Minkälainen on sinun kuvasi Jeesuksesta? Kirkkomme Lähetyksessä alkaa jälleen viikottaiset kirjoitukset, joissa käsitellään tulevien pyhäpäivien tekstejä mission näkökulmasta.
Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan. (Luuk. 24:39)
Juppi, hippi, punkkari ja mitä niitä onkaan. Vai juppihippipunkkari, kaikki samassa paketissa. Kulkija, kapinallinen vai nöyrä opettaja?
Jeesuksen ensimmäiset seuraajat eivät antaneet Jeesukselle ihan tuollaisia määreitä, mutta oli heilläkin omansa: opettaja, Messias, syyttömästi tuomittu, aave, Herra.
Kirkon – ja maailmankin – historian aikana Jeesukseen on sovitettu monenlaisia kuvauksia. Jokainen niistä voi olla omalla tavallaan oikea, mutta mikään ei täytä kokonaan sitä, kuka Jeesus oli ja on, eikä sitä, mikä on hänen merkityksensä.
En silti ajattele, että Jeesukseen voi sovittaa mitä tahansa kuvia. Niin me kuitenkin helposti teemme. Kun ajattelen noita mainitsemiani määreitä, löydän helposti sellaisia, joihin liityn helposti ja sellaisia, joita vierastan. Iso kysymys itselleni onkin se, voinko tilanteen mukaan vaihtaa mielikuvaani? Ja sen mukana sitä merkitystä, joka Jeesuksella on minulle? Siis voinko ajatella Jeesusta henkilökohtaisena Jeesuksenani (My Personal Jesus?).
Raamatun alkulehdillä kielletään tekemästä jumalankuvaa, kuvaa Jumalasta. Vaatimus on helppo noudattaa, jos ajattelemme patsasta tai maalattua kuvaa. Uskon kuitenkin, että tuota käskyä voi tulkita myös abstraktimmin. Ja tulisi tulkita. Se muistuttaa jatkuvasti, että on inhimillistä luoda joku käsitys ja kuva Jumalasta. Tämä kuva ei välttämättä ole yhtä todellisuuden kanssa ja on terveellistä, että kuva muuttuu aikaa myöden.
Entäs kuvat Jeesuksesta. Niitäkin olen kantanut sisälläni monia. Välillä innostuen, välillä kavahtaen. Hankalia ovat ne hetket, kun joku tarjoaa minulle sellaista kuvaa, joka on itselleni kovin vieras. Hankalampia ovat ne hetket, kun Raamatun kertomukset ravisuttavat omia kuviani.
Jeesuksen ensimmäisillä seuraajilla ei ollut yhtään helpompaa. Onneksi evankeliumit kertovat näistä haparoinneista ja törmäilyistä niin rehevästi (etenkin UT2020 käännöksessä).
Itseäni pysäytti ensimmäistä kertaa nyt se, että sana ”aave” on (koineen) kreikankielisessä evankeliumissa sana ”pneuma”, henki. Siis sama sana, kuin puhuttaessa Pyhästä Hengestä. En nyt mene siihen, mitä meidän tulisi ajatella Pyhästä Hengestä, vaan siihen, että tässä tehdään myös erottelu suhteessa Pyhään Henkeen. Jeesus ei ole sama, kuin (Pyhä) Henki. Ei, sillä hän on (ainakin oli) lihaa ja verta, ihminen, ihmisestä syntynyt, samaa olemusta kuin me.
Evankeliumissa Jeesus antaa melko selkeän ohjeen: ”Te olette tämän todistajat (martyres).” Minkä tämän? Sen, että Jeesus kärsi puolestamme, nousi kuolleista ja että kaikille kansoille kuuluu sanoma parannuksen tekemisestä ja syntien anteeksiantamisesta. Jeesuskuvaan sisältyy siis kärsimys, haavoittuvuus ja kuolema. Siihen kuuluu ylösnousemuksen ilo, rohkeus tunnustaa oma syntisyytensä ja riemu anteeksisaamisesta.
Oppilaitten mieliala ja tunteet vaihtelivat tuossa kohtaamisessa ja sen jälkeen nopeassa tahdissa. Ensin tuli ilo ja ihmetys (tosi UT2020 toteaa, että he ”olivat vielä aivan sekaisin ilosta”), myöhemmin he ”pysyttelivät temppelissä ja ylistivät Jumalaa”. Ei siis ihme, jos meillekin käy näin.
Kirkko on omaa missiota toteuttaessan – tai Jumalan missioon liittyessään – joutunut uudestaan ja uudestaan pohtimaan, millaista kuvaa se välittää eteenpäin. Onko kuva uskottava, onko se samaistuttava, onko se puhutteleva?
Ei ole ihan sama, minkälaista kuvaa Jeesuksesta välitämme. Silloin, kun Jeesus alkaa meistä näyttää aaveelta, on syytä pysähtyä. Kuva on väärä silloin, kun se pelästyttää ja saa hätääntymään. Oikea kuva saa meidät vakuuttuneiksi siitä, että olen turvassa.
Jaa artikkeli: