– 30 vuotta olen ollut tässä pienessä palvelutehtävässä. Kaikki alkoi, kun olin töissä Kouvolan seurakunnan hautatoimessa, ja silloinen lähetyssihteeri Elvi Helin kysyi minua mukaan.

Valapuro ihastui kappelin ainutlaatuiseen tunnelmaan, yhteisöllisyyden ja hengen läsnäolon kokemukseen. Hän ei ole ainoa, sillä kappelin Kauneimmissa Joululauluissa on paljon samoja kävijöitä vuodesta toiseen. Jos joku tuttu puuttuu, häntä kaivataan.

Kauneimmissa Joululauluissa Valapuro keskittyy kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan tunnelmasta, sillä omien sanojensa mukaan hänelle ei ole suotu laulun lahjaa, ainoastaan korvat kuulla ja rakkaus musiikkiin.

Työpaikalle jäi hyvä työyhteisö ja tekemisen meininki.

KAUNEIMPIEN Joululaulujen vihkosta löytyy ilahduttavasti Valapuron lempijoululaulu, Sydämeeni joulun teen.

– Siinä laulussa on kaikki. Sävelmä on kaunis, ja sanoista löytyy joulun ydinsanoma: Meille on syntynyt vapahtaja.

Lauluvihkossa on myös toinen rakas joululaulu, Taivas sylissäni, josta tuli merkityksellinen lastenlasten myötä.

Joulua Valapuro viettää perheen kesken kotonaan Kuusankoskella. Joulun tunnelmaa tuovat kynttilät, aatonaattona koristeltu kuusi ja tutut jouluperinteet, kuten joulurauhan julistuksen seuraaminen joulupuurolautasen ääreltä, perinteinen jouluateria ja lahjat.

VALAPURON arkinen aherrus on vaihtunut eläkepäivien rattoisampaan tahtiin. Ainakin periaatteessa – käytännössä hän on palannut eläkepäiviltään pariin otteeseen tekemään sijaisuuksia.  

– Olin 23 vuotta Kouvolan seurakunnan hautatoimella töissä, ja sen jälkeen 16 vuotta Kouvolan seurakuntayhtymässä hallintosihteerinä. Tein kokoussijaisuuksia myös Valkealassa, Jaalassa ja Kuusankoskella. Keväällä jäin eläkkeelle, ja se tuntui hyvältä, työpaikalle jäi hyvä työyhteisö ja tekemisen meininki. Siirtymässä on auttanut paljon se, että toimin Kuusankosken seurakunnan vapaaehtoisena. Kalenterissani on siis merkintöjä ja niin sen pitääkin olla. Vapaaehtoistyö rytmittää arkea ja tuo kohtaamisia elämään.

Pieni kohtaaminen seurakuntalaisen kanssa antaa paljon voimaa ja hyvää oloa.

Valapuro kävi muutamia vuosia sitten kirkkoväärtikoulutuksen. Hän toimii ovitervehtijänä Kuusankosken seurakunnan tilaisuuksissa, kahvittaa, myy ohjelmia musiikkitapahtumiin ja avustaa diakonian ruokatilaisuuksissa. Mitään ei ole tarvinnut osata, vaan kaikkeen on opastettu, ja työtä tehdään parin kanssa.

– Antaessaan muutaman tunnin, saa itselleen todella paljon. Kun tervehdin tulijaa kirkon ovella ja ojennan virsikirjan, hän pysähtyy, katsoo silmiin ja hymyilee. Pieni kohtaaminen seurakuntalaisen kanssa antaa paljon voimaa ja hyvää oloa.

Eläkkeelle jäännin myötä Valapurolla on enemmän aikaa nauttia myös seurakuntien monipuolisesta musiikki- ja konserttitarjonnasta. Kanttorit ovat lahjakkaita ammattimuusikoita, ja seurakunnilla on upeita tiloja, joissa äänentoistoa ja valosuunnittelua tehdään tasokkaasti.

– Konserttipaikkojen kynnykset eivät ole korkeita, joten tervetuloa upeiden musiikkielämysten pariin, Valapuro rohkaisee.

Artikkeli Joulu alkaa Kauneimmista Joululauluista julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Ihmiset kääntyvät diakonian puoleen, koska joulun alla pienituloisuus korostuu ja ihmisten auttamisen halu kasvaa. Avuntarve ja auttamisen halu kohtaavat diakoniassa jouluna, Kouvolan seurakunnan diakoniajohtaja Nina Silander kertoo.

Ihanaa, että ihmiset auttavat ja osoittavat lähimmäisenrakkautta lähellä ja kaukana.

KOUVOLAN seurakunnan diakonia tuo ihmisiä yhteen Ystävän Kammarissa ja erilaisissa ryhmissä, kuten mielenterveyskuntoutujien omissa ryhmissä ja sururyhmissä. Diakonit kohtaavat ihmisiä myös kahden kesken erilaisten elämänkriisien yllättäessä. Ihmissuhdeongelmat, huoli omasta tai läheisen terveydestä sekä taloudelliset vaikeudet ovat tavallisia aiheita, joita käsitellään diakonian vastaanotolla ja kotikäynneillä. Myös uskon asioissa ja hengellisissä kysymyksissä voi kääntyä diakonian puoleen.

– Ylivoimaisesti eniten diakonian asiakkailla on taloudellisia huolia. Määrä on kasvanut reilusti vuoden takaiseen verrattuna. Syynä on hallituksen leikkaukset, jotka ovat kohdistuneet esimerkiksi asumistukiin. Myös työttömyys on kasvanut ja asumiskustannukset ja yleinen hintataso ovat nousseet, Silander kuvailee.

Joulun alla lapsiperheet hakevat enemmän apua kuin muina aikoina.

Diakonian taloudellisen avun taustalla on aina elämäntilannekartoitus ja talousselvitys.

– Joulun alla lapsiperheet hakevat enemmän apua kuin muina aikoina. Lapset ovat poissa koulusta, jossa he saisivat ruoan, jolloin loma-aikoina jo pelkkä ruoan saaminen pöytään tekee ylimääräisen loven arjen kustannuksiin.

LAPSIPERHEIDEN lisäksi tukea hakevat pienituloiset ihmiset, jotka sinnittelevät kuukaudesta toiseen.

– Joulun alla he ehkä haluaisivat muistaa läheisiään edes pienellä lahjalla tai saada omaan joulupöytään ihan tavallisia joululaatikoita. Jos siinä tilanteessa olisi yhden lahjakortin verran vara valita kaupasta ostoskoriin jotain muuta kuin perusruokatarvikkeet, se olisi aika mahtava joululahja, Silander sanoo.

Kouvolan diakonia ottaa vastaan lahjakortteja ja uusia tavaroita jaettavaksi joulun alla.

– Ihanaa, että ihmiset auttavat ja osoittavat lähimmäisenrakkautta lähellä ja kaukana. Tänäkin jouluna ihmisiä elää äärimmäisessä hädässä ja sodan keskellä. Heille apu menee perille kirkon järjestöjen kautta.

