Lähteenä ovat Karlsruhessa syyskuussa 2022 järjestetyn KMN:n ylimmän päättävän toimielimen eli yleiskokouksen sekä marraskuussa 2022 kokoontuneen KMN:n hallituksen (executive committee) julkilausumat. Niillä pyritään antamaan kirkkojen perusteltu ääni ajankohtaiseen eettiseen keskusteluun ja toimintaan. Lausumia analysoidaan tässä osoituksena julkisesta teologiasta eli kirkon uskon ja teologian pohjalta muodostettuina, julkisuuteen suunnattuina eettisinä kannanottoina.

Lue Tomi Karttusen artikkeli KMN:n oikeudenmukaisuuden, sovinnon ja ykseyden pyhiinvaellus (pdf).

Artikkeli KMN:n oikeudenmukaisuuden, sovinnon ja ykseyden pyhiinvaellus. Oikeudenmukainen rauha, ilmastohätätila ja digitalisaatio julkisen teologian haasteena julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirkon Ulkomaanavun Etelä-Sudanin maajohtaja Seme Nelson kertoo, että paenneiden joukossa on sekä eteläsudanilaisia että sudanilaisia.  

”Etelä-Sudanin itsenäistymisen jälkeisen sisällissodan aikana, erityisesti vuosina 2013–2016, monet eteläsudanilaiset pakenivat Sudaniin. Nyt he ovat joutuneet palaamaan takaisin Etelä-Sudaniin. Myös sudanilaiset joutuvat nyt jättämään kotinsa ja lähtemään pakolaisiksi Etelä-Sudaniin. Sekä palaajien että sudanilaisten pakolaisten määrät ovat jatkuvassa kasvussa”, Nelson kuvailee tilannetta.  

Etelä-Sudan valmistautuu ensimmäisiin vaaleihin 

Etelä-Sudan itsenäistyi Sudanista vuonna 2011. Vain muutamaa vuotta myöhemmin maa ajautui raakaan sisällissotaan, jonka jäljet näkyvät yhä voimakkaasti. Sisällissodan jälkeinen rauhallinen tila yhteiskunnassa on hauras.   

Oman huolensa arkeen tuovat jo useampaan otteeseen lykätyt, itsenäistymisen jälkeen ensimmäiset presidentin- ja parlamenttivaalit, joita on kaavailtu pidettävän myöhemmin tänä vuonna. Paikalliset pelkäävät vaalien syöksevän maan uuteen kriisiin.  Etenemissuunnitelma vaaleihin laadittiin, mutta tiedonanto ja konkreettiset toimet ja valmistelut hallituksen puolella toteuttaa vaalit eivät ole selviä. Vakava huolenaihe on, että edellytyksiä uskottavien vaalien järjestämiselle ei vielä ole.  Näistä vakavista haasteista huolimatta Etelä-Sudanin yhteiskunta on ollut erittäin sitkeä ja tehnyt uudistuksia kohti suurempaa avoimuutta ja hallituksen vastuullisuutta. 

Ei koskaan enää sotaa 

Kirkot ja uskonnolliset johtajat ovat olleet avainasemassa sosiaalisen yhteenkuuluvuuden vahvistamisessa, rauhanomaisten viestien levittämisessä ja erilaisten yhteisöjen välisten vuoropuheluiden edistämisessä. Kirkot ovat olleet ihmisten arjessa mukana auttamassa terveydenhuollossa, koulutuksessa, ruoka-avun välittäjänä ja suojan mahdollistajana. Kirkot ja uskonnolliset johtajat voisivat tukea yhteiskuntarauhaa ja valmiuksia ennen vaaleja, niiden aikana ja vaalien jälkeen. 

”Jotta Etelä-Sudan pääsee jälleen sovinnon ja rauhan polulle ja ystävälliset suhteet palautuvat, on kahden toisistaan vieraantuneen osapuolen päästävä sopuun. Jumala on Kristuksen välityksellä tehnyt meidän kanssamme sovinnon. Meidänkin on tehtävä sovinto toistemme kanssa, eikä enää laskea rikkomuksiamme toisiamme vastaan”, Etelä-Sudanin kirkkojen neuvoston pääsihteeri, isä James Oyet Latansio summaa viitaten toiseen korinttilaiskirjeeseen.  

Kirkon Ulkomaanapu, Uskonnollisten ja perinteisten toimijoiden rauhanverkosto ja Etelä-Sudanin kirkkojen neuvoston (SSCC) järjestivät kaksipäiväinen konsultoivan työpajan Jubassa maaliskuussa 2024. Paikalle kutsuttiin 30 uskonnollista johtajaa keskustelemaan Etelä-Sudanin tilanteesta ja tulevista vaaleista ja jakamaan parhaita käytäntöjä rauhaprosesseista.

Keskustelujen aikana vahvistui ajatus siitä, että jos uskonnollisille johtajille ja kirkoille annetaan valtuutus ja asianmukaiset resurssit, he voisivat tukea vapaiden, oikeudenmukaisten ja rauhanomaisten vaalien toteutumista.

Uskonnolliset johtajilla ja kirkoilla voisi olla merkittävä rooli myös väärän tiedon torjunnassa, sillä kirkkoja pidetään totuudenmukaisen tiedon välittäjinä. Kirkoilla on myös hyvin kattava verkosto tavoittaa ihmiset. Erittäin tärkeää olisi, että uskonnollisten johtajien ja kirkkojen tulisi muodostaa yhteinen viesti, jota välittää eteenpäin. Tähän tarvitaan kaikki mahdollinen tuki.  

Etelä-Sudanin väestöstä yli 70% on nuoria, joten on elintärkeää tarjota nuorille osallistumismahdollisuuksia ja koulutusta rauhan ylläpitämiseksi. Uskonnollisten johtajien suurin huolenaihe on, miten ylläpitää rauhaa ja estää väkivaltaisia konflikteja syntymästä Etelä-Sudanissa. Avain tähän on selkeä ja kovaääninen viesti: Ei koskaan enää sotaa Etelä-Sudaniin. Vaalit tulee järjestää ja niiden on oltava osallistavat, rauhanomaiset​​ ja oikeudenmukaiset. 

Kirkon lähetyskumppanuusneuvottelujen aikana 26.–30. elokuuta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sopimusjärjestöt organisoivat työpajoja. Tiistaina 27.8. klo 14-16 Kirkon Ulkomaanapu (KUA) järjestää Rauhaa ja sovintoa käsittelevän työpajan. Voit lukea lisää järjestettävistä työpajoista tästä linkistä.

KUA, Uskonnollisten ja perinteisten toimijoiden rauhanverkosto ja Etelä-Sudanin kirkkojen neuvosto kutsuvat osallistujia pohtimaan uskopohjaisten toimijoiden roolia yhteiskunnallisessa sovinnossa.  

Mukana isä James Oyet Latansio, pääsihteeri, Etelä-Sudanin kirkkojen neuvosto (SSCC) ja Kerttu Auvinen, ohjelmaneuvonantaja, Uskonnollisten ja perinteisten toimijoiden rauhanverkosto.

Artikkelikuva Koulu Etelä-Sudanissa: Antti Yrjönen/KUA
Isä Jamesin kuva: Albin Hillert/WCC

Artikkeli Hauraan rauhan säilyttäminen kriisien keskellä Etelä-Sudanissa – uskonnolliset johtajat ja kirkot avainasemassa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tässä on ensimmäinen ja perustavaa laatua oleva syy siihen, miksi kirkko on missionaarinen: Jumala on lähetyksen Jumala, ja kirkon missionaarisuus liittyy ikuisesti olemassa olevaan rakkauteen Kolminaisuuden persoonien välillä. Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8) eikä jumalallinen rakkauden liike pysy eikä pysähdy Kolminaisuuden ”sisällä” vaan ulottuu kirkkoon ja koko luomakuntaan, koko maailmaan. Se on lähetyksen liikettä ja liittyy Pojan ja Hengen lähettämiseen maailmaan. Kirkon missionaarisuus avautuu Jumalan kolminaisuuden kautta.

Lähetyksen liike jatkuu

Näin ollen lähetys on Jumalan lähetys (latinaksi: missio Dei), ja se yhteisö, jonka Jumalan Poika ja Jumalan Henki perustivat maailmaan, ensin opetuslasten joukon ja myöhemmin seurakunnan (ja kirkon) muodossa, on läpeensä missionaarinen. Rakastavan Jumalan lähetyksen liike on jatkunut olennaisena osana kirkon elämää kautta vuosisatojen. Se on saanut erilaisia ilmenemismuotoja matkan varrella, aivan kuten kristinusko ja kristittynä oleminen ja eläminen ovat saaneet erilaisia ulkoisia ilmenemismuotoja.

Jeesuksen opetuslapsijoukko, apostolit ja alkukirkon kristityt voisivat hämmästellä vaikkapa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nykyistä messua ja sen lähetystyön rakenteita, aivan kuten mekin heidän tapaansa viettää jumalanpalvelusta ja kertoa hyvää sanomaa rakastavasta Jumalasta, joka ilmaisee itsensä Jeesuksessa Kristuksessa – jos tällainen siirtyminen aikakaudesta toiseen olisi ylipäätään mahdollista.

Kristityille on kuitenkin kaikkina aikoina ollut yhteistä usko Jumalaan, sen tunnustaminen, että ”Jeesus on Herra”, sekä kaste (Room. 10:9; 1. Kor. 12:3; Ef. 4:5). Ne riittivät alusta alkaen liittämään ihmisen kristittyjen yhteisöön. Mutta harva olisi liittynyt, jollei hän olisi kuullut evankeliumia ja nähnyt ja/tai kokenut kristittyjen rakkautta käytännössä. Apostolinen uskontunnustus ikään kuin sivuaa kirkon missionaarisuutta, mutta Nikean uskontunnustus sitoutuu siihen täysin, kun se painottaa kirkon olevan ”yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen”. Kirkon ykseys ja missionaarisuus kietoutuvat yhteen tässä uskontunnustuksessa.

Entä lähetyksen yhteisö?

Kysymystä ”miksi kirkko on missionaarinen” voi lähestyä myös toisesta näkökulmasta. Tämä näkökulma on lähestyä asiaa kysymällä: millaisia ovat ihmiset, jotka muodostavat kirkon (tai seurakunnan)? Eli millaisia, tai keitä, ovat kristityt? Yllä todettiin, että siihen liittyvät usko ja kaste. ”Joka sen [evankeliumin] uskoo ja saa kasteen, on pelastuva.” (Mark. 16:16).

Opetuslapseus eli Jeesuksen seuraaminen on ollut lähes kaikissa ekumeenisessa liikkeessä mukana olevissa kirkoissa ajankohtainen korostus tai keskeinen teema viimeisten 10–15 vuoden aikana ja on sitä yhä. Kirkkojen maailmanneuvoston viimeisin maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssi pidettiin Arushassa, Tansaniassa, 2018. Konferenssin merkittävimpiä saavutuksia oli lyhyen (n. 2,5 sivua) mutta sitäkin vaikuttavamman asiakirjan laatiminen lähetyksen ja opetuslapseuden välisestä suhteesta, Arusha Call to Discipleship (Hengessä eläen: kutsu muuttavaan opetuslapseuteen). Asiakirjassa todetaan: ”Jeesuksen Kristuksen opetuslapsina sekä yksilöinä, että yhteisöinä: Meidät on kutsuttu kasteen kautta muuttuvaan ja muuttavaan opetuslapseuteen, Kristus-keskeiseen elämäntapaan maailmassa, jossa monet ihmiset kohtaavat epätoivoa, torjuntaa, yksinäisyyttä ja arvottomuutta.” Juuri kasteen kautta jokainen kristitty on kutsuttu opetuslapseuteen, jota sanotaan ”Kristus-keskeiseksi elämäntavaksi”.

Dietrich Bonhoeffer (k. 1945) on todennut kirjassaan ”Kutsu seuraamiseen” (1965; alkuteos Nachfolge 1937) seuraavasti: ”Kristinusko ilman elävää Jeesusta Kristusta jää pakostakin kristinuskoksi ilman seuraamista, ja kristinusko ilman seuraamista on aina kristinuskoa ilman Jeesusta Kristusta; se on aatetta tai myyttiä. Kristinusko, jossa on vain Isä Jumala, mutta ei Kristusta elävänä Poikana, tekee seuraamisen suorastaan mahdottomaksi.” Elävän Jeesuksen Kristuksen seuraaminen mahdollistaa ”kaikkeen maailmaan” menemisen ja Kristuksesta todistamisen ”Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.” (Ap. t. 1:8). Evankeliumin hyvä sanoma kuuluu kaikille.

Opetuslapseus eli Jeesuksen kutsuun vastaaminen ja hänen seuraamisensa (esim. Matt. 4:19, 8:22, 9:9, 16:24; Mark. 1:17, 2:14, 8:34, Luuk. 5:27–28, 9:23, Joh. 1:43, 21:19) liittyvät näin ollen aina lähetykseen, eli tuohon suureen Jumalan rakkauden liikkeeseen, joka haluaa osallistaa jokaisen ja saattaa jokaisen tuntemaan Jumalan, joka on rakkaus. Siksi Jeesuksen seuraajat niin tänään kuin 2000 vuotta sitten ovat aina “lähetysopetuslapsia” (David J. Bosch, Transforming Mission, 1991; paavi Franciscus, Evangelii gaudium, 2013). Jeesuksen opetuslapset saavat ottaa osaa Jumalan lähetykseen maailmassa. Missionaarinen kirkko on Jeesuksen missionaaristen seuraajien yhteisö.

Kirjoitus avaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyksen peruslinjauksen Yhteinen todistus 2023 ensimmäistä osiota nimeltään Missionaarisuus – kirkon perustehtävä, joka kuuluu näin:

Kirkon perustehtävä eli missio on julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana ja edistää Jumalan valtakunnan toteutumista. Kirkko on olemassa, koska sillä on tämä tehtävä. Kirkon tulevaisuus on sidottu tämän tehtävän toteuttamiseen. Kirkko julistaa ainutlaatuista evankeliumia Kristuksesta aina ja kaikkialla. Kirkko ja kaikki kristityt ovat Jumalan lähetyksen (Missio Dei) palveluksessa (Matt. 28:18–20; Luuk. 4:16–22; Joh. 20:21; 2. Kor.5:18–20; 2. Kor. 6:1). Missionaarisuus ohjaa kaikkea kirkon ja seurakuntien elämää ja toimintaa.

Artikkeli Miksi kirkko on missionaarinen? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lähetystyön järjestäminen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa: asiakirjat ja prosessit ennen vuotta 2018

Lähetystyön järjestämistä Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa ohjaa kolme toisiinsa liittyvää, mutta historiallisesti eri aikoina syntynyttä prosessia.

Kirkolliskokous on ensimmäisestä kokouksestaan asti 1876 käynyt keskustelua lähetystyöstä ja sen asemasta. Kirkolliskokous on pyrkinyt luomaan rakenteita, joiden kautta kirkko toteuttaa yhteistä lähetystehtävää. Ajatus kirkon lähetysjärjestöistä oli kuulunut lähetystyöstä käytävään keskusteluun koko 1900-luvun ajan. Tarkempia kriteereitä kirkon lähetysjärjestöille alettiin muotoilla 1960-luvulla. Kirkolliskokous tarkensi ja hyväksyi lähetysjärjestöksi ottamisen kriteerit 1979. Kriteerit tarkastettiin 2018.

Vuonna 1984 Kirkolliskokous antoi Kirkon lähetystyön keskukselle toimeksiannon yhteisen lähetysstrategian valmistelemiseksi. Lähetysstrategialla nähtiin olevan kaksi kärkeä. Sen tuli yhtäältä kuvata kirkon lähetysteologiaa, toisaalta ohjata kirkon lähetystyön rakenteiden ja yhteistyön kehittämistä. Lähetyksen yhteistyön tahoiksi ymmärrettiin sekä lähetysjärjestöt, Kirkon Ulkomaanapu että paikallisseurakunnat.

Ensimmäinen periaatteellinen suunnitelma, Lähetetty Jumalan kansa – kirkon lähetystyön kehittämisstrategia valmistui 1993. Vuoden 1993 suunnitelma oli periaatteellinen, se ei sisältänyt suunnitelmaa organisaatiorakenteista. Ensimmäinen lähetystyön käytännön järjestämistä tarkasteleva mietintä, Kirkon missio, julkaistiin 1998. Kirkon missio-mietinnössä esitettiin ajatus nykyisen kaltaisesta sopimusmallista. Käytännössä riittäviä yhteistyön edellytyksiä lähetysjärjestöjen välille ei tässä vaiheessa löytynyt. Vuosituhannen vaihteessa perustetun Kirkon lähetystyön neuvottelukunnan tehtäväksi tuli laatia esitys kirkon lähetystyön ja kansainvälien diakonian toiminnan ha hallinnon järjestämisestä. Neuvottelukunta julkaisi välimietinnön 2002 ja lopullisen mietintönsä, Kirkon lähetystehtävä: Kirkon lähetystyön neuvottelukunnan mietintö, 2004. Mietinnössä esitettiin lähetystyön ja kansainvälisen diakonian sisällyttämistä keskushallinnon rakenteeseen. Esitystä vastustettiin lähetysjärjestöjen puolella, eikä sitä lähdetty toteuttamaan. Seuraava, Kirkkohallituksen kansliapäällikön toimeksiannosta toteutettu selvitys Lähetettynä kirkossa valmistui jo 2006. Selvitys ei tuottanut uusia ehdotuksia lähetystyön järjestämiseksi.

Kesäkuussa 2006 kirkkohallituksen täysistunto keskusteli Lähettynä kirkossa –jatkoselvityksen palautteesta. Keskustelun jälkeen kansliapäällikkö Risto Junttila antoi Kirkon lähetystyön toimikunnalle tehtäväksi kirkon lähetysstrategian valmistamisen. Työskentely alkoi vuoden 2006 lopulla. Kirkon lähetystyön toimikunnan jäsenten lisäksi myös toimikunnan varajäsenet ja Kirkon lähetystyön keskuksen henkilökunta osallistuivat strategian valmisteluprosessiin. Kirkon ulkoasianneuvosto, jonka alaisuudessa Kirkon lähetystyön toimikunta tähän aikaan toimi, hyväksyi ensimmäisen version lähetysstrategiasta vietäväksi Kirkkohallituksen täysistunnolle jo vuonna 2008.

Kirkkohallituksen täysistunto hyväksyi esitetyn lähetyksen strategian niin sanotun teologisen osan jatkovalmisteluiden pohjaksi 2010. Samalla Kirkkohallituksen täysistunto totesi, että esityksessä kaavaillut lähetystyön rakenteelliset uudistukset olivat muuttuneet toteuttamiskelvottomiksi. Täysistunto päätti viivästyttää rakenteellisia uudistuksia ja sitoa ne Kirkon keskushallinto 2015-uudistukseen.

Kirkon keskushallinnon uudistuksen merkittävänä osa oli hiippakuntien lähetyksestä vastaavien hiippakuntasihteerien uudelleenorganisointi. Ensimmäinen lähetyksen perussopimus 2013 sisälsi rahoitussopimuksen kansainvälisen työn hiippakuntasihteerien palkkaamiseksi.

Vuoteen 2013 mennessä kaikki kolme nykyisin voimassa olevaa kirkon lähetystyötä ohjaavaa mekanismia olivat paikoillaan: (1) Kirkolliskokouksen päätäntävallassa oleva lähetysjärjestöksi ottaminen, (2) lähetysstrategia sekä (3) lähetyksen perussopimus.

Lähetyksen perussopimusta päivitettiin ensimmäisen kerran 2015 vastaamaan kirkon keskushallinnon uudistusta. Samana vuonna päivitettiin myös 2010 jatkotyöskentelyn pohjaksi hyväksytty lähetysstrategian teologinen osa. Vuodesta 2015 kysymyksessä ei ole enää ollut strategia vaan Yhteinen todistus – lähetyksen peruslinjaus. Tekstin sisällössä viitattiin kuitenkin edelleen 2010 lähetysstrategiaan. Lähetyksen perussopimus ja lähetyksen peruslinjaus kuuluvat yhteen, sillä lähetyksen perussopimuksessa sopimusjärjestöt sitoutuvat lähetyksen peruslinjaan, jota 2015 lähtien on edustanut Yhteinen todistus-asiakirja.

Yhteinen todistus-asiakirja ja siihen liittyvä lähetyksen perussopimus päivitettiin ensimmäisen kerran 2017. Tässä vaiheessa Kirkon ulkoasianneuvosto oli lakkautettu ja lähetykseen liittyvät asiat siirretty piispainkokouksen alaisuuteen. Merkittävimpänä muutoksena 2017 oli lähetyksen perussopimuksesta poistunut viittaus kansainvälisen työn hiippakuntasihteerien palkkojen maksamiseen. Uudistettu Yhteinen todistus- asiakirja sekä perussopimus allekirjoitettiin sopimusjärjestöjen kanssa 2018.

Viimeisin Yhteisen todistuksen päivittämisprosessi käynnistyi syksyllä 2021, kun lähetysjärjestöjen vuotuisissa ohjauskeskusteluissa kysyttiin järjestöjen näkemyksiä Yhteisen todistuksen päivittämisen tarpeesta. Piispainkokous käsitteli asiakirjan päivittämistä kolme kertaa talvikauden 2021-2022 aikana, kunnes huhtikuussa 2022 asiakirjaluonnos oli valmis keskusteltavaksi lähetysjärjestöjen ja kirkon lähetystyön toimikunnan kanssa. Saadun palautteen perusteella asiakirjaa työstettiin Kirkon lähetystyön keskuksessa edelleen. Syyskuussa 2022 piispainkokous käsitteli seuraavaa versiota ja päätti, että syksyn ohjauskeskusteluissa lähetysjärjestöillä olisi vielä mahdollisuus antaa siitä palautetta. Lokakuun 2022 piispainkokouksessa Yhteinen todistus 2023 -asiakirja hyväksyttiin.

Kirkon lähetystyötä ohjaa lähetyksen perussopimus

Lähetystyötä maailmalla tekevät kirkon seitsemän virallista lähetysjärjestöä, joiden kanssa kirkkohallitus solmii lähetystyön perussopimuksen. Se solmitaan viideksi vuodeksi kerrallaan. Perussopimuksen mukaan sopijajärjestö raportoi vuosittain keskeisistä strategisista linjauksistaan, toiminnastaan ja taloudestaan piispainkokoukselle. Raportointi toteutuu vuosittain pidettävien ohjauskeskusteluiden kautta, joiden muistiot piispainkokous käsittelee. Muistiot ja lähetysjärjestöjen ohjauskeskusteluja varten toimittamat raportit ovat luettavissa täällä. Tämänhetkinen perussopimuskausi päättyy kesäkuussa 2023. Lähetystyön perussopimuksessa viitataan kirkon lähetyksen Yhteinen todistus -peruslinjauksen toimintaperiaatteisiin, minkä vuoksi nämä kaksi asiakirjaa valmisteluprosesseineen kietoutuvat yhteen.

Kirkon seitsemän perussopimuksen solminutta lähetysjärjestöä ovat tällä hetkellä Lähetysyhdistys Kylväjä, Medialähetys Sanansaattajat (Sansa), Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys (SEKL), Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (Sley), Suomen Lähetysseura (SLS), Suomen Pipliaseura ja Svenska Lutherska Evangeliföreningen i Finland (SLEF). Vastaavanlainen perussopimus on laadittu diakonisin perustein toimivan Kirkon Ulkomaanavun kanssa, joka on erikoistunut kirkkojen väliseen diakoniaan, kehitysyhteistyöhön ja humanitaariseen apuun. Kaikki sopimusjärjestöt ovat edustettuina piispainkokouksen asettamassa kirkon lähetystyön toimikunnassa.

Mikä Yhteisessä todistuksessa muuttui?

Päivitystyötä ohjaavana periaatteena on ollut kirkon lähetystyön vahvistaminen ja yhteisten linjausten selkeyttäminen. Yhteinen todistus 2023 -asiakirjassa nojataan kirkon aiempiin, virallisiin päätöksiin ja asiakirjoihin. Vuoden 2018 jälkeen kirkko on saanut uuden strategian Ovet auki ja piispainkokous on hyväksynyt asiakirjan Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen (2020).

Eniten keskustelua on synnyttänyt kirkon virkaan ja erilaisiin virkakäsityksiin liittyvät linjaukset. Yhteinen todistus 2023 viittaa kirkon virkaa koskeviin, seurakuntien työtä ohjaaviin päätöksiin, joihin myös lähetysjärjestöjen tulee sitoutua toimiessaan yhteistyössä seurakuntien kanssa.

Teksti on uudistunut myös uskontojen kohtaamista koskevan kappaleen osalta. Se on päivitetty kaksi vuotta vanhemman Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen -asiakirjan mukaiseksi.

Pienempiä muutoksia on tullut muun muassa aiemmin otsikon Media ja digitaalinen viestintä alla olleeseen kappaleeseen. Toimintaympäristö ja käytettävissä olevat viestinnän välineet ovat viidessä vuodessa muuttuneet paljon. Nyt Yhteinen todistus puhuu siitä, miten kirkon tulee käyttää kieltä, jota ihmiset ymmärtävät ja välineitä, joita he käyttävät, ja miten missionaarisessa kirkossa etsitään aktiivisesti ja ennakkoluulottomasti tapoja julistaa evankeliumia.

Toimintaperiaatteet ohjaavat lähetyksen perussopimusta

Yhteinen todistus – lähetyksen peruslinjauksen lopussa olevat toimintaperiaatteet liittävät sen yhteen lähetyksen perussopimuksen kanssa. Uudessa Yhteinen todistus 2023 -asiakirjassa toimintaperiaatteita on kaikkiaan seitsemän:

1. Kirkon perustehtävä eli missio on julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana ja edistää Jumalan valtakuntaa. Kaiken kirkon toiminnan tulee olla missionaarista. Kirkon lähetystehtävä on kokonaisvaltainen. Kokonaisvaltaiseen missioon kuuluu pelastavan evankeliumin julistaminen, diakoninen palvelu ja vaikuttaminen yhteisen hyvän edistämiseksi. Kirkon eri toimijat osallistuvat Jumalan lähetystehtävään eri tavoin omista lähtökohdistaan.

2. Seurakuntien ja sen jäsenten tehtävä on edistää lähetystyötä ja harjoittaa diakoniaa. Lähetyksen ja kansainvälisen diakonian sopimusjärjestöt ovat seurakuntien kumppaneita kokonaisvaltaisen lähetystehtävän toteuttamisessa. Ne tukevat asiantuntemuksellaan ja kumppaniverkostoillaan seurakuntia ja hiippakuntia missionaarisuudessa ja lähetystehtävän toteuttamisessa. Hiippakunnat, seurakunnat ja sopimusjärjestöt sitoutuvat yhteistyön jatkamiseen ja kehittämiseen.

3. Lähetyksen ja kansainvälisen diakonian sopimusjärjestöjen päätehtävä on toiminta ulkomailla. Sopimusjärjestöillä voi olla erilaisia toiminnan painopisteitä. Lähetysjärjestöt tukevat eri tavoin kumppanikirkkojen ja verkostojen missionaarisuutta sekä lähettävät lähetystyöntekijöitä kansainvälisiin tehtäviin. Kotimaassa sopimusjärjestöt sopivat kumppanuuden muodoista hiippakuntien ja seurakuntien kanssa.

4. Kirkko ja kirkon sopimusjärjestöt edistävät kaikkien osallisuutta kirkon kokonaisvaltaisen mission toteuttamisessa. Keskeisessä asemassa on seurakuntalaisten vapaaehtoisen toiminnan tukeminen. Vapaaehtoistoiminta voi toteutua seurakunnissa tai lähetysjärjestöjen toiminnan kautta.

5. Lähetysjärjestöt osallistuvat kirkon yhteiseen lähetystyöntekijäkoulutukseen ja lähetykseen liittyvän viestinnän kehittämiseen. Kirkko ja kirkon sopimusjärjestöt yhdessä edistävät lähetys- ja globaalikasvatusta ja lisäävät missiologista tietämystä erityisesti kirkon työntekijöiden perus- ja täydennyskoulutuksessa. Lähetys- ja globaalikasvatuksen tavoitteena on edistää luottamushenkilöiden ja erityisesti nuorten ja nuorten aikuisten mahdollisuuksia osallistua kirkon kokonaisvaltaisen mission toteuttamiseen

6. Kirkon missiolla on ekumeeninen ja uskontojen välisen vuoropuhelun ulottuvuus. Lähetystyötä toteutetaan mahdollisuuksien mukaan ekumeenisesti yhdessä toisten kristittyjen kanssa ja aina kunnioittavassa vuoropuhelussa toisin uskovien kanssa. Niissä maissa, joissa on useampia luterilaisia kirkkoja, uudet yhteistyökumppanit pyritään löytämään olemassa olevien Luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen joukosta. Sopimusjärjestöt tiedottavat piispainkokoukselle toimintansa merkittävistä laajennuksista ja muutoksista.

7. Seurakuntien ja lähetysjärjestöjen yhteistyössä lähetysjärjestöt noudattavat kirkolliskokouksen päätöstä Pappisviran avaaminen naisille (11/1986, § 34). Tilanteessa, joissa virkakäsitysten erilaisuus muodostuu ongelmaksi, seurakunnat ja lähetysjärjestöt toimivat piispainkokouksen ohjeistusten (Piispainkokouksen tiedoksianto 1/2006 kirkkohallitukselle, liite 1 Piispainkokouksen selonteko erilaisten virkanäkemysten aiheuttamien työyhteisöongelmien hoitamiseksi) mukaisesti. Kirkon sopimusjärjestöt kunnioittavat kumppanikirkkojen virkaratkaisuja ja sisäistä keskustelua, eivätkä saa aiheuttaa toiminnallaan haittaa.

Missionaarisuus on kirkon perustehtävä

Lähetyksen peruslinjauksen päivittäminen ei ole muuttanut sen ydintä. Jatkossakin ”kirkon perustehtävä eli missio on julistaa Jeesusta Kristusta maailman pelastajana ja edistää Jumalan valtakunnan toteutumista. Kirkko on olemassa, koska sillä on tämä tehtävä.” Kirkon kokonaisvaltaiseen lähetystehtävään kuuluu yhteinen todistus, palvelu (diakonia) ja vaikuttaminen yhteisen hyvän edistämiseksi. Tätä tehtävää toteuttamaan on jokainen kristitty kutsuttu.

Kirkon lähetysstrategian ja Yhteisen todistuksen aiemmista vaiheista

Lue aiheesta Kirkkomme Lähetyksen varhaisemmat artikkelit:

• Lähetysjärjestörakenteen syntyminen ja lähetysjärjestöksi pääsemisen edellytykset (4.11.2022)
• Strategian rakentaminen oli vaikeampaa kuin luultiin (Jaakko Mäkelä ja Danielle Miettinen), Kirkkomme Lähetys 1/2010, s. 4-5
• Moni-ilmeisyys saa säilyä (Jaakko Mäkelä), Kirkkomme Lähetys 1/2010, s.6-7.
• Yhteistyö tiivistyy (Johanna Södö), Kirkkomme Lähetys 2/2013, s. 12-13.
• Piispat hyväksyivät lähetyksen peruslinjauksen (Jaakko Rusama), Kirkkomme Lähetys 1/2018, s. 39.

Artikkeli Lähetyksen peruslinjaus -Yhteinen todistus -päivitettiin julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jokainen Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokous on julkaissut kokouksesta viestin. Yleiskokouksen viesti kertoo, minkälaista kokouksessa oli ja mikä innosti kokoukseen osallistuneita. Viesti on tarkoitettu luettavaksi kaikissa Kirkkojen maailmanneuvoston jäsenkirkoissa ja niiden seurakunnissa ja julkaistavaksi kaikissa kirkon tiedotusvälineissä. Ajattelemme, että tämä viesti voitaisiin kääntää ja että se voisi tulla laajaan käyttöön.

Toivon mukaan viesti herättää keskustelua ja ajatuksia. Toivomme myös, että viestin esiin nostamien asioiden puolesta rukoiltaisiin. Viesti heijastelee yli 4000 yleiskokoukseen osallistuneen näkökulmia ja rukouksia yhteisellä matkalla kohti yhteyttä Kristuksessa. Välitämme tämän viestin nyt teille ja pyydämme teitä välittämään sen edelleen kaikille kristityille ja niille, joilla on hyvää tahtoa, jotta voisimme olla yhtä ja tulla näkemään, kuinka Kristuksen rakkaus vie maailman sovintoon ja ykseyteen.

Kehotus toimia yhdessä

”Kristuksen rakkaus näet pitää meidät järjestyksessä.” (2 Kor. 5:149

”Tulkaa minun mukaani!” (Matt. 4:19)
(UT2020 mukaan)

1. Aina Jeesuksen maanpäällisestä elämästä asti, jopa tällä hetkellä, Jeesus puhuttelee kaikkia ihmisiä näillä sanoilla. Jeesuksen elämä, sanat ja teot ovat edelleen kutsu lähteä liikkeelle; fyysisestä paikasta toiseen, ihmisryhmästä toiseen, ajattelutavasta toiseen. Ennen kaikkea Jeesus kutsuu meitä tulemaan maailman ongelmien keskellä hänen luokseen ja pysymään hänen rakkaudessaan, joka on tarkoitettu kaikille (vrt. Matt. 11:28).

2. Raamatun viimeisessä kirjassa, Ilmestyksessä, kerrotaan muinaisista, maailmassa kärsimystä aiheuttavista voimista: sodasta, kuolemasta, taudeista ja nälänhädästä. Kun Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokous kokoontui Karlsruheen vuonna 2022, olimme tietoisia maailman kärsimyksestä. Kun valtaa pitävät käyttävät valtaansa mieluummin muiden sortamiseen kuin osallisuuden, oikeudenmukaisuuden ja rauhan rakentamiseen, kärsimystä seuraa epäoikeudenmukaisuus ja syrjintä.

3. Yksilöt, kansat ja maat kohtaavat myös katastrofeja, jotka johtuvat suoraan vastuuttomasta ja rikkoutuneesta suhteesta luomakuntaan. Olemme luoneet ekologista epäoikeudenmukaisuutta ja ajautuneet ilmastokriisiin. Ilmastohätätilan kasvaessa myös köyhien ja syrjäytettyjen ihmisten kokema kärsimys kasvaa.

4. Tämän kaiken keskellä me Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksena jatkamme yhteistä pyhiinvaellustamme. Olemme olleet odottavalla, toivorikkaalla ja jopa iloisella mielellä. Pyhän Hengen voimassa Kristuksen kutsu on avoin kaikille ihmisille ja koko luomakunnalle.

5. ”Kristuksen rakkaus vie maailmaa sovintoon ja ykseyteen.” Kristuksen rakkaus on vastaus kaikkien kärsivien pyyntöihin. Rakkaus velvoittaa meitä olemaan solidaarisia ja tulemaan Kristuksen luo, vastaamaan Kristuksen rakkauteen oikeudenmukaisuudella ja toimimaan oikeudenmukaisuuden edistämiseksi. Meidät on kutsuttu sovitukseen Jumalan rakkaudessa ja todistamaan Kristuksessa ilmoitetusta rakkaudesta (1 Joh. 4:9–11).

6. Sovinto on liikettä kohti Jumalaa ja kohti toisia ihmisiä. Sovinto on valmiutta kuunnella Jumalaa ja toinen toisiaan. Se on sydämen kääntymystä itsekkyydestä ja apatiasta osallisuuteen ja palvelemiseen. Sovinto edellyttää, että tunnustamme keskinäisen riippuvuutemme koko luomakunnasta. Me tunnustamme, että vaikka haluamme koko sydämestämme palvella Jumalaa ja lähimmäistämme, me epäonnistumme, olemme erimielisiä ja joskus kuljemme kauemmas toisistamme. Me tunnustamme, että tarvitsemme Kristuksen rakkauden muuttavaa voimaa kulkeaksemme kohti sovinnossa ja yhteydessä elävää maailmaa.

7. Me kristityt sekä aikaansaamamme rakenteet ovat edesauttaneet hyväksikäyttöä. Meidän tulee katua ja tulla osaksi sovinnon liikettä. Sodan, eriarvoisuuden ja luomakuntaa kohtaan tehdyn synnin äärellä Kristuksen rakkaus kutsuu meitä katumukseen, sovitukseen ja oikeudenmukaisuuteen.

Yhteinen matkamme

8: Kaiken monimuotoisuutemme keskellä olemme oppineet tässä yleiskokouksessa, että meidän on kuljettava yhdessä oikeudenmukaisuuden, sovinnon ja ykseyden pyhiinvaelluksella.

• Kun kokoonnumme yhteen Saksassa, tulemme ymmärtämään sodan hinnan ja sovinnon mahdollisuuden;
• Kun kuulemme yhdessä Jumalan sanaa, tunnistamme yhteisen kutsumuksemme;
• Kun kuuntelemme toisiamme ja puhumme toisillemme, meistä tulee toistemme lähimmäisiä;
• Kun suremme yhdessä, avaamme itsemme toistemme tuskalle ja kärsimykselle;
• Kun työskentelemme yhdessä, sitoudumme yhteistyöhön;
• Iloitsemme toistemme iloista ja toiveista;
• Kun rukoilemme yhdessä, tulemme tuntemaan perinteidemme rikkauden ja erossa olemisen kivun.

”Menkää kaikkialle maailmaan” (Mark. 16:15)

9. Taivaaseen astumisestaan asti – jopa tällä hetkellä – Kristus kehottaa jatkuvasti seuraajiaan menemään kaikkialle maailmaan.

10. Sovinto tuo meitä lähemmäksi Jumalaa ja toisiamme. Se mahdollistaa Jumalan rakkauteen perustuvan ykseyden. Kristittyinä meidät on kutsuttu pysymään Kristuksen rakkaudessa ja olemaan yhtä (Joh. 17). Tällainen ykseys on lahjaa Jumalalta. Se syntyy sovinnosta ja perustuu Jumalan rakkauteen. Sen avulla me opimme rakentamaa rauhaa, sovittamaan jakolinjat ja toimimaan elävän planeettamme tervehtymiseksi. Kristuksen rakkaus tukee meitä siinä, että me voimme hyväksyä toisemme ja päästä eroon ulkopuolelle sulkemisesta.

11. Saimme esimakua tällaisesta rakkaudesta, kun kokoonnuimme 352 jäsenkirkon, ekumeenisten kumppanien ja muista uskonnoista tulevien ystävien kanssa eri puolita maailmaa etsimään yhteyttä kaikessa moninaisuudessamme. Olemme yhdessä kuunnelleet naisten, nuorten, vammaisten ja alkuperäiskansojen näkökulmia, jotka usein jätetään kuulematta.

12. Kaipaamme sellaista laajempaa liikehdintää, joka vie kohti koko ihmiskunnan ja kaiken olemassa olevan sovintoa ja yhteyttä. Sellaista yhteyttä, jonka Jumala on tehnyt oikeudenmukaiseksi ja tasa-arvoiseksi kaikille ja jonka kautta koko luomakunta voisi uudistua ja vahvistua. Luotamme Kristuksen rakkauteen, kun pyrimme edistämään ilmasto-oikeudenmukaisuutta. Liitymme Amsterdamin yleiskokouksen (1948) toteamukseen, jonka mukaan ”sota on Jumalan tahdon vastaista” ja Nairobin yleiskokouksen (1975) lausuntoon: ”rasismi on synti Jumalaa vastaan”. On surullista, että me joudumme jälleen kerran nostamaan esiin nämä lausunnot.

13. Yleiskokouksessa on puhuttu paljon. Kaikki sanottu on tehnyt meistä päättäväisempiä. Nyt me pyydämme Jumalalta apua toimia sen pohjalta, mihin olemme ajatuksissamme sitoutuneet. Me sitoudumme yhteistyöhön kaikkien niiden kanssa, joilla on hyvä tahto. Kun korjaamme Karlsruhen yleiskokouksen satoa, me samalla kutsumme kaikkia yhteiselle pyhiinvaellukselle. Sillä jokainen Kristuksen oma on uusi luomus. Hän rakastaa kaikkia, myös niitä viimeisimpiä, vähäisimpiä ja kadotettuja. Kristuksen rakkaus on tarjolla kaikille. Se liikuttaa meitä ja vahvistaa meitä oikeudenmukaisuuden, sovituksen ja ykseyden pyhiinvaelluksella.

