Hämeenlinnan kaupungin ilmastokoordinaattori ja Allianssin Ilmastonmuutosvoimaa-hankkeen koordinaattori Juuso Puurulan katse tähyää samalla jo vuoteen 2022. 

– Vahvistamme verkostoa ja rakennamme brändiä. Jokainen kannustaa tahollaan sosiaalisessa mediassa kestäviin elämäntapoihin. Ensi vuonna näymme ja kuulumme myös kaupungilla. 

Ilmaston viikko on seurakunnan, kaupungin, Hämeen Ammattikorkeakoulun, paikallisten järjestöjen ja vapaaehtoisten yhteisponnistus ilmaston puolesta.  

Teemaviikko syntyi viime vuonna WWF:n Earth Hour -tapahtuman ympärille oppilaitospappi Jaana Lehtosen ja tuolloin vielä kestävää kehitystä HAMK:ssa opiskelleen Juuson keskusteluista. Pohjois-Pohjanmaalta opiskelijaksi Hämeeseen tullut Juuso tutustui moniin hämeenlinnalaisiin ja kaupunki tuli tutuksi. 

Hämeenlinnassa on hienot kulttuurimaisemat ja historia. Juuso toteaa kaunista luontoa löytyvän Suomessa – onneksi – joka paikasta, mutta nuoria kiinnostavien palveluiden ja paikkojen skene on aika pieni.

– Nuoret aikuiset käyttäisivät mielellään urbaaneja, pienimuotoisia palveluita. Jutut, joihin liittyy kuluttamisen vastuullisuusnäkökulma, kuten kierrätys tai hävikkiruoka, voivat olla hauskoja ja inspiroivia. Olohuone jatkuu kaupunkiin, Juuso visioi. 

– Toivottavasti pendelöinti- ja etätyömahdollisuudet tuovat kaupunkiin myös nuorempaa väkeä.  

Eettistä keskustelua  ei pidä vaientaa 

Lapsuutensa ja nuoruutensa maaseudulla maitotilan arkea elänyt Juuso seurasi Kari Kuulan eläinten oikeuksia räväkästi puolustaneesta kolumnista noussutta keskustelua – pettyneenä. Median kiinnostus lopahti, kun siirryttiin vastakkainasettelusta syvempiin pohdintoihin. 

– Jäi sellainen olo, että piispat pelästyivät ja halusivat kannanotollaan vaientaa kaiken kriittisyyden. Mutta kuka käy eettistä keskustelua, jollei kirkko?  

Äänensävyyn hiipii turhautuneisuutta, kun Juuso analysoi ilmastokeskustelua. 

– Nuorten asenteita edelleen kuitataan et tiedä mitään vielä koska olet nuori -argumenteilla. Näin sanovat eivät ymmärrä, että maailma on muuttunut. On esimerkiksi uutta tutkimusta ja teknologiaa.  

– Meille on toitotettu koko elämä sitä, että raha on kaiken tärkein mittari: Miten voin kasvattaa omaisuutta ja kilpailukykyä, miten voin maksimoida tehokkuuden. Mutta elämässä tulee olla muutakin sisältöä ja joskus vähempi voi olla parempi. 

Toiveikkuutta luo se, että moni on huomannut kestävän elämäntavan luovan merkityksellistä ja rikasta elämää. Kestämättömistä asioista pitää luopua, tilalle voi kuitenkin tulla jotain antoisaa ja arvokasta, kuten aikaa läheisille.  

– Kummipoikani täytti juuri vuoden. Toivon hänelle mahdollisuuksia hyvään elämään ja itsensä toteuttamiseen. Se motivoi minua työskentelemään ilmastokriisin estämiseksi.  

Hämeenlinnan Ilmaston viikko 22.–27.3.2021 

• Ilmastoparlamentti ti 23.2. 
• Yritysvastuuaamukahvit Parkissa pe 26.3. 
• Ilmastotekoja sekä vinkkejä kestävään elämäntapaan sosiaalisessa mediassa 
• Eräs Teatterin ja Sibelius-seuran ilmastovideo 
• Valojen sammutus koko kaupungista Earth Hourin ajaksi la 27.3. klo 20.30–21.30 
• Ja paljon muuta ilmastoteemaista ohjelmaa, lisätietoja: www.hameenlinna.fi/ilmastonviikko  

Artikkeli Antoisa kestävä elämä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Keskusteluvieraita haastattelee pastori Hanna-Leena Kevätsalo-Vuorio. Musiikista vastaa houseband pastori Mirja Lassilan ja nuorisotyönohjaaja Make Kylväjän johdolla.  

– Nojatuoli-iltojen kantavana ajatuksena on ”elämä tässä ja nyt”. Keskustelemme siitä, mitä on elämä ja mitä ihmisyys, kuvaa Hanna-Leena Kevätsalo-Vuorio. 

–  Minua on jännittänyt ennen lähetyksiä todella paljon, mutta on ollut iso ilo huomata se aitous, avoimuus ja läsnäolo, millä vieraamme ovat tulleet haastateltaviksi. Olemme puhuneet arjen asioista, isoista asioista. Olemme sukeltaneet syvälle niin kuolemaan ja luopumiseen kuin siihen, mistä tähän kuluttavaan aikaan saa elämänvirtaa ja toivoa. 

– Usein sanomme olevamme seurakuntana läsnä pyhässä ja arjessa. Nojatuoli-illat ovat olleet minulle uusi mahdollisuus kuunnella erilaisten ihmisten ajatuksia elämästä ja oppia niistä. Pappina saan kohdata Nojatuoli-illoissa ihmisiä toisenlaisella tavalla kuin yleensä työssäni, se on ollut avartavaa ja ainutlaatuisen hienoa. 

Käsikirjoittaja, teatteriohjaaja Arto Myllärinen tuli tekemään Nojatuoli-iltoja omalla ammattiatidollaan ja kokemuksellaan.  

– Teen työkseni muun muassa oopperaa ja teatteria, ja nehän olivat keväällä tauolla. Niinpä oli mahdollista ja todella mieluisaa päästä tekemään tätä talk show’ta Hämeenlinnaan, Myllärinen kertoo. 

 Menneet ja tulevat Nojatuoli-illat seurakunnan Youtube-soittolistalla

Artikkeli Nojatuoli-ilta on keskusteluohjelma hämeenlinnalaisille julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kuvataiteilija Mari Isotalon korona-ajaksi kotiin koulua ja työtä tekemään vetäytynyt kuusihenkinen perhe on äidin mukaan rauhaa rakastava ja vähään tyytyvä.

– Onneksi, sillä taitelijaperheessä leipä ei ole usein leveä, ratkaisuja on tehty muusta kuin taloudellisesta näkökulmasta. Seuraavaksi yhdeksäksi kuukaudeksi kaksi taitelija-apurahaa turvaavat työntekoni, Isotalo kertoo helpottuneena.