Artikkeli Diakonia vie jouluavun perille julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Keskisuomalainen taiteentutkija Stina Savilehto löysi teorian rinnalle kaipaamaansa konkretiaa Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu Xamkin muotoiluopinnoista. Kouvolassa hänet yllätti arkkitehtuuri, josta ylimpänä Keskuskirkko. Ihastusta ensi silmäyksellä.

– En ollut nähnyt vastaavaa! 1960–70-lukujen rakennustelinemäinen konstruktivismi on harvinaista sakraalirakennuksissa.

Keskuskirkko avasi muotoiluopiskelijalle seutumme historiaa, kuin kumarruksena Kouvolan aikanaan synnyttäneelle työlle: teollisuudelle, rautateille, metallipajoille …

Keskustelut aiheesta jatkuivat koulun metallipajalla opiskelukaverien, Aini Alastalon ja Eemeli Sahimaan kanssa, johtaen lopulta Kouvolan kirkkoherra Tuija Nuutisen puheille – ja kolmen muotoilijan kesänäyttelyyn Keskuskirkossa.

Näyttelypalautteessa Stinan yllätti se, miten vaikeaksi moni koki kirkkoon menon, vaikka vain näyttelyä katsomaan. Lapsena paljonkin seurakunnan harrastustoiminnassa mukana olleelle kirkko tuntuu yhä kotoisalta paikalta, myös muulle kuin perinteiselle käytölle.

Sisälle, ei vain ulkoa

– Keskuskirkko on hyvä esimerkki muuntojoustavasta tilasta. Näyttelyämme voisikin pitää hienovaraisena vihjauksena siitä, että kirkkoon voi mennä monesta syystä, eikä vain arvostella sitä ulkoa.

Muualta tulleita ihmetytti kouvolalaisten nuiva suhtautuminen kirkkoonsa.

– Rakennuksen arkkitehtonista arvoa ei nähty, vaan pidettiin yksiselitteisesti rumana.

Rakennuksen ja tilan ohella Stinaa kiehtoo alttaritaulu apostolien symboleineen. Pyhän Jaakob vanhemman simpukankuori loisti kuin suoraan hänelle.

Samankaltainen spiraalimuoto on nähtävissä Stinan muodonmuutosta kuvaavassa näyttelytyössä. Metalmorphosis I sisältää metallisten valaisimien prototyypit ja hahmomallin. Ne ovat osa vielä hahmottuvaa sarjaa, jossa toistuu tekijää viehättävä käpertymisen estetiikka.

Pyhähtyä, hiljentyä

Näyttelyn nimi, Pyhähdy löytyi Stinan lapsen lausahduksesta – Pysähdy oli, tuolloin nelivuotiaalle, vielä liian vaikea.

– Ehkä se on kehotus pysähtyä jonkin itseään suuremman äärelle. Kokemaan pyhää, rauhaa, lohtua, ymmärrystä.

Pyhähtyä voi niin kotona, luonnossa, galleriassa, kirkossa … Tärkeintä lienee vain malttaa pysähtyä, hiljentyä.

Stina arvelee olevansa osa sitä suurta, kirkkoon kuuluvaa suomalaisjoukkoa, joka hiljentyy ennemmin luonnossa.

– Kirkossa käyn enemmän konserteissa.

Pyhän kokeminen on kovin erilaista eri ihmisille.

– Oma hiljentymiseni liittyy vahvasti esteettisyyteen, aistien kokonaisvaltaisuuteen.

Tälle kaikelle on vaikea löytää sanoja. Työ puhunee puolestaan.

Aikamme on täynnä puhetta, mutta pyhän äärellä on pakko hiljentyä.

Käpertyä, olla avoin

Tänään puhutaan paljon luonnon terveysvaikutuksista, sen ihmismieltä sekä -kehoa hoivaavista ja parantavista mahdollisuuksista.

Tilasuunnitteluun keskittyvää muotoilijaa kiinnostaa myös tilan kyky tukea ihmisen hyvinvointia.

Ympäristön vaikutuksesta hyvinvointiin käytetään ympäristöpsykologiassa termiä lumoutuminen, joka kuvaa tarkkaavuuden tahatonta keskittymistä ympäristöön ja siitä seuraavaa, kaivattua lepoa.

On kovia ja pehmeitä lumoutumisen ympäristöjä. Pehmeät jättävät tilaa pohdiskelulle, joka voi nostaa esiin kipeitäkin tunteita. Niitä kuitenkin lieventää pehmeän esteettinen ympäristö. Tällaisen voimaannuttavan saarekkeen, luonnon ohella, voi tarjota kaupunkiympäristökin esimerkiksi sakraalitiloineen.

Tilasuunnittelijaa kiinnostaa myös esteettömyys kaikille aisteille – esimerkiksi aistiyliherkälle turvaa voi tarjota ikään kuin ympärille käpertyvä kaluste.

Kevätihmisenä Stina lumoutuu yhä uudelleen luonnon vihreydestä; avautuvan, sulkeutuvan lehden spiraalimuodosta. Sen viesti voisi olla, että turvaan käpertyessäkin pitäisi saada säilyttää jonkinlainen avoimuus.

– Ehkäpä sisustusarkkitehtuuri olisi mahdollisuus tehdä jo olemassa olevista tiloista entistä esteettömämpiä ja joustavampia? pohtii Stina Savilehto.

Tarkoittanee myös kirkkoja?

Artikkeli Kirkon lempeä lumo julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Ihmisten kohtaaminen ammatikseen ei ollut itsestäänselvyys ujolle tytölle, mutta työ tekijäänsä koulii. Hiljalleen myös kirkastuu mahdollisuus tuoda esiin toisenlaista näkökulmaa niin uskosta, uskonnosta kuin kirkosta.

USKO ON AINA OLLUT OMA ASIANI

Utin maalaismaisemassa kolmelapsisen perheen keskimmäisenä kasvanut Janette toteaa olleensa aina aikaansaava niin koulussa, harrastuksissa kuin nyt opinnoissa ja töissä.
– Koulussa uskonto tuntui helpolta, samoin ruotsi – monillehan ne ovat inhokkiaineita.
– Sama näyttää nyt toistuvan ammattieni kanssa – kumpikin herättää kommentteja ja keskustelua.

Hän arvelee olevansa varsin erilainen ikäistensä yhteisöissä.
– Minulla ei ole seurakuntanuoritaustaa. Usko on aina ollut oma asiani. Siitä on ollut vaikea puhua.

Omia polkujaan Janette on kulkenut muutenkin; hänestä tuli kaksikymppisenä äiti.

KOUVOLASSA ON HELPOMPI HENGITTÄÄ

Kolme- ja puolivuotias tytär on valoisa, nauravainen ja huumorintajuinen.
– Ja myös hyvin ihmisläheinen.
– Sellainen olen toki itsekin, vaikka lapsena olin hyvin ujo. Ihmissuhteet ovat aina olleet minulle tärkeitä.

Reilu vuosi sitten Janette päätti muuttaa tyttärensä kanssa pääkaupunkiseudulta takaisin Kouvolaan.
– En tahtonut kasvattaa lastani ympäristössä, jossa näkee kaikkea pahaa, huumeita ja rikollisuutta.

Opinnot Helsingin yliopistossa jatkuvat. Koulumatka vain piteni.

Tässä elämäntilanteessa tuntuu erityisen hyvältä olla lapsuusmaisemissa.
– Kouvola on tuonut elämäämme läheisten lämpöä, rauhaa ja kotoisuutta.
– Täällä on helpompi hengittää! On perhe ja ystäviä. Ja töitä.

KELPAANHAN TÄLLAISENA?

Työt ovat tarjonneet Janettelle hyvää harjoitusta sosiaalisuuden ohella uskosta puhumisesta.

Tämän kevään reilu kuukausi Kouvolan yhteiskoulussa uskonnon ja elämänkatsomustiedonopettajan sijaisena on ollut täynnä hienoja kohtaamisia nuorten kanssa.

Sama jatkunee Kouvolan seurakunnan kesäteologina, jo kolmatta kertaa peräkkäin. Rippikoulut käynnistyvät kesäkuussa.
– Työssäni tahtoisin olla helposti lähestyttävä, ehkä myös tarjota jonkinlaisen mallin.
– Tiedän, miltä tuntuu olla kiusattu – erilainen, herkästi punastuva punatukkainen. Nyt, kun olen päässyt noissa asioissa eteenpäin, tahtoisin rohkaista muita.

Nuorilla on paljon paineita. Pitäisi olla hyvännäköinen, aina näkyvä, menestyvä ja vielä tefloninkova.
– Rippikouluiässä moni pohtii isoja asioita. Kuolemaa. Onko Jumala oikeasti olemassa? Kelpaanko tällaisena!

Näitä pohtii yhä ajoittain Janettekin, joka toivoisi osaavansa paremmin rauhoittua hetkeen. Että elämässä olisi vähemmän stressiä, enemmän tasapainoa.

Ja että voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa oman lapsen kanssa.

Kesää kohti kaikki tuntuu helpottuvan, uskokin vahvistuvan.
– On luonto, kesäillat ja työ, jossa saa harjoittaa uskoaan.

AIKA AJOIN USKO KOETUKSELLA

Janette kokee uskoaan myös kyseenalaistettavan erilaisissa tilanteissa ja yhteisöissä.
– En ehkä ole noudattanut tiettyjä kaavoja uskonpolullani.
– On tärkeää uskoa itseensä ja siihen, että Jumala uskoo minuun. Saan siitä voimaa ja valoa elämääni.
– Tyttäreni isä tulee kristitystä perheestä. Sekin vahvisti uskoani yhdessä ollessamme.

Kuusi vuotta sitten usko horjui. Janette menetti yhden elämänsä tärkeimmistä ihmisistä, kun äidinäiti Sirpa kuoli syöpään.
– Mummo oli loppuun asti reipas, lämmin ja vastaanottava. Olisinpa osannut näyttää, miten tärkeä hän minulle oli!

Saattohoito-osastolla mummoa katsomassa käynyt Janette vaikuttui sairaalapapin työstä.
– Sekin saattoi vahvistaa entisestään ammatinvalintaani.

Viittä vaille valmis teologi ei voi tietää, missä kaikkialla ja miten työtään tekee. Tulevaisuus kiehtoo, pelottaakin, mutta nyt siitä – ja uskosta – on entistä helpompi puhua.
– Mielestäni asioita pitää kyseenalaistaa; kysellä, mutta ei tuomita toisia.

On turha tehdä ongelmaa muiden elämästä. Omassakin on ihan tarpeeksi.

Artikkeli Oman polkunsa kulkija julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Olisi hienoa, jos aikuinen ja lapsi lukisivat sitä yhdessä. Keijukaisperheestä kertova kirja jättää aikuiselle paljon selittäjän vastuuta, mutta tarjoaa tälle myös oikeuden sanoa: En tiedä.

Pääsiäinen pitää sisällään paljolti samoja teemoja, ja jättää usein ihmisen epävarmaksi, ihmettelemään.

Hiljainen viikko on Raamatun suurenmoinen kertomus ihmisen osasta, jonka Jumalan Poika otti harteilleen. Kärsi ja kuoli, päihitti pahuuden ja elää.

– Ja kaiken tämän päätteeksi ihana pääsiäisaamu!

Saattohoitajan työstä Helsingissä eläkkeelle jäänyt Tuominen kohtasi ammatissaan niin kärsimystä ja hylkäämistä kuin kuolemaa ja menetystä. Suurta surua, mutta myös paljon lohdutusta, kiitollisuutta ja isoa iloa.

– Näin myös, miten huonosti tai olemattomasti lapselle sanoitetaan kuolemaa.

LAPSELLE VOI, ja pitää, puhua kuolemasta, mutta hänen ikätasonsa mukaan. Ehkä leikkien, laulaen, ja mikä tärkeintä, turvallisesti, aikuisen sylissä, käsi kädessä.

Alle kouluikäinen ei vielä ymmärrä kärsimystä, mutta käsittää kuoleman, kun siitä puhutaan rehellisesti.

– Lapselle ei saa valehdella tai peitellä häneltä asioita.

Lapsen voi viedä sairaalaankin katsomaan kuolevaa ja myös kuollutta, kunhan aikuinen etukäteen selittää lapsen ikätasolle ymmärrettävästi, mitä on odotettavissa.

Että mummu tai vaari on nyt vähän eri näköinen, että hän ei jaksanut enää elää.

– Ei kuitenkaan pidä kertoa tämän nukkuneen pois. Sen jälkeen lapsi ei uskalla nukkua pitkään aikaan.

Kuolema on aikuisellekin vaikea aihe, mutta tämän toivoisi silti muistavan vastuunsa lapsesta, oman surunkin keskellä. Lapsi ansaitsee aina selityksen.

Pahinta on jättää lapsi yksin isojen, käsittämättömien ja pelottavien asioiden kanssa – sillä jotenkin hän niihin joka tapauksessa reagoi; leikeissään, olemisessaan, ehkä syömättömyydessään.

Jos vanhempi ei sillä hetkellä jaksa huomioida lasta, on perheellä oikeus ottaa käyttöön yhteiskunnan turvaverkkoja. Niitä Tuominen toivoo yhä Suomessa olevan.

– Ja sitten kaikki ylimääräiset sylit käyttöön. Myös kummit kehiin!

PÄÄSIÄISEN OLEMUS tuntuu lapsesta varmasti vaikealta ymmärtää. Liisa Tuominen sanoittaisi sen esimerkiksi näin:

Tehtyään ihmeitä, parannettuaan sairaita ja opetettuaan ihmisiä, Jeesus ratsastaa aasilla kaupunkiin. Kansanjoukot hurraavat hänelle, mutta taaempana väijyy ihmisiä, jotka tahtovat Jeesukselle pahaa. Heillä on mielessään kaikenlaista kaunaa. He eivät pidä siitä, että Jeesus arvostaa muiden halveksimia ihmisiä.

Jeesuksen kaveritkaan eivät pidä kaikesta, mitä Jeesus tekee. Opetuslapset häpeävät, kun tämä heidän viimeisellä ateriallaan pesee toisten jalkoja. He eivät ymmärrä, miksi Jeesus tahtoo paljastaa joidenkin ihmisten ilkeyden ja valehtelun.

Jeesus jää yksin. Yhden viikon aikana hän kokee, miltä tuntuu, kun ystävätkin hylkäävät.

Kukaan ei jää valvomaan hänen kanssaan. Yksi kavereista saa rahaa, kun kavaltaa hänet. Toinen väittää, ettei edes tunne Jeesusta, vaikka häneltä kysytään kolme kertaa.

Jeesuksesta tuntuu, että oma Isäkin hylkää hänet.

Jeesus kuolee ristillä.

– Lapselle ei kannata sanoa, että Jeesus tapettiin ristillä – mielikuvitus voi loihtia siitä rajuja kauhukuvia, Tuominen toteaa.

Sen sijaan hän tahtoisi kertoa tyhjästä haudasta: että sen löysivät nimenomaan naiset, tultuaan vielä etsimään Jeesusta, saattaakseen tämän kunnialla hautaan.

Mikä ilo siitä seurasikaan!

KUOLEMA ON elämän luonnollinen päätös. Elämällä on alku ja loppu. Kaikki kuolevat.

Miksi siitä on niin vaikea puhua, etenkin omasta kuolemasta lähimpien kanssa?

– Kuolinvuoteella mielestä häipyvät maalliset valta ja raha. Kovinkin ateisti löytää hengellisyyden.

Taistelu kuolemaa vastaan taukoaa ja siitä tulee hyvä vapauttaja. Silloin siitä voi jo vapaasti puhua.

Saattohoito-osastolla Liisa Tuominen kohtasi heitä, jotka olivat puhuneet kaiken tarvittavan läheistensä kanssa. Oli tehty testamentit, hoitotahdot ja hautajaissuunnitelmat. Kaikki oli valmista.

Mikä tärkeintä, kuoleva oli saanut läheisiltään lähtöluvan ja sieluunsa rauhan.

– Heidän kanssaan oli hoitajankin helppo olla. Sai keskittyä järjestämään kuolevalle mieluisia asioita.

– Moni heistä näki myös unia edesmenneistä rakkaistaan. Se toi heille suurta lohtua.

Raskainta on omaisilla, jotka eivät tahdo luopua. Etsivät keinoja, syitä ja syyllisiä.

– Kaikkia pelottaa kohdata väistämätön. Onkin suuri teko ottaa kuolema puheeksi. Se vie pois taakan myös kuolevan harteilta.

Tuominen kehottaa omaisia tarttumaan tilaisuuteen esimerkiksi musiikin kautta. Voi kysyä suoraan: Mitkä virret sinä tahtoisit hautajaisiisi? Siitä on luontevaa jatkaa muihin asioihin.

Hän toivookin, että läheiset otettaisiin mukaan vakavasti sairaan hoitomatkalle. Ettei nykyisissä säästöpaineissa tingittäisi tärkeimmistä.

TUOMINEN MUISTUTTAA, että kuolema ja kuoleminen ovat eri asioita.

Kuolemiseen voi liittyä kauhukuvia ja menetyksiä. Vakavasti sairas pelkää sekä kehonsa että mielensä kipuja. Tuominen painottaa, että kuolemansairaalle pitää ainakin tarjota kivunhoidon rinnalla myös sielunhoitoa.

Ei saa unohtaa ihmistä kokonaisuutena: fyysisenä, psyykkisenä, sosiaalisena, seksuaalisena, hengellisenä olentona.

– Ihmisen fysiikkaa kyllä hoidetaan viimeiseen asti. Lääkitään niitäkin oireita, joita voisi hoitaa puhumalla.

Liisa Tuominen uskoo olevansa sinut oman kuolemansa kanssa. Hyväksyy sen ja yrittää elää loput päivät parhaansa mukaan.

– Minulle riittää arkinen lapsenusko. Voin tehdä vain parhaani.

Yrittää laittaa hyvän kiertoon, olla tuomitsematta toisia. Ei surra maailman sotia, vaan jatkaa omaa hyvää arkeaan. Koettaa muistaa terveen järjen, esimerkiksi pohtimalla, mitä ja keitä mediauutisten takana on.

Eläkkeelle jäätyään Tuominen tahtoi tehdä vapaaehtoistyötä. Sitä hän löysi luontevasti niin syöpäyhdistyksen kuin seurakunnan parista. Ja kiittää nyt saavansa kummastakin iloa sekä voimaa elämäänsä.

– Minulle sopii mainiosti tämä kaikenikäisten kohtaamispaikka. Ystävän kammari kuuluu diakoniatyön tontille, joten tarjolla on sopivasti soppaa ja sanaa.  Ajassamme on paljon yksinäisyyttä. Ihmisten pitäisi saada kokoontua, vaikka syömään yhdessä.

Kouvolan seurakuntakeskuksen Maria-salissa toimivassa Ystävän kammarissa on viime aikoina kerrottu kammarilaisten elämäntarinoita. Niitä koonnut Liisa Tuominen ihailee ihmisten rohkeutta ja jaksamista uskomattoman rankoissa tilanteissa.

– Ne tarinat ovat hienoja. Arvostan niistä jokaista.

Lähteenä käytetty:
Liisa Tuominen ja Maara Vint: Kuurajuhlat, Lector Kustannus Oy 2022.

Artikkeli Lapsi ymmärtää ihmeen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Parasta työssä on ihmisten kohtaaminen

Yhteisvastuukeräys kuuluu kirkon diakoniatyöhön, jota kuvaillaan rinnalla kulkemiseksi, kohtaamisiksi, ilojen ja surujen jakamiseksi, kokonaisvaltaiseksi auttamiseksi. 

Seurakunnissa sitä tekevät diakonit ja diakonissat eivät kysy vakaumusta tai kirkkoon sitoumusta. Apu on tarkoitettu kaikille, joita elämä koettelee – yksinäisyytenä, sairautena, suruna tai talouden, päihteiden, väkivallan aiheuttamina ongelmina. Apu on maksutonta ja moninaista: hengellistä, henkistä, fyysistä, aineellista … ja yhä hämmästyttävän vähän tunnettua.

Miten apu ja sen tarvitsijat löytävät toisensa?
– Taloudellinen tuki tavoittaa usein myös muun avun ulkopuolelle pudonneet, toteaa Tiia, 32, jolle työssä parasta on ihmisten kohtaaminen.
– Ja vapaus tehdä sitä omalla persoonallaan.

Työn hengellisyys on erityisen tärkeää lapsesta asti seurakunnan kuin kodikseen tunteneelle Tiialle.

Luottamus syntyy pikkuhiljaa

Hän tietää jo rukouksen monelle korkeaksi kynnykseksi, ja kysyykin aina, miltä yhdessä rukoilu tuntuisi. Ketään ei pakoteta mihinkään.

On iso askel tulla puhumaan asioistaan vieraalle ihmiselle. Tiia varaakin tapaamisiin aikaa ja tilaa rauhaisille hetkille. Kysyy aluksi, mitä kuuluu. Antaa ihmisen kertoa sen, mikä hyvältä tuntuu.
– Ottaa aikansa nähdä ihminen kokonaisvaltaisesti. Ongelmatkin ovat usein syviä ja pitkäkestoisia.

