”Jeesus lähestyi meitä, jotka olimme kuin likaa muille ja otti meidät pois pimeydestä.” (Abebech Disasa)
Sain tilaisuuden vierailla neljän kollegan kanssa Etiopiassa marraskuussa 2018. Tässä tuomisia matkaltamme.
Jakamisen voima
Etiopian Mekane Yesus kirkko on kasvanut nopeasti. Kirkon johdon mukaan seurakunnat ovat taloudellisesti lähes sataprosenttisen omavaraisi, mitä tulee kirkkojen rakentamiseen ja pappien palkkaukseen. Kehityshankkeidenkin osalta omavaraisuus liikkuu yli 80%:ssa.
Oli jotenkin luontevaa kysyä – maailman suurimmalta ja nopeimmin kasvavalta luterilaiselta kirkolta – tarvitaanko siellä vielä lähetystyöntekijöitä. Yllättävän varmasti meille vastattiin, että kyllä, lähetystyöntekijöitä tarvitaan yhä. Perusteina kuulin kolme näkökulmaa. Tässä niistä ensimmäinen.
Kuulimme, että kyse on vastavuoroisuudesta ja liittymisestä maailmanlaajaan Kristuksen kirkkoon. Yhdenkään kirkon ei pitäisi pyrkiä irrallisuuteen, vaan ennemminkin keskinäiseen riippuvuuteen. Meille muistutettiin, että kun 60-luvulla ekumeenisen lähetysliikkeen puitteissa syntyi ns. moratorio -keskustelu, Mekane Yesus torjui ajatuksen. Moratorio tarkoitti ehdotusta, jonka mukaan kehitysmaissa olevien kirkkojen pitäisi katkaista – ainakin määräajaksi – kaikki suhteet länsimaisiin kirkkoihin, jotta nämä usein köyhät kirkot voisivat itsenäistyä rauhassa ja löytää oman identiteettinsä. Kolonialismin varjo oli pitkä. Etiopialaisten mielestä ajatus moratoriosta oli vastoin ajatusta yhdestä Kristuksen ruumiista. (Moratorio -keskustelu vei myöhemmin ajatukseen entistä tiiviimmästä, mutta tasavertaisuuteen pyrkivästä kumppanuudesta, joka yhä on keskeistä kirkkojen ja lähetysjärjestöjen välisessä kanssakäymisessä.)
Meiltä toivottiin lähetystyöntekijöitten lisäksi työntekijävaihtoa, joka edesauttaisi molempia kirkkoja näkemään avarammin. Tähän liittyy monia käytännön haasteita, mutta lukuisia onnistuneitakin kokeiluja on ollut. Tässä ajatuksessa korostuu se, ettei enää ole ”lähettävää” osapuolta ja ”vastaanottajaa”. Kyse on ennemminkin jakamisesta: ajatukset, välineet, ihmiset, esineet, teologiat ja käytänteet voivat liikkua – ja liikkuvat – maailmalla sinne tänne.
Tätä voisi harjoittaa vähän organisoidummin ja pitäen huolta siitä, että tasapaino säilyy. Tasapainolla tarkoitan sekä liikkeen suuntaa (molemminpuolista) että sen vaikutusta kunkin kirkon sisällä. Jälkimmäisestä meillä on valitettavan huonoja esimerkkejä. Suomalainen seurakunta on voinut innostua henkilösuhteitten kautta syntyneestä yhteydestä niin paljon, ettei ole muistanut kysyä paikallisen kokonaiskirkon näkökulmaa. On syntynyt taloudellista ja henkilöresurssikohtaista epätasapainoa eri seurakuntien välille. Pahimmillaan seurakunnat ovat joutuneet käsirysyyn. Hyvää tarkoittamalla ei aina saavuteta parhaita lopputuloksia. Järjestöjen ja kokonaiskirkon asiantuntemusta kannattaa käyttää silloinkin, kun into on suurinta ja henkilökemiat toimivia.
Vastavuoroisuus on tärkeää. Paavalille se tarkoitti mm. sitä, että vastavuoroisina lahjoina voivat olla evankeliumi ja aineellinen apu: jerusalemilaisilta tuli Korinttiin evankeliumi ja korinttilaisilta aineellista tukea nälänhädän vaivaamille jerusalemilaisille. Uskallammeko me nähdä tämänkaltaisen lahjojen jakamisen vastavuoroisuutena? Ja mitä se antaisi niin meidän kotoisille teologiaväännöillemme kuin maailmanlaajalle ekumeeniselle yhteisölle, jos alkaisimmekin nähdä toisemme yhä enenevässä määrin saman leivän syöjinä. Tai kahvin juojina: etiopialaiseen kahviseremoniaan kuuluu se, ettei kukaan juo kahvia yksin. Kun kahvi on valmista, haetaan vaikka naapurit jakamaan se?
Halaamisen voima
Seuraavan ajatuksen tuominen tänne suomalaiseen keskusteluun ei ole ihan helppoa. Olen itse usein viestinyt siitä, miten lähetystyöhön ja kansainväliseen diakoniaan suunnatuilla varoilla on paljon edullisempaa palkata ihmisiä paikanpäältä, kuin viedä heitä Suomesta. Nyt ajattelen osittain toisin. Varmasti palkkakustannukset ovat edullisempia, mutta kaikkea ei saa rahalla.
Tapasimme hiv-aids työssä palvelevan etiopialaisen lääkärin Fekadu Mekonnen. Hänet oli kutsuttu kirkon terveydenhuoltoprojektiin vuosia sitten. Kun kirkon toimesta alkoi uusi hanke hiv-aids – henkilöiden parissa, hän lupasi siirtyä siihen. Työ oli kuitenkin rankkaa. Siihen aikaan heillä ei ollut antiretroviraalisia -lääkkeitä, joilla taudin etenemistä olisi voinut hillitä. Niinpä useimmat vain odottivat kuolemaa.
Kuukauden hän jaksoi sitä surkeutta, joka liittyi ihmisten tarinoihin: yhteisön hylkääminen, likaisuus, yksinäisyys, pelko, kuoleman odottaminen. Sitten hän kirjoitti eroanomuksen. Ennen sen viemistä hän kuitenkin päätti rukoilla. Rukouksessa hänen mieleensä nousi vahvasti lähetystyöntekijä Pirkko Nummela. Hän mietti, miten Pirkko oli tullut kaukaa pohjoisesta ja jaksoi rakastaa näitä likaisia rääsyläisiä, toisten hylkäämiä. Hän ei kaihtanut halaamista ei edes poskisuudelmia. Fekadu ajatteli: jos tuo kaukaa tullut jaksaa jakaa Jumalan rakkautta näille ihmisille, miksi en minä, joiden omaa kansaa he ovat.
Eroanomus päätyi roskakoriin. Kirkko ja ennen kaikkea nämä ihmiset saivat sekä nöyrän että uskollisen tukijan. Tätä kertoessaan Fekadun silmissä näkyi rakkaus.
Tätä tapahtumaketjua ei olisi voinut rahalla ostaa. Muualta tulleen ihmisen vaikutus toiseen ihmiseen voi joskus olla kultaa kalliimpi.
Ulkoa voi nähdä enemmän: evankeliumin voima
Kirkon historia erillisten ja tunnustuksellisesti erilaisten seurakuntien liittymisestä yhdeksi kirkoksi kommunistisen hallinnon ajan vainoista maailman suurimmaksi luterilaiseksi kirkoksi on puhutteleva, historiallisesti mielenkiintoinen ja teologisesti haastava. Näitä on todennäköisesti tutkittu melko vähän, emmekä luultavasti ymmärrä niistä kovinkaan paljon. Eli meillä olisi runsaasti ammennettavaa, kunhan annamme etiopialaisten itsensä kertoa.
Kirsi ja Risto Leikola ovat tehneet työtä Etiopiassa vuodesta 1992. He aloittivat työnsä perhe Hirvilammen kanssa Suomen Lähetysseuralle uudella alueella Mettussa. Hirvilammet paneutuivat kouluttamiseen ja Leikoloiden osuudeksi tuli ns. outreach -työ. Kyse on siis työstä, jossa keskitytään uusien ihmisryhmien tavoittamiseen, yhteyden luomiseen ja evankeliumin jakamiseen.
Leikolat kertoivat, miten he jossain vaiheessa havaitsivat, että kirkkojen ikkunoista kurkistelee toistuvasti ihmisiä, jotka näyttävät ilmiselvästi olevansa kiinnostuneita, mutta jotka eivät tule sisälle. Kun he kysyivät asiasta seurakuntalaisilta, oli näiden vastaus selkeä: ”eiväthän ne voi tulla sisälle kirkkoon, sillä ne saastuttavat sen”. Suomalaisittain aika tyly kommentti. Tästä kuitenkin alkoi prosessi, jonka kimpussa Leikolat ovat olleet siitä lähtien. Sen oleellinen osana on saada Etiopian evankelisen kirkon Mekane Yesus seurakunnat ymmärtämään, että evankeliumi paitsi kuuluu kaikille, on meitä yhdistävä tekijä. Kristittyjen välillä ei voi olla eriarvoisuutta ja luokkajakoja.
Työ on ollut haastavaa. Suurin osa ajasta menee nimenomaan enemmistön (valtaapitävien) seurakuntalaisten ja työntekijöiden opastamisessa. Tärkeää on kuitenkin myös syrjäytettyjen voimaannuttaminen ja valtaistaminen (tässä kohtaa, jos missä, nuo sanat ovat paikallaan). Työ on vienyt myös tutkimaan ilmiötä pintaa syvemmältä. Kirsi teki väitöskirjan arvoisen, kansainvälistä huomiota saaneen tutkimuksen kielen syrjivistä rakenteista. Tutkimuksen mukaan samaa kieltä puhuva vähemmistö (manjot) oli syrjäytetty kielen käyttöä koskevilla normeilla. Heidän kanssaan ei yksinkertaisesti puhuttu tietyistä elämää koskevista teemoista ollenkaan. Siksi he kokivat, etteivät edes ymmärtäneet enemmistön kieltä.
Evankeliumilla on kuitenkin mahtava voima. Käyttämällä Jeesuksen elämää ja esimerkkejä hyväkseen Leikolat ovat onnistuneet johdattamaan ihmisiä uudenlaisen ajattelun lähteille. Erittäin koskettava todistus tästä on Abebech Disasan puheenvuoro: ”Jeesus lähestyi meitä, jotka olimme kuin likaa muille ja otti meidät pois pimeydestä. Kuinka minä tämän näen? Nämä gomaro -veljet, jotka olivat kunnioitettuja ihmisiä, alensivat itsensä ja tulivat Jeesuksen kanssa keskellemme.”
Tätä(kään) ei olisi voinut rahalla ostaa. Ulkopuolisten apu, sinnikkyys ja evankeliumin voima ovat muuttaneet ratkaisevalla tavalla joidenkin vähemmistöjen elämän – hyvällä tavalla. Nyt vastuuta ollaan vähitellen siirtämässä Mekane Yesus kirkolle. Työtä on vielä paljon jäljellä.
Artikkeli on julkaistu aiemmin kirkkohallituksen Kirkonkello -verkkojulkaisussa helmikuussa 2019. Kaksi muuta osaa ovat myös luettavissa Kirkkomme Lähetys -lehdessä.
Jaa artikkeli: