Kun jyväskyläläinen Timo Suutarinen jäi työttömäksi runsas 12 vuotta sitten, hän järkyttyi ja ahdistui.

– Uskon, että siltä tuntuu monesta muustakin saman kokeneelta. Työttömyyttä pelätään. Jokainen haluaa päästä töihin, hän miettii.

Verkkoliiketoiminnan tradeno­miksi ensimmäisenä Suomessa vuonna 2004 valmistunut Suutarinen ehti työskennellä hyväpalkkaisella it-alalla reilut viisi vuotta. Opiskeluvuosina hänellä oli oma firmakin.

– Kun katselin kaupunkia työpaikkani ikkunasta Lutakossa, en olisi voinut kuvitella, millaisia vuosia edessäni on.

Työttömäksi jäätyään Suutarinen etsi alansa töitä Jyväskylästä, Helsingistä ja Tallinnasta. Pikkuhiljaa hänen oli pakko hyväksyä, ettei töitä löydy muiltakaan aloilta. Jyväskylän työllisyystilanne on maan heikoimpia. Suutarinen hakee työtä edelleen. Vähintään neljää työpaikkaa kuukaudessa on haettava, jotta työnhakuvelvoite täyttyy ja työttömyysturvaan on oikeus.

Vuosien myötä Timo Suutarinen alkoi tottua tilanteeseensa. Hän näkee siinä hyvääkin: on ollut aikaa uusille ihmisille ja asioille.

– Olen saanut sellaista, jota rahalla ei saa. Kulttuurin ja alakulttuurin tapahtumissa olen tutustunut ihmisiin, joita en välttämättä työelämässä olisi tavannut. Esimerkiksi punkkarit ovat hirveän rehellisiä ja mukavia ihmisiä.

– Jyväskylän Kesä -tapahtumassa tutustuin balettitanssijaan, jonka kanssa olen tehnyt runo- ja tanssiesityksiä, ja myöhemmin kuvataiteilijaan, joka on tehnyt kuvituksia kirjoihini. Näiden ystävieni kautta olen oppinut ymmärtämään tanssia ja kuvataiteita.

Ruoka-apua hakiessaan ”leipäjonossa” hän on tutustunut monenlaisiin ihmisiin ja kohdannut harvinaista sydämellisyyttä.

– Lapsuuden kodin jälkeen en ole missään kohdannut niin lämmintä tunnelmaa. Leipäjonossa on valtavasti solidaarisuutta ja kaikki hyväksytään iästä ja taustasta riippumatta. Varsinkin jouluna ihmiset tervehtivät toisiaan erityisen lämpimästi. Tunnelma välittyy vain, jos olet itse siinä osallistujana.

Suutarista kiinnostavat tavallisten ihmisten tarinat. Hän haluaa ymmärtää ihmisiä ja maailman tapahtumia, vaikka niihin ei juuri voikaan vaikuttaa. Häntä hämmästyttää, että kirjallisuuteen apurahoja jakavat tahot eivät pidä tärkeänä esimerkiksi työttömien monenkirjavien elämäntarinoiden julkaisemista.
Suutarinen toivoo, että voisi auttaa ihmisiä tulemaan paremmin toimeen toistensa kanssa ja toimimaan yhdessä.

En ole koskaan arvioinut itseäni työn tai rahan kautta.

– Moni työtön toivoo, että pääsisi jakamaan osaamistaan, mutta on varovainen sitoutumaan. Pelkona on, että vapaaehtoistyö vaikuttaa työttömyystukeen, vaikka niin ei pitäisi olla. Vapaaehtoistyö voisi tuoda monelle merkitystä ja jaksamista.

Työttömyys ei ole vaikuttanut Suutarisen kokemukseen ihmisarvostaan.

– En ole koskaan arvioinut itseäni työn tai rahan kautta. Työttömänä ihminen hakeutuu sellaisten seuraan, jotka hyväksyvät hänet ja ymmärtävät häntä. Tapaan vain satunnaisesti vanhoja ystäviä työ- ja yritysmaailmasta. Ystäväpiirini on muuttunut tosi paljon työttömyyden aikana, ja veikkaan, että se on aika yleistä.

Ymmärrys ihmisen arvosta riippumatta suorituksista saattaa perustua Suutarisen huolehtivaan lapsuuskotiin ja hyviin kokemuksiin.

– Pääsin alle kouluikäisenä vanginvartijaisäni mukana vankilaan ja sairaanhoitajaäitini mukana terveyskeskukseen. Muistan, kuinka pelkkä läsnäoloni ilahdutti ja piristi sekä vankeja että vuodepotilaita.

Suutarinen tekisi nytkin mielellään sellaista työtä ihmisten parissa, joka toisi iloa heidän elämäänsä.

– Mutta en ole osannut kouluttautua tai hakeutua sen tyyppiseen työhön.

Työttömyysvuosina Timo Suutarisen kirjallinen lahjakkuus on saanut tilaa kasvaa muun muassa runoiksi. Hänen kirjailijuutensa sai innoitusta jo vuosituhannen vaihteessa Luovan kirjoittamisen opinto-ohjelmassa Oriveden opistossa. Erityisen vaikutuksen Suutariseen teki kursseilla opettajana toiminut runoilija Risto Ahti.

Tänä keväänä ilmestyi runokokoelma Taivaan punalasin läpi, johon Suutarinen on koonnut ja kääntänyt juutalaisten pääosin jiddishinkielisiä runoja holokaustin ajalta. Kiinnostus holokaustiin eli natsi-Saksan suorittamaan juutalaisten kansanmurhaan toisen maailmansodan aikana sai alkunsa, kun Suutarinen matkusti veljensä kanssa keskitysleirien muistopaikoille vuonna 2014. Silloin kohteina olivat Auschwitz-Birkenau, Sachsen­hausen ja Dachau. Myöhemmin Suutarinen matkasi vielä yhdeksälle muistopaikalle.

– Näin ensimmäisen matkan jälkeen painajaisia kuusi viikkoa. Halusin tehdä jotain holokaustissa kuolleiden muistamisen säilymiseksi. Kun sain apurahan, aloin tutkia tapahtumia ja kirjoittaa ja kääntää aiheesta runoja. Minua kiinnostavat yksilöiden tarinat: mitä juutalaiset itse ovat ajatelleet ja tunteneet menettäessään ensin kotinsa ja sitten kaiken. Yksi löytöni oli Helga Weissin päiväkirja.

Kirjoittamisen lisäksi Suutarinen on harrastanut taidevalokuvaamista.

– Nyt se on jäänyt. Kun on pitkään työttömänä, moni asia jää, vaikka yrittää pysyä aktiivisena. Lähtemisen kynnys nousee vuosien myötä, vaikka tietää, että ihmisten pariin hakeutuminen tekee hyvää. Leipäjonon eläkeikäisten elämänpiiriksi saattaa rajautua koti, televisio, leipäjono ja Aseman Pysäkki.

Yllättäviin menoihin ei olisi varaa.

Peruspäivärahalla selviytyminen vaatii Timo Suutarisen mukaan tarkkaa taloudenpitoa ja suunnitelmallisuutta. Hän on hakenut ruoka-
apua pari kertaa viikossa kahdeksan vuoden ajan. Ruoka-apu kattaa noin kolmanneksen hänen ruokatarpeistaan. Hän hyödyntää myös kauppojen alennusmyyntiä kello 20 jälkeen, jolloin ruokaa saa 60 prosentin alennuksella.

– Hammaslääkärikäynteihin ja silmälasien hankintaan pitää säästää pitkään. Yllättäviin menoihin ei olisi varaa. Monien terveyspalvelujen hinnat ovat nousseet, esimerkiksi irronneen hammaspaikan korjaus maksoi aiemmin 30, nyt 60 euroa.

Säästäväisen elämäntyylin hyvä puoli on Suutarisen mukaan ekologisuus: vaatteet käytetään loppuun, ruokaa ei heitetä pois, veden ja sähkön kulutus minimoidaan.

Timo Suutarisen mielestä yhteiskunnan ilmapiiri on koventunut. Poliitikoilta tulee jyrkkiä lausuntoja lähes viikoittain. Työttömyystuet ovat palkansaajien tuloihin verrattuna pieniä, mutta elintärkeitä tukien varassa eläville. Jos voisi, Suutarinen poistaisi pahimmat työttömyysturvaan tehdyt leikkaukset.

– Palauttaisin 300 euron suojaosan. Sen verran sai aiemmin tienata ilman tuen pienenemistä. Toiseksi poistaisin toimeentulo­tuen kiristyksen, jonka mukaan työpaikkoja pitää hakea terveysongelmista huolimatta. Kolmanneksi lieventäisin rangaistusta, jonka mukaan yhteensä jopa kuukauden tuen menettää, jos esimerkiksi myöhästyy työvoimaviranomaisen tapaamisesta tai haettujen työpaikkojen ilmoittamisesta.

Suutarinen kehuu Jyväskylän kaupungin rekrytointitukea, jolla työllistyvän palkasta maksetaan puolet. Hänen mielestään kaupunki voisi myös työllistää työttömiä tehokkaammin esimerkiksi kaupunkikuvan kaunistamiseksi.

– Eivät ihmiset tahallaan ole työttömiä, moni hakee töitä epätoivoisesti. Itsekin olen hakenut kaikenlaisia töitä, viimeksi hain kirjastoon kesätöihin. Olisi kiva päästä töihin edes muutamaksi kuukaudeksi.

Timo Suutarinen muuttaisi myös apurahojen myöntämistä. Apurahojakin on leikattu ja niitä saa yhä harvempi.

– Mielestäni apurahoja voisi puolittaa, jolloin useammat saisivat niitä ja voisivat tehdä jotain hyödyllistä. Tuhatkin euroa on iso raha monelle. Se on verotonta tuloa ja enemmän kuin käteen jäävä peruspäiväraha.

46-vuotiaalla Suutarisella on vielä parikymmentä vuotta eläkeikään. Hän on jutellut työllisyyspalvelun omavalmentajansa kanssa mahdollisuudesta kouluttautua alalle, jolla työtä saattaisi olla paremmin tarjolla. Mutta opiskelussa on riskinsä.

– Jos tarvittavia opintopisteitä ei saa määräajassa kasaan, voi menettää jopa kuukausien tuet. Se olisi katastrofi.

Tiesitkö?

Tammikuussa 2026 Jyväskylässä oli 11 800 työtöntä työn­hakijaa. Heistä 4 800 oli pitkäaikaistyöttömiä eli yli vuoden työttöminä olleita. 

Jyväskylän työllisyysaste oli tammikuussa 15,9. Keski-Suomen kunnista suurin työttömyysaste oli Saarijärvellä 18,1 ja pienin Toivakassa 9,3 prosenttia.

Lähde: KEHA/työllisyystilastot

Artikkeli Aikaa avautua uudelle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Perinteisen itkuvirren tehtävä on saada kuulijat hersymään eli itkemään ja myötäelämään itkuvirren apeuden mukana. Itkuvirsien kokonaisvaltaiseen ilmaisuun kuuluu erityinen itkukieli ja sen vertauskuvalliset, hellittelevät ja kunnioittavat sanat sekä apeutumiseen ja myötäelämiseen virittävä sävelmä ja esitystapa.

Itkuvirsikonsertti tarjoaa kuulijoille mahdollisuuden käydä läpi omia suruja ja kipupisteitä.

– Sellaiselle voi olla tarvetta menestyskeskeisessä ajassamme. Mutta jokainen saa vapaasti kokea laulut omalla tavallaan, sanoo Emmi Kuittinen, joka on yksi kolmesta taiteilijasta Surento-lauluyhtyeessä.

Emmi Kuittisen innostus itkuvirsiin sai alkunsa, kun hän tutustui inkeriläisiin itkuvirsiin musiikin maisterin tutkintonsa lopputyötä varten.

– Itkujen kaunis kieli, taidokkaat kielikuvat ja tunneilmaisun tapa koskettivat minua ja halusin oppia laulamaan niitä. Kansanperinne tuo elämääni merkityksellisyyttä. Olen osa sukupolvien ketjua ja se lohduttaa. Se luo vastapainoa musiikin yksilökeskeiselle maailmalle.

Inkeriläisissä itkuvirsissä on kolmea kieltä: vatjaa, inkerikkoa ja suomen inkeriläismurteita. Näiden ja karjalankielisten itkuvirsien sanoista suomenkielinen kuulija ymmärtää vain osan, ja siksi Surennon laulajat kertovat konsertissaan itkujen ja laulujen taustoista avaten myös niiden kulttuurista viitekehystä.

Itkuvirret ovat ympäri maailmaa tunnettu perinteenlaji, joka liittyy pääosin kuolinperinteisiin ja erorituaaleihin. Karjalassa ja Inkerissä tunnetaan rituaali-itkujen ohessa niin sanottuja omaelämäkerrallisia ja arkielämän itkuja. Itku on perinteisesti osa yhteisön suremista hautajaisissa ja häissä sekä armeijaan tai sotaan lähtiessä. Itkuvirsiperinne on siirtynyt kuulon varassa ehkä tuhansia vuosia, mutta taltioituna sitä on Suomessa vasta 1800-luvulta lähtien.

Erityisen tärkeää on ollut itkuvirsien välityksellä tapahtuva yhteyden- ja huolenpito suvun vainajiin, joiden uskotaan pystyvän kuulemaan ja ymmärtämään äänellä itkua. Itkuvirsillä helpotetaan myös jokapäiväisiä huolia ja ilmaistaan surun, kaipauksen ja kiitollisuuden tunteita.

Vuodesta 2021 Suomessa ja ulkomaillakin esiintynyt lauluyhtye Surento on kolmen itkuvirsitaiteilijan lauluyhtye.

Nimi Surento viittaa surevan tai kaipaavan ihmisen olemukseen ja sisäiseen tunnelmaan. Yhtyeen jäsenet Liisa Matveinen, Emilia Kallonen ja Emmi Kuittinen ovat karjalaiseen ja inkeriläiseen perinteeseen erikoistuneita kansanlaulajia ja itkijöitä.

Yhtyeen musiikki on pääosin säestyksetöntä moniäänistä laulua, väillä mukana ovat kantele ja ukulele.

Surento esiintyy Yläkaupungin Yössä lauantaina 16.5. kello 19 Kaupunginkirkossa

Artikkeli Itkun äärellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Tuon likan mä vielä haen mukaani, kertoo Raino Jokinen (pääkuvassa) sanoneensa kaverilleen, kun näki reippaan nuoren naisen myymässä kioskissa Toivakassa 1970-luvun lopulla. Hän oli matkalla Rutalahdesta Imatran ajoja seuraamaan.

Pari vuotta myöhemmin mies otti Toivakassa Mazdansa takapenkille kaksi liftarityttöä, jotka olivat matkalla tansseihin Leivonmäelle. Toinen tyttö nousi Leivonmäellä autosta, mutta kioskissa aiemmin nähty tyttö jäi autoon juttelemaan.

– Tyttö kapsahti kaulaani, Raino paukauttaa.

Tarja Jokinen nyökkää, että niin se meni.

Siitä alkoi seurustelu ja parin vuoden päästä muutettiin yhteen Kotkaan.

– Raino tuntui alusta asti tutulta. Yhdessäolo oli mutkatonta eikä tarvinnut esittää mitään, Tarja kertoo.

Avioliiton pari solmi 1985. Vuonna 1992 Jokiset muuttivat Toivakkaan Tarjan lapsuudenkotiin, jossa he yhä asuvat. Perheeseen syntyi kaksi lasta.

– Kipinä on säilynyt, mutta tunteet eivät enää ole kiihkeitä, pari kuvailee yhteiseloansa.

– En voisi kuvitella elämää ilman Rainoa, Tarja sanoo.

Viime keväänä pari juhli 40-vuotishääpäiväänsä paistamalla makkaraa Kuivavuoren laavulla.

Pari vuotta meni tyttöä kesyttäessä

– Toi on mun nainen, ajatteli Juhani Natri nähdessään kauniin ja iloisen neidon ravintolassa Lahdessa 1970-luvun lopulla.

– Menihän siinä pari vuotta tyttöä kesyttäessä, hän naurahtaa.

Anne Natri herkistyy miltei kyyneliin kuunnellessaan miehensä muisteloa.

– Juhanin seurassa tuli turvallinen olo, hän kuvailee rakastumistaan.

Vuonna 1979 hääkellot soivat. Joutsaan pariskunta muutti pari vuotta myöhemmin ja perheeseen syntyi kaksi lasta.

– On ollut erilaisia vaiheita, mutta sitkeästi ollaan toisiamme kärsitty, Juhani Natri veistelee ja siteeraa sanontaa, että toisen mielialan kuulee jo sukkien suhinasta.

– Tai jos mietin, että tänään tehdään makkarakastiketta, niin Annella on sama ajatus.

– On hyvä, että kodissamme on useita huoneita, ettei tarvitse koko ajan toista katsella, rouva hymyilee.

– Meillä on samat arvot ja tykkäämme samantyyppisistä asioista, pariskunta arvelee liittonsa kestävyyden salaisuudeksi.

Ulkonäkö ja puheliaisuus viehättivät

– Ihastuin Elian ystävälliseen käytökseen, sosiaalisuuteen ja kivaan ulkonäköön. Hänen kanssaan on helppo jutella, kertoo Lotta Suhonen.

Elia Kitadu ihastui Lotan ulkonäköön, persoonallisuuteen ja puheliaisuuteen. Elia tuli Tansaniasta Suomeen opiskelemaan runsas kolme vuotta sitten ja tapasi pian tulevan vaimonsa helluntaiseurakunnan nuorisotapahtumassa.

Jyväskyläläispari solmi avioliiton tammikuussa seurusteltuaan kolmisen vuotta.

– Rakastan Lottaa ja haluan perustaa hänen kanssaan perheen, Elia sanoo.

Nuoripari viihtyy yhdessä esimerkiksi jalkapalloa televisiosta katsoen. Lotta tykkää syödä Elian kokkaamaa tansanialaista ruokaa.

”Vakuutuin parissa minuutissa”

Ulla Kääriäinen ja Joel Hujala tutustuivat yhdeksän vuotta sitten viestittelemällä WhatsAppissa.

Ulla myös soitti Joelille kuullakseen tämän äänen. Pelkkään kirjoitettuun tekstiin ei hänestä voi nykyään aina luottaa.

– Halusin myös tavata kasvokkain pian, sillä tiesin voivani nopeasti päätellä, haluanko jatkaa tutustumista. Joel sanoi voivansa vakuuttaa minut parissa minuutissa. Niin tapahtuikin, kun he tapasivat kahvilassa Jyväskylässä.

– Läsnäolo, lämminhenkisyys sekä keskustelun helppous ja luontevuus. Pääsimme pian juttelemaan syvällisestikin, Ulla kuvaa ihastumisensa syitä.

– Lämminsydämisyys ja samankaltaiset arvomme paljastuivat jo viestitellessämme. Tavatessamme näin, että hänen hymynsä oli yhtä kaunis kuin kuvassa, Joel Hujala kertoo.

Hänen mukaansa molempien kyky joustaa muutoksissa on yksi suhteen kulmakivistä.

Ystävyys muuttui huumaksi

Jyväskyläläiset Elke ja Juuso Korppi tutustuivat kymmenisen vuotta sitten toimiessaan festivaaleilla vapaaehtoisina.

– Elkessä viehätti impulsiivisuus, tulenpalavuus ja se, että hänen kanssaan pystyi keskustelemaan syvällisesti ja pitämään hauskaa. Yhteys välillämme syntyi heti, Juuso kertoo.

– Ihastuin Juuson karismaan ja kykyyn ottaa asiat haltuun ja hoitaa hommat loppuun. Häneen pystyi luottamaan ja se tuntui turvalliselta, Elke sanoo.

Työtoveruus syveni ensin ystävyydeksi ja viitisen vuotta sitten rakastumiseksi.

– Siitä se toisesta huumaantuminen alkoi, pari hymyilee.

Rakkaus on pieniä tekoja

Jo 55 vuotta naimisissa olleet jyväskyläläiset Irma ja Matti Pitenius ihastuivat aikoinaan toistensa miellyttävään olemukseen opiskellessaan Kuopiossa.

– Olemme aika samantyylisiä, Irma hymyilee.

Molemmat liikkuvat ahkerasti ja ovat eläkkeellä ollessaan vetäneet eläkeläisten liikuntaryhmiäkin. Yhteisiä harrastuksia on myös teatteri ja ristikoiden teko sohvalla vierekkäin istuen.

– Rakastumisen huuma hiipuu väistämättä, mutta muut asiat liimaavat yhteen vuosien myötä. Rakkaus ilmenee arjen pienissä teoissa, kuten siinä että keittää toiselle kahvit tai imuroi kodin, Matti miettii.

Nopeiden liikkeiden rakkaus

Aulikki ja Kari Venho olivat kuusi vuotta hyviä työkavereita Savonlinnan keskussairaalassa, kunnes työmatkalla suhde syveni. Puhuttavaa riitti ja riitti.

Matkan jälkeen Aulikki meni Karin työhuoneeseen selvittämään matkalaskuja.

– Kerroin Karille lopuksi, että olen rakastunut sinuun, mutta asiasta ei tarvitse puhua tämän jälkeen.

Kari hämmentyi ensin, mutta sitten kaikki näytti selvältä. Hän oli hiljattain jäänyt neljän lapsen yksinhuoltajaksi.

– Tuntui hyvältä, että kaikesta sai puhua Aulikin kanssa, joka ymmärsi ja oli kokenut samankaltaisia asioita.

Aulikissa Karia kiehtoo määrätietoinen toimeliaisuus.

– Minä olen tuittupää, Karilla on lehmän hermot, Aulikki kuvailee.

Kummallekin avioliitto on toinen. He avioituivat vuonna 1997. Vuotta aiemmin he muuttivat Savonlinnasta Jyväskylään.

– Kari sai Jyväskylästä uuden työn ja kysyi, lähdetkö mukaan. Sanoin että lähden ja irtisanouduin saman tien, Aulikki raportoi.

Parin mukaan heitä kantaa keskinäinen luottamus ja toinen toisensa tukeminen.

Tiesitkö?

Rakastavaisten ja ystävien juhla

Helmikuun 14. päivä vietettävä ystävänpäivä, englanniksi Valentine’s Day, on alun perin rakastavaisten juhlapäivä, mutta Suomessa sitä vietetään myös ystävyyden juhlana. Suomeen ystävänpäivä kotiutui 1980-luvulla.

Ystävänpäivän juuret ulottuvat legendan mukaan 200-luvulle, jolloin Pyhä Valentinus vihki keisarin kieltoa uhmaten salaa rakastavaisia. Keisari piti
naimattomia miehiä parempina sotilaina. Kun Valentinus jäi kiinni, keisari mestautti hänet. Rakastavaiset lähettivät Valentinukselle tyrmään kirjeitä ja pieniä lahjoja kiitokseksi. Tämän uskotaan aloittaneen ystävänpäivän lahjaperinteen.

Lähde: info.paivyri.fi/ystavanpaiva

Artikkeli Kun mä sinut kohtasin… julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Uushenkisyyden määritelmä on tutkijoillekin hankala pähkinä. Käsitteen alle kuuluu laaja joukko menetelmiä ja opetuksia uskonnoista ja henkisistä perinteistä. Ilmiön kirjavuus näkyy Youtubessa, Facebookissa ja Tiktokissa.

Uushenkisyyden kasvu näkyy laajentuneena tapahtumatarjontana. Tapahtumat keskittyvät isoihin kaupunkeihin, kuten esimerkiksi Äiti Amman halausspektaakkeli Espoossa.

Nuoria naisia kiinnostaa tällä hetkellä erityisesti manifestointi eli usko siihen, että ajatuksen voimalla voi muuttaa aineellista todellisuutta. Peräti neljännes 18–29-vuotiaista naisista kertoo kirkon kyselyssä, että manifestointi kuuluu heidän henkiseen tai hengelliseen elämäänsä vähintään toisinaan.

Kirkon tutkimusten mukaan nelisen prosenttia suomalaisista ajattelee, että vain yksi uskonto on oikeassa ja muut uskonnot perustuvat erehdykseen. Useimmat ajattelevat, että myös muissa uskonnoissa on löydettävissä totuuksia tai tärkeitä inhimillisiä arvoja.

Merkityksen etsijät ovat kirkolle mahdollisuus, jota se ei voi ohittaa.

Kristinuskon ja uushenkisyyden suhde riippuu Sohlbergin mukaan kristinuskon tulkinnasta. Herätyskristillisyyden piirissä suhtautuminen on hyvin kielteistä. Taustalla on eksklusiivinen eli poissulkeva näkemys suhteessa muihin uskontoihin ja henkisiin perinteisiin.

– Se heijastaa dualististyyppistä näkemystä todellisuudesta, jossa tehdään jyrkkä jako ”valon ja pimeyden”, ”hyvän ja pahan välillä.”  Taustalla on pelko siitä, että uushenkisyyden menetelmät johtavat harhaan. Kyse on usein myös tiedon puutteesta, Sohlberg selvittää.

Kun uushenkisyyden harjoittaja ”tulee uskoon” ja näkee menneen elämänsä valheellisena, taustalla saattaa Sohlbergin mukaan olla jokin kriisi. Kääntymystä edeltävää aikaa peilataan hyvin kielteisesti ja uusi yhteisö tukee tätä kokemusta.

– Näissä kertomuksissa nousee usein esille armon merkitys ja jonkinlainen väsymys ajatukseen jatkuvasta itsensä kehittämisestä ja sisäisten voimavarojen ehtymättömyydestä.

Opiskelija Linda Lindroth kertoo etsineensä vastauksia uushenkisyydestä. Häntä ajoi etsinnöissä eteenpäin voimakas auttamisen halu. Lindroth keräsi kokemuksia matkustaen Australiaan, Intiaan ja Meksikoon. Lopulta hänellä oli käytössään uushenkisyyden koko tarjotin reikihoidoista shamaanirumpuihin ja mantralauluihin.

Lindroth alkoi tarjota intuitiivista energiahoitoa, reikihoitoa ja shamanistisia rumpumatkoja. Hän uskoi auttavansa ihmisiä löytämään tarkoituksen elämäänsä tai parantumaan vaivoistaan.

Muutama vuosi sitten Instagram-syötteeseen alkoi virrata postauksia, joissa uushenkisyyskuvioista tutut ihmiset kertoivat löytäneensä Jeesuksen.

– Tulin vihaiseksi. Miten niin vanha, tylsä ja tuomitseva juttu voisi olla ainoa totuus? Mutta ajatus ei jättänyt minua rauhaan. Postausten lempeys ja rakkaus liikuttivat jotain sydämeni syvimmissä sopukoissa.

– Sitten kerran lenkillä tunsin yhtäkkiä täydellisen rakkauden ja rauhan ylläni ja kuulin sisimmässäni kysymyksen: Linda, kuka on sinun Jumalasi? 

Pian Lindroth irtisanoi hoitohuoneensa. Lindroth seurasi aiheeseen liittyviä ajatuksia Instagramissa, ja sieltä löytyi myös yhteys helluntaiseurakuntaan. Hän ei näe mahdolliseksi yhdistää uushenkisyyttä ja Jeesuksen seuraamista.

Kirkkonummella asuva Lindroth valmistuu sosionomi-diakoniksi tänä keväänä. Vuonna 2025 hän suoritti opintoihin liittyvän harjoittelun Jyväskylän seurakunnassa.

Tutkimuskoordinaattori Sohlberg näkee, että uushenkisiä käytäntöjä on mahdollista soveltaa harkitusti valikoiden kristilliseen kontekstiin. Hänen mukaansa uushenkisyyteen on hyvä suhtautua kriittisesti, muttei pelokkaasti tai lähtökohtaisesti demonisoiden.

– Jo varhaiset teologit ja kirkkoisät ammensivat antiikin pakanallisesta filosofiasta aineksia kristilliseen teologiaan. Kristinuskon historiassa on ollut hyvin yleistä, että kristinuskon rinnalla ovat eläneet erilaiset kansanuskon muodot.

Artikkeli Etsijät, keitä he ovat? julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Löysikö tavallinen kansalainen kirkosta evankeliumin ilon?

Jumalanpalveluksen saarnan hän sai ehkä kuulla omalla kielellään, sillä painettuja suomenkielisiä saarnoja oli jo 1500-luvulla. Uskonpuhdistuksen myötä saarnat pitenivät, mutta kirkossa jaksoi kuunnella, kun sinne rakennettiin penkit.

Kunnon seurakuntalaisen piti saapua kirkkoon juhlapyhinä ja rukouspäivinä. Kirkossa talonpoika istui nimikkopenkissään käytävän oikealla puolella ja hänen puolisonsa vasemmalla muiden emäntien tavoin.

Nykyaikana moni asia on toisin kuin 1600-luvulla. Lapuan hiippakunnan
piispan Matti Salomäen mukaan usko ei ole enää itsestäänselvyys vaan valinta.

– Silti kristinusko vastaa yhä samoihin kysymyksiin, joita ihmiset ovat Keski-Suomessakin pohtineet vuosisatojen ajan – elämän haurauteen, kärsimykseen ja siihen, mistä löytyy kestävä perusta elää ja kuolla, Salomäki miettii.

Kristinusko on piispan mukaan niin syvällä suomalaisessa kulttuurissa ja historiassa, että sen säikeitä löytyy joka puolelta.

– Ne säikeet ovat yhdistäneet tätä kansaa ja kantaneet sitä vaikeina aikoina, ne ovat antaneet toivoa ja rohkaisseet eteenpäin, Salomäki näkee.

Historiaosuuden lähde: Keski-Suomen historia 1, toimittanut Mauno Jokipii. Jyväskylä 1998.

Ja tähän on tultu: Kirkko juhlii sydämen sivistystä ja hyvää hallintoa

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa juhlitaan tänä vuonna hyvää hallintoa, vahvaa kulttuuria ja sivistystä. Vuonna 1276 perustettu Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli oli alku suomalaiselle julkiselle hallinnolle, koulutukselle ja sivistykselle.

Sydämen sivistyksen 750-juhlavuotena suomalaisia haastetaan pohtimaan, mitä sivistys tarkoittaa tänään ja miten sitä voi edistää. Jyväskylän seurakunnan yhteisen seurakuntatyön johtaja Heli Ahonen kuvailee sydämen sivistystä kyvyksi kriittiseen ajatteluun sekä viisaudeksi toimia niin, että toisilla ihmisillä on lähellämme hyvä olla ja että kannamme yhteistä vastuuta.

– On sitten kyse perheestä, työstä, naapureista, koulusta, yhteiskunnasta tai maailmasta, hän sanoo.

Jyväskylän seurakunnassa sivistyksen teema näkyy esimerkiksi lasten musikaalissa marraskuussa. Lähiaikoina juhlavuoden teemat ovat esillä esimerkiksi Joutsassa, jossa lauletaan kansallisrunoilija Runebergin lauluja 5. helmikuuta ja Palokan kirkossa, jossa nostetaan esiin ilmaisuvoimaista musiikkia säveltäneitä naisia Sydämen sivistystä: Sivistyneet naiset
keskellämme -tilaisuudessa 6. maaliskuuta.

Myös seurakuntavaalit marraskuussa 2026 ovat esimerkki kirkon hallinnosta ja demokratiasta: kaikki kirkkoon kuuluvat 16 vuotta täyttäneet saavat äänestää luottamushenkilöt päättämään oman seurakuntansa asioista.

Kirkon ylin päättävä elin, kirkolliskokous, täyttää juhlavuonna 150 vuotta. Lapuan hiippakunnan 70-vuotisjuhlakahvit juodaan Lapualla alueellisen lähetysjuhlan yhteydessä 14. toukokuuta.

Artikkeli Kun kuningas käski… julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Papit tietävät, että vakaasta vakaumuksesta huolimatta ihmisellä herää kriisissä melkein aina epäilys, riittääkö hänen uskonsa. Epäilijöille papeilla on ilosanoma.

– Jos ihminen miettii uskonsa riittävyyttä, hän on jo kääntynyt Jumalan puoleen. Se riittää, Parttimaa vakuuttaa.

– Pienikin usko, hapuilukin riittää. Jeesus ei tallaa pientäkään uskon versoa. Raamatussa hän vakuuttaa: joka minun puoleeni kääntyy, sitä minä en aja pois. Kristus-luukku on aina auki. Kristuksella on aina armollista asiaa. Se on tämän työn helmi, Kari jatkaa.

Sairaus voi vetää ihmisen lähemmäksi Jumalaa. Kuoleman lähestyessä jotkut kokevat syvää Jumalan läheisyyttä ja kiitollisuutta elämästä.

– Tällä viikolla juttelin saattohoitoon siirtyneen iäkkään potilaan kanssa, josta huokui rauha ja levollisuus. Hän sanoi, että kaikki on hyvin ja Jumala tietää, miksi nyt on hänen aikansa lähteä, Parttimaa kertoo.

– Minuakin kannattelee siinä potilaan vieressä ajatus, että Jumala ei koskaan hylkää. Se antaa rohkeuden vakuuttaa potilaalle kuoleman lähestyessä, että kaikki on hyvin, sinua odotetaan, hän jatkaa.

Sairaalapappi saa jakaa herkkiä hetkiä ihmisen elämän illassa.

– Ihana vanha rouva, joka oli palliatiivisessa hoidossa syövän vuoksi, kertoi onnellisena, että hänen hiuksensa oli pesty. Hän oli myös saanut ehtoollisen ja sanoi olevansa valmis kuolemaan. Siinä me sitten itkimme yhdessä. Voiko olla kauniimpaa, Kari kysyy.

Toisenlaisiakin kokemuksia on. Joidenkin usko murentuu, kun Jumala ei parannakaan.

– Eräs syöpää pitkään sairastanut nainen uskoi Jumalan parantavan hänet. Hänellä oli vahva yhteys seurakuntaan ja hänen puolestaan rukoiltiin paljon. Kun lääkäri kertoi, ettei enää ole mitään tehtävissä, nainen tunsi tulleensa hylätyksi ja petetyksi. Hän katkaisi kaikki yhteydet seurakuntaan, Kari kertoo.
Toisilla on epärealistinen usko lääketieteen mahdollisuuksiin. Uskotaan uusien hoitojen ja lääkkeiden voivan tehdä ihmeitä.

– Sitten onkin järkytys, kun lääkäri ilmoittaa, että kaikki keinot on käytetty, Parttimaa sanoo.

Myös vakavasti sairastuneen läheisten usko joutuu koetukselle. On raskasta katsoa avuttomana rakkaan ihmisen kärsimystä. Kaikkea kipua ei aina saada tainnutettua, vaikka kivunhoito on nykyään tehokasta. Miksi Jumala ei paranna? Kipeitä kysymyksiä ei voi ohittaa.

– Kysymykset on hyvä sanoa ääneen. Meidän tehtävämme on kuunnella ja auttaa niin potilasta kuin läheisiä käsittelemään vaikeita tunteita, papit sanovat.

– Yksi elämän pahimpia paikkoja on olla kuolevan läheisen sängyn vierellä, kun mitään ei voi tehdä. Kiitän usein potilaan läheisiä, että he jaksavat olla siinä, Kari kertoo.

Hän on itse joutunut kokemaan läheisen kärsimyksen, kun hänen Martti-puolisonsa sairastui syöpään ja menehtyi loppukesällä 2023.

– Uskoin, että Jumala auttaa, ettei hän ota Maraa pois. Mutta lopulta oli pakko nöyrtyä siihen, että toisin kävi. Syöpä koskettaa niin monia, miksei siis myös meitä. Miksi minä tai Mara olisimme jotenkin erityisiä?

– Jumala sallii sairauden, kärsimyksen ja kuoleman – en tiedä miksi. Mutta jollain tavalla hän kantaa meitä siinä kaikessa, Kari uskoo.

Sairaalassa ihminen on riisuttu omista vaatteista, titteleistä ja asemasta. Olo on usein heikko ja avuton. Vakavasti sairastunut kaipaa läheisyyttä.

– Meidän tehtävämme on vakuuttaa, että hänestä pidetään huolta. Olemme hänen vierellään ja uskon, että Jumala on läsnä myös. Pidän sairasta usein kädestä tai silitän jalkaa peiton päältä, Kari kertoo.

– Pyrin katsomaan potilasta silmiin, jos se vielä on mahdollista. Katsekontakti viestii, että olemme siinä yhtä arvokkaina riippumatta hankalasta olosta, Parttimaa jatkaa.

Toisen ihmisen rauhallinen ja myötätuntoinen läheisyys lohduttaa sairasta. Usein potilaat liikuttuvat kyyneliin saakka. Sairaalapapeilla onkin aina nenäliinapaketti mukana.

Elämän päättymisen lähestyessä papit saattavat kysyä potilaalta, pelottaako kuolema. Usein heille vastataan, että kuolema ei pelota, mutta kuoleminen pelottaa. Tai sanotaan, että välit ovat kunnossa yläkertaan. Kuolemasta ei mielellään puhuta.

Jotkut torjuvat ajatuksen kuolemasta kokonaan. Papit arvelevat, että silloin ihminen ei pysty käsittelemään asiaa ja ehkä pelkää, että kuolemasta puhuminen kutsuu kuolemaa. Jotkut vihastuvat, jos läheiset kysyvät heidän ajatuksiaan kuolemasta. He luulevat, että heistä halutaan eroon.

– Potilaat saattavat kokea, että toivo häviää, jos lääkäri tai hoitaja mainitsee kuoleman. Mutta vaikka ihminen eläisi vahvasti, kuolemasta pitäisi puhua enemmän. Nyt se on vain mörkö jossain kaukana, Kari pohtii.

– Me sairaalapapit olemme juuri sitä varten, että puhumme myös kuolemasta potilaiden kanssa. Se on meidän tärkeimpiä juttujamme, Parttimaa painottaa.
Potilas ei yleensä halua rasittaa läheisiään puhumalla kuolemastaan, eivätkä läheiset aina kestä puhua kuolemasta sairaan kanssa.

Sairaalapapit menevät yleensä potilaan luokse potilaan pyynnöstä. Poikkeuksena on syöpäosasto, jossa pappi voi käydä tervehtimässä potilaita ilman pyyntöä. Joskus hoitohenkilökunta kysyy potilaalta, haluaisiko tämä tavata pappia. Kaikessa toimitaan potilaan ehdoilla, uskoa ei koskaan tuputeta.

– Voimme kysyä, tuntuisiko rukous luontevalta tai saanko siunata sinua. Harva kieltäytyy siunaamisesta. Monet kokevat turvalliseksi Isä meidän -rukouksen. Pyydän usein läheisiä osallistumaan potilaan siunaamiseen. Suuri osa heistä kokee sen hyvänä, Kari kertoo.

Sairaalapapin työllä on raskas puolensa, mutta työn merkityksellisyys antaa voimaa.

– Kuoleman varjo kulkee aina mukana, mutta se varjo saa elämän lahjan kirkastumaan. On arvokasta ja ihanaa kuulla, kuinka rikkaan elämän ihmiset ovat saaneet elää, Parttimaa sanoo.

– Koen, että Pyhä Henki antaa voimaa ja johdattaa sinne, missä meitä tarvitaan. Emme mene yksin potilaan luokse. Työ on vahvistanut uskoa, että kuoleman jälkeen meitä odottaa jokin ihana, Kari hymyilee.

Marjo Parttimaa ja Niina Kari puhuvat sairastumisesta ja uskosta Sunnuntaivuoro-videohartauden jaksossa 11. Suorat linkit seurakunnan Youtube-kanavalle löytyvät osoitteesta jyvaskylanseurakunta.fi.

Tiesitkö?

Sairaalasielunhoitoa 100 vuotta

• Ensimmäinen Suomen ev-lut. kirkon sairaalasielunhoitaja Kullervo Ilmonen aloitti työnsä Lapinlahden sairaalassa vuonna 1925. Jyväskylässä ensimmäinen sairaalapappi aloitti vuonna 1957.
  
• Sairaalapappeja on Suomessa noin 120. Jyväskylän seurakunnan neljä sairaalapappia toimivat Novan sairaalassa ja Kyllön terveysasemalla. Heidän yhteystietonsa löytyvät seurakunnan verkkosivuilta jyvaskylanseurakunta.fi/sairaalapapit.

Artikkeli Ethän ota häntä pois julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Mitä ajattelet, kun menet jääkylmään veteen?
En mitään. Ajatukset häviävät ja rauhoitun. Aistin luonnon ja sen äänet ympärilläni.

Kuinka kauan uit kerralla?
Uimakauden alussa kastaudun vain 10–15 sekuntia, mutta uintiaika pitenee kauden mittaan olotilani mukaan. En päätä sitä etukäteen. Joskus uin pidemmän matkan, joskus pidän tikkaista kiinni ja kellun. En ole mitannut aikaa, mutta arvelen, että yleensä olen vedessä vähintään reilun minuutin.

Miten innostuit avantouinnista?
Aloitin seitsemän vuotta sitten, kun halusin testata, auttaisiko avantouinti sairastamaani fibromyalgiaan. Facebookin vertaistukiryhmässä monet kertoivat saaneensa apua kylmäuinnista, ja päätin kokeilla yhden talven ajan. Kipulääkkeiden käyttö vähenikin talven aikana ja aloin nukkua paremmin.

Miltä tuntuu uinnin jälkeen?
Vedestä noustessa tuntuu kuin kehon läpi kulkisi lämmin aalto. Se on jännä juttu, tuntuu lämpimältä, vaikka tuulisi kylmästi. Olotilani uinnin jälkeen riippuu siitä, mitä teen seuraavaksi. Jos käyn uimassa ennen töitä, tunnen oloni energiseksi töissä. Jos taas käyn uimassa töiden jälkeen, rentoudun kotisohvalla. Siitä alkaa ikään kuin uusi päivä: on aika ennen pulahdusta ja aika sen jälkeen. Hermostoni rauhoittuu selvästi.

Missä harrastat?
Palokassa Ollilan rannassa Jyväskylän avantouintiseuran paikassa. Siellä on lämmin lukollinen pukukoppi, jossa seuran jäsenet voivat vaihtaa vaatteet. Olen yksi Ollilan pukukopin vastaavista. Samalla kun käyn uimassa, katson, että paikka on siisti.