Artikkeli Kehotus toimia yhdessä – Kirkkojen maailmanneuvoston Karlsruhen yleiskokouksen viesti julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirkkojen maailmanneuvostossa (KMN) aikaa lasketaan monesti kokoussykleissä. KMN:n perussykkeen muodostavat seitsemän-kahdeksan vuoden välein järjestettävät yleiskokoukset. Amsterdam 1948, Evanston 1954, New Delhi 1961, Uppsala 1968, Nairobi 1975, Vancouver 1983, Canberra 1991, Harare 1998, Porto Alegre 2006 ja viimeisimpänä Busan 2013.

Yleiskokoukset tuovat KMN:n jäsenkirkkojen edustajat yhteen ja lähettävät heidät takaisin omiin kirkkoihinsa. Jokainen yleiskokous kokoontuu tietyn teeman äärellä ja yleiskokouksen aika, paikka, ympäristö ja kokoukseen osallistuvat delegaatit suuntaavat KMN:n toimintaa uuteen suuntaan. Busanin yleiskokouksesta lähdettiin eteenpäin rauhan ja oikeudenmukaisuuden teemalla. KMN:n toimintaa yleiskokousten välillä johtavan keskuskomitean raportti onkin otsikoitu: Pilgrims on the Path of Peace – The Journey of the WCC from Busan to Karslruhe (Pyhiinvaeltajia rauhan polulla: KMN:n matka Busanista Karlsruheen).

Kirkkojen maailmanneuvoston järjestäytyminen oli itsessään seurausta vuosikymmenten mittaisesta kirkollisten järjestöjen ja kirkkojen yhteistoiminnasta. Globaalien kristittyjen yhteen tulemisien sarja alkoi Edinburghin Maailman lähetyskonferenssissa 1910. Erityisesti protestanttisten kirkkojen piirissä kansainvälinen yhteistyö toteutui ennen kaikkea lähetysjärjestöjen työn kautta. Siitä näkökulmasta on luontevaa, että ensimmäinen maailmanlaaja kokoontuminen oli juuri lähetysjärjestöjen kansainvälinen kokous. Tämän kokouksen jälkimainingeissa perustettiin Kansainvälinen Lähetysneuvosto, International Missionary Council, joka edelsi KMN:n Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komissiota ja jonka satavuotisjuhlavuotta vietettiin koronapandemian varjossa etäyhteyksillä viime syksynä.

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komissio: kirkolla on vastuu missiosta

Kansainvälisen lähetysneuvoston ja myöhemmin Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission järjestämistä Maailman lähetyskonferensseista muodostuu yleiskokouksia täydentävä rytmi. Edinburgh 1910, Jerusalem 1928, Tambaram 1938, Whitby 1947, Willingen 1952, Achimota (Ghana) 1958, Mexico City 1963, Bankok 1972, Melbourne 1980, San Antonio 1989, Salvador da Bahia 1996, Ateena 2005 ja Arusha 2018. Myös jokaisella Maailman lähetyskonferenssilla on ollut omanlaisensa painotus tai teologinen ote. Monesti esiin nostetaan esimerkiksi Willingenin kokous 1952 ja sen missio Dei – Jumalan lähetys -painotus.

Iso muutos oli myös Kansainvälisen lähetysneuvoston yhdistyminen Kirkkojen maailmanneuvostoon 1961. Voi ajatella, että tällöin lähetys siirtyi lähetysjärjestöille ulkoistetuista toiminnasta takaisin kirkkojen toiminnaksi.

Kootusti voi sanoa, että kirkkojen ekumeenisen mission näkökulmasta Busanin 2013 ja tulevan Karlsruhen yleiskokousten väliin asettuu kolme lähetysteologian kannalta merkittävää asiakirjaa.

Ensimmäinen näistä on KMN:n lähetysteologinen asiakirja Yhdessä kohti elämää (Together towards Life, 2013). Se on järjestyksessä toinen KMN:n missiologinen asiakirja ja seuraa 1982 julkaistua tekstiä Mission and Evangelism. An Ecumenical Affirmation. Yhdessä kohti elämää  -asiakirjan valmistelu tapahtui ennen Busanin yleiskokousta, mutta sen teologinen vaikuttavuus näkyy Busanin jälkeisessä ajassa.

Toiseksi merkittäväksi asiakirjaksi, tai oikeastaan asiakirjakokonaisuudeksi, nostan viimeisimmän, Tansanian Arushassa 2018 pidetyn Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin asiakirjat (CWME eli Comission on World Mission and Evangelism), jotka julkaistiin otsikolla Moving in the Spirit, ”Liikkeellä Hengessä”.

Viimeisenä asiakirjakokonaisuutena Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission työryhmien raporteista koostettu kirja otsikolla Call to Discipleship. Mission in the Pilgrimage of Justice and Peace – ”Kutsu opetuslapseuteen; lähetys osana rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaellusta.”

Tarkastelen tässä esityksessä näiden edeltä mainittujen asiakirjojen teologisia painotuksia. Tänään painotukseni on erityisesti kahdessa jälkimmäisessä, Arushan maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin loppuraportissa sekä koko Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission raportissa.

Arushan Maailman lähetys- ja evankelioimiskonferenssi

Arushan 2018 Maailman lähetys- ja evankelioimiskonferenssi asettui tietoisesti vuonna 1910 alkaneiden lähetyskonferenssien sarjaan. Konferenssin välittömänä taustana oli KMN:n Busanin yleiskokouksessa julkaistu lähetysasiakirja Yhdessä kohti elämää (Together towards Life, 2013).

Nostan aluksi lyhyesti esiin joitakin Yhdessä kohti elämää -asiakirjan keskeisiä teologisia painopisteitä:

• Yhdessä kohti elämää -asiakirjassa ”missio” tarkoittaa yhtä aikaa sekä lähtemistä, lähettämistä että tehtävää. Ensisijainen painopiste on Kolminaisuuden sisäisessä lähettämisessä ja Kolmiyhteisen Jumalan työssä tai tehtävässä maailmassa. Asiakirja korostaa erityisesti Pyhän Hengen työtä.
• Missio Dein tai Jumalan työn, tehtävän tai lähetyksen tavoitteena maailmassa on elämän täyteys kaikille. Missio Dei on elämää antavaa ja yhteiseen työhön kutsuvaa.
• Asiakirja kuvaa lähetystyön ideologista muutosta käsitteellä ”marginaalien missio”. Siinä missä lähetystyö on historiallisesti suuntautunut rikkailta – niiltä, joilla on köyhille, joilla ei ole, Jumalan missioon osallistutaan kaikkialta ja se suuntautuu kaikkialle. Luterilaisesta näkökulmasta samaa ajatusta voi tarkastella ristin teologian näkökulmasta: Lutherin mukaan Jumala – inhimillisestä näkökulmasta tarkasteltuna – kätkeytyy vastakohtaansa. Ihminen haluaa kuten Mooses nähdä kunniakkaan Jumalan. Sen sijaan meille näytetään jotain muuta; heikkoutta, epäonnistumista, kärsimystä. Anja Ghiselli totesi vuosia sitten ristin teologiasta mainiolla tavalla: ”se, että Jumala ylipäätänsä syntyi ihmiseksi, on tavattoman suuri paradoksi. Ensin Jumala ilmestyy pienenä lapsena seimeen, lopussa hänet naulitaan ristille, eikä se väliaikakaan ollut mitään kovin kuninkaallista eikä mahtavaa”. (K&K 3.12.2013) Marginaalien missio on teologisesti tarkasteltuna ristinteologista missiota.
• Jumalan työ ei tähtää vain ihmisen vaan koko luomakunnan pelastukseen. Lähetys ja ykseys on ymmärrettävän sen kosmisessa mittakaavassa.
• Yhdessä kohti elämää -asiakirja itsessään yhtäältä tunnustaa eri taustoista tulevien kristittyjen erilaiset käsitykset lähetyksestä ja toisaalta pyrkii tuomaan niitä yhteen yhteiseen konvergenssiasiakirjaan samalla tavalla kuin Kaste, ehtoollinen ja virka -asiakirja ja Kirkko, yhteistä näkyä kohti -asiakirjat toivat yhteen opillisia näkemyksiä.
• Asiakirja painottaa evankeliumin, hyvän sanoman esiin tuomisen tärkeyttä kunnioittavasti ja nöyrästi.

Miten näitä painopisteitä tulkittiin Arushan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssissa?

Konferenssi oli ensimmäinen Afrikan mantereella pidetty lähetyskonferenssi kuuteenkymmeneen vuoteen. 1958 lähetyskonferenssilla on merkittävä rooli ekumeenisen lähetysliikkeen historiassa, sillä tuossa Ghana Achimotassa pidetyssä kokouksessa Maailma Lähetysneuvosto teki päätöksen liittymisestä osaksi Kirkkojen maailmanneuvostoa. Liittymisen keskeisenä tarkoituksena oli vahvistaa yhteyttä ekumeenisen, kirkkojen yhteyttä edistävät ja missiologisen, kirkon lähetystehtävää edistävän työ välillä. Liittyminen oli merkittävä paitsi käytännöllisesti myös periaatteellisesti; Kirkkojen maailmanneuvoston osana missio ymmärretään nimenomaan kirkon missioksi. Teologisesti muotoiltuna, missiota tarkastellaan ekklesiologisesta, eli kirkko-opillisesta näkökulmasta.

Vuodesta 1958 vuoteen 2018 kristillisessä maailmassa on tapahtunut myös tunnettu maantieteellisen painopisteen muutos globaalista pohjoisesta globaaliin etelään. Voikin sanoa, että vuoden 1958 järjestetty Maailman lähetyskonferenssi toteutui hyvin erilaisessa Afrikassa ja hyvin erilaisessa globaalissa kristinuskossa kuin Arushan kokous 2018.

Tämä globaalin pohjoisen ja globaalin etelän välisen maantieteellisen painopisteen muutos – kääntyminen päälaelleen, jos niin voi sanoa, on hyvä rinnastus Arushan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin konferenssin keskeiselle viestille kirkon mission muutoksellisuudesta tai transformatiivisuudesta.

Imperiumeja kaatamaan

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission puheenjohtaja Mor Coorilos Geevarghese käsitteli tätä näkökulmaa konferenssin avajaispuheenvuorossa. Sen teemana oli kirkon mission transformatiivisuus, jota lähestyttiin puhumalla imperiumien kaatumisesta ja kaatamisesta. Imperiumilla Mor Coorilos viittaa erilaisiin imperialistisiin järjestelmiin, jossa Jumalan valta on korvattu ihmisen tai rahan vallalla; diktaattoreihin, joiden valta yhdistää neoliberalistista talousvaltaa ja fasistista poliittista järjestelmää.
Mor Coorilos siteeraa intialaista kirjailijaa Arundhati Royta, joka kirjoittaa: ”meidän ei tule vain vastustaa imperiumia vaan piirittää se. Riistää siltä happi. Häpäistä se. Pilkata sitä — yritysvallankumous romahtaa, jos kieltäydymme ostamasta sitä, mitä heillä on myytävänä – heidän ideoitaan, heidän tulkintaansa historiasta, heidän sotiaan, heidän aseitaan, heidän ajatustaan siitä, mikä on välttämätöntä.” ja Mor Cooriloksen sanoin: ”heidän versiotaan kirkon missiosta ja evankelioinnista.”

Ajattelen, että tänään me luemme Mor Cooriloksen puheenvuoroa toisin kuin vielä vasta kuukausi sitten. Imperialistinen vallankäyttö, jossa pyritään kontrolloimaan maata, ihmisiä, tulkintaa historiasta väellä ja voimalla on meillä aivan naapurissa. Monet ovat viime aikoina nostaneet esiin kirkkojen roolin näissä tapahtumissa. On viitattu siihen, miten ekumeeninen liike syntyi toisen maailmansodan jälkimainingeissa ja miten syvällä rauhan ja yhteyden teemat ovat ekumeniassa.

En kuitenkaan voi välttyä kysymästä, miksi näiden imperiumien olemassaolo ja voima havahduttaa meitä vasta kun avointa sotaa käydään aivan naapurissa. Eikö tämä viesti, joka nyt resonoi todellisuutemme kanssa ole se, jota kristityt Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta ovat yrittäneet nostaa tietoisuuteemme jo kymmenien vuosien ajan.

Mor Cooriloksen puhe on täynnä esimerkkejä siitä, miten vallan keskiöistä kaukana olevat seuraavat Jeesusta, joka kaatoi temppelin kaupankäyntipöydät ja nousevat vastustamaan epäoikeudenmukaisia talousjärjestelmiä. Ja nykypäivän kristityistä marttyyreistä, jotka varhaisen kirkon kristittyjen tapaan kieltäytyvät tunnustamasta nykypäivän imperiumeja. Meidän tulee saarnata, Mor Coorilos sanoo, imperiumien kaatumista niin kuin ne olisivat jo kaatuneet.

Imperiumien kaataminen on todellinen haaste myös ekumeeniselle liikkeelle ja lähetysliikkeelle. Mor Coorilos muistuttaa, että sanan oikumenee alkuperäinen merkitys on imperialistinen. ”oikumene” tarkoitti Rooman imperiumia ja ”oikumeneen” laajentaminen Rooman hallintavalla laajentamista. Missä määrin ekumeeniset toimijat, myös lähetyksen toimijat, ovat itse vapaita nykypäivän imperialistisista arvoista? Lähetysliikkeeltä Mor Coorilos kysyy, missä määrin lähetyskumppanuudet ohjautuvat talouden logiikasta käsin. Kuinka kauaksi olemme tulleet imperialistisesta ja kolonialistisesta lähetyksestä, jossa evankeliumi, taloudellinen valta ja kulttuurinen sivistys nähtiin ennen kaikkea Eurooppalaisten omaisuutena.

Transformatiivinen (muuttuva ja muuttava) opetuslapseus

Arushan lähetyskokouksen ajatus ”transformatiivisesta opetuslapseudesta” liikkuu näissä imperialistisen ajattelutavan kaatamisen maastoissa, joissa marginaalit nousevat, keskiön ja marginaalien valta-asetelma romahtaa.

Monista puheenvuoroista käy ilmi sekä toiminnan että olemisen tapojen uudelleen määrittely. Missionaarisessa toiminnassaan kirkkojen tulee aktiivisesti vastustaa pahan valtaa, olemisessaan siirtyä konsumeristisesta hyödykeajattelusta relationaaliseen yhteisölliseen olemiseen (communio).

Transformatiivinen opetuslapseus on hyvän tekemistä ja yhdessä olemista. Jooseop Keum, joka toimi Arushan kokouksen aikaan Maailman lähetyksen ja evankelioinnin komission johtajana kirjoitti kokousraportissa: ”Maailma on rikki. Siksi ekumeenisen liikkeen tulee rohkeasti todistaa kolmiyhteisen Jumalan ykseydestä ja elää sitä todeksi, jotta ihmiskunta voi olla yhtä. Maailma janoaa kristittyä opetuslapseutta, joka sovittaa rikkonaisen ja hämmentyneen maailman. Jotta tämä voisi tapahtua, kirkon ykseys ja kirkon missio eivät voi olla vaihtoehtoisia agendoita. Kristittyjen opetuslasten rooli on kriittinen, jotta kirkko olisi maailman valo. Ihmiset näkevät Jumalan valtakunnan meidän kauttamme. Tästä syystä meidän tulee löytää uudelleen opetuslapseutemme yksinkertaisuus, inklusiivisuus, ilo, itsensä antaminen, empatia ja profeetallinen mielikuvitus.”

Olen nostanut nyt Arushan puheenvuoroista esiin erityisesti kaksi teemaa; transformatiivisen opetuslapseuden ja lähetyksen ja ekumenian yhteyden. Ekumenian ja evankelioivan lähetyksen suhde on pitkään ollut ristiriitainen. Yhtäältä tiedämme, että modernin ekumeenisen liikkeen historian alku nojaa merkittävältä osaltaan protestanttisten lähetysjärjestöjen yhteistyöpyrkimyksiin. Yhteinen todistus on tunnustettu kristittyjen yhteiseksi asiaksi ja myös monet ekumeeniset oppikeskustelut on käyty juuri tästä yhteisen todistuksen näkökulmasta.

Toisaalta ekumeenisissa keskusteluissa on tälle vuosituhannelle asti jouduttu keskustelemaan yhteisistä ekumeenisista evankelioinnin säännöistä. Esimerkiksi protestanttisten kirkkojen ja Katolisen kirkon lähetys ortodoksienemmistöisillä alueilla on nostanut ekumeeniseen keskusteluun kysymyksen niin sanotusta proselytismistä. Proselytismillä viitataan laajasti toisten kristillisten kirkkojen jäseniin kohdistuvaan evankeliointityöhön – tällaista toimintaa Kirkkojen maailmanliiton asiakirjoissa on kutsuttu ”vääräksi todistukseksi” jo useiden vuosikymmenien ajan. Tästä näkökulmasta ei ole yllättävää, että ekumeenisen ja evankelioivan lähetyksen yhteyden vahvistaminen on nostettu KMN:n Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komissiossa yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi.

Jeesuksen työtovereita

Lopetan tämän Arushan lähetyskokouksen tarkastelun viimeiseen huomioon, joka liittyy Arushan kokouksen suhteeseen Kirkkojen maailmanneuvoston yleisteemaan Rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaelluksesta. Vaikka Yhdessä kohti elämää -asiakirja mainitaan yhtenä Rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaellus -teeman tausta-aineistona, sen yhtymäkohdat Arushan kokoukseen on luettava rivien välistä – olkoonkin niin, että rivien välit ovat melko suuret ja kohtuullisen helposti nähtävissä.

Yksikään konferenssin esitelmistä ei suoraan käsittele kysymystä rauhasta ja oikeudenmukaisuudesta, mutta konferenssin yleisviesti selvä: Pyhän Hengen voimassa eläminen on uskovien pyhiinvaellusta, jonka tunnuspiirteenä on oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan vievästä muutos (Moving in the Spirit, xvii). Tästä seuraa uudistunut tai muutoksen läpikäynyt ajatus opetuslapseudesta. Jooseop Keum kuvaa konferenssin raportissa, miten opetuslapseus perinteisesti ymmärretään ystävällismieliseksi suhteeksi Jeesukseen.

Arushan kokouksen käsityksessä opetuslapseudesta painopiste on siirtynyt Jeesuksen kaveruudesta Jeesuksen työtoveruuteen: Jeesuksen tunteminen on Jeesuksen seuraamista ja Jeesuksen työn jatkamista. Näin ymmärrettynä opetuslapseuden käsitykseen tulee merkittävä soteriologinen eli pelastusopillinen painotus. Jumalan lähetykseen osallistumalla tulemme osalliseksi Jumalasta, koska Jumalan toiminta on itseään antavaa toimintaa. Tässä asiakirja viittaa ajatukseen theosiksesta tai jumalallistumisesta, joka on varhaisen kirkon aikana tunnettu, nykyään usein ortodoksiseen teologiaan liitetty tapa puhua pelastuksesta. Theosiksessa on kysymys transformaatiosta. Transformatiivisen opetuslapseuden idea auttaa meitä purkamaan myös kokonaisvaltaisen lähetyksen eheyttä uhkaavan vastakkainasettelun pelastuksen ja oikeudenmukaisuuden välillä.

Sen lisäksi että opetuslapseuden käsitys on tässä asiakirjassa uudistunut, Arushan kokous painottaa opetuslapseutta jatkuvasti uudistumassa olevana olemisen tapana. Opetuslapseus ohjautuu Jumalan valtakunnan arvioista käsin. Arushan kokouksen keskeisenä antina oli sen tarkastelu, mitä on ihmisen osa Jumalan lähetyksessä. Konferenssin vastaus on: olla muutosta tuova opetuslapsi, pysyä rohkeana, kun pahan valta kasvaa, opetella näkemään Jumalan työ siinä, mikä näyttäytyy väheksyttävältä ja marginaaliselta, puolustaa oikeudenmukaisuutta ja rauhaa.

Arushasta Karlsruheen

Arushan maailmalähetyksen ja evankelioinnin konferenssin asiakirjoja luettuaan ei ylläty, että opetuslapseuden käsite nousee keskeiseksi koko Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission raportissa Karlsruhen yleiskokoukselle.

Maailmanlähetyksen ja evankelioinnin komission työskentely tapahtuu kolmessa työryhmässä. Näitä ovat Lähetyksen teologian (Theology for Mission), Transformatiivisen opetuslapseuden (Transforming Discipleship) ja Marginaalien mission (Mission from the Margins) työryhmät. Lisäksi vuodesta 2014 Ekumeenisen vammaisvaikuttajien verkoston (Ecumenical Disability Advocates Network, EDAN) toiminta on integroitu osaksi komission työskentelyä, mistä syystä myös EDANin raportti julkaistaan tässä.

Runollista teologiaa – paluuta varhaiseen teologian tekemisen muotoon

Lähetyksen teologian työryhmä raportti tarkastelee yleiskokouksen teemaa lähetyksen teologian näkökulmasta. Avainkäsitteenä tässäkin raportissa on opetuslapseus. Ensimmäinen raportin silmiin pistävä asia on tekstimuoto. Perinteisen raportoivan tekstin sijaan raportti on suurimmaksi osaksi dialogista ja runomuotoista. Jokainen säe alkaa väitelauseella, joka saa runomuotoisen vastauksen. Tästä saimme tänään esimerkin jo Elina Hellqvistin avauspuheenvuorossa.

Tekstin teologiset teemat nousevat selvästi edellä mainitusta Arushan kokouksesta: Se puhuu liikkeellä olemisesta Pyhän Hengen voimassa. Liikkeellä olemisen teeman kautta teksti liittyy ajatukseen rauhan ja oikeudenmukaisuuden pyhiinvaelluksesta. Opetuslapseuden ajatuksen kautta teksti puolestaan erittelee tarkemmin ihmisen roolia Jumalan työtoverina. Sekä tekstin sisältö, että esitystapa painottavat liikettä ja dynaamisuutta.

Raportin esitystapa nostaa esiin kiinnostavia kysymyksiä siitä, miten teologiaa tehdään. Teologia on sanan mukaisesti sanoja tai puhetta (logos) Jumalasta. Lähetyksen teologian työryhmän raportti tuntuu edustavan toisenlaista tyylisuuntaa. Joitakin vuosikymmeniä sitten amerikkalaisessa teologisessa diskurssissa nostettiin voimakkaasti esiin varhaisen kirkon ”teologian” tyylillinen rikkaus. Se sisältää runoutta, liturgisia tekstejä, vertauksia, rukousta, tarinoita, lauluja jne. Moderni länsimainen teologia puolestaan pidättäytyy teologiassa, joka on lähtökohtaisesti propositionaalista – siis perustuu väitelauseisiin – systemaattista, jopa dogmaattista. Tämän tyyppisen ”teologian” rinnalle tarjottiin ajatusta ”theo-poesiksesta”, Jumalan tarkastelusta runouden tai laajemmin erilaisten kielellisten ja kulttuuristen muotojen kautta.

Näen sekä Lähetyksen teologian työryhmän raportin sisällössä että muodossa kaikuja tällaisesta ”theo-poesiksesta”, jossa luova Jumala toimii aktiivisesti maailmassa ja jossa inhimillisen kielen ja kulttuurin ilmausten kautta esitetään erilaisia tarkasteluita tästä Jumalan uutta luovasta toiminnasta.

Muutosta luova opetuslapseus

Transformatiivisen opetuslapseuden työryhmän raportti on muodoltaan perinteinen. Sisältönsä puolesta se ponnistaa Arushan lähetyskokouksen teemoista kehittäen niitä edelleen. Keskiössä on edelleen muutoksen aikaansaaminen. ”Opetuslapseus”, raportti toteaa, ”on avain muutokseen Jumalan ruumiissa, eli Maassa ja Kristuksen ruumiissa, eli kirkossa.” (s. 50)

Raportti tarkastelee muutosta luovan opetuslapseuden eri ulottuvuuksia.

Näistä ensimmäisenä raportti nostaa esiin irrottautumisen kolonialismin vainoamasta kirkosta. Kolonialismin vainoamalla kirkolla teksti viittaa yhtäältä siirtomaavallan ja kristillisten kirkkojen yhteiseen historiaan, toisaalta tämän historian jälkeensä jättämiin kolonialistisiin rakenteisiin. Teksti viittaa erityisesti sellaiseen länsimaiseen kolonialistiseen lähetykseen, jossa läntisten imperiumien laajentumista käytettiin välineenä Kristuksen julistamiseen ja jossa kristinuskon pelastus ymmärrettiin kääntymisenä valkoihoisten eurooppalaisten sivistykseen. Toisaalta esiin nostetaan evankeliumin voima, joka ylittää evankeliumin julistajan inhimilliset rajoitukset.

Transformaatio tai muutos tulee näissäkin papereissa esiin aikaisemman ”marginaalien mission” ajatuksen kautta. Kielellinen muotoilu on hieman, mutta merkittävällä tavalla erilainen. Nyt puhutaan ”syrjäytetyistä yhteisöistä”, joiden keskuudessa Jeesus on läsnä ”itsessään”, ei siis vain globaalista pohjoisesta tuleen lähetyksen seurauksena. Syrjäytettyihin yhteisöihin kuuluvat myös alkuperäiskansat, jotka entistä enemmän ankkuroituvat omaan hengellisyyteensä ja perinteiseen viisauteen ja tietämisen tapaan. Tai maahanmuuttajaseurakunnat, joka kukoistavat rasismin ja ksenofobian keskellä tai yhteiskuntaluokan, vamman, seksuaalisuuden tai sukupuoli-identiteetin takia syrjäytetyt, jotka kaikesta huolimatta löytävät rakastavan yhteisön.

Asenteen tasolla tämä muutos edellyttää katumusta (metanoia) ja uudenlaista suhdetta toisiin ihmisiin ja kaikkeen olevaan. Raportti on kielessään ja käsitteissää suora: ”jätämme taaksemme koloniaalisen ja sovinistisen kirkon”; ”etenemme kohti kulttuurisesti moninaista, avointa, vieraanvaraista ja haavoittuvaa” kirkkoa.

Yhdeksi kristillisen yhteisön tunnusmerkiksi nostetaan juuri haavoittuvuus ja sen kanssa eläminen. Kristillisen yhteisön tunnuspiirteinä on omastaan jakaminen, rakkaus ja yhteiskunnallisesti osattomien osallisuus.

