Pikkupoikana orvoksi jäädessään Ensio Koitto sai enkeliltä lupauksen huolenpidosta. Jouluaattona 82 vuotta täyttävän Ension silmissä asuu edelleen poikamainen ilo. Kiitollinen elämänasenne valaisee huoneen hänen ympärillään.
Kupissa höyryää tuoreyrttitee: piparminttua, saksankirveliä, puna-apilaa ja mustaherukanlehtiä. Lusikkaan sulaa nokare omien mehiläisten hunajaa. Ensio Koitto kertoo lähtevänsä haastattelun jälkeen keräämään karpaloita yhdessä vaimonsa Inkerin kanssa.
– Mieleni on kiitollinen monista hyvistä asioista. Toivon, että saisin kulkea ehtoopolkua rauhallisesti, Ensio sanoo hymyillen.
Satakunnan Kiikassa jouluaattona 1933 syntynyt Ensio Koitto asettui nuorena miehenä ja tuoreena aviopuolisona vaimonsa Aino Inkerin kanssa Hämeenlinnaan, kun molemmat saivat työpaikat mielenterveyden hoitajina Hattelmalan sairaalasta.
Päätyönsä Ensio teki sairaalan toimintaterapiaosastolla askarteluohjaajana. Virkavapausjaksoilla hän työskenteli evankelistana yhteiskristillisen säätiön toimintakeskuksessa Helsingissä.
Koiton pariskunta vietti tänä syksynä timanttihäitään 60 avioliittovuoden kunniaksi. Ensiolla on menossa 25. vuosi eläkkeellä.
– Ei ole koskaan ollut sellaista aikaa, etten tietäisi mitä tekisin. Ikä hidastaa, mutta aika monia asioita pystyy kuitenkin tekemään, Ensio sanoo.
– Jollakin tavalla oli ihan huvittavaa jäädä 35 palvelusvuoden jälkeen eläkkeelle 57-vuotiaana, kun ajattelin, ettei tässä nyt vielä ihan vanhoja olla, hän muistelee.
Liikuntaharrastus ja puutarhanhoito ovat antaneet aina sisältöä elämään, ja niiden lisäksi Ensio antaa aikaansa tärkeäksi kokemilleen asioille vapaaehtois- ja luottamustehtävissä.
Hän on toiminut Kristillisen eläkeliiton puheenjohtajana 7,5 vuotta, sitä ennen 6,5 vuotta varapuheenjohtajana. Tutuksi on tullut myös kaupunginvaltuusto ja tällä hetkellä hän on varavaltuutettuna vanhusneuvostossa. Seurakunnan luottamustehtävissä Ensiolla on pitkä historia, tällä hetkellä hän on lähetys- ja aikuistyön johtokunnan varapuheenjohtaja ja varajäsenenä kirkkovaltuustossa.
– Seurakunnassa olemme isojen haasteiden edessä. Ajan haasteet pitää tunnistaa ja ottaa todesta. Pitää löytää pakolaiset lähimmäisinä. Ikääntyneet, nuoret – miten kaikki kohdataan? Kristuksen tulisi aina olla esillä, eikä vain muodollisuutena, Ensio pohtii.
Kirkkoväki vanhenee, mutta Ensio huomauttaa, ettei kysymys ole siitä, että kirkossa käyvät vain ne, jotka ikänsä ovat käyneet, eikä uusia tule.
– Kyllä myös vanha ihminen voi kiinnostua Jumalasta ja tulla kirkkoon. Iäkkäänä on oikein hyvä pysähtyä ajattelemaan perimmäisiä kysymyksiä: Mitä se tarkoittaa, että olen tässä ja nyt. Olen tavannut kirkossa ihmisiä, joita en olisi kuvitellut siellä näkeväni vielä joitakin vuosia sitten.
Joulun lapsi
82 joulua sitten Ension äiti kompastui joulukiireessä rappusissa ja esikoinen saapui maailmaan hiukan aikaansa edellä.
– Jouluihminen, kyllä olen!, Ensio nauraa.
– Työssä oli mieluisaa tehdä joulun alla olkitöitä ja muita kuusenkoristeita. Lähetämme Inkerin kanssa monta kymmentä joulukorttia. Se saattaa olla ainut yhteys johonkin ihmiseen. Joulukortti laitetaan ja joulukortti sieltä tulee – ja sehän on ihan mukavaa.
