Todistaminen muistina ja kertomuksena

Läpi Raamatun kulkee juonne muistamisesta ja muistin välittämisestä. Vanhassa testamentissa muistamisen keskeinen tapahtuma oli vapautus orjuudesta. ” Muista, että itse olit orjana Egyptissä, kun Herra, sinun Jumalasi, kohotti voimakkaan käsivartensa ja johdatti sinut sieltä pois.”

Uudessa testamentissa muistaminen liittyy samalla tavalla Jumalan ja Jeesuksen tekoihin, mutta myös empatiaan. ”Muistakaa vangittuja kuin olisitte itsekin vankilassa. Muistakaa kidutettuja kuin olisitte itse heidän nahoissaan.” (Hepr. 13:2) Paavali kehottaa muistamaan hänen työtään evankeliumin eteenpäin viemisessä ja toisaalta kaikkia sisaria ja veljiä eri seurakunnissa.

Muistaminen on kertomista, tarinointia ja julistamista. Evankeliumin sanallista esillä pitämistä ja sen voiman välittämistä tekojen kautta. Ennen kaikkea tulee kuitenkin muistaa ylösnousemuksen todellisuutta. Siitä käsin avautuvat monet näkökulmat kristittynä elämiseen eli opetuslapseuteen.

Todistaminen seurakunnan elämäntapana

Ylösnousemuksen muistaminen synnyttää toivon, joka ylittää pelon, kyynisyyden ja väkivallan. Meidät on kastettu Jeesuksen kärsimykseen ja kuolemaan, mutta myös ylösnousemukseen. Tämä muuttaa meitä ja elämäämme. Uskossa voimme suuntautua sitä kohti, mitä Jumalan valtakunta parhaimmillaan on jo tässä elämässä: anteeksiantoa, rohkeutta, toivoa ja toisen hyväksi toimimista.

Ylösnoussut ilmestyi ennen kaikkea yhteisölle. Hän osoitti sanojaan myös yksittäisille seuraajilleen, mutta silloinkin osana yhteisöä. Siten meidän todistuksemmekaan ei ole vain yksittäisiä puheenvuoroja, vaan kyse on yhteisöstä, jossa Kristuksen elämä, kärsimys ja ylösnousemus näkyvät yhteydessä, armossa ja palvelussa.

Seurakunta ei elä itseään vaan maailmaa varten. Kristuksen kärsimys meidän puolestamme vie meidät muistamaan ja samaistumaan kaikkien kärsimykseen. Se vie meidän myös toimimaan kaikkien kärsivien puolesta. Siten diakonia on alusta asti ollut oleellinen osa seurakunnan olemusta. Diakonia ei ole vain ammattilaisten ominaisuus, vaan koko seurakunnan. Siitä käsin jokainen voi muistaa, ettei kukaan ole tarpeeton. Tästä Paavali opettaa hienosti 1. kirjeessään korinttilaisille: ”Kristus on kuin ihmisruumis: kokonaisuus, joka muodostuu monesta eri jäsenestä. Meidät kaikki on kastettu samassa Hengessä yhdeksi ruumiiksi, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita. Kaikki me olemme juoneet samaa Henkeä.”

Vahvin tämän yhteyden, muistamisen ja todistamisen tapahtuma on ehtoollisen vietto. Siinä Kristus antaa itsensä meille ja meitä varten. Ateria lahjoittaa anteeksiannon ja yhdistää meidät paitsi Kristukseen, myös kaikkiin pyhiin kaikkina aikoina. Ehtoollinen muistuttaa Jumalan teosta Jeesuksen ristinkuoleman ja hänen ylösnousemuksensa kautta.

Todistaminen haavoittuvuudesta käsin

Risti on luterilaisille erityisen tärkeä juuri ristinteologian takia. Usko ei ohita kärsimystä, vaan käy sen läpi ja saa siihen uuden suunnan. Epätoivo ei ole toivosta luopumista, vaan toivoa, joka näkee mielekkyyden ja tarkoituksen siinäkin, missä ilman uskoa on vaikea jaksaa.

Risti ei tuota ylösnousemusta eikä kärsimys jalosta. Ylösnousemus on ihme. Se ei pakene kärsimystä haavekuviin tai turhaan lohdutukseen. Ylösnousemuksen voima on suurimmillaan heikkoudessa. Se todistaa Jumalan voimasta ja hänen antamistaan mahdollisuuksista.

Siksi nykyisin on alettu puhua evankeliumista, joka nousee marginaaleista. Liian usein evankeliumimme on voitokkaiden evankeliumia: ”olin suuressa ahdingossa, mutta selvisin ja siksi todistan”. Tämän sijaan rististä ja haavoittuvuudesta nouseva evankeliumi todistaa toisin: ”suuressa ahdingossa käännyn Jumalan puoleen – vaikka olen kaiken kauheuden keskellä, tiedän etten ole yksin. Kärsivä Kristus on minun kanssani.”

Tähän sisältyy myös sen muistaminen, että lunastus ja vapautus ei koske vain ihmistä. Myös luomakunta odottaa tätä Jumalan lasten vapauteen pääsemistä. ”Meillä on toivo pelastuksesta. Mutta toivo, jonka voi jo nähdä toteutuneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoisi tulevaksi sitä, mikä on jo näkyvissä! Sen sijaan toivomme sitä, mitä emme näe. Odotamme sitä malttamattomina mutta kärsivällisinä.” (Room. 8:24–25)

Todistaminen rakkauden ja palvelun tekoina

Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa. Hän kietoo valtakunnan ja todistamisen yhteen kutsumalla opetuslapsia elämään nöyrästi ja palvellen, rakastamaan vihollisia, kantamaan toisten taakkoja, etsimään oikeudenmukaisuutta ja sovintoa. Nämä eivät ole pelastuksen ehtoja vaan Jumalan valtakunnan voimaa, joka tulee näkyväksi elämässä. Näistä voi puhua ja näitä toteuttaa, sillä olemme saaneet anteeksi ja Jeesus on meidän kanssamme. ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” (Joh. 20:21)

Kristitty todistaa ylösnousemuksesta elämällä toivon varassa, odottamalla uutta maailmaa ja toimimalla sen merkkien puolesta jo nyt.

Artikkeli Kun koko elämä todistaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kuluneen vuoden aikana on vahvistunut puhe, jonka mukaan tärkeintä on pitää huolta omista ja toisaalta ajatus siitä, että vahvimmilla ja rikkaimmilla on sellaisia luonnollisia oikeuksia, jotka ylittävät tavallisten ihmisten oikeudet. Molemmat ajatukset ovat räikeässä ristiriidassa sen kanssa, mitä Raamattu puhuu köyhistä, asemaa vailla olevista ja syrjäytetyistä. On suorastaan hämmentävää, miten vähän meillä luterilaisessa kirkossa on puhuttu näistä raamatullisista näköaloista. Onneksi sentään diakoninen ajattelu on alkanut laajentua pelkästä diakoniatyön ammattilaisten tekemisestä koko seurakunnan ominaisuudeksi ja myös vaikuttamistoiminnaksi.

Johannes Kastaja ja muut syrjästä katsojat

Jeesuksen puheet Matteuksen evankeliumissa ovat joskus aika hankalia ymmärtää. Ei tuo kolmannen adventinkaan puhejakso (Matt. 11:11–19) ole niitä helpoimpia. Poimin siitä kuitenkin tänä vuonna ajatuksen syrjässä olevista.

Jeesukselta on juuri kysytty, mitä Johannes Kastajalle pitäisi kertoa Jeesuksesta itsestään. Vastattuaan hän alkaa puhua Johanneksesta, sukulaisestaan ja ikätoveristaan. Johannes on vankilassa, koska hänen sanansa häiritsivät vallanpitäjää. Jeesus tekee yllättävän rinnastuksen. Johannes on suurin ihmisistä, mutta pienempi kuin yksikään taivasten valtakunnassa. Miksi? Koska hänen mukaansa taivaiden valtakunta se on hengeltään köyhien ja vainottujen. Jeesus ei siis sano, että Johannes olisi vähäarvoinen. Kyse on siitä, että taivaiden valtakunnassa arvojärjestykset ovat toisin.

Jeesus vertaa sukupolveaan torilla toisilleen huutaviin lapsiin:

’Me soitimme teille huilua,
mutta te ette tanssineet ilosta.
Me lauloimme valituslauluja,
mutta te ette halunneet surra.’

Tämä osuu myös meidän aikaamme, polarisoituneeseen yhteiskuntaan, jossa jokainen näyttää ajattelevan vain itseään. Tällaisessa ajattelutavassa voi aina osoittella syyttävällä sormella. On helppoa osoittaa toisen virhe, jos peilinä käytämme ääripäätä ja unohdamme kokonaan kontekstin. Paastoavaa ja erämaassa asuvaa Johannesta kutsuttiin demoniksi, koska hän ei syönyt. Jeesusta taas mässäilijäksi ja syntisten ystäväksi, koska hän söi ja joi syrjäytettyjen ja kultillisesti epäilyttävien kanssa.

Syntisten ystävä syntisten pöydässä

Syntisten ystävä Jeesus onkin. Hän ei osoittanut kovia sanoja kenellekään, joka eli yhteiskunnan tai uskonnon keskuksista syrjässä. Sen sijaan hän puhui suunsa puhtaaksi valtaa pitäville. Hän näyttää suorastaan torjuvan heidät, jotka katsoivat omistavansa totuuden. Tai vallan.

Kun uutiset täyttyvät vallan ja rahan tarinoista, Jumalan ääni kuuluu usein toisaalla: vapaaehtoisessa, joka jakaa ruokaa kodittomille, nuorissa, jotka puolustavat kiusattua koulussa, tai hiljaisessa rukouksessa sairaalan käytävällä. Jumala toimii siellä, missä emme osaa odottaa. Sielläkin, minne emme osaa edes mennä.

Jeesus suostui yhteyteen, jakamiseen ja syvään kanssakäymiseen kaikkien niiden kanssa, jotka olivat valmiita jakamaan elämänsä toisten kanssa. Juuri siksi tärkeimmät huomiot evankeliumista eivät nykyäänkään kuulu vallan keskuksista, vaan marginaaleista, yhteisen elämämme syrjäkujilta.

Artikkeli Ilosanoma kuuluukin syrjästä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Komulainen on tullut tunnetuksi erityisesti hindulaisuuden ja katolisen kirkon asiantuntijana. Molempien suhteen hän on aina säilyttänyt vahvan tutkijan asenteen, vaikka uskaltaakin sukeltaa molempien aarteisiin myös kokemuksellisesti.

Koetun uskonnon merkitys

Eletty uskonnollisuus on viime vuosina noussut monissa tutkimuksissa ja niitä seuranneissa julkaisuissa eri tavoin tarkastelun alle. Komulainen viittaa tähän näkökulmaan useissa kohdissa kirjaansa. Sen keskeinen anti on siinä, miten jokainen yksilö ja myös laajat ihmisjoukot kaikissa uskonnoissa elävät uskoaan. Tämä tapahtuu pääasiassa varsin irrallaan akateemisesta ja uskontojen johtajien käymistä opillisesta keskustelusta. Oleellisempaa ihmisille on uskonnon merkitys elämän arjessa, jossa loppujen lopuksi punnitaan uskon anti ja vaikutus.

Komulainen antaa esimerkkejä, joissa ihmisten toimintaan sekoittuu vaikutteita monista perinteistä, jopa uskontojen rajat ylittävistä käytänteistä. Tätä on teologisessa keskustelussa usein väheksytty merkityksettömänä tai eksoottisena poikkeuksena. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä tähän on havahduttu mielestäni varsin myöhään, kun on alettu keskustella vaikkapa hengellisyyden (spiritualiteetin) uusista muodoista. Erityisesti matalan koulutus- jopa lukutaidon maissa perinteiden sekoittuminen on varsin suoraviivaista, kuten kuvataan esimerkiksi aiemmin tänä vuonna ilmestyneessä, katolista kirkkoa valottavassa kirjassa Roomasta maailman ääriin (Gaudeamus 2025).