Marginaalien mission uudelleen hahmottamista

Nämä opetuslapseuden teemat risteävät merkittävällä tavalla Marginaalien missio -työryhmän teemojen kanssa. Marginaalien missio työryhmä nostaa esiin työryhmän otsikossa olevan käsitteen keskeisyyden, mutta myös siihen liittyvät haasteet. Raportissa onkin kysymys marginaalien mission eräänlaisesta uudelleenmuotoilusta, joka pystyisi paremmin rikkomaan ”keskuksen” ja ”marginaalien” välisen vastakkainasettelun. Tämä tapahtuu viiden näkökulman kautta:

Ensiksi: sekä ”keskus” että ”marginaalit” ovat moniulotteisia ja risteäviä. Raportti toisin sanoen tulkitsee marginaalien missiota intersektionaalisesti. Marginalisoituminen on kontekstuaalista ja yksilö voi eri piirteidensä tai ominaisuuksiensa perusteella kuulua erilaisiin ”keskuksiin” tai ”marginaaleihin”. ”Marginaalit” ovat myös kiisteltyjä alueita, sillä ihmisten kokemukset syrjäytymisestä ja syrjäyttämisestä vaihtelevat. Raportti puhuu myös systeemisestä marginalisoitumisesta, eli järjestelmällisistä, rakenteisiin pesiytyneistä eriarvoistamisen mekanismeista.

Toista näkökulmaa voisi kutsua toimijuuden korostamiseksi. Se painottaa ”marginaalissa” olevien toimijuutta ja kykyä itse arvioida omaa ympäristöään ja puhua omasta tilanteestaan. Erityisesti raportti kysyy, kenellä on oikeus ”tehdä teologiaa”? Toimijuuden ja subjektiivisuuden painotuksella vastustetaan köyhyyden romantisointia tai holhoavaa suhtautumista. Toimijuus on mahdollisuutta muuttaa ympäristöään.

Kolmas näkökulma kutsuu erilaisia diakonian ja kehityksen toimijoita vuoropuheluun intersektionaalisen syrjäyttämisen ja syrjäytettyjen toimijuuden ajatusten kanssa. Miten tukea yhteistyössä kumppanien toimijuutta ja välttää riippuvuussuhteiden syntymistä.

Lopuksi raportti haastaa muutosta luovaan lähestymistapaan lähetyskumppanuudessa. Raportti muistuttaa, että marginaalien missiossa ei ole kysymys syrjäytettyjen mobilisoinnista lähetystyöhän. Kysymys on enemmänkin juuri uudenlaisesta arvostuksesta, jossa syrjäytettyjen annetaan nousta ”keskiöön”. Meidän, joilla on toimijuuden etuoikeus, tulee odottaa vuoroamme. Odottaa, että meidät kutsutaan kumppaneiksi Jumalan lähetykseen.

Kaikkien kirkko kaikkia varten

Neljäs raportti on Ekumeenisen vammaisvaikuttamisen verkoston raportti. Raportin voisi nähdä yhtäältä ”marginaalien mission” kontekstualisointina. Nähdäkseni raportin merkitys on kuitenkin tätä laajempi. Se käsittelee vammaisuutta ja vammattomuutta laajemmin kysymystä inhimillisen todellisuuden ”finiittisyydestä” tai rajallisuudesta sekä ihmisyyden monimuotoisuudesta.

Siinä missä missiologian piirissä puhutaan lähetyksestä, joka on ”kaikkialta kaikkialle”, tämä raportti on otsikoitu ”Tulla kaikkien kirkoksi kaikkia varten” (Called to be a Church of all and for all). Teksti painottaa ihmis- ja kirkkokäsitystä, jossa mitään perusteita syrjintään ja ulos sulkemiseen ei enää ole ja missä kaikkien, siis ihan kaikkien lahjat tekevät kirkosta Kristuksen ruumiin.

KMN:n missionaarinen ekumenia Karlsruhe 2022 jälkeen

Mitä näistä raporteista voidaan päätellä tulevaa KMN:n yleiskokousta ja sen jälkeistä aikaa silmällä pitäen.

Toisin kuin edellisessä yleiskokouksessa, Karslruhen yleiskokouksessa ei ole erillistä lähetys-teemaista täysistuntoa. Pidän tätä hyvänä ja johdonmukaisena kehityskulkuna. Jos ajattelemme, että lähetys on kirkon ominaisuus, jos siis puhumme missionaarisesta kirkosta, on näiden raporttien nostamat teemat tultava esiin aina kun puhutaan kirkosta maailmassa.

Jos tarkastelee yleiskokouksen suunniteltuja temaattisia täysistuntoja, ne heijastelevat hyvin raporttikirjan teemoja. Ensimmäisenä teemana on ”Jumalan Jeesuksessa Kristuksessa inkarnoituneen rakkauden merkitys – sovitus ja ykseys”. Tätä seuraa erityisesti Eurooppaa käsittelevä teema: Eurooppa – kolonialismin ja sodan tuolle puolen kohti solidaarisuutta, vieraanvaraisuutta ja rauhaa. Kolmantena teemana on Elämän täyteyden tunnustaminen ja neljäntenä Ihmisarvon ja yhteisen ihmisyyden tunnustaminen. Viidennen ja viimeisen teeman otsikkona on lyhyesti: ykseys.

Käsillä olleet raportit ovat kieleltään rohkeita. Ne painottavat jokaisen ihmisen ihmisarvoa, Jumalan rakkauden rajattomuutta ja kristittyjen velvollisuutta osallistua Jumalan muutosta luovaan työhön. Näkisin, että näiden painotusten valossa keskustelu yhdenvertaisuudesta, ihmisoikeuksista ja syrjimättömyydestä tulisi olla aikaisempaa helpompaa.

Aiemmin ilmestyneet kirjoitukset:

• Kristuksen rakkaus, lähetys ja opetuslapseus: Kohti Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokousta (Elina Hellqvist)
• Lähetettynä muuttumaan (Timo-Matti Haapiainen)
• Marginaaleista nousevan mission uudelleentarkastelua (Kati Kemppainen)
• Uusi kommentaari ekumeenisesta missiologiasta (Minna Hietamäki)
• Olemisen lahja (Katri Suhonen)
• Muuntajiksi maailmaan: Jeesuksen seuraajat toisinajattelijoina (Vesa Häkkinen)
• Ekumeeninen liike sodan ja epäjärjestyksen maailmassa – katsaus Kirkkojen maailmanneuvoston alkuvaiheisiin 11. yleiskokouksen edell (Katharina Kunter)

Artikkeli Arushasta Karlsruheen: Teologiset painopisteet Kutsu opetuslapseuteen -raportissa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Toisinajattelua ja parannuksen tekemistä

Arushan konferenssin aikainen Kirkkojen maailmanneuvoston pääsihteeri Olav Fykse Tveit totesi myöhemmin itse konferenssista, että se antoi mahdollisuuden tulla osalliseksi erilaisista hengellisyyden ulottuvuuksista. ”Sanoisin jopa, että me kaikki jaamme erilaisia ulottuvuuksia siitä, mitä on olla kirkko – mitä tarkoittaa Jeesuksen seuraaminen erilaisissa konteksteissa ympäri maailmaa.” Tähän jakamiseen ja uudelleen tarkasteluun liittyy raportin kaksi näkökulmaa. Toinen viittaa toisinajatteluun (dissidence), toinen parannuksen tekemiseen (metanoia).

Jeesuksen seuraamista halutaan siis tarkastella uusista näkökulmista. Eikä vain tarkastella vaan tavoitteena on koko käsitteen ja sen käytännön merkitysten uudelleen löytämisestä. Epäoikeudenmukaisuus, syrjäyttäminen ja haavoittuvassa asemassa olevien haasteet ovat raastavia, mutta Arushan kutsussa vakuutetaan: ”Pyhä Henki jatkaa työtään ajassamme ja kutsuu meitä pikaisesti vastaamaan henkilökohtaisella ja yhteisöllisellä kääntymyksellä sekä muutosta luovalla Jeesuksen seuraamisella.” Tämä kaikki toimii pontimena sille, miten muutos on mahdollinen ja mitä se käytännössä voisi tarkoittaa.

Työryhmä antaa muutaman esimerkin siitä, minkälaisista asioista meidän on otettava opiksi ymmärtääksemme, mitä nykyaika saattaa vaatia kirkolta ja siltä muutokselta, joka kohdistuu Jeesuksen seuraamiseen:

• Kristinuskolla oli keskeinen rooli kolonisaatiossa, ja sen pitkät varjot vaikuttavat nykypäiväänkin. Tämä näkyy joskus jopa uusien kirkkojen tavassa elää ja julistaa. Jeesuksen seuraamisen muutoksessa tärkein tehtävä on itsekritiikki ja jatkuva korjaava toiminta
• Jeesuksen seuraaminen vaatii erilaisten taitojen (talenttien) tarkastelua ja tunnustamista. Nämä tulee yhdistää Jeesuksen seuraajien elämään ja työhön.
• Muuttuneita Jeesuksen seuraajia kutsutaan uuteen suhteeseen Jumalan, toinen toisensa ja maan kanssa. Tämä vaatii syvällistä tarkastelua ja toimintaa, sillä koko luomakunta huokailee rikkoutuneista ja sopimattomista suhteista. Pyhä Henki voi korjata nämä rikkoutuneet suhteet.
• Arushan kutsu antaa raamatullisen kehotuksen Jeesuksen seuraajille olla näkyvä ja haavoittuva Kristuksen ruumis. Tällä tavoin ihmisiä voidaan opettaa ymmärtämään omaa murtuneisuuttaan ja sitä, että myös heidät kutsutaan Kristuksen tuomaan elämän täyteyteen.
• Jeesuksen seuraajien hengellisyydessä (”toisinajattelija-seuraamisessa”), tarvitaan juurtumista Jeesuksen Henkeen, ei tämän maailmanajan henkiin.

Imperiumeja vastustamaan

Meitä haastetaan huomaamaan, että Jumalan Henki toimii yllättävissä paikoissa, paikoissa, joita perinteisesti ei pidetä minään. Marginalisoidut, alkuperäiskansat ja maahanmuuttajien kirkkoyhteisöt kukoistavat evankeliumin toivossa ja ilossa rasismin ja muukalaisvihan edessä. Kansat, joiden kasti, kyky, seksuaalisuus tai sukupuoli tekee heistä uskonnollisen väkivallan kohteet, kokoontuvat yhteisöihin, jotka osoittavat olevansa Jumalan rakastamia ja vastaavat Hänen rakkauteensa. Niinpä meidän tulisi huomata, että uskontunnustuksemme vie meidät parannukseen, uuteen suuntautumiseen ja uuteen suuntaan. Kyse on siitä, miten tämä kaikki näkyy käytännössä. Ei riitä, että kertoo olevansa ”ei-rasisti”. Meidän tulee olla ”antirasisteja”. Ei riitä, että harmittelemme luonnolle aiheuttamaamme pahaa. Meidän on alettava elää niin, että tuomme eheyttä ja helpotusta luonnolle.

Jumalan rakastaminen toisissa ja luomakunnan rakastaminen Jumalan rakastettuna kääntää meidän maailmamme, kirkkomme ja Jeesuksen seuraamisemme ylösalaisin. Siksi voimme toimia toisinajattelijoina niissä ympäristöissä, joissa elämämme. Raportti – kuten koko Arushan kutsu – ottaa vahvasti kantaa ”imperiumeihin”. Imperiumilla viitataan imperialistisiin järjestelmiin, joissa Jumalan valta on korvattu ihmisen tai rahan vallalla; diktaattoreihin, joiden valta yhdistää neoliberalistista talousvaltaa ja fasistista poliittista järjestelmää. Nämä kaikki voivat olla ja ovat usein olleet varsin houkuttelevia ja vaikuttavia niin, että kristityt ja kirkot ovat mukailleet niitä. Siksi meitä kutsutaan toisinajatteluun myös kirkon sisällä:

”Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa niiden järjestelmien ja varmuuksien jättämistä taakse, jotka tähän mennessä ovat olleet meille annettuja. On astuttava ulos poliittisista ja uskonnollisista järjestelmistä ja kiistettävä niiden hallitsevat väitteet. Jeesuksen kutsu vastustaa kaikkien uskonnollisten ja poliittisten valtojen aikaisempia kutsuja. Jeesuksen seuraaminen on toisinajattelua. Kuten Jeesus uudistaa seuraajansa, niin meidän tulee uudistaa perinteittemme elävät kivet.”

Rakkauden tähden rakastamaan

Raportti ei todellakaan päästä helpolla. Se on täynnä mahtipontisia, mutta myös varsin suoria ajatuksia siitä, miten kristittyjen tulisi toimia nykyajassa. Lopuksi se nostaa esiin Karlsruhen yleiskokouksen teeman: Kristuksen rakkaus johtaa maailman sovintoon ja ykseyteen. Rakkauden merkityksestä ja vaikutuksesta kertoo jo Kolmiyhteisen Jumalan olemus. Isä ja Poika ja Pyhä Henki rakastavat toinen toistaan. Tätä rakkautta Jumala myös jakaa meidän kanssamme. Raportin mukaan myös Kristus haastaa meitä elämäntapaan, jota leimaa rakkaus (Joh. 13:34–35). Toisten pelkäämisen ja vihan ideologioiden täyttämässä maailmassa yleiskokouksen teema kutsuu radikaaleihin toimiin: villitsemään maailmaa, kuten Jeesuksen varhaiset seuraajat tekivät (Apt. 7:4–9).

Se kehottaa meitä ottamaan sovinnon ja ykseyden tehtävän (Ef. 1:10; 5:18–19) vakavasti.