Kuinka usein ja mihin aikaan päivästä uit?
Pyrin käymään neljä kertaa viikossa. Olen vuorotyössä, joten ajankohta vaihtelee. Aika usein käyn uimassa illalla.

Harrastatko yksin vai yhdessä?
Pyrin siihen, että joku on mukana. Yksin uimista ei suositella. Useimmiten Ollilassa on muitakin uimareita paikalla. Enemmistö uimareista on varttuneempaa väkeä, mutta harrastus näyttää kiinnostavan myös nuorempia yhä enemmän.

Milloin aloitat ja lopetat avantouintikauden?
Tänä syksynä aloitin syyskuun puolivälin aikaan, ja keväällä uin niin pitkään kuin tuntuu hyvältä, joskus toukokuun lopulle asti. Lopetan, kun vesi tuntuu liian lämpimältä. En tykkää uida lämpimässä vedessä. Viime kesänä tosin kävin muutaman kerran pienen lapseni kanssa rannalla ja kastauduin siinä samalla.

Artikkeli Avanto haukkaa ajatukset julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Matikainen sanoo vaiheikkaan elämänsä muovanneen ajatusmaailmaansa ja suhtautumistaan ihmisiin. Hän itsenäistyi varhain ja lähti jo 16-vuotiaana yksin, kielitaidottomana Kanadaan pelaamaan jääkiekkoa juniorisarjassa kolmeksi vuodeksi. Kanadan jälkeen hän on elänyt ja työskennellyt monenlaisissa kulttuureissa: Venäjällä Siperiassa, Slovakiassa, Itävallassa, Sveitsissä ja tietenkin Suomessa.

– Ihmisiä kohdellaan eri kulttuureissa eri tavoin ja kulttuuriset vivahteet ovat rikkaita. Suomalaisiin pelaajiin on helppoa luoda yhteys ja heidän johtamisensa on yksinkertaista. Mutta esimerkiksi Itävalta on hierarkkinen yhteiskunta, jossa odotetaan, että johtaja käskyttää. Samoin on Venäjällä.

– Valmensin Itävallassa viisi vuotta samaa joukkuetta ja kesti todella kauan saada luottamus pelaajien kanssa, koska sellainen ei ollut heille tuttua. Mutta lopulta välillemme syntyi valtavan hieno yhteys ja voitimme kaksi mestaruutta putkeen. Ne ovat suurimpia saavutuksiani valmentajana.

Petri Matikainen miettii hetken, kun kysyn hänen esikuvistaan valmentajina. Yksi sellainen on tšekkiläinen Jan Eysselt, joka valmensi Joensuun Kiekko-Poikia 1990-luvun alussa.

– Hänellä oli kyky inspiroida minua ja pidin hänestä kovasti. Hän valitsi minut joukkueen kapteeniksi, olin vasta 24-vuotias, mutta hän kohteli minua aikuisena miehenä. Eysselt oli tasapuolisen tiukka, mutta antoi toisaalta vapauksia. Hän oli hyvin inhimillinen siviilissä ja pystyi keskustelemaan vapautuneesti.

Eysselt kuoli kahdeksan vuotta sitten, mutta hänen vaimonsa pitää Matikaiseen vieläkin yhteyttä.
 
Suuri saavutus kiekkomiehelle on myös perheen pysyminen kasassa. Matikainen tuli isäksi 21-vuotiaana ja pian syntyi kaksi lasta lisää. Avioliiton hän solmi lasten äidin kanssa vuonna 1989 ja yhteinen matka on kestänyt 36 vuotta. Perhe-elämän ja pelaamisen yhteen sovittaminen on ollut kova haaste.

– Suruja ja iloja on ollut, mutta niistä on selvitty. Lukuisat muutot ovat vaatineet perheeltä joustavuutta. Siitä minulla on paha mieli, että lapset eivät saaneet kasvaa yhdellä paikkakunnalla. He ovat asuneet Saksassa, Itävallassa ja Suomessa eri paikoissa. Rikkaus on se, että he puhuvat erinomaisesti saksaa ja toinen pojista puhuu viittä kieltä.

Yhtäkkiä Matikaisen silmät alkavat loistaa ja ääneen tulee lämpöä.

– Olen saanut suuren rikkauden: neljä lastenlasta ja viides on tulossa. Lapset tuovat vaimolleni ja minulle paljon iloa varsinkin nykyisin, kun heidän kanssaan voi jo jutella. Nautin kovasti läheisistä hetkistä iltasadun äärellä. Samoin on ilo nähdä erot tyttöjen ja poikien kasvussa ja toiminnassa.

Koen olevani kristillinen ihminen. Siinä mielestäni olennaista on lähimmäisenrakkaus; se miten kohtelet muita. Syvimmiltään elämän tarkoitus on välittää ja rakastaa.

Matikainen ei pitkään pohdi vastaustaan, kun kysyn, millaiset arvot ohjaavat hänen elämäänsä.

– Ne ovat perinteisiä suomalaisia arvoja, joita voisin kuvata kristillisiksikin: luottamus, rehellisyys, perheen tärkeys.

Mies ei ole vuosiin käynyt kirkossa, mutta sanoo uskovansa vahvasti korkeimpaan voimaan.

– Koen olevani kristillinen ihminen. Siinä mielestäni olennaista on lähimmäisenrakkaus; se miten kohtelet muita. Syvimmiltään elämän tarkoitus on välittää ja rakastaa.

– Huippu-urheilussa näkee kaikenlaista, mutta olen ollut tiukka itseni kanssa. En hötkyile sinne tänne eikä menestys ole noussut päähäni. Olen mielestäni ja muidenkin mielestä pysynyt ihan normaalina kaverina.

Ulkopuolisen näkökulmasta valmentajan ja pelaajien suorituksia arvioidaan usein rankalla tavalla. Menestyksen hetkellä suitsutetaan ja tappion tullessa ruoskitaan. Matikainen yrittää pitää itsensä julkisuuden ulkopuolella pelikauden aikana. Hän ei myöskään käytä sosiaalisen median kanavia.

– Huonot jutut menevät aivoihin, vaikka olenkin paksunahkainen. Ihmiset osaavat olla todella julmia, varsinkin politiikka ja urheilu nostavat esiin hirveitä puolia ihmisissä.

Petri Matikainen saa etäisyyttä kiekkokuohuihin toisenlaisesta maailmasta.

– Kotona luen runoutta ja kirjallisuutta, kuuntelen klassista musiikkia. Se on ihan toinen elämä jääkiekon rinnalla ja panee sen oikeaan suhteeseen. Toinen rentoutumiskeinoni ja suuri inspiraation lähteeni on talviuinti ja saunominen. Aivoni tyhjentyvät täysin, kun menen jääkylmään veteen.

Kotona luen runoutta ja kirjallisuutta, kuuntelen klassista musiikkia. Se on ihan toinen elämä jääkiekon rinnalla ja panee sen oikeaan suhteeseen.

Valmentajan hommissa jaksamisen edellytyksenä on myös omasta kunnosta huolehtiminen. Se on tullut Matikaiselle entistäkin tärkeämmäksi viime vuosina ilmenneen selkäsairauden myötä. Kuntosalin lisäksi mies jumppaa ja kävelee iltaisin Harjun kuntoportaita. Vapaina viikonloppuina hän ajaa kotiin Tampereelle, jossa odottaa graafikko-kuvataiteilijapuoliso.

Koti on Matikaiselle rauhoittumispaikka, jossa rentoudutaan yhdessä. Silloin tällöin pariskunta käy ulkona syömässä. Tärkeä paikka on myös Kaupinojan sauna ja avanto Näsijärven rantamaisemissa.

– Yleensä otan makkarat mukaan. On suuri nautinto käydä myssy päässä uimassa ja rauhoittua sitten saunassa.

Artikkeli Jääkiekkovalmentajan kaksi maailmaa julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Riitta Ahonen kertoo pääsyn gospelkuoroon olevan pitkäaikaisen haaveen täyttymys. Gospelkuorossa laulaminen on hänestä paras tapa julistaa ilosanomaa.

– On mahtava tunne laulaa yhdessä ison joukon kanssa. Kun kaikki alkaa soida yhteen, tulee suuri ilo ja mielihyvä. Onnistuminen voi tuoda myös ilon kyyneleet, Ahonen kuvailee.

– Harvoin tulee tilaisuus päästä laulamaan näin isoon kuoroon. On hienoa laulaa osaavien vetäjien johdolla ja jopa bändin kanssa, toteaa Iisak Liukko.
Liukon vieressä istuva Erkki Pesonen laulaa useassa kuorossa, mutta gospelkuorokin mahtui kalenteriin.

– On mukavaa laulaa iloisia ja reippaita lauluja isossa porukassa.
Jyväskyläläiset Ahonen, Liukko ja Pesonen mainitsevat gospelkuoron eroavan muista kuoroista harjoitusmenetelmältään, jossa ei lauleta nuoteista. Lauluja kuunnellaan Youtubesta, stemmat ja sanat saadaan sähköpostitse.

Elokuussa harjoitukset aloittaneen Gospel Jyväskylän suosio yllätti kuoronjohtajina toimivat Jyväskylän seurakunnan kanttorit Eveliina Modinoksen ja Piia Laasosen. Kaikki halukkaat eivät mahtuneet mukaan.

– Huimana tavoitteenamme oli 50 laulajan kuoro. Mutta raja jouduttiin vetämään 120 laulajaan, koska enempää ei mahdu estradille Taulumäellä. Näin ison kuoron johtaminen on meillekin uudenlainen haaste, kertoo Modinos.

Gospelinnostus on kanttoreiden mukaan näkynyt Jyväskylässä gospelkonserttien runsaissa kävijämäärissä sekä viimevuotisen gospelworkshopin palautteissa. Ilmiö näkyy maassa muuallakin. Viime vuosina on syntynyt uusia gospelartisteja, -kuoroja ja -tapahtumia, kuten Glow-festivaali Tampereella.

– Laulajia näyttää kiinnostavan laji, jossa saa yhdessä heittäytyä itseilmaisuun puhuttelevan ja mukaansatempaavan musiikin parissa, Modinos miettii.

Jenna Puhto kertoo yllättyneensä, kun kuuli kuoron johtajilta laulavansa sopraanoa.

– Ja yllätyin, kun tajusin pystyväni siihen, vaikka kuorokemukseni on kaukana nuoruudessa, hän naurahtaa.

– Halusin päästä laulamaan nimenomaan englanninkielisiä gospellauluja. Niiden sanoma ja energia vetoavat minuun.

– Myös lauluissa soiva ilo vetoaa, lisää Puhdon vieressä istuva Merja Ahola-Turpeinen.

Jyväskylään vuosi sitten muuttanut Nea Neva oli pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa gospelkonsertissa Virossa. Se oli niin vaikuttava kokemus, että hän halusi päästä mukaan sellaiseen.

Neva ei ole aiemmin laulanut kuoroissa eikä käynyt kirkossa. Nyt tutuiksi ovat tulleet kaikki kolme jyväskyläläiskirkkoa, joissa kuoro on harjoitellut.

– Ne tuntuvat kodeilta ja turvapaikoilta. Kuoroharjoitukset ovat viikon kohokohta. Parasta gospelissa on valon, toivon ja energian välittäminen ja kuoron ihana henki ja yhteisöllisyys.

Gospel Jyväskylä on mukana Jyväskylän seurakunnan Hyvä jouluboogie -konsertissa 10.12. kello 19 Taulumäen kirkossa. Päätavoite on oma konsertti pääsiäisenä 4.4.2026.

Artikkeli Isoja ääniä, ilon kyyneleitä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Erityisesti miehiä kiinnostavat autoni apuvälineet, joita he saattavat tulla hyvin läheltä tutkailemaan.

Jyväskyläläistä Tytti Matsista ei kiusattu koulussa, vaikka hän joutui käyttämään vahvoja silmälaseja 8-vuotiaasta lähtien.

– Ainakaan en muista mitään isompaa. En yleensä jää jumiin muiden sanomisiin. Olen aina ollut vahvatahtoinen ja pitänyt puoliani. Onneksi lapseni näyttää perineen tämän ominaisuuden.

Hänen esikouluikäinen lapsensakin käyttää silmälaseja. Näkövamma kulkee suvussa.

– Hyvä puoli on se, että meillä on tietoa, kokemusta ja verkostoja. Suvulta sain mallin, jossa näkövamma ei estä opiskelua ja työntekoa.

Marko Majander on kotikulmillaan Jyväskylän Vaajakoskella monille tuttu kohtelias juttukaveri. Huonoja kokemuksia hän ei muistele mielellään.

– Yleensä kaikki suhtautuvat hyvin. Mutta on niitäkin, jotka eivät suhtaudu myönteisesti kehitysvammaisiin. Esimerkiksi bussissa joku voi laittaa laukkunsa viereiselle penkille, etten tule siihen istumaan. Mielestäni hän voisi ottaa kassin syliinsä, että muut pääsevät istumaan penkille.

– Joskus jotkut sanovat, että painu pois täältä ja ettei Suomessa pitäisi olla kehitysvammaisia. Mielestäni he voisivat suhtautua paremmin. Joskus sanon heille, että saa meitä olla täällä yhtä lailla kuin terveitä.

Maailmalla paljon reissanneen Matsisen mukaan Suomi ei ole mallimaa vammaisten ihmisten näkökulmasta. Hyvä palvelukulttuuri on muualla yleisempää.

– Suomessa saa apua, kun pyytää. Muualla ihmiset usein tarjoavat apua pyytämättäkin, eivätkä he hämmenny, jos sanon etten tarvitse apua. Pahinta on, jos joku tarttuu kysymättä näkövammaisen käsivarteen ja ryhtyy opastamaan kadun yli. Niin ei onneksi minulle ole käynyt.

Jenni Hatzitolioulle sääliä on tuputettu joskus liikaa.

– Kerran kaupassa asioidessani vanha nainen tuli voivottelemaan, kuinka hirveätä on olla pyörätuolissa ja kuinka kauheata elämäni täytyy olla, ja mahtavatko vanhempani olla enää elossakaan.

– Toisen kerran illanvietossa ravintolassa nainen tuli säälivin ilmein löpisemään, kuinka on ihanaa, että olen päässyt ravintolaan. Oletetaan, että me vammaiset ollaan aina neljän seinän sisällä. Tällaisissa tilanteissa en tiedä, itkisinkö vai nauraisinko.

Vammaistutkimuksen professori Hisayo Katsuin mukaan Suomi näyttää hyvin erilaiselta, kun sitä tarkastellaan vammaisuuden näkökulmasta.

– Monille vammaisille ihmisille Suomi ei ole täysin onnellinen maa, Helsingin yliopiston professori toteaa.

Hänen johtamansa tuoreen tutkimusten mukaan vammaisten ihmisten oikeuksien toteutuminen on usein epävarmaa ja osallisuus vaihtelee. Katsui listaa muutaman parannusta vaativan asian: esteettömyys ja saavutettavuus, riittävä budjetin allokointi vammaispalvelujen toteutukseen, asenteet, järjestöjen tukeminen sekä politiikan perustaminen tutkittuun tietoon.

Katsui pitää merkittävänä sitä, että uuden vammaispalvelulain mukaan vammaisilla ihmisillä on subjektiivinen oikeus lähes kaikkiin palveluihin. Lain toteutumista uhkaavat kuitenkin budjettileikkaukset.

Monenlaiset apuvälineet parantavat vammaisten ihmisten arkea merkittävästi. Jenni Hatzitoliou pääsee autollaan liikkumaan itsenäisesti. Hän siirtyy pyörätuolista ratin taakse aputason ja käsivoimiensa avulla, napsauttaa tuolinsa kasaan ja painaa nappia ohjauslaitteesta. Auton kattolaatikosta laskeutuu teline, joka siirtää pyörätuolin katolle. Automaattivaihteisen auton jarru ja kaasu toimivat käsin.

– Erityisesti miehiä kiinnostavat autoni apuvälineet, joita he saattavat tulla hyvin läheltä tutkailemaan, Hatzitoliou naurahtaa.

Matsisen mielestä Suomessa saisi olla enemmän insinööreille luontaista intoa löytää ratkaisuja.

– Suomessa tullaan monesti jälkijunassa. Esimerkiksi Berliinissä on jo käytössä puhelinsovellus, jossa nappia painamalla voi lähettää lähestyvän bussin kuljettajalle tiedon pysäkillä odottavasta näkövammaisesta.

Vammaisen ihmisen tiellä on usein sekä kehollisia että henkisiä esteitä. Eteenpäin meneminen vaatii vahvuutta ja aktiivisuutta. Vammaisten ihmisten näkemyksiä pitäisi Hatzitolioun, Majanderin ja Matsisen mielestä kuunnella tarkemmin. Majander kuuluu Me itse -järjestöön, joka puolustaa kehitysvammaisten ihmisoikeuksia. Hän oli muun muassa mukana jakamassa järjestön esitteitä eduskuntavaalien ehdokkaille.