Koitot juhlivat joulua rauhallisesti ja perinteisesti: Paikat siivotaan ja laitetaan juhlakuntoon. Joulukuusi on, pöytä katetaan, joululahja annetaan jokaiselle ja jouluevankeliumi luetaan. Joulukirkko ja joululaulujen laulaminen yhdessä seurakunnan kanssa ovat myös tärkeitä.
Ensio muistelee lämmöllä saaneensa lapsena aina syntymäpäivä- ja joululahjan erikseen.
– Nyt jo edesmenneet kissamme Klara-rouva ja Vihtori-poika saivat myös aina joululahjat. Kerran Klara-rouva pyysi ulos, hyytävään pakkaseen, ja toi elävän hiiren lahjaksi poikaselleen. Se oli jouluihme, Klara oli todellinen joulukissa.
Orpo muttei yksinäinen
Ensio jäi 8-vuotiaana orvoksi kahden pikkuveljensä, Einon ja Eskon kanssa, kun perheen äiti kuoli.
– Isä oli mennyt jo aikaisemmin. Lohduttomalta tuntui, mutta näin enkeliunen, jossa enkeli vakuutti minulle, että meistä pikkupojista pidetään hyvää huolta. Unen valoisa ja kirkas tunnelma on edelleen elävänä mielessäni.
– Olimme kuin kolme pientä linnunpoikaa suut auki. Sen olen saanut tuntea, että meitä on kannettu, saimme hyvät kodit. Vaikka kyllä monta kertaa itkukin tuli, Ensio muistelee.
Ension nuorin veli Esko adoptoitiin 8 kuukauden ikäisenä Kiikan sosiaaliviraston kautta Helsinkiin.
– Kun tulin nuoruusikään, mietin aina Helsingissä käydessäni, onko joku vastaantulijoista Esko.
Adoptio oli salattu. Vuonna 1989 kotiin tuli puhelu ja Ension tytär vastasi puhelimeen. Soittaja tiedusteli vuonna 1933 syntynyttä Kalle Ensio Koittoa.
– Kun sain luurin, siellä oli veljeni, joka sanoi ”Minä olen nyt täällä”. Tapaaminen oli ihmeellinen juttu: halattiin, itkettiin, syötiin ja saunottiin koko yö. Muisteltiin näitä elämän temppuja. Veli on etevä alallaan, tohtoriksi väitellyt geologi ja matkustelee eri puolilla maailmaa.
Nyt Esko on kadonnut jälleen, vaihtanut asuinpaikkaa, eikä yhteystietoja ole.
– Hän elää minun näkökulmastani satumaista elämää. Ajattelen, että jos se on Herran tahto, näemme vielä, ja jos ei, näemme sitten perillä.
Rippikoulun Ensio nostaa elämänsä merkkitapahtumien joukkoon.
– Se oli herkkää aikaa, kaikki mitä opetettiin painui nuoreen mieleeni syvästi. Ajattelin monia asioita, kuten mitä elämältä haluan ja kuka olen.
Opettajan ammatti alkoi kiehtoa Ensiota. Käytyään pääsykokeissa hän saikin kutsun seminaariin Kajaaniin, mutta orvolla nuorukaisella ei ollut varallisuutta opiskella.
– Löysin silti ammatin, jossa sain tehdä töitä ihmisten parissa ja opettaa, mitä aina olin toivonut. Sain hyvän aviopuolison, jonka kanssa saimme tyttären.
Ensiosta huokuu tyytyväisyys ja olemisen helppous.
Hengellinen herätys
Ensio kääntyy usein kysymään rukouksessa Jumalan tahtoa.
Hän kertoo tulleensa voimakkaasti puhutelluksi nuorukaisena kotikylän tansseissa. Tuo tapahtuma johti rukoukseen ja Raamatun lukemiseen ja vuonna 1957 uskoon tulemiseen.
– Raamattu alkoi pulputa. Tunnistin, että nyt minulla oli se, mitä aikaisemmin kyselin ja etsin.
Ension hengellisyys on avointa. Hän puhuu evankelistan armolahjasta, Jumalasta puhumisen helppoudesta.
– Olen ollut kirkkoväärtinä jumalanpalveluksissa. Ihmiset tervehtivät ja tunnistavat, saan valoisan viestin: Ollaan nähty kirkossa. En tyrkytä, enkä ala torilla puhumaan ihmisille, mutta monet pyytävät ja kysyvät mitä olen mieltä uskonasioita, kun tietävät että olen avoimesti uskova. Aina on kutsuttu jotakin todistuksen sanaa antamaan, uusissakin ympäristöissä, Ensio juttelee.
