lohduttomat kuvat Biafran nälkäänäkevistä lapsista levisivät länsimaihin, ihmisoikeuksia kunnioittavan sosialismin kokeilu katkesi Tšekkoslovakiassa koko maan miehitykseen.

Jeesuksen vallankumouksellinen toiminta ja vuorisaarna puhuttelivat nuoria kristittyjä. Ruottinenkin kiersi kouluissa pitämässä kristillis-pasifistisia aamuhartauksia ja lauloi rauhanmerkki rinnassa kristillisiä lauluja – myös siinä varuskunnassa, johon myöhemmin päätyi suorittamaan asepalvelusta.

– Siinä kyllä lusmuilin, mutta perhesyistä, olin jo naimisissa ja meillä oli lapsi. Yksi kersantti näki aika suuren ongelman siinä, että olin käynyt siellä laulamassa, hän muistelee.

Eräs Ruottista ja aikalaisia erityisesti puhutellut ajatus löytyi Matteuksen evankeliumin kohdasta, jossa puhutaan Jumalan palvelemisesta ruokkimalla nälkäisiä, vaatettamalla alastomia ja hoitamalla sairaita.

– Se ajatus, että Kristus on toisissa, heikoimmissa ihmisissä, oli meille valtavan tärkeä.

Politiikka heijastui vahvasti myös ajan taiteeseen, mutta parikymppisenä säveltämäänsä latinankielistä messua Ruottinen ei pidä varsinaisesti julistavana teoksena.

– Siinä on perinteisestä poikkeava musiikki-ilmaisu, mutta perinteinen latinankielinen jumalanpalvelusteksti. Yhdessä osiossa, Dona nobis pacemissa (Anna meille rauha) on tosin sävy, joka ei tarkoita pelkästään sisäistä rauhaa. Ja tietysti tekijänä oli tällainen heppu kuin minä, nahkoineni, karvoineni.

Närkästynyttä kritiikkiä ruokkivat kenties eritoten jumalanpalvelusmusiikissa tuohon saakka tuntemattomat vaikutteet, joita nuori säveltäjä ammensi muun muassa Beatlesiltä, Beach Boysilta ja progeyhtye Procol Harumilta.

Ruottiselle jumalanpalvelus oli – ja on – kuitenkin hiljentymisen paikka.

– Tarkoitukseni ei ole säveltäjänä asettaa siihen mitään sellaista, mikä häiritsee kuulijoiden sisäistä keskittymistä. Päinvastoin, haluan nimenomaan tukea sitä, hän sanoo.

– Mutta on asioita, joita ei voi selittää, ne avautuvat ihmisille niin monella eri tavalla. Musiikki ei ole aina systemaattisesti luokiteltavissa, kuten eivät aina ole järkeenkäypiä nämä hengen asiatkaan.

Uskonto ja taide ovat lopulta hyvin lähellä toisiaan, Ruottinen toteaa.

– Ortodoksisessa kirkossahan kaikki teksti on aina laulettu vähintään resitoiden. Musiikki kannattelee jumalanpalveluksen kulkua, eikä se muoto ole turhaan kehittynyt. Se tekee ihmisen sielulle hyvää, 80-luvulla ortodoksiseen kirkkoon liittynyt säveltäjä pohtii taiteen ja uskon monisyistä suhdetta.

– Monelle nykyihmiselle taide voi tulla uskonnon tilalle, olla kokemuksellisesti korvaamassa sitä. On hyvin luontevaa, että uskonnolliset organisaatiot ottavat myös taiteen – muutkin taiteen muodot kuin musiikin – käyttöönsä.

Sisällyksetöntä sentimentaalisuutta tai eskapismia Ruottinen musiikissa karsastaa. Monet nykyiset hengelliset laulut ja niiden lyriikat ovat hänestä ”aikamoista tunnelmointia”. Kirkkokin näyttäytyy hänelle entistä yksilökeskeisempänä ja yhteiskunnallisesti konservatiivisempana.

Ovatko kristityt vielä maan suola? hän kysyy.

Maailman hätä on viidenkymmenen vuoden aikana muuttunut, muttei suinkaan poistunut. Tulevaisuus on kuitenkin nuorissa, Ruottinen uskoo.