Globaalin etelän omat teemat

Toinen juonne Komulaisen kirjoituksissa liittyy luterilaisuuden monimuotoisuuteen ja siihen, miten se liittyy muihin kirkkoihin ja uskontoihin. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on pudonnut jäsenmäärältään suurimpien kirkkojen joukossa kauas kärkikolmikosta. Siihen kuuluu nykyisin kaksi afrikkalaista (Etiopiassa ja Tansaniassa) ja yksi aasialainen kirkko (Indonesiassa!). Olemme kenties liiaksi tottuneet teologiassamme saksalais-pohjoismaalaiseen katsantokantaan, ettemme huomaa maailmankartan muuttuneen.

Globaalin etelän teologit ovat jo paljon ennen meitä nostaneet esiin teemoja, kuten epäoikeudenmukaiset rakenteen, luonnon monimuotoisuuden kaventuminen ja ilmastonmuutos, kolonialismin painolasti. Moni suomalainen on korostanut, että meidän tulisi oppia globaalin etelän kirkoilta evankelioimis ja iloisia rytmejä. Näihin liittyy paljon sellaista lähetysromantiikkaa, joka ei pitkälle kanna. Sen sijaan monikaan ei ole Komulaisen ja joidenkin missiologien tapaan nähnyt niitä teologian virtauksia, joista enemmistömaailman edustajat ovat puhuneet vuosikymmeniä.

Esimerkkinä tästä toimikoon Tambaramin maailmanlähetyksen konferenssi vuodelta 1938. Voi olla kyse omista silmälaseistani, mutta Komulainen tuo minulle ensimmäisenä nähtäväksi, miten merkittäviä puheenvuoroja kolonialismista ja sen vaikutuksista paikalliseen kristillisyyteen nimenomaan intialaiset tutkijat tuolloin pitivät. He julkaisivat myös kirjan Rethinking Christianity in India, jossa he ”arvostelivat ankarasti sitä, että Intian kirkot omaksuivat länsimaista tuotuja ajatuksia sen sijaan, että kehittäisivät omaa teologiaansa lähtien liikkeelle intialaisesta kulttuurista”. (Komulainen s. 118).

Yleensä Tambaramin kokouksesta nostetaan esiin ajatus kirkosta evankelioimisen välineenä, Kristuskeskeisyys suhteessa muihin uskontoihin, erilaiset lähetystyön ja evankelioinnin menetelmät ja se, että konferenssiin osallistui ennätysmäärä ”nuorten” kirkkojen edustajia. Sen sijaan edellä mainitun kaltainen kontekstuaalisuus ja toisaalta kolonialismin painolastista puhuminen jäävät vähemmälle huomiolle. Jos tuohon antiin olisi kiinnitetty enemmän huomiota, ei 1970-luvulla noussut keskustelu ulkomaalaisten työntekijöiden ja rahan kahlitsevasta vaikutuksesta paikallisten kirkkojen omaehtoiseen toimintaan ja teologian muodostukseen (moratorium) olisi kenties herättänyt niin paljon ihmetystä.

Komulainen kuitenkin muistuttaa, että kristinusko myös inspiroi – omista lähtökohdistaan käsin – antikolonialistista ajattelua ja toimintaa. Council for World Mission onkin osoittanut, että esim. Lontoon Lähetysseuran lähetystyöntekijät tulivat usein työväenluokasta, eivätkä jakaneet järjestön yläluokkaisen johdon ajatustapoja eivätkä aina edes noudattaneet saamiaan käskyjä. Tämä synnytti jännitteitä erityisesti orjakysymyksen kohdalla (Peter Cruchley – Silent No Longer– Insight Issue 11 – June 2020, s. 19-24)). Komulainen viittaa afrikkalaisiin kotoperäisiin kirkkohin, Intiassa ja Kiinassa syntyneisiin liikkeisiin ja yksittäisten teologien kirjoituksiin. Nämä kaikki ovat omalta osaltaan ilmentäneet tai voimistaneet halua vapautua kolonialismista ja etsiä omaa tapaa ilmentää uskoa.

Karttojen uudelleen silmäilyä

Komulaisen ansiona voi pitää sitä, miten vahvasti hän on jo aiemmin ja nyt tässä kirjassaan pyrkinyt tuomaan esille sellaista kristillisen kirkon ja samalla lähetystyön historiaa, joka harvoin on päässyt esille Eurooppa keskeisessä ajattelussa. Kristinusko levisi jo ensimmäisinä vuosisatoina kauas itään. Patriarkka Timoteus -yhtenä Komulaisen nostamista esimerkeistä – vaikutti 700-luvulla Bagdadista käsin aina nykyisen Pekingin alueelle saakka. Siis valtavalla maantieteellisellä alueella. Eikä Timoteus ollut ainoa.

Patriarkka eli likeisessä yhteydessä muslimeihin ja pyrki rakentamaan hyviä suhteita. ”Avarakatseisuuden ohessa Timoteus omasi rohkean asenteen, sillä hän rukoili avoimesti kalifin edssä, että muslimit voisivat vielä jakaa ’evankeliumin helmen’ yhdessä kristityjen kanssa.” (Komulainen, s. 58)

Se, että monin paikoin Aasiassa ja Afrikassa kristittyjen määrä ja vaikutus myöhemmin kutistui ei tarkoita sitä, etteikö näillä alueilla olisi ollut kristillistä ajattelua eli teologiaa ja sen käytänteitä paljon ennen, kuin meidän leveysasteillamme oli edes kuultu evankeliumista.

Samalla Komulainen muistuttaa, että yhä meistä katsottuna idässä elää kirkkoja, joiden juuret ulottuvat ajanlaskun alkuvaiheisiin. Näillä kirkoilla on omat tarinansa kerrottavana kristittyjen yhteisessä pöydässä, emmekä me voi arvioida näitä tarinoita vain omien mittapuidemme mukaan. Vain tasa-arvoisessa keskustelussa, dialogissa ja halussa oppi, voimme rikastuttaa toinen toisiamme.

Siitäkin Komulaisen tapa katsella karttoja muistuttaa, että protestanttinen lähetystyö – josta saamme aidosti iloita – on melko myöhäsyntyistä verrattuna katolisen kirkon lähetystyöhön. Molempien riesana on ollut ja yhä toisinaan on sitoutuminen valtahierarkioihin. Lähellä vallanpitäjiä saa helposti toimintavapauksia, jotka muutoin jäisivät saamatta. Silloin on kuitenkin vaarana menettää oleellinen osa siitä raamatullisesta ja pitkästä kristillisestä perinteestä, jota kutsutaan profeetallisuudeksi. Kirjan esimerkit latinalaisamerikkalaisesta teologian tekemisestä ja profeetallisesta elämisestä muistuttavat, että myös marttyyrius on todellisuutta silloin, kun kirkko ei suostu kumartamaan vääriä kuninkaita.

Vahvaa asiantuntijuutta ja tarinoita elämästä

Kuten jo alussa kirjoitin, Komulainen nivoo kokemuksiaan, tutkimuksiaan ja pohdintojaan kudokseksi, jota on yllättävänkin helppo seurata. Kirjalla näyttää olevan juoni, joka avautuu vähitellen, isojen linjojen ja pienten yksityiskohtien vuorotellessa kirjan lehdillä.

Pidin kirjassa eniten luvusta ”Uskoa paikallisella kielellä”, jossa käsitellään kontekstuaalisen teologian ja toiminnan merkitystä ja mahdollisuuksia, sekä luvusta ”Köyhien evankeliumi”, jossa Komulainen varsin vakuuttavasti osoittaa, miten vahvasti Raamatussa sitoudutaan uskoon ja elämiseen köyhien kanssa ja miten heillä on oikeus itse määritellä, mitä usko tarkoittaa ja miten sitä tulkitaan elämän keskellä.

Omimmillaan Komulainen on luvussa ”Teologiaa vuoropuhelussa uskontojen kanssa”. Varsin rohkeasti hän kuvaa monia sellaisia sovelluksia teologiasta ja jumalanpalveluselämästä, joiden uskoisin Suomessa herättävän kovaäänistä keskustelua, mutta jotka paikallisesti ovat aitoa kristinuskon omakohtaista elämistä.

Kirja soveltuu hyvin Suomen Lähetysseuran julkaisuksi. Monissa järjestön julkaisuissa – puhutaan matkoilla olemisesta. Tällä kertaa keskitytään kirkon mission ymmärtämiseen ja toisaalta kirkon monimuotoisuuden kunnioittamiseen. Tähän tämä matkakirja on erittäin suositeltava.

Artikkeli Kristinuskon muuttuva kartasto eli mitä maailmanlaaja kirkko voisikaan meille opettaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kirja jakautuu neljään päälukuun: I Rooman piispa globaalin katolisuuden symbolina, joka tuo erityisesti paavin vaalin ja Franciscuksen perinnön kautta näkyviin, ettei kyse ole vain symbolista, vaan tehtävästä, jossa käsin voi aidosti vaikuttaa. II Ylirajallinen katolisuus valottaa kirkon ekumeenista ajattelua ja toimintaa, mutta myös kirkon sisällä toimivien virtausten merkitystä katolista kirkkoa laajemmin. III Esimerkkejä monimuotoisesta katolisuudesta oli etukäteen itselleni odotetuin luku, enkä pettynyt. Tässä jaksossa korostui katolisen kirkon moninaisuus, mikä ei sinänsä yllätä, kun kyse on yli miljardin jäsenen yhteisöstä, joka levittäytyy kaikille mantereille ja lukuisten kulttuurien keskelle. IV Ajankohtaisia aiheita ja kirkon kohtalon kysymyksiä herätti ensin ajatuksen, että tarvittiinko tätä. Kirjoitukset ovat kuitenkin niin analyyttisia ja kiihkottomia, että ne välittävät tärkeää tietoa asioista, jotka helposti jäävät vain lööppien tai Hollywoodin varaan. Jo tässä kohtaa totean, että suosittelen kirjaa lämpimästi.

Ei ole helppoa olla paavi

”On tärkeää huomata, että Franciscusta arvostelevat paitsi hänen ajamiaan uudistuksia vastustaneet myös niiden mittakaavaan pettyneet.” (Kuivala, s. 34) Paavi Franciscus herätti monet huomaamaan, että paavin ajattelulla, teologialla ja toimilla on merkitystä laajemminkin kuin vain oman kirkkonsa kannalta. Franciscus loi omalla esimerkillään sellaista missionaarisuutta, että se on pistänyt monet muutkin – erityisesti valta-asemassa olevat – kirkot miettimään omaa toimintaansa. Samalla hänen persoonansa ja siihen kohdistuneen innostuksen ja toisaalta hyökkäykset tuovat näkyviin kirkon moninaisuutta. Tämä tuli vastaan myös niissä etukäteisarvioissa, joissa pohdittiin uuden paavin valintaa: tulisiko hän jatkamaan Franciscuksen linjaa vai peräti romuttamaan sen. Tähän mennessä kuullun pohjalta näyttää lupaavalta (jatkumo), mutta tulevaisuus sen paljastaa.

Katolinen eli maailmanlaaja kirkko

Vatikaanin ääntä tarkkaillaan erityisesti niissä maissa, joissa kirkolla on vahva asema. Onhan paavin lausumilla tai muilla opetusviran haltijoiden kannanotoilla suora kosketus ihmisten arkeen. Katolisen kirkon ääni tärkeää ottaa vähintäänkin huomioon laajemminkin ainakin ekumeenisissa yhteyksissä tai etiikkaa koskevissa asioissa. Äänen huomioiminen ei automaattisesti tarkoita sen tottelemista, mutta ilman keskusteluyhteyttä menetämme valtavan pääoman.

”Teologiseksi avainkysymykseksi Vatikaanin II konsiilissa muodostui, millä tavalla teologisesti ymmärretty universaali kirkko, jonka kautta ihminen pelastuu, suhteutuu kirkkoon konkreettisesti ajassa ja paikassa olevana todellisuutena.” (Hietamäki, s. 65) Selvää on se, että kaikista jäsenistä ei ole ymmärtämään, saati seuraamaan dogmatiikasta johdettavia opinlauseita. Niinpä on pakko kysyä, kuinka se elämä, jota ihmiset elävät kirkon helmoissa suhtautuu niihin lauselmiin, joita Vatikaanista esitetään. Vatikaanin II konsiilin merkitystä ja ihmisten arkea pohditaan useissakin kirjan artikkeleissa. Voiko kirkon opetus olla tukemassa ihmisten elämää siinä kulttuurissa ja niiden perinteiden mukaan, joihin he ovat kasvaneet? Tämä ei ole vain katolisen kirkon, vaan kaikkien kysymys.

