Hiljainen viikko, jota ennen kutsuttiin piinaviikoksi, alkaa palmusunnuntain tapahtumista, jolloin kaikki on vielä hyvin. Jeesus ratsastaa riemusaatossa aasilla Jerusalemiin, ja palmunoksia levitetään punaiseksi matoksi hänen kulkuväylälleen.

Noihin palmunlehviin pohjautuu myös tämän sunnuntain virpomisperinne, jossa meillä käytetään pajunoksia.

Viikon aikana kerrataan läpi Jeesuksen kärsimystietä jokailtaisissa ahtikirkoissa. Ahti on muunnos latinan sanasta actus, joka tarkoittaa näytöstä. Kärsimyshistoria on perinteisesti jaettu kuuteen lukuun eli ahtiin, siis näytökseen.

Tänä vuonna ahtikirkkoja ei seurakunnassa järjestetä.
Suosituin hiljaisen viikon jumalanpalvelus on perinteisesti ollut kiirastorstain messu, jolloin eletään Jeesuksen kuolemaa edeltävää päivää ja kerrotaan ensimmäisen ehtoollisen asettamisesta.

Katolisessa kirkossa kiirastorstai on erityinen ripittäytymispäivä, mihin viittaa sen suomalainen nimi, joka tulee ruotsin sanasta skära, puhdistaa.

Kansanperinteen mukaan kiirastorstaina kannattaa ajaa kiira, pahansuopa henkiolento, pois pihapiiristä.

Ja kun puhutaan messusta, silloin jumalanpalvelukseen kuuluu ehtoollisen viettäminen. Messu-sana on otettu uudelleen luterilaisen kirkon käyttöön, käyttihän Lutherkin sitä sanaa.

Sanajumalanpalveluksesta puhutaan silloin, kun siihen ei sisälly ehtoollisen viettoa.

Sanajumalanpalveluksessa keskitytään Jumalan sanan esillä pitämiseen ja rukoukseen, myös musiikin keinoin.

Tämänhetkisissä poikkeusolosuhteissa kaikki pääsiäisen ajan verkossa lähettämämme jumalanpalvelukset ovat sanajumalanpalveluksia.

Pitkäperjantai, Jeesuksen kuolinpäivä, on koruton. Kirkkotekstiilit ovat mustia, kynttilät sammutetaan kiirastorstain messun päätteeksi eivätkä urut soi. Kärsimystie on pimeimmillään.

Myöskään mitään kirkollisia toimituksia ei vanhan kristillisen perinteen mukaan toimiteta pitkäperjantaina eikä lankalauantaina.

Lankalauantain nimi on luultavasti syntynyt muinaisruotsin pitkäperjantaita tarkoittavan langafredagher -sanan pohjalta.

Ensimmäisenä pääsiäissunnuntaina valo loistaa taas ja urut pauhaavat ylösnousemuksen riemua. Siitä alkaa pääsiäisviikko.

Maanantaina kirkoissa vietetään toista pääsiäispäivää, jolloin muistetaan sitä, kuinka ylösnoussut Jeesus ilmestyi opetuslapsille ja häntä seuranneille naisille.

Kirkkovuodessa on kolme jaksoa, jotka on nimetty joulun, pääsiäisen ja helluntain mukaan. Kirkkovuodessa draaman kaari alkaa adventista, Jeesuksen odotuksesta.

Dramaattiset vaiheet keskittyvät pääsiäiseen ja jatkuvat Pyhän Hengen vuodatuksella ja seurakunnan syntymisellä helluntaina.

Kirkkovuosi päättyy tuomiosunnuntaihin.

Artikkeli Pääsiäisnäytelmä etenee jakso kerrallaan julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Laitettiin sitten x siihen loppuun, ja läpi meni, Järvinen kertoo.

Kirjoitettiin nimi miten tahansa, liikkeen löysivät pian Jyväskylän rouvat ja virkanaiset, jotka etsivät muodikasta, eurooppalaisvaikutteista vaatetta arkeen ja juhlaan.

Ranskasta, Italiasta, Saksasta ja Tanskasta saapuneet uutuudet viehättivät asiakkaita, ja 1990-luvulla Järvisellä oli Chix-Puku myös Jämsässä, Kuopiossa, Oulussa ja Ylivieskassa.

Yrityksen alkuvuosina suosio kasvoi räjähdysmäisesti, ja ompelukoneet lauloivat Väinönkatu 38:n yläkerrassa, kun myyntiin valmistui omia, suomalaisen naisen vartalolle mitoitettuja tuotteita.

Vauhdilla mennään kunnes on pakko pysähtyä.

Jyväskylässä yrityksellä on ollut vähittäismyymälä Väinönkadun jälkeen Kauppakadulla, Jyväskeskuksessa ja Forumissa.

Nyt jäljellä on myymälä Torikeskuksessa ja ikkunassa lappu ”Loppuunmyynti”.

Eläkkeelle jäämisestä on yrittäjältä ennenkin kysytty, mutta hän ei ole pitänyt asian kanssa kiirettä. Työ on hänelle intohimo ja rakkaus tekstiileihin on edelleen voimakas.

– Tytär on jo kauan sanonut, että mude, sinä olet työsi tehnyt, ja oli laittamassa minut Helsingin senioriasuntojonoon.

Järvinen nauraa heleästi ja sanoo, että siitä asiasta ei ole enää keskusteltu.

Sen sijaan hän kertoo, miten on remontoinut Muuramessa olevaa omakotitaloaan kattoa myöten. Vielä riittää talossa laittamista ennen kuin hän pistää sen myyntiin. Entä sen jälkeen?

– Voi en minä tiedä. Olen niin ailahtelevainen luonne, että en osaa suunnitella mitään. Vauhdilla mennään kunnes on pakko pysähtyä, hän tuumaa.

Ulkomaanmatkat eivät enää kiinnosta, sillä jo pelkästään Pariisissa hän laskee käyneensä noin 40 kertaa, Ranskan lisäksi lukuisissa muissa Euroopan maissa.

– Ne olivat kyllä työmatkoja, piti hankkia kauppaan tavaraa.
Ikää leskirouvalla on 85 vuotta, mutta askel on edelleen kevyt, ja raskaat vaatelähetykset ja -rekit siirtyvät omin voimin paikasta toiseen. Hän kehaiseekin olevansa varsin liikunnallinen ja harrastaneensa nuorena monenlaisia urheilulajeja.

– Pesäpalloa ja koripalloa SM-tasolla, samoin kiekonheittoa, hän mainitsee.

En minä ehkä kuitenkaan osaa lorvailla.

Hän tunnustaa, että kun on 60 vuoden ajan herännyt joka aamu töihin, ajatus vapaudesta ja pitkistä aamuista houkuttaa.

– En minä ehkä kuitenkaan osaa lorvailla, hän myöntää.

Lujaa luonnetta Leena Järvinen on tarvinnut selviytyäkseen nuorena naisyrittäjänä 1960-luvulla. Hyvää tarkoittavat vanhemmat herrat olivat valmiita ”auttamaan” neiti-ihmistä, mutta Järvinen torppasi kaappausyritykset tehokkaasti. Piti olla kova.