On mahdotonta tietää, mitä taustalla on. Joskus paineet purkautuvat ryöppyinä, aina kemiat eivät kohtaa. Tiia toteaa asiakkaan voivan myös vaihtaa työntekijää. Sama pätee diakonian vapaaehtoisiin, jotka kuuluvat Tiian vastuulle.

On haastavaa löytää vapaaehtoisia aikana, jona erityisesti arvostetaan omaa aikaa, mutta:
– Mukaan voi tulla oman tilanteen ja vahvuuksien mukaan. Ja tukea on aina tarjolla.

Somestakin saa apua

Diakoniaan tulee pyyntöjä esimerkiksi juttu- tai ulkoiluseuraksi. Ihmiset ovat liikuttavan kiitollisia saadessaan apua, vaikka ulos pääsemiseen.

Vapaaehtoisrekisteristä vastaava Tiia yrittää ohjata oikeat ihmiset toistensa luo.
– Ensimmäisellä tapaamiskerralla lähden vapaaehtoisen mukaan, ja aina välillä kyselen, miten sujuu.
– Minulle voi myös kertoa, jos vapaaehtoiselle tulee huoli asiakkaasta.

Diakoniatyön tuorein tulokas sai vastuulleen myös somen, jonka käyttöönotto ja kehittäminen ovat vasta alussa.

Verkossa kohtaaminen voi auttaa heitä, joita sosiaaliset tilanteet pelottavat, mutta Tiia muistuttaa somen olevan vain alusta vailla tietoturvaa. Kovin henkilökohtaisia asioita siellä ei kannata jakaa.

Diakoniatyöhön saa yhteyden puhelimitse ja sähköpostitse. Työntekijöiden yhteystiedot löytyvät muun muassa kirkon sivuilta.

Siemenestä suuremmaksi

Koetaanko diakonian apu yhä jotenkin leimaavaksi? Tiia toteaa varmasti kaikkien kohtaavan elämässään vaikeuksia.
– Ne eivät tee kenestäkään muita huonompaa. Olemme kaikki erilaisia, mutta jokainen yhtä tärkeä ja arvokas.

Auttamistyössä vastaan tulee riittämättömyyden hetkiä, joina Tiia yrittää muistaa, että pienikin apu on siemen, josta voi kasvaa suurempaa.

Yksinäinen avuttomuus ei ole hänelle vierasta. Kolme vuotta sitten Tiia menetti äitinsä. Rajattu aika ja rajalliset voimat jakautuivat puolivuotiaan esikoisen hoidon ja oman äidin saattohoidon kesken.

Hän kiittää saaneensa silloin tukea läheisiltään, mutta kaikkea ei heillekään voi kaataa. Tiia ammentaa lohtua kirjoittamisesta ja luonnosta.

Entä he, joilla ei ole ketään tai voimia tehdä mitään!

Tämän muistaminen tekee työstä merkityksellistä. Tämä myös sai imatralaistytön jatkamaan geronomin opinnoista diakoniksi 2016. Tuon ajan sijaisuus Kouvolassa vaihtui vakinaisuudeksi, josta kahden pojan äiti on kiitollinen, mutta yrittää muistaa rajansa. Ja jää keväällä neljäksi kuukaudeksi hoitovapaalle.

Haluaisitko olla avuksi ja iloksi?
Tule mukaan ulkoiluystäväksi!

Vapaaehtoiset ulkoiluystävät tarjoavat tukea ja seuraa ulkoiluun. Ulkoiluystäväksi voi ryhtyä myös oman koiransa kanssa.

Ulkoiluystäväksi iäkkäälle -koulutus:
9.4.2024 klo 16.30-19.30
Kouvolan seudun Muisti ry:n tilat, Hallituskatu 7 B, 4. krs.

Koiranomistaien kanssa sovitaan lisäksi erillinen tapaaminen, johon koirat otetaan mukaan.
Lisätietoa ja ilmoittautuminen 5.4. mennessä p. 040 526 2298 tai verkossa:
www.lyyti.in/uy_kouvola_09042024

Koulutuksen järjestävät Kouvolan seurakunta ja Kouvolan seudun Muisti ry.

Artikkeli Taivaan isän tuella julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Maarit Rädyn ensimmäinen muistikuva pikkusiskosta:

­– Äiti oli synnyttämässä sairaalassa, ja minut vietiin hoitoon naapuriin. Siellä soi Edelweiss.

– Olin haltioissani, se kuulosti niin kauniilta ja on yhä lempikappaleeni. Se tuo aina mieleeni Mian.

Rätyjen kuopuksen syntymävuonna 1966 perhe asui Karkkilassa: isä Kalevi, äiti Saara, Joensuussa vuonna 1956 ja 1959 syntyneet Matti ja Maarit.

– Matin kanssa jaksoimme tapella pari viikkoa siitä, kumpi saa työntää vauvaa vaunuissa. Innostus lopahti, kun syksyllä aloitin koulun.

Mia Rädyn varhaismuistot osuvat Heinolaan, jonne muutettiin isän työn perässä.

– Muistan lapsuuttani hyvällä. Se oli vapaata, aktiivista ja luovaa aikaa. Oltiin kavereiden kanssa paljon ulkona.

Rädyn tyttöjen reilun kuuden vuoden ikäero vaikutti sen verran, että Maaritilla ja Mialla ei juuri ollut yhteisiä leikkejä tai kavereita.

Enemmän pikkusisko pääsi tutustumaan Maaritin ystäviin Kouvolassa, minne Rädyn perhe asettui.

19-vuotiaana uskoon tullut Maarit toi usein kavereitaan kotiin. Varhaisteini Mia seurasi isompiaan ihaillen.

– He näyttivät oikeasti tykkäävän toisistaan. Se rakkaus puhutteli.

– Minuunkin suhtauduitte niin kivasti, Mia hymyilee Maaritille.

MAARIT LÄHTI Pieksämäelle opiskelemaan kirkon nuorisotyönohjaajaksi. Mia löysi yhteisönsä Kouvolan seurakuntanuorista.

Kumpikin päätyi kirkon töihin, Maarit Kouvolan seurakunnan nuorisotyönohjaajaksi, Mia papiksi ja Kouvolan seurakuntayhtymän yhteisten erityistyöalojen päälliköksi.

– Emme konkreettisesti kulkeneet samoilla työkäytävillä samaan aikaan, siskokset toteavat.

– Työ ei meitä yhdistä. Suhteemme pohjavire on sisaruus ja usko sen bonus. Olemme samalla kartalla ja jaamme yhteistä uskoa.

Rätyjen lapsuus osui 60-70-luvuille, jolloin Suomi oli varsin erilainen maa. Vanhemmat uskalsivat vielä luottaa jälkikasvunsa vapauteen, lapset vipelsivät isoissa porukoissa pitkin metsiä ja maita mantuja.

Kaverit olivat erityisen tärkeitä, mutta perheenäkin oltiin yhdessä, metsässä suunnistamassa ja marjassa, juhlapyhinä vanhempien juurilla Pohjois-Karjalassa …

Isä työskenteli Kymi-yhtiöllä, äiti sihteerinä muun muassa kirkkoherranvirastossa.