– Joskus meitä yritetään hiljentää, kun tuomme esiin epäkohtia. Usein hiljentäjät ovat niitä, joilla on runsaasti toimintakykyä ja resursseja. Meidän pitäisi vain olla kiitollisia, Matsinen sanoo.

– Toivon, että festareiden järjestäjät kysyisivät mielipidettämme, kun tilaratkaisuja suunnitellaan. Pyörätuolilla liikkuvien koroke pitäisi sijoittaa niin, että sieltä näkee esiintyjät. Näin ei ollut esimerkiksi Suomi Pop -tapahtumassa tänä kesänä, Hatzitoliou kertoo.

– Jotta maailmasta tulisi kaikille saavutettava, pitäisi päättäjiksi saada enemmän vammaisia ihmisiä tai niitä, joita vammaisuus tai erilaisuus koskettavat henkilökohtaisesti, Matsinen huomauttaa.

Yhteisöpedagogiksi opiskeleva Hatzitoliou on harrastanut reilut kolme vuotta keihäänheittoa Jyväskylän kenttäurheilijoiden aikuisten parakilparyhmässä. Harrastuksen vuoksi matkustava urheilija on huomannut, että on hankalaa löytää tietoa hotellien esteettömistä huoneista.

– Usein pitää soittaa ja kysyä asiasta tarkemmin. Esteettömyyden kriteereistäkään ei aina ole tietoa. Eräs hotelli kertoi huoneen olevan esteetön, koska siinä oli tasainen lattia.

Pahinta on, jos joku tarttuu kysymättä näkövammaisen käsivarteen ja ryhtyy opastamaan kadun yli.

Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa laatu- ja vastuullisuusasiantuntijana työskentelevä Tytti Matsinen iloitsee siitä, että hänen työpaikalleen on palkattu tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden asiantuntija. Yhdessä työkaverit ovat pohtineet esteettömyyden merkitystä. Esteettömyys pitäisi aina ottaa huomioon uutta tai remonttia suunniteltaessa. Esimerkiksi äänettömät hissit ja rakennusten suuret lasipinnat hankaloittavat suuresti näkövammaisten kulkua.

Näkövamma on avannut Matsiselle ovia merkittäviin tehtäviin. Hän on Näkövammaisten liiton hallituksen jäsen ja kansainvälistä näkökulmaa hän on saanut vammaishankkeita kehitysmaissa rahoittavan Abilis-säätiön hallituksessa ja Euroopan sokeiden unionin (EBU) hallituksen puheenjohtajana.
EBU on kansallisten näkövammaistoimijoiden kattojärjestö, jonka ansiosta esimerkiksi lääkepakkauksissa on pistekirjoitustekstit ja sähköautoissa varoitusäänijärjestelmä. Hiljattain EU:ssa on säädetty, että maksupäätteiden pitää olla saavutettavia.

– Nyt on ajankohtaista kodinkoneiden saavutettavuus eli niissä pitää olla fyysiset nappulat, sillä kosketusnäytöt ovat näkövammaisille mahdottomia. Ne ovat lisääntyneet valtavasti ja on vaikeaa löytää pyykki- tai tiskikone tai induktioliesi, jossa on nappulat, Matsinen selvittää.

Monet luulevat, että vammaisten ihmisten elämä on kamalaa. Mutta näin ei ole. Marko Majander kertoo olevansa tyytyväinen elämäänsä. Iloa tuovat esimerkiksi eläimet ja kasvit. Vaajakosken lähikirkko on hänelle tärkeä ja hän on aina kokenut olevansa tervetullut seurakuntaan. Myös luonnonsuojelu on lähellä miehen sydäntä ja hän kuuluu seurakunnan luontokerhoon. Hänen toiveensa on, että ihmiset antaisivat kehitysvammaisten elää rauhassa.

– En ole koskaan kokenut, että elämäni olisi vamman vuoksi hirveätä. Elämäni on ihan hyvää, sanoo Jenni Hatzitoliou.

Joskus häntä on harmittanut, ettei hän pääse matkustelemaan niin paljon kuin vammaton kaksoissiskonsa. Siskosten isä on kreikkalainen ja Jenni kävi nuorempana isänsä kanssa Kreikassa melkein joka kesä. Hän haluaisi taas Kreikkaan, mutta matka vaatii paljon suunnittelua.

Kirkko voisi olla esimerkki

–Kirkolla on hyvä maine suhtautumisessa vammaisiin ihmisiin. Kuulen usein sanottavan, että teillähän asiat ja arvot ovat kunnossa, kertoo saavutettavuuden ja vammaisuuden asiantuntija Katri Suhonen Kirkkohallituksesta.

Kirkko voisi Suhosen mielestä kuitenkin tehdä vielä enemmän, esimerkiksi oma-aloitteisesti rakentaa esteettömiä ympäristöjä, kehittää saavutettavuutta entisestään ja parantaa eri tavoin mahdollisuutta seurakuntalaisten yhdenvertaiseen osallistumiseen.

– Kirkko voisi toimia esimerkkinä kulttuuriperintöä vaalivasta, esteettömyyden arvokkaissa rakennuksissaan kauniisti toteuttavasta toimijasta. Ajatuksen esitti yhteistyötoverini, kirjailija ja vammaisaktivisti Riikka Leinonen, Suhonen kertoo.

Esteettömän ympäristön rakentaminen vaatii rahaa ja seurakunnissa on erilaisia näkemyksiä asioiden tärkeysjärjestyksestä. Tai puuttuu tietoa, kuinka jokin suunnitelma vaikuttaa vammaisiin ihmisiin.

– Yhteiskunnassa on vammaisvihaa eikä kirkkokaan ole siitä vapaa. Kaikki on suunniteltu vammattoman ihmisen kannalta. Siksi on tärkeää, että työntekijät ja luottamushenkilöt saavat koulutusta, Suhonen painottaa. Kirkkohallitus järjestää vuosittain maksutonta saavutettavuuden peruskoulutusta ja tarjolla on myös täydennyskoulutusta.

Suhonen kokosi kokemuksia työhön liittyvästä syrjinnästä tehdessään Vammainen pappi -graduaan. Hän muistuttaakin, että rakennusten pitäisi olla esteettömiä myös työntekijän näkökulmasta.

Kirkon nelivuotiskertomuksen saavutettavuuskyselyn (2023) mukaan Suomen seurakunnista vajaassa puolessa on tehty esteettömyyskartoitus. Neljännes Suomen seurakuntien vapaaehtoisista, luottamushenkilöistä ja työntekijöistä on saanut koulutusta esteettömyydestä ja saavutettavuudesta. Kyselystä selviää myös, että vajaassa viidenneksessä tilaisuuksien suunnitteluista on Suomen seurakunnissa mukana vammaisia tai viittomakielisiä henkilöitä.

Katri Suhosen unelmien kirkko olisi kuin paralympialaisten kisakylä Pariisissa 2024. Siihen paramaratoonari Suhonen pääsi tutustumaan opintomatkallaan.

– Kaikki oli suunniteltu vammaisten ehdoilla. Esteettömyys oli itsestäänselvyys eikä kukaan ihmetellyt tai säikähtänyt vammaisuutta. Jokainen oli pystyvä ja sai toteuttaa itseään vapaasti. Se oli ihmeellistä ja elämää muuttava kokemus. Toivon, että kaikki vammaiset pääsisivät kokemaan saman.

Tiesitkö?

• Maailmassa on 1,3 miljardia vammaista.
  
• YK:n vammaismääritelmän mukaan maailman väestöstä 16 prosenttia on vammaisia. Määritelmän mukaan vammaisuus tapahtuu vuorovaikutuksessa tilanteessa, jossa ihminen ei liikuntavamman, aisteihin liittyvän vamman tai kognitiivisen vamman vuoksi voi osallistua ja toimia yhtä täysimääräisesti kuin vammaton ihminen.
  
• Saavutettavuus ja esteettömyys merkitsevät ympäristön, kohteen, tuotteiden, viestinnän tai palvelun helppoa lähestyttävyyttä kaikille, myös liikkumis- ja toimimisesteisille henkilöille.
  
• Esteettömyydessä on kyse ihmisten moninaisuuden huomioon ottamisesta rakennetun ympäristön suunnittelussa, toteuttamisessa ja kunnossapidossa.
  
• Saavutettavuus tarkoittaa, että kaikki voivat käyttää ja saada tietoa ja palveluja eri kanavien kautta, esimerkiksi selkokielisten tekstien sekä tekstitettyjen videoiden ja kuvasisältöjen avulla.

Lähteet: Invalidiliitto, YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista

Artikkeli Katseiden kohteena julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.