– Minä sanoin heille, että ei kiitos, tämä yritys ei ole myynnissä.

Järvinen kertoo saaneensa alalle parhaan mahdollisen koulutuksen Helsingissä, jossa hän valmistui 1950-luvulla teollisuuden mallisuunnittelijaksi. Työkokemusta hän sai Varkaudessa Erosen vaatetustehtaalla.

Parin vuoden työrupeaman jälkeen hän oli valmis perustamaan oman muotiliikkeensä, jonka mallistot sai itse suunnitella. Työtoverinsa kanssa hän aloitti Chix-puvun, mutta kun yhtiökumppani pian kertoi olevansa menossa naimisiin ja luopuvansa yrittäjyydestä, Järvinen osti hänen osuutensa, pankinjohtajansa kauhuksi.

– Minä näin, että myynti oli lähdössä nousuun, kauppa piti hoitaa heti, hän muistelee.

Ei meitä kiinnostanut, mitä muut tekevät, me teimme omaa juttuamme.

Hän näyttää suorastaan hölmistyneeltä, kun kysyn, millaista kilpailua alalla oli Jyväskylässä.

– En minä muista! Ei meitä kiinnostanut, mitä muut tekevät, me teimme omaa juttuamme.

Asiakaskunta on nyt ikääntynyt yhdessä yrittäjän kanssa, ja uutta polvea edustavat entisten asiakkaitten tyttäret. Ei ihme, että vaikka vakioasiakkaat iloitsevat Järvisen pääsemisestä eläkkeelle, he vaikeroivat, mistä nyt käydä ostamassa parempaa ylle.

Järvinen asettuu valokuvaajan toiveesta vaaterekkien eteen ja taakse, kääntää päätään hiukan oikealle ja siirtää käskystä varpaat vasemmalle. Aivan ammattimallin elkeet. Hän paljastaakin, että ei hän itse ole malli, mutta tytär on rahoittanut opiskelujaan Englannissa mallikuvauksilla. Geeneissä tuntuu olevan.

– Voi, meillä oli paljon muotinäytöksiä, joissa itsekin nousin lavalle. Koskaan ei etukäteen tiennyt, mitä esittelisimme, sillä mallistomme syntyi viime tipassa ja muuttui käytössä olevien materiaalien mukaan.

Samalla ”kepeäkenkäisyydellä” hän perustelee, miksi ei aio eläkkeellä ryhtyä tilausompelijaksi.

– Asiakas ei voisi koskaan olla varma, mitä hän saa, jos minulta tilaa. Teen omia ratkaisujani siitä, mihin materiaali lähtee viemään.

Nyt on luonteva hetki jäädä eläkkeelle.

Viipurissa syntynyt Leena Järvinen (o.s. Vakkilainen) ei halua muistella ikäviä asioita ja huiskaisee nyt menneille murheille. Hän sanoo saaneensa lapsena traumaattisia kokemuksia, kuten muutkin sodasta ja kahdesta evakkoreissusta selviytyneet.

Kerran hän on käynyt sisarensa ja äitinsä kanssa lapsuudenmaisemia katselemassa, mutta ei koe siihen enää tarvetta.

Hän kertoo ikäisestään ystävättärestä, joka lukee ahkerasti kuolinilmoituksia.

– Viimeksi hän ilmoitti, että nyt on meidän ikäluokka lähdössä. Minä en ole vielä menossa minnekään, Leena Järvinen tuumaa.

Yrityksensä loppuunmyyntiin hän suhtautuu melko huolettomasti. Uutta tavaraa on juuri tullut Tanskasta, nämä kevätuutuudet pitäisi pian laittaa esille.

– En tilauksia tehdessäni tiennyt, että lopetan.
Syynä loppuunmyyntiin on se, että Torikeskuksen myymälät siirtyvät Yliopistonkadun katutasosta alempaan kerrokseen. Nyt on luonteva hetki jäädä eläkkeelle, Järvinen ei halua enää muuttaa.

– Hitaasti tämä varmaan etenee. Ehkä joskus syksyllä loppuvarasto ja yrityksen nimi pannaan myyntiin. Tässä olisi jollekin 40–50-vuotiaalle valmis asiakaskunta ja hyvä nimi yritykselle, hän toteaa.

Artikkeli ”Mude, sinä olet työsi tehnyt” julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Kaikki pappisvihkimykset pitäisi tehdä helluntaina, jolloin punainen väri viestittää Pyhästä Hengestä ja Kristuksesta todistamisesta. Edelleen on todella kohottava tunne, kun saa punaisen messukasukan päälleen, Watia toteaa.

Ei ole samantekevää, mitä pappi pukee ylleen tai millainen liina asetetaan alttarille tai ehtoollismaljan suojaksi. Kun seurakuntalainen saapuu kirkkoon, hän voi nähdä värimaailmasta, mitä kirkkovuoden aikaa eletään.

Papin jumalanpalvelusvaatteet, alttarin ja saarnatuolin tekstiilit sekä ehtoollisen viettoon liittyvät liinat noudattavat ajankohdan värikoodia.

Kirkkotekstiilit tukevat päivän sanomaa, ja niillä on myös vahva esteettinen merkitys.

Parhaillaan käytössä oleva väri on vihreä, joka kuvastaa muun muassa kasvua ja arkista kilvoitusta. Paaston ajaksi tuhkakeskiviikkona väri vaihtuu katumuksen violettiin ja pitkäperjantain mustasta hypätään pääsiäisaamuna valkoiseen, ilon, kiitoksen ja puhtauden väriin.

– Kirkkotekstiilit tukevat päivän sanomaa, ja niillä on myös vahva esteettinen merkitys. Minulle ainakin on tärkeä, että niin värit kuin kuvatkin tuovat tilaan yhtenäistä samaa viestiä kuin päivän tekstitkin, Watia toteaa.

Kirkkotekstiilit suunnitellaan yleensä sijoituspaikan lähtökohdat huomioon ottaen. Jyväskylän vuonna 1880 valmistuneen Kaupunginkirkon romaanisen tyylin kaarimuodot, goottilaisen tyylin ylös kohoavat elementit sekä alttarin uusklassinen ilme ovat vaikuttaneet nykyisten tekstiilien ulkoasuun.

Voimakas värimaailma on otettu kirkon lasimaalauksista.
Nyt käytössä olevat tekstiilit ovat valmistuneet vuosina 1987–88.

Seurakunnan vanhin messukasukka on Keski-Suomen museossa ja se on valmistunut uuteen Kaupunginkirkkoon vuonna 1881. Edellisen kerran se on ollut käytössä 20 vuotta sitten kirkon 120-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa.

Liturgin asu pitää osata kantaa arvokkaasti.

– Se painoi ainakin 15 kiloa, Watia muistelee ja toteaa samalla, ettei ole yhdentekevää, miten kasukan kanssa liikutaan alttarilla.

– Liturgin asu pitää osata kantaa arvokkaasti.

Toisenlaista kuvamaailmaa edustavat esimerkiksi Keltinmäen kirkon vuonna 2017 käyttöön otetut tekstiilit. Taiteilija Annukka Laineen kuvat eivät ole pelkkiä symboleita, vaan ne kertovat katsojalle syvällisiä asioita, luonnehtii Yhteisen seurakuntatyön vt. johtaja Eivor Pitkänen.

Keltinmäen kirkko edustaa 1980–90-lukujen pelkistettyä kuvamaailmaa, johon Pitkäsen mielestä Laineen tekstiilit tuovat Raamatun ytimestä nousevaa sanomaa. Myös kastealttari ja siihen liittyvä Daavidin tähdet -seinä ovat hänen mielestään taiteellinen, merkityksellinen kokonaisuus.

Tekstiilit ovat ikonitaiteen tavoin ikkunoita pyhään.

Symbolien lisäksi Keltinmäessä käytetään sanallista viestiä. Alttariliinoihin on kirjailtu muun muassa sanat: Kunnia Jumalalle, Minä elän ja Tule Jeesus.

– Kirkossa on paljon katsottavaa ja pohdittavaa. Tekstiilit ovat ikonitaiteen tavoin ikkunoita pyhään, ne auttavat asettumaan pyhän eteen, Pitkänen pohtii.

Kaikissa Jyväskylän seurakunnan kirkoissa on omanlaisensa tekstiilit, jotka toimivat parhaiten omassa ympäristössään. Taulumäen kirkossa on harvinaisempi Marian sininen -sarja, jota voidaan käyttää paaston-ajan violetin sijasta.

Esimerkiksi seurakunta- tai leirikeskuksissa voidaan kustannussyistä käyttää sarjatuotantoon kuuluvia, koruttomia perustekstiileitä, mutta yleensä tavoitteena on hankkia uniikkia suunnittelua.

Alttarivaatetta voi verrata alttaritauluun.

Lisäksi papilla voi olla henkilökohtaisia kirkollisia vaatteita, joita saa käyttää esimerkiksi kotikasteissa ja muissa kirkollisissa toimituksissa. Omaan stolaan tai kasukkaan liittyy usein oma tarinansa ja paljon tunnearvoa.

Jyväskylän yliopistossa tekemässään gradussa kirkkotekstiilien asemasta taiteen kentässä kudonnan opettaja, FM Ulla Karsikas pohtii, ovatko tekstiilit taidetta vai taivaallisia tarvikkeita.

– Kirkkotekstiilit, tiettyyn kirkkotilaan suunniteltuina ja yksilöllisesti valmistettuina teoksina, vertautuvat kuvataiteeseen. Esimerkiksi alttarivaatetta voi verrata alttaritauluun, jolloin ne erottuvat toisistaan tekniikan perusteella; toinen on tekstiili, toinen maalaus, Karsikas vastaa ikuiseen kysymykseen siitä, onko käsityö taidetta.

Vuosisatojen ajan kirkkotekstiileitä ovat tehneet taitavimmat naiset, nunnat luostareissaan ja kaupungin parhaat käsityöntekijät tilaustyönä.

Karsikas yhtyy ajatukseen siitä, että ”taivaalliset tekstiilit” olisi taidemaailmassa jo ajat sitten määritelty taiteeksi, jos ne naisten tekeminä tekstiileinä eivät olisi vertautuneet käsityöhön. Vasta nyt on alettu ymmärtää taidekäsityön arvo.

– Monikerroksisen taidekäsityksen valossa kirkkotekstiilit vastaavat inhimillisiin esteettisiin ja henkisiin perustarpeisiin omassa taiteenlajissaan, Karsikas toteaa.

Karsikas uskoo, että kirkkotekstiilit voivat toimia kanavana uskonkysymyksien ajattelussa. Jumalanpalveluksessa yhdistyvät pyhyys ja eri aistien kautta välittyvä taide, mikä mahdollistaa yhteisöllisen pyhän kokemisen.

– Osallistuva ja yhdistetty taide toteutuu juuri tällä tavoin, Karsikas toteaa.

Annukka Laineelle Kirkon kulttuuripalkinto

Taiteilijan kädenjälki näkyy vahvasti Keltinmäen kirkossa.

Taidemaalari Annukka Laine ja runoilija Pekka Kivekäs ovat saaneet Kirkon kulttuuripalkinnon 2019. Palkinto myönnetään vuosittain kristillisen sanoman kannalta merkityksellisestä esittävästä taiteellisesta toiminnasta tai kulttuuriteosta.

Annukka Laine on tamperelaislähtöinen taidemaalari, joka on omistanut taiteellisen elämäntyönsä kristillisen elämänkatsomuksen ja sen perusteiden esille tuomiseen. Laine on tehnyt myös seurakuntavierailuja, joissa hän on valottanut kirkkovuotta ja pelastushistoriaa kirkkotaiteen historian kuvien kautta.

Halusin omilla teoksillani välittää eteenpäin Jumalan läsnäoloa kaiken keskellä.

Saamansa tunnustuksen Laine ottaa kiitollisena vastaan.

– Palkinnolla on minulle iso ja rohkaiseva merkitys. Pitkän urani ajan olen ollut tosi yksinäisellä paikalla tekemässä Jumalan sanaa näkyväksi taiteeni kautta, Laine toteaa.

Viimeiset vuosikymmenet Laine on keskittynyt pääasiallisesti kirkkotaiteeseen. Laineen töitä on muun muassa Keltinmäen kirkossa. Syntiinlankeemusta kuvaava taulu Kohtalokas valinta, kaksi alttariristiä sekä kirkon kastealttari ovat Laineen teoksia. Pari vuotta sitten uusitut Keltinmäen kirkkotekstiilit ovat niin ikään Laineen suunnittelemat.

– Olen kiitollinen siitä, että keltinmäkeläiset uskaltautuivat valitsemaan minut kirkkotekstiilien suunnittelijaksi. Tästä suunnittelutyöstä olen yhä todella innoissani, Laine kertoo.

Kirkkotekstiilien ja maalausten lisäksi Laine on tehnyt kirkkojen alttarimaalauksia.

Ensimmäisen kosketuksensa hengellisyyteen Laine sai jo lapsena osallistuessaan yksin jumalanpalveluksiin Tampereen tuomiokirkossa. Voimakkaan sysäyksen kirkkotaiteen tekemiseen hän koki vuosituhannen vaihteessa menettäessään lyhyen ajan sisällä viimeisetkin lähisukulaisensa.

– Lohdutus löytyi Firenzestä kirkkojen ja luostareiden Kristuksen kärsimyshistorian maalauksista.

Kokemus rohkaisi syventymään kirkkotaiteeseen.

– Halusin omilla teoksillani välittää eteenpäin Jumalan läsnäoloa kaiken keskellä.

Ura taiteilijana on ollut aika ajoin kivinen ja yksinäinen. Laineen mukaan kirkossakaan ei ole aina ymmärretty kuvan merkitystä kristillisen sanoman välittäjänä.

– Se, että saan olla tällä paikalla Jumalan käytössä, on antanut suurimman merkityksen elämääni, Laine sanoo.