Maarit muistaa sisaruksilla olleen eri roolit perheessä.

– Isä vietti paljon aikaa Matin kanssa urheilun parissa, minulla oli partio. Äidiltä opin kädentaitoja ja ehkä luovuuttakin, mutta en varsinaisesti ollut kummankaan tyttö.

– Minä taas olin selkeästi isän tyttö, Mia toteaa.

Kumpikaan ei muista lapsuudessa olleen suuria riitoja tai kokemusta toisten suosimisesta.

– Uskon lasten tasapuolisen kohtelun olleen vanhemmillemme tärkeää, Maarit pohtii.

– Ei syntynyt katkeruuden siemeniä, lisää Mia.

SISARUUS SYVENI samankaltaisten elämänvaiheiden myötä Kouvolassa.

Mia sai esikoisensa vuonna 1990 ja muistaa kyselleensä lastenhoitovinkkejä isosiskolta, joka jo oli äiti. Maarit ei tuota muista, mutta arvelee perheiden lähekkäin asumisen lujittaneen sisaruussuhdetta.

– Tuolloin vielä kyläiltiin. Mekin tapasimme usein perheiden kesken, harvemmin kahdestaan, Maarit muistelee.

Kaksin kohtaamisia alkoi olla tiiviimmin, kun avioerokriisi ravisutti Mian elämää vuonna 2011. Vuonna 2005 eronneesta isosiskosta tuli paitsi kokemusasiantuntija, myös tärkeä tukihenkilö.

– Minulle on aina ollut selvää, että pikkusiskosta pidetään huolta, Maarit osoittaa sanansa Mialle:

– Näin, miten huonosti silloin voit. Halusin sydämestäni auttaa ja toivoin sinulle kaikkea hyvää. Ja hyvinhän siinä lopulta kävi!

Molemmille jo ennestään erityinen sisarsuhde syveni. Maaritin huoli pikkusiskosta helpotti, kun hän rukouksissa saattoi jättää taakkaansa Jumalalle.

Noina aikoina Maaritilla oli entistä enemmän aikaa läheisilleen. Hän oli terveyssyistä jättäytynyt virastaan vuonna 2005 ja teki villinä sekä vapaana kristillistä sielunhoitotyötä muun muassa Pitkospuut ry:ssä. Tämä mahdollisti arvovalintoja: Hän sai hoitaa sekä ensimmäistä lapsenlastaan että toimia äitinsä omaishoitajana.

Äidin kuolema vuonna 2015, isän yksin asuminen ja myöhemmin muutto palvelutaloon syvensivät suhdetta myös veljeen. Sisarukset tapasivat entistä useammin.

– Muutokset lujittivat sisaruuttamme. Olen todella kiitollinen siitä, että meillä on näin hyvät välit, Mia painottaa.

UUSI KÄÄNNE sisaruudessa koitti, kun Maarit – reilun 14 vuoden vapauden jälkeen – päätti palata Kouvolan seurakuntaan, nyt nuorisotyönjohtajaksi. Tyytyväisenä hän ajatteli tulleensa eläkevirkaan, mutta ehti olla töissä hädin tuskin puoli vuotta.

– Yhtäkkiä menetin nielemiskykyni ja lähes liikuntakyvynkin. Lopulta menin niin huonoon kuntoon, että jouduin sairaalaan. Sairastumiseni syytä ei osannut kertoa kukaan, kunnes sattumalta löytyi selitys. Ilman oikeaa diagnoosia ja hyvää hoitoa olisin voinut silloin kuolla tähän vakavaan verisairauteen, mutta nyt voin hyvin.

Vuoden sairausloman jälkeen Maarit jäi työkyvyttömyyseläkkeelle kesäkuussa 2021.

Mialle isosiskon sairastuminen oli hirveä shokki.

– Pelkäsin, että Maarit kuolee. Hänen merkityksensä kirkastui entisestään.

Lähes koko rankimman sairausajankin Maarit sai asua kotonaan, mistä hän kiittää ystäviä ja pikkusiskoa. Mia hoiti siskon asioiden ohella myös isän asioita.

– Se oli raskasta aikaa. Koko ajan huono omatunto joka suuntaan.

Maarit näkee nyt sairautensa siunauksena.

– Ensi kertaa elämässäni avauduin vastaanottamaan apua. Olin aina ollut pärjäävä ja muita hoitava, uskossanikin.

– Kun viedään kaikki, on pakko luopua omavoimaisuudesta. Sitä oppii nukkumaan myrskyssä, luottamaan lapsen tavoin Taivaallisen Isän rakkauteen.

MIA ON VIERESSÄ ihaillut siskon syvää luottamusta ja rauhaa, hienotunteisuutta, toisten kunnioitusta, valoisuutta ja elämänvalintojen rohkeutta. Niitä hän kaipaa itselleenkin.

Maarit ihailee Mian rohkeutta ja heittäytymiskykyä, luottamusta ja huumorintajua. Intohimoa ja itsensä likoon laittamista – niitä hän toivoisi itsekin saavansa.

Kumpikaan ei käytä kateus-sanaa. Se on kitkerä tunne, jota he eivät tahdo päästää mutkattomaan, läheiseen ja elintärkeään sisaruuteensa.

Mian rohkeus näkyy muun muassa musiikissa, jota hän tekee sekä esittää. Ensimmäinen levy on nimeltään Pinnanalaista elämää.

Maarit kirjoittaa. Hänen tarinansa Pieni Iloinen Vallaton ja Vakava Pettynyt Aikuinen kertoo myös sisaruudesta.

Siinä Maarit on palaamassa vakavasta aikuisuudesta Pieneksi Uteliaaksi Hymyileväksi, pikkusiskon kaltaiseksi vallattomaksi.

– Kuljemme samaa matkaa kohti armollista, rakastavaa Jumala-suhdetta. Niiksi, joita oikeasti olemme. Omaksi itseksemme.

Toisilleen he toivovat pelkkää hyvää.

Että Mian sydämen syvimmät kaipuut toteutuvat.

Että Maarit pääsee yhä syvemmälle elämään ja Jumalan rakkauteen.

– Tiedämme, että niin käy!

Artikkeli Yhteisellä matkalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Esa Niemelästä tuli isä 30-vuotiaana, kun Oiva syntyi Helsingissä vuonna 2017. Vaimo Mari Niemelä oli 26.

Nyt Kouvolan Kankarossa asuvassa perheessä on kolme lasta: 2019 syntyi Alpo ja lokakuun alussa Eila.

Perheeseen kuuluu myös sheltti Karpo, 6v.

Esan synnyinseudulle Kouvolaan perhe muutti omakotitalon valmistuttua 2018. Kaikeksi onneksi diplomi-insinööri-isä sai työpaikan Kymenlaakson Sähköltä.

Helsingissä syöpäklinikalla työskennellyt sairaanhoitaja Mari perusti yhden naisen hoiva-alan yrityksen.

Kun viitisen vuotta sitten pohdittiin perheen tulevaa kotipaikkaa, Korialla kasvanut Esa totesi Etelä-Pohjanmaan itselleen liian isoksi palaksi – Mari on syntyisin Jalasjärveltä.

