Kuntoutuskurssilaisten päivä Haapaniemessä alkaa aamun sanalla klo 8.15 ja ohjatulla rentoutuksella. Sen jälkeen ryhmäläiset pohdiskelevat Missä mennään? -piirissä ääneen omia tunnelmiaan ja havaintojaan. Rauhallisella läsnäolollani yritän rohkaista kuntoutujia keskinäiseen jakamiseen. Ryhmän tarjoama vertaistuki on arvokasta ja tärkeää. Työparini kuntoutussihteeri Päivi Heikkilän kanssa yritämme huolehtia siitä, että jokaisella on tilaa ja säilyy turvallinen olo. Alustan aamupäivän työskentelyn, jossa teemana on ”Muutoksesta ja muutoksen vaikutuksesta elämässäni”. Käymme läpi työuran varrella tapahtuneita suuria muutoksia: Millaista oli tehdä työtä lankapuhelimen aikakaudella ja miten sähköiset järjestelmät, tietoverkot, digitalisaatio ja mobiili tavoitettavuus työtapoja mullistivat? Jokainen kuntoutuja tutkii sitten oman elämänsä taitekohtia: työ- ja asuinpaikan, työtehtävän ja elämäntilanteen vaihtumisen tuottamia muutoksia. Mitä muutoksissa tapahtuu ja mihin voin itse vaikuttaa? Etäisyyden päästä katseleminen auttaa usein havaitsemaan ja jopa oivaltamaan.

Kurssin lähijaksolla käyn kuntoutujan kanssa aina myös yksilökeskustelun. Lounaan jälkeen on tunti tätä varten. Kuntoutuja valitsee aiheen, josta haluaa kanssani luottamuksellisesti keskustella. Olen työnohjaajan tai sielunhoitajan roolissa sen mukaan, mikä parhaiten kuntoutujan prosessia tukee. Tarkoitukseni on auttaa henkilökohtaisten tavoitteiden asettamista ja saavuttamista.

Iltapäiväksi kuntoutujat siirtyvät Urheiluopistolle. Toisinaan osallistun liikuntaohjelmaan ryhmän mukana. UKK-kävelytestissä lasken kierroksia ja kannustan. Lähden kotiin iltakuuden aikaan. Haapaniemen työpäivät ajomatkoineen ovat pitkiä, mutta kuntoutusteologin työ on palkitsevaa. Tykkään ”leirielämästä”, koska yhteisen ajan ja paikan jakaminen tutustuttaa pintaa syvemmältä.

Raimo Lähteenmaa

Ammattini on sairaalapastori, kuntoutusteologi.
Työskentelen Härmän Kuntoutuksessa ja Haapaniemen hiippakuntakartanossa sekä Seinäjoen keskussairaalassa.
Harrastan musiikkia, teatteria, ulkoilua ja pesäpallon seuraamista.
Iloitsen vaimosta, elämästä aikuisten lasten isänä ja lastenlasten ”faarina”, lähestyvästä kesästä.

Juttu julkaistu ensimmäisen kerran Lakeuden Risti -lehden numerossa 1/2023.

Artikkeli Työnohjaajan ja sielunhoitajan roolissa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Seinäjoen seurakunta tarjoaa niin henkilökohtaista keskusteluapua kuin sururyhmiä, joissa osallistujat voivat puhua surustaan ja siihen liittyvistä tunteista.

– Sururyhmä on ennen kaikkea vertaistukiryhmä, jossa samassa elämäntilanteessa olevat ihmiset jakavat omia kokemuksiaan ja tuntojaan, kertoo Ylistaron kappeliseurakunnan diakoniatyöntekijä Annu Muukari.

Ryhmässä voi vapaasti kertoa ihan niin paljon tai vähän kuin haluaa, sillä ryhmäläisten kesken on vaitiolovelvollisuus.

– Parhaiten ryhmä toimii siten, että ryhmän jäsenet keskustelevat keskenään. Tosi tärkeää on myös se, että osaa kuunnella toista, ja saada siitä omia oivalluksia, toteaa Peräseinäjoen kappeliseurakunnan diakoniatyöntekijä Tarja Niemi.

Ryhmiä ympäri vuoden

Sururyhmiä järjestetään ympäri vuoden Seinäjoen seurakunnan eri alueilla. Ryhmiin otetaan yleensä maksimissaan kahdeksan henkilöä.

– Sururyhmään voi osallistua myös muualla kuin omalla paikkakunnalla, huomauttaa Seinäjoen alueseurakunnan pappi Sanna Ålander.

Yleinen suositus on, että ryhmään kannattaa tulla 3–6 kuukauden jälkeen läheisen kuolemasta.

– On tosi vaikeaa määritellä, että koska saa tulla, ja koska ei. Me suremme kovin eri tavalla, joten ryhmään voi tulla myöhemminkin, sanoo Nurmon kappeliseurakunnan diakoniatyöntekijä Katja Kankaanpää.

Tunteella mukana

Suruun ei ole kaavaa, vaan jokaisella suru etenee omalla tavallaan. Jollekin surusta tulee jokapäiväinen matkakumppani, jonka kanssa oppii ajan myötä elämään.

Surua voi ajatella matkana, jossa on ylä- ja alamäkiä. Siihen voi kuulua itkun, raivon, toivottomuuden ja pettymyksen lisäksi myös iloa ja naurua.

– Kyllä ohjaaja voi myös elää vahvasti mukana, ja olen itsekin jossain kohtaa pyyhkinyt kyyneleitä, Kankaanpää kertoo.

– Se on inhimillistä, että näytämme tunteitamme. Oma elämäntilanne pitää kuitenkin olla tasainen, eikä itsellä saa olla mitään suurta surua elämässä, jos sururyhmää aikoo pystyä vetämään, Ålander muistuttaa.

Usein ensimmäinen tapaamiskerta on vaativin niin ohjaajille kuin osallistujille.

– Ohjaajan pitää kuunnella tosi tarkasti kaikkien tarinat ja muistaa myös jatkossa, että kuka kertoi ja mitä, Niemi sanoo.

Jokainen suru on arvokas

Toisen kokemuksesta voi parhaimmillaan tulla rinta rinnan kuljettava silta omalle kokemukselle, niin että sururyhmästä muodostuu kasvun paikka, tie uuteen ehyempään elämään.

– Paras palaute on ollut se, että sururyhmästä on jäänyt ystävyyssuhteita ryhmän jäsenten välille, Niemi kertoo.

Seurakunnallisen sururyhmän erityispiirre muihin vastaaviin verrattuna on hengellisten kysymysten esilläpito ja kristillisestä uskosta nousevan toivon näköalan läsnäolo.

– Ei kannata ajatella, että oma suru olisi liian pieni, vaan jokainen suru on omanlaisensa ja arvokas. Kaikki ovat tervetulleita, Ålander painottaa.

Artikkeli Ryhmästä apua surun keskelle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.