Tiesitkö:

• Kirkkotekstiili on laajassa merkityksessä tekstiilitaiteen tuote, joka on sijoitettu kirkkotilaan tai jota käytetään jumalanpalveluksen yhteydessä.
• Perinteisessä merkityksessä se tarkoittaa kolmea tekstiiliryhmää:

1. Ehtoollisliturgiaan liittyvät tekstiilit
2. Alttarin, saarnatuolin ja lukupulpetin tekstiilit
3. Jumalanpalvelusvaatteet

• Kirkkotekstiileissä värit ja kuviot ovat palvelevassa asemassa. Kaikki kuviot eivät sovi yhteen minkä tahansa värin kanssa, ei liioin jokainen väri mihin tahansa tekstiiliin tai tilanteeseen.
• Kokonaisuuden tulee olla taiteellisesti täysipainoinen ja sisällöllisesti ehyt ja mielekäs. Tästä johtuen kirkkotekstiilit pyritään suunnittelemaan yhtenä kokonaisuutena.

Artikkeli Pyhää korville, silmille ja sielulle julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Aktiiviseurakuntalainen Kerttu Savela on pitänyt pyhäkoulua kotonaan Vaajakosken Tölskässä jo 57 vuoden ajan. Sen lisäksi hän on ollut kymmeniä vuosia seurakunnan luottamushenkilönä, kuorolaisena sekä reilun kymmenen vuotta mukana Vaajakosken jouluperinteessä, Suutari Martti -joulunäytelmässä, ja viime vuosina myös pääsiäisnäytelmässä.

Maaseurakunnan ja Jyväskylän kaupunkiseurakunnan yhdistyminen oli hänelle kova pala.

– En tykännyt yhtään, hän napauttaa.

Aluekappalainen Arto Kauppinen vahvistaa, että vaajakoskelaisilla on vahva identiteetti. Täällä ollaan vaajakoskelaisia.

Identiteetin lujuuteen vaikuttanee se, että alue on paitsi maaseutua, myös perinteistä teollisuusaluetta, samat suvut ovat olleet SOK:n tehtailla töissä vuosikymmeniä.

Savelakin kertoo olleensa nuoruusvuosinaan tulitikkutehtaan tyttö, vaikka varsinainen elämäntehtävä olikin sitten vanhusten hoitaminen. Nyt Savela on seurakuntien liittymisestä jo leppynyt.

– Meillä on hyvät papit, ja kirkossa käy paljon porukkaa, hän toteaa.

Perinteiset maaseudun diakonia- ja ompelupiirit ovat kuihtuneet osanottajien ikääntymisen myötä. Seurakuntailtoja pidetään silti säännöllisesti Oravasaaressa ja Tölskässä, ja lapsi- ja nuorisotyö toimii vilkkaasti.

Partiolaisten toiminta on oleellinen osa Vaajakosken nuorisotyössä. Musiikkielämäkin on vilkastumaan päin, sillä nyt musiikkityöstä vastaa kaksi kanttoria. Erilaisia kuoroja ja pienlauluryhmiä on useita.

Keväälle on suunnitteilla Pääsiäispassio, joka toteutuu, jos saadaan laulajia riittävästi.

Kirkkodraama on ollut jo vuosia Vaajakosken oma juttu. Jouluaattoisin esitettävä Suutari Martti mukailee Leo Tolstoin novellia, jossa Martti odottaa Jeesusta saapuvaksi. Joka vuosi esitys on hiukan erilainen miehityksestä riippuen.

Uskonpuhdistuksen juhlavuonna rooleihin lisättiin myös Martti Luther vierailemaan suutarin luona. Hän jäi esityksen roolihahmoksi, ja aluekappalainen Arto Kauppinen on itseoikeutettu Martti Luther tänäkin vuonna.

Kerttu Savela on mummon roolissa mielellään. Vuorosanoja ei ole paljon, ja jos ne vähätkin unohtuvat, on lupa improvisoida.

Esityksen ohjaa dramaturgi Mika Lahtinen, joka saa kiitosta näyttelijöiltä. Ryhmäläiset ovat oppineet kirkkodraamatyöskentelyä ja saaneet arvokasta itseluottamusta esiintymiseensä.

Jouludraaman lisäksi on syntynyt myös pääsiäisvaellus, joka samoin toteutetaan seurakuntalaisten ja työntekijöitten yhteisenä projektina.

– Esitykset keräävät ihmisiä joulu- ja pääsiäiskirkkoihin. Näytteleminen tuo uutta ymmärrystä joulun tarinaan, kun siinä elää itse osana tapahtumia, Savela miettii.

Seurakuntapastori Eeva-Kaisa Rossi on nauttinut esityksistä, ja rooleihin sukeltaminen antaa pohdiskelun aihetta.

– On aika ravisuttavaa olla pääsiäisen tapahtumissa Jeesuksen kuolemaa vaativien joukossa, hän miettii.
Draamapiiri voisi jatkossakin olla se juttu, jolla Vaajakosken alueseurakunta erottautuu muista. Rossi haikaileekin uudenlaista ompelupiiriä, jossa tehtäisiin erilaisia roolivaatteita seurakunnan esityksiin sekä muille esiintyjille lainattavaksi.

Diakoniatyö on Vaajakoskella kristillisyyttä yli työmuotojen. Arto Kauppisen mielestä tulevaisuuden seurakunta on diakoninen, kaikkialla diakonian periaatteita toteuttava, kaiken ikäisten yhteisö.

Ajatusta työstetään nyt käytännön tasolla eikä kukaan vielä tiedä, mihin se käytännössä johtaa. Jo nyt seurakunnassa avustustyötä tekevät niin työntekijät, vapaaehtoiset kuin luottamushenkilötkin.

– Diakoniatyötä läpäisyperiaatteella kaikissa työmuodoissa, jotain sellaista me nyt haemme. Arjen kristillisyyttä, Kauppinen tiivistää.

Artikkeli Vaajakoskella tavoitellaan arjen kristillisyyttä yli työalojen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kavereille ei saanut edes soittaa, lankapuhelin kun oli koko perheen tai talon yhteinen, ja soitto olisi häirinnyt joulurauhaa.

Kaupat eivät tietenkään olleet auki, eivätkä ravintolat.

Tapaninpäivänä kaikki oli toisin. Silloin oli lupa lähteä kyläilemään, näyttämään joululahjoja kavereille tai mankua tapaninajelua. Kaupungissa hevosajeluita on vähemmän nähty, eikä luntakaan olisi aina ollut rekikeliksi asti, mutta autollakin tapaninajelu, sukulaisissa käynti tai päämäärätön pyöriminen ihmisten ilmoilla onnistui.

Tanssiravintolat mainostivat tapanintansseja, elokuvissa pyörivät uutuuselokuvat ja teatterinkin ovet avautuivat. Ruokakaupat saivat olla auki muutaman tunnin iltapäivällä, että perheet pääsivät täydentämään jouluna huvenneita varastojaan.

Tapaninpäivä päätti käytännössä joulun vieton, sillä seuraava päivä oli monille jo normaali työpäivä.

Harva taisi tulla silloinkaan ajatelleeksi, mistä päivä on saanut nimensä ja miksi sitä vietetään. Esimerkiksi Amerikassa tapaninpäivää ei tunneta, vaan se on normaali arkipäivä.

Toinen joulupäivä on päivän tekstiensä pohjalta melkoinen kontrasti joulupäivän ilosanomalle. Tapanina siirrytään Jeesuksen kuoleman jälkeisiin vuosiin, jolloin Jerusalemissa vaikutti Stefanos, yksi alkuseurakunnan ensimmäisistä diakoneista. Hän vastasi ruoan ja almujen jakamisesta leskille ja muille vähäosaisille ja kertoi avoimesti ilosanomaa Kristuksesta.

Stefanoksen puheet eivät miellyttäneet temppelipapistoa ja hänet vangittiin. Kun Stefanos puolustautui neuvoston edessä ja syytti pappeja luvatun Messiaansa murhaamisesta, sen jäsenet raivostuivat ja kivittivät hänet hengiltä. Viimeisillä hetkillään hän rukoili Jumalalta anteeksiantoa kivittäjille.

Kivittäjien joukossa oli myös Saul, joka kääntyi myöhemmin kristinuskoon ja tuli tunnetuksi apostoli Paavalina.
Stefanoksesta tuli kristikunnan ensimmäinen uskonsa puolesta kuollut marttyyri. Päivää vietetään tapaninpäivänä, joka on samalla kaikkien marttyyrien muistopäivä ja uskon todistamisen päivä.

Suomalaisessa perinteessä päivään kytkeytyvät myös hevoset, vaikka Stefanus ei niihin suoranaisesti liitykään. Ennen uskonpuhdistusta Stefanus nimettiin myös hevosmiesten suojeluspyhimykseksi, ja pakanallisilta ajoilta tutut hevosajelut saivat kristillisen suojelijan.

Marttyyri Stefanoksesta kerrotaan Apostolien teoissa (6:8–15 ja 7:51–60). Tapani on suomalainen versio nimestä Stefanos, ja päivä on samalla Tapanin nimipäivä.
Joulu on pyhien sarja. Neljää joulun päivää vietettiin Suomessa vuoteen 1772, jolloin kalenteriuudistus poisti kolmannen ja neljännen.

Suunnilleen toiseen maailmansotaan asti kolmatta joulupäivää pidettiin ”puolipyhänä”: tämä tarkoitti esimerkiksi kauppojen kiinnimenoa puoliltapäivin. Vuonna 1999 kolmas ja neljäs joulupäivä tulivat taas kirkkovuoteen. Pyhäpäiviä ne eivät ole, mutta iltajumalanpalveluksia voidaan tuolloin viettää.

Kolmannen joulupäivän henkilönä on apostoli Johannes. Neljäs joulupäivä (28.12.) on viattomien lasten päivä, jolloin muistellaan Herodeksen lastenmurhan uhreja sekä Joosefin, Marian ja Jeesus-lapsen pakoa Egyptiin.

Artikkeli Marttyyreiden ja hevosmiesten päivä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Adventin ajan musiikki on inspiroivaa. Se tuo toivon ja valon näkökulman pimeyden keskelle, hän kuvailee.

Kirkkovuosi vaihtuu tuomiopäivän tunnelmista Vapahtajan odotukseen.

Hoosianna-hymni viittaa ensimmäisen kristillisen pääsiäisen tapahtumiin, jolloin kansa odotti Messiasta, Vapahtajaa, suurta sankaria vapauttamaan juutalaiset Rooman orjuudesta.

Väkimäärä tehostaa virren voimallisuutta.

Raamattu kertoo suuren kansanjoukon tulleen Jeesusta vastaan, kun hän ratsasti aasilla Jerusalemiin. Silloin huudettiin hoosianna, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa auta, pelasta.

– Ensimmäisen adventin jumalanpalveluksissa on perinteisesti paljon väkeä. Kun kirkossa silloin lauletaan Hoosiannaa, väkimäärä tehostaa virren voimallisuutta ja pontevuutta. Tämä nostaa mieleen Raamatussa mainitun suuren kansanjoukon, joka huusi Jerusalemiin ratsastavalle Jeesukselle. Me olemme se kansanjoukko, Nieminen toteaa.

Nieminen uskoo, että perinne kantaa edelleen. Kirkon voimavara on hänen mielestään siinä, että perinteet eivät horju, on jotain mikä pysyy.

Hoosiannan kuuleminen kuoroesityksenä tai yhdessä laulettuna liittyy monen sukupolven joulunajan avaukseen, vaikka virren sisältö tai adventin ajan merkitys olisikin vieras.

– Kirkolliset juhlapyhät, joulu ja pääsiäinen ovat edelleen Suomessa vahva juttu, vaikka adventin merkitys alkaa himmentyä. Kirkon ulkopuolella adventin ajan sanoma jää kaikenlaisen joulun touhuamisen jalkoihin, Nieminen pohtii.

Ensimmäinen adventti aloittaa pienen paastonajan, jolloin olisi tarkoitus puhdistaa mielensä, mietiskellä ja keskittyä joulun ihmeen, Vapahtajan saapumiseen.

– Vanha perinne siivota koti läpikotaisin joulua varten puhuttelee. Se on juuri adventin sisältö: puhdistaa sydän turhasta, että Jeesus mahtuu sinne asumaan.

Virsi on syvä ja väkevä.

Adventtisunnuntaiden tekstit eivät etene aikajärjestyksessä, vaan tuovat esiin eri puolia odotuksesta ja valmistautumisesta. Ensimmäisen adventin teema on nöyryys, toisen adventin aiheena on Kristuksen paluu. Kolmantena käsitellään katumusta ja viimeisenä, juuri ennen joulua, on vuorossa ilo.

Lauluryhmä Lähde! on Niemisen johdolla mukana Keltinmäen kirkon adventtijumalanpalveluksessa. Kuorolaisille Hoosianna on tuttu nuoruuden adventtikirkosta, jonne useimmiten on menty Hoosiannaa laulamaan isommalla porukalla tai perheen kanssa.

Kuorossa jo monia vuosia mukana ollut Maria Turunen pitää virttä mahtipontisena mutta vaikuttavana.

– Virsi on syvä ja väkevä. Hoosianna – auta, armahda – on syvä huokaus, Turunen miettii.

Hänen joulun odotuksensa alkaa ensimmäisen kynttilän sytyttämisellä. Siihen liittyy hänestä vahvaa symboliikkaa.

– Kynttilä ilman adventin sanomaa on pelkkä kynttilä. Adventtikynttilä tuo valoa ja toivoa vuoden pimeimpään aikaan, hän pohtii.