– Tässä ajassa se näkyy esimerkiksi nuorten ilmastomielenosoituksissa. Silloin aikanaan pelättiin ydinsotaa ja laulettiin, että ”partaalla tuhon ollaan”, mutta kyllähän ilmastonmuutos on oikeasti vielä paljon vakavampi ongelma.

Missa Popularis

Hieman erilainen jumalanpalvelus goes Missa Popularis Taulumäen kirkossa 22.4. kello 18.

Esiintyjinä jyväskyläläinen Ruamjai-kuoro ja tamperelainen The New Segment Orchestra.

Teos kuullaan Taulumäellä nyt toista kertaa viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Ilmainen konsertti on Jyväskylässä 17.–19.5. järjestettävien Kirkkopäivien ennakkotapahtuma.

Artikkeli Hyvää sielulle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Säveltäjä Lasse Heikkilä ja 20 vuotta täyttävä Radio Dei julistivat viime vuonna yleisökilpailun, jolla etsittiin uusia tekstejä teoksen juhlaversioon.

Kilpailuun tuli yli 900 tekstiä, joista kaksi läpäisi seulan: evakoista kertova Sotien muistot ja isänmaan syntymäpäivälaulu Siunaamme sinua Suomi.

Runoja oli toivottukin juuri näistä teemoista.
– Mukana oli paljon sellaisia tekstejä, jotka ansaitsisivat tulla lauletuiksi, Heikkilä painottaa.

Sotien muistot erottui muista todentuntuisuutensa vuoksi.
– Kirjoittaja oli löytänyt esivanhempiensa tarinan, jonka ansiosta teksti nousi ihan omalle tasolleen.

Alkuperäisessä Messussa lauluja oli 16, juhlavuoden teoksessa niitä on 20.– Vanhat laulut on järjestelty uudestaan historialliseksi ajanjaksoksi. Instrumentaalikappaleetkin saavat uusia merkityksiä. Suurin ero alkuperäiseen versioon on siinä, että nyt mennään eteenpäin vuosikymmenittäin, itsenäistymishaaveista nykypäivään, Heikkilä kertoo.

Messukylän Majatalo-illat lähti hankkeen kummiksi jo viime vuonna. – Olen iltojen musiikkivastaavana, joten tämä oli tosi luontevaa.

Ajatus juhlaversiosta oli herännyt kolme vuotta sitten, kun Valkia-ryhmä oli lopettelemassa maan kiertämistä.

Lasse Heikkilä kehuu uudelleen koottua, nuorekasta ryhmää, jossa vanhoja konkareita on mukana kolme.
– Onneksi nämä tukipylväät ovat olleet kauan mukana. Säveltäjästä on mahtava nähdä, että esiintyjillä on innostusta ja että he haluavat laittaa itsensä likoon. Tanssijat harjoittelevat yhdessä 10 tuntia viikossa.
– Aikaa kestäviä lauluja on laulamassa uusi sukupolvi, ja se tuntuu tosi mukavalta.

Lauluissa kuuluvat Suomen heimojen luonteet. Musiikkityylissä on vaikutteita kansanlauluista, kalevalalaisuudesta ja pelimannimusiikista. Tanssilla on edelleen merkittävä rooli.

Multimediaesityksessä esittäytyy suomalainen luonto, ja arkistomateriaalin avulla käydään läpi kansakunnan historian vaiheita.

”Elävät lavasteet”, joihin esiintyjät uppoavat sekaan, lisäävät tunnelmaa.– Veikko Ruohotie on tehnyt tätä varten aika monta kuvausmatkaa ympäri maan.

Erona alkuperäiseen Messuun on tulo tähän päivään, kaupungistumisen ja globalisaation aikaan. On kuvattu esimerkiksi nostureita Kotkan satamassa. – Se on innostavaa.

Nykyään turvallisuudentunnetta horjuttavat esimerkiksi vaikeasti arvattava suurvaltapolitiikka, ilmastonmuutos, maahanmuutto ja heikot talousnäkymät.

Messussa mennään kuitenkin juhlan puolelle, vaikka evakkolaulussa onkin paljun surumielisyyttä. Laulu muistuttaa, että maahamme tuli valtavasti väkeä sotaa pakoon. – Silti sekin ilmaisee juhlaa ja toivoa.

Lasse Heikkilä on hurahtanut soittimiin, joita löytyy kotoa monipuolinen valikoima – jouhikosta lähtien. Kansallissoitin kanteleella on uudessa Suomalaisessa Messussa huomattavasti isompi rooli kuin alkuperäisessä teoksessa.

Maata kiertäessään Heikkilä on huomannut Topeliuksen havaitsemien heimojen olevan edelleen olemassa. Ilmapiiri ja ihmiset muokkaavat kuitenkin muualle muuttajia. Muuttanut voi omaksua vieraan kielen ja kadottaa kansanluonteen aika nopeasti.
– Toisaalta hän saattaa kokea vierautta, ja etsiä siihen syytä.

Itse hän halusi kerran nuorena mennä mahdollisimman kauas, sillä ei kokenut itseään suomalaiseksi. Hän matkusti Australiaan vain menolippu taskussa.
– Puolen vuoden päästä palasin, ja olen tuntenut itseni onnelliseksi tamperelaisena junttina.

Jo satojen vuosien takaa on peräisin ajatus, että pohjoisessa asuu ahkera ja kekseliäs kansa.
– No se ollut ainoa tapa pysyä hengissä. Puhumattomuus johtuu siitä, että ei ole ollut puhekavereita. ”Mies se ei ole, joka pillittää”, sanotaan Suomalaisessa Messussa, kansan syviin tuntoihin pohjaten. Tunteiden tukahduttaminen tuntuu synniltä, joka vaatii parannusta, vaikka se onkin piiloutumista muurin taakse.
– Myös luonto on muokannut meitä tosi paljon.

Heikkilä miettii, että itsenäisyys on koettu tärkeäksi erityisesti siksi, että sen avulla voi luottaa ihmisiin, joiden kanssa eletään ja tehdään elämälle pelisääntöjä.
– Kun valta on vaihtunut monta kertaa, ei itää eikä länttä ole koettu luotettaviksi.
– On vallalla käsitys, että suomalaisiin voi luottaa. Suomalainen passi on väärentäjien suosiossa, koska sillä pääsee mihin vain.

Alkuperäisestä teoksesta Heikkilä ei alun perin ollut lähtenyt tekemään messua tai edes kokonaisuutta, vaan Suomen luonnosta nousevia trendittömiä lauluja. – Messu-ajatus syntyi, kun lauluja kertyi paljon.

Tarkoitus oli löytää aitoja tunteita.
– Koko tarve lähti siitä, että halusin vapautua kahdesta asiasta. Ensinnäkin afroamerikkalaisen musiikin perinnöstä, jota olin apinoinut 30 vuotta; halusin löytää jotakin, joka oli tässä ja nyt – ja totta. Toiseksi akateemisesta painolastistani ”tehdä oikein”.
– Molemmat tarkoittivat pitkien perinteiden hylkäämistä. Hain sellaista, mikä on aitoa ja kaikista trendeistä vapaata.
– Tämä ei ole aina ollut helppoa eikä kivaa, mutta olen halunnut, että ne tunteet olisivat tosia.

– Jos mulla on oikea teksti, se lähtee heti soimaan, ja niin kävi myös näiden kanssa. Jos niin ei tapahdu, sävellyksestä ei välttämättä tulisi hyvä. Teksti voi silti toimia tekstinä.

Esimerkiksi Siunaamme sinua Suomi -tekstissä miellyttivät äänen soinnit, kuten kirkas ilmaus ”siniset järvet silminä loistaa” tai tumma sana ”kuusikot”. Avaruus-sanassa laajuus näkyy jo kirjainvalinnassa.

Suomalaisessa Messussa Jumala on läsnä Luojana. Toteutus tuo esiin kristinuskon merkittävän roolin maamme itsenäistymisen aikana ja sen jälkeen. Tämä näkyy niin nimipäiväluettelossa kuin ristilipussammekin.

– Ensimmäiset lehdet ovat olleet Raamattu, virsikirja, Katekismus ja Aapinen. Topelius, Runeberg ja Lönnroth ovat kaikki olleet kirkonmiehiä, ja Lönnroth oli myös virsikirjakomitean puheenjohtaja.
– Vuonna 1930 yli 96 prosenttia suomalaisista kuului kirkkoon; Jumalan kunnioitus on ollut niillä sukupolvilla kaiken läpäisevä ajatus.

Tätä perintöä ei aina muista, mutta sitä ei silti pääse pakoon.

Teksti on julkaistu alun perin Silta-lehdessä maaliskuussa 2017.

www.suomalainenmessu.fi

Artikkeli Uusi Suomalainen messu: Aikaa kestäviä lauluja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

”Elämä on arvokasta, mielenkiintoista ja monipolvista. Kuolemme vain kerran, mutta elämme joka päivä!”

Riikan kokemuksen mukaan lähestyvä kuolema tuo näkyviin niin eletyn kuin jäljellä olevankin elämän arvon. Ihmiset kokoavat elämänsä; mitkä ovat olleet tähtihetket, mitä elämä on ollut.

”Kuolema viimeistelee ihmisen tarinan ja on tärkeä osa suurta mysteeriä nimeltä elämä. Se ansaitsee kunnioitusta”, Riikka sanoo.

Sairauteen hiipuva joutuu luopumaan lähes kaikesta: harrastuksista, kontakteista, materiasta, liikkumisesta ja viimein kodistakin. Riikka painottaa, että sairaudet eivät tarkoita samaa kuin epäonnistunut elämä. Kaikki riippuu siitä, mistä kukin löytää merkityksen elämälleen. Kun kokemusmaailma kapeutuu, toisten ihmisten merkityksen huomaa.

Olemme olemassa, kun meitä kosketetaan, katsotaan ja kannatellaan!

”Jos ihmiset haluaisivat sitoutua toisiinsa, jos arvostettaisiin toista ihmistä enemmän, nostettaisiin esiin itse elämän arvoa. Sitä ikä tai sairaudet eivät vähennä.”

Riikan mielestä on saattohoidon tärkeä tehtävä auttaa ihmistä asettumaan siihen tilaan, kun kuolema on lähellä, mutta sitä joutuu vielä odottamaan. Joskus tärkeimmät hetket ja kohtaamiset ovat vasta aivan tämän elämän lopussa. Riikka vakuuttaa, että kuoleman voi oikeasti toivottaa tervetulleeksi. Voi olla myös siunaus, kun saa valmistautua omaan kuolemaansa, vaikka moni toivoo kuolevansa ”saappaat jalassa”.

Kaikissa jotain ikuista

Riikka kertoo oman kuoleman lähestymisen herättävän myös iankaikkisuuden kysymyksiä. Monet potilaat ja omaiset osallistuvat sairaalateologien pitämiin hartauksiin. Riikka kertoo, että pappi on tullut myös erikseen pyydettäessä aina todella nopeasti paikalle.

”Eräs vannoutunut ateisti ilmoitti hoitoneuvottelussa, ettei halua mitään uskontoon liittyvää. Hartauksiin hän ei osallistunutkaan, mutta bongasi papin aina kahville kahdenkeskisiin keskusteluihin. Meissä kaikissa on jotain ikuista”, Riikka toteaa.

Ymmärrys eliniästä on lahja

Kun Riikka oli 12-vuotias, hänellä todettiin Hodginin lymfooma. Koulutytön arki katkesi siihen paikkaan, jossain määrin jopa lopullisesti. Jalasjärvellä asuvaa lasta hoidettiin Oulussa ja Seinäjoella. Lääkäriksi tähtäävä tyttö tipahti täysin koulunkäynnistä, vaikka hän kävi sairaalakoulua sen mitä jaksoi ja pystyi. Sairauden jälkeenkin Riikka oli pitkään väsynyt. Hullua kyllä, mutta Riikan saama ”erityiskohtelu” oli ikätovereille myös kateuden aihe. Muista oli epäreilua, ettei hänen tarvinnut käydä koulua.

”Jouduin tekemään paljon töitä, että sain kaverit ja elämäni takaisin. Olin vieraantunut yhteisöstä – tosi irti kaikesta. Se, etten saanut koskaan kunnolla kirittyä koulussa enkä jaksanut opiskella tietäni lääkikseen tuntuu edelleen puutteelta. Olen jopa miettinyt minkälainen lääkäri olisin ollut.”

Toinen sairastumisjakso oli viime kesänä, kun Riikan olkapäästä leikattiin lapsena sairastetun syövän ja sädehoitojen seurauksena kehittynyt alkava melanooma.

Täytyy uskaltaa

Riikka on ensimmäiseltä ammatiltaan vartija. Kouluttauduttuaan sosiaalipsykologiksi hän päätyi työskentelemään syöpäjärjestöille ja syöpäsairaala Docrateksen kehitysjohtajaksi. Koivikko-kodissa Riikka on ollut vuodesta 2011. Häntä on työssä johtanut vahva ajatus ihmisen ja ihmisyyden viimeisten vaiheiden kunnioittamisesta.

”Elämä on mennyt näin. Täytyy uskaltaa kulkea omaa tietään. On ollut tärkeää asettua ihmisten lähelle ja oppia kuolevilta elämästä. En ole itsekään kärsinyt turhaan. Olen voinut katsoa kuolevia silmiin.”

Sanat välittäminen ja ihmisyys toistuvat usein Riikan puheessa. Hän ei roolita ihmistä esimerkiksi potilaaksi. Koivikko-koti ei hoida potilaita vaan ihmiset toisia ihmisiä.

”Minä olen sinä, sinä olet minä. Meidän pitäisi enemmän rakastaa”, Riikka vetoaa.

Saattohoidossa ei ole aikaa muulle kuin läsnä olemiselle. Sama koskee kaikkea elämää. Riikka Koivisto kuuluttaa vähemmän rooleja ja enemmän arvostamista.

”Ei elämää voi elää liikaa varoen. Joskus on tullut takkiin, mutta en ole antanut sen murentaa uskoa ihmisyyteen.”

Hyvä on totta

Kangasalla on koti ja elämän keskipisteet, teini-ikäiset pojat. Riikka keskustelee paljon poikiensa kanssa, he ovat puhuneet avoimesti myös kuolemasta luonnollisena elämään kuuluvana asiana.

Enempää minulla ei ole lapsillenikaan tarjota kuin ihmisyys ja rakkaus.

”Toivon, että he oppisivat tekemään valintoja onnellisuuden puolesta. Tämä voi olla hyvin konkreettista, voimme esimerkiksi pohtia, miten läksyjen teko asettuu tähän kuvioon, mitä asioita se vie eteenpäin.”

Lapsuuden ja nuoruuden kokemus yhteisöstä vieraantumisesta vaikuttaa Riikassa toisinaan edelleen ulkopuolelle asettumisena.

”Ulkopuolisuuden kautta pystyn olemaan missä vaan ja jaksan tätä työtä. Käyn yksinäisyydessä välillä lepäämässä. Persoonana olen hiljainen, mutta työasioissa vahva. Minussa, kuten kaikissa, on monta puolta. Tärkeintä on kuitenkin hyvän haluaminen. ”

Hyvä on yhtä totta kuin kaikki paha ja murhe.

Matka itseen

Vapaa-ajallaan Riikka kuskaa poikiaan pelaamaan jääkiekkoa ja harrastaa itsekin henkisen työn vastapainona fyysisiä lajeja. Vannoutunut hevostyttö on joutunut työkiireiden vuoksi luopumaan hoitohevosestaan, mutta kalastaa sekä treenaa kuntosalilla aina tilaisuuden tullen. Jokin haave pitää myös aina olla. Uusi moottoripyöräkortti kuumottelee taskussa ja Riikka kertoo säästävänsä sinnikkäästi moottoripyörää varten.

”Toki menen joskus myös vaikkapa siihen moodiin, että olen pitkän asuntolainan maksaja varmaan koko elämäni. Mutta haluan uskoa, että voi ja saa elää. Minulle on tullut ihan silmille, että voi käydä miten vain. Unelmia ei voi siirtää, voin kuolla kolmanteen syöpään milloin tahansa. Se mihin pystyn, se minun täytyy tehdä. Jos en tekisi, keräisin katkeruuden aiheita kuolemani läheisyyteen.”

Riikan unelmana on kokea pitkä matkan kypärän sisällä, ajaa vaikka Norjaan. Tehdä matkan itseen.

”Eksyn helposti siihen, mitä muut minulta tarvitsevat. Haluan aika ajoin päivittää, mikä on todella oleellista ja ydintä.”

”Aika mikä maan päällä vietetään on lyhyt. Ihmiset tuhlaavat aikaansa toisten mustamaalaamiseen ja riitoihin. Paljon laitetaan aikaa ja elämää viemäriin. Ymmärrys eliniästä on lahja, joka pitäisi käyttää hyvin.”

Riikka Koivisto

Syntynyt 10.07.1978 Jalasjärvellä.

