Hautaustoimilain mukaan vainajan kunnioitus edellyttää hautaamista kohtuullisen lyhyen ajan kuluessa. Muistotilaisuuksia sen sijaan on siirretty nykyisten kokoontumisrajoitusten jälkeiseen ajankohtaan.

Moni kantaa mukanaan kipua siitä, että ei ole voinut olla kuolevan tukena tämän viimeisinä hetkinä.

Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan pastori Sinikka Tuori kertoo, että muutamassa siunauksessa on ollut etäosallistujia.

– Etäyhteys on ollut tärkeä niissä tapauksissa, kun sitä on käytetty ja osallistuminen sen kautta on koettu merkitykselliseksi, hän kertoo.

– Rakasta poisnukkunutta voi muistella monin erilaisin tavoin: syödä hänen lempiruokaansa, lukea hänelle mieluista kirjaa, katsella valokuvia tai kuunnella hänelle rakasta musiikkia.

Muistohetken voi jakaa läheisten kesken käymällä haudalla, tai ehkä vainajalle tärkeässä paikassa. Jos fyysinen siirtyminen ei ole mahdollista, voi tuohon paikkaan kulkea mielen polkuja pitkin.

Virsikirjan liiteosassa on materiaalia rukoushetkeen vainajan muistamiselle. Muistohetkeä pitämään voi myös pyytää seurakunnan työntekijän.

– Joskus on hyvä myös tulla yhteen toisten surevien kanssa ja jakaa surua, Tuori sanoo.

Hän muistuttaa mahdollisuudesta osallistua sururyhmiin, joita seurakunta järjestää useamman kerran vuodessa.

Suru tuntuu kehossa

Papin työ korona-aikana on syventänyt kokemusta surevan kohtaamisesta ja tälle lohdutuksen tarjoamisesta. 

Pastorit ovat käyneet korona-ajan hautaan siunaamista edeltäviä toimituskeskusteluita lähiomaisten kanssa puhelimitse.

– Puhelimessa ei näe eleitä, ilmeitä, katsetta, eli paljon vuorovaikutuksen kannalta olennaista jää piiloon. Kaikki on sanojen ja äänen varassa, Tuori toteaa.

Papin työssä kättely on paljon käytetty tapa ihmisiä kohdatessa. Lohduttava kosketus olkapäälle, auttavan käsivarren tarjoaminen. On täytynyt löytää toisenlaisia tapoja kohdata ja olla läsnä toista varten.

Tuori kertoo ottaneensa tavaksi käydä ennen siunaustoimituksen läpi, keitä on paikalla.

– Toimituksen lopuksi olen myös tarjoutunut ottamaan kuvan saattoväestä arkun luona. Tähän tarjoukseen on lähes aina tartuttu. Kuva on ollut merkityksellinen.

Lohduttava kosketus olkapäälle, auttavan käsivarren tarjoaminen. On täytynyt löytää toisenlaisia tapoja kohdata ja olla läsnä toista varten.

Sekä suru että lohtu ovat kehollisia kokemuksia. Kun koskettaminen on pois rajattu, jää helposti tunne, että jotain jää kesken. Tuori kertoo olleensa puhelimitse omaisiin yhteydessä myös siunauksen jälkeen.

– Joskus olemme jutelleet pari minuuttia, toisinaan ajan kanssa enemmän. Nämä puhelut ovat olleet hyviä hetkiä itsellenikin. Siinä ollaan diakonisen ja sielunhoidollisen työn kannalta olennaisen äärellä eli toista ihmistä varten ja kysymässä mitä hänelle kuuluu ja miten hän voi.

Hämeenlinnanseurakunnat.fi/sureville

Lue koko Kotikirkko-lehti!

Artikkeli Surun jakaminen on ihmisen perustarve julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.