Sadonkorjuu, ilon aika
Raittiuden ystävien hallituksessa toimiva Ensio ei käytä nautintoaineita, vaan sanoo nauttivansa terveistä elämäntavoista.
– Syömme pääosin kasvisruokaa. Kasvatamme aika suuren osan siitä, mitä syömme.
Koitot ostivat 40 vuotta sitten Hattulasta vanhan maatilan, jossa he viljelevät yrttejä, juureksia, vihanneksia ja hedelmiä. Esikartanoksi nimetyllä tilalla on myös mehiläistarha.
– Esikartano on rakennettu syntymävuotenani. Olimme etsineet sopivaa tilaa. Veimme jo melkein avaimen takaisin, mietimme, että tällaista emme ainakaan halua. Jokin jäi kuitenkin mieleen. Kun rukoilin illalla, tunsin tulevani puutarhaan ja tiesin, että se on tässä nyt.
Ensio kertoo saaneensa ”yrttiherätyksen” hengellisen herätyksen seurauksena.
– Ilmestyskirjassa kerrotaan elävän veden virroista ja lehdistä, jotka ovat kansojen tervehdykseksi. Mietin, voisiko olla niin jo nyt. Jeesus sanoo, että Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä, ja meidän tulisi elää taivasta jo maan päällä. Niinpä lueskelin Rautavaaran kirjoja ja opettelin niistä yrttien käyttötarkoituksia ja kasvattamista. Sadonkorjuu on aina siunauksen aikaa, ja se on joka vuosi!
Jos satoa tulee yli oman tarpeen, voi Ension tavata Hämeenlinnan torilla.
– Torimyyjänä pääsee kohtaamaan ihmisiä, kanssakäyminen on antavaa ja mukavaa. Se on pääasia, ei niinkään tuotteiden myynti.
Ensio kertoo, että kerrankin eräs rouva tuli Hangosta saakka kuultuaan, että Hämeenlinnan torilla on myynnissä Väinönputken taimia. Itse hän tekee siitä hyytelöä ja pikkelssiä.
Kuntoneuvos Ensio Koitto oli nuoruudessaan perustamassa Jokivarren Jytinä -urheiluseuraa kotipaikkakunnalleen. Hänen liikuntanurkkauksensa hyllyillä ja seinillä on palkintoja ja tunnustuksia. Monet monituiset Finlandiahiihdot on hiihdetty ja Aulankojuoksut juostu. Arvokkain Ensiolle on vaatimattoman näköinen puupytty, Jytinän 10-ottelun voittopalkinto vuodelta 1952.
Tänä vuonna Ensio oli mukana Hämeenlinnassa järjestetyn Sibelius-maratonin kävelyosuudella.
– Kun vauhti hidastuu, ei tarvitse kokonaan lopettaa. On valittava, priorisoitava. Perunannostopäivänä nostetaan perunoita, eikä tehdä neljää tai viittä hommaa.
Ensio on ottanut aktiivisesti käyttöönsä myös uudet viestimisvälineet, pitää niiden välityksellä yhteyttä ihmisiin ja seuraa aktiivisesti ajankohtaisia tapahtumia.
– Minulla on oma kotisivut ja seuraavan päivän lehti tulee usein luettua netistä puolen yön aikaan.
Vanhana muistot heräävät
Ensio muistelee vanhaa Keinosen pappaa, joka toi Huittisista perheensä Kiikkaan Koiton torppaan ja rukoili aina lasten ja lastenlasten puolesta.
– Pappa oli maallikkosaarnaaja. Hän kulki ja jutteli hengellisiä asioita ihmisille. Papallakin oli into opettajaksi ja seminaariin. Huittisissa pappa perusti nuorisoseuran, kirjoitti lehteen ja valokuvasi kyläläisiä. Vaimon kanssa olen puhunut, että mikähän hinku minullakin on valokuvata. Jotenkin tuntuu, että papan geenit ovat loiskahtaneet tänne meikäläiseen, Ensio nauraa.
Ensio kertoo, että muutama ilta sitten hänelle tuli voimakas halu viedä mummon ja papan haudoille kukkia.
– Sanoin Inkerille, että nyt lähdetään Satakuntaan ja niin kerta kaikkiaan lähdettiin. Oli kiitollinen olo, taas vahvistui tunne, että meistä pidetään huolta.
– Vasta vanhana muistaa ja ymmärtää joitakin puolia elämästään ja saa uusia oivalluksia. Jumala ei jätä asioita kesken.
Jaa artikkeli: