Arkkipiispan sisimmässä vaikuttaa maalaispapin sielu.

”Pienen seurakunnan pappina opin, minkälaisten kysymysten keskellä ihmiset painivat, ja siihen haluan säilyttää myös kosketuksen.”

Kun kolmekymmentäkolme vuotta sitten aloitin apupappina Peräseinäjoen seurakunnassa Etelä-Pohjanmaalla, en olisi ikinä voinut kuvitella tätä polkua, jonka olen nyt kulkenut, muistaa arkkipiispa Tapio Luoma.

– Olin aina haaveillut, että saisin palvella ihmisiä pienessä maalaisseurakunnassa, sillä siellä on iholla heidän arjessaan. Peräseinäjoen seurakunnassa opin, mitä papin ammatissa voi tulla vastaan, ilosta suruun ja syntymästä kuolemaan.

Pitkä polku johdatti Luoman Seinäjoen kirkkoherraksi, sitten Espoon hiippakunnan piispaksi, ja lopulta Turkuun Suomen kirkon arkkipiispaksi. Pitkäaikainen palvelus monen kokoisissa seurakunnissa on tehnyt häneen suuren vaikutuksen.

– On arvokasta ja tärkeää ymmärtää, minkälaisten arjen haasteiden ja kysymysten keskellä ihmiset painivat, ja miten heitä pystyy auttamaan elämän kiperissä tilanteissa. Oma aikani pienen seurakunnan pappina opetti sen itselleni, ja siihen haluan myös säilyttää kosketuksen, Luoma painottaa.

– Sisimmässäni on edelleen vahvana maalaispapin sielu.

Korona on muuttanut arjen

Koronatilanteen pitkittyessä kirkon arki on muuttunut. Kirkko on joutunut hakemaan uusia keinoja olla yhteydessä ihmisiin. Jumalanpalveluksia on useissa seurakunnissa striimattu verkkoon, ja näin otettu digitalisaatio avuksi. Silti tilanne huolestuttaa arkkipiispaa.

– Monella ihmisellä mielen maisema on hämmentyneessä tilassa. Äkisti arkiset rutiinit loppuivat, ja ihmiset joutuivat luopumaan omista suunnitelmistaan ja hakemaan arjelle uudet uomat.

– Se asettaa kirkolle suuren haasteen, miten löydetään tapa elää ihmisten keskellä ihmisten kirkkona, miten pidetään esillä kirkon sanomaa rakastavasta Jumalasta ja hänen johdatuksestaan, ja että elämällä on kaikesta huolimatta tarkoitus.

Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan ihmiset ovat huolissaan neljästä selkeästä tekijästä omassa elämässään: terveydestään, työpaikastaan, taloudestaan ja ihmissuhteistaan.

– Korona on vain vahvistanut näitä entuudestaankin vahvoja teemoja, ja ne tulevat tälläkin hetkellä kirkon työssä voimakkaasti vastaan. Näiden takia ihmiset murehtivat ja valvovat öitään – ja niihin kirkon pitäisi pystyä jollain tavoin nyt vastaamaan.

Hallinnan tunne on tärkeä

Arkkipiispan mukaan korona on laittanut ihmiset pysähtymään ja miettimään asioita syvällisemmin. Ilmastonmuutokset ja muut uhkakuvat otetaan aiempaa paljon vakavammin. Se on pakottanut ihmiset havaitsemaan, että he eivät voikaan hallita elämäänsä sillä tavoin, kuin itse haluaisivat.

– Nyt olemme huomanneet, että oman elämän hallinta tapahtuukin niissä raameissa, jotka meille on annettu, eikä niihin voi itse vaikuttaa. Se pakottaa miettimään, miten elämä järjestetään nyt näiden uusien, tiukempien raamien sisällä.

– Korona, mahdolliset uudet pandemiat ja ilmastonmuutos ovat selkeitä uhkia ja niin valtavia asioita, että niihin on vaikeaa saada otetta. Se tuo kuoleman konkreettisesti esille ja on epämääräinen uhka kaiken taustalla. Ihminen on rajallinen olento, eikä pysty hallitsemaan kaikkea, Luoma muistuttaa.

Mustanpuhuvissa pilvissä on kuitenkin hänen mukaansa myös hopeisia reunuksia. Rajallisuuden tajuaminen auttaa vapautumaan omista sisäisistä ja pakottavista rakennelmista, jotka ajavat suorittamaan, haluamaan enemmän ja olemaan tyytymätön itseen ja omaan elämään. Rajallisuus antaa ihmiselle mahdollisuuden kuunnella, mitä itselle kuuluu.

– Henkisyyden tarve on tänä päivänä huutava. Aiemmin on puhuttu uskonnollisuuden ja hengellisyyden hiipumisesta, mitä en itse allekirjoita, mutta juuri nyt henkisyyden etsiminen ja alleviivaaminen on enemmän kuin yleistä.

Ihmiset miettivät termien eroja

Kysymys hengellisyydestä, uskonnollisuudesta ja henkisyydestä on tärkeä ja enemmän kuin ajankohtainen. Siihen Luoma haluaa pureutua tarkemmin ja syventävästi.

– Kirkon kannalta on haastavaa, miten suhtautua kyselytutkimuksiin, joissa ihmiset antavat vastauksen, että en ole uskonnollinen, mutta olen henkinen. En näe, että niillä olisi paljoakaan eroa. Samaa asiaa ihminen kuitenkin kyselee sekä uskonnollisuuden että henkisyyden osalta; mikä on minun paikkani suuremmassa kuvassa?

– Mielestäni uskonnollisuus ja henkisyys ovat yhteneviä asioita, vain hieman eri sanoin kuvattuna, arkkipiispa vertailee.

Jumala ei ole tekemisen kohde, jota me yritämme miellyttää, vaan Jumala kohdistaa huomionsa meihin.

Hän kertoo itse pohtineensa, miten kirkko on alun perin syntynyt vastaamaan ihmisten henkisiin tarpeisiin – ja siihen se vastaa tehokkaasti edelleenkin. Kirkkojen ovet ovat suurkaupungeissa päivittäin auki, ihmiset tulevat ja istuvat hetkeksi hiljentymään ja rukoilemaan. On jatkuvia rukouspalveluita, ja joka sunnuntai rukoillaan monen asian puolesta.

– Mielestäni yksi suuri ero kysymykseen, ajatteleeko olevansa henkinen vai hengellinen, löytyy ihmisestä sisimmästä: koenko jotenkin nolona, että uskon Jumalan olemassaoloon, mutta siitä huolimatta tunnen olevani henkinen ja syvällinen?

Arkkipiispa miettii sanojaan tarkasti:

– Itse olen pohtinut, että vastaus tähän haastavaan kysymykseen on kiitollisuuden tunne. Kaikki voivat tuntea kiitollisuutta, mutta jos ei usko Jumalan olemassaoloon, onko kiitollisuuden tuntemisella silloin osoitetta?

– Sen sijaan ihmisellä, joka turvaa ja luottaa Jumalaan, on kiitollisuudelleen osoite, jota kiittää. Näin kiitollisuus toimii kahteen suuntaan, ja on konkreettisempaa.

Arkkipiispan mielestä toinen elementti henkisyyden, hengellisyyden ja kristillisen uskon harjoittamisessa on se, että liian usein kiinnitetään huomiota omaan tekemiseen: yritämme todistaa sitä muille.
Tärkeintä ei arkkipiispan mukaan ole se, mitä minä teen tai miten minä näen Jumalan, vaan mitä Jumala tekee minulle, miten Hän näkee minut. Jumala ei ole tekemisen kohde, jota me yritämme miellyttää, vaan Jumala kohdistaa huomionsa meihin.

– Tämä vapauttaa ihmisen ja kertoo armosta, että maailma ei rakennu sen varaan, mitä me teemme, vaan sen varaan, mitä hyvää Jumala saa meissä aikaan. Tämän oivaltaminen paljastaa rukouksen voiman.

– Rukous ei ole niinkään sanoja, vaan se on rukoilijan tietoista olemista Jumalan huomion ja rakkauden kohteena, Luoma sanoo.

Epävarmuutta on ollut aina

Länsimainen tehokas, tekninen kulutusyhteiskunta ja teknologiavetoinen kulttuuri, joka vaatii paljon, saa ihmiset kaipaamaan jotain aineellisia ja näkyviä asioita syvempää. Tällaiselle epävarmalle ajalle henkisyyden ja hengellisyyden vahvistuminen on hyvin tyypillistä, ja se oli nähtävillä jo ennen koronaa.

Toiveeni on, että kirkko löytää yhä uudestaan ajankohtaisen ja houkuttelevan tavan elää ihmisten keskellä.