Esa kiittää puolisonsa joustavuutta asuinpaikan suhteen.

Mari yhä joskus ihmettelee lännen ja idän kulttuurieroja: Pohjanmaalla kaikki tehdään suuresti pröystäillen ja sanotaan suoraan.

LÄMMIN VASTAANOTTO

– Alkuun meillä ei ollut Kouvolassa sukulaisten lisäksi juuri tuttuja, muistelee Esa, joka asui vuosia pois täältä, Helsingin ohella Lappeenrannassa ja tovin Brysselissäkin.

2013 Helsingissä tavanneet Esa ja Mari elivät tuolloin kumpikin etsikkoaikaansa, ja kasvoivat uskossaan yhdessä. Molemmilla on luterilainen tausta. Helsingissä oma yhteisö löytyi helluntailaisista,

Kouvolassa seurakunnan Sunnuntai Specialista, Kansanlähetyksestä, ja lasten myötä kerhoista.

Ilman uskovien yhteisöjä tuttavapiiri Kouvolassa olisi reilusti pienempi.
– Vastaanotto oli lämmin. Täällä uskovat tuntevat toisensa, ja seurakunnan tapahtumatarjonta on laaja.

Seurakunta takasi molemmille myös tehtäviä ja luottamustoimia.

Esa arvostaa Marin vetovastuuta luottamustoimien viedessä omaa aikaansa. Kouvolan seurakuntaneuvostoon ja yhteiseen kirkkovaltuustoon valittu Esa naurahtaa saaneensa jo syntymässä byrokratian lahjan.
– Minulle ei tuota vaikeuksia istua kokouksissa ja kirjoittaa sähköposteja.

NÖYRIN MIELIN

Lahjaansa Esa käyttää edistääkseen seurakunnassa tärkeiksi kokemiaan asioita, viimeksi lasten kristillistä kasvatusta.
– Lähdin näihin palvelutehtäviin nöyrin mielin, toivoen voivani itsekin antaa jotain.

Seurakunnan tärkeimmiksi tehtäviksi hän kokee levittää kirkon perussanomaa Jeesuksesta, Raamatun opetusta, kristittyjen yhteyttä ja rukousta.

Hän toivoo, että asioista käytettäisiin oikeita nimiä.
– Synnistäkin saa puhua!
– Lasten kautta vanhemmat tavoittavat toisiaan. Vaatii kieltämättä kärsivällisyyttä osallistua tapahtumiin lasten kanssa, mutta siinäkin meitä on kannustettu. Lapset ovat elävän seurakunnan merkki.

Oman ikäpolvensa, etenkin 25-40-vuotiaat miehet, Esa arvioi kirkon haasteeksi.
– Pitäisi pysyä mukana nykymaailmassa, ei sitä kuitenkaan myötäillen, vaan perussanomaa vieden.
– Vanhempi polvi sai lapsuudessaan kristillistä kasvatusta, toisin kuin valtaosa meistä. Oman kristillisen yhteisön löytäminen voi olla vaikeaa.

VÄLILLÄ PITÄÄ PYSÄHTYÄ

Esa huokaa joutuvansa aina välillä peilin edessä kysymään: Vietänkö tarpeeksi aikaa perheeni kanssa?
– Selitän itselleni, että ainakin yritän olla läsnä silloin, kun olen kotona.

Yhteiset Lasten Raamatun lukuhetket ovat tärkeitä rauhoittumisen paikkoja.

Isyydessään Esa on osittain turvautunut lapsuuskodin malliin. Kymmenisen vuotta sitten, vain kuusikymppisenä kuollut Harri-isä oli kiinnostunut kolmen lapsensa asioista ja läsnä arjen tekemisissä.
– Siitä jäi hyvä kuva, jota yritän itsekin lapsilleni välittää.

Tässä häntä auttaa rakas ja sopivan kokoinen kotiseutu, luontoineen ja sujuvine arkineen. Jalasjärven mummulassakin pyritään käymään säännöllisesti.

Esalla isyyteen kuuluu myös kiitollisuus.
– Siitä, että on hyvä perhe, että on saatu olla terveinä. Että vaimon kanssa on sama vakaumus, seurakuntayhteys ja sen kautta tuttavia.

Välillä näiden äärelle pitää pysähtyä.

Artikkeli Vastuullisella paikalla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lahdessa kasvanut, Helsingissä opiskellut, Riihimäellä ja Pornaisissa työskennellyt perheenäiti kokee kuuluvansa useampaan yhteisöön.
– Tällä hetkellä Kouvolan seurakuntaan, työporukkaan, perheeseen, ystävien, teologien ja yliopistoväen yhteisöön … Ja Suomen kansaan.

Yhteisössä kaikilla on oma paikkansa ja merkityksellinen tehtävänsä. Jokainen sen jäsen kokee kuuluvansa joukkoon.
– Seurakunnassa kaiken keskiönä on Kristus. Yhteisönä se on, Jumalan kutsun kautta, Kristuksen ruumis.

Että tulisitte rohkaistuiksi

Riihimäellä pappi pääsi tutustumaan yhteisötyöhön, jota nyt iloiten jatkaa Kouvolassa. Tarjolla on lukuisia tapoja. Sosiaalisessa mediassa yhteisöpappi sekä tubettaa että jakaa Instagramissa lohdullisia kuvia raamatunlauseineen.

Kouvolan seurakunnassa 39-vuotias Jurva sai luontevasti vastuulleen 20-40-vuotiaiden nuorten aikuisten toiminnan ja yhteisölliset Sunnuntai Special -messut. Hän muistuttaa tutustuvansa mieluusti kaikenikäisiin kouvolalaisiin.
– Nuorten aikuisten ryhmä on haasteellinen erilaisine elämäntilanteineen, mutta täynnä mahdollisuuksia kasvaa vahvaksi yhteisöksi. Haaveeni on kehittää esimerkiksi rentoja iltamessuja – bändimusiikkeineen, värivaloineen, hengellisine puheineen – joissa olisi ohjelmaa myös eri-ikäisille lapsille.
– Tilaisuuden ja sanoman tulisi puhutella riittävän laajaa joukkoa. Tarjota tähän aikaan osuvaa toivoa ja lohtua, että ihmiset tulisivat rohkaistuiksi, tuntisivat olonsa turvatuksi. Että kaikkien olisi helppo sinne tulla ja löytää oma paikkansa. Yksi ehkä vain kuulostelee, toinen tahtoo heti vaikuttaa.

Nähtävissä jo muutoksen merkkejä

– Meidän kirkkomme on varsin hierarkkinen, mutta nähtävissä on jo muutoksen merkkejä vapaaehtoisuuden ja seurakuntalaisten vastuunkannon suuntaan.
– Yhteisöllisyys nousee alkukristillisyyden juurilta. Välillä se kadotettiin, mutta on nyt taas nouseva trendi koko yhteiskunnassa.

Jurvalla on tästä ikimuistoinen kokemus kahdeksan vuoden takaa Englannin Birminghamista, missä hän oli perheineen tutkijavaihdossa. Anglikaaninen St John’s Harborne -kirkko kutsui suomalaisperhettä messuihin, joita oli tarjolla heti aamusta, lapsiohjelmaakin seitsemälle eri ikäryhmälle. Päivällä pidettiin hiljaisuuden messu, illalla nuorille omansa. – Jo ovella meidät vastaanotti vapaaehtoinen, joka neuvoi, minne viedä vaunut. Toinen lupasi lainata lapsille leluja, kolmas kutsui kotiinsa.
– Köyhä kirkko toimi pääosin vapaaehtoisvoimin. Seurakuntalaisten vahva yhteisö hoiti sitä kuin omaansa.

Jurva on huomannut Suomessakin seurakunnan perinteisten työalojen etsivän uusia tapoja, joilla rikkoa rajoja yhteisöllisyyden tieltä.
– Nyt olisikin tärkeää, ettei mikään ala tai idea jäisi yksin erilliseksi. Esimerkiksi hävikkiruokaa voisi, diakonian ohella, jakaa useampikin kirkon työala.

Tarina sankarillisesta kestävyydestä

Olisi korkea aika yhdistää voimat tänä talous-, terveys- ja turvallisuuspaineiden aikana, myös kirkossa.
– On toki tärkeää sitoutua kirkon oppiin, mutta myös ihmisten elämänkysymyksiin.

Yhteisöpappia hämmentää kirkon asiakaspuhe, kun lopulta kuitenkin on kyse ihmisestä.

Jurvalla on nyt helmikuussa edessään väitöstilaisuus Joensuussa, missä juhlallisen päätöksensä saa kymmenen vuoden urakka. Väitöskirjassaan hän tutkii Uuden Testamentin Heprealaiskirjeiden viittä kertomusta, joissa Raamatun tapahtumat saavat uudet tulkinnat. Niissä toistuvat samat, kaikista kulttuureista tutut tunnerakenteet: rakkaus, uhri, sankari.
–Niissä yleisin on sankaritarina, mutta nyky-yhteiskunnassa vallan näyttää saaneen rakkaustarina.

Olisiko taas aika kertoa kristinuskon suurta tarinaa sankarillisesta kestävyydestä? Panna enemmän voitontunnetta peliin, eikä edes yrittää perustella tapahtumia järjellä.

Näin tuumailee tuleva teologian tohtori, ja aikoo hyödyntää tutkimustaan saarnojen ohella myös raamattuluennoissa.

Artikkeli Jokaiselle löytyy oma, merkityksellinen paikkansa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kolmena Helsingin työvuotenaan sairaanhoitaja, silloin vielä Silja Parkko löysi itsestään halun vaikuttaa, nimenomaan synnyinseudullaan. Kunnallispolitiikka ei tuntunut omalta, eikä ay-toiminta, mutta palattuaan juurilleen Elimäelle keväällä 2018, päätti Heliste asettua ehdokkaaksi marraskuun 2018 seurakuntavaaleissa.
– Kotiinpaluu taisi olla se ratkaisevin tekijä.

ISO JA HIDAS KONEISTO

– Ehdolle asetuttuani tajusin, että olin tosiaan ollut pitkään poissa. Eihän minua tunne enää kukaan, jännitin, mutta some-aktiivisuuteni sai nuorempaakin porukkaa liikkeelle.

Elimäen ainoa alle 35-vuotias ehdokas oli täynnä intoa tultuaan valituksi. Lämmintä palautetta satoi heti Kauneimmat Joululaulut -tapahtumassa. Heliste alkoi myös ymmärtää, että häneen ladattiin paljon odotuksia.
– Optimistisesti ajattelin, että kirkko tarvitsee kaltaisiani nuoria, mutta pian ymmärsin vaikutusmahdollisuuksieni rajallisuuden. Seurakuntapäättäminenkin on politiikkaa, jossa toimii iso koneisto hyvin erilaisine ihmisineen, ja päätöksenteko on hidasta.

Kokousralli alkoi rullata keväällä 2019, usean viikkokouksen vauhtia. Elimäen seurakuntaneuvoston lisäksi Heliste valittiin Kouvolan seurakuntayhtymän yhteiseen kirkkovaltuustoon sekä muun muassa viestinnän ja kasvatuksen vastuu- ja johtoryhmiin. Kaikissa päätettiin usein isoista ja kipeistä asioista, enimmäkseen rahasta.

HIENO NÄKÖALA PÄÄTTÄMISEEN

– Koin olevani vastuussa niin äänestäjilleni kuin toisille luottamushenkilöille, ja pyrin valmistautumaan kokouksiin mahdollisimman hyvin.
– Aloin myös tiedostaa, että päättäjissä on paljon arvokonservatiivisia ihmisiä. Ja etten itse ole ajatusmaailmaltani ihan konservatiivisin.

Luottamustoimi tarjosi hienon näköalan kirkon ja päättämisen kentälle.
– Nämä neljä vuotta ovat olleet opettavaisia ja antoisia. Sain nähdä, miten paljon kirkko tekee hyvää meidän kaikkien puolesta, esimerkiksi diakonia- ja perhetyössä. On sääli, että siitä yhä tiedetään niin vähän.

Heliste on usein pohtinut, miksi on näin.
– Olisiko Suomen kansa vieraantunut kirkosta? Etenkin me milleniaalit olemme kirkolle hankala joukko, jolla ei enää ole vahvaa kristillistä vakaumusta.
– Ehkä kirkko nähdään vain arvokonservatiivien paikkana? Toivoisin ihmisten oivaltavan, että seurakunta olemme me kaikki. Jokainen on uskottu, toivottu, rakastettu.

PERUSTEHTÄVÄ KIRKASTUMASSA

Luottamushenkilönä Heliste löysi itsestäänkin pienen arvokonservatiivin, jolle perinteet ja oma Elimäen kirkko ovat tärkeitä säilytettäviä.
– Kirkko on osa suomalaista kulttuuria, rakennuksineen kaikkineen.
– Ihmisen olisi hyvä muistaa, mistä on tullut, sanoo pari vuotta sitten juurilleen Takamaalle palannut.

Heliste ei asettunut tänä vuonna ehdolle. Neljässä vuodessa tapahtui isoja elämän asioita: syntyi lapsi, pidettiin häät, työpaikka ja kotikylä vaihtuivat, opiskelu jatkuu … Ajankäytöstä tuli ongelma.

Hän ei sano, ettei enää koskaan. Aikoo seurata päätöksentekoa, ja ajattelee lämmöllä uusia valtuutettuja hankalien päätösten edessä.

Elimäelle ei saatu tarpeeksi ehdokkaita, joten tulossa on sopuvaalit.

Luopuva valtuutettu kannustaa kaikkia ottamaan selvää kotiseurakuntansa asioista. Jossain vaiheessa ne osuvat useimpien elämään.
– Kirkkojen rukoustilaisuuksissa on Ukrainan sodan sytyttyä nähty paljon nuoriakin. Jospa alettaisiin oivaltaa, että kirkko on mahdollisuus, ei uhka. Ehkä kirkon perustehtäväkin on taas kirkastumassa: Rakastaa ja tukea lähimmäistä. Kuten Sanassakin sanotaan.

Artikkeli Kirkko on mahdollisuus, ei uhka julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.