P.S. Opetuslapsia vai Jeesuksen seuraajia

Olen pyrkinyt tässä kirjoituksessa johdonmukaisesti käyttämään ilmaisua ”Jeesuksen seuraajat” korvaamaan sanaa ”opetuslapsi”. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, ettei englannin sanalle ”discipleship” ole olemassa luontevaa käännöstä. Sanan ”disciple” voisi kääntää sanalla ”opetuslapsi”, mutta sekään ei tee oikeutta itse asialle. Suomenkielisten raamatunkäännösten vaikutuksesta olemme tottuneet puhumaan opetuslapsista. Lapsista ei kuitenkaan ollut kyse apostolien kohdalla eikä usein nykyäänkään. Oppilas sana on oikeampi (vrt. UT2020 käännös, jossa se korvaa opetuslapsi -sanan), mutta siitä taas on vaikea muodostaa vastaavaa ilmaisua kuin opetuslapseus.

Meille keskeisin kohta opetuslapseudesta puhuttaessa on Matt. 28:ssa oleva ns. kaste ja lähetyskäsky. Siinä käsketään tekemään opetuslapsia. Oma ajatteluni on tässä kohtaa ollut varsin yksilökeskeinen. ”Opetuslapseuttamisessa” olisi siis kyse yksittäisten ihmisten johtamisesta kristinuskoon. Tämä ei kuitenkaan vastaa alkuperäistä merkitystä edes suomenkielisessä versiossa. Siinähän todetaan, että meidän tulee tehdä ”kansat opetuslapsiksi” (tai ”kaikista kansoista minun oppilaitani” UT2020 käännöksessä). Ei siis ihme, että Lutherinkin käännöksessä sanottiin: ” opettakaa kaikkia kansakuntia”. Vaikka tällä lukutavalla ei olekaan kovin paljoa ollut kannatusta, on uusin saksankielinen käännös palannut tähän ajatukseen.

Vielä voisi todeta sen, että opetuslapseudesta on varsin vähän erittelevää ja käsitettä avaavia kirjoituksia suomeksi. Lähes kaikissa otetaan itsestäänselvyytenä, että sanalla on vain yksi merkitys – se, jonka kirjoittaja sille antaa. Usein tuo merkitys liittyy ihmisen jumalasuhteeseen tai hengelliseen elämään. Oma lukunsa on niillä kirjoituksilla, joissa opetuslapseudesta tehdään eräänlaista paremman kertaluokan kristillisyyttä: on olemassa kristittyjä ja sitten opetuslapsia, jopa ”todellisia opetuslapsia”.

Jeesuksen seuraaminen sen sijaan on varsin hyvin siedetty ilmaus. Siinä omasta mielestäni tiivistyy oleellinen. Kuten jo David Bosch totesi, Matteuksen evankeliumin käsky opettaa noudattamaan kaikkea, mitä Jeesus oli käskenyt noudattaa, ei koskenut vain hänen puheitaan. Jeesuksen seuraamisessa on kyse koko Jeesuksen elämässään antamasta esimerkistä.

Aiempia kirjoituksia Karlsruheen liittyen

• Olemisen lahja
• Uusi kommentaari ekumeenisesta missiologiasta
• Marginaaleista nousevan mission uudelleentarkastelua
• Lähetettynä muuttumaan
• Kristuksen rakkaus, lähetys ja opetuslapseus: Kohti Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokousta

Artikkeli Muuntajiksi maailmaan: Jeesuksen seuraajat toisinajattelijoina julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Marginaaleissa olevat eivät ole mission kohde, vaan sen ensisijainen toimija. Marginalisoiduilla yhteisöillä on tehtävä kirkossa ja maailmassa. Ketkä sitten ovat marginalisoituja? Käsitteet ”marginaali” ja ”keskus” ovat hyvin moniulotteisia. Ne eivät viittaa ainoastaan vaurauteen tai maantieteeseen, vaan myös vallan ja tiedon epäsuhtaan. Sosiaalinen status, sosioekonominen asema, sukupuoli, rotu, etnisyys, heimo, terveys, vammaisuus ja ikä synnyttävät keskuksia ja marginaaleja.    

Joku voi olla jossain suhteessa marginaalissa, mutta toisesta näkökulmasta etuoikeutettu. Marginaalisuus on kontekstuaalista: esimerkiksi keskiluokkainen akateemisesti koulutettu ghanalainen mies voi olla etuoikeutettu suhteessa bulgarialaiseen romanityttöön – mutta samalla hän voi olla marginaalissa suhteessa keskiluokkaiseen akateemiseen eurooppalaiseen mieheen. Marginaalit ovat myös kiistanalaisia tiloja. Ihmisillä ja ihmisryhmillä on erilaisia käsityksiä omasta marginaalisuudestaan, tai toisten silmissä marginalisoiduksi lukeutuvat ihmiset eivät itse näe itseään sellaisina.

Marginaaleissa olevilla on valta tehdä teologiaa

Marginaaleissa tehty ja eletty teologia on aina vahvaa, vaativaa ja transformoivaa. Globaalin kirkon on arvioitava, kuultava ja otettava osaa tällaiseen teologiaan. Marginaalissa olevilla on viisaus ja valta teologisesti sanoittaa omaa kokemustaan. He jakavat eletyn elämän teologiaa, joka ei riipu teologisesta oppineisuudesta. Marginalisoidut lukevat Raamattua haavoittuvuuden ja vastarinnan, köyhyyden ja kestävyyden, voimattomuuden ja voimaantumisen perspektiivistä, ja ns. valtavirran teologian on tultava tällaisen lukutavan transformoimaksi. Marginaalien teologia on elämän ja transformaation teologiaa. Jumala on ja toimii marginaaleissa, ja maailma uudistuu sieltä käsin.

Marginaaleissa on myös toimijuus, joka ei riipu taloudellisesta tai poliittisesta vallasta. Maailmaa, ihmisiä, struktuureja ja systeemejä muuttava toimijuus syntyy siitä, että rakennetaan luottamusta ja uskoa transformoivaan, elävään Jumalaan, joka on sitoutunut marginaaleihin. Toimijuus syntyy myös siitä, että marginaalissa olevilla ihmisillä on kyky analysoida kriittisesti yhteiskuntaa, jossa he elävät. Marginalisoidut ovat dialogissa ja verkostoitumisessa aikaisempaa organisoidumpia paikallisesti, alueellisesti ja globaalisti. Tämä näkyy ruohonjuuritason toiminnassa mm eko-oikeudenmukaisuuden ja sovinnon edistämisessä.

Elämän täyteys, joka luvataan kaikille, koskee myös keskuksessa olevia.

”Marginaalien missio” ei pyri mobilisoimaan marginalisoituja kirkon missiossa, vaan se vahvistaa heidän toimijuutensa ja profeetallisen roolinsa globaalissa kirkossa. Samalla se haastaa keskuksessa olevat arvioimaan ja tunnistamaan tämän, sekä katumaan ja liittymään heihin. Elämän täyteys, joka luvataan kaikille, koskee myös keskuksessa olevia. Kun keskuksessa olevat haastetaan arvioimaan, missä Jumala toimii marginaaleissa, heidän tulee olla valmiita haastamaan itsensä tässä prosessissa. Tämä edellyttää kuuntelemista, oppimista ja katumista. Vasta sitten heidät kutsutaan toimijuuteen liittymällä siihen mitä marginaalissa olevat jo tekevät. Etuoikeutettujen on ”tyhjennettävä itsensä” Kristuksen tavoin ennen liittymistään Missio Deihin. Siten marginaaleissa oleville luvattu elämän täyteys ulottuu myös keskuksessa oleviin.

Kysymys on oikeudenmukaisuudesta

”Marginaalien missio” ei koske vain seurakuntien elämää, vaan se liittyy myös kehitykseen ja diakoniaan. Kehitysyhteistyötoimijat haastetaan ottamaan marginaalisuuteen liittyvä intersektionaalisuus ja kontekstuaalisuus vakavasti. Tarvitaan nöyryyttä ja avointa mieltä, sekä keskusteluyhteyttä kehitysyhteistyötoimijoiden ja marginaalien välille, ettei vahvistettaisi entisen kaltaisia riippuvuussuhteita.

Kysymys oikeudenmukaisuudesta tulee korostumaan Missio Deissä. Köyhyyden tai muun marginalisoitumisen vastakohta ei ole vauraus tai valta, vaan oikeudenmukaisuus. Tarvitaan enemmän teologista työskentelyä oikeudenmukaisuudesta ja inkarnaatiosta, sillä oikeudenmukaisuuden kysymykset tulevat olemaan keskeisiä ekumeenisessa missiologiassa.

Artikkeli Marginaaleista nousevan mission uudelleentarkastelua julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Muutoksen tekijöinä, lähetettyinä opetuslapsina
              liikumme Hengessä
              ja meitä liikuttaa Kristuksen rakkaus:
              Olemme pyhiinvaeltajia tiellä kohti oikeudenmukaisuutta ja rauhaa
              pyhiinvaeltajia tiellä kohti sovintoa ja ykseyttä
              solidaarisena koko luomakunnalle.
              Meitä johtavat ja inspiroivat syrjään työnnetyt lapset, naiset ja miehet.

As transforming, missionary disciples
we move in the Spirit,
and are moved by Christ’s love:
Pilgrims on the road to justice and peace,
Pilgrims on the road to reconciliation and unity,
In solidarity with all creation
Led and inspired by children, women and men on the margins.

Yleiskokouksen teeman missiologisen näkökulman tarjoava asiakirja (Missiological Exploration on the 2022 WCC Assembly Theme) on teologiseksi asiakirjaksi poikkeuksellinen, sillä se on kirjoitettu lähes runon muotoon. Yllä oleva, sisennetty teksti on lainaus siitä.

Osallisena Jumalan työstä

Koko teema Kristuksen maailmaa muuttavasta rakkaudesta on missionaarinen, mutta tässä asiakirjassa teemaan lisätään vielä yksi keskeinen ajatus: Kristuksen rakkaus johtaa maailman sovintoon ja ykseyteen kutsumalla naisia ja miehiä opetuslapsiksi.  Kristuksen rakkaus on maailmaa liikuttava voima, ja meitä kutsutaan osallistumaan tähän liikkeeseen. Osallisuus saa meidät itsemme muuttumaan, ja samalla meistä tulee muutoksentekijöitä ympäröivässä maailmassa. Suomenkielisen lukijan huomio helposti kiinnittyy ilmaukseen ”naiset ja miehet”: miksi asiakirjassa on erikseen mainittu kaksi sukupuolta? Tarkoitus lienee ollut painottaa, että kaikki ihmiset on kutsuttu Kristuksen seuraajiksi ja opetuslapseksi. Hieman myöhemmin asiakirjassa painotetaan Kristuksen rakkauden avaruutta:

              Kristuksen rakkaus on inklusiivista.
              Se on tarkoitettu koko luomakunnalle.
              Se on tarkoitettu kaikille ilman poikkeuksia.

Me näemme tämän ateriayhteydessä, johon Jeesus kutsui marginaaliin työnnetyt ja syntiset.
Me näemme tämän kohtaamisissa, joissa hän ylitti sukupuolen, uskonnon, kulttuurin ja kansallisuuden asettamat rajat.

Christ’s love is inclusive.
It is for the whole of creation.
It is for all without exception

We see this in Jesus’ table fellowship, choosing to be with the marginalized and sinners
We see it in his encounters across gender, religious, cultural and national boundaries.

Lähtökohtana lähetykselle tässä maailmassa on Kristuksen rakkaus.
Jumalan rakkaus Kristuksessa on Jumalan lähetyksen syy.
Jumalan kutsu Kristuksessa Hengen kautta
uskoville naisille ja miehille
osallistua Jumalan työhön
on kristillisen lähetyksen ydin.

God’s love in Christ is the reason for God’s mission
And God’s call in Christ through the Spirit
to women and men of faith
to share in God’s work
is the essence of Christian mission.

Kristuksen rakkaus on maailmaa muuttava voima, sillä se muuttaa, transformoi, yksittäisiä ihmisiä, haastaa korjaamaan epäoikeudenmukaisuuksia ja vaalii koko Jumalan luomaa todellisuutta.

Toinen keskeinen periaate on, että sovinto (hankalasti suomeksi kääntyvä käsite reconciliation) on sekä Jumalan lahja että Kristuksen seuraajien kutsumus:

              Hänen lähetykseensä osallistuminen merkitsee sitoutumista sovinnon työhön:
              sovintoon Jumalan kanssa,
              sovintoon haavoitetun luomakunnan kanssa,
              sovintoon särkyneissä yhteisöissä,
              sovintoon häiriintyneen itsemme kanssa.    

Sovinto on keskuksessa evankeliumissa,
Evankeliumissa, josta todistamme ja jota julistamme.
Hyvä uutinen on, että
jakaantuneessa, väkivaltaisessa ja pirstoutuneessa maailmassa
sovinto on todellisuutta.

To share in his mission is to commit ourselves to the work of reconciliation.
Reconciliation with God,
Reconciliation with our wounded creation
Reconciliation in broken communities
Reconciliation in disordered selves.

The gospel to which we witness and preach
Has reconciliation at its very heart.
The good news that
In our divided, violent, and fragmented world
Reconciliation is a reality.

…           Sovinto on lähetettyjen opetuslasten työtä.
              He välittävät ja pitävät esillä Jumalan sovitusta tuovaa armoa,
              ja niin osallistuvat Jumalan sovitusta tuovaan lähetykseen.
              Kristityt, joita itseään Jumalan rakkaus ja armo on muuttanut
              ja jotka Kristuksen rakkaus on saanut sitoutumaan tähän sovinnon palvelutehtävään.

Reconciliation is the work of missionary disciples
Who mediate and articulate God’s reconciling grace,
And so participate in God’s reconciling mission.
Christians who have been transformed themselves by God’s love and grace,

Moved by Christ’s love to commit themselves to this ministry
of reconciliation.