PastoriPiken Hoosianna räppää

Jouluradion Hoosianna-virsi kajahtaa tänä vuonna rap-artisti PastoriPiken (pääkuvassa) versiona mahtipontisempana kuin koskaan. Ensimmäisenä adventtina vuorokauden vaihtuessa julkaistava Hoosianna virittää suomalaiskodit joulunodotukseen. Nyt virsi kuullaan ensimmäistä kertaa rap-sovituksena. Järjestyksessään kahdeksas Jouluradion Hoosianna on moderni ja rohkea toteutus, joka ei jätä ketään kylmäksi.

– Kun multa kysyttiin, olisinko kiinnostunut tekemään oman versioni Hoosiannasta, epäröin hetken. Kyse on niin isosta ja hienosta laulusta, jolla on myös mulle paljon tunnearvoa. Onneksi tiimin kannustamana otin haasteen vastaan. Tänään kun kuuntelen meidän versiota, en vois olla onnellisempi, et lähdin tähän projektiin mukaan, PastoriPike kertoo.

PastoriPike, oikealta nimeltä Pierlin Mpaka Makumbu, on rap-artisti, jonka musiikkiura alkoi vuonna 2009 gospelrap-yhtyeessä Pastorit. Viime vuosina hän on keskittynyt soolouraansa. PastoriPiken Hoosiannassa mukana on myös gospel-kuoro.

– Tehtiin tästä biisistä nykyaikainen, mun tyylinen versio, jossa saan tuoda omalla tyylilläni esiin tärkeitä asioita, PastoriPike sanoo.

Hoosianna levisi Jyväskylän seminaarista

Hoosianna-hymnin on säveltänyt saksalainen Georg Joseph Vogler (1749–1814), jonka Kustaa III kutsui Tukholmaan 1786. Siellä syntyi Hoosianna-hymni, jonka kantaesitys oli vuonna 1795. Se tuli sittemmin hyvin suosituksi sekä Ruotsissa että Suomessa. Myös Norjan nykyiseen virsikirjaan se sisältyy.

Suomessa Hoosianna on mahdollisesti esitetty julkisesti ensi kerran jo 1797 ruotsiksi Turussa.

Suomenkielisenä sen julkaisi E. A. Hagfors toimittamassaan kokoelmassa Suomalainen lauluseppele 1871. Hän oli Jyväskylän seminaarin musiikinlehtori, ja hänen oppilaittensa, Jyväskylästä valmistuneiden kansakoulunopettajien välityksellä Hoosianna tuli tunnetuksi eri puolilla maata.

Kun kuorotoiminta oli vielä vähäistä, monin paikoin kansakoululaiset lauloivat Hoosiannan kirkossa ensimmäisenä adventtina.

Joillakin paikkakunnilla sen esitti laulutaitoisista henkilöistä koottu Hoosiannakuoro, jonka monivuotinen toiminta johti sittemmin säännölliseen kirkkokuorotoimintaan.

Richard Faltin sävelsi Hoosiannaan juhlavan alkusoiton 1800-luvun lopussa. Virsikirjaan Hoosianna otettiin vuonna 1986.

Lähde: www.virsikirja.fi

Hoosianna Davidin Poika, kiitetty olkoon hän! 
Kiitetty Daavidin Poika, joka tulee Herran nimeen.
Hoosianna, hoosianna, hoosianna, hoosianna! 
Kiitetty Daavidin Poika, joka tulee Herran nimeen.

Artikkeli Adventti tuo valon ja toivon julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Taidemuseon amanuenssi Laura Korhonen muistuttaa, että taide ja kulttuuri ovat hyvinvoinnin lähteitä.

– Tarjoamme erilaisia tapoja kokea taidetta ja saada elämyksiä. Treffeillä kokemuksia voi jakaa muiden kanssa, hän toteaa.

Ei tarvitse itse ryhtyä taidetta tekemään.

Seurakunnan hän kokee luontevaksi yhteistyökumppaniksi, koska taidetreffeihin liittyy myös ajatus yksinäisyyden vähentämisestä ja ihmisten kohtaamisesta.

– Seurakunnalla on syvällistä osaamista ihmisten kohtauttamisessa. Me tarjoamme puitteet ja inspiroivan ympäristön, Korhonen tuumaa.

Grafiikkanäyttely on monipuolinen katsaus nykytaiteen perinteisiin ja uusiin tekniikoihin. Korhonen myöntää, että osa näyttelyn teoksista on vaikeita, mutta katsojien ei ole tarkoituskaan ryhtyä näkemäänsä analysoimaan.

– Ei tarvita ”taidepuhetta”, mitään ei tarvitse tietää eikä tarvitse itse ryhtyä taidetta tekemään, Korhonen rauhoittelee.

Taidetreffien ajatuksena on tutustua parin kanssa tiettyihin teoksiin ja jutella siitä, millaisia ajatuksia ja tunteita teokset herättävät. Apuna työskentelyssä on työhön liittyviä kysymyksiä.

Kaikki uudet kohtaamiset ovat kiinnostavia.

Pareja vaihdetaan iltapäivän mittaan muutaman kerran, että syntyisi mahdollisimman monta uutta kontaktia.
Yhteystietoja voi vaihtaa, jos haluaa jatkossakin tavata taiteen äärellä.

– Kaikki uudet kohtaamiset ovat kiinnostavia, eikä itsestään tarvitse kertoa yhtään enempää kuin haluaa, Korhonen rohkaisee.

Diakoniatyössä yksinäisyyden ehkäiseminen on tärkeää. Oppilaitosdiakoni Elina Lintulahden mielestä seurakunta voi olla mukana torjumassa yksinäisyyttä ja mahdollistamassa sitä, että ihmiset löytäisivät toisiaan.

– Taidemuseolla on tarjolla rentoa yhdessäoloa kaikenikäisten kanssa, ja talo tarjoaa puheenaiheet.

Ikärajoja ei tapahtumassa ole. Lauantai tuntui hyvältä ajankohdalta siksi, että mukaan pääsevät myös työikäiset ja opiskelijat.

Taidetreffeille ei tarvitse ilmoittautua, tulijoilta ei peritä museon pääsymaksua, ja kahvitarjoilukin on ilmainen.

Kansainvälistä grafiikkaa

Graphica Creativa 2019 – Hereafter -näyttelyyn on kutsuttu taideyliopistot kolmesta maanosasta: Helsingistä, Oslosta, Tokiosta sekä Edmontonista, Kanadasta. Pääosassa ovat taidegrafiikan opiskelijat, jotka tuottavat näyttelyyn omat projektinsa heille itselleen tärkeistä teemoista.

Opiskelijatöiden lisäksi esillä on professorien ja opettajien teoksia.

Vuoden 2019 Graphica Creativassa näkyy grafiikan käsitteen laajeneminen ja digitaalisuuden vaikutus. Opiskelijat viitoittavat tietä kohti laajentunutta grafiikan kenttää, missä perinteet, uudet tekniikat ja niiden yhdistelmät kohtaavat.

15. kansainvälinen grafiikkatriennaali 27.9.–1.12.2019 Jyväskylän Taidemuseo

Artikkeli Päiväkahvit taiteen äärellä julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Läheinen ja rakas ihminen on poissa, ja sitä on usein vaikea käsittää. Tilanne on uusi, ja käytännön järjestelyt vieraita, Takanen toteaa.

Rauhallisuus ja empaattisuus ovat hänen mukaansa ne työkalut, joilla tilannetta lähdetään käymään läpi. Usein ensikäynnillä vierähtää tunti, eikä kiireen tuntua saa tulla. Asiakas saa rauhassa kertoa ajatuksiaan ja odotuksiaan tulevista hautajaisista, eikä kaikkea tarvitse kerralla päättää.

Tärkeintä on, että asiakas saa hyvän palvelun ja tuntee tulleensa kuunnelluksi.

– Aina voi tulla uudestaan pienenkin asian takia tai soittaa. Tärkeintä on, että asiakas saa hyvän palvelun ja tuntee tulleensa kuunnelluksi, Takanen pohtii.

Suru ja yksinäisyys ovat vahvoja tunteita, joita Takanen on huomannut erityisesti miesten pelkäävän. Hän kehottaakin yleensä omaisia katsomaan vainajaa ennen kuin arkku suljetaan.

Ortodoksihautajaisissa arkku pidetään avoinna, mutta luterilaisissakin hautajaisissa omaiset voivat vielä kappelilla ennen siunaustilaisuuden alkua pyytää avaaman arkun.

– Moni sanoo ensin, että ei halua nähdä, mutta parissa päivässä voi mieli muuttua. Kun vainajaa tullaan katsomaan, voidaan viipyä arkun äärellä hyvinkin pitkään, hän kertoo.

Kokemus on useimmille hyvä ja tarpeellinen. Se vahvistaa, että tapahtunut on totta, ja surutyö voi alkaa.

Ennen kuin vainajaa pääsee katsomaan, laittavat Kari Takanen ja Joonas Pirkkanen vainajan esille, yleensä sairaalan hiljaiseen huoneeseen.

Usein kuolema on odotettu. Saattohoitopotilaiden omaiset ovat tulevaan jo ehtineet varautua, mutta silti kuolema yllättää.

 Joskus tapahtumat tulevat tyynylle asti.

Kari Takanen myöntää, että vaikka työasiat on oppinut jättämään työpaikalle, ei se aina onnistu.

– Joskus tapahtumat tulevat tyynylle asti. Lapsen kuolema tai hirveä onnettomuus saa helposti miettimään, että mitenkähän omaiset pärjäävät, hän myöntää.

Matka sairaalalta siunauskappelin kylmiöön ajetaan omaisten toivomaa reittiä. Esimerkiksi Pohjanmaalla elää edelleen vanha tapa, jossa käydään kääntymässä vielä viimeisen kerran vainajan kotitalon pihassa. Vastassa saattaa olla saattoväkeä, ja virsikin voidaan siinä tilanteessa veisata.

Myös kaupunkiajossa toivotaan usein, että ajetaan vainajalle tuttuja katuja pitkin.

Takanen kertoo huomanneensa, että Etelä-Suomen liikenteessä ei ruumisautoa erikoisemmin kunnioiteta, mutta mitä edempänä maaseudulla ollaan, ovat vanhat tavat vielä voimissaan.

– Pohjanmaalla tuli hiljattain vastaan nuoria miehiä täynnä oleva auto. He pysähtyivät odottamaan, että ajoimme ohi.

Liikenteen tukoksi ei kuljetusauto halua jäädä. Mahdollisuuksien mukaan jono päästetään ohi siirtymällä hetkeksi vaikka linja-autopysäkille.

Joonas Pirkkanen on pienestä pitäen pyörinyt isänsä kukka- ja hautaustoimistossa auttelemassa. Kun hän sai ajokortin viisi vuotta sitten, hän aloitti virallisesti perheyrityksen työntekijänä. Nuori mies ajaa vainajien kuljetuksia tarvittaessa ympäri maata.

Hautaustoimiston autoilla ajetaan pitkiäkin matkoja. Vainajia kuljetetaan kotipaikkakunnilleen paitsi Suomessa myös muihin Pohjoismaihin.

Välillä on pakko pitää taukoa ja tankatakin. Arkkua kuljettava auto saattaa herättää uteliaisuutta, ja usein auto pysäköidäänkin vähän syrjemmälle ruoka- ja kahvitaukojen ajaksi.

Kuljetuksia on myös Helsinki-Vantaan lentokentälle. Takaset ovat saattaneet matkaan vainajia, jotka lähtevät sinkkiarkussa esimerkiksi Iraniin, Keniaan tai Turkkiin päästäkseen kotimaansa multiin.

Minusta tämä on ihan luonnollinen asia, tärkeää työtä.

Ihan ensimmäiseksi Joonas Pirkkanen ei uudelle tuttavuudelle kerro mitä tekee työkseen.

– Useimmat ikäiseni sanovat, että he eivät tähän pystyisi. Minusta tämä on ihan luonnollinen asia, tärkeää työtä, hän tuumaa.

Yliopistonkadun Kukka ja Hautaustoimisto on palvellut asiakkaita vuodesta 1983. Alkuun yritys toimi vain Tikkakoskella, kaupunkiin laajennettiin vuonna 2001.

Tulevaisuudessakin tarvitaan hautaustoimistoja, uskoo Joonas Pirkkanen. Isältään hän on omaksunut rauhallisen ja rauhoittavan puhetyylin. Työasu, tumma puku, valkoinen paita ja musta kravatti vahvistavat luotettavaa vaikutelmaa.

Jos ja kun hän jatkaa isänsä viitoittamalla uralla, tulee työssä eteen väistämättömiä muutoksia. Osa niistä on jo toteutunut, kun tavat muuttuvat.

Paras suositus on tyytyväinen asiakas.

– Vaikka sähköiset nettipalvelut ovat tulleet helpottamaan yhteydenpitoa ja monet asiat pystyy hoitamaan verkossa, tulevaisuudessakin tullaan sureva kohtaamaan kasvotusten. Sureva tarvitsee tukea ja opastusta, sillä suru voi tehdä neuvottomaksi, hän miettii.

Muutos hautaustavoissa on jo tapahtunut kaupungeissa. Yli 60 prosenttia vainajista tuhkataan, ja hautaustoimiston kautta hankitaan arkun lisäksi tuhkauurna.

– Maaseudulla perinteinen arkkuhautaus on edelleen yleisesti käytössä, huomauttaa Kari Takanen.

Kukkakauppa muuttuu koko maassa traditioiden muuttuessa. Perinteisten seppeleiden tilalle ovat tulleet kukkavihkot tai kokonaan kukitetut pyöreät ja sydämen muotoiset surulaitteet.

Erilaiset kulttuurit tulevat näkymään Joonas Pirkkasen työssä. Maahanmuuttajat ovat jo tehneet muslimihautauksen tutuksi, vainaja on haudattava kolmen päivän sisällä kuolemasta.

Sen sijaan romanihautajaisten ylenpalttisuus pitkine valvojaisineen alkaa olla katoavaa perinnettä.

Myös tekniikka kehittyy. Painavan arkun siirtäminen vaatii kaksi miestä ja voimaa, mutta erilaisia nostolaitteita sekä portaissa kuljettamista helpottavia apuvälineitä on jo saatavissa.

Kari Takanen kertoo esimerkkinä, että kotona saattohoidossa kuolleen vainajan kuljetus kerrostalon seitsemännestä kerroksesta on melko haasteellinen tehtävä. Harvoissa taloissa paarit mahtuvat hissiin.

Vaikka tekniikka kehittyy ja yhteydenpito hoituu osin verkossa, ei perustehtävä muutu.

– Paras suositus on tyytyväinen asiakas, joka kokee omaisensa saaneen parhaan mahdollisen kohtelun, Kari Takanen toteaa.

Hautaustoimistojen yleisimmät palvelut

• Arkku- ja uurnamyynti sekä erilaiset kukka-asetelmat
• Siunausaikojen ja paikkojen varaukset
• Muistotilaisuustilojen ja pitopalvelun varaamiset
• Kuljetukset
• Asiapapereiden toimittaminen virastoihin
• Kantajien varaaminen tarvittaessa
• Kukkalaitteiden toimitukset siunaustilaisuuksiin
• Lehti-ilmoituksen toimittaminen
• Muistokivet ja lisäkaiverrukset

Artikkeli Kiireettömästi vainajaa kunnioittaen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

Kaksi suurta seinätapettia ja kymmenet luontovalokuvat sekä kuvista kootut katselukirjat ovat syntyneet Gradia Jyväskylän valokuvauksen aikuisopiskelijoitten projektina ilahduttamaan huonokuntoisia ja huonomuistisia Sampoharjun asukkaita.

– Lähtökohtana meillä oli tuoda luonto sisätiloihin ja tavoitteena tarjota muistisairaille virikkeitä ja katseltavaa, kertoo opiskelija Johanna Sell.

Tehtävä koettiin mielenkiintoiseksi ja haastavaksi. Se pakotti katsomaan itsestään selviltä tuntuneita maisemia ja pintoja uusin silmin.

– Kuvat eivät saaneet olla liian rajuja. Niihin etsittiin positiivista latausta ja tunnelmaa, Sell määrittelee.

Opiskelijat toivovat, että kuvat saisivat mukavia muistoja nousemaan mieleen ja että ne ilahduttaisivat myös ryhmäkodin henkilökuntaa ja vierailijoita.

Tukea ja hoivaa tarjoava uudenkarhea Sampoharjun ryhmäkoti Vaajakoskella on 33 asukkaan koti. Palveluesimies Anneli Puskala (kuvassa) ilahtui valokuvausopiskelijoiden yhteistyötoiveesta, sillä palvelukodin seinät olivat karun valkoiset ja laitosmaiset.

Valokuvat eivät tulleet maksamaan Sampoharjulle mitään, sillä opiskelijat hankkivat itse sponsorinsa, joiden tuella kuvat pystyttiin vedostamaan tauluiksi.

Puskalan mukaan värikkäät kuvat seinillä tarjoavat viriketoimintaa.

– Hoitajat voivat asukkaiden kanssa viritellä keskustelua kuvien sisällöistä. Toisaalta voidaan lähteä yhdessä kävelylle kuvia katselemaan, hän toteaa.

Talossa eletään kodinomaista elämää. Vaikka osa asukkaista on tuonut huoneisiinsa omia taulujaan, kaipasivat yhteiset tilatkin tauluja seinilleen.

Puskalan mukaan moni muukin kaupungin asumisyksikkö saattaisi ilahtua vastaavasta yhteistyöprojektista, sillä tilojen viihtyisyyden lisäämiseen ei ole liiemmin rahaa tarjolla.

Tutkimusten mukaan luonnon äärellä oleminen vaikuttaa hyvinvointiin. Luontokuvien katselun on todettu alentavan jännittyneisyyttä ja verenpainetta sekä tuottavan mielihyvää.

Palvelukodin iäkkäillä asukkailla mahdollisuus luontokokemuksiin on rajoittunutta. Luontokuvat auttavat osaltaan heitä pääsemään hetkeksi takaisin luonnon tunnelmiin.

Hoitava luonto

Hoitava luonto -installaation toteutti valokuvauksen ammattitutkintoa suorittava aikuisopiskelijaryhmä Gradia Jyväskylästä. 

Ryhmä osallistui kesäkuussa 2019 läänintaiteilija Marko Hämäläisen Koirasalmen kansallispuistossa ohjaamaan luontokuvaus-workshopiin, jonka tuotoksena syntyi suuri määrä erilaisia luontokuvia Keski-Suomesta.

Näyttelyn lisäksi asukkaiden käyttöön jää opiskelijaryhmän ottamista luontokuvista koottuja kirjoja, joita pidetään selailukappaleina oleskelutiloissa.

Artikkeli Luontokuvat palauttavat muistoja mieleen julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.

– Tuli ajatus, että löytyisikö vielä vanhoja kavereita vuosikymmenien takaa. Elämän ruuhkavuodet ovat useimmilla jo takana, ja nyt olisi nostalgialle aikaa.

Seurakuntapastori Heidi Watia on itsekin Vesalan alkuvuosien aktiivikuluttaja, ja hän ryhtyi järjestämään yhteistä tapaamista. Päärakennuksen käyttö loppui jo syyskuun alkupuolella, joten siellä ei leiripäivää enää voi järjestää, mutta Rysä on käyttökunnossa.

– Itselleni ainakin jäi mukavat muistot kaikista Vesalan leireistä. Se on ihana paikka, ja Rysän leireiltä saimme hyviä eväitä elämää varten, 1970-luvun alkuvuosina muun muassa isoskoulutukseen osallistunut Peitsenheimo-Aarnio toteaa.

Nostalgiahenkinen iltapäivä järjestetään lauantaina 26. lokakuuta. Tila on kuitenkin pieni, joten mukaan mahtuu 40 ensin ilmoittautunutta. Lauantaipäivä aloitetaan Vesalan riihikirkossa 1970-luvun nuorisomessulla. Päivän muu ohjelma sisältää yleistä seurustelua, Punaisen veisukirjan lauluja ja keittolounaan.

Ensimmäiset leiriläiset pääsivät Rysään vuonna 1969, ja se rakennettiin nimenomaan lasten ja nuorten leirikäyttöön. Rysä on peruskorjattu vuosina 2000 ja 2016. Lähiaikoina tehdään saunaan pientä pintaremonttia.

Vesalan leirikeskuksen Nuotta valmistui vuonna 1972 ja Verkko 1983. Nämä rakennukset puretaan uuden leirikeskuksen tieltä. Vanhasta saarijärveläisestä riihestä tehty riihikirkko on tuotu paikalle vuonna 1976.

Vanhojen nuorten päivä lauantaina 26.10. Vesalan Rysässä klo 10–16.  Ilmoittautuminen 22.10.mennessä sähköpostitse: heidi.watia@evl.fi. Leirimaksu (keittolounas ja kahvi) 10 euroa.

Artikkeli Nostalgiapäivä 1970-luvun seurakuntanuorille julkaistiin ensimmäisen kerran Lehteri.