Säröjä kauniissa kuvassa

Roomasta maailman ääriin ei ole vain myötäkarvainen kiiltokuva. Tämä tulee esiin erityisesti kirjan neljännessä osassa, mutta jo toisen luvun kirjoitukset painavat jalat tukevasti maahan.

Vapautuksen teologia on merkittävä voima, jolla on ollut yhteiskunnallista vaikutusta. Silti se ei ole saanut edes paavi Franciscuksen kirjoituksissa juurikaan tilaa, feministiteologiasta puhumattakaan. Monet vapautuksen teologit ovat joutuneet kärsimään rohkeudestaan olla uudelleen ajattelemassa profeetallisuutta ja kirkon roolia ihmisten elämässä. Silti ”(J)uuri kirkollisten perusyhteisöjen ja vapautuksen teologien mukanaolo demokratiapyrkimyksissä ja sotilasvallan vastustamisessa antoivat tälle liikehdinnälle marxilaisuudesta ja perinteisestä vasemmistosta poikkeavan vaihtoehtoisen kielen ja ideologisen kehikon”. (Vuola, s. 79)

Vapautuksen teologiasta ja sen perillisissä eri puolilla maailmaa, meillä on jatkuvasti opittavaa. Useinkin taidamme – jälleen kerran – tietää liian vähän oikeita asioita näistä liikkeistä ja liian paljon pitäytyä (vääriin) mielikuviin.

Vera La Mela kuvaa rikasta ja monipuolista kirkon sisäistä liikehdintää, joka antaa tilaa erityisesti maallikoiden tarpeille. Tässä kirjoituksessa oli itselleni eniten uutta tietoa. Samalla jäin pohtimaan, että omasta kirkostamme en löydä samanlaisia liikkeitä, lukuun ottamatta herätysliikkeitä. Kenties senkaltaiset ilmiöt, kuin Naisten Pankki tai ilmastonmuutokseen liittyvä liikehdintä omalta osaltaan täyttävät tätä vajetta.

Välskärin kertomuksista karkeille pinnoille

Katolisen kirkon monimuotoisuutta ja tämän monimuotoisuuden syvää teologista viisautta avaa hyvin kirjan kolmas luku. Komulaisen artikkelista poimin kaksi näkökulmaa. Ensimmäinen on uskontodialogin hitaan historian. Usein, etenkin protestanttisissa kirkoissa uskontodialogi nähtiin pitkään vain lähetystyön välineenä. Ajatuksena oli, että heittäytymällä dialogiin toisin uskovien kanssa, on mahdollista antaa todistus Kristuksesta ja sitä kautta saada keskustelukumppani ottamaan tuo sanoman vastaan. Käytännössä kyse ei siis ollutkaan dialogista, vaan tavoitteellisesta vaikuttamista, jolla oli dialogin muoto.

Nykyisin dialogisuus ymmärretään vastavuoroiseksi, avoimeksi ja monella tapaa myös rohkeaksi tavaksi oppia ymmärtämään elämää, Jumalaa ja uskoa. Katolinen kirkko on tästä kehityksestä hyvä esimerkki. ”Kun kristillistä läsnäoloa edustava katolinen pappi sekoittuu ja uppoaa Varanasin väkijoukkoihin, Vagneux´n mukaan pappi jatkaa Kristuksessa tapahtunutta jumaluuden inkarnaatiota ihmisyyteen.” (Komulainen, s. 115). Tämä esimerkki Intiassa vaikuttaneesta lähetystyöntekijästä on ehkä äärimmäinen, mutta pitää sisällään vahvan näkökulman. Asettumalla dialogiin – sekä puheissaan että elämässään – kristitty asettaa itsensä alttiiksi sille, että hän itsekin muuttuu. Uskon Kristukseen ei tarvitse ohentua eikä väljähtyä, mutta läsnäolevan dialogin kautta voi toteutua sellaista uskon todeksi tulemista, johon Jeesuksen oma esimerkki meitä kutsuu.

Samasta teemasta kertoo mielestäni myös Helteen artikkeli, joka rakentuu filippiiniläisen papin Daniel Pilarion ajatteluun. Keskeinen kysymys on, millä tavalla teologia ja ihmisten jokapäiväinen elämä suhtautuvat toisiinsa?  Pilario on kehittänyt omaa teologiaansa ns. kaatopaikkaseurakunnan keskellä. Kyse on noin 140 000 ihmisen yhteisöstä, jotka elävät entisen kaatopaikan päälle syntyneellä asuinalueella. Pilarion väitöskirjan otsikossa viitataan elämän karkeaan maaperään:
”Pilarion teologisessa ajattelussa karkea maaperä viittaa ihmisten päivittäiseen elämään. Myös akateemisessa teologiassa tulee olla kosketuspintaa tähän ihmisten jokapäiväiseen elämään. Mikäli näin ei ole, teologia jää omaksi suljetuksi alueekseen, jonka ymmärrettävyys ja merkittävyys sen itsensä ulkopuolella on vähäinen. Tuloksena on sulkeutunutta teologiaa ja sulkeutunut kirkko.” (Helle, s. 124).

Helle sukeltaa suoraan kontekstuaalisuuden ytimeen: vain sellainen evankeliumi voidaan ottaa vastaan, joka välitetään niillä sanoilla ja symboleilla, jotka ovat vastaanottajalle ymmärrettäviä. Kirjoituksensa lopussa hän vielä muistuttaa: ”[I]hmisten seurassa on otettava kengät jalasta tai muutoin tulee tallanneeksi ihmisten unelmia ja toiveita. Tai vielä vakavammin: voi unohtaa, että Jumala on ollut heidän keskellään jo ennen kuin itse tulimme sinne.” (Helle, 131.

Kolmannen luvun artikkeleista eniten uutta tietoa itselleni tarjoisivat Petra Kuivala ja Minna Opas. Kuivalan kirjoituksen keskiössä on pohdinta kansanhurskauden sekä virallisen opin ja liturgian suhteesta. Kuubassa vaikuttaa vanhoja perinteitä, jotka helposti sekoittuvat ihmisten käytännön elämässä ja hengellisyydessä kristillisiin oppeihin (tai toisinpäin!). Tässä tilanteessa kirkko käy tasapainottelua opin ja elämän suhteen.

Opas puolestaan kuvaa hyvin niitä haasteita, joita kristillisillä kirkoilla on ollut ja yhä on suhteessa alkuperäiskansojen elämään ja perinteisiin. Liian paljon hyvää ymmärrystä luonnosta ja ihmisten suhteesta siihen on menetetty, kun kristillisyyden nimissä on raastettu ihmiset irti omista juuristaan. Katolinen kirkko on kuitenkin käynyt tärkeää dialogia Amazonin alueen ihmisten kanssa ja oppii pikku hiljaa luottamaan myös ihmisten ymmärrykseen ja taitoon soveltaa uskoa.

Tärkeä muistutus tulee Ketolan kirjoituksessa omassa maassamme vaikuttavasta katolisesta kirkosta. Topeliuksen Välskärin kertomukset yhtenä tekijänä vaikutti pitkään mielikuviimme katolisuudesta. Onneksi tässä suhteessa on päästy eteenpäin ja voimme iloita keskellämme elävästä pienestä katolisten joukosta.

Maailman ääret ovat sittenkin lähellä

Viimeinen luku käsittelee niin sanottuja vaikeita aiheita. Aiheet ovat olleet ja yhä ovat vaikeita siksi, että niihin sisältyy niin paljon vaikenemista, ihmisten ohittamista ja suoranaista salailua. Katolisen kirkon – kuten kaikkien kirkkojen – tulevaisuuden yksi ratkaiseva kysymys lieneekin se, kuin avoimesti uskallamme yhteisönä kohdata omat varjomme. Katolisen kirkon hyväksikäyttö skandaali nousi useimpien tietoisuuteen käsittämättömänä vyyhtenä, johon tuntui olevan sotkeutunut tavalla tai toisella kirkon hierarkian kaikki portaat. Suuri, historiallisesti parituhatvuotinen kirkko on oivallinen maali myös erilaisille salaliittoteorioille. Yhdessä nämä – totuuksineen ja harhaisine näkyineen – voivat herättää vastenmielisyyttä ja suoranaista pelkoa. Silti ilmiöt koskettavat enimmäkseen tavallisia ihmisiä. Silloin, kun varjot satuttavat, on asioihin puututtava myös näiden tavallisten vuoksi, inhimillisyyden ja suojelun vuoksi. Harhaiset kuvitelmat puolestaan voi jättää omaan arvoonsa. Paitsi että niillä pahimmillaan on poliittisia ja taloudellisia vaikutuksia ja silloin niihinkin on tartuttava.

Kyse on jatkuvasti paitsi Jumalasta ja kirkosta, myös ihmisten arjesta – maailman ääret ovat kaikkialla. Ihminen tarttuu joka tapauksessa niihin uskon piirteisiin ja ilmaisuihin, jotka tuntuvat läheisiltä. Jeesuksen äiti Marian merkitys kuvaa tätä hyvin. Maria on miljoonille katolisille – ja toki viimeisten vuosikymmenten aikana monille muillekin kristityille – tärkeä hahmo, jonka elämää ja sanoja tutkitaan. Niistä ammennetaan vastavoimaa paitsi arjen haasteisiin, myös vastustettaessa vääristyneitä käytänteitä ja teologisia itsestäänselvyyksiä.

Pisteiden huomaamisesta linjojen näkemiseen

Kirjan viimeinen luku ennen epilogia sisältää mielenkiintoista pohdintaa katolisen kirkon tulevaisuudesta. Penttinen katsoo asioita sisältäpäin ja tekee mielenkiintoisia havaintoja toisaalta paavi Franciscuksen vaikutuksesta, myös siitä pitkästä linjasta, jota Vatikaanin II konsiili merkitsee. Itse asiassa hän on vakuuttunut siitä, että kirkossa on meneillään pitkän jatkumon muutos, jota ei niin vain pysäytetä, vaikka joskus siltä näyttääkin.

Penttisen osuus herättää kysymyksen koko kirjoittajakaartista: miksi katolisesta kirkosta suomalaisen kirjan on kirjoittanut joukko, joka on pääasiassa luterilaisia? Tähän on varmasti useitakin syitä, joista yksi lienee se, että maassamme on paljonkin aiheita, joista akateemista tutkimusta on tehnyt vain pieni joukko, jotka tässä tapauksessa nyt vain sattuvat olemaan luterilaisia. Mielestäni tämä ei vähennä kirjan arvoa. Ehkä tätä kautta ilmiöt tulevat jopa paremmin ymmärrettäväksi luterilaisuuden kyllästämässä ympäristössä.

Kirjan lukemisen voisi aloittaa myös Komulaisen kirjoittamasta epilogista. Se on oikeastaan yleisesitys kirjan nostamista linjoista, mutta omalla tavallaan laajentaa niiden merkitystä. Marian merkitys, suhde alkuperäiskansoihin tai kirkon missionaarisuuden toteuttaminen kaduilla ja kujilla eivät ole yksittäisiä pisteitä katolisen kirkon elämässä. Ne näyttäytyvät uudistuksia tuottavilta juonteilta, joiden loppupäätä ei vielä näy. Tämä on tärkeää muistaa, ettemme sorru katsomaan laajaa katolisten yhteisöä vain jonkin ilmiön silmälaseilla.

Kirjan luettuani oma kysymykseni on, mitä kaikkea meidän tulisikaan huomata oman luterilaisen kirkkomme kehityslinjoissa?

Artikkeli Roomasta maailman ääriin – muutosta, jatkuvuutta ja monimuotoisuutta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Lähetystyön tekemisen tavat ja kumppanuus

Lähetystyöhön liittyvät muutokset ovat vahvistunee 60-luvulta lähtien. Globaalin etelän valtioiden itsenäistyminen herätti kysymyksiä saman alueen kirkkojen itsenäisyydestä. Monie kirkkojen kohdalla taloudellinen riippuvuus muista kirkoista tai niiden lähetysjärjestöistä on yhä ongelma. Tämän rinnalla keskusteluun on noussut myös teologinen ja hengellinen riippuvuus. Dekolonisaatio valtioitten osalta on kenties päättynyt, mutta yhä kolonisaation vaikutukset tuntuvat monikerroksisesti sekä valtioitten että kirkkojen välisissä suhteissa.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetystyön osalta olemme nähneet ja iloinneet siitä, miten osa kumppanuuskirkoistamme ovat kasvaneet sekä jäsenmäärältään meidän ohitsemme että taloudellisesti, hengellisesti sekä teologisestikin meistä riippumattomiksi. Tätä on edesauttanut se, että näillä kirkoilla on myös muita kumppanuuksia: ne voivat jopa valikoida, kenen puoleen kääntyvät silloin, kun tarvitsevat tukea.

Näiden kehityslinjojen yhtenä puolena on jo pitkään ollut se, että me emme voi yksin päättää, kuinka monia tai minkälaisiin tehtäviin lähetämme lähetystyöntekijöitä. Ruohonjuuritason tehtävät – kuten evankeliointi tai kristinuskon perusteiden opettaminen – ovat monin paikoin siirtyneet paikallisten kirkkojen ja seurakuntien vastuulle. Meiltä kaivataan asiantuntijoita, konsultteja tai kouluttajia.

Lähetysresurssien kohdentamisesta

Viime vuosina on ollut kaksi tekijää, jotka suoraan ovat vaikuttaneet käytettävissä oleviin resursseihin. Koronapandemia ja osittain sen seurauksena, mutta muutenkin maailmantaloudessa on ollut epävakautta, jopa arvaamattomuutta. Kaiken lisäksi kehitysyhteistyömäärärahoja on leikattu. Tämä on näkynyt selkeästi lähetystyöhön palkattujen määrissä, vieläpä niin, että eniten lähettävillä pudotus on ollut suurinta. Järjestöjen talous on ollut tiukoilla, vaikka esimerkiksi Kirkkohallitus antoi ylimääräistä tukea koronan tuomaan vajeeseen.

Lähetystyötekijöitten määrän ohessa on syytä seurata myös lähetystyöhön käytettyjä muita resursseja. Näistä talousvarat ovat merkittävin. Tässä suhteessa on myös tapahtunut jonkin verran laskua, muttei mitenkään merkittävästi, kun ottaa huomioon muun talouskehityksen.

Lähetysjärjestöjen puolelta on muistutettu, että niiden kautta kulkevilla varoilla palkataan jatkuvasti enenevässä määrin paikallisia työntekijöitä. Kirkot saavat siis suoraa toimintatukea, jota ne voivat käyttää juuri siihen ruohonjuuritason työhön, johon eivät enää kaipaa ulkopuolisia tekijöitä. Tämä kuvaa myös kumppaneiden työssä tapahtuvia muutoksia. Samalla, kun kirkot kasvavat, niillä on usein pulaa osaavista vapaaehtoisista ja palkatuista työntekijöistä. Vapaaehtoisia ne osaavat rekrytoida usein paremmin kuin me, mutta työntekijöiden kouluttamiseen ja valmentamiseen ne kaipaavat sekä oppilaitoksia että asiantuntijoita. Kaikkien kirkkojen kotimaassa ei myöskään ole oppilaitoksia, jolloin esim. pappeja joudutaan lähettämään ulkomaille koulutukseen. Sekään ei ole ihan halpaa, vaikka koulutus tapahtuisikin omalla mantereella.

Mielenkiintoinen yksityiskohta SLN:n tilastokatsauksessa on tieto siitä, että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetystyöntekijät sijoittuvat suurelta osin ns. 10/40 ikkunan alueelle – jopa runsaat 65 %. Kyse on sosioekonomisesti maailman köyhimmistä osista ja samalla alueista, joissa mahdollisuus kuulla evankeliumia on vähäistä. Kun tähän lisää vielä Kirkon Ulkomaanavun työn maailman hauraimmissa valtioissa, on syytä olla ylpeä siitä, että panostukset näyttävät suuntautuvan varsin oikein.

Entä kirkon elinvoimaisuus?

En mittaisi kirkon terveyttä ja elinvoimaisuutta pelkästään lähetystyöntekijöiden määrällä. Kysymys on ehkä sittenkin siitä, elääkö seurakunta missionaarisesti omalla alueellaan, vai jäämmekö omien seinien sisälle.

Kirkkomme jäsenmäärä on kieltämättä vähentynyt sekä reaalisesti että suhteellisesti vuosikymmen vuosikymmeneltä. Tämä on kulkenut linjassa sen kulttuurisen muutoksen kanssa, jossa yhä harvempi sitoutuu instituutioihin. Instituutioiden arvojen kanssa voidaan olla samaa mieltä, mutta itse instituutiot eivät vedä puoleensa.

Tähän liittyy myös se kehitys, jossa suhde uskomiseen ja erityisesti uskontoon muuttuu. Yhä harvempi selittää uskonnollisesti elämäänsä ja sen tapahtumiin liittyviä asioita eivätkä ole edes kiinnostuneita senkaltaisista tulkinoista. Sen sijaan kysellään, miten usko vaikuttaa arjessa ja sen valinnoissa. Tuottaako usko hyvää ja merkityksellistä elämää?

Yhteisissä keskusteluissa ja päätöksenteossa pelkästään uskoon tai Jumalaan vetoaminen on mielekästä vain sisäpiirissä, uskonyhteisön omien kesken. Missionaarisina toimijoina meidän on opittava perustelemaan asioita tavoilla, jotka eivät edellytä raamatuntuntemusta tai uskosta nousevaa luottamusta tuonpuoleiseen. Opettelemalla tällaista kielipeliä, meille tarjoutuu mahdollisuuksia vaikuttaa yhteisiin asioihin – jopa politiikkaan olematta puoluepoliittisia – ja joskus myös tilaisuuksia siihen, että kerromme, mitä usko meille merkitsee eri ilmiöiden kohdalla. Jotain on tehty myös oikein, sillä ilahduttavan moni kirkkoon kuulumatonkin luottaa yhä kirkon diakoniaan ja kansainväliseen työhön.

Lopuksi

Enemmän kuin lähetystyöntekijöiden määrästä, olen huolissani lähetystyöhön ja kirkon kansainväliseen vastuuseen liittyvästä osaamisesta seurakunnissamme. Toiseksi huolettavat näihin liittyvät asenteet.

Poliittinen ilmapiiri on muuttunut selkeästi sisäänpäin kääntyneeksi. Tähän otetaan valitettavasti mallia muualta maailmasta, vaikka Suomi on perinteisesti ollut puhumassa yhteisen vastuun puolesta. Kirkkojen on maassamme syytä pitää tässä asiassa kynttilää reilusti korkealla. Omaa esimerkkiä voimme näyttää panostuksilla, joita kohdennamme maailmanlaajan Kristuksen kirkon toimintaan. Jo kuusikymmentäluvulla kirkolliskokouksessa viitattiin silloiseen prosenttikeräykseen ja todettiin, että jos omat seurakuntamme eivät liity siihen käytännön toimilla, emme voi myöskään vedota kansalaisiin yleisissä keskusteluissa tai valtiovaltaan kehitysyhteistyömäärärahojen korottamiseksi.  

Iloitsenkin evankelis-luterilaisten piispojen suosituksesta osoittaa verotuloista kolme prosenttia lähetystyöhön ja kansainväliseen diakoniaan. Se on tuntuva korotus nykyiseen noin kahden prosenttin keskiarvoon. Siinä on myös perusteltu tavoite seurakunnille tehdä suunnitelmia tulevaisuus silmälläpitäen.

Osaamisen suhteen huoli nousee siitä, että yhä harvemmassa seurakunnassa on henkilöitä, joiden työnkuvaan kuuluu kansainvälinen vastuu. Vuoden 2024 tilaston mukaan vain 111:ssä seurakunnassa on henkilö, jonka nimikkeessä tällainen vastuu näkyy. Pudotusta viiden vuoden takaiseen tilanteeseen on 51 eli lähes kolmannes. Heidän lisäkseen on toki palkkiotoimisia tai vapaaehtoisia, mutta isossa kuvassa osaamisen vähentymistä voi pitää huolestuttavana.

Talouden tulevaisuuden näkymien valossa ei ole todennäköistä, että virat tai toimet lisääntyisivät. Siksi on syytä miettiä, miten muiden seurakunnassa palkkasuhteessa toimivien tai vapaaehtoisten osaamista voitaisiin kehittää. Kirkon henkilöstökoulutus on tärkeä, mutta varsin hidas tie. Oleellista on, että seurakunnissa mietitään yhdessä kansainvälisen vastuun toteuttamista ja tehdään riittävän konkreettisia päätöksiä sen suhteen.

Maailmanlaaja kirkko on meille rikkaus, ei kuluerä.

Artikkeli Lähetystyö on jatkuvassa muutoksessa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Simo Heininen jatkaa tutkimushanketta, jossa aiemmin ovat ilmestyneet kokoelma Martti Rautasen kirjeistä saksalaiselle lähetysjohtaja Hahnille sekä hänen päiväkirjansa vuosilta 1868–1870. Tunnustan, että pidän Heinisen tiiviistä tyylistä ja tavasta kuljettaa sekä asioita että tarinoita. Aiemmin julkaistut Martti Rautasen joskus varsin poleemiset kirjoitukset valmistivat tämän kirjan sisältöön. Kirjan antama kuva Rautasesta on huomattavasti rauhallisempi, harkitsevampi ja viisaampi, kuin mitä noista kirjeistä ja päiväkirjoista olisi voinut kuvitella. Ei ihme, että hänestä tuli Namibiassa tehtävän lähetystyön kulmakivi ja esimerkki. Kirja nostaa esiin sellaisia tärkeitä tietoja työn ensimmäisiltä vuosikymmeniltä, joista tutkimuspohjaisesti luen ensimmäistä kertaa: siirtomaavallan kosketus, vahva torjuva asenne naisten mahdollisuuksiin lähteä lähetystyöhön ja lähetystyöntekijöiden keskinäiset jännitteet, jopa riidat työalueella.

Rheinin lähetysjärjestön merkitys

Saksalaisen sisarjärjestön merkitys kirkkomme lähetystyön alkutaipaleella on varsin ratkaiseva. Tsaari kielsi vasta perustettua Suomen Lähetysseuraa tekemästä lähetystyötä Venäjällä, koska ortodoksinen kirkko hoiti suomensukuiset kansat. Niinpä etsittiin toisia mahdollisuuksia. Rheinin lähetysseura esitti kutsun tulla Lounais-Afrikkaan, heidän työalueensa pohjoispuolelle.

Sama sisarjärjestö koulutti myös kaksi ensimmäistä lähetystyöntekijäksi valmistunutta, nimittäin Alexander Malmströmin ja Karl Emanuel Jurvelinin. Malmströmin vihittiin lähetyssaarnaajaksi 1866 ja oli tarkoitus jäädä seuran palvelukseen. Eräiden erimielisyyksien takia hän pyysi saada siirtyä Suomen Lähetysseuran palvelukseen ja niinpä hänet lähetettiinkin Eteläiseen Afrikkaan odottamaan Suomessa perustetun lähetyskoulun valmistuneita. Jurvelin vihittiin 1867 ja hän puolestaan palasi Suomeen lähteäkseen muiden kanssa Ambomaalle.

Saksalaisen sisarjärjestön keskeinen henkilö kirkkomme lähetystyön kannalta oli Carl Hugo Hahn, joka toimi Lounais-Afrikan työn johtajana. Hän oli vieraillut Suomessa jo aiemmin ja esitti sittemmin kutsun työhön ambolaisten keskuuteen. Hahnista tuli Martti Rautasen luottohenkilö, jonka kanssa hän kävi vilkasta kirjeenvaihtoa.

Saksalaiset työtoverit avustivat ja opastivat Suomesta saapuneita kielen ja kulttuurin tuntemiseen ja lopulta työn alkuun Namibian pohjoisosissa.

Ristivetoa työalueella

Martti Rautasen päiväkirjat matkasta Ambomaalle toi jo esiin erilaisia jännitteitä työtovereina lähetettyjen kesken. Afrikan kutsu kuvaa niitä enemmän, valottaen eri osapuolten näkemyksiä ja jännitteiden vaikutuksia. Kyse oli varmasti persoonallisuuksienkin eroavuuksista, mutta myös periaatteista, moraalista ja työntekemisen tavoista, joista kaikista vallitsi erimielisyyksiä. Yksi jännitteitä synnyttänyt asia oli lähetyssaarnaajien ja maallikkoveljien kesken jo lähetysseuran puolesta synnytetty kahden kerroksen ajattelu.

Suomalaiset olivat jaksoivat myös ahkerasti valittaa seuran johdolle toinen toistensa laiskuudesta tai huonoista tavoista. Näyttää siltä, että suomalaisten kokemattomuus ja tietämättömyys elämästä toisenlaisen kulttuurin ja elämänpiirin keskellä nosti esiin monia täyttymättömiä toiveita ja niiden myötä syntyneitä hankaluuksia. Paikallinen kuninkuus hallintomallina oli outo, samoin erilaiset siirtymäriitit, joita lähetystyöntekijät katsoivat karsastaen.

Poikkeuksena Heinisen kirja tuo esiin Rautasesta jonkinlaisen sisäsyntyisen kyvyn asettua toisten ja toisenlaisten tilanteeseen. Niinpä hän oli usein sovittelijan ja neuvottelijan paikalla. Vielä tärkeämpää lienee ollut kärsivällisyys, jolla hän suhtautui kuninkaitten oikkuihin. Tätä viisautta ja kärsivällisyyttä tarvittiin erityisesti silloin, kun saksalainen siirtomaavalta armeijan muodossa kolkutteli ovelle.

Siirtomaavallan kosketus

Saamme olla ylpeitä tavasta, jolla erityisesti Martti Rautanen luovi tilanteessa, jossa Saksan keisarikunta ulotti siirtomaavallan aivan Lounais-Afrikan pohjoisosiin, suomalaisten lähetystyöntekijöitten porteille. Tapa, jolla saksalaiset ottivat alueen ”haltuunsa”, on kuvaava koko siirtomaavalta ajatukselle. He saapuivat saksalaisen lähetystyön oikeuttamana huolehtimaan alueen turvallisuudesta, kuten he sen ilmaisivat.

Niin suomalaiset, kuin Rheinin lähetysseurankin työntekijät arvostelivat suojelualueen hallintoa ja sen kuvernöörejä. Hererot taivuteltiin sopimukseen, jossa saksalaisella kuvernöörillä oli valta alueen asioihin ja ennen kaikkea alueen luonnonrikkauksiin.  Suomalainen Roiha kirjoittikin varsin selväsanaisesti oman näkemyksensä: ”Niin hyvä kuin tuo valkoisten valta näissä maissa yhdeltä puolelta olisikin, näyttää se kuitenkin toiselta puolelta, ainakin alussa saattavan näissä alkuasukkaissa suurta levottomuutta aikaan, sillä he näkyvät ainakin aavistavan, jos ei selvään ymmärtävän, että he siten ennemmin tai myöhemmin kadottavat vapautensa ja joutuvat tavallaan valkoisten orjiksi.” (s. 148) Tilanne johti myöhemmin 1904 hererojen kansannousuun ja kansanmurhaan. Tältä ambolaiset välttyivät ehkä suurelta osin Martti Rautasen neuvottelutaitojen ansiosta. 

Naiset ja lähetystyö

Olen kasvanut tietoisena ensimmäisestä lähetyslääkäristä Selma Rauniosta ja hänen merkityksestään. Samalla olen pitänyt jotenkin itsestään selvänä sitä, että ensimmäiset lähetetyt olivat miehiä. Heininen kuitenkin paljastaa, että jo ensimmäiselle lähetyskurssille oli tarjolla naisia. Heitä ei kuitenkaan otettu vastaan vielä vähään aikaan, sillä lähetyskurssin rehtori ei nähnyt naisilla olevan edellytyksiä lähetystyöntekijäksi.

Heininen nostaakin näkyviin lähetyssaarnaajiksi lähettyjen puolisot. Heidän keskeisenä tehtävänään oli olla mahdollistamassa se, ettei miesten tarvinnut omassa kodissaan olla ”mies ja nainen samassa persoonassa” eli hoitaa muun ohessa siivousta, vaatehuoltoa ja ruoanlaittoa. Näistä huolehtimisen lisäksi nämä vaimot osoittivat monenlaista osaamista suhteessa paikalliseen väestöön, erityisesti naisten ja lasten elämään. Vaimoista oman lukunsa saa Ida Weikkolin, joka tuli ikään kuin jälkikäteen työalueelle ja pisti siellä tuulemaan: hän perusti lastenkodin ja hankki sille tarvikkeita ja kannatusta Suomesta. Ida oli myös aktiivinen kirjoittaja ja havainnoin ihmisten elämää omaehtoisesti. Suomeen tultuaan hän ”ilman miehensä ja johtokunnan lupaa” julkaisi kokemuksistaan kirjasen.

Tilanne muuttui nopeasti vuosituhannen vaihtuessa. Selma Raunion kanssa samoihin aikoihin lähti Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen ensimmäinen Japanin lähetystyöntekijä. Hän oli nainen, Namibiaan ensimmäisten mukana lähteneen Pietari Kurvisen tytär. Kurvinen puolusti naisten mahdollisuuksia ja kutsumusta lähetystyöhön. Myöhemmin hänen poikansa puolusti yhdistyksessä naisten pappeutta niin, että joutui syrjäytetyksi johtokunnasta.

Naislähetystyöntekijöistä on onneksi kirjoitettu muidenkin kuin Heinisen toimesta.

Kokonaisuuksia ja yksityiskohtia

Kirja muodostuu toisaalta teemoista, toisaalta lyhyistä henkilökuvauksista. Molemmat nivoutuvat hyvin yhteen. Teemojen kautta kokonaiskuva piirtyy paremmin, mutta henkilöhistoriat valottavat arkea, sen kamppailuja ja ihmisten välisiä suhteita.

Henkilöhistorioiden kautta kuvataan myös Namibian ulkopuolisia tapahtumia. Erityisesti lähetystyöntekijöiden vaikutus kotimaahan ja muutaman seikkailut Yhdysvalloissa enemmän ja vähemmän kirjavissa olosuhteissa. Yllättävän paljon näistä seikkailuista tihkui myös Suomeen ja täällä tehtäviin päätöksiin.

Kaikista tapahtumista ja henkilöistä on varmasti kerrottu aiemminkin, mutta en ole saanut tartutuksi lähetyshistorian paksuihin opuksiin. Siksi olen iloinen Heinisen kirjasta ja suosittelen sitä sukellukseksi kirkkomme lähetystyön varhaisvaiheisiin. Se houkuttanee lukemaan myös laajempia selvityksiä, tutkimuksia ja kuvauksia.

Kirjansa lopussa Heininen lupailee kirjottavansa vielä erillisen teoksen lähetystyöhön lähteneistä naisista. Sitä jään odottamaan.

Esittelut Simo Heinisen aiemmista, samaan tutkimussarjaan liittyvistä julkaisuista:

• Sydämellisin terveisin meiltä kaikilta sinulle ja rakkaillesi (Martti Rautasen kirjeet Carl Hugo Hahnille) – Lehteri 1.4.2019
• Simo Heininen: Matka Afrikkaan – Martti Rautasen päiväkirja 1868–1870 (Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 2021) – Lehteri 19.1.2022

Artikkeli Afrikan kutsu – Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kolonisaatio ei ollut vain resurssien haalimista ja vallan käyttämistä uusilla alueilla. Siellä rakennettiin myös – eurooppalaisittain ajatellen – sivistystä. Tässä kirkoilla on ollut oma merkittävä roolinsa niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvää olivat lukutaidon opettaminen ja koulujärjestelmän rakentaminen sekä usein myös terveydenhuollon kehittäminen – kirkkojen rakentamisesta ja kirkon henkilöstön kouluttamisesta puhumattakaan. Tätä kautta monet kansat saivat kasvupohjan oman identiteetin löytämiselle ja itsenäistymispyrkimyksille.

Pahaa oli se, että tuohon aikaan kristillisyyttä pidettiin ainoana oikeana kulttuurin rakentajana. Siksi perinteisiä tapoja karsittiin jopa väkisin ja tilalle istutettiin eurooppalaista ajattelutapaa. Lukutaitokin palveli pahimmillaan vain sitä, että eurooppalaiset saisivat riittävän hyviä palvelijoita. Koululaitos ja usein myös kristillinen usko perustelivat vallankäyttöä ja eurooppalaisten ylemmyyttä. Terveydenhuollossa menetettiin paljon sellaista luonnon tuntemusta, jota nykyaikana haikaillaan.

Nämä kaikki yhdessä – siis vallankäyttö, paikallisten perinteiden hävittäminen ja eurooppalaisten mallien istuttaminen sekä tämän kaiken perusteleminen koululaitoksen ja kirkon toimesta, synnyttivät aivan uudenlaista kulttuuria. Se on painunut syvälle yksilöiden ja yhteisöjen elämään. Tästä syntyvät niin sanotut pitkät varjot, joita kolonisaatio yhä heittää kansojen ja kansojen välisten suhteitten ylle. Nämä varjot näkyvät joskus yllättävissäkin tilanteissa.

Kirkkojen maailmanneuvosto on nostanut tätä näkökulmaa esille vahvasti viimeksi Karlsruhen yleiskokouksesta valmistelevissa asiakirjoissa 2022. Siellä todettiin:

Lähetystyöntekijöitä lähetetään eri kansakunnista, erityisesti globaalista etelästä. Kuitenkin monet etelän lähetystyöntekijät ovat edelleen kolonialistisen ajattelutavan vaikutuspiirissä, mikä tarkoittaa, että he ylläpitävät tiettyjä kristinuskon muotoja ja normeja. Vanhoja käytäntöjä käytetään edelleen näiden uusien lähetystyöntekijöiden evankeliointitaktiikoissa: taloudellisten kannustimien tarjoamista, johtajuuden etuoikeuksia, ‘rakkautta’, joka perustuu kääntymiseen, lupausta paremmasta tulevaisuudesta sekä ylivoimaisen uskon ja sivilisaation etuja. Näin ollen valkoisen ylivallan opetuslapseusparadigma on muuttunut ’kristilliseksi ylivallaksi’. Tämä varmistaa sen, että kristillinen opetuslapseus ja lähetystyö toimivat yhä kolonialistisen voiman välineinä. Vaikka kolonisaatioajan poliittinen valta on siirtynyt, aikaisemmin luodut rakenteet, ideologiat ja ajatusmallit ovat sitkeästi säilyneet. Tarve purkaa tätä kolonialistista perintöä ja sen vaikutuksia on yhä ajankohtainen. (Call to Discipleship 2021, 50)

Itsekritiikkiä ja jatkuvaa korjaavaa toimintaa

Toisinaan dekolonisaatiota pidetään jo päättyneenä tapahtumana. Tällöin viitataan siirtomaajärjestelmän purkamiseen sekä Aasian ja Afrikan maiden itsenäistymiseen erityisesti 60-luvulla. Tämä onkin merkittävä osa varsin läheistä historiaamme. Valtioiden itsenäistyminen ei kuitenkaan katkaissut kaikkea kolonisaation vaikutusta eikä edes eurooppalaisten valtioiden vallankäyttöä.  

Globalisaation -käsite nousi 90-luvulla kuvaamaan maailmankaupan rakenteita. Ihmisten ja tavaroiden liikkuvuus maiden ja mantereiden välillä on luonnollisesti vanhempaa, eikä se ole pelkästään eurooppalaisten synnyttämää. Varhaisena merkittävänä vaikuttajana mainitaan Aasian silkkitie, joka kuljetti tavaroiden lisäksi myös kulttuurisia vaikutuksia.

90-luvulla vahvistui kuitenkin globalisaatiota koskeva tutkimus ja kritiikki. Kritiikki kiinnitti huomiota juuri siihen, että kansallisvaltioiden mahdollisuudet vaikuttaa maailmankaupan lieveilmiöihin oli kaventunut. Kolonisoivat ajatukset ja rakenteet olivat uusiutuneet, eikä niiden ajamiseksi enää tarvittu valtioita. Niinpä ajatusta ihmisten ja tavaroiden liikkumista ei sinänsä kritisoitu, vaan nimenomaan markkinavoimien tuhoavaa vaikutusta, ihmisoikeuksien polkemista ja sitä, että yhä suurempi osa raaka-aineista valui niiden tuottajamaiden ulkopuolelle ilman, että tuottajamaat juurikaan hyötyivät niistä. Päinvastoin näissä maissa kansalaiset saattavat yhä kärsiä puutetta elämän perustarpeista. Myöhemmin huomio on kiinnittynyt myös raaka-ainetuotannon yksipuolistavaan vaikutukseen valtioiden ravinnontuotannossa ja maankäytössä.

Dekolonisaation dekonstruktio viittaa prosessiin, jossa itse dekolonisaatioprosessin vaikutuksia, merkityksiä ja seurauksia kyseenalaistetaan, analysoidaan kriittisesti ja pyritään aktiivisesti muuttamaan näihin liittyviä rakenteita. Tämä voi sisältää useita näkökulmia. Ensinnäkin voidaan tutkia, miten kolonialismin aikainen tapa kuvata tapahtumien kulkua ja valtarakenteita ovat vaikuttaneet kulttuuriin ja identiteettiin. Tällöin tavoitteena voi olla alkuperäiskansojen kulttuuristen käytäntöjen ja näkökulmien arvostamiseen ja palauttamiseen.

Toiseksi voidaan analysoida, miten dekolonisaatio on vaikuttanut taloudellisiin rakenteisiin ja suhteisiin. Monet entiset siirtomaat kamppailevat edelleen taloudellisen riippuvuuden ja epätasa-arvon kanssa eivätkä maailmanlaajat rakenteet tue taloudellista itsenäisyyttä. Ei siis ihme, että kritiikki talouden ylivaltaa vastaan on toistuvaa. Niin kauan, kuin talous ei huomioi taloudellisten rakenteiden vaikutusta paitsi yksittäisten ihmisten elämään myös kokonaisten kansojen ruokaturvaan ja rauhan edellytyksiin, kolonisaation varjo pysyy tummana juonteena.

Mihin meitä haastetaan?

On tärkeää käsitellä sitä, kuinka itsenäistyneet valtiot ovat onnistuneet tai epäonnistuneet rakentamaan kestäviä poliittisia järjestelmiä. Tämän tulisi sisältää myös keskustelua uusista kolonialismin muodoista, kuten taloudellisesta, kulttuurisesta ja ekologisesta imperialismista.

Näihin kuuluu myös kristinuskon pitäminen ylivoimaisena muihin uskontoihin nähden. Tähän on erityisesti vaikuttanut kolonialismin aikaiset kokemukset, joissa ihmisten omaa kieltä, kulttuuria ja tapoja on pidetty vaarallisina tai ainakin vähempiarvoisena kuin isäntämaan vastaavia. Tämä on muovannut kansallista ja kulttuurista identiteettiä.

Edelleen on syytä kysyä, mitä tarkoittaa olla itsenäinen ja miten menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen, kuka itse asiassa hyötyi dekolonisaatiosta ja maiden itsenäistymisestä. Vieläkään kaikki kansanryhmät eivät ole yhdenvertaisia keskenään. Aikoinaan käyty dekolonisaatioprosessi muokkasi paitsi uusia, silloin syntyneitä yhteiskuntia, myös kolonisaatiota harjoittaneita. Nykyisin tarkoitus on ymmärtää syvemmin kolonisaation monimutkaisuutta ja pitkäkestoisia vaikutuksia, sekä avata keskustelua tulevaisuudesta.

Kirkkojen maailmanneuvoston rasismin vastaisen ohjelman johtaja, Zimbabwelainen Masiiwa Ragies Gunda puhui teemasta 2024 Suomessa käydessään. Hänen mukaansa kolonialistiset järjestelmät ja infrastruktuuri eivät luopuneet otteestaan maailmanpolitiikassa, maailman taloudessa eikä tietoteorioissa.

Kirkojen välisissä suhteissa tämä näkyy yhä sekä vallan epätasaisena jakautumisena, Euroopasta omaksuttuina rakenteina ja vaikkapa raamatuntutkimuksessa ja teologiaa tehtäessä. Eurooppalaista teologiaa ei vieläkään kutsuta kontekstuaaliseksi toisin kuin aasialaista, afrikkalaista tai eteläamerikkalaista. Liian usein eurooppalaista pidetään universaalina ja muut ovat siitä poikkeuksia.

Eniten hänen puheessaan pysäytti hänen kuvauksensa hengellisestä tuhosta: alkuperäiskansojen hengellisyys tuomittiin ja pyrittiin hävittämään, vaikkei se olisi ollut ristiriidassa kristinuskon kanssa. Samalla jätettiin sivuun lukemattomia mahdollisuuksia tuoda evankeliumi aidosti kontekstuaalisella tavalla ihmisten ulottuville tai jätettiin huomiotta ne tavat, joita heillä olisi ollut teologian tekemiseen. Tämä hengellinen tuho johti myös muihin ongelmiin, mukaan lukien ympäristön kunnioituksen ja suojelun katoamisen, kun yksilöt rohkaistuivat kristillisten opetusten myötä jättämään huomiotta perinteiset ympäristönsuojelujärjestelmät – ympäristötabut.

Samaa todistaa pastori Francois Pihaate, Maorien Protestanttisen kirkon (Etaretia Porotetani Maohi presidentti tuoreessa puheenvuorossaan:

Mitä tulee Mäòhi Nuihin (tunnetaan myös nimellä Ranskan Polynesia, Tahiti), ensimmäiset kolonialistit olivat Iso-Britanniasta. Lontoon lähetysseuran (LMS) nimissä, jotka saapuivat rannoillemme viides maaliskuuta 1797. Heidän tehtävänään oli levittää evankeliumia ympäri Tyyntämerta. Lähetyssaarnaustyönsä ohella he myös opettivat kansaamme uuteen elämäntapaan, joka oli heidän omansa, mitä tulee vaatetukseen, asumiseen, koulutukseen, kulttuuriin ja sosiaaliseen käyttäytymiseen. —

29. kesäkuuta 1880 Ranska julisti koko Mäòhi Nuin alueen liittämisen Ranskalle kuuluvaksi. Ranska asetti kaikki rakenteet ja lait. Ne eivät vastanneet meidän kontekstiamme ja elämäntapaamme Mäòhina. Meidät pakotettiin omaksumaan heidän elämäntapansa. Se oli sulauttamisprosessi ja hallintotapa, joka pakotettiin alueellemme koulutuksen kautta, jonka pääasiallinen opetuskieli oli ja on edelleen ranska. (Insight 1/2025, 18-19)

Kriittinen Itsetutkiskelu

Dekolonisaatio uskonnollisissa yhteisöissä on monivaiheinen prosessi, joka pyrkii purkamaan kolonialismin vaikutuksia ja palauttamaan alkuperäiskansojen ääniä ja käytäntöjä.

Uskonnolliset yhteisöt, kirkot ja järjestöt, voivat aloittaa dekolonisaation prosessin itsereflektiolla, jossa he arvioivat omaa historiaansa ja rooliaan kolonialismissa. Kansainvälisesti on havaittavissa, miten uskonnolliset yhteisöt pyrkivät integroimaan alkuperäiskansojen kulttuurisia ja hengellisiä käytäntöjä omiin rituaaleihinsa ja opetuksiinsa. Omien rituaalien ja symbolien käyttö auttaa vahvistamaan kulttuurista identiteettiä ja kunnioittamaan alkuperäiskansojen uskomuksia.

Uskonnolliset yhteisöt voivat myös kehittää uusia teologisia näkökulmia, jotka huomioivat kolonialismin vaikutuksia ja edistävät oikeudenmukaisuutta. Tämä tukee alkuperäiskansojen oikeuksien vahvistamista, ja se voi luoda uusia tapoja ymmärtää hengellisyyttä. Myös eettisiä periaatteita ja käytäntöjä voidaan tarkistaa tarkastelemalla sitä, miten ne vaikuttavat sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja antirasismiin: vahvistavatko ne sitä vai heikentävät.

Tärkeää on anteeksipyytäminen ja sovinto. Yhteiskunnan ja kirkkojen on tärkeää esittää virallisia anteeksipyyntöjä alkuperäiskansoille ja tunnustaa heidän kärsimyksensä. Suomessa tällainen prosessi on menossa suhteessa saamelaisten historiaan. Meillä on jossain määrin käyty myös vuoropuhelua namibialaisten kanssa suomalaisen lähetystyön vaikutuksesta ja sen antamasta Afrikka-kuvasta. Tässäkin suhteessa meillä on yhä painiskeltavaa. Turhan usein pidämme itsestään selvänä ajatusta, ettei suomalaisilla ollut kolonialistisia pyrkimyksiä. Vaikkei yksittäisillä työntekijöillä ollutkaan, emme voi väittää, etteivätkö hekin olisi olleet oman aikansa lapsia. Siten yleiset ajattelumallit sekä kristinuskon ja oman kulttuurin sekoittuminen tuottivat samankaltaisia vaikutuksia, kuin valtiollisessa kolonialismissakin.  

Voisimmeko oppia jotain myös suhteestamme luontoon?

Olen jo viitannut siihen, miten kristinuskonkin nimissä eri kansojen luontosuhteeseen puututtiin kovalla kädellä. Tämän seurauksena menetettiin paljon sellaista osaamista, joka oli vuosisatojen aikana muovannut paikallista tapaa elää osana luontoa. Tähän liittyy luonnon sekularisointi, jonka myötä luontoa ei enää pelätty uskonnollisesti, mutta samalla kadotettiin oleellisia luonnon suojelun perinteitä. Tilalle on pitkällä aikavälillä tullut maaperän, kasviston ja eläinten näkemistä vain hyödyn näkökulmasta eli ns. ekokolonialismi.

Tehotuotanto, luonnon monimuotoisuuden väheneminen ja näistä seuranneet ongelmat ovat selvästi nähtävissä. Mielestäni onkin ymmärrettävää, että luonnon monimuotoisuuden rinnalla on alettu puhua myös kulttuurien monimuotoisuudesta. Afrikkalaisessa tutkimuksessa – myös teologisessa – on alettu aktiivisesti etsiä niitä tapoja, joilla voisimme korjata omaa suhdettamme luontoon. Tämä on tuottanut uudenlaista teologiaa sekä kirkkona ja kristittynä elämisen muotoja.

Sambialainen teologian tohtori, pastori Kuzipa Nalwamba puhui tästä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyskumppanuusneuvottelussa syksyllä 2024. Nalwamba on tutkijanurallaan syventynyt afrikkalaisiin perinteisiin ja niiden välittämään luontokuvaan. Hän ammentaa niistä kirjoituksiinsa rohkeita näköaloja siihen, miten meidän kristillinen uskomme voisi olla vahvistamassa hyviä perinteitä ja miten voisimme käyttää profeetallista ääntä luonnon väärinkäyttöä ja arjen epäekologisia tapoja vastaan. Lähetyskumppanuusneuvottelujen aikana käydyssä paneelissa Nalwamba toi esiin muiden alkuperäiskansojen ohella maamme saamelaisten vahvan panoksen ekumeenisissa keskusteluissa. Mitä kaikkea me voisimmekaan oppia heiltä suhteessa siihen, miten lähetystyötä toteutetaan nykyaikana?

Hyviäkin esimerkkejä on olemassa

Hyvänä esimerkkinä pidetään Kolumbiassa, Sierra Nevadan vuoristossa asuvaa Kogi-heimoa. He ovat eläneet muusta maailmasta erillään vuosisatoja. He elävät tiiviissä vuorovaikutuksessa luonnon kanssa pitäen itseään maapallon suojelijoina. Luonnossa havaitsemiensa muutosten takia he ovat huolissaan pallomme nykytilasta. Eristyneisyyttä on vähitellen purettu nimenomaan sen takia, etteivät kogitkaan ole turvassa luontoa koettelevista muutoksista. Yhteistyöstä saattaa olla hyötyäkin. Silti he haluavat pitää päätöksenteon itsellään ja samalla luoda rakenteita omien perinteidensä säilyttämisessä. Tähän liittyvät lukutaito ja koulutus.

Kogien luontosuhdetta, viljelymenetelmiä ja luonnonsuojelun periaatteita pidetään varsin hyvinä. Ne perustuvat vuosisataiseen elämään yhdessä luonnon kanssa ja tästä nouseviin perinteisiin. Maailma ympärillä ei kuitenkaan ole jättänyt heitä rauhaan: Miguel Garavito Coronado, yksi heimon johtajista sanoo:

”Kun rooliamme luonnonsuojelijoina ei kunnioiteta, vaan luonnonvarojamme riistetään taloudellisen edun saavuttamiseksi, ei pian ole luontoakaan enää jäljellä. Meidän täytyy pystyä suojelemaan kulttuuriamme, jotta voimme tehdä tehtävämme maailmassa ja suojella luomakuntaa.” (Kogien elämäntehtävä on suojella luontoa, 2024)

Miten eteenpäin?

Rehellinen itsetutkiskelu, oman historian ja siinä tapahtuneiden kohtaamisten tarkastelu, syntien tunnustaminen, yhdessä oppiminen ja tulevaisuuteen kurottautuminen ovat välttämättömiä askeleita eteenpäin mentäessä. Kristinusko antaa tähän hyviä eväitä. Saamme tunnustaa yhdessä kaiken sen hyvän, jota lähetystyö on eri puolilla maailmaa saanut aikaan, mutta tarvitsemme myös rohkeutta tunnustaa, ettei edes suomalainen lähetystyö ole ollut vapaa kolonisoivista asenteista ja sen tuottamista haitoista. Nykyaikana on erityisesti syytä kysyä, millä tavalla olemme kolonisoineet luonnon ja yhä riistämme sitä näkemättä itseämme luonnon osana.

Luontosuhteemme ohella on selvää, että meidän on opeteltava yhdessä kumppaniemme kanssa tarkastelemaan sekä historiaa, nykyaikaa että tulevaisuutta yhdessä, kumppaneina. Meidän on purettava niitä rakenteita, jotka yhä tuottavat yksipuolista ajattelua, joissa emme kuule hiljaisia signaaleja tai kehtaa pyytää anteeksi kansana tai kirkkona tekemiämme vääryyksiä. Tulevaisuus on vielä – ainakin jossain määrin – avoin.

Aineisto

• Edit. 12.3.2025: Sain tänään luettua Kirkkojen maailmanneuvoston tuoreen seminaariraportin Indigenous Spiritualities, Land Rights, and Climate Justice. Teos suorastaan alleviivaa niitä näkökulmia, joita tässä kirjoituksessani yritän tuoda esiin ja tuo rohkeasti niitä näkökulmia, joita alkuperäiskansoilla olisi meille annettavana. Jospa vain ottaisimme ne vastaan. Vahva suositus.
• Call to Discipleship – Mission in the Pilgrimage of Justice and Peace 2021
• Masiiwa Ragies Gundan esitelmä 19.1.2024 Helsingissä, julkaisematon
• INSiGHT January 2025 by Council for World Mission
• Intertwined Histories – 150 Years of Finnish – Namibian Relations
• Suomalainen lähetystyö ja historian muutosagentit
• Luonto toteuttaa Jumalan missiota – Lehteri
• Kuzipa Nalwamba: Creation in Changing Landscapes Tallenne Helsingin Sofiasta.
• Kogien elämäntehtävä on suojella luontoa – Heidän kulttuurinsa ja kielensä säilymistä tukevat myös suomalaiset
• What Colombia’s Kogi people can teach us about the environment | Health and wellbeing | The Guardian
• Lähetystyön asiantuntija: ”Meidän pitää oikeasti antaa päätösvalta Afrikkaan, Aasiaan – kirkoille ympäri maailmaa”

Artikkeli Mitä meidän pitäisi tietää kolonisaation varjoista? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kaiken kaikkiaan kirja etenee kronologisessa järjestyksessä. Kirjassa on kuitenkin tehty mielestäni poikkeuksellinen rakenteellinen ratkaisu. Kirja on kirjoitettu minä -muodossa. Tämän takia on etsitty ratkaisu, jossa sekä Marja-Leenan että Riston ääni erottuvat toisistaan: Marja-Leenan osuudet alkavat punaisilla kirjaimilla ja Riston sinisillä, lasten tummennetulla mustalla. Aluksi tämä tuntuu vähän oudolta, mutta siihen tottuu nopeasti. Tosin välillä pitää kääntää sivua taaksepäin nähdäkseen, kuka nyt oikein on vuorossa.

Tarinan kokonaisuus ilahduttaa

Kronologia ei estä tarinointia. Tämä näkyy jo sisällysluettelossa, jossa väliotsikoita näyttää olevan kymmenittäin: ”Apua ja apupoikia – Peräkärri – Viemärivettä sairaalan lattialla – Punatauti ja hoitavaa rakkautta”. Jokainen otsikko sisältää yhden tarinan, tavallaan yksityiskohdan, unohtamatta niitä asioita, ihmisiä ja tapahtumasarjaa, johon tuo yksityiskohta kuuluu. Tätä kautta lukija tutustuu myös isoon joukkoon ihmisiä, jotka ovat olleet oleellisia Niemisten lähetystyön toteutumisen kannalta.  Näitä ihmisiä yhdistää kirjan nimi: he ovat arjen keskellä eläviä enkeleitä, kuka haalareissa, kuka mekossaan. He ovat olleet arvaamattomana ja usein korvaamattomana apuna niissä ponnisteluissa ja iloissa, joita Niemisten työhön on sisältynyt. Tarinoiden runsaudesta huolimatta kyse ei ole kuitenkaan silpusta tai rönsyilystä, vaan johdonmukaisesti etenevästä, vähän päiväkirjaa muistuttavasta kudelmasta, jota on miellyttävä lukea.

Yhden ymmärrettävän rajauksen kirjoittajat ovat tehneet. ”Lastemme elämästä olemme kertoneet joitakin välähdyksiä omasta näkökulmastamme. Se ei ole heidän vähättelyään vaan enemmänkin ilmausta asian arkaluonteisuudesta ja kipeydestä.” Kipeys nousee siitä, että lapset asuivat kouluaikana oppilaskodissa, erossa vanhemmistaan. Tästä teemasta on onneksi kirjoitettu muualla paljon, myös ja ennen kaikkea lasten näkökulmasta.

Ilahduttavaa kirjassa on kokonaisen ympyrän piirtäminen. Yhden lähetystyöntekijäperheen lähetystarina kerrotaan alusta loppuun. Kutsun kokemisesta Suomeen paluuseen, takaisin Tansaniaan muuttoon ja jälleen kotimaahan paluuseen ja asettumiseen. Tämä kaikki tulee kerrotuksi kahden itsenäisen, kovin erilaisissa ammateissa toimineen, mutta toisiinsa sitoutuneen henkilön kertomana ja avaa siten myös sekä tunnemaailmaa että näkökulmia kahdesta suunnasta.

Lähetystyöntekijä on aina lähetystyöntekijä

Niemiset ovat täydentäneet omien kirjoitustensa näkökulmia ainakin kolmesta lähteestä: Yleiskuvaa ajanjakson tapahtumista maailmalla tai Tansaniassa on haettu Suomen Lähetysseuran vuosikirjoista, toisten lähetystyöntekijöiden kirjoittamista kirjoista, että ystävien kirjeistä. Valokuvat ja kuvat yksityisistä kirjeistä ovat omalta osaltaan puhuttelevia. Erityisteemoihin, kuten lääketieteeseen tai kulttuurin liittyvistä ilmiöistä tietoa on haettu myös aikakauslehdistä tai internetissä julkaistuista artikkeleista. Sanoisinkin, että tämä ei ole ”jälleen yksi kirja lähetystyöstä”. Tässä pääsee sisälle sekä tunteisiin, tietoon että asioiden välisiin yhteyksiin. Kaiken kaikkiaan pidän lähestymistapaa erinomaisena ja ansiokkaana.

Esittelin kerran pitkän työuran Angolassa tehneen Anni Väisälän tittelillä ”entinen lähetystyöntekijä”. Anni vastasi nopeasti, lähes kimpaantuneena: ”En ole mikään entinen, olen yhä lähetystyöntekijä.” Ymmärsin heti hänen tarkoituksensa. Lähetystyö jättää ihmiseen vahvat jäljet, lähetystyö ei lakkaa siihen, että palaa kotimaahan. Tämä pätee myös Niemisiin. Siitä tämä kirja on oiva ja kaunis osoitus. Se on myös kiitoskirja kaikille tukijoille ja heidän elämäänsä liittyneille ihmisille – ja Jumalalle.

Artikkeli Haalaripukuinen enkeli – tositarinoita Tansaniasta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Nalwamba aloitti puheensa henkilökohtaisella kuvauksella lapsuudestaan ja silloin saamistaan luontovaikutteista. Merkittävä oli isoäiti, joka kertoi luontoon liittyviä tarinoita. Puheen aloitus on väkevä. ”Kasvoin Sambian eteläosassa aikana, jolloin ihmisen jalanjälki vaikutti hyvin vähän ympäristöömme. Peruskoulussa kuuluin Chongololo-klubiin, kansalliseen lasten ohjelmaan luonnonsuojelun hyväksi, joka toi nuoreen mieleeni tietoisuuden siitä, että eläimillä ja muilla elävillä olennoilla, orgaanisilla ja epäorgaanisilla, on oikeus omaan ”tilaan”.

Isän äidin lumoavat tarinat vahvistivat kunnioituksen ja ihailun tunnetta luontoa kohtaan. Nykyisin on vaikeaa sivuuttaa kasvavaa luontokatoa. Joet ja purot, jotka olivat aikaisemmin puhtaita, ovat joko tukkeutuneet muovista ja mudasta tai kuivuneet metsien hävittämisen ja liiallisen laiduntamisen vuoksi. — Saastuminen ja metsien hävittäminen voiton tavoitteluun tähtäävän kansainvälisen ja paikallisen kaivosteollisuuden toimesta on ekologisen oikeudenmukaisuuden eksistentiaalinen kysymys.”

Ei ihme, että Nalwamba on tutkijanurallaan syventynyt afrikkalaisiin perinteisiin ja niiden välittämään luontokuvaan. Hän ammentaa niistä kirjoituksiinsa rohkeita näköaloja siihen, miten meidän kristillinen uskomme voisi olla vahvistamassa hyviä perinteitä ja miten voisimme käyttää profeetallista ääntä luonnon väärinkäyttöä ja arjen epäekologisia tapoja vastaan.

Lähetyskumppanuusneuvottelujen puheenvuorolle oli annettu aiheeksi Luominen muuttuvassa maisemassa.Aihe ammentaa lähtökohtansa kansainvälisestä keskustelusta, jossa kirkon tehtävää, missiota, on joitakin vuosia tarkasteltu jatkuvan muutoksen näkökulmasta. Nalwamba tuo tähän keskusteluun muistutuksen siitä, miten Jumala jatkuvasti luo uutta ja muuttaa maisemaa, eikä vain luonnon osalta. Miten jatkuva muutos muuttaa meitä ja yhteisöjämme ja toisaalta, miten me Jeesuksen seuraajina voimme omalta osaltamme olla myös muutoksen aikaansaajia myönteisellä tavalla?

Luomisoppi on vakaa pohja ja suhde luontoon pohjimmiltaan hengellinen

Luonnosta puhuttaessa ei voi sivuuttaa Raamatun luomiskertomuksia eikä kristillistä luomisoppia. Meillä on vahva juonne jo kristillisyyden ensimmäisiltä vuosisadoilta ajatella henkeä ja materiaa kahtiajakautuneesti niin, että henki on hyvää ja materia pahaa. Tällainen ajattelu on usein rampauttanut luontoon liittyvän teologian tekemisen, koska luontoa ei ole pidetty oleellisena. On keskitytty Jumalaan ja jumalasuhteeseen. Tätä kehitystä ei helpottanut modernismin tuoma usko ihmiseen ja tämän kykyihin hallita kaikkea. Jumalalle jäi teologiassakin helposti vain alkuunpanijan rooli.

Lähetystyön historiassa suhde luontoon on vaihdellut, mutta valitettavan usein se on ollut näkökulmaltaan lähes puhdasta hyväksikäyttöä. Alkuperäiskansojen luontosuhteeseen liittyviä perinteitä on pyritty järjestelmällisesti tuhoamaan ymmärtämättä, miten ne voisivatkaan hyödyttää kristillistä teologiaa ja kristittynä elämistä juuri niissä konteksteissa. (Creation Care in Christian Mission, toim. Kapya J. Kaoma 2015).