Seurakunta on läsnä perheen elämässä lasten kerhojen ja rippikoulun kautta.

– Seurakunta tekee tärkeää lapsi- ja nuorisotyötä, ja sillä on sama sanoma kuin mitä taiteellani pyrin viestimään, että ihminen arvokas juuri sellaisena kuin hän on. Ja että lapsen pitää saada kasvaa rauhassa.

Kristillisyyden Isotalo kuvaa näyttäytyvän omassa elämässään siten, että ollaan ylipäätään ihmisiksi. Lähimmäisenrakkaus ja toisen kunnioittaminen sekä muita kohtaan että perheen kesken ovat tärkeimpiä kulmakiviä.

– Kun nyt olimme pitkään koko ajan yhdessä ilman mahdollisuutta irtiottoihin, ja edelleen elämä keskittyy kotiin, on tarvittu avoimuutta ja alttiutta ottaa vastaan ja käsitellä asioita. Olemme kuunnelleet musiikkia yhdessä iltaisin. Tulee juteltua enemmän, ja myös kuunneltua eri lailla läheisiä, kun ei ole minnekään kiire.

Lapsen pitää saada kasvaa rauhassa.

Yhtä rauhaa ja yhteisymmärrystä ei tiivis perheen kesken oleminen ole tietenkään ollut. Isotalon puoliso työskentelee Hyvinkäällä hyvinvointipäällikkönä ja etätyöskentely kotona on merkinnyt lukuisia työrauhaa vaativia verkkokokouksia.

– Perhe antaa voimaa ja tuottaa huolta samassa suhteessa. Minun tehtäväni on ollut mahdollistaa korona-ajan arki pyykki- ja ruokahuoltoineen. Se on ollut kompromissien tekemistä, riitojen sovittelua. Enkä ole mikään kotihengetär. Saattaisin olla erakkoihminen ilman isoa perhettä, Isotalo pohtii.

Perhe antaa voimaa ja tuottaa huolta samassa suhteessa.

– Maalien ja siveltimien ääreen en päässyt pitkään aikaan.

Herkkyys vahvuutena

Suomenlinnan HAA Galleriaan elokuussa ripustettava näyttely Ilmaperintö pohtii, minkälaisen maapallon jätämme jälkeemme. Neljän naisen yhteisnäyttelyyn Isotalo tuo äidin näkökulman. 

– Näyttelyn työni ovat tummanpuhuvia, dystooppisia lapsikuvauksia. Mutta niiden jälkeen haluan maalata värikästä, valoisaa ja ilmavaa!

Töissäni on nähty oma lapsuus, läheisiä ihmisiä ja jopa enkeleitä.

Väreillä, ja rakkaudellaan väreihin, Isotalo ilmaisee positiivisuutta, synkät kaudet ja teemat imevät värit minimiin.

– Olen myönteinen ihminen. Vaikka minun täytyykin käydä välillä pohjamudissa, suhtaudun luottavaisesti elämään. En olisi tällaista elämää ehkä muuten valinnut.

Perhe-elämä ja taiteentekeminen ovat kulkeneet Isotalon elämässä aina rinta rinnan sekä äitiyden ja työn yhdistämisenä, että teosten aiheissa.

– Saan aiheita taiteeseeni lasteni kasvua seuraamalla. Mutta vaikka malleina ovat omat lapset, aiheet ovat universaaleja. Yksityisestä tulee yleinen.  

– Herkkyys on sitä, että havainnoi ympäröivää maailmaa ja uskaltaa reagoida asioihin aidosti eikä toisten odotusten mukaisesti. Kuvaan lapsen omasta maailmastaan, en aikuisten odotuksista, käsin. Katsoja voi tuntea yhteyttä omaan herkkyyteensä sekä sisäisen lapsensa tarpeeseen tulla nähdyksi.

Kuvaan lapsen omasta maailmastaan, en aikuisten odotuksista, käsin.

Isotalon taiteessa puhuttelee vahva ja syvälle pinnan alle menevä tunne.

– Tunnelma voi olla katsojalle eri, kuin mitä itse tekijänä olen ajatellut. En avaa teosten taustoja, jollei joku varta vasten niistä kysy. Katsojan tulkinnat ovat yhtä tärkeitä. Vahva tunnelataus on tuonut teosten katsojille mieleen muistoja omasta elämästä. Töissäni on nähty oma lapsuus, läheisiä ihmisiä ja jopa enkeleitä.

Mari Isotalo

• hämeenlinnalainen kuvataitelija, taidemaalari
• syntynyt 1973 Kouvolassa
• opinnot: kuvataiteilija (AMK), vaatetusalan artesaani
• perhe: puoliso sekä 7-, 9-, 14- ja 18-ikäiset lapset
• julkaissut lapsiaiheisista teoksistaan kirjan Kasvukipuja 2012
• osallistunut yhteis- ja ryhmänäyttelyihin Suomessa ja ulkomailla vuodesta 1999
• ensimmäinen yksityisnäyttely 2004, Hämeenlinna
• oma Pyrykääkkä Design -yritys, jossa suunnittelee kuoseja ja asusteita
• Ilmaperintö -näyttely yhdessä Eira Lähteisen, Minttu Saarisen ja Katri Stenbergin kanssa 6.–22.8. HAA Galleria, Suomenlinna

Lue koko Kotikirkko-lehti!

Artikkeli Lapsuuden kipeyden ja kauneuden tunnevoimainen kuvaaja julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Hautaustoimilain mukaan vainajan kunnioitus edellyttää hautaamista kohtuullisen lyhyen ajan kuluessa. Muistotilaisuuksia sen sijaan on siirretty nykyisten kokoontumisrajoitusten jälkeiseen ajankohtaan.

Moni kantaa mukanaan kipua siitä, että ei ole voinut olla kuolevan tukena tämän viimeisinä hetkinä.

Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan pastori Sinikka Tuori kertoo, että muutamassa siunauksessa on ollut etäosallistujia.

– Etäyhteys on ollut tärkeä niissä tapauksissa, kun sitä on käytetty ja osallistuminen sen kautta on koettu merkitykselliseksi, hän kertoo.

– Rakasta poisnukkunutta voi muistella monin erilaisin tavoin: syödä hänen lempiruokaansa, lukea hänelle mieluista kirjaa, katsella valokuvia tai kuunnella hänelle rakasta musiikkia.

Muistohetken voi jakaa läheisten kesken käymällä haudalla, tai ehkä vainajalle tärkeässä paikassa. Jos fyysinen siirtyminen ei ole mahdollista, voi tuohon paikkaan kulkea mielen polkuja pitkin.

Virsikirjan liiteosassa on materiaalia rukoushetkeen vainajan muistamiselle. Muistohetkeä pitämään voi myös pyytää seurakunnan työntekijän.

– Joskus on hyvä myös tulla yhteen toisten surevien kanssa ja jakaa surua, Tuori sanoo.

Hän muistuttaa mahdollisuudesta osallistua sururyhmiin, joita seurakunta järjestää useamman kerran vuodessa.

Suru tuntuu kehossa

Papin työ korona-aikana on syventänyt kokemusta surevan kohtaamisesta ja tälle lohdutuksen tarjoamisesta. 

Pastorit ovat käyneet korona-ajan hautaan siunaamista edeltäviä toimituskeskusteluita lähiomaisten kanssa puhelimitse.

– Puhelimessa ei näe eleitä, ilmeitä, katsetta, eli paljon vuorovaikutuksen kannalta olennaista jää piiloon. Kaikki on sanojen ja äänen varassa, Tuori toteaa.

Papin työssä kättely on paljon käytetty tapa ihmisiä kohdatessa. Lohduttava kosketus olkapäälle, auttavan käsivarren tarjoaminen. On täytynyt löytää toisenlaisia tapoja kohdata ja olla läsnä toista varten.

Tuori kertoo ottaneensa tavaksi käydä ennen siunaustoimituksen läpi, keitä on paikalla.

– Toimituksen lopuksi olen myös tarjoutunut ottamaan kuvan saattoväestä arkun luona. Tähän tarjoukseen on lähes aina tartuttu. Kuva on ollut merkityksellinen.

Lohduttava kosketus olkapäälle, auttavan käsivarren tarjoaminen. On täytynyt löytää toisenlaisia tapoja kohdata ja olla läsnä toista varten.

Sekä suru että lohtu ovat kehollisia kokemuksia. Kun koskettaminen on pois rajattu, jää helposti tunne, että jotain jää kesken. Tuori kertoo olleensa puhelimitse omaisiin yhteydessä myös siunauksen jälkeen.

– Joskus olemme jutelleet pari minuuttia, toisinaan ajan kanssa enemmän. Nämä puhelut ovat olleet hyviä hetkiä itsellenikin. Siinä ollaan diakonisen ja sielunhoidollisen työn kannalta olennaisen äärellä eli toista ihmistä varten ja kysymässä mitä hänelle kuuluu ja miten hän voi.

Hämeenlinnanseurakunnat.fi/sureville

Lue koko Kotikirkko-lehti!

Artikkeli Surun jakaminen on ihmisen perustarve julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Voiko tällaista työtä ollakaan, ihmettelee Papinaho. Työtä tehdään erilaisissa moniammatillisissa verkostoissa.

– Olemme innostuneita ja tunnemme, että on mahdollisuus synnyttää jotain uutta. On hyvin helppoa nähdä, miksi pyhiinvaellus kiinnostaa voimakkaasti tänä päivänä. Se avaa monia suomalaisille arvokkaita asioita, kuten liikkeellä olon, historian, luonnonläheisyyden ja hengellisyyden kokemisen luonnossa.

Syvällistä kaipausta, läsnäoloa, uteliaisuutta, ihmettelyä. Siihen ei vaadita mitään, mitä ei jokaisella olisi.

Lyseon lukiosta ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen uskontotieteen opinnot veivät Papinahon Turkuun. Opintopolku polveili Ruotsia myöten, mistä löytyi myös puoliso. Matkan varrella hän on opiskellut vielä kasvatustieteitä ja viimeksi teologian maisteriopintoja. Papinaho asuu Hämeenlinnassa puolisonsa ja 3-vuotiaan poikansa kanssa. Hän on tuttu kasvo Lasten ja nuorten kulttuurikeskus ARXista, missä hän työskenteli kulttuurituottajana.

– Pyhiinvaellushankkeen projektipäällikön työssä tulevat yhteen opintoni, kokemukseni järjestötyöstä ja erilaisista projekteista, Papinaho pohtii.

– Pohjavire ja kiinnostuksen kohteeni ovat olleet pysyviä ja reitti tähän pisteeseen elämääni tuntuu loogiselta. Tein graduni retriiteistä aikana, jolloin ne eivät olleet niin suosittuja kuin nykyisin, vaan enemmänkin pienemmän porukan toimintaa. Hiljaisuuden liike on elänyt hiljalleen ihmisissä, koko ajan laajenevassa joukossa, ja tänä päivänä voimme puhua kristillisestä spiritualiteetista niin, että se puhuttelee yhä useampaa.

Kansainväliset reitistöt

Turussa Papinaho on työstänyt Hämeenlinnasta maailmalle ponnistaneen arkeologi ja kirjailija Ilari Aallon ja kulttuurituottaja, opas Larissa Riihihuhdan kanssa Tuomiokirkolta Aurajokilaaksoon levittäytyviä pyhiinvaellusreittejä, jotka kulkevat hyvin vanhoja teitä pitkin.

– Työni päämäärä on kertoa pyhiinvaelluksesta ja tehdä näkyviksi erilaisia reittejä niin paikallisesti, valtakunnallisesti kuin kansainvälisestikin. Tavoitteena on myös tukea eri verkostoja sekä luoda uusia, jotta pyhiinvaellukset olisivat kaikkien saatavilla. Yhteen tulevat niin lyhyemmät reitit, ikivanhat pitkät vaellukset, historia- ja kaupunkireitit, luontohengellisyys kuin erilaiset tapahtumat. Alkamassa on myös pyhiinvaellusohjaajien koulutusta.

Tunnettuja Suomessa ja Suomen läpi kulkevia reitistöjä ovat Pyhän Henrikin tie ja ekumeeninen vaellus, Pyhän Olavin mannerreitti ja Pyhän Olavin merireitti sekä läpi Euroopan verkottuva Jaakontien reitistö, joka kulkee Hämeenlinnan ja Rengon Pyhän Jaakon kirkosta Härkätietä pitkin Turun kautta Rymättylään ja siitä eteenpäin. Agricola-kävely on uusi suomalainen pyhiinvaellus. Sen reitti kulkee reformaattorin ja suomen kirjakielen isän Mikael Agricolan synnyinpitäjästä Pernajasta Turkuun. Muitakin erimittaisia pyhiinvaelluksia Suomesta löytyy jo useita kymmeniä.

Papinaho innostuu Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan alkamassa olevasta hankkeesta luoda Hämeenlinnaan teemallisia kaupunki- ja luontoreittejä, joita ihmiset voivat kulkea omatoimisesti, ja joita voidaan myös hyödyntää erilaisissa tapahtumissa ja kokoontumisissa.

– Ahveniston ikivanha luonto ja paikallishistoria, luonnonmuodostumien analysointi, Aulangolla luonnonäänien kuunteleminen Sibeliuksen hengessä, Visamäen polku lähellä Vanajavettä, Papinaho luettelee saman tien.

– Hautausmaat ovat upeita paikkoja, samoin hienot kirkkomme, joissa moni ei ole käynyt – mutta ehdottomasti kannattaisi! Pidättehän mukana myös lasten ja perheiden näkökulman sekä saavutettavuuden!

Kaikilla oikeus pyhään

Erityisesti Papinaho palaa siihen, että pyhän kokemus on jokaiselle omansa. Siksi toiminnan pitää olla mahdollisimman avaraa. Kulkijan ei tarvitse olla tai osata jotakin tiettyä. Liikuntarajoitteisille on reittejä, joita voi mennä autolla.

– Syvällistä kaipausta, läsnäoloa, uteliaisuutta, ihmettelyä. Siihen ei vaadita mitään, mitä ei jokaisella olisi, hän sanoo.

Mikä kasvattaa kynnystä pyhän kohtaamiselle? Papinaho suree valitettavan monen luulevan, että ”en osaa, se ei ole minulle”.

– Kaikki palautuu elämän pyhyyteen. Sitä ei tarvitse lähteä hakemaan mistään. Pyhä on sitä, että minä olen ja sinä olet. Pyhä on arjessakin läsnä.

Pakottamaton tila

Mitä pyhyys on Papinaholle itselleen? Hän liittää sen tilanteisiin, jotka ovat odottamattomia ja spontaaneja. Pyhä ei ole suoritus, vaikka sen tavoittamisessa voi auttaa esimerkiksi luonnossa oleminen.

– Pyhänä kokemani hetki on läpikotainen tunne siitä, että just tässä on ihan hyvä. Ei tarvitse kaivata muualle.

Sellainen hetki voi olla aamu Apparalla, missä Papinaho käy usein juoksemassa. Lenkkipolulta hiukan sivussa olevalla pienellä suolla on aamuvarhaisella usein peuroja. Peura ja nainen tarkkailevat toisiaan hiljaa hetkisen ja jatkavat sitten suuntiinsa.  

Sellainen hetki voi olla myös jokapäiväisen leivän äärellä arjessa, ruokaa laittaessa. Tai pyhä voi yllättää vaikkapa lapsen ilossa ja uteliaisuudessa.

Pyhänä kokemani hetki on läpikotainen tunne siitä, että just tässä on ihan hyvä

Papinaho pohtii pyhiinvaeltajan elämän olevan myös irtipäästämistä. Kaikkea ei tarvitse omistaa. Myös hienoista hetkistä ja kokemuksista voi olla hyvä luopua – merkitys jää.

Lempeästi tilan antaminen itselle ja arkisen ajattelun kääntäminen myönteiseen suuntaan ovat Papinahon mielestä hyvän elämän lähtökohtia. Hänen rukoustaan rytmittää kiitollisuusaiheiden muistaminen iltaisin.

– Minulle on ollut tärkeää löytää oma tapa olla suorittamatta. Käyn juoksemassa – aina välillä joku kysyy tavoitteitani, olenko osallistumassa jollekin maratonille. Mutta tavoittelen juoksemalla vain pakottamatonta ja vapaata olemisen tilaa.

Lue koko Kotikirkko-lehti!

Artikkeli Pyhän yllättämä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kukaan ei omista Kristusta. Olennaista ei ole tietäminen ja ymmärtäminen, vaan Kristuksen seuraaminen. Näin puhuu luterilaisen ja anglikaanisen kirkon pappi Mika K. T. Pajunen.

Pajunen on tilaa rukoushiljaisuudelle ja mietiskelylle rakentavan Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja.
– Hengellisyyden mystinen puoli on noussut institutionaalisen uskonnollisuuden edelle. Mystiikalla tarkoitetaan henkilökohtaista ja välitöntä yhteyttä Jumalaan. Tällainen hengellisyys sallii myös kulttuuriset ja omakohtaiset pyhän kokemukset.

Seurakunnat tarjoavatkin yhä enemmän hiljaisuuden retriittejä, rukouslauluiltoja ja pyhiinvaelluksia. Kehollisen harjoituksen kautta rauhoitutaan, keskitytään ja syvennytään rukoukseen. Hengelliset harjoitukset ja ruumiin rukoukset, kuten pyhä tanssi ja hiljaisuuden jooga, auttavat hiljentämään sisäistä ja ulkoista hälinää, tulemaan tietoisiksi Jumalan puhuttelusta.

MYSTIIKKA kukoisti keskiajalla luostarilaitoksen piirissä. Uskonpuhdistuksen jälkeen sen harjoittamista ei nähty tarpeellisena, ja protestanttisten kirkkojen perinteessä se ajautui taka-alalle.

– Modernisaatio teki ihmisestä oman mielensä vangin. Korostunut tietoisuus itsestä kasvatti muurin minän ja maailman välille. Jumalaa pyrittiin käsittämään kielellisesti määrittelemällä.

Modernin ajan jumalakuvia Pajunen kuvaa olemassaolon ja poissaolon Jumalaksi. Olemassaolon Jumala tarjoaa varman opin ja ikuiset totuudet. Poissaolon Jumalassa korostuvat yhteiskunnallinen ulottuvuus ja ihmiskunnan kärsimys. Karkeasti ilmaistuna Jumalasta olemassaolon kielellä puhuvat ovat usein uskonnolliseen kieleen tyytyväisiä konservatiiveja, poissaolon kielellä puhuvat taas erityisen uskonnollista kieltä kaihtavat liberaalit. Yhteistä molemmille on ehdottomuus: joko – tai.

– Modernisaatiossa suomalainen kristillisyys on erikoistunut ja irtautunut ihmisten elävästä arjesta. 1900-luvun loppupuolelta alkaen paukut on laitettu olemassaolon ja poissaolon jumalaselityksien väliseen valtataisteluun, Pajunen väittää.

JUMALA katsoo luomistyötään ja toteaa, että se on hyvä. ”Vai ettekö tiedä, että ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli?”, haastaa apostoli Paavali.

Kokonaisvaltaiseen ihmisyyteen kuuluu fyysinen ulottuvuus. Kristinuskon, erityisesti protestanttisuuden, historiassa on korostettu aistisuuden kustannuksella tietoa ja oppia, kirjoitettua ja puhuttua sanaa.

Pajunen painottaa kristinuskon ytimen olevan vahvasti ruumiillinen.

– Jumala syntyy ihmiseksi maailmaan, elää ihmisen elämää ja kuolee fyysisen kuoleman ristillä. Ehtoollisessa Jeesus on läsnä viinissä ja leivässä, ehtoollisyhteys toteutuu maan antimissa. Jumala ei väheksy luomaansa fyysistä maailmaa, eikä ihmistä ole olemassa irrallaan siitä.

KÄSILLÄ OLEVA murros hengellisyydessä haastaa modernin ajan tavan puhua Jumalasta. Olemassaolon tai poissaolon Jumalan sijaan kaipaus kohdistuu omassa elämässä läsnä olevaan Jumalaan.

Maailma on muuttunut, väittää Pajunen.

– Olemme siinä tilanteessa, jossa aiemman ajattelumallin selitysvoima on loppunut. Välineet eivät toimi enää. Muutos hengellisyydessä on seurannut yleistä maailman muutosta.

Tämän ajan ihminen kuulee kyselytutkimuksen kysymyksen Uskotko, niin kuin kirkko opettaa kysymyksenä Haluatko antaa tälle instituutiolle vallan päättää uskostasi. Instituution vallan käyttö yksilön yli koetaan väkivaltana.

Miksi nuoret naiset hylkäävät kirkon, Pajunen kysyy ja antaa oman vastauksensa:

– Yhä tarkempi ja tyylikkäämpi managerointi ei vakuuta ihmistä, joka itse omassa sydämessään kokee, ajattelee, ja uskoo. Mitä tarkemmin kirkko jonkin asian määrittelee, sitä harvempi sen purematta nielee. Luterilaisuuteen perinteisesti kuulunut omantunnonvapaus vetoaa oppituomioita paremmin.

Kirkon ja seurakuntien on tehtävä näkyväksi kirkon oma hengellinen perintö, joka korostaa arjen hengellisyyttä ja Jumalan läsnäoloa. Moni kaipaava on kääntynyt etsinnässään erityisesti idän uskontojen suuntaan, vaikka kristillisen mystiikan historia on yhtä vanha ja syvä kuin kristinusko itse.

Pajunen näkee murroksessa paljon mahdollisuuksia, mikäli kirkko ”suostuu kasvamaan pieneksi”.

– Kysymys kuuluu, onko kirkko valmis siihen, ettei se pyri omistamaan, eikä väitä omistavansa Jumalan työtä, vaan pikemminkin osoittaa sitä kohti luottaen Hänen läsnäoloonsa. Puhe pyhästä ei riitä – pyhä riittää. On tultava todeksi.

Artikkeli Muuttuva hengellisyys ammentaa mystiikasta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Labyrintti on tuhansia vuosia vanha symboli. Labyrintti voi olla pyhiinvaelluksen symbolinen toteutustapa ja samalla koko elämän symboli. Labyrinttejä on muun muassa kirkoissa ja puistoissa tarjoamassa ihmisille tavan hiljentymiseen, rukoukseen ja meditaatioon.

Keskiaikainen labyrinttisuunnittelun kukoistuskausi oli 1200–1300-luvuilla goottilaisten katedraalien pääkäytävien labyrinttikuvioissa. Tunnetuimpia ovat Chartresin katedraali ja Amiensin katedraalit Pohjois-Ranskassa ja Siena Toscanassa. Pohjolassa rakennettiin kivilabyrinttejä eli jatulintarhoja. Suomessa jatulintarhoja on noin kaksisataa ja jatulintarhakuviota esiintyy myös keskiaikaisten kivikirkkojen seinämaalauksissa.

Labyrintin tarkoitus ei ole eksyttää kulkijaa. Se on umpikujaton kulkureitti portilta keskustaan ja takaisin. Kulkija voi rauhassa jättäytyä tien johdatukseen.

Seuraavaa labyrintissa kulkemisen ohjetta voit soveltaa itsellesi tuttuun reittiin esimerkiksi lenkkipolullasi – sinne ja takaisin.

Labyrintti-meditaatio

MUISTAMINEN – Aluksi voit kerätä ajatuksesi ja valmistautua matkaan. Muista että juuri sinä saat kulkea siunattuna. Kaikki mitä meillä on ja kaikki mitä olemme, on Kaikkivaltias siunannut. Ennen kuin lähdet, pohdi hetki kaikkea sitä hyvää mitä sinulla on. Miten Jumala on sinua siunannut?

Hengitä ulos rauhattomuus.
Hengitä sisään rakkaus.

IRTI PÄÄSTÄMINEN – Kävellessäsi anna mielesi rauhoittua, tyhjentyä, päästää irti. Päästä irti kaikesta, mikä elämässäsi pitää kiinni, hallitsee ja tuottaa jotain. Huomaa, kuinka mielesi vähitellen hiljenee ja avautuu.

Hengitä ulos rauhattomuus.
Hengitä sisään rakkaus.

VASTAAN OTTAMINEN – Avautuminen ja tyhjentyminen luovat meissä tilaa. Mitä voimme ottaa vastaan? Vastaanotamme johdatusta, sisäistä hiljaisuutta ja rauhaa. Kenties luovan idean tai erityistä rauhan tuntua. Jokaisen kokemus ja tila ovat erilaisia. Pysy keskellä hetken aikaa. Voit istua tai seistä.

Hengitä ulos rauhattomuus.
Hengitä sisään rakkaus.

MUUTTUMINEN – Muutos alkaa, kun jätät keskuksen ja aloitat matkan takaisin sinne mistä lähdit. Tämä muutos sisältää monia näkökulmia: voit ehkä päättää ottavasi elämässäsi jonkun askeleen tai huomaat jonkin tärkeän tai vaikean asian elämässäsi. Tai ehkä paluusi muistuttaa sinua jälleen vastuista elämässäsi, mutta olet saanut uutta voimaa ja selkeyttä suorittaa niitä. Symbolisesti palaat takaisin maailmaan, jonka olet saanut lahjaksi.

Hengitä ulos rauhattomuus.
Hengitä sisään Jeesuksen rakkaus.

Artikkeli Labyrintti – antaudu johdatukseen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Pajunen on tilaa rukoushiljaisuudelle ja mietiskelylle rakentavan Hiljaisuuden Ystävät ry:n toiminnanjohtaja.

– Hengellisyyden mystinen puoli on noussut institutionaalisen uskonnollisuuden edelle. Mystiikalla tarkoitetaan henkilökohtaista ja välitöntä yhteyttä Jumalaan. Tällainen hengellisyys sallii myös kulttuuriset ja omakohtaiset pyhän kokemukset.

Kristillisen mystiikan historia on yhtä vanha ja syvä kuin kristinusko itse.

Seurakunnat tarjoavatkin yhä enemmän hiljaisuuden retriittejä, rukouslauluiltoja ja pyhiinvaelluksia. Kehollisen harjoituksen kautta rauhoitutaan, keskitytään ja syvennytään rukoukseen. Hengelliset harjoitukset ja ruumiin rukoukset, kuten pyhä tanssi ja hiljaisuuden jooga, auttavat hiljentämään sisäistä ja ulkoista hälinää, tulemaan tietoisiksi Jumalan puhuttelusta.

Jumalakuvat vastakkain

Mystiikka kukoisti keskiajalla luostarilaitoksen piirissä. Uskonpuhdistuksen jälkeen sen harjoittamista ei nähty tarpeellisena, ja protestanttisten kirkkojen perinteessä se ajautui taka-alalle.

– Modernisaatio teki ihmisestä oman mielensä vangin. Korostunut tietoisuus itsestä kasvatti muurin minän ja maailman välille. Huokoisesta minästä tuli eristetty minä. Jumalaa pyrittiin käsittämään kielellisesti määrittelemällä.

Modernin ajan jumalakuvia Pajunen kuvaa olemassaolon ja poissaolon Jumalaksi. Olemassaolon Jumala tarjoaa varman opin ja ikuiset totuudet. Poissaolon Jumalassa korostuvat yhteiskunnallinen ulottuvuus ja ihmiskunnan kärsimys. Karkeasti ilmaistuna Jumalasta olemassaolon kielellä puhuvat ovat usein uskonnolliseen kieleen tyytyväisiä konservatiiveja, poissaolon kielellä puhuvat taas erityisen uskonnollista kieltä kaihtavat liberaalit. Yhteistä molemmille on ehdottomuus: joko – tai.

– Modernisaatiossa suomalainen kristillisyys on erikoistunut ja irtautunut ihmisten elävästä arjesta. 1900-luvun loppupuolelta alkaen paukut on laitettu olemassaolon ja poissaolon jumalaselityksien väliseen valtataisteluun, Pajunen väittää.

Vahva ruumis

Jumala katsoo luomistyötään ja toteaa, että se on hyvä. ”Vai ettekö tiedä, että ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli?”, haastaa apostoli Paavali.

Kokonaisvaltaiseen ihmisyyteen kuuluu fyysinen ulottuvuus. Kristinuskon, erityisesti protestanttisuuden, historiassa on korostettu aistisuuden kustannuksella tietoa ja oppia, kirjoitettua ja puhuttua sanaa.

Puhe pyhästä ei riitä – pyhä riittää. On tultava todeksi.

Pajunen painottaa kristinuskon ytimen olevan vahvasti ruumiillinen.

– Jumala syntyy ihmiseksi maailmaan, elää ihmisen elämää ja kuolee fyysisen kuoleman ristillä.  Ehtoollisessa Jeesus on läsnä viinissä ja leivässä, ehtoollisyhteys toteutuu maan antimissa. Jumala ei väheksy luomaansa fyysistä maailmaa, eikä ihmistä ole olemassa irrallaan siitä.

Uusiutuminen muinaiseen

Käsillä oleva murros hengellisyydessä haastaa modernin ajan tavan puhua Jumalasta. Olemassaolon tai poissaolon Jumalan sijaan kaipaus kohdistuu omassa elämässä läsnä olevaan Jumalaan. Pajunen käyttää sanaparia ancient future – muinainen tuleva – kuvaamaan ajassamme syvävirtauksena elävää kristillisen mystiikan kaipuuta.

– Muinaisesta maailmasta, luotuisuuden juuresta, virtaa tähän aikaan kokonaisvaltaiseen ja keholliseen rukoukseen kuuluvaa viisautta. Se tuntuu tuoreelta, vaikka on ikivanhaa.

Maailmaa ilmiöineen tutkitaan ja selitetään jonkin paradigman, viitekehyksen ja ajattelumallin, sisällä kunnes jokin merkittävä löydös muuttaa paradigmaa. Kuten aurinkokeskeisyyden syrjäytettyä maakeskeisen maailmankuvan. Murroksen tunnustaminen ei ole kevyt prosessi, sillä vanhaan maailmakuvaan kutoutuu yhteiskunnallisia suhteita, valtaa ja toimintatapoja.

Muutos hengellisyydessä

Maailma on muuttunut, väittää Pajunen.

– Olemme siinä tilanteessa, jossa aiemman ajattelumallin selitysvoima on loppunut. Välineet eivät toimi enää. Muutos hengellisyydessä on seurannut yleistä maailman muutosta.

Tämän ajan ihminen kuulee kyselytutkimuksen kysymyksen Uskotko, niin kuin kirkko opettaa kysymyksenä Haluatko antaa tälle instituutiolle vallan päättää uskostasi. Instituution vallan käyttö yksilön yli koetaan väkivaltana.

Miksi nuoret naiset hylkäävät kirkon?, Pajunen kysyy ja antaa oman vastauksensa:

– Yhä tarkempi ja tyylikkäämpi managerointi ei vakuuta ihmistä, joka itse omassa sydämessään kokee, ajattelee, ja uskoo. Mitä tarkemmin kirkko jonkin asian määrittelee, sitä harvempi sen purematta nielee. Luterilaisuuteen perinteisesti kuulunut omantunnonvapaus vetoaa oppituomioita paremmin.

Muinaisesta maailmasta, luotuisuuden juuresta, virtaa tähän aikaan kokonaisvaltaiseen ja keholliseen rukoukseen kuuluvaa viisautta.

Kirkon ja seurakuntien on tehtävä näkyväksi kirkon oma hengellinen perintö, joka korostaa arjen hengellisyyttä ja Jumalan läsnäoloa. Moni kaipaava on kääntynyt etsinnässään erityisesti idän uskontojen suuntaan, vaikka kristillisen mystiikan historia on yhtä vanha ja syvä kuin kristinusko itse.

Pajunen näkee murroksessa paljon mahdollisuuksia, mikäli kirkko ”suostuu kasvamaan pieneksi”.

– Kysymys kuuluu, onko kirkko valmis siihen, ettei se pyri omistamaan, eikä väitä omistavansa Jumalan työtä, vaan pikemminkin osoittaa sitä kohti luottaen Hänen läsnäoloonsa. Puhe pyhästä ei riitä – pyhä riittää. On tultava todeksi.

Lue koko Kotikirkko-lehti!

Artikkeli Muuttuva hengellisyys ammentaa ikivanhasta mystiikasta julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Jos vaikeasti kohdattaville tunteille ei löydy purkautumiskeinoa, voi seurauksena olla kokemus valheellisesta kaksoiselämästä.  Elämästä, jossa toisaalla on ajatusten ja tunteiden maailma ja toisaalla käytännön elämä, jossa ympäristöasioihin ei juuri kiinnitetä huomiota.

”Tunteet kätkeytyvät erilaisten torjumisen, kieltämisen ja vaikenemisen muurien taakse. Vaikenemisen syynä voi olla myös vähättelyn pelko. Suruun kohdistuvaa vähättelyä kohtaavat Suomessa esimerkiksi eläinten kohtaloa tai lähimetsän kaatamista surevat ihmiset”, Pihkala toteaa.

Päätöksenteosta syrjään jääneet – esimerkiksi lapset, vanhukset ja alkuperäiskansat – näyttävät surunsa. Mutta se kuitenkin jätetään huomioimatta.

Suruun kohdistuvaa vähättelyä kohtaavat Suomessa esimerkiksi eläinten kohtaloa tai lähimetsän kaatamista surevat ihmiset

Pihkala puhuu äänioikeudettomasta surusta, jota hallitaan sosiaalisesti rakennetulla hiljaisuudella. Yhteisö hylkii tietyistä vaikeista aiheista puhumista.

Oikeus ympäristösuruun

Saako olla tunteita, kun lähimetsä hakataan, Pihkala kysyy. Mitä tunteita pyritään rajaamaan? Mikä on luvallista ja suotavaa? Mikä kielletään? Se millaista surua sallitaan muokkaa yhteisöä.

Pihkala korostaa varhaislapsuuden kokemuksia: onko ollut lupa hoivata ja antaa arvoa luontokappaleille ja eläimille.

”Antaako aikuinen tilaa lapsen halulle järjestää hautajaiset linnulle? Aikuinen joutuu usein surun kanssa epämukavuusalueelle – lapselle kaikenlaisten tunteiden ilmaiseminen on mutkattomampaa.”

Olisi tärkeä purkaa psykologiset ja sosiaaliset vaikenemisen mekanismit ja päästää tunteet virtaamaan. Tunteet ovat energiaa ja liikevoimaa, myös tulevan ympäristön puolesta.  Kivullakin on olennainen tehtävä maailmassa ja elämässä.

”Suru on luopumisen, menetysten, muutosten käsittelyn tila. Sille on annettava lupa. Se on auttava tunne. Kyky surra ja tuntea kipua on usein tarpeellista ja se suojaa kulkemasta vaaralliselle alueelle. Suru on muutosvoima, surun läpi kulkeminen muuttaa meitä. ”

Kyky nähdä sekä hyvää että huonoa

Tutkija ymmärtää myös suojautumisen tarpeen. Se on usein ongelmien kieltämisen taustalla. Pihkala puhuukin kärsivällisyyden ja lempeyden puolesta tunteiden käsittelyssä.

”Ihmiset pyrkivät pitämään itsensä koossa erilaisilla puolustuksilla. Voimme kuitenkin tietoisesti vaikuttaa reagointitapoihimme. Nuoret tuntevat tuskaa maailman tilanteesta. On tärkeää olla tarkkana, millaisia käyttäytymismalleja heille tarjotaan, jotta he eivät ajautuisi torjuntaan, pakenemiseen ja masennukseen.”

”Osa ympäristöahdistusajattelijoista linkittää ongelmat suoraan kiireiseen elämäntapaan, joka sisältää esimerkiksi pakenemista työnarkomaniaan sekä elektronisten laitteiden lumoa. Elämä on rakennettu kiireeseen vedoten liian tiiviiksi, turvapaikaksi kivuliailta ajatuksilta ja tunteilta.”

Pihkala kertoo yleisimmin pelon kohteena olevan kuvitelman siitä, millainen maailma lapsille ja lapsenlapsille jää. Pelon tehtävä on edistää selviytymistä, mutta pelko voi myös jähmettää. Kun arvioidaan pelon syitä, etsitään samalla keinoja päästä liikkeelle.

Maailmassa tapahtuu kuitenkin jatkuvasti valtavasti arkipäivän tilastoimatonta ja uutisoimatonta hyvyyttä ympäristön hyväksi.

Tutkija korostaa mielellään kahden tason näkökykyä, joka mahdollistaa hyvien merkkien näkemisen ja aidon luonnosta nauttimisen huolesta ja kivusta huolimatta.

”Media vetoaa pelkoihin. Kriittinen medialukutaito on tärkeä käytännön taito ympäristöahdistuksen käsittelyssä. Uutisia seuraamalla voi huomaamatta vahvistua käsitys siitä, että maailmassa on pelkkiä ongelmia. Maailmassa tapahtuu kuitenkin jatkuvasti valtavasti arkipäivän tilastoimatonta ja uutisoimatonta hyvyyttä ympäristön hyväksi.”

Rituaaleista apua ahdistukseen

Pihkala on vakuuttunut rituaalien hyödyllisyydestä ympäristöön liittyvien ahdistavien tunteiden käsittelyssä. Kuopiossa hän oli mukana saneeraustöiden vuoksi puistosta kaadettaville puille järjestettävässä muistotilaisuudessa. Snellmanin patsaan ääreen kokoontuneet ihmiset sytyttivät kynttilöitä ja viettivät hiljaisen hetken yli 90 puuvanhuksen muistolle.

”Monessa kaupungissa viedään kukkia ja muistoesineitä kaadetuille puille. Surun ja arvostuksen voi ilmaista silloin turvallisesti yhdessä. Näin murretaan vaikenemisen muuria. Kannatan myös erityisten paikkojen nimeämistä luonnon ihmettelylle ja siinä tapahtuvien muutoksien suremiselle.”

Hyviä työvälineitä ovat Pihkalan mielestä myös erilaiset kampanjat ja merkkipäivät, kuten ylikulutuspäivä, Earth hour tai Luomakunnan sunnuntai -kirkkopyhä.

Kristinusko ja ympäristöajattelu

Yksi monitieteisen ympäristöasioiden tutkijan ja teologian tohtorin perehtymiskohteista on kristillinen ympäristöajattelu ja hengellisyyden rooli ympäristökasvatuksessa.

Jumala on läsnä synkimmässäkin hetkessä.

Kristinusko tarjoaa vahvan mahdollisuuden ympäristön arvostuksen nostamiselle. On tärkeää elää merkityksellistä ja hyvää elämää. Kirkko voi Pihkalan mukaan kuunnella ihmistä ja tarjota lohtua. Kirkko voi myös vaikuttaa yhteiskunnallisesti ja tehdä käytännön tekoja luomakunnan hyväksi. Raamatussa kehotetaan ihmistä viljelemään ja varjelemaan.

”Jumala on läsnä synkimmässäkin hetkessä. Kristitty saa syvää lohtua siitä, että kaikki ei ole ihmisten käsissä. Perimmäinen toivo on Jumalan valtakunnassa, mutta siten, että tuonpuoleinen nivoutuu tämänpuoleiseen.”

Suru ympäristön tilasta edellyttää kykyä empatiaan, joka on kristinuskon ydintä.

”Kristinuskon sydämessä on myötätunto kärsimystä kohtaan. Ristinkuolema muistuttaa syvästä traagisuudesta. Silti kristityt ovat uskaltaneet elää. Teologi ja filosofi Paul Tillichin ajatukset siitä, kuinka keskeistä on ”rohkeus olla olemassa”, ovat hyvin ajankohtaisia ympäristöuhkien aikakautena.”

Mielen vuodenajat: toivo ja epätoivo

Riittävä tunteiden käsittely siis auttaa näkemään enemmän toivon lähteitä ja harjoittamaan kahden tason näkökykyä, näkemään sekä paha että hyvä maailmassa. Vaikka elämän olosuhteet tarjoavat uhkia, voi siinä samanaikaisesti olla aitoa iloa. Mutta mitä enemmän turruttamista esiintyy vaikeiden tunteiden kohtaamisessa, sitä enemmän se syö myös ilokykyä.

”Täytyy muistaa, että hyveitä voi tietoisesti harjoitella ja harjoittaa: Rohkeutta, luottamusta, myötätuntoa, toivoa. Ihminen voi kasvaa toivossa. Toivo liittyy lajin säilymiseen ja elämän jatkumiseen. Toivo saa kokemaan elämän mielekkääksi.”

Pihkala tietää omasta ja toisten kokemuksesta, että on mahdollista löytää tie, jossa epätoivo ja toivo yhdistyvät.

”Toivon merkkejä on monia. On olemassa aitoa tahtoa etsiä ratkaisuja, ja lukemattomat ihmiset tekevät päivittäin merkittävää työtä ympäristön hyväksi. Mutta yhteiskunnallista johtajuutta tarvitaan paljon lisää.”

”Nuoret ovat muutosvoima, ja heidän huolensa otetaan vihdoinkin todesta. Kasvava osa nuorista etsii onnea kestävämmistä arvoista, kuin materian määrästä. Ei ole mahdotonta, että kansainväliset suuret kansanliikkeet kestävyyden puolesta ovat juuri syntymässä.”

Ympäristötietoisuuden ja siihen liittyvien tunteiden kanssa eläminen on matkalla olemista.

Pihkala muistuttaa myös isoista edistysaskeleista kuten otsonikadon ehkäiseminen 80-luvulla sekä monien eläin- ja kasvilajien pelastaminen sukupuuton partaalta. Luonnon terveysvaikutuksia ymmärretään ja arvostetaan koko ajan enemmän.

”Ympäristötietoisuuden ja siihen liittyvien tunteiden kanssa eläminen on matkalla olemista. Voi olla helpottavaa hyväksyä se, että mielellä on omat vuodenajat: joskus jaksaa olla valoisampi ja joskus masentaa enemmän. Tarvitaan myötätuntoa itseä kohtaan.”

Panu Pihkala

• ympäristötutkija ja kirjailija
• teologian tohtori
• toiminut monissa tehtävissä evankelisluterilaisen kirkon piirissä
• vuodesta 2010 tutkijana Helsingin yliopistossa
• Ympäristönkasvatuksen ruusu 2019, ympäristökasvastusjärjestö Fee Suomi
• Mieli maassa? Ympäristötunteet, Kirjapaja 2019
• Vuoden sivistyspalkinto 2018, Kansanvalistusseura
• Luontokeskus Haltian pyhiinvaelluspolun virikeaineiston kirjoittaja, Espoon seurakunnat, Suomen luontokeskus Haltia, Metsähallitus 2018
• Ensimmäisen suomenkielinen teos ympäristöahdistuksen ilmiöstä Päin helvettiä? Ympäristöahdistus ja toivo, Kirjapaja 2017

Artikkeli LUPA SURRA, OIKEUS TOIVOA – ympäristöahdistuksen tunnekartasto julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Adventin alkaessa tuli saapuu Ruotsista meritse myös Euroopan laidalle Suomeen. Turusta liekki alkaa levitä ympäri Suomea satojen partiolaisten toimesta. Tuhatvuotisella rauhanliekillä on tulen kantajien lisäksi tulen vartijoita, jotka pitävät liekkiä yllä esimerkiksi omassa pihassaan läpi joulukuun.

pieni liekki, suuri viesti

Yksi liekin kantajista on hämeenlinnalainen Anne Toukonen. Entinen turkulainen on ollut jakamassa liekkiä jo kymmenisen vuotta Lounais-Suomen partiopiirissä. Pienin askelin ja yhteistyössä kiltapartiolaisten kanssa tulen kantajien verkosto on levinnyt vuosi vuodelta laajemmaksi ja liekin viesti saavuttanut yhä useamman. Toukonen asuu kuudetta vuotta Hämeenlinnassa ja on joka vuosi hakenut liekin Turusta.

”Olen antanut tulen esimerkiksi joululahjaksi ystävilleni. Olen myös liekin vartija, ja ihmiset voivat tulla hakemaan sen pihallani olevasta lyhdystä. Liekin jakamisesta tulee todella hyvä mieli. Liekki on pieni, mutta sen viesti on iso. Hienoa on myös tuntea kuuluvansa tulen kantajien ja vartijoiden kansainväliseen rauhan verkostoon.” Toukonen kertoo.

Viesti ylittää kansallisuuksien, uskontojen ja poliittisten vakaumusten rajat. Betlehemin Rauhantuli lahjoitetaan perinteisesti myös maailman johtajille ja merkkihenkilöille, kuten kuninkaille ja paaville.

Suomessa liekin antaminen on ollut useana vuonna osa Turun Ekumeeninen joulu -tapahtumaa, joka myös televisioidaan vuosittain.

Rauha ei vähene jakamalla

Toukonen korostaa, että vaikka partiolaiset tuovat liekin, kuuluu tuli kaikille. Kuka vain voi ottaa sen kantaakseen ja jakaa eteenpäin.

”Liekki leviää ihmiseltä ihmiselle. Ei ole olemassa mitään rekisteriä siitä, minne kaikkialle se on kulkenut. Siksikin on aina iso ilo, kun näkee asiasta uutisen lehdessä tai vaikkapa jonkun omasta lyhdystään jakaman kuvan somessa”, Toukonen kertoo.

”Seurakunnat toimivat useiden lippukuntien taustayhteisöinä ja tavoitteenamme on viedä tuli kirkkoihin, joista ihmiset voivat hakea rauhan liekin omaan kotiinsa ja antaa sen toiselle lahjaksi.”

Mahdollisuutta saada ja jakaa rauhanliekkiä eteenpäin voi tiedustella seurakunnasta ja partiolaisilta.

Toukonen suosittelee liekin säilyttämiseen myrskylyhtyä tai öljykynttilää.

”Kynttilöitä pitää olla palamassa useita eri aikaan sytytettyjä ja lyhtyjäkin vähintään kaksi. Tarkoitus ei ole kuitenkaan stressata. Rauhan viesti on välittynyt juuri sillä hetkellä, kun joku antaa tai saa liekin.”

Kynttilään tai lyhtyyn haettu liekki sammuu lopulta, mutta jatkaa paloaan ihmissydämissä. Jakamalla rauha ei vähene, vaan päinvastoin lisääntyy.

Artikkeli Betlehemin Rauhanliekki täyttää lyhdyt ja sydämet valolla julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.