Koti Kangasalla, jossa asuu kahden poikansa kanssa.

YTM sosiaalipsykologi, erityistason psykoterapeutti.

Hämeenlinnassa sijaitsevan saattohoitokoti Koivikko-kodin toimitusjohtaja.

Pitää omalla nimellään blogia, jossa kirjoittaa ”kaikesta siitä, mikä on merkityksellistä”.

Harrastaa kalastusta ja kuntoilua ja haaveilee moottoripyörästä.

Toivoo, että ihmiset käyttäisivät aikansa hyvään ja rakastamiseen.

Artikkeli Elämää ei saa tuhlata julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Hän valmisti itse pyydystettyä haukea, uusia perunoita, kalakeittoa ja monia muita ihania ruokia, jotka maistuivat minulle ja veljelleni. Näissä hetkissä kiteytyivät suvun yhteys ja läheisistä välittäminen.

Lapsia opetettiin hankkimaan ravintoa luonnosta eli sienestämään, marjastamaan ja kalastamaan. Äidinäidin luona Pohjois-Karjalassa, Pielisen saaressa kalastettiin ahvenia.

– Isoäiti savusti kalat. Savusaunan jälkeen saimme nauttia yksinkertaisen ihanaa ruokaa.

Aikuisen Marianne Heikkilän suhde ruokaan on sekä yhteisöllinen että käytännöllinen.

– Haluan opettaa nuoria tekemään ruokaa, vaikka itse en olekaan erityisen hyvä kokki. Yhdessä syömisen perinne on arvo, jonka haluan siirtää seuraaville sukupolville.

Ruuasta on tullut osa identiteettiä

Ruoka on meille välttämätön, ja useimmille myös tärkeä asia, johon liittyy sosiaalisia, kulttuurisia, eettisiä ja terveydellisiä seikkoja sekä hengellisiä vertauskuvia.

– Ihmisten vapaa-aika on lisääntynyt, ja ruokaharrastus on yksi harrastus muiden joukossa. Tietämys kasvaa, ja ravinnon sekä liikunnan vaikutukset terveyteen ovat paljon esillä. Ihmiset haluavat vaikuttaa ympäristön ja eläinten hyvinvointiin ruokavalintojen avulla.

Heikkilän ja Marttaliiton asiantuntijoiden mielestä nykyisin ravitsemukseen liittyy kuitenkin monia arveluttaviakin ilmiöitä.

– Ruokakuplalla tarkoitan esimerkiksi sitä, että hyvinvointivaltiossa useimmilla ihmisillä on mahdollisuus tärkeillä, leikkiä ja hienostella ravinnon kanssa. Elintaso on noussut, ja monilla on varaa ostaa sitä, mitä tekee mieli. Ruuasta on tullut osa identiteettiä eli voit erottua joukosta tai kuulua johonkin ryhmään ruokavalintojen perusteella.

Samaan aikaan nälänhätä ja vesipula ovat todellisuutta monilla alueilla maailmassa. Vähävaraisten ihmisten määrä ja ruoka-avun tarve ovat lisääntyneet Suomessakin.

Oma hyvinvointi on tärkeä

Ruoka on paljon esillä mediassa.

– Sen antama kuva ei aina vastaa totuutta ihmisten arjesta, huomauttaa Heikkilä.

Ruokaa markkinoidaan kuten muitakin suuntauksia. Monet dieetit ovat muoti-ilmiöitä, jotka tulevat ja menevät.

– Oma hyvinvointi on tärkeää, ja siksi halutaan kokeilla trendidieettejä, jotka usein lupaavat ihmeitä. Ruokavalintojen kautta yksilöllä on mahdollisuus hallita edes jotain asiaa omassa elämässä. Oma, tuunattu ruokavalio on osa oman persoonan vahvistamista.

Ruokakupla tarkoittaa myös sitä, että moni on kadottanut ymmärryksen ruokaketjusta. Ei käsitetä, mistä ravinto tulee ja miten se saadaan pöytään.

– Tärkeää olisi pohtia, miten voisimme vähentää ruokahävikkiä ja miten oppisimme arvostamaan yhteisiä aterioita sekä turvallista lähiruokaa, korostaa Heikkilä.

Puhdasta ja ekologista lähiruokaa

Martat kannattavat lähiruokaa ja sesongin satokausiruokaa, joka on suomalaista, puhdasta, eettistä, ekologista, maukasta, turvallista ja kestävin periaattein tuotettua.