Kuzipa Nalwamban mukaan oppi luomisesta on perusta kristilliselle teologialle. Raamatun alkulehdiltä lähtien Jumalaa kutsutaan kaiken olevan luojana ja siitä käsin määrittyy myös omamme ja luomakunnan suhde Luojaan. ”Aikakaudella, jota leimaavat ennennäkemättömät ympäristölliset, kulttuuriset ja teknologiset muutokset, myös ymmärrystämme luomisesta on kehitettävä. Nämä ’uudet maisemat’, sekä kirjaimelliset että metaforiset, haastavat meidät tarkastelemaan ja laajentamaan teologisia pohdintojamme. Raamatun ajattomat totuudet on uudelleenarvioitava ja sovellettava näihin uusiin konteksteihin.” Kysymys on siitä, miten näissä uusissa maisemissa kirkon missionaarisuus toteutuu ajanmukaisella ja vaikuttavalla tavalla.

Luomisoppia on käytetty pitkälti puhuttaessa kaiken alusta. Lisäksi on voitu todeta, että Jumala luo jatkuvasti uutta, mutta vähemmälle pohdinnalle on jäänyt se, mitä tämä merkitsee kristityille ja kirkoille. Raamattukaan ei puhu luomisesta vain alkukertomusten yhteydessä, vaan luomiseen viitataan aina Uutta testamenttia myöten. Luomisoppi voisikin olla elävä ja dynaaminen osa kristillistä teologiaa. Se tarjoaa vakaan perustan ja toivon lähteen jatkuvasti muuttuvassa ja epävakaassa maailmassa. Luomisoppi muistuttaa meitä, ettei ”maailma ole sattuman tai kaaoksen tuote, vaan lahja rakastavalta Luojalta, joka jatkaa kaiken ylläpitämistä ja uudistamista”.

Raamatullisesta näkökulmasta viljelemisen ja varjelemisen käsky (1. Mooseksen kirja 2:15) merkitsee vastuuta maan hoitamisesta, sen eheyden säilyttämisestä ja sen kukoistamisen varmistamisesta. Tämä hoitovastuu ei ole vain käytännön velvollisuus, vaan myös hengellinen. Se heijastaa suhdettamme Luojaan. Kun epäonnistumme luomakunnan hoitamisessa ja vahingoitamme ympäristöä, häiritsemme myös suhdetta Jumalaan ja toisiimme.

Itselleni mielenkiintoisimpia Nalwamban esittämiä laajennuksia luomisopin käytölle ovat kohdat, joissa hän viittaa erilaisiin teknologioihin – tekoäly mukaan lukien – sekä kulttuureihin. Olemme jo pitkään puhuneet luonnon monimuotoisuudesta ja sen vaalimisen tärkeydestä. Nalwamban mukaan meidän pitäisi ajatella samoin myös teknisistä innovaatioista ja erilaisista kulttuureista. Kulttuurikin on Jumalan lahjaa ja siksi kulttuurinen monimuotoisuus on vaalimisen arvoista. Samalla meidän tulee säilyttää raamatullisuus ja profeetallinen ääni. Siellä, missä teknologia uhkaa elämää, on sanottava selkeästi ei. Samoin kaikkia kulttuurisia piirteitä on arvioitava sen mukaan, edistävätkö ne elämää vai sitovatko ja tuhoavat ne elämää ja sen monimuotoisuutta.

Onkin aiheellista kysyä, kuinka tervettä on ollut pyrkimys yhtenäiskulttuuriin tai nykyisin toisenlaisten kulttuurien torjuminen ”epäsuomalaisena”.

Postmodernismiakaan ei tarvitse torjua, muttei myöskään halata

Nalwamba käy lyhyesti läpi kulttuurisia ja teknologisia ”maisemia” ja esittää niiden suhteen mahdollisia teologisia suuntia. Kuten todettu, hän pitää erilaisia kulttuureja Jumalan luomistyön rikkautena. Siten ns. kontekstuaalisuus eli evankeliumin välittäminen kullekin kulttuurille ominaisilla tavoilla niin, että se tulee paremmin ymmärrettäväksi, on välttämätöntä. Kulttuurit ja niiden tavat eivät ole ”esteitä, jotka tulee voittaa, vaan ne voivat auttaa kirkkoa ymmärtämään paremmin itse evankeliumia”.

Luonnon hoitamisesta puhuessaan Nalwamba viittaa Ruth Padilla DeBorstin ajatuksiin. DeBorst on latinalaisamerikkalainen teologi, joka korostaa kokonaisvaltaista missiota ja vaikuttaa Lausanne liikkeen parissa. Hänen isänsä René Padilla on itseasiassa yksi kokonaisvaltaisen mission (integral mission) vahvimpia kehittäjiä. DeBorstin mukaan ”kokonaisvaltainen missio ja luomakunnan hoito ovat erottamattomia, erityisesti Latinalaisessa Amerikassa, missä kulttuurinen monimuotoisuus on tärkeä osa yhteisön elämää”.

Nalwamba puhuu myös tekoälystä ja muista innovaatioista, joiden äärellä meidän on muistutettava jokaisen yksilön arvosta. Jumalan työtovereina meitä kutsutaan käyttämään teknologisia kykyjämme tavoilla, jotka kunnioittavat Luojaa ja edistävät koko luomakunnan kukoistamista.

Oman lukunsa Nalwamba omistaa postmodernismille, joka ajattelusuuntana on usein haastanut kristinuskoa ja itse asiassa kaikkia maailmanselityksiä. Postmodernismi nähdään helposti kaikkea pirstaloivana ja suhteellistavana, joka ei pidä mitään asiaa pohjimmiltaan totena tai epätotena.

Nalwamban mukaan voimmekin lähestyä tätä ajattelutapaa liittoutumalla. ”Voimme omaksua postmodernin monimuotoisuuden ja pluralismin tuomalla esiin raamatullisten luomiskertomusten rikkauden ja moninaisuuden. Esimerkiksi ensimmäisen Mooseksen kirjan kaksi luomiskertomusta tarjoavat erilaisia, mutta toisiaan täydentäviä näkökulmia Jumalan luovaan työhön. Ne muistuttavat meitä siitä, että luominen on monitasoinen ja salaperäinen todellisuus, jota ei voida täysin vangita yhdellä kertomuksella.”

Omista perinteistämme ammentava teologia auttaa kehittämään luontosuhdetta ja vahvistaa missionaarisuutta

Eripuolilla maailmaa on tehty mielenkiintoista tutkimusta ja kokeiluja oppimalla paikallisista perinteistä ja soveltamalla niitä kristilliseen teologiaan. Tai pitäisikö sanoa, että teologiaa on luotu uudella tavalla, kun on opittu ymmärtämään paikallisten perinteitten arvoa suhteessa luontoon. Lähetyskumppanuusneuvottelujen aikana käydyssä paneelissa Nalwamba toi esiin muiden alkuperäiskansojen ohella maamme saamelaisten vahvan panoksen ekumeenisissa keskusteluissa. Mitä kaikkea me voisimmekaan oppia heiltä?

Etelä-Amerikassa ja eteläisessä Afrikassa on tehty jo runsaasti teologista tutkimusta paikallisista perinteistä ja alkuperäiskansojen luontokäsityksistä. Näitä on myös tuotu vahvistamaan kirkkojen ääntä, kun ne puhuvat luonnon monimuotoisuuden puolesta ja käyttävät myös kriittisiä puheenvuoroja silloin, kun luonto tai kulttuurit ovat uhattuna.

Globaali kirkko joutuu käsittelemään jatkuvasti muuttuvaa todellisuutta. Yhdessä löydetyt oivallukset ovat ratkaisevia lähetystyön kehittämisessä evankeliumille uskollisena ja kuitenkin jatkuvasti ajanmukaisena.

Nalwamba viittaa vielä Andrew Wallsin (edesmennyt brittiläinen lähetyshistorioitsija) ajatukseen, jossa hän kuvaa jännitettä ”alkuperäisyysperiaatteen” ja ”vaeltajaperiaatteen” välillä: Alkuperäisyysperiaate mahdollistaa evankeliumin juurtumisen erilaisiin kulttuureihin (eli muuttuvissa maisemissa), kun taas vaeltajaperiaate muistuttaa kristittyjä heidän lopullisesta uskollisuudestaan Kristukselle yli minkään kulttuurisen identiteetin (Walls, The Missionary Movement in Christian History).

Kristus-keskeisyys ja luonto mission toteuttajana

Omassa kirkossamme puhutaan usein Kristus-keskeisyydestä. Ekoteologiassakin se on oleellinen näkökulma. Uuden testamentin mukaan Kristus on ollut mukana jo luomisen aamussa ja hänellä on kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Häneen ankkuroituu koko luomakunnan vapautus synnin ja kuoleman vallasta. Siten luomisuskomme on vahvasti myös uskoa Kristukseen.

Esimerkkinä voisi olla vaikkapa fransiskaaninen perinne, jossa puutarhan hoitaminen ei liity vain luontoon tai luonnon antimista nauttimiseen (hyödyntämiseen). Puutarhanhoito on samalla sen muistamista, että se kuten mekin, olemme Kristuksessa luotuja. Luonnosta huolehtiminen on jumalasuhteen hoitamista. Luonto puhuu Luojastaan ja pitää meistä huolta.

Kirkkomme ympäristödiplomi ja hiilineutraali kirkko -tavoite ovat tärkeitä välineitä, kun teemme käytännön työtä luonnon hyväksi. Molemmissa keskitytään vahvasti käytänteisiin ja käytännön tavoitteisiin. Siinä on niiden vahvuus. Toisaalta nekään eivät ole tuoneet mukanaan sellaista teologista työskentelyä, joka auttaisi meitä hahmottamaan omia perinteitämme (saamelaisuus mukaan lukien) ja löytämään Kristus-keskeisyyden merkityksen myös luontosuhteessamme.

Onneksi maailmanlaajan kirkon äänet alkavat kuulua myös meillä.

Kuzipa Nalwamban puhe englanniksi:  Creation in Changing Landscapes

Kuzipa Nalwamban puheen tallenne (myös suom. tekstitys); Creation in Changing Landscapes

Kirkon lähetyskumppanuusneuvottelujen sivuilla voi lukea kaikki pääpuheenvuorot ja niiden kommentointipuheet tai katsoa ne videotallenteena.

Artikkeli Luonto toteuttaa Jumalan missiota julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Arkisempaa tietä tarkoittavaa sanaa käytetään Raamatussa paljon, Vanhassa testamentissa yli 700 kertaa. Sen käyttöyhteys on usein vertauskuvallinen. Siten se lähenee ajatusta halakhasta.

Jeesus näyttää suhtautuneen lakiin ja sen noudattamiseen (halakhaan) varsin omalaatuisesti. Lain noudattaminen itsessään ei ollut hänelle pyhää. Sen sijaan oleellista oli lain tarkoitus. Jos lain kirjaimellinen noudattaminen joskus johti kohtuuttomuuteen, lain tarkoituksen rikkomiseen, oli laki hylättävä. Niinpä Jeesus uskalsi parantaa sapattina. Hän uskalsi antaa seuraajiensa korjata viljaa (syödä pellolta viljan tähkiä), vaikka oli sapatti ja tämä toiminta luettiin työn tekemiseksi. Hän myös ihmetteli, eikö jokainen härän omistaja auttaisi härkäänsä pois kuopasta myös sapattina.

Paavali näyttäisi jatkavat Jeesuksen linjalla. Rakkaus ei tee lähimmäiselle pahaa. Rakkauteen tiivistyy koko laki.” (Room. 13:10).  Vanhastaan Suomen laki -teoksen alussa on ollut ns. tuomarin ohje: ” Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan; sen kohtuuden tähden, joka laissa on, se hyväksytään.”

Eikö kodin ole tarkoitus olla se paikka, jossa jokainen voi kokea turvallisuutta, hyväksyntää ja rakkautta? Noudattamalla oikeuden ja kohtuuden näköistä tulkintaa kristillisestä elämästä, seurakuntakin voisi olla tällainen koti. Siten meidän koti-ikävämme ei tarvitsisi kohdistua vain tuonpuoleiseen. Meidän ei tarvitse edes olla samaa mieltä kaikista asioista, kun meillä olisi keskinäistä armollisuutta ja rakkautta. Sellaisessa seurakunnassa minä haluan olla mukana.

Artikkeli Koti, laki ja turvallisuus julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.