– Sellainen halu ihmisessä on onneksi ollut aina. Mutta on myös erilaisia tapoja reagoida uhkakuviin. Yksi sellainen on sisäänpäin käpertyminen, torjuminen, joka viime vuosina on vallannut alaa myös meidän maassamme, ja on hyvin huolestuttavaa. Siitä hyvänä esimerkkinä on nationalismi, jossa ajatellaan, että ulkoiset uhat voidaan jättää Suomen ulkopuolelle.

– Olemme kuitenkin niin syvästi osa globaalia ihmiskunnan yhteisöä, että rajojen pystyttämisellä ei voida näitä ongelmia ratkaista. Esimerkiksi ilmastonmuutos tulee pistämään ihmisiä liikkeelle, kun tietyt alueet maapallolla tulevat asuinkelvottomiksi, joten ehkä turvapaikan hakijoilta länsimaat ovat nähneet vasta alkusoittoa, arkkipiispa Luoma sanoo.
Yhdeksi avaintekijäksi tulevaisuudessa hän näkee roolin kasvattamisen paikallisseurakunnissa, joissa kirkon eturintamatyö arkisin tehdään.

– Seurakunnissa kohdataan päivittäin ihmisten kysymykset ja murheet, siellä heidän kanssaan itketään ja iloitaan, siellä heitä tuetaan.

Luoma haluaakin korostaa paikallisseurakuntien suurta roolia.

– Seurakuntien tekemä suuri työ ei ole riittävän tunnettua, ja siinä mielestäni kirkolla on suuri ja tärkeä työ edessä. Toiveeni on, että kirkko löytää yhä uudestaan ajankohtaisen ja houkuttelevan tavan elää ihmisten keskellä, ihmisten kirkkona, jolla on merkityksellinen sanoma rakastavasta Jumalasta. Siihen meidän pitää mielestäni jatkossa panostaa.

Avioliittoasiaa käsitellään aikaisintaan keväällä

Marraskuun kirkolliskokouksessa ovat käsiteltävinä ensi vuoden toimintasuunnitelma ja talousarvio. Avioliittokysymys ei tähän kokoukseen tule, vaan siitä tehtävät aloitteet tulevat esille aikaisintaan keväällä.

Arkkipiispa Tapio Luoma uskoo, että kysymystä käsitellään jatkossa tiiviisti. Hänen mielestään asiassa on pystyttävä ottamaan huomioon eri näkökohdat, ja pyrittävä löytämään ratkaisu, jonka suurin osa voisi hyväksyä.

Piispainkokous kannusti malttiin ja harkintaan keskusteltuaan korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisusta asiassa, joka koski varoituksen antamista papille samaa sukupuolta olevan parin vihkimisestä.

– Varoitusten varaan tulevaisuutta ei voi rakentaa tilanteessa, jossa ratkaistavana on kirkkoa syvästi jakava erimielisyys, Luoma kommentoi.

Hän itse pitää parhaana ratkaisua, jossa kirkko säilyttää nykyisen avioliittonäkemyksensä, mutta antaa papeille mahdollisuuden vihkiä kirkolliseen avioliittoon myös samaa sukupuolta olevat parit.

Julkaistu 4.11.2020 Silta-lehdessä.

Artikkeli Pitkä polku arkkipiispaksi julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Tiesin jo aiemmin, että haluan urani jälkeen auttaa ihmisiä elämään itselleen merkityksellistä elämää ja saavuttamaan omia tavoitteitaan – se on aina ollut intohimoni, sanoo nyt 36-vuotias Poutala, joka on olympiamenestysten lisäksi luistellut eniten maailmancupin osakilpailuja maailmassa.

Usko ja hengellisyys antavat voimia

Poutala on syntynyt perheeseen, jossa usko ja hengellisyys olivat luonnollinen osa elämää.

– Rukoilen ja luen Raamattua päivittäin, se on minun tapani pitää uskoa hengissä ja kehittää itseäni.

Hengellisyys ja pyrkimys elää Raamatun ohjeiden mukaisesti ovat Poutalan ajattelun perusta.

– Pyrin tekemään kaiken, kuin tekisin sen Herralle. Se on ollut hyvä ohje myös urheillessa, koska silloin annan parastani ja teen kaiken niin hyvin kuin osaan, hän sanoo.

– Kaikki elämässä lähtee sisältä ulospäin. Minulla on tunne, että minua on ohjattu elämässäni.

Yksi Poutalan suurimmista haasteista oli isän kuolema, kun hän oli vasta seitsemänvuotias. Äiti oli viisas ja ohjasi pojan harrastuksen pariin, josta tämä sai uutta mielenkiintoista tekemistä ja ajateltavaa.