– Marttojen ruokafilosofia soveltuu itse asiassa varsin hyvin tämän päivän trendeihin ja tavoitteisiin.

Kestävä ruokajärjestelmä on sellainen, että kuluttajat valitsevat ruokaa, joka on tuotettu alkutuotannosta lähtien raaka-aineita viisaasti käyttäen ja ravinteita kierrättäen.

Monet päättävät ruokavaliostaan eettisin ja ekologisin perustein. Useat suosivat luonnonmukaisesti viljeltyjä ja kasvatettuja tuotteita.
Luonnonmukaisen ruuan tuottaminen jakaa kuitenkin mielipiteitä. Luomutuotantoa sanotaan usein tehottomaksi, koska siinä tarvitaan suurempi kasvuala kuin vastaavan tavanomaisesti tuotetun ruokamäärän tuottamiseen. Siksi se on usein myös kalliimpi vaihtoehto.

– Tutkimusten mukaan suomalaiset luomutuotteet eivät juuri eroa terveellisyyden ja puhtauden puolesta tavanomaisesti tuotetuista elintarvikkeista. Muualla maailmassa ero voi olla suurempi. Etuina on, että luomutuotanto lisää luonnon monimuotoisuutta, ja eläinten hyvinvointiin kiinnitetään enemmän huomiota, Heikkilä pohtii.

Vähemmän punaista lihaa

Vaikka lihan kulutus ei ole vähentynyt Suomessa, se on muuttunut. Ympäristötietoisuus ja vastuu maapallon ravitsemuksesta näkyvät nykyisin siinä, että useat ihmiset länsimaissa ovat vähentäneet punaisen lihan syömistä. Proteiinia saadaan yhä enemmän muun muassa siipikarjasta, kananmunista ja soijasta.

Markkinoiden uutuuksia ovat härkäpavuista valmistettu härkis ja nyhtökaura sekä maidosta tehty ruokarae, mifu. Moni pitää uutuuksia hintavina. Heikkilä on toista mieltä.

– Tuotteet ovat kypsennettyjä, ja ruoanvalmistuksessa 250 grammaa vastaa noin 400 grammaa  kypsentämätöntä jauhelihaa. Lopullinen hintaero on aika pieni.

Marttaliiton mukaan eettisin ja ekologisin perustein valitut tuotteet ovat kokonaisuuden kannalta aina parempi vaihtoehto kuin olla kiinnittämättä huomiota pakkausmerkintöihin, raaka-aineiden koostumukseen ja ympäristövaikutuksiin.

Liikaa ruokaa roskiin

Suomessa päätyy vuosittain roskiin jopa 460 000 tonnia ruokaa. Marianne Heikkilän mukaan pelkästään kotitalouksissa jokainen suomalainen heittää ruokaa roskiin reilut 20 kiloa vuodessa. Eniten haaskataan perunoita ja leipää.

Ruokahävikkiä syntyy useista syistä. Ruokaa hankitaan liikaa sekä kauppoihin että kotitalouksiin. Tähteitä ei välttämättä osata hyödyntää.

– Nykyisin kokkaustaidot ovat kahtia jakautuneet. Jotkut ovat hyvinkin taitavia, ja osa ihmisistä ei hallitse edes perustaitoja. Tähderuoan jalostamisessa tarvitaan sekä ruuanvalmistustaitoja että mielikuvitusta, pohtii Heikkilä.

Seurakuntien ruokapankkien ja paikallisten kauppojen yhteistyö pienentää hävikkiä.

– Vähävaraisten auttaminen on hieno asia, mutta kaikkein tärkeintä olisi estää hävikin syntyminen. Nyt kaupat voivat puhdistaa omantuntonsa ja lahjoittaa ruuan pois, ja näin vastuu siirtyy toisaalle. Ei ole mielekästä synnyttää hävikkiruokamarkkinoita olemassa olevien markkinoiden rinnalle, miettii Heikkilä.

Hän toivoo, että julkisten keittiöiden, koulujen, päiväkotien sekä ravintoloiden ylijääviä aterioita annetaan tai myydään edullisesti. Näin valmistetut ateriat eivät joudu jätteeksi.

Artikkeli Ruuasta on tehty viihdettä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.