Kolmanneksi asiakirjassa todetaan, että emme ole saavuttaneet sitä ykseyttä, johon Kristus meitä kutsuu, mutta siitä huolimatta Kristuksen rakkaus ohjaa meitä etsimään ykseyttä, joka ei ole vain kristillisen kirkon ykseys vaan ykseys, joka pitää sisällään koko ihmiskunnan ja koko luodun maailman.

              Opetuslapsina meidät on kutsuttu ykseyden esikuviksi.
              Esikuvallisuus on aitouden merkki
              Aito rakkaus Kristukseen
              johtaa kirkkoa ykseyteen.
              Aito rakkaus Kristukseen
              johtaa kirkkoa tekemään työtä maailman ykseyden puolesta:
              Kansakuntien parissa, kulttuurien parissa, kansojen parissa.
              Kunnioittaen niitä ja
                             suojellen planeettaa
                             tehden työtä rauhan eteen
                             tehden työtä oikeudenmukaisuuden eteen
                             poistaen köyhyyttä
                             voimaannuttaen voimattomia
                             jakaen viisautta.

As disciples we are called to model unity
It is a mark of our authenticity.
Authentic love for Christ,
Will move the church to unity
Authentic love for Christ
Will move the church to work for unity in the world
among nations, among cultures, among peoples,
respecting them and
protecting the planet
working for peace
working for justice
eradicating poverty
empowering the powerless
sharing wisdom

Mitä on Jumalan lähetys

Asiakirjan lopuksi liitytään vielä näkyyn Kolmiyhteisen Jumalan työstä maailmasta: me etsimme Hengen läsnäoloa, syvempää Kristuksen rakkauden tuntemista, ja syvempää sitoutumista Jumalan lähetykseen.

Maailman johtaminen rakkauden avulla sovintoon ja ykseyteen
              on Jumalan lähetystä, Kristuksessa inkarnoitunutta, saavutettu Hengen kautta.

              Tähän lähetykseen me
              Kirkkona,
              lähetettyinä opetuslapsina,
              osallistumme.

Moving the world in love to reconciliation and unity
Is God’s mission, incarnate in Christ, accomplished through the Spirit
It is in that mission that we,
As church,
As missionary disciples,
Participate.

Omassa johdantoartikkelissaan Risto Jukko määrittelee lähetyksen samaa kieltä käyttäen. Jumala on Kristuksen kautta sovittanut meidät itsensä kanssa. Jumalan lähetys pitää sisällään meidät, ja ottaa meidät mukaan työhön antamalla meille sovituksen palvelutehtävän. Kun tulemme osallisiksi Jumalan sovitustyöstä Kristuksessa, otamme osaa Jumalan lähetykseen ja meistä tulee sovinnon ja ykseyden lähettiläitä toisten kanssa ja heitä varten.

Keitä ovat Kirkkojen maailmanneuvosto ja sen Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komissio?

Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) Delhin yleiskokouksessa (1961) ekumeenisen liikkeen ja kansainvälisen lähetysliikkeen polut yhtyivät, kun vuonna 1921 perustettu Kansainvälinen lähetysneuvosto yhdistyi Kirkkojen maailmanneuvoston kanssa, ja jatkoi työtään Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komissiona (CWME).  Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission johtajana on vuodesta 2008 toiminut Risto Jukko.

Edellisestä Busanissa, Etelä-Koreassa 2013 pidetystä yleiskokouksesta alkaen Kirkkojen maailmanneuvoston jäsenkirkot sitoutuivat teemaan oikeudenmukaisuuden ja rauhan pyhiinvaellus (Pilgrimage of Justice and Peace). Tuossa yleiskokouksessa hyväksyttiin myös historian toinen KMN:n missiologinen asiakirja Yhdessä kohti elämää: lähetys ja evankelioiminen muuttuvassa maailmassa.

Arushasta eteenpäin

Tärkeä merkkipaalu yleiskokousten välillä on ollut Arushan maailmanlähetyksen ja evankelioimisen konferenssi 2018. Sen julkilausuma Arushan kutsu on toinen keskeinen Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission työtä yleiskokousten välillä ohjannut dokumentti.

Arushan kokouksen jälkeen keskeisiksi teemoiksi tulevaisuuden missiologisessa työskentelyssä tunnistettiin seuraavat teemat:

• Lähetys muuttavana opetuslapseutena Arushan kutsun valossa
• Marginaalien mission aikamme lähetyksen paradigmana
• Lähetys ja evankeliointi moniuskontoisessa maailmassa
• Lähetyksen, evankelioinnin ja kehitysyhteistyön suhde
• Kalliin opetuslapseuden (costly dischipleship ja ykseyden suhde

Maailmanlähetyksen ja evankelioimisen komission sekä sen temaattisten työryhmien työ yleiskokousten välillä on koottu raporttikirjaan Call to Discipleship. Mission in the Pilgrimage of Justice and Peace World Council of Churches Commission on World Mission and Evangelism Documents 2018–2021. Kirkkomme Lähetys esittelee kevään aikana kaikki neljä kirjaan koottua raporttia.  

Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) korkein päättävä elin yleiskokous kokoontuu yleensä kahdeksan vuoden välein. Se on ainutlaatuinen mahdollisuus koko maailmanlaajuiselle kirkkoyhteisölle kohdata toinen toisensa ja Jumala yhdessä paikassa.

Yleiskokoukseen saapuu 4000 edustajaa ympäri maailmaa. Se on erityinen hetki jäsenkirkoille, ekumeenisille kumppaneille ja muille kirkoille. Yleiskokouksen aikana kirkot voivat syventää sitoutumistaan näkyvään ykseyteen ja yhteiseen todistukseen. KMN:n yleiskokous on kokoluokassaan monimuotoisin kristittyjen kokoontuminen.

KMN:n yhdestoista yleiskokous järjestetään Karlsruhessa, Saksassa, syyskuussa 2022.

Sisennetyt lainaukset asiakirjasta Study Paper: Missiological Exploration on the 2022 WCC Assembly Theme Christ’s Love Moves the World to Reconciliation and Unity and Ongoing Work of CWME” (CWME Working Group on Theology for Mission), käännökset kirjoittajan. Asiakirja julkaistu teoksessa Call to Discipleship. Mission in the Pilgrimage of Justice and Peace. World Council of Churches Commission on World Mission and Evangelism Documents 2019-2021. Toimittanut Risto Jukko. WCC 2021.

Artikkeli Kristuksen rakkaus, lähetys ja opetuslapseus: Kohti Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokousta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Tervetullut perusteos

Näkökulmia ekumeeniseen missiologiaan on tervetullut peruskirja, jonka toivoisi kuluvan erityisesti teologien, mutta muidenkin käsissä (tai näytöllä). Se taustoittaa hyvin niitä keskusteluja, joita viime vuosina on käyty sekä eri seminaareissa että sosiaalisessa mediassa. Näissä keskusteluissa monet ovat peräänkuuluttaneet meidän pohjoiseurooppalaisen teologian tekemisen pöllyttämistä. Ensimmäisenä on tiedostettava oma sidonnaisuutemme sekä uuden ajan alun kulttuuriperintöön, että oman aikamme virtauksiin. Sen jälkeen on mahdollista avata silmät kaikelle sille kristinuskon tulkinnalle, joka jo rikastuttaa kansainvälisiä keskusteluja ja on totta monissa sisarkirkoissamme. Kirja vie meitä aarteiden äärelle.

Ansiokasta on jo se, että kirjan kirjoittajakunta edustaa melko laajaa kirjoa kristillisiä perinteitä. Samoin se, että meiltä löytyy omasta takaa iso joukko missiologiaan syvästi pureutuneita tutkijoita ja kirjoittajia. Ainoa ulkomainen kirjoittaja on missiologian professori emeritus Stephen Bevans, joka on vieraillut Suomessakin useita kertoja. Hänen merkityksensä ekumeenisen missiologian kehittäjänä onkin suuri.

Välineitä ajatteluun ja kohtaamisiin

Kirja alkaa Suomen Ekumeenisen Neuvoston pääsihteeri, TT Mari-Anna Auvisen johdantoluvulla, joka vie suoraan kirjan teemojen ytimeen. Auvinen näyttää korostavan yhdessä ajattelemisen ja tekemisen näkökulmaa. Hän tuo hyvin esille sen, miten laajalti erilaisissa kirkoissa ja kirkkoliitoissa on mission suhteen lähestytty samoja kysymyksiä ja näkökulmia. Tämäkin viittaa siihen, miten tärkeää on kuunnella toisia ja jakaa siitä, mitä itse on oppinut.

Auvinen hahmottaa kirjan kolmeen osaan: ensin missiologian käsitteen ja kirkkojen tulokulmien hahmottaminen, toiseksi avataan sekä missiologian historian ja tämän ajan haasteita ja kolmanneksi uskontoteologiaa ja uskontojen kohtaamista käsittelevät artikkelit. Tämän kolmijaon olisi voinut laittaa näkyviin myös kirjan asettelussa meille, jotka aina haemme isoista kokonaisuuksista sopivan kokoisia palasia pureskeltavaksi. Iso haitta tämä ei luonnollisestikaan ole.

Nämä kolme osaa kertovat paljon myös siitä, mitä kirkon missiossa käytännössäkin tapahtuu. Paljon tutkimusta, keskusteluja ja yhteisen näkökulman hahmottelua sekä omien juurien tiedostamista myös sen osalta, mikä on kipeää ja mikä on tuottanut ei toivottuja tuloksia. Kolmantena, ehkä eniten viime vuosien haasteeksi noussut tarve hahmottaa omia rajoja – kaiken yhteyttä etsivän ja dialogiin pyrkivän keskellä. Mikä on se minulle luovuttamatonta ja mitä voisin ajatella toisin, kuinka hahmotan Jumalan toiminnan tässä maailmassa siellä, missä kristityt eivät ole läsnä? Monet kolmannen osan artikkeleista piirtävät tärkeitä karttamerkkejä muuttuvan suomalaisen uskonnollisuuden maastoon ja antaa tarpeellisia välineitä analysointiin ja toiseuden ymmärtämiseen. Joskus vauhtia on haettava vaikkapa Intiasta asti, omaa kaupunkiteologiaa unohtamatta.

Syvemmälle missiologiaan

Yksittäisistä artikkeleista nostan esille piispan Revon artikkelin ”Muutoksen missio. Transformaatio lähetyksen uutena avainkäsitteenä”.  Artikkeli luotaa syvältä transformaatio -käsitteen historiaa ja teologista merkitystä missiologialle. Revon mukaan käsite on avannut yhteisen ajattelun ja ymmärryksen uomia siinä, missä esim. aiemmin käytetyt vapautus ja kehitys -käsitteet ovat rakentaneet aitoja kirkkojen ja keskustelijoiden välille.

Tämän pariksi sopii hyvin Antti Raunion artikkeli kirkon mission sosiaalisesta ulottuvuudesta. Raunio kirjoittaa: ”Rakkauden harjoittamiseen kuuluu siis oppia ymmärtämään, mitä lähimmäinen todella tarvitsee ja mikä on hänelle aidosti hyväksi. Juuri tähän Kristus kutsuu asettuessaan marginaaliin, ja tätä hän saa aikaan toteuttaessaan rakkautta uskon välityksellä.” (s. 96) Usko, jossa Kristus asuu ja joka ottaa vastaan rakkauden huomioi lähimmäisen hänen tarpeistaan käsin. Muutos ulottuu siis sekä kristittyyn että lähimmäiseen. Tämä koskee vahvasti myös kirkko yhteisönä: ”Kristillinen yhteisö ei siten ole ainoastaan hengellinen ja sisäinen ykseys, vaan se toteutuu myös työssä kaikkien kärsivien puoles­ta ja tällä työllä on myös ulkoinen ulottuvuus.” (s. 98)

Johdannossa Auvinen viittaa enemmistömaailman erilaiseen tapaan sanoittaa meille tuttuja käsitteitä. Meille erityisen tärkeiden käsitteiden – synti ja anteeksiantaminen – rinnalle nousee elämä ja kuolema. Samankaltainen erilaisuus sanoituksissa näkyy Serafim Seppälän kirjoituksessa, joissa hän avaa ortodoksien missiologisia keskusteluja. Missio ikään kuin asettuu vähän eri kohtaan ja siihen liittyvä sanoitus nousee toisenlaisesta perinteestä: ”idässä pelastuminen ei ole ihmisyydessä kasvamisen prosessista irrallinen asia. Tämä taas ei tarkoita sitä, että pelastus olisi Jumalan armosta irrallinen asia tai pelkkää ihmisenä kasvamista.” (s. 115) Kaiken kaikkiaan ortodoksien tavoissa hahmottaa ja sanoittaa kirkon missiota on paljon syventymisen aihetta.

Kirja on niin runsas ja artikkelit hyvin kirjoitettuja, että pelkään arvion venyvän liiaksi. Ehkä tästä jo käy ilmi, että kirja innoittaa ainakin minua. Toivottavasti muitakin.

Eräänlaisena tunnuslauseena sille, mitä tämä kirja voi saada aikaan ja tavoitteena, johon toivon kirkoissamme tehtävän teologian tähtäävän, voi pitää Auvisen kirjaama ajatusta: ”Ekumeeninen missiologia käyttää asiakirjoissaan yhdessä lausumisen pu­hetapaa. Tämä puhetapa on kontekstuaalista ja muutokseen tähtäävää luon­teeltaan.” (s. 29)

Artikkeli Ekumeenisen missiologian perusteos haastaa keskusteluun – ketään ei ole suljettu pois julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.