– Siitä alkoi urheilu-urani, sillä aloin harrastaa pikaluistelua. Nyt jälkikäteen ajateltuna koen sen olevan yksi esimerkki ylemmän johdatuksesta, Poutala pohtii.

Pettymykset ja vaikeudet ovat osa ohjausta

Vancouverin olympialaisissa vuonna 2010 Poutala koki uransa suurimman pettymyksen hävitessään pronssisen mitalin 0,03 sekunnin marginaalilla.

– Olympiamitalin menettäminen lamaannutti minut pitkäksi aikaa, ja elämältä oli pudota pohja. Ilman uskoani olisin ollut hakoteillä, sillä olin rakentanut oman identiteettini väärin: minunhan piti olla olympiamitalisti. Kun mitalia ei sitten tullut, tunsin olevani arvoton.

Kesti kauan, että Poutala pääsi Vancouverista yli. Muutamaa vuotta aiemmin hän oli muuttanut elämäänsä radikaalisti päästäkseen parempiin tuloksiin.

– Tein totaalisen muutoksen ja aloin panostaa uneen sekä muutin ruokavalioni laadukkaaksi. Myös ajatusmallini muuttui lukiessani yhä enemmän kehittävää kirjallisuutta. Aloin miettiä kaikkia tekemisiäni ja arvioin, miten ne vaikuttivat elämääni: hyödyttikö jonkin tekeminen minua oikeasti ja auttoiko se minua pääsemään lähemmäksi tavoitteitani.

Kaksi vuotta suuren muutoksen jälkeen hän sai ensimmäisen maailmancupin mitalinsa, ja oli noussut suurien kansainvälisten kilpailujen sijoituksissa kahdennestakymmenennestä kolmanneksi.

– Odotukseni Vancouverin olympialaisissa olivat sen vuoksi kovat ja mitalien ulkopuolelle jääminen siksi niin kova isku, Poutala pohtii.

Siinä vaiheessa hän alkoi ajatella, että elämässä ilmenevillä pettymyksillä ja vaikeuksilla on jokin tehtävä.

– Mielestäni ne ovat merkki siitä, että jotain on muutettava, on tehtävä asioita toisin. Olen muuttunut ihmisenä siihen suuntaan, mihin minun on pitänytkin muuttua selvitäkseni seuraavista haasteista. Johdatus on tullut minulle aina ylhäältä.

Kahdeksan vuoden ja hirvittävän työmäärän jälkeen, vuoden 2018 Pyeongchangin olympialaisissa, tuli uusi takaisku: Poutala hävisi pronssin jälleen vain 0,03 sekunnin marginaalilla. Mutta nyt kaikki oli toisin, henkisen vahvuuden löytänyt Poutala palautui kisasta parissa päivässä.

– Olin oppinut, ettei pettymyksen käsittely ala silloin kun se tulee, vaan se pitää aloittaa aiemmin. Pyeongchangissa olin henkisesti ja identiteetiltäni vahva. Tiesin, kuka olin: isä lapsilleni ja puoliso rakkaalle vaimolleni, ja minua kantoi joku paljon vahvempi voima. Kyky loistaa luistelussa oli vain yksi osa-alue minuuttani, Poutala kasaa ajatteluaan.

Hän pitää yhtenä uransa hienoimmista asioista henkistä kasvua, jonka hän sai osakseen tiukkojen häviöiden johdosta.

– Nuo kaksi minimaalisesti hävittyä kilpailua antoivat minulle hyvän tarinan kerrottavaksi, lähtökohdan urheilun jälkeiselle uralle, puhumiselle ja ihmisten auttamiselle kokemusteni kautta.

Irti rajoittavista sisäisistä uskomuksista

Poutalan mukaan myönteisen asenteen kehittäminen antaa eväitä henkiseen kasvuun.

– Meillä kaikilla löytyy sisäisiä uskomuksia, jotka rajoittavat elämäämme. Ensin nuo haastavat ajatusmallit pitää tiedostaa. Sen jälkeen voi tulla halu muuttaa niitä, ja vasta sitten voi miettiä miten ja mistä hankkia keinot ja taidot muutoksen tekemiseen.

Poutala on saanut uuden uransa hyvin käyntiin. Hän on käynyt ensimmäisen vuoden aikana puhumassa jo yli sadassa tilaisuudessa. Lokakuussa ilmestyy lisäksi oma elämänkerta.

Artikkeli Tyytyväisyys elämään on rakennettu vaikeuksista ja